Maria-äidin tie Jeesuksen ristille – pohdintoja ilosta, ahdingosta ja Jumalan huolenpidosta

  Maailma vihasi Jeesusta, Jumalan lähettämää Vapahtajaa. Miten Maria-äiti mahtoi kokea sen, että hänen lapsensa oli paitsi rakastettu ja juhlittu, myös väkivaltaisesti vihattu ja vainottu?

Raamatussa kerrotaan Marian kokemuksista ja ajatuksista vain vähän, ja sen takia pohdin aihetta kysymysten kautta.

Betlehemin lastenmurha

"Silloin Maria sanoi:  

– Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät." (Luuk. 1:46-50)

  Muutama vuosi sitten pääsiäisenä aloin ajatella tarkemmin Betlehemin lastenmurhaa (Matt. 2:1-23). Jeesuksen synnyttyä Jumala varoitti Joosefia unessa: "Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet."

  Yhtäkkiä aloin ensimmäistä kertaa ajatella, miten järkyttävä ja käsittämätön kokemus se varmaan oli Marialle ja Joosefille: maan mahtavat tavoittelivat heidän vastasyntyneen lapsensa henkeä niin paljon, että surmasivat koko alueen poikavauvat toivoen, että yksi heistä olisi Jeesus.

Maria toki tiesi, että lapsi oli erityinen: Herran enkeli Gabriel oli tullut hänen luokseen ja kertonut, että hän tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Jumalan Pojan, vaikka on neitsyt (Luuk. 1:26-35). Joosefille Herran enkeli oli ilmestynyt unessa, ja kertonut mitä on tapahtumassa (Matt. 1: 20-25).

Maria oli iloinnut ja ylistänyt Herraa ihmeestä, jonka sai kokea, mutta heti kun lapsi syntyi, iloon sekoittui varmasti suuri huoli ja suru. Vaikka hän ja Joosef luottivat Jumalan huolenpitoon, oli varmaan hirveää ymmärtää, että jotkut tahot, joilla vieläpä on paljon valtaa maailmassa, vihaavat heille syntynyttä viatonta vauvaa.

  Joosef perheen päänä oli vastuussa vaimonsa ja heille syntyneen lapsen pitämisestä turvassa – Jumala antoi toimintaohjeet Egyptiin pakenemisesta hänelle. Ehkä Joosef ei edes kertonut kaikkea Marialle, vaan säästi tätä turhalta järkytykseltä? Sen vähän perusteella, mitä Joosefista Raamatussa kerrotaan, hän vaikutti olleen paitsi uskollinen ja Jumalalle kuuliainen, myös poikkeuksellisen hyväsydäminen mies (Matt. 1:18-19).

"Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: »Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet.»" (Matt. 2:19-20)

Tavallisia ihmisiä erityisissä tehtävissä

  Helposti ajattelee, että evankeliumien ihmisten kokemus oli jotenkin kategorisesti erilainen kuin meidän tämän päivän uskovaisten. Luemme tapahtumista tiivistetyn, jälkikäteen kirjoitetun selostuksen, jossa niistä kerrotaan sen valossa, mitä myöhemmin tapahtui.

Voi tulla vaikutelma, että heidän kokemuksensa oli siisti ja selkeä, vaikka luultavasti se oli hetkittäin hämmentävä ja repaleinen.

On totta, että Raamatun ihmisillä oli Jumalan tahdon toteutumisessa erityisiä tehtäviä – Jeesuksen äitinä Maria on tästä äärimmäinen esimerkki –, mutta toisaalta hekin olivat vain ihmisiä, jotka pelkäsivät, iloitsivat ja nauroivat, hoitivat arkisia tehtäviä, tottuivat ja hämmästyivät, olivat unohtaa, muistivat.

  Sinä yönä kun Jeesus syntyi, Herran enkeli ilmestyi paimenille kedolla ja sanoi: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» (Luuk. 2:10-12)

Paimenet kiiruhtivat Marian, Joosefin ja vastasyntyneen Jeesuksen luo ja kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Luukkaan seuraava maininta saa minut ajattelemaan sitä, että Marialla oli tapahtumiin oma, erityinen näkökulma, joka on kaikilta muilta, Jumalaa lukuunottamatta, salattu:

"Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä." (Luuk. 2:17-19)

Simeonin sanat Jeesuksesta

  Yksi lempikohdistani Raamatussa on Simeonin sanat Jeesus-lapsesta, jonka Maria ja Joosef olivat tuoneet temppeliin:

"– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:29-32)

Marian ja Joosefin kerrotaan olleen ihmeissään siitä, mitä lapsesta sanottiin (Luuk. 2:33). He olivat kyllä tienneet ja uskoneet, että heille syntynyt lapsi oli Jumalan Poika ja luvattu Messias – miksi he sitten olivat niin ihmeissään?

Ehkä Luukas viittaa lauseella kaikkeen, mitä lapsesta oli siihen asti sanottu: he olivat ihmeissään kaikesta, aina enkeli Gabrielin sanoista Simeonin sanoihin?

Tai ehkä heitä ihmetytti se, että heille entuudestaan tuntematon (?) ihminen tulee heidän luokseen ja alkaa puhua noin suuria asioita heidän lapsestaan, ja vielä niin rakastavasti ja liikuttuneesti? Toisaalta heillä oli jo ollut sellainen kohtaaminen idän tietäjien ja paimenten kanssa.

Mutta ehkä kohtaaminen Simeonin kanssa oli ensimmäinen, jossa he näkivät käytännössä toteutuvan sen tarkoituksen, mitä varten Jumala oli lähettänyt Jeesuksen maailmaan: ihminen voi kuolla rauhassa. Simeon oli ymmärtääkseni jo iäkäs. Mariasta ja Joosefista oli varmaan ihmeellistä kuulla vanhuksen laskevan koko elämänsä ja iankaikkisen kohtalonsa Jeesuksen varaan, joka kuitenkin oli silloin vasta pieni vauva, jota he olivat hoivanneet, jonka itkuun heränneet ja jonka vaippoja vaihtaneet?

  Simeon siunasi heitä ja sanoi Maria-äidille:

»Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.» (Luuk. 2:34-35)

Jeesuksen aloitettua julkisen palvelutyönsä noin 30-vuotiaana israelilaisten kahtia jakautunut suhtautuminen Häneen tuli räikeästi ilmi: monille Jeesus antoi lohdun, toivon ja tarkoituksen elämälle, mutta monet loukkaantuivat Jeesuksen sanoista ja torjuivat Hänet. Jotkut eivät pelkästään olleet uskomatta, vaan vihasivat Jeesusta väkivaltaisesti.

Lauseella "ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä" Simeon ehkä viittasi kaikkeen tulevaan ahdinkoon, minkä Maria Jeesuksen äitinä oli kokeva – hänen poikaansa vihattiin ja vainottiin ja Hänet yritettiin tappaa jo ennen ristiä (Luuk. 4:29) –, mutta äärimmillään sanat toteutuivat Golgatalla.

Murheesta iloon

"Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria." (Joh. 19:25)

  Jeesuksen sanoma oli niin kertakaikkinen ja tinkimätön – se joka uskoo Häneen, on pelastuva, mutta se joka ei usko, on tuomittu –, että sen synnyttämä ristiriita ja jännite saivat ihmiset todennäköisesti odottamaan tilanteen ratkeamista jollain rajulla tavalla.

