Luin Abckirian ja aloin ajatella...

  Ensi viikolla vietettävän Agricolan päivän innoittamana luin ensimmäisen suomen kielellä kirjoitetun kirjan, Mikael Agricolan Abckirian 1500-luvulta. Nimestään huolimatta kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.

  Turun piispa ja uskonpuhdistaja Agricola (n. 1510 - 9. huhtikuuta 1557) on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Kristityn tulee olla tiedonjanoinen ja mieleltään avoin, mutta omassa vakaumuksessaan luja.

Opi nyt vanha ja nuori...

  Ensimmäinen suomenkielinen kirja kautta aikojen on Mikael Agricolan Abckiria eli nykyisessä kirjoitusasussaan ABC-kirja. Nimestään huolimatta vuonna 1543 ilmestynyt kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.  

Kuva: Pixabay / Birgit 

16-sivuinen kirja alkaa runolla joka ilmaisee sen tarkoituksen:

"Oppe nyt wanha / ia noori /

joilla ombi sydhen toori.

Jumalan keskyt / ia mielen /

iotca taidhat Somen kielen.

Laki / se Sielun hirmutta /

mutt Cristus sen tas lodhutta.

Lue sijs hyue Lapsi teste /

alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina /

nin Jesus sinun Armons laina."

 

Agricola tarkoitti aapisensa alkuopiksi suomen lukemiseen ja kirjoittamiseen, mikä mahdollistaisi suomalaisille Raamatun lukemisen omalla kielellä. Abckirian kirjoittamisen kanssa samaan aikaan hän nimittäin suomensi Raamattua. Se Wsi Testamenti eli suomenkielinen Uusi Testamentti painettiin vuonna 1548. Agricola suomensi myös osia Vanhasta Testamentista.

Alkurunon jälkeen Abckiriassa on tavanomaisen aapissisällön eli suomen kielen aakkosten ja lukusanojen sekä luku- ja kirjoitusohjeiden lisäksi kristillistä sisältöä: kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän -rukous, Ave Maria ja muita rukouksia sekä sakramentteja ja Raamatun kohtia joille ne perustuvat. Abckiria on aapiskatekismus.

  Minua ilahduttaa että suomen kirjakielen syntysyy oli Jumalan sanan levittäminen kansan keskuuteen! Suomea on toki puhuttu ties kuinka monta tuhatta vuotta, mutta kirjakielemme kytkös kristinuskoon on kiistaton. Ja se on erityistä, sillä eivät kaikkien Euroopan maiden kirjakielet ole ensi askelissaan olleet kristillisiä. Esimerkiksi vanhin säilynyt ruotsinkielinen kirjoitus on tylsästi maakuntalaki ja saksan vastaava on sanakirja. 

Olen aina ollut isänmaallinen ja suomenmielinen, mutta Agricolaan tutustumisen myötä nämä asenteet ovat saaneet lisää kierroksia sisimmässäni. Uskon että Jumalaakin miellyttää suomen kirjakielen syntysyy, antoihan Herra Jeesus käskyn julistaa evankeliumia kaikille kansoille, ja Raamatussa tämä ilmaus tarkoittaa samalla, että kaikilla kielillä.

Nyt menen varmaan liian pitkälle innostuksessani mutta sanonpa vielä tämän. Ehkä kirjakielemme on tänä päivänäkin kaikkein mielekkäimmillään silloin, kun sitä käytetään Jumalan mielen mukaisesti? Näin siis siksi että sen perustus on luotu Jumalan sanan levittämisen tarkoituksesta, sen viitoittamana ja innoittamana. Raamattua suomentaessaan Agricola keksi suomen kieleen sanoja ja niiden yhdistelmiä sekä sommitteli kielellisiä muotoja joilla saisi selkeimmin ilmaistua sen mitä Jumalan sanassa sanotaan.

Runouden ystävänä minua ilahduttaa sekin, että ensimmäiset suomeksi kirjoitetut lauseet ovat loppusointuisia. Kielemme on kirjallisissa ensi askelissaan tavoitellut kauneutta ja harmoniaa...

Agricola ja kristityn pyrkimys sivistykseen

  Itse asiassa jo vuosia sitten sydämeni vei Agricolan kirjoittama runo suomalaisten muinaisista epäjumalista, joka sisältyy hänen suomentamansa Vanhan Testamentin Psalmien kirjan Dauidin Psaltarin, esipuheeseen vuodelta 1551. 

