Keitä enkelit ovat?

  Serafit, kerubit, arkkienkelit... Enkelien tehtävä on ylistää Jumalaa ja palvella ihmisiä Jumalan käskystä.

  Raamatun valossa nykyinen "enkelibuumi", jossa ihmiset lumoutuvat enkeleistä ja hakevat heihin yhteyttä, ei miellytä paitsi Jumalaa, myöskään enkeleitä itseään. Enkelit eivät halua että teemme heistä numeroa! 

Jumalan käskyläisiä

  En pienenä erityisemmin tykännyt Suojelusenkeli-laulusta, joka ehkä tunnetaan paremmin alkusanoistaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Kaunis virsi se kyllä on, mutta sen tunnelma oli minusta jotenkin synkkä ja pelottava. Pimeä korpi, liukas käytävä, kotia ei näy... 

Suurin ongelma laulussa kuitenkin oli, että siinä ei mainita Jumalaa, vaan pelkkä ihana enkeli, joka käy lapsosen vierellä. Toki enkeli on Jumalan lähettämä, mutta maininta suoraan Jumalasta olisi tehnyt tunnelmasta turvallisemman.

Kuva: Unsplash / Simon Champagne

Koska olen lapsesta lähtien ajatellut näin, minun on ollut vaikea ymmärtää sitä uushenkisyyden, tai miksikä sitä nyt kutsuisi, keskuudessa yleistä ilmiötä, jossa haetaan turvaa ja apua nimenomaan enkeleiltä. Useat näistä ihmisistä kuitenkin vaikuttavat uskovan myös jumalan olemassaoloon. Miksi he eivät siis halua yhteyttä jumalaansa? 

Kaiketi hekin ajattelevat, että jumala on kaiken, ja siten myös enkeleiden, yläpuolella? Ajattelevatko he, että jumala on persoonaton ja siten hänelle ei varsinaisesti voi puhua? Vai ajattelevatko he, että jumalaa voi lähestyä vain "väliportaan" olentojen kautta?

  Kristinuskossa ja Raamatussa järjestys on selvä: rukoukset osoitetaan suoraan Jumalalle, joka on persoonallinen ja ymmärtää mitä meillä on sydämellämme. 

Ehkä maailman hierarkioiden takia monesta saattaa tuntua intuitionvastaiselta, että nimenomaan tulee mennä suoraan Korkeimman pakeille? Yleensähän organisaatioiden hierarkioiden huipulla olevia ei tavata, vaan asiat selvitetään väliportaiden toimijoiden kautta.

Todellisuudessa Jumalan suuruus ja mahtavuus mahdollistaa senkin, että vaikka Hän on korkea, Hän pystyy samaan aikaan olemaan läheinen jokaisen lapsensa kanssa.

Jumala on se, johon meidän tulee olla yhteydessä kaikissa mahdollisissa asioissa, eivät enkelit. Enkelit ovat Jumalan alamaisia. Hän halutessaan lähettää enkeleitään esimerkiksi varjelemaan meitä. Ajatus suojelusenkeleistä perustuu varmaankin alun perin psalmiin 91:

"Hän antaa enkeleilleen käskyn

varjella sinua, missä ikinä kuljet,

ja he kantavat sinua käsillään,

ettet loukkaa jalkaasi kiveen." (Ps. 91:11-12)

Serafit, kerubit, arkkienkelit, enkelit

  Jesajan kirjassa on erikoinen kohta. Profeetta Jesaja saa näyn: hänelle ilmestyy Jumala, jota tässä kohdassa kutsutaan Herra Sebaotiksi, ympärillään serafeja, enkeleitä joilla kullakin on kuusi siipeä. "Kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät." Kohta on minusta jopa hieman pelottava. Serafit vaikuttavat niin oudoilta. 

Eri tyyppisillä enkeleillä on erilaisia tehtäviä, ja serafien tehtävä on ylistää Jumalaa. Jesajan näyssä serafit toteuttivat tehtäväänsä:

"He huusivat toinen toiselleen:

– Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!

Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.

Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua." (Jes. 6:3)

Ehkä vieläkin erikoisempi vaikutelma tulee kerubeista, enkeleistä, jotka Herra laittoi vartioimaan elämän puulle vievää tietä sen jälkeen, kun oli karkottanut syntiin langenneen ihmisen paratiisista (1. Moos. 3:24). Hesekielin kirjassa kuvaillaan kerubeja, että heidän koko ruumiinsa oli täynnä silmiä, heidän siivistään kantautui valtava kohina ja että kulkiessaan he liikkuivat neljään suuntaan ja että heillä oli neljät kasvot:

"Kullakin kerubilla oli neljät kasvot. Yhdet niistä olivat kerubin kasvot, yhdet olivat ihmisen kasvot, yhdet leijonan ja yhdet kotkan kasvot." (Hes. 10:14)

Kuvaukset saavat minut tuntemaan, että enkeleiden olemus on niin erilainen, Jumalalle niin täysin omistautunut, että meidän ihmisten on mahdotonta tuntea tai edes mitenkään syvällisesti ymmärtää heitä.

  Arkkienkelit eli ylienkelit ovat ymmärtääkseni enemmän ihmisen näköisiä. Raamatussa tietääkseni vain yhtä enkeliä, Mikaelia, kutsutaan ylienkeliksi. Mikaelin kerrotaan kamppailevan voittoisasti paholaista vastaan, ja hänellä on tärkeä osa Ilmestyskirjassa kerrottujen lopun aikojen tapahtumissa. Myös Gabrielin uskotaan olevan arkkienkeli. Gabriel on se enkeli, jonka Jumala lähetti tuomaan Marialle viestin, että tämä synnyttäisi pojan, Vapahtajan Jeesuksen. 

"Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: »Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!»" (Luuk. 1:28)

Enkelit ylipäätään tuovat Raamatun kertomuksissa usein ilmoituksia Jumalalta. Enkeli ilmestyi paimenille kedolla ja kertoi Vapahtajan syntymästä, ja haudalla naiset kohtasivat kaksi enkeliä, tai "kaksi miestä sädehtivissä vaatteissa", jotka kertoivat heille Jeesuksen nousseen kuolleista (Luuk. 2:9-11 ja Luuk. 24:4-7).

Kuva: Unsplash / Alexander Shustov

Langennut enkeli, Saatana, oli ymmärtääkseni alun perin arkkienkeli. Lankeemuksen myötä hänestä tuli Jumalan vastustaja ja meidän ihmisten vihollinen. Osa henkivalloista lähti seuraamaan Saatanaa. Raamatun mukaan Saatana tekeytyy valon enkeliksi yrittäessään johdattaa ihmisiä harhaan. Nykykulttuurissa, jossa ihaillaan ja lumoudutaan enkeleistä, tämä Raamatun varoitus on hyvä pitää mielessä. Kaikki valoa säihkyvän jumalalliselta vaikuttavat ihmekokemukset eivät oikeasti ole Jumalasta.

  Sitten ovat vain ihan enkelit sinänsä, joista Raamatussa kerrotaan siellä täällä. Esim. Raamatun alussa kerrotaan miehistä, jotka tulivat kylään Lootin kotiin. Näiden miesten kerrotaan olleen enkeleitä. Ilmeisesti he olivat ihan ihmisten näköisiä ja sulautuivat joukkoon. Heprealaiskirjeessä kerrotaan, että jotkut muukalaisia koteihinsa majoittaneet uskovaiset ovat tietämättään tulleet antaneeksi yösijan enkeleille. (Hepr. 13:2)

Enkeleiden nöyryys

  Sain ajatuksen kirjoittaa enkeleistä nähdessäni kesällä kaupungilla jonkun nuoren naisen paidassa tekstin Angel Queen, "enkelikuningatar". Teksti ärsytti ja myös huvitti minua.  Kuvioinnin tyylistä päätellen Angel Queen on jonkin animesankarittaren nimi. Kristinuskon viitekehyksessä nimi on ilmeinen oksymoron eli kaksiosainen käsite, jonka osat kumoavat toisensa. Sisäisesti ristiriitainen käsite.