Uskoisin Maria-äidin itkien kysyneen monta kertaa Jumalalta, mihin kaikki vielä johtaa.

Hän oli saanut nähdä, kuinka Jumala oli yliluonnollisella tavalla pelastanut vastasyntyneen Jeesuksen Herodeksen surma-aikeelta Betlehemissä, mutta Jeesuksen vangitsemisen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät muuttuen jatkuvasti hirvittävämmiksi. Kaikkivaltias olisi voinut pysäyttää tapahtumien vyöryn, mutta ei tehnyt sitä. "Nyt on pimeydellä valta" (Luuk. 22:53), kuten Jeesus itse oli sanonut Getsemanessa, kun Häntä tultiin vangitsemaan.

  Kansan mylviessä Jeesusta ruoskittiin, pilkattiin ja häväistiin, ja lopuksi Hänet naulittiin ristille kuolemaan. Maria-äiti oli Jeesuksen luona ristin juurella.

Enkeli Gabriel oli aikoinaan sanonut hänelle, että lapsi, jonka hänelle syntyy, on Korkeimman Poika ja että "hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:33). Ehkä tuskan keskellä sanat kävivät hänen mielessään? Mitä hän ajatteli niiden tarkoittavan käytännössä: jos Jeesus nyt kuolee, miten Hän kuitenkin hallitsee ikuisesti? Kaikki muu oli käynyt toteen – jollain tavalla tämäkin toteutuisi.

  Ehkei kukaan paikalla olleista ymmärtänyt, että juuri siinä hetkessä, ristinkuoleman kautta, Jeesuksen ikuinen kuninkuus ja Jumalan suunnitelma olivat toteutumassa: Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien sovitukseksi.

Vaikka kaikki oli johtanut Jeesuksen kuolemaan, kaikki ei kuitenkaan päättynyt siihen: kolmantena päivänä Jeesus Kristus nousi kuolleista, ja Maria-äiti sai muiden kanssa todistaa tätä ihmettä!

  Raamatun viimeinen maininta Mariasta löytyy Apostolien tekojen ensimmäisestä luvusta, jossa kerrotaan ylösnousseen Jeesuksen Taivaaseen ottamisesta. Apostolit pitivät "kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa." (Ap.t. 1:14)

Vaikka Apostolien teoissa kerrotaan monista kärsimyksistä ja ahdingoista, joita Jeesuksen omat joutuivat kokemaan maailman vainon ja väkivallan kohteena, se on minusta ilon ja voitonriemun kirja: ahdinkojen keskellä he tiesivät sydämessään, että Jeesus oli jo voittanut maailman, ja iloitsivat.

"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista." (1 Piet. 1:3)

Murehtimisen synti – pohdintoja koronapandemian keskellä

  "Ihminen on syntynyt vaivaan niin kuin säkenet ovat syntyneet kohoamaan korkealle", Elifas totesi Jobin kirjassa. Se pitää paikkansa tässä langenneessa maailmassa niin uskovaisen kuin uskosta osattoman kohdalla.

Silti uskovainen ei saa murehtia. Miten lopettaa murehtiminen?

Jeesukseen uskova ei saa murehtia

  Kuuntelin pari päivää sitten saarnan siitä, miten kristityn tulisi suhtautua koronapandemian tuomiin uhkiin ja vaikeuksiin – terveydellisiin huoliin, huoleen läheisistä, huoleen taloudesta. Pastori opetti, että kristitty ei saa murehtia tämän maailman asioista, ja totesi murehtimisen olevan jopa synti.

Aluksi pastorin sanat kuulostivat minusta kylmäkiskoisilta – eihän sille sitä paitsi voi mitään, jos on huolissaan! Kuuntelua jatkaessani aloin kuitenkin olla samaa mieltä hänen kanssaan ja oma mielenikin keventyi.

Olin nimittäin jatkuvasti päivittänyt korona-aiheisia uutissivuja ja tilastoja sekä etsinyt netistä toimintaohjeita liittyen pitkäaikaissairauteeni ja lääkitykseeni. Kaiken kukkuraksi minulle oli puhjennut flunssaoireisto juuri omaehtoiseen kotikaranteeniin jäätyäni, joten tarkkailin huolissani oireitteni kehittymistä siltä varalta, että kyseessä on sittenkin koronatartunnan ensioireisto.

  Raamatussa opetetaan ajallisista asioista murehtimisen olevan kiellettyä uskovaisille, ja niihin kuuluvat myös koronapandemia uhkineen ja seurauksineen. Jeesus opetti niin mm. Matteuksen evankeliumin luvussa 6 (erityisesti jakeet 25-34), ja apostolikin muistutti seurakuntaa, että ei saa murehtia, vaan pitää viedä kaikki huolet Jumalalle rukouksessa (Fil. 4:6-7).

Mutta vaikka murehtiminen on uskovaiselle syntiä, en pidä kehotusta "Älkää mistään murehtiko!" Kymmenen Käskyn kaltaisena käskynä, vaan enemmänkin muistutuksena siitä, keitä kristittyinä olemme: olemme Jumalan lapsia.

 "Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:31-34)

  Se kielletty murehtiminen ymmärtääkseni tarkoittaakin toivottomuuteen ja synkkyyteen uppoutumista – sitä että näkee hamaan tulevaisuuteen katsoessaan vain kaiken pahan ja unohtaa Taivaallisen Isän, unohtaa olevansa Hänen lapsensa.

Jumalan lapsella ei ole syytä murehtia niin kuin toivoa ei olisi, koska Taivaallinen Isä pitää lapsistaan huolen halki tämän ajallisen elämän, ja kaikki tulee päättymään hyvin, iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Keskeinen syy, miksi murehtiminen on syntiä, onkin se, että se on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Murehtiminen on pakanoiden juttu

  Vaikka uskovainen sairastuisikin, kokisi järkyttäviä menetyksiä tai joutuisi taloudellisiin vaikeuksiin, Jumala on sen kaiken sekasorron keskellä lapsensa luja turva, lohtu ja toivo. Olen itse kokenut sen sairastuttuani ja voin vakuuttaa, että se on totta.

Toisin on niillä, jotka eivät usko Jumalaan. Jeesus opetti, että murehtiminen on pakanoiden juttu (Matt. 6:25-34). Hän ei tietenkään tahdo kenenkään joutuvan murehtimaan ja pelkäämään, vaan se oli Häneltä vain toteamus: jos uskoo koko elämänsä olevan tässä sekasortoisessa maailmassa, heikkojen ja erehtyväisten ihmisten käsissä, ja päättyvän ruumilliseen kuolemaan, ei ole ihmekään, jos murehtiminen täyttää koko elämän, varsinkin tällaisina aikoina.

Toisaalta Jumala vetää ihmisiä puoleensa usein juuri vaikeuksien keskellä. Moni on kertonut rukoilleensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä suurten murheiden ja pelon keskellä.

"– Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän." (Aam. 8:11)

Kuinka lopettaa murehtiminen?

"Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: »Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.»" (Valit. 3:22-24)

  Jos kerran ajallisten ongelmien ja tulevaisuuden murehtiminen on syntiä, kiellettyä uskovaiselle, niin silloinhan murehtivan täytyy tehdä siitä parannus. Jeesus kehotti "älkää murehtiko huomisesta" – sen voi siis lopettaa. Miten?

Resepti on yksinkertainen: täytyy rukouksessa siirtää katseensa ajallisista murheista ja vaikeuksista Jeesukseen. Kokemusteni mukaan se täytyy tehdä tietoisesti sen sijaan, että vain tunnustelisi fiiliksiään ja odottelisi jotain tapahtuvaksi. Jeesus on se ihme, joka on tapahtunut!

Jeesus itse opetti meille Isä meidän -rukouksen (Matt. 6:8-15). Olemme Taivaallisen Isän lapsia sen kautta, että uskomme Häneen.

  Miksi Jeesukseen katsominen auttaa?

Yksi kristinuskon parhaista asioista tätä ajallista elämää ajatellen on minusta se, että kun katsoo Jeesukseen, näkee tämän elämän vaikeudet, sairaudet, kärsimykset ja synnit voitettuina. Jumalan Poika Jeesus syntyi ihmiseksi, kantoi syntimme ja sairautemme ristillä ja voitti kuoleman.

Tämän pandemian aikana, kun saamme jatkuvana virtana uutisia kärsimyksistä, kuolemasta ja viisaimpienkin ihmisten voimattomuudesta sen kaiken keskellä sekä näemme uutisissa asiantuntijoiden synkkiä ennusteita, olen miettinyt, että usko Jumalaan saattaa joillekuille näyttäytyä silmien sulkemisena pahalta todellisuudelta.

Kristinuskossa se ei ole niin, vaan Jeesukseen Kristukseen katsoessa näkee kyllä sen kaiken, mutta voitettuna. Sen takia kristittyinä voimme rohkeasti elää ja toimia tässä vaivaa täynnä olevassa maailmassa, auttaa lähimmäisiämme, valaa heihin toivoa sekä kertoa, mihin oma toivomme perustuu.

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun." (Joh. 14:1; käännös 1933/38)

Persoonallinen Jumala vai persoonaton jumaluus?

  Miksi persoonatonta, panteistista jumaluutta opettavat uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Mitä jos kaipaa persoonallista, rakastavaa Jumalaa?

Kristinuskossa Jumala tulee ja pelastaa ihmisen yksin armosta – eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään sisäistä kehitystä?

  Tässä kirjoituksessa pohdin näitä kysymyksiä sekä löytämiäni vastauksia omaa etsikkoaikaani muistellen.

"Minun sieluni janoo Jumalaa"

  Joskus kysytään "eivätkö nykyihmiset kaipaa jumalaa?". Yksi mahdollinen vastaus on, että kaipaavat, mutta uskovat kaipuun olevan turhaa, vailla kohdetta, ja sen takia yrittävät sammuttaa sen.

Ehkä tämä on yksi syy aasialaisten ja toisaalta animististen luonnonuskontojen yleistymiselle länsimaissa? Niiden mukaan mitään itsestä erillistä ja itsen ulkopuolelta löydettävissä olevaa jumalaa ei ole olemassa. On vain kaikkialla läsnäoleva persoonaton jumaluus, ykseys, ja kunkin oma tietoisuus kuuluu siihen. Sen takia jumalaa ei ole mielekästä kaivata, vaan se tulee vain tiedostaa itsessään.

  Vaikka Aasian uskonnot erilaisine suuntauksineen kiinnostivat minua filosofisesti ennen uskoon tulemistani, ne eivät koskaan tuntuneet kutsuvilta, eivät vastanneet kokemuksiani ihmisenä eivätkä tuntuneet siltä, että ne täyttäisivät syvimmät tarpeeni, sydämen kaipuuni.

Muistan erään illan kirjastossa n. viisitoista vuotta sitten. Luin kirjaa, jossa opetettiin hindulaisuutta kysymys ja vastaus -parien kautta. Vastaajana oli guru, ja kyselijänä hänen oppilaansa. Kysymykset olivat ihmisiä yleisesti kiinnostavia (muistaakseni joukossa oli mm. "kuinka tulla onnelliseksi?"), ja gurun vastaukset olivat uskonnollisille teksteille tyypilliseen tapaan arvoituksellisia. Lopuksi oppilas kysyi, mistä jumalan löytää, ja siihen guru vastasi: "Se olet sinä!"

Vaikka ajatus tuntui omalla tavallaan innoittavalta haasteelta – psykologisesti, eettisesti ja moraalisesti – se ei ollut vastaus Jumalan kaipuuseeni. Etsikkoaikaa eläessäni minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot – juutalaisuus, kristinusko, ja islam – ja niiden persoonallinen jumalakäsitys sekä käsitys jumalasta luojana ja ihmisestä luotuna.

Uskoin aina, että kaipuullani on todellinen, minusta itsestäni ja uskostani riippumattomasti olemassa oleva persoonallinen kohde. Kaipasin sitä, Häntä: elävää Jumalaa.

  Varmaan kaikki ovat sketseissä, mainoksissa yms. nähneet rakastavaisten kaipuuta ja kohtaamista kuvaavan vanhan tv-kliseen: mies ja nainen juoksevat hidastetussa filmissä toisiaan kohti niityllä tai merenrannalla kädet ojennettuina, valmiina syleilemään toisiaan Tšaikovskin Romeo ja Julia -rakkausteeman soidessa taustalla.

Jos ajattelisi sen kuvaavan jumalakaipuuta, niin persoonatonta jumaluutta opettavien uskontojen versiossa juoksija näkisi kaipuunsa kohteen haihtuvan silmissään mitä lähemmäs häntä pääsisi, ja lopulta katoavan. Hän pysähtyisi, istuutuisi rantaviivalle ja syventyisi meditoimaan, harjoittamaan itsessään olevaa jumaluutta.

"Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?" (Ps. 42:2-3; käännös 1933/38)

Kristitty = ainaisesti epäkypsä pikkulapsi?

  Kristinuskossa aina korostetaan Jumalan armoa ja sitä, että Jumala on Pelastaja, joka tekee kaiken ihmisen puolesta. Eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään kypsymistä? Mitä jos haluaa haastetta, kasvaa ihmisenä? Itse ainakin halusin ja haluan edelleen.

Varsinkin verrattuna edellä mainittuihin uskontoihin, joissa ihminen itse harjoittein ponnistelee tiensä tavoitetilaan (mikä se onkaan) saattaa muodostua mielikuva kristitystä ainaisesti epäkypsänä ja holhottavana pikkulapsena, jossa ei tapahdu sisäistä kehitystä tietoisemmaksi ja vastuullisemmaksi ihmiseksi, koska "ei ole pakko".

Mielikuva on väärä. Paitsi ettei se vastaa kokemuksiani kristittynä, myöskään Raamatussa ei opeteta kristityn elämästä sillä tavalla.