Runossa luetellaan epäjumalia joita "vimmattu suomen kansa" muinoin palveli "Pirun ja synnin vetämänä" ennen kristinuskon saapumista: "Tapio metsästä pyydykset soi / ja Ahti vedestä kaloja toi. Väinämöinen virret takoi, / Rahko kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut / hallitsi ja senkaltaiset muut..." Epäjumalia on pitkä lista, ja lopussa mainitaan myös menninkäiset sekä erilaisia epäjumalain palvelemisen tapoja. Runo löytyy sekä alkuperäisessä että nykyisessä kirjoitusasussa tästä Wikipedia-artikkelista.

  Miksi Agricola kirjoitti moisen runon ja liitti sen Raamatun suomennoksensa esipuheeseen?

Jotkut ovat esittäneet ykskantaan, että hänen tarkoituksensa oli vain antaa tulikivenkatkuinen varoitus epäjumalien palvonnasta sekä kauhistella pakanallisten suomalaisten syntiä. Itse ajattelen eri tavalla. Varmasti tarkoitus oli varoittaa sekä ohjata lukijoita Raamatun Jumalan tykö, mutta ajattelen että Agricola halusi myös tallentaa tietoa, opettaa ja sivistää.

Runo on tarjonnut arvokasta tietoa suomalaiselle kansanperinteen tutkimukselle. Jotkut ovat esittäneet, että Agricola tuli ymmärtämättään luoneeksi suomalaisen folkloristiikan ja perinteentutkimuksen perustan, ikään kuin hän olisi vahingossa tehnyt jonkinlaisen karhunpalveluksen kristinuskolle. Itse taas ajattelen, että Agricola olisi hyvillään siitä, että hänen tallentamiaan tietoja on sittemmin käytetty laajemmin kansamme historian tutkimuksessa.

Kuva: Pixabay

  Agricolan elämäntyön perusteella sekä hänestä säilyneiden elämäkerrallisten tietojen valossa päättelen hänen olleen sisäiseltä asenteeltaan avaramielinen, tiedonjanoinen, luova, sivistystä arvostava. Opintiensä varrella hän oli asunut kansainvälisissä yhteisöissä Viipurissa sekä myöhemmin ulkomailla, Wittenbergin yliopistossa Martti Lutherin oppilaana. Aivan varmasti tuollainen elämä edellyttää avointa mieltä ja joustavuutta.

Ajattelenkin, että juuri oman lujan kristillisen vakaumuksensa ansiosta kristitty pystyy olemaan aidosti avaramielinen, hankkimaan tietoa sekä keskustelemaan eri näkökulmista maailmaa katsovien kanssa. 

  Mikael Agricola on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Hänen kaltaisensa esimerkit ovat tarpeen varsinkin tällaisena aikana, jolloin ihmiset ympäri maailmaa tuntevat houkutusta vetäytyä omiin aatteellisiin poteroihinsa turvaan ja vielä vuorata sen seinämät milloin minkäkinlaisella hölynpölyllä ja salaliittoteorioilla. Kristityn tulee seisoa Jumalan sanan peruskalliolla ja kohdata maailman haasteet rohkeasti, rehellisesti ja kriittisesti, vakaumuksestaan tinkimättä.

"Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:30-32)

Kristityn pohdintoja romaanista Juuret

  Luin Alex Haleyn historiallisen romaanin Juuret. Hän kertoo kirjassa sukunsa tarinan alkaen vuonna 1750 syntyneestä Kunta Kintestä, miehestä, joka ryöstettiin orjaksi Pohjois-Amerikkaan. Samalla kirjasta on tullut eräänlainen afroamerikkalaisten orjien jälkeläisten kansalliseepos.

Juuret sai minut pohtimaan uskontojen näkökulmasta tätä julmaa lukua ihmiskunnan historiassa.

Kunta Kinten islam, "toubobien" kristinusko

  Kunta Kinte syntyi vuonna 1750 Juffuren kylässä nykyisen Gambian alueella Afrikassa. Kun hän oli 16-vuotiaana metsässä etsimässä sopivanlaista puuta rakentaakseen itselleen rummun, toubobit, kuten mandinkan kielellä valkoihoisia ihmisiä kutsuttiin, ryöstivät hänet kuljetettavaksi orjaksi valtameren taa.