Kuningattaren tuntevat kaikki, enkelit ovat muukalaisia maailmassa. Kuningatar antaa käskyjä, enkeli vastaanottaa Jumalan käskyjä. Kuningatar on sotajoukkojensa ylin komentaja, enkelit muodostavat Jumalan taivaallisen sotajoukon. Kuningatar vaatii itselleen ihmisten huomion, enkelit eivät halua huomiota itselleen, vaan Jumalalle.

Monet nykyään ihailevat ja haluavat yhteyden enkeleihin, mutta oikeasti enkelit eivät edes halua huomiotamme itselleen! He haluavat huomiota Jumalalle, kuten edellä mainituissa esimerkeissä ylistysenkelit eli serafit sekä Jumalan ilmoituksia ihmisille tuovat arkkienkelit.

Vain langennut enkeli Saatana, sekä muut hänen joukkoihinsa kuuluvat henkiolennot, on tässä juuri päinvastainen: Saatana haluaa huomion itseensä, tai itse asiassa hän haluaa vetää huomiomme keneen tai mihin tahansa muuhun, paitsi Jumalaan.

  Taivaallisista sotajoukoista puheen ollen, yksi ihanimmista enkeleitä koskevista kohdista Raamatussa on se, kun Herran enkeli oli tullut ilmoittamaan Jeesuksen syntymästä paimenille kedolla:

"Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,

maan päällä rauha

ihmisillä, joita hän rakastaa." (Luuk. 2:13-14)

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra..." – pohdintoja Jesajan kirjan jakeista

  Vanhassa Testamentissa profeetta Jesaja puhuu Herran palvelijasta, joka on niin lempeä ja hellä, ettei hän muserra murtunutta ruokoa.

Millainen ihminen on kuin ruoko, joka on murtunut?

 

Tunnusmerkkinä lempeys

  Mikä on mielestäsi Raamatun kaunein luonnehdinta Jeesuksen persoonasta? Minusta yksi ihanimmista löytyy Vanhasta Testamentista, Jesajan kirjan luvusta 42. Jesaja profetoi "Herran palvelijasta", jonka kristityt tunnistavat Jeesukseksi. Luku alkaa Herran sanoilla: "Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen..."

Jakeessa 3 sanotaan:

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra,

lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.

Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden." (Jes. 42:3)

Herran palvelija on niin lempeä ja hellä, että kaikkein haurainkaan olento ei hänen käsissään muserru.

Uuden Testamentin evankeliumit todistavat, että Jeesus oli maan päällä ollessaan ja ihmisiä kohdatessaan juuri sellainen kuin Jesajan profetiassa luonnehditaan: nöyrät, heikot, rikkinäiset, syntejään katuvat tulivat Jeesuksen luo, ja Hän oli armollinen heitä kohtaan.

  Ajattelen, että Jesajan profetiassa "murtunut ruoko" on vertauskuva ihmisistä, joita Jeesus niin armollisesti kohtasi (ja kohtaa edelleen). 

Ruo'on kaltaisuus tarkoittaa mielestäni nöyryyttä. Ruo'ot ovat hauraita kasveja, niiden ontossa varressa eli korressa on nivelkohtia, joista ne herkästi taittuvat. Verrattuna muihin kasveihin, vaikka pensaisiin ja puihin, ruoko on vähäinen ja hauras. Ihmisen, joka on kuin ruoko kaikkien kasvien joukossa, on vaikeaa kuvitella olevansa mahtavampi kuin on. 

Kaikki ihmisethän ovat lopulta heikkoja, Raamatun mukaan kuin ruohoa joka aikanaan lakastuu. Jotkut vain ovat olevinaan mahtavia, kuin jykeviä puita, koska vertaavat itseään niihin, jotka ovat vielä heikompia ja joita he pystyvät tallomaan jalkoihinsa.