Näiden pian kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut uskossa, olen tullut kypsemmäksi ja rohkeammaksi, ajatellut enemmän valintojeni seurauksia ja elänyt tietoisempaa elämää kuin aikaisemmin. Toisaalta samaan tahtiin olen tullut yhä tietoisemmaksi myös omasta epätäydellisyydestäni ja syntisestä luonnostani (sekä sitä myöten yhä kiitollisemmaksi siitä, ettei pelastus ole omissa käsissäni).

Uudessa Testamentissa opetetaan paljon kristityn kasvusta ja uudesta elämästä kristittynä. Uskovaisia kehotetaan kasvamaan valon lapsina, uudistumaan mieleltään ja hengeltään, kypsymään Jeesuksen tuntemisessa ja Jumalan tahdon ymmärtämisessä, elämään viisaasti ja rakkaudellisesti sekä hillitsemään itsensä ja taistelemaan syntiä vastaan (mm. Ef 4:13-15, Ef. 4:23-24, Ef. 5:8-17, Hepr. 12:1-4). Jumala antaa voimia ja apua tähän kaikkeen.

Sekin, että kristityllä on Jeesuksen pelastustyöhön perustuen toivo, että lopussa kaikki käy hyvin, motivoi kestämään vaikeuksia, mikä puolestaan voi olla kasvattava kokemus.

"Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa." (2 Piet. 3:18)

  Eli kyllä kristityssä tapahtuu ja tulee tapahtua kasvua ja muutosta parempaan, vaikka pelastus onkin yksin Jumalan armosta. Kristityn muutos parempaan versoo siitä Jumalan armosta ja anteeksiannosta – pelastavasta rakkaudesta.

Miksi kristinuskon Jumala?

  Monissa persoonatonta jumaluutta opettavissa uskonnoissa seuraajia ohjataan ylittämään oman egon rajat itsessä olevan jumaluuden tavoittamiseksi. Minusta on mielenkiintoista, että kristinuskossa Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden luominen menee päinvastoin: Jumala oli se, joka ylitti rajan, kun Hän syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja sovitti syntimme.

Ajattelen, että Jumala kaikkivaltiudessaan, vanhurskaudessaan ja pyhyydessään on niin korkealla, että ainoa tapa, jolla me syntiin langenneet ihmiset voimme saavuttaa yhteyden Häneen on se, että Hän tekee sen. Ja Jeesuksessa Jumala teki sen konkreettisesti. Jeesuksessa Jumala tuli ihmisten luo, koska Hän rakasti ihmisiä.

  Edellä kirjoitin, että etsikkoaikanani minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot niiden persoonallisen jumalakäsityksen takia. Miksi minusta tuli kristitty, miksi aloin uskoa Raamatussa itsensä ilmaisevaan Jumalaan?

Kaipasin Jumalaa, joka rakastaa minua silloinkin, kun en ansaitse sitä; kaipasin Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä. Kaipasin Jumalaa, joka ei hyväksy minulta vääryyttä, vaan joka on vanhurskaudessaan ja pyhyydessään täydellisen tinkimätön. Kaipasin Jumalaa, joka on sovittunut väärät tekoni ja tarjoaa anteeksiantoa. Kaipasin Jumalaa, joka on rakastanut minua ensin, ja jonka rakkaudesta minun muutokseni parempaan versoo.

Vastauksen kaipuuseeni löysin Raamatun ydinsanomasta, evankeliumista:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Kaipaatko tulla rakastetuksi ehdoitta?

  Jokainen kiusattu tietää, miten pahalta tuntuu olla muiden silmissä liian huono ja jotenkin epämääräisesti vääränlainen.

Toisaalta olisiko sekään niin autuasta, että tulisi muiden hyväksymäksi vain siksi, että täyttää heidän asettamansa kriteerit?

  Onko olemassa ehdotonta rakkautta?

"Et täytä kriteerejämme – emme hyväksy sinua"

  Vuosia sitten näin dokumentin naisesta, joka yritti selvittää, miksi häntä aikoinaan kiusattiin koulussa. Nainen matkusti tapaamaan ja haastattelemaan entisiä koulukavereitaan ja kiusaajiaan. En muista enää, saiko hän vastauksen kysymykseensä, mutta muistan kohtauksen, jossa hän katseli kotivideota teinivuosiltaan ja kysyi: "Mikä tuossa tytössä oli muiden mielestä vikana?"

  On totta, että kiusaamisen syytä ei kuulu etsiä kiusatusta, vaan syy on kiusaajan, mutta naisen kysymyksen pystyy ymmärtämään: mitkä ovat ne syyt, joilla kiusaajat omassa mielessään oikeuttavat kiusaamisen itselleen? Surullisen usein kiusaaminen saa muutkin yhteisössä ajattelemaan, että kiusatussa on jotain vikaa ja että häntä on parempi karttaa.

  Kuten dokumentin nainen, kiusattu saattaa vuosikausia, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä, hakea muilta ihmisiltä hyväksymisen kriteerejä ja pyrkiä epätoivoisesti täyttämään niitä.

Miksi muiden onnistumisia kehuttiin, mutta jos minä onnistuin, siitäkin keksittiin jotain arvosteltavaa tai kukaan ei ollut huomaavinaankaan? Miksi sille naurettiin, kun joku toinen kertoi hauskan jutun, mutta jos minä kerroin hauskan jutun, minulle hymähdettiin ja tuhahdettiin, kehotettiin pysymään hiljaa?

Miksi muiden virheisiin suhtauduttiin ymmärtävästi ja armollisesti, mutta minun tekemistäni virheistä muistuteltiin vuosia jälkeenpäin? Miksi muille annettiin heidän väärät tekonsa anteeksi, mutta minulle ei?

  Mitkä olivat ne kriteerit, joita en täyttänyt? Jos minulle vain olisi kerrottu, olisin yrittänyt muuttaa itseäni niiden mukaiseksi!

Vai olisinko?

"Täytät kriteerimme – hyväksymme sinut"

  The Twilight Zone -mysteerisarjan jakso Eye of the Beholder (vuodelta 1959) kertoo kuvitteellisesta yhteiskunnasta, jossa kauneuskriteerejä täyttämättömät yksilöt ohjataan kauneusleikkaukseen, ja jos toimenpide epäonnistuu, yksilö karkotetaan muusta yhteiskunnasta eristettyyn paikkaan, muiden hylättyjen "rumilusten" luo.

  Tarinan keskushenkilö on nainen, joka on osoittautunut toivottomaksi tapaukseksi: hän on liian kaukana kauneusihanteesta eivätkä lukuisatkaan toimenpiteet ole tuottaneet tulosta. Jakson alussa katsojalle näytetään pelkästään tuota onnetonta naista: hän istuu sairaalavuoteella kasvot siteillä peitettyinä.

Kun kirurgi ja hoitajat tulevat kertomaan huonot uutiset, nainen puhkeaa lohduttomaan itkuun. Hänelle ilmoitetaan, että hylättyjen paikasta joku tulisi iltaan mennessä noutamaan hänet.

Mutta tarinassa seuraa yllättävä käänne: kun kirurgi poistaa siteet, katsojalle käy ilmi, että nainen onkin ihan tavallisen näköinen ihminen, ja samassa paljastetaan, että kirurgi, hoitajat ja muut paikalla olevat taas ovat possunaamaisia "rumiluksia", joilla on nenän paikalla siankärsä! Sairaalan käytävällä on tv, jossa yhteiskunnan possunaamainen johtaja pitää puhetta yhdenmukaisuuden ihanuudesta possunaamaisten kansakunnalle.