Kuva: Unsplash / Seth

Luin Alex Haleyn (1921-1992) historiallisen romaanin Juuret ensimmäisen kerran lukiolaisena, kun sain sen vanhemmiltani joululahjaksi. Kun nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja uskovaisena luin sen uudestaan, kokemus oli hieman erilainen. Tuntui ohittamattomalta seikalta se että Kunta Kinte oli muslimi.

  Uskontojen näkökulma korostui kuvauksissa orjiksi ryöstettyjen tuskallisesta matkasta valtameren yli Lord Ligonier -laivalla. Laivan kuumassa ja pimeässä ruumassa nuoren Kuntan kanssa kuljetettiin satoja orjiksi ryöstettyjä. He istuivat kivuliaine märkivine haavoineen (sillä heitä oli ruoskittu) kahlittuina toisiinsa ja joutuivat virtsaamaan ja ulostamaan alleen. 

Valtaosa orjiksi ryöstetyistä oli Kuntan tavoin muslimeja, ja pimeä ruuma täyttyi rukouksista ja epätoivoisesta huudosta: "Allah, minä en koskaan unohda viittä päivärukoustani! Kuule minua! Auta minua!" Laivan ylemmissä kerroksissa ja kannella valkoiset miehet, jotka edustivat kristillistä maailmaa, tosin kirjassa ei mitenkään korostettu tätä, olivat välinpitämättömiä vankiensa hädälle.

Matka kesti yli neljä kuukautta. Laivalla todettiin punatauti, ja kuolema korjasi satoa niin valkoisten kuin heidän vankiensa keskuudessa. Menehtyneet vangit heitettiin yli laidan.

  Kirjan alkupuolella, jossa kerrotaan Kuntan tiiviistä yhteisöllisestä elämästä Juffuren kylässä ennen toubobien käsiin joutumista, on aavistuksenomainen ja koskettava viittaus Raamattuun. Eräänä päivänä Juffureen kantautui naapurikylästä sana saapumassa olevasta kunnianarvoisasta vieraasta. Saapuja oli "moro", ylimmän asteen opettaja Gambiassa, joka oli niin viisas, että jopa kuninkaat pyysivät neuvoa häneltä. 

Kyläläiset kerääntyivät hiljaa vanhan miehen ympärille kuuntelemaan. Koraania opetettuaan moro kertoi toisen kirjan, "kritittyjen koraanin", suurista tapahtumista ja henkilöistä: Aadamista ja Eevasta, Joosefista ja tämän veljistä, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta sekä Aabelin kuolemasta. Kirjan myöhemmissä luvuissa ei käynyt ilmi, saiko Kunta Kinte koskaan tietää, että maassa, johon hänet oli ryöstetty orjaksi, oli valtauskontona se uskonto, josta kunnianarvoisa moro oli kertonut.

Epätoivo, hämmennys, outous

  Ennen Juuria olin lukenut Milan Kunderan kirjan Romaanin taide. Kundera esittää romaanille vaativan määritelmän: teos on romaani vain, jos se klassisessa eurooppalaisessa hengessä tekee löytöjä, valaisee ensimmäisen kerran tai ainutlaatuisella tavalla jotain ihmisenä olemisen aspektia. Ne ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksia (jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta historiassa). Romaanikirjailija on siis tavallaan filosofinen löytöretkeilijä.

Historialliset romaanit ja sukuromaanit ehkäpä harvemmin täyttävät Kunderan määritelmän, mutta Alex Haleyn Juuret mielestäni tekee sen. 

Haley kirjoitti teoksensa sukunsa suullisen perimätiedon, historiallisista asiakirjoista saamiensa tietojen sekä lopulta Gambiaan jäljittämänsä Kunta Kinten heimon sukukertomusten perusteella. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa kertomuksen romaanin muotoon ja näin ollen joutui kuvittelemaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja keskusteluja. Historiallisten tietojen perusteella ja niiden asettamissa raameissa hän yritti eläytyä kaksi sataa vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä kokemuksiin.

  Ihmisenä olemisen tapa, jota Juuret kuvailee ainutlaatuisen elävällä ja kurkkua kuristavan ahdistavalla tavalla, on omasta yhteisöstään, elämänpiiristään ja kulttuuristaan irti revityn ja keskelle outoa todellisuutta heitetyn ihmisen hämmennys ja epätoivo.