Yksi asia Jesajan jakeessa kuitenkin mietityttää minua: ruoko, jota Herran palvelija ei muserra, on lisäksi murtunut. Ruokohan jo sellaisenaan, vahvimmillaankin, on heppoinen – miksi jakeissa on tarkennus, että ruoko on murtunut?

On vaikeaa kuvitella mitään mitättömämpää tässä maailmassa kuin pieni tuulen tuivertama ruokonen, joka kaiken lisäksi on murtunut.

Murtunut ruoko

  Vaikka Herran palvelija, Jeesus, on niin lempeä ja hellä, Hän kuitenkin "tinkimättä toteuttaa oikeuden".

Lempeys ja samalla tinkimätön oikeuden toteuttaminen vaikuttavat mahdottomalta yhtälöltä, koska ihmiset ovat syntisiä. Tinkimätön oikeuden toteuttaminen on musertavaa syntisille, toisin sanoen kaikille ihmisille. Tinkimätön oikeus musertaa meidät kaikki!

Kuitenkaan Herran palvelija ei muserra sitä, joka jo on murtunut. Tämän takia ajattelen, että jakeissa tarkoitetaan synnintunnosta johtuvaa murtuneisuutta. Murtunut ruoko on Jumalan edessä nöyrä ja taipuvainen ihminen, joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalalta armahdusta.

Psalmissa 51 Daavid tunnustaa syntinsä ja sanoo: "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19) Synnintunnossaan hän tiesi, ettei hänellä ole mitään muuta annettavaa Herralle.

Nöyrät, jotka tulevat Jeesuksen luo Hänen armollisuuteensa luottaen, saavat armon, kun taas ne, jotka pitävät kiinni synneistään ja kieltävät olevansa syntisiä, musertuvat vääjäämättä tinkimättömän oikeuden toteutuessa. 

On ihmisiä, jotka pohtivat olevansa liian mitättömiä, liian syntisiä ja liian rikkinäisiä Jumalalle. Jesajan jakeet kertovat meille, että se ei ole mahdollista. Syntisiä ja rikkinäisiä varten Jumala lähetti Jeesuksen.

  Tässä kovassa maailmassa lempeys ja hellyys saattavat vaikuttaa heikkoudelta. Jesajan profetian seuraavassa jakeessa kuitenkin muistutetaan, että Herran palvelija itse ei ole heikko: "Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä" (Jes. 42:4).

Jeesus ei muserra murtunutta ajatellen, että mitä noin heikko elämällä tekee, vaan eheyttää murtuneen ehtymättömällä rakkaudellaan. Hän ei sammuta hiipuvaa uskon liekkiä ajatellen, että noin heikko liekki joutaa sammua, vaan vahvistaa liekkiä omallaan, joka loistaa ikuisesti.

Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.

"Parasta jättäytyä Herran käsiin"

  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)

"Tunnustan syntini Herralle"

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.

"Nöyrien kumppani on viisaus" – pohdintoja viisastumisesta ja viisaudesta

  Meidän kulttuurissamme on yleistä nauraa toisten tyhmyydelle: hillittömyydelle, yllytyshulluudelle, kännitoilailuille... Kun nauraa ja päivittelee toisen tyhmyyttä, voi itse kokea olevansa viisas?

  Raamatussa taas opetetaan pikemminkin, että viisaammaksi tullakseen on ensin ymmärrettävä olevansa tyhmä.

  Mitä viisaus on ja mistä sitä voi saada?

Kulttuuri, jossa tyhmyys on naurun asia

"Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma." (Sananl. 14:16)

  Varmaan kaikki ovat kuulleet plastiikkakirurgialla kehojaan muokanneista "Ihmis-Kenistä" ja "Ihmis-Barbiesta", itseään tarkoituksellisesti lihottavista ylensyöjistä sekä heidän ihailijoistaan, hengenvaarallisen yllytyshulluista some-julkkiksista...

Enimmäkseen kyllä ymmärretään, että monet heistä ovat lähinnä avun tarpeessa, mutta paljon esiintyy sellaistakin näkemystä, että jokainen tehköön elämällään ja kehollaan mitä lystää eikä muilla ole oikeutta arvostella toisen valintoja – ja jos muut saavat viihdettä ällistyttävistä ihmiskohtaloista, sekin on ok.