Niinpä, kauneusihanteet muuttuvat, ja lopulta kauneus on katsojan silmässä. Kuitenkin tarinan mielenkiintoisin kohta on mielestäni ihan lopussa:

Kun toinen "rumilus" (ihan tavallisen näköinen mies) saapuu noutamaan naista, ympärillä seisovat possunaamaiset lääkärit ja hoitajat katselevat heitä yllättäen surullisen näköisinä. "Minä vien sinut muiden hylättyjen luo. Vien sinut paikkaan, jossa sinua rakastetaan", mies sanoo lempeästi naiselle. Kun hylätyt lähtevät, yksi hoitajista katsoo itkien heidän peräänsä.

Nähdessäni jakson ensimmäisen kerran jäin miettimään syytä hyväksyttyjen surullisuudelle – oliko se myötätunto hylättyjä kohtaan, sääli? Myöhemmin törmäsin netissä jakson analyysiin, jossa tulkittiin sen johtuvan kaipuusta: hekin halusivat paikkaan, jossa heitä rakastetaan ehdoitta.

Totta: nähtyään toisten joutuvan ulkonäön perusteella hylätyiksi he olivat alkaneet tiedostaa, että heidän oma hyväksytyksi tulemisensa oli vain tietynlaisen ulkonäön varassa.

Jumalan armo ja puolestamme täytetyt kriteerit 

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

  On lopulta ihan sama, täyttääkö muiden kriteerit vai ei, jos se, mitä kaipaa, on ehdoton rakkaus. Ehtojen perusteella hyväksytty voi olla yhtä onneton kuin ehtojen perusteella hylätty.

Vastaus ehdottoman rakkauden kaipuuseen on evankeliumin ytimessä: Jumalan armo. Jumalalla ei ole ulkonäkö-, lahjakkuus-, varallisuus- tai temperamenttikriteerejä, kuten ihmisillä saattaa olla. Jumalan rikkaasta luomistyöstäkin voimme päätellä, että Hän rakastaa monimuotoisuutta, yksilöllisyyttä. Raamatun uskovaisissa ihmisissä on monenlaisia persoonia luonteeltaan ja ulkonäöltään.

  Mutta hetkinen... onhan Jumalalla silti ihan hirveästi kriteerejä, vaatimuksia! Nimittäin käskyjä: älä tapa, älä varasta, älä tee huorin, älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi jne. Ja Taivaaseen päästäkseen täytyy olla täysin synnitön! Toisaalta on ihan ymmärrettävääkin, ettei Jumala salli saman syntisen menon jatkuvan Taivaassakin, ikuisesti.

Evankeliumin viesti ei olekaan se, ettei Jumalalla ole mitään vaatimuksia, vaan se, että kaikki vaatimukset on täytetty puolestamme. Jumala itse, Pojassa Jeesuksessa, sovitti syntimme ja täytti kaiken puolestamme, koska Hän rakasti meitä. Ainoa mitä tarvitaan on, että otamme vastaan Jumalan ehdottoman rakkauden.

Jos tarjoamme Jumalalle omia ansioitamme Hänen rakkautensa hinnaksi, torjumme Hänen armollisen rakkautensa. Tai jos pelkäämme, että tulemme tekemiemme syntien takia hylätyiksi ja yritämme piiloutua Häneltä synteinemme, emme luota Hänen anteeksiantavaan rakkauteensa.

Jos sen sijaan otamme uskossa vastaan Jumalan rakkauden, Hän tulee ylösnousemuksen koittaessa kirkastamaan meidät niin, ettemme enää lankea syntiin, vaan olemme Jeesuksen tavoin täydellisiä rakkaudessa. Taivaassa tulemme ymmärtääkseni edelleen olemaan omanlaisiamme yksilöitä, mutta vain ilman syntiä.

  Miksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon? En tiedä, mutta mieleeni tulee joitain kohtia Raamatusta. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen – luomisen kautta jokainen ihminen on tavallaan Jumalan "lapsi". Ja Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kerrotaan, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Armollinen, uskollinen rakkaus on Jumalan olemus.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Mistä rakkaus alkoi?

  Osaako ihminen rakastaa toista, jos kukaan ei ensin ole rakastanut häntä?

  Rakkautta on selitetty mm. peilisolujen toimintaan perustuvalla empatialla ja pohjimmiltaan geenien itsekkyydellä, mutta silti laajalti myönnetään, että rakkaudessa on mystinen elementti.

  Mistä rakkaus on alun perin tullut maailmaan?

Rakastamisen kaksi koulukuntaa

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 28:19)

  On sanonta: "Jotta kykenee rakastamaan muita, on ensin rakastettava itseään." Siinä on vinha perä: itsensä hyväksyminen, armollisuus itseä kohtaan sekä sen ymmärtäminen, että on arvokas, tekevät helpommaksi saman kaltaisen suhtautumisen myös toisiin.

Mutta sanonnassa lähdetään siitä, että itseään voi noin vain ruveta rakastamaan. Itsensä rakastamista tarjotaan varmana ratkaisuna rakkaudettomuuteen: katsos, rupeat vain rakastamaan itseäsi – siitä se lähtee! Sitä en ihan täysin allekirjoita.

  Luin kerran nettikeskustelua nimenomaan tästä sanonnasta, ja huomasin kuuluvani enemmänkin päinvastaiseen koulukuntaan: jotta kykenee rakastamaan itseään ja muita, on ensin saatava rakkautta toiselta.

Jotta voin katsoa toista armollisesti ja hyväksyvästi, rakastavasti, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua siten. Ja jotta voin itse katsoa itseäni niin, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua niin.

Kun joku keskustelijoista ilmaisi tämän näkemyksen, ajattelin heti, että kyllä, noin päin se menee. Joten alussa mainitsemani sanonta sittenkin kiepsahtaa toisin päin: kaiken rakastamiseni alku on siinä, että joku toinen on ensin rakastanut minua.

  Maailmassa on paljon pahaa, mutta kyllä rakkauttakin ihmisten välillä on: puolisoiden välillä, vanhempien ja lapsen välillä, ystävien välillä, joskus tuntemattomienkin välillä. Miten rakkaus on alun perin tullut tänne, jos tai kun ajattelee, ettei kukaan ole voinut sitä itse itseensä pumpata ja sitten lähteä jakamaan muille?

Rakkaus on enemmän kuin empatiaa

  Humanistinen, ateistinen näkemys rakkaudesta perustuu yleensä empatiaan, jota puolestaan on selitetty tieteellisesti mm. peilisolujen toiminnalla. Aivojen peilaamisjärjestelmien solut saavat ihmisen myötäilemään toisen ilmeitä, eleitä, liikkeitä, äänenpainoja, tunnetiloja.