Itkin käytännössä koko ajan lukiessani Kuntan saapumisesta Amerikkaan, siitä kun hänet myytiin orjaksi sekä hänen toivottomista pakoyrityksistään. Hän ei tiennyt ollenkaan missä oli ja mihin hänen pitäisi mennä. Kaikki oli uppo-outoa: luonto, maasto, tiet, rakennukset, esineistö, ihmiset vaatteineen, kieli jota puhuttiin. Yrittäessään paeta hän lähti juoksemaan umpimähkään. Hän tiesi vain että jossain on se iso vesi, jonka yli pitäisi jotenkin päästä, että pääsisi takaisin kotiin.

Eräällä pakomatkallaan hän näki metsässä rämpiessään jotain tuttua muutoin oudossa maastossa. Se oli virtaava vesi, joka muistutti häntä kotikylänsä lähellä virtaavasta Gambiajoesta.

Orjiksi ryöstetyt eivät alun perin edes tienneet, mitä varten heidät oli viety. He olivat kuulleet huhuja, että toubobit veisivät heidät omaan maahansa suuren veden taakse, ja että siellä heidät syötäisiin.

  Oli sydäntä särkevää lukea Kuntan hämmennyksestä ja oman elämänsä hallinnan täydellisestä menettämisestä, kun tiesi, millainen hän oli ollut kotona Juffuressa, Afrikassa. Romaanin ensimmäiset 130 sivua olivat kuvailleet hänen kasvuaan nuorukaiseksi, joka rakasti kotiseutuaan, sen ihmisiä ja luontoa, ja joka tunsi tarkkaan asuinympäristönsä reitit ja oppi kulkemaan arvaamattomassa luonnossa sekä opetteli taitoja ja urheutta käydessään läpi heimonsa ikäkausiriittejä ystäviensä kanssa. 

Hän oli tiennyt kuka oli ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Hän oli Omoro ja Binta Kinten esikoinen, Mandinkan heimon jäsen. Hän oli vahva ja terve, täynnä elämää. Hän janosi varttua aikuiseksi mieheksi, joka toisi kunniaa suvulleen sekä lopulta viisaaksi vanhukseksi, esikuvaksi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekä yhteisönsä seuraaville sukupolville.

  Surullista kyllä, Kunta oli Amerikkaan jouduttuaan yksinäinen ja erilainen myös muiden orjien joukossa. Muut olivat syntyneet Amerikassa tai olleet siellä jo pitkään. Näiden silmissä kielitaidoton ja rajun selviytymistaistelun jo nuorella iällä läpi käynyt Kunta oli "tuo Afrikasta tullut", "hiljainen afrikkalainen" ja "juro afrikkalainen".

Jotain lohtua Kuntan elämään tuli, kun hän tutustui ja lopulta meni naimisiin Bell-nimisen naisen kanssa joka oli hänen naapurinsa orjaraitilla ja sai tämän kanssa tyttären, Kizzyn. Bellin kanssa ensimmäisiä kertoja jutellessaan Kunta tajusi, ettei ollut jutellut toisen ihmisen kanssa 20 vuoteen.

Oliko Kunta Kinte sankari?

  Kunta Kinten tarina loppuu yllättäen hieman kirjan puolivälin jälkeen, ja se loppuu riipaisevaan tilanteeseen: hänen ja Bellin teini-ikään ehtinyt Kizzy-tytär lähetetään pois rangaistuksena erään orjan pakoyritykseen osallistumisesta. Kunta ymmärtää, ettei tulisi enää koskaan näkemään tytärtään. Se on viimeinen isku. Hän lyyhistyy maahan itkemään toivonsa menettäneenä.

Tämän jälkeen romaanissa siirrytään seuraavien sukupolvien vaiheisiin, alkaen toiselle plantaasille orjaksi kuljetetusta Kizzystä. On armollista ettei Kunta saanut tietää mitä hänen tyttärelleen siellä tapahtui. Uusi isäntä nimittäin raiskasi tätä säännöllisesti. Tämän seurauksena Kizzy synnyttikin lopulta lapsen eli Kuntan lapsenlapsen, Georgen.

Mutta minua jäi vaivaamaan, mitä Kuntalle tapahtui. Miksi Alex Haley lopetti hänen tarinansa noin surkeaan tilanteeseen? Miksei hän, kun kerran oli mielikuvitustaan ruvennut käyttämään, voinut keksiä jonkinlaisen mieltä ylentävän lopun Kuntalle? Kun googlailin saadakseni tietää mitä muut lukijat arvelivat Kunta Kintelle lopulta käyneen, yleisin tulkinta oli että hän kuoli särkyneeseen sydämeen.