  Raamatun mukaan tyhmyys voi ilmetä kohtuuttomuutena ja uhkarohkeutena, mutta tyhmä on myös se, joka nauraa pilkaten ja ivaillen toisen tyhmyydelle. Se on omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä, jotka Sananlaskujen kirjassa asetetaan viisauden vastakohdaksi (mm. Sananl. 13:10, Sananl. 15:12).

  Yksi tyhmyyden muoto on, ettei opi virheistään. Ainakin meillä Suomessa ns. kännikulttuuri on hyvä esimerkki siitä: samojen ääliömäisyyksien toistaminen joka viikonloppu on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kuitattavissa olankohautuksella: "Taisin olla vähän huppelissa." Oma viihteen lajinsa tässäkin on toisen kännitoilailuille nauraminen.

On hyvä osata nauraa omille ja toisten mokauksille yhdessä, mutta surullisen usein asetelma on, että yksi on pelle, jonka typeryyksille muut nauravat, kehittelevät niistä lentäviä lauseita ja meemejä.

  Me ihmiset olemme olleet tyhmiä kaikkina aikoina, mutta joukkotiedotusvälineiden ja netin takia tyhmyys on nykyään näkyvämpää. Mitä enemmän on valmis tuottamaan kohahduttavaa sisältöä, sitä suuremman yleisön saa.

Molemmat osapuolet varmaan luulevat olevansa toista viisaampia: kohahduttaja saa tavoittelemaansa julkisuutta ja usein rahaakin hölmöjen klikkauksista, ja hänen seuraajansa saavat nauraa katketakseen tai päivitellä toisen tyhmyyttä.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita"

"Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee." (Sananl. 12:15)

  Raamatussa neuvotaan elämään juuri päinvastoin: tulee seurata ja kuunnella itseään viisaampia, ottaa opiksi ja noudattaa oppimaansa elämässään. Jos aina vain hakeutuu toisten tyhmyyden äärelle, sitä päivittelemään ja nauramaan, saattaa alkaa kuvitella itse olevansa viisas!

Ja jos kuvittelee olevansa viisas, ei näe tarvetta enää hankkia viisautta. Sananlaskujen kirjan paradoksaaliselta vaikuttava lause "Viisauden alku on: hanki viisautta" (Sananl. 4:7; 1933/-38) kuvaa mielestäni lampun syttymistä: olen ollut tyhmä – haluan viisastua.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita", apostoli Paavalikin neuvoo uskovaisia (Room. 12:16). Paitsi, että itseään viisaana pitäminen voi johtaa ylimielisyyteen muita kohtaan, se aiheuttaa senkin, että torjuu muiden neuvot ja kritiikin eikä sen takia enää kasva viisaudessa.

"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus." (Sananl. 11:2)

  Entä jos on jo sen verran viisas, että on ymmärtänyt olevansa viisastumisen tarpeessa, niin mistä sitä viisautta pitäisi lähteä hankkimaan?

Kuka tai mikä tahansa ei ole viisauden lähde. Vaikka luonnontiede tarjoaa tietoa luomakunnasta, ja sitä on hyvä oppia, viisaus on Raamatun mukaan enemmän kuin pelkästään tietoa. Samoin toisten ihmisten kanssa keskusteleminen ja heidän näkemystensä kuunteleminen voi lisätä keskinäistä ymmärrystä, mutta ei välttämättä viisautta.

Viisaus liittyy elämän perimmäiseen tarkoitukseen ja sitä saa Jumalalta. Evankeliumissa on ilmoitettu elämän tarkoitus: se on Jumalan yhteyteen pääseminen ja Hänen kanssaan rakkaussuhteessa eläminen. Tästä voi uskoakseni päätellä ainakin sen verran, että valinnat, jotka vievät poispäin Jumalasta ovat tyhmiä, kun taas valinnat, jotka kasvattavat Jumalan tuntemista ja yhteyttä Häneen, ovat viisaita.