Muistan opiskeluajoilta jännän peilaamisilmiön: aina kun joku luentosalissa vaihtoi istuma-asentoa, monelle muullekin tuli yhtäkkinen tarve vaihtaa samaan asentoon. Toisen hymyn, itkun, naurun ja äänensävyjen tarttuminen lienee tuttu esimerkki peilisolujen toiminnasta monille meistä. Peilaaminen helpottaa myötätuntemista, toisen kokemuksen ymmärtämistä, ja sitä kautta se lisää halua esim. auttaa.

Jotkut selittävät, että rakkaus perustuu pohjimmiltaan "geenien itsekkyyteen": se saa ihmisen rakastumaan, pariutumaan ja lisääntymään sekä suhtautumaan empaattisesti "oman heimon" jäseniin – joko geeneiltään saman kaltaisiin tai niihin, jotka katsotaan hyödyllisiksi oman geeniperimän leviämiselle. Tällä selitetään mm. yhteisöllisyyttä.

  Minusta rakkaus on kuitenkin enemmän. Ajattelen siis, että peilisolujen toiminnalla ja "geenien itsekkyydellä" on oma osansa kokonaisuudessa, mutta uskon ja tunnen rakkauden olevan muutakin. Rakkaus voi saada ihmisen esimerkiksi toimimaan uhrautuvasti tilanteissa, joita ei voida puhtaasti palauttaa noihin periaatteisiin.

Monet humanistisesti ja ateistisesti ajattelevatkin myöntävät, että rakkaus on aina osittain mysteeri – ei kokonaan mitattavissa ja järkeiltävissä.

  Uskon, että rakkauden alku on Jumalassa, joka loi ihmisen (kaikki ihmiset, myös ne humanistisesti ja ateistisesti ajattelevat) kuvakseen. Se kaikki biologinen, mikä on tieteellisesti mitattavissa, mukaan lukien geenit, sukupuoli ja lisääntyminen sekä ne peilisolut, on Jumalan luomaa. Sen kautta ilmenevä rakkaus on lähtöisin Luojasta.

  Rakkauden alku, se mystinen ulottuvuus, joka on ihmisten järkeilyiltä ja mittalaitteilta usvan peitossa, on Jumala.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»" (1 Moos. 1:27-28)

"Siinä on rakkaus..."

  Vaikka empaattista ja kiintymykseen perustuvaa rakkautta sekä parisuhderakkautta on maailmassa, meissä ihmisissä on myös paljon armottomuutta itseä ja toisia kohtaan, itsen ja toisen arvottomana näkemistä, vihaa, pelkoa, epäluottamusta... Jo ensimmäisessä sukupolvessa Jumalan kuvaksi luotu ihminen lankesi syntiin.

Uskon, että jokaisessa ihmisessä on Jumalan antamaa rakkautta jo luomisen kautta, mutta Raamatussa myös kerrotaan, että Jumala antoi rakkautensa lähettämällä meille Jeesuksen tänne langenneeseen maailmaan. Opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo suoraan:

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; käännös 1933/38)

  Jumala on se, joka rakasti ensin. Jeesuksen kautta rakkaus tuli maailmaan. Paitsi että Jumala loi maailman Sanallaan, joka on Jeesus, Hän lähetti Jeesuksen tuomaan pelastuksen syntien sovituksen kautta.

Olen saanut kokea romanttisen rakastumisen puolin ja toisin, tuntenut empatiaa ja ollut toisten empatian kohteena lukemattomia kertoja sekä saanut kasvaa elämänmittaisissa kiintymyssuhteissa rakkaisiin ihmisiin, mutta kaikkein syvintä rakkautta olen tuntenut siinä, että Jumala on rakastanut minua ja antanut anteeksi syntini.

Joskus kristitytkin sanovat toisilleen: älkäämme aina jauhako synnistä, syntien sovituksesta ja Jeesuksen ristinkuolemasta – puhukaamme mieluummin Jumalan armosta ja rakkaudesta, iloisista asioista.

Uskon kuitenkin, että vaikka Jumalan armo ja rakkaus ovat paljon muutakin, syntien sovitus on edellytys sille, että se kaikki muukin ihanuus avautuu ihmiselle. Syntien sovitus ei ole kaiken lopputila, mutta se on Jumalan rakkaussuhteen alku jokaiselle, joka sen ottaa uskossa vastaan. Jeesus nousi kuolleista, ja meitäkin, jotka uskomme Häneen, odottaa ylösnousemus Taivaallisen Isän luo, ikuiseen iloon!

  Kun ihminen on saanut Jumalalta rakkautta sydämeensä syntien anteeksiannon kautta, hänen tulee antaa sitä muillekin. Johannes jatkaa:

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; käännös 1933/38)
 

"Nöyrien kumppani on viisaus" – pohdintoja viisastumisesta ja viisaudesta

  Meidän kulttuurissamme on yleistä nauraa toisten tyhmyydelle: hillittömyydelle, yllytyshulluudelle, kännitoilailuille... Kun nauraa ja päivittelee toisen tyhmyyttä, voi itse kokea olevansa viisas?

  Raamatussa taas opetetaan pikemminkin, että viisaammaksi tullakseen on ensin ymmärrettävä olevansa tyhmä.

  Mitä viisaus on ja mistä sitä voi saada?

Kulttuuri, jossa tyhmyys on naurun asia

"Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma." (Sananl. 14:16)

  Varmaan kaikki ovat kuulleet plastiikkakirurgialla kehojaan muokanneista "Ihmis-Kenistä" ja "Ihmis-Barbiesta", itseään tarkoituksellisesti lihottavista ylensyöjistä sekä heidän ihailijoistaan, hengenvaarallisen yllytyshulluista some-julkkiksista...

Enimmäkseen kyllä ymmärretään, että monet heistä ovat lähinnä avun tarpeessa, mutta paljon esiintyy sellaistakin näkemystä, että jokainen tehköön elämällään ja kehollaan mitä lystää eikä muilla ole oikeutta arvostella toisen valintoja – ja jos muut saavat viihdettä ällistyttävistä ihmiskohtaloista, sekin on ok.

  Raamatun mukaan tyhmyys voi ilmetä kohtuuttomuutena ja uhkarohkeutena, mutta tyhmä on myös se, joka nauraa pilkaten ja ivaillen toisen tyhmyydelle. Se on omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä, jotka Sananlaskujen kirjassa asetetaan viisauden vastakohdaksi (mm. Sananl. 13:10, Sananl. 15:12).

  Yksi tyhmyyden muoto on, ettei opi virheistään. Ainakin meillä Suomessa ns. kännikulttuuri on hyvä esimerkki siitä: samojen ääliömäisyyksien toistaminen joka viikonloppu on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kuitattavissa olankohautuksella: "Taisin olla vähän huppelissa." Oma viihteen lajinsa tässäkin on toisen kännitoilailuille nauraminen.

On hyvä osata nauraa omille ja toisten mokauksille yhdessä, mutta surullisen usein asetelma on, että yksi on pelle, jonka typeryyksille muut nauravat, kehittelevät niistä lentäviä lauseita ja meemejä.

  Me ihmiset olemme olleet tyhmiä kaikkina aikoina, mutta joukkotiedotusvälineiden ja netin takia tyhmyys on nykyään näkyvämpää. Mitä enemmän on valmis tuottamaan kohahduttavaa sisältöä, sitä suuremman yleisön saa.