  Haley ei pyrkinyt maalaamaan Kunta Kintestä sankaria, ainakaan sellaisessa perinteisessä vaikeuksien kautta voittoon -mielessä. Toisaalta Kuntassa oli sankaruutta se, että hän ei sisäisesti koskaan alistunut isännilleen eikä orjuuteen. Hän ei hyväksynyt orjanimeään, Toby, joka hänelle annettiin plantaasilla. Hän lopetti pakoyritykset vasta siinä vaiheessa, kun hänet erään kerran rampautettiin rangaistuksena.

Kunta tiesi loppuun asti sisimmässään, että hänelle ja hänen ihmisilleen tehtiin vääryyttä. Vaikka isännillä, orjakauppiailla ja patrulleilla ruoskineen, verikoirineen, aseineen ja lakeineen olikin ylivoima, hän tiesi olevansa heihin verrattuna oikeamielinen ja siten heidän yläpuolellaan.

Se että hän oli muslimi oli hänelle omanarvontunnon lähde. Islamin sääntöjen noudattaminen mahdollisuuksien mukaan oli niitä harvoja kodista muistuttavia asioita, joita hän saattoi yhä kuljettaa mukanaan. Kunta kieltäytyi syömästä sianlihaa vaikka se olisi ollut ainoa tarjolla oleva ruoka. Hän ei myöskään tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia kuten näki paitsi toubobien myös useiden orjaraitin ihmisten tekevän.

  Kunta piti huolen, että hänen tyttärensä oppii tietämään omat juurensa. Hän kertoi tälle Afrikasta ja kotiseudustaan ison veden tuolla puolen. Hän kertoi tälle kuinka toubobit olivat eräänä päivänä vieneet hänet pois kotoaan kun hän oli ollut metsässä etsimässä puuta josta voisi tehdä itselleen rummun. Tämä pieni kertomus säilyi sukupolvelta seuraavalle kunnes 1920-luvulla sen kuuli poikasena Alex Haley.

Kunta Kinten ja Alex Haleyn muistomerkki, Unsplash / Edouard TAMBA 

Kunta opetti tyttärelleen mandinkankielisiä sanoja, kuten että puu oli yiro, sade oli sanjio ja että virtaava vesi eli joki oli bolongo. Suullisena perimätietona säilyneet sanat olivat lähes kaksi sataa vuotta myöhemmin ratkaisevassa asemassa siinä, että Haley onnistui jäljittämään esi-isänsä juuret mandinkaheimon alueelle ja lopulta Juffuren kylään.

Kun tytär Kizzy oli syntynyt, Kuntalle oli ollut tärkeää jatkaa oman kansansa nimenantotapaa. Hän ei ollut kertonut tyttärelleen valitsemaansa nimeä kenellekään, vaan otti lapsen syliinsä, meni ulos ja kuiskasi nimen ensimmäisenä tämän omaan korvaan, "sillä jokaisen tulee saada itse tietää ensimmäisenä kuka on".

Uuden toivon seurakunta

  Kunta Kinten jälkipolvista tuli kristittyjä, kuten orjien jälkeläisistä pääosin muutenkin. Hänen vaimonsa Bell oli kristitty, ja heidän tyttärensä Kizzy sai kristillisen kasteen. Kristinusko alkaa näkyä romaanin sivuilla enemmän siinä kohtaa, kun Kizzyn poika George menee naimisiin Matilda-nimisen orjanaisen kanssa.

Matilda oli kasvanut tilalla, jonka isäntä oli saarnaaja, ja hänestä itsestäänkin oli tullut harras kristitty. Seudun orjat tiesivät Matildan, sillä tämä oli eräänä yönä karannut isäntänsä tilalta ja tullut nuhtelemaan ja saarnaamaan Jumalan pelkoa läheisessä metsässä yölystiä viettäneille juopuneille orjille.  

George matkusti paljon isäntänsä mukana kukkotappelukilpailuissa, joten Matilda käytännössä yksin kasvatti heidän kahdeksan lastaan kristilliseen kuriin ja nuhteeseen sekä kunnialliseen elämään. Samastuin Matildaan, jolla oli tapana tutkia mitä Raamatussa sanottiin erinäisistä asioista ja tilanteista, joihin hän arjessaan törmäsi.

  Kaikki orjanomistajaisännät eli "massat" (kirjassa orjien käyttämä puhekielinen ilmaus joka tulee sanasta master = isäntä) eivät olleet yhtä pahoja ja julmia. Esimerkiksi Matildan nuoruuden tilan saarnaajaisäntä ilmeisesti oli kohdellut orjiaan inhimillisesti, samoin massa Murray, jonka tupakkaplantaasille Georgen ja Matildan perhe myytiin.

