Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuhlaajapoika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuhlaajapoika. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. marraskuuta 2022

Ihmisen kaltainen Jumala?

  Raamatussa on kohtia, joissa Jumala voi vaikuttaa yllättävän "ihmismäiseltä". Miksi Jumalan "ihmisen kaltaisuuden" ei kuitenkaan pitäisi yllättää?


Jumala ja mantelinkukkakoristeet

  Lukiessani Raamattua kerran tuoreena kristittynä minua askarrutti eräs 2. Mooseksen kirjan kohta, jossa Herra antoi Moosekselle ohjeet, millaiseksi tietyt pyhät esineet tulee tehdä. Esimerkiksi seitsenhaaraisen kynttelikön valmistamisesta Hän sanoi:


"Lampunvarressa olkoon neljä mantelinkukan muotoista kukkakoristetta kantoineen ja terälehtineen, ja lampun ensimmäisen, toisen ja kolmannen haaraparin alla, näiden kaikkien kuuden lampunvarresta lähtevän haaran alla, olkoon aina yksi kanta. Kukkien kannat ja lampunhaarat olkoot lampun kanssa yhtä kappaletta; koko lamppu olkoon taottu puhtaasta kullasta yhtenä kappaleena." (2. Moos. 25:34-36)


Puhujana noissa jakeissa on siis Jumala. Jostain syystä minua ihmetytti, että Jumalalla on tarkka esteettinen maku. Että Jumala on ajatellut mielessään, miten kaunis Hänen luomansa mantelinkukka on, ja valinnut sen muotoisen kuvion koristeeksi kynttelikköön. Mielestäni se oli omituisen "ihmismäistä".

Totta kai ymmärsin että Jumala on persoonallinen olento, kuten me ihmisetkin, ja että Hänellä siten on mieli, tunteet, ajatukset, suunnitelmat, tahto, joten miksei esteettinen makukin, mutta nuo jakeet tavallaan terottivat sitä minulle entisestään. Tuollaisillakin asioilla on kaikkivaltiaalle Jumalalle väliä! 


Mantelinkukka

Toki joku saattaisi pohtia, onko koristeluilla myös jotain symbolista merkitystä, siis että mantelinkukilla tai niiden muodolla tai terälehtien lukumäärällä on jotain lisämerkitystä, mutta mahdollinen symbolinen merkitys ei kumoa esteettistä. Sitä paitsi Jumala kutsui mantelinkukkamuotoiluja koristeiksi, ja koristeen riittävä tarkoitushan on vain tehdä esine kauniimmaksi.

Mantelinkukkakoristeiden myötä päädyin ajattelemaan, että onhan jo monimuotoinen luonto sinänsä Jumalan luomistyönä osoitus Hänen kauneudentajustaan, maustaan, mielikuvituksestaan. Jumala on itse luonut mantelipuun – on helppo ymmärtää että Hän pitää sen kukintoa kauniina. 

  Mutta jäin pohtimaan, miksi jakeet olivat minulle yllättävät...


Antiikin Kreikan vaikutusta?

  Eräs raamatunopettaja on puhunut ilmiöstä, että me eurooppalaiset / länsimaiset ihmiset tapaamme ajatella liian filosofisesti ja järkeillen Jumalasta. Se johtuu antiikin Kreikan järkifilosofian voimakkaasta vaikutuksesta kulttuurimme ja ajattelutapoihimme. 

Tällä tavalla ajattelemaan tottuneelle jopa ajatukset Jumalasta helposti menevät siihen, että luetellaan irrallisina premisseinä Jumalan ominaisuuksia ja lopuksi muodostetaan kuva yhdistä pisteet -menettelyllä. Raamatussa taas näkyy heprealainen ajattelu, joka on käytännöllisempää kuin kreikkalainen. Raamatussa asioita ja ilmiöitä ei typistetä erittelemällä ja palauttamalla niitä ideoihin ja teoreettisiin käsitteisiin.

Kuuntelin kerran keskustelua, jossa teologit pohtivat Jumalan olemusta. Yksi heistä kuvaili Jumalaa sellaisilla persoonattomilla sanoilla kuin Voima ja Lähde. Ominaisuudet, joista hän muodosti kuvan – mm. kaikkivaltius, kaikkitietävyys, täydellinen oikeamielisyys – pitävät kyllä Raamatun mukaan paikkansa, mutta niistä johdettu kuva Jumalasta silti oli kalsea ja persoonaton, ei sellainen, joka muodostuu Raamattua lukiessa.


Tuhlaajapoika ja armollinen isä


Minullakin on hieman taipumusta tuollaiseen kreikkalaistyyliseen ylifilosofoimiseen ja se lienee syy, miksi olin yllättynyt edellä mainitsemastani VT:n kohdasta. Kuten sanoin, pidin tarkan esteettisen maun ilmaisemista omituisen "ihmismäisenä" kaikkivaltiaalta Jumalalta.

   Antiikin Kreikan filosofit kuulemma pilkkasivat kristittyjä, koska heidän mielestään usko persoonalliseen Jumalaan oli lapsellista, alkukantaista ja yksinkertaista. Tuollaiseen asenteeseen törmää nykyäänkin. Nämä filosofit kutsuivat Raamatun Jumalaa antropomorfiseksi eli ihmisen muotoiseksi, ihmisen kaltaiseksi.

Sinänsähän Jumalan ihmisen kaltaisuus pitääkin paikkansa, mutta niin päin, että ihminen on Jumalan, Luojansa, kaltainen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen! Sen takia saatamme Raamattua lukiessamme käänteisesti nähdä Jumalan ihmisen kaltaisena.

  Kun Jeesus kuvaili taivaallista Isää, Hän kertoi vertauksen kotiin palaavasta tuhlaajapojasta, jonka rakastava isä otti armollisesti vastaan (Luuk. 15:11-32). Onneksi Raamatun antama kuva Jumalasta on se oikea. En nimittäin minä ainakaan edes kaipaa jotain persoonatonta "Voimaa", johon minut ikuisuudessa liitettäisiin. Kaipaan rakastavaa Jumalaa, jonka tulemme näkemään kasvoista kasvoihin.


"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä." (Luuk. 15:20)




tiistai 14. kesäkuuta 2022

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 


"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!



Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 


  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?