Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.