Molemmat osapuolet varmaan luulevat olevansa toista viisaampia: kohahduttaja saa tavoittelemaansa julkisuutta ja usein rahaakin hölmöjen klikkauksista, ja hänen seuraajansa saavat nauraa katketakseen tai päivitellä toisen tyhmyyttä.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita"

"Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee." (Sananl. 12:15)

  Raamatussa neuvotaan elämään juuri päinvastoin: tulee seurata ja kuunnella itseään viisaampia, ottaa opiksi ja noudattaa oppimaansa elämässään. Jos aina vain hakeutuu toisten tyhmyyden äärelle, sitä päivittelemään ja nauramaan, saattaa alkaa kuvitella itse olevansa viisas!

Ja jos kuvittelee olevansa viisas, ei näe tarvetta enää hankkia viisautta. Sananlaskujen kirjan paradoksaaliselta vaikuttava lause "Viisauden alku on: hanki viisautta" (Sananl. 4:7; 1933/-38) kuvaa mielestäni lampun syttymistä: olen ollut tyhmä – haluan viisastua.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita", apostoli Paavalikin neuvoo uskovaisia (Room. 12:16). Paitsi, että itseään viisaana pitäminen voi johtaa ylimielisyyteen muita kohtaan, se aiheuttaa senkin, että torjuu muiden neuvot ja kritiikin eikä sen takia enää kasva viisaudessa.

"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus." (Sananl. 11:2)

  Entä jos on jo sen verran viisas, että on ymmärtänyt olevansa viisastumisen tarpeessa, niin mistä sitä viisautta pitäisi lähteä hankkimaan?

Kuka tai mikä tahansa ei ole viisauden lähde. Vaikka luonnontiede tarjoaa tietoa luomakunnasta, ja sitä on hyvä oppia, viisaus on Raamatun mukaan enemmän kuin pelkästään tietoa. Samoin toisten ihmisten kanssa keskusteleminen ja heidän näkemystensä kuunteleminen voi lisätä keskinäistä ymmärrystä, mutta ei välttämättä viisautta.

Viisaus liittyy elämän perimmäiseen tarkoitukseen ja sitä saa Jumalalta. Evankeliumissa on ilmoitettu elämän tarkoitus: se on Jumalan yhteyteen pääseminen ja Hänen kanssaan rakkaussuhteessa eläminen. Tästä voi uskoakseni päätellä ainakin sen verran, että valinnat, jotka vievät poispäin Jumalasta ovat tyhmiä, kun taas valinnat, jotka kasvattavat Jumalan tuntemista ja yhteyttä Häneen, ovat viisaita.

  Viisautta saa Jumalalta uskon ja evankeliumin mukana; evankeliumin totuus saa uskovan katsomaan itseään, muita ihmisiä ja luomakuntaa muistaen, että kaikella on Jumalan säätämä tarkoitus.

Viisaudessa tulee kasvaa. Raamatusta saa viisautta, toisilta uskovaisilta voi saada viisaita neuvoja ja viisautta voi pyytää suoraan Jumalalta uskossa:

"Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne." (Jaak. 1:5-6)

Jeesus Kristus – itse viisaus lihaksi tulleena 


 Onko millään lopulta mitään väliä, jos ajattelee, ettei elämällä ole perimmäistä tarkoitusta?

Minusta vaikuttaa, että ihmiset janoavat tarkoitusta sekä viisautta pelkkien irrallisten tiedonpalasten sijaan. Muistan vuosien takaa älykkään nettikeskustelijan, joka oli pitkään jatkuneen masennuksen ja syvällisten pohdintojen myötä päätynyt kolkkoon elämänfilosofiaan: koko elämä on pelkkä iso vitsi, jolle tulee nauraa päin naamaa.

  Evankeliumin mukaan Jeesus on Jumalan Sana, jolla luomakunta luotiin – kaiken näkyvän ja mitattavissa olevankin perimmäinen tarkoitus sisältyy Häneen. Jeesus on itse viisaus lihaksi tulleena. Jos siis ei tyydy pelkkiin sinänsä hyödyllisiin tiedonpalasiin, vaan janoaa kaiken tarkoitusta, tulee janota Jeesusta Kristusta!

"Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» " (Joh. 7:37-38)

  Maailma, joka kieltää Jeesuksen, pitää meitä uskovia usein tyhminä, hölmöinä, kajahtaneita ja jopa hulluina. Mutta apostoli muistuttaa, että Jumala on antanut meille viisaudeksi Jeesuksen, joten vaikkemme olisikaan ihmisten mielestä viisaita, voimme olla rohkealla mielellä:

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.»" (1 Kor. 1:30-31)

Tyyneysrukous

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Teologi Reinhold Niebuhrin tyyneysrukous on puhutellut minua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin sen. Millaista apua olen saanut Jumalan sanasta pyrkiessäni tyyneyteen, rohkeuteen ja viisauteen?

Tyyneyttä

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa..."

  Olen nuoresta asti ihaillut ja tavoitellut mielen tyyneyttä sekasortoisen maailman keskellä. Opiskeluaikoinani inspiroiduin lukiessani filosofian historian kurssikirjaa, jossa kerrottiin stoalaisuudesta, Antiikin Kreikan filosofisesta koulukunnasta, joka etsi mielenrauhaa.

Tyyneysrukous nähdään usein stoalaisena: molemmissa tavoitellaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei kuitenkaan voi muuttaa.

  Mitä se tarkoittaa käytännössä? Stoalaisuudessa tyyneys ilmenee tunteiden hillitsemisenä vääjäämättömien ja luonnonlakien sanelemien tapahtumien edessä. Vaikka nuorena ihailin stoalaisuutta, kritisoin mielessäni jo silloin koulukunnan tyyneyskäsitystä: miksi juuri tunteettomuus tai tunteiden tasaisuus olisi tyynen hyväksymisen merkki?

  Kun myöhemmin olen pohtinut samoja kysymyksiä uskovaisena ja tyyneysrukouksen äärellä, olen tullut tulokseen, ettei tyyni hyväksyminen välttämättä liity merkittävästi tunteisiin.

Jeesuksen "valtasi syvä liikutus", kun Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut sairauteen ja Hän näki tämän Maria-sisaren itkevän (Joh. 11:33). Ja Getsemanen puutarhassa, juuri ennen pidätetyksi joutumistaan, Jeesus alkoi "tuntea kauhua ja ahdistusta" sekä sanoi opetuslapsilleen olevansa "kuoleman tuskan vallassa" (Mark. 14:33-34).

Eikö Jeesus siis muka pystynyt hyväksymään Lasaruksen kuolemaa, Marian surua ja sitä mitä Hänelle Taivaallisen Isän suunnitelman mukaan oli tapahtumassa? Evankelistojen kertoman perusteella näyttää siltä, ettei Jeesus edes pyrkinyt hillitsemään tunteitaan, saati hävennyt ja yrittänyt piilottaa niitä muilta.

  Ajattelenkin, toisin kuin stoalaiset, että tyyni hyväksyminen kattaa myös suhtautumisen omiin tunteisiin – ovathan tunteetkin sitä paitsi luonnollinen osa ihmisen elämää!