  Viisautta saa Jumalalta uskon ja evankeliumin mukana; evankeliumin totuus saa uskovan katsomaan itseään, muita ihmisiä ja luomakuntaa muistaen, että kaikella on Jumalan säätämä tarkoitus.

Viisaudessa tulee kasvaa. Raamatusta saa viisautta, toisilta uskovaisilta voi saada viisaita neuvoja ja viisautta voi pyytää suoraan Jumalalta uskossa:

"Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne." (Jaak. 1:5-6)

Jeesus Kristus – itse viisaus lihaksi tulleena 


 Onko millään lopulta mitään väliä, jos ajattelee, ettei elämällä ole perimmäistä tarkoitusta?

Minusta vaikuttaa, että ihmiset janoavat tarkoitusta sekä viisautta pelkkien irrallisten tiedonpalasten sijaan. Muistan vuosien takaa älykkään nettikeskustelijan, joka oli pitkään jatkuneen masennuksen ja syvällisten pohdintojen myötä päätynyt kolkkoon elämänfilosofiaan: koko elämä on pelkkä iso vitsi, jolle tulee nauraa päin naamaa.

  Evankeliumin mukaan Jeesus on Jumalan Sana, jolla luomakunta luotiin – kaiken näkyvän ja mitattavissa olevankin perimmäinen tarkoitus sisältyy Häneen. Jeesus on itse viisaus lihaksi tulleena. Jos siis ei tyydy pelkkiin sinänsä hyödyllisiin tiedonpalasiin, vaan janoaa kaiken tarkoitusta, tulee janota Jeesusta Kristusta!

"Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» " (Joh. 7:37-38)

  Maailma, joka kieltää Jeesuksen, pitää meitä uskovia usein tyhminä, hölmöinä, kajahtaneita ja jopa hulluina. Mutta apostoli muistuttaa, että Jumala on antanut meille viisaudeksi Jeesuksen, joten vaikkemme olisikaan ihmisten mielestä viisaita, voimme olla rohkealla mielellä:

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.»" (1 Kor. 1:30-31)

Rukous muuttaa rukoilijaa

Ihmiset kysyvät usein, mitä järkeä on rukoilla, jos Jumala kerran on tiennyt ennalta kaiken, myös jokaisen rukouksen. Usein myös pohditaan rukoilemisen mielekkyyttä, kun saattaa vaikuttaa siltä, ettei Jumala tänä päivänä tee samanlaisia ihmeitä kuin Raamatun aikoina. Sanonta "rukous muuttaa rukoilijaa" vastaa näihin molempiin.

Jumala näkee kokonaisuuden

Ihminen ei aina tiedä, mikä on hänen omaksi parhaakseen. Tämä pitää paikkansa kaikkien kohdalla, niin uskomattomien kuin uskovaistenkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Teemme rajallisen ymmärryksemme mukaisia ratkaisuja, joita myöhemmin joudumme katumaan. Tai toivomme jotain, mutta vuosien päästä kiitämme onneamme, ettei toive toteutunut. Raamatun mukaan ihmisen tulisi luottaa Jumalan viisauteen kaikessa, myös vaikeuksien keskellä:

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Snl 3:5)

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps 50:15; 1933)

Jumalalta voi anoa asioita, mutta opettaessaan rukoilemisesta Jeesus liittää pyynnöt tarvitsemiseen:

"Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." (Matt. 6:8)

Jumala tietää, mitä tarvitsemme, koska Hänellä on paitsi ennaltatietämys ja kokonaisymmärrys asioista, Hän näkee myös jokaisen ihmisen sydämeen (Snl 24:12). Se joka uskoo Jeesukseen Herranaan, voi luottaa tähän:

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa." (Room. 8:28)

Joskus unohtuu, että Jumala on tälläkin hetkellä maan päällä. Kolmiyhteinen Jumala on täällä nykyään kolmannessa persoonassaan, Pyhässä Hengessä. Kun Poika Jeesus ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen astui takaisin ylös Taivaaseen, Hän jätti tänne Pyhän Hengen puhaltamalla seuraajiensa keskuuteen. Pyhä Henki asuu Jeesukseen uskovissa (Room. 8:9).

Ihmisen keskeinen ongelma siis on, ettei hän näe kokonaisuutta, jolla on myös iankaikkinen ulottuvuus, eikä siksi aina ymmärrä, mikä on hänelle parhaaksi. Jumala kuitenkin ohjaa rukouksiamme oikeaan suuntaan:

"Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room. 8:26)

Rukous muuttaa rukoilijaa 

 

Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin keskushermoston sairaus. Jouduin olemaan sairaalassa monta viikkoa, koska olin äkillisesti vammautunut niin pahasti: olin mm. liikuntakyvytön ja osittain menettänyt näköni. Sain Jumalalta paljon apua noiden viikkojen aikana.

Eräänä päivänä sairaalajakson loppupuolella, kun suuri osa oireistani oli jo alkanut parantua, kävin henkilökunnan kanssa keskustelun lääkityksen aloittamisesta. Keskustelu ehkä konkretisoi diagnoosin ja sen myötä muuttuneen tilanteen mielessäni, sillä kun palasin huoneeseeni (jossa sain silloin olla yksin, Luojan kiitos), tunsin voimakasta ahdistusta ja toivottomuutta. En pystynyt edes itkemään. Tunnin tai pari tuijotin potilashuoneen harmaata seinää lamaantuneena, ja mieleeni vyöryi toinen toistaan pelottavampia tulevaisuudenkuvia.

Mieleeni tuli rukoilla, mutta en halunnut – tunsin jopa vastustusta sitä kohtaan. Olin kai vihainen Jumalalle. Lopulta kuitenkin pakotin itseni lyhyeen ja penseään rukoukseen.

Näin mielessäni kaksi tietä, joista toinen oli hämärä ja toinen valoisa. Hämärä tie oli kärsimyksen, pelon ja toivottomuuden tie ja päättyi vapautukseen, joka oli kuolema. Valoisa tie taas oli kärsimyksen, ilon ja toivon tie ja päättyi vapautukseen, joka oli elämä. Jumala halusi tietää, kumman valitsen. Valitsin valoisan tien, ja Jumala vastasi minulle, että saan sen.

Yhtäkkiä olin täynnä iloa ja toivoa, vaikka mikään olosuhteissani ei ollut muuttunut. En esim. ollut parantunut sairaudesta, mistä muistutuksena olivat tietyt neurologiset oireet. Silti kaikki oli muuttunut pahasta hyväksi muutamassa sekunnissa. Eikä uusi tila jäänyt lyhytaikaiseksi, vaan sen ydin on minussa edelleen.

"Asenteen muutos" on liian heppoinen ilmaus kuvaamaan kokemustani. Koin nimittäin, että rukouksen myötä ymmärrykseni lisääntyi. Yllä kirjoitin, että ihminen näkee osittain, mutta Jumala näkee kokonaisuuden. Jumala laittoi minut näkemään kokonaisuuden: on syytä iloita ja toivoa, koska kaikki tulee päättymään hyvin. Ymmärtääkseni sitä ei kuitenkaan olisi tapahtunut, ainakaan vielä silloin, jos en olisi rukoillut.

Ajan mittaan kaikki oireeni parantuivat ja sairauteni on ollut remissiossa eli etenemättömässä tilassa viimeiset vuodet, mistä olen Jumalalle kiitollinen, mutta pidän edellä kuvaamaani sisäistä muutosta silti yhtenä suurimmista ihmeistä, jonka olen kokenut.

Uskon, että Jumala voi tänä päivänäkin parantaa ihmisiä sairauksista ja muutenkin vastata rukouspyyntöihin olosuhteita ihmeellisesti muuttamalla, mutta halusin tässä keskittyä siihen, kuinka rukous, tai oikeammin sanottuna Jumala, voi muuttaa rukoilijaa. Ihmettä ei vain aina tunnisteta ihmeeksi.