Matilda oli helpottunut kun hänelle selvisi, että Murray oli kristitty, koska se antoi hänelle toivoa, että olot tilalla olisivat edes hiukan paremmat ja että isännän hyväsydämisyyteen saattoi vedota. Kun laki orjuuden lopettamiseksi astui voimaan vuonna 1865, monet isännät tarjosivat orjilleen mahdollisuutta jäädä tilalleen työntekijöiksi, ja ilmeisesti jotkut siihen tarttuivatkin.

Jäin miettimään, missä määrin orjanomistajaisännät sekä orjakauppiaat pitivät itseään kristittyinä. He kuitenkin aivan peittelemättä kohtelivat mustaihoisia ihmisiä alempiarvoisina ikään kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia. Jos he kokivat olevansa kristittyjä, miten he pystyivät oikeuttamaan sen miten elivät? Minun pitää etsiä käsiini Pohjois-Amerikan orjuutta käsittelevä historiatieteellinen teos, jossa yritetään vastata näihin kysymyksiin.

  Vapauteen päässeet ja Tennesseehen asettuneet Kunta Kinten jälkeläiset rakensivat vuonna 1874 Matildan johdolla kirkon, joka sai nimekseen Uuden Toivon Värillinen Metodistinen Episkopaalikirkko.

Kirjan loppuvaiheilla viitataan siellä täällä Raamatun kertomukseen luvatusta maasta, jonka Herra oli antanut Israelin kansalle. Kunta Kinten jälkeläiset, kuten ilmeisesti orjien jälkeläiset laajemminkin, olivat mieltyneet kertomukseen. 1960-luvulla pastori ja mustien siviilioikeustaistelun johtaja Martin Luther King jr. käytti teemaa vertauskuvallisesti viimeiseksi jääneessä saarnassaan "I've been to the Mountaintop, I've seen the Promised Land". Orjien jälkeläisille luvattu maa oli vapaus.

"Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

Noidat ja noituus

  Ovatko tarot-kortit, parantavat kristallit ja meedion pakeilla käyminen harmitonta huvia?

  Millaista on todellinen noituus, josta Raamattu puhuu? 

Satujen pahat noidat

  En osaa aloittaa noidista kirjoittamista muuten kuin käsittelemällä ensin satujen noitia. Grimmin sadut olivat ensimmäinen kosketuspintani aihepiiriin. Sadut ovat vain satuja, mutta toisaalta ajattelen, että kuvitteellistenkin kertomusten "noita-representaatioilla", eli sillä minkälaisina noidat esitetään, on merkitystä. Ne vaikuttavat mielikuviimme. Omalla kohdallani näin ainakin on ollut ihan selvästi.

Kuva: Pixabay / Jo-B

 Lapsena halusin aina kuulla iltasatuja, joissa hyvä ja paha taistelevat (ja joissa paha saa palkkansa). Parasta oli jos sadussa oli noita, synkän metsän keskellä pienessä tuvassa asuva vanha eukko, joka teki taikojaan, esimerkiksi lumosi luokseen eksyneitä ihmisparkoja puiksi, kiviksi tai eläimiksi. 

Noidan piti olla paha tai muuten en kelpuuttanut satua. Jos noita esitettiin kilttinä, kuten Andersenin Peukalo-Liisassa, satu oli minusta tylsä. Grimmin saduissa noidat olivat pahoja. Sen takia tykkäsin niistä eniten.

Yksi lempisaduistani oli nimeltään Noidan sormus (Die Alte im Wald). Siinä esiintyvä noita on erityisen hyytävä hahmo. Metsään eksynyt tyttö saa tehtäväkseen mennä noidan tupaan hakemaan hopeasormuksen, jonka avulla noidan loitsiman pahan taian saa raukeamaan. Tyttöä varoitetaan ankarasti: noita istuu tuvassa ja tervehtii häntä sekä yrittää puhutella, mutta tyttö ei missään nimessä saa tervehtiä takaisin eikä edes katsoa eukkoon, vaan hänen tulee pysähtymättä mennä tuvan perällä sijaitsevaan kamariin, jossa noita säilyttää lumouksia kantavia sormuksiaan.

Joka kerta minua hykerrytti ja kauhistutti tytön saama tehtävä