Lisäksi, ja ennen kaikkea, tavoittelemisen arvoinen tyyneys on mielestäni syvempi sisäisen rauhan tila kuin se, ettei tunne voimakkaita, liikuttavia tunteita – niin voimakkaita, että ne saattavat purskahtaa muidenkin nähtäville. Tyyneys-sanan sijaan käytänkin mieluummin sanaparia sisäinen rauha. Uskon, että sen saavuttamisessa filosofia ei lopulta voi auttaa, vaan tarvitaan Jumalaa.

  Millaista apua Jumalan sana tarjoaa mielenrauhaa kaipaavalle? Raamatun mukaan tyyneyden, tai sisäisen rauhan, tulee perustua toivolle, joka jokaisella Jeesukseen uskovalla on: kärsimykset ja koettelemukset, joille emme voi mitään, ovat vain väliaikaisia ja kuuluvat tielle kohti ikuista elämää ja rauhaa Jumalan luona.

Jeesus rohkaisi opetuslapsiaan kestämään murheen muistuttamalla tulevasta ilosta:

"Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää." (Joh. 16:21-22)

  Tyyneysrukouksen pyyntöjä tulee helposti ajatelleeksi "haasteina", mutta nehän ovat todella pyyntöjä Jumalalle! Apostoli kehottaa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Rohkeutta

"... ja rohkeutta muuttaa asioita, joita voin ..."

  Joissain elämäntilanteissa olen enemmän tai vähemmän tyynesti hyväksynyt sellaisiakin asioita, joita luultavasti olisin voinut muuttaa. Olen vain olettanut, etten kuitenkaan voi pielessä oleville asioille mitään. Tyyneysrukouksen mukaan minulta on siis puuttunut rohkeutta, ja viisautta.

  Tyyneen hyväksymiseen tarvitaan "vain" sisäinen suhtautumisen muutos, kun taas asioiden muuttaminen edellyttää toimintaa, riskin ottamista – sitä että käärii hihat ja tarttuu toimeen. Kysyy rohkeutta kohdata todellisuus niin välittömällä ja konkreettisella tavalla – myös kaikki ruma, sotkuinen ja ahdistava. Varsinkin nuorempana olen kokenut olevani siihen liian herkkä ja ihanteellisesti ajatteleva.

Ongelmaan löytyy apua evankeliumin ydinsanomasta: elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, mutta Jumala on valmistanut meille parannuksen ja pelastuksen. Minun ei siis tarvitse pelätä ihannekuvan särkymistä, koska se on jo tapahtunut; mutta minun ei myöskään tarvitse jäädä toivottomuuteen, vaan voin luottaa siihen, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

  Tässäkin kohtaa on tärkeää muistaa, ettei kyse ole (pelkästään) haasteesta, vaan rukouspyynnöstä: "Jumala, anna minulle rohkeutta..". Raamatussa apostoli neuvoo Timoteusta olemaan rohkea evankeliumin työssä muistuttamalla, että Jumala varustaa palvelijansa siihen:

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen." (2. Tim. 1:7)

Mutta se, että ottaa vastaan Jumalan antaman rohkeuden ja käyttää sitä elävässä elämässä, on myös haaste kristitylle. Edellä mainitussa kohdassa apostolikin neuvoi Timoteusta "puhaltamaan täyteen liekkiin" Jumalalta saadun armolahjan (2. Tim. 1:6). Uskovaisen täytyy siis myös itse olla valmis toimimaan.

Miten voin olla satavarma, että yritykseni muuttaa asioita on kannattava ja viisas, ja että se onnistuu?

Ajattelen, ettei siitä voikaan aina olla satavarma. Rohkeutta tekemiseen saa kokemukseni mukaan siitä ymmärryksestä, että vaikka epäonnistuisi, putoaa Jumalan syliin – mitään peruuttamattoman tuhoisaa ei tapahdu, jos yrittää ja epäonnistuu. Kirjoituksessani Kärsitkö epäonnistumisen pelosta? kerroin enemmän tästä näkökulmasta.

Ja jos epäonnistuu hyvässä pyrkimyksessä, niin sitä epäonnistumisen kokemusta voi ainakin käyttää ymmärrystä ja empatiaa lisäävänä voimavarana, kun kohtaa toisia ihmisiä!

"Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin!" (1. Kor. 16:13)

Viisautta

"... ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

  Erään tv-sarjan kohtauksessa AA-ryhmän vetäjä opetti tyyneysrukouksen uudelle jäsenelle. Siitä sain idean kirjoittaa aiheesta. Sarjassa rukouksesta käytettiin hieman pidempää versiota, jossa tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta pyydettiin mm., "...että voisin, kuten Jeesus, kohdata tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin itse haluaisin...".

  On asioita, joita varmuudella emme voi muuttaa, esim. Jumalan asettamat luonnonlait, biologiset tosiasiat ja ajan kuluminen. On nöyrää ja viisasta hyväskyä ne ja kunnioittaa niitä. Myös tietyt syntiinlankeemuksen seuraukset kuuluvat asioihin, joita emme voi muuttaa: ruumiillinen kuolevaisuus, syntinen luonto sekä monet sairaudet.

  Mutta jos ajattelee elämän vaihtelevia valintatilanteita, joissa periaatteessa voisi itse vaikuttaa olosuhteisiin ja tapahtumien kulkuun, miten sen erottaa, kannattaako edes yrittää? Mistä sen tietää, milloin on parempi tyynesti hyväksyä ja milloin taas tarttua rohkeasti toimeen?

Ei siihen taida olla mitään yleispätevää periaatetta – tilanteet ovat yksilöllisiä. Viimeistään tässä kohtaa muistaa sen, että kyseessä on rukouspyyntö eikä filosofinen pulma. Tyyneysrukouksessa pyydetään Jumalalta viisautta, ohjausta tehdä hyviä valintoja. Jumala kyllä tietää, että valintatilanteet voivat olla monimutkaisia: yksi Hänen lahjoistaan on "terveen harkinnan henki", kuten apostoli muistutti.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Sananl. 3:5-6)

Usein jo se selkeyttää ajatuksia, että pysähtyy miettimään tilannetta Raamatun äärellä: onko nyt oikea hetki? olenko itse valmis haasteeseen? onko valinta pitkällä tähtäimellä viisas? onko valinta Jumalan tahdon mukainen?

Myös toisilta ihmisiltä voi pyytää neuvoa. Toisella voi olla viisautta, kokemusta ja näkemystä, jota itsellä ei ole.

  Yksi mikä on varmaa, on se, ettei mennyttä voi muuttaa. Sen ymmärtämiseen sisältyy suuri viisaus: jos nyt käytän aikani ja voimani menneiden harmittelemiseen, heitän hukkaan nykyhetken, tämän päivän, jossa voisin kenties vaikuttaa asioihin, jos Jumala suo. Menneistä tulee oppia, mutta niistä tulee myös päästää irti.

"Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:23)

Menneisyyden syntejäkään ei ole syytä jäädä harmittelemaan sen jälkeen, kun ne on saanut Jeesuksen tähden anteeksi ja niistä on tehnyt parannuksen. Edes Jumala ei niitä enää sen jälkeen muistele (Hepr. 8:12).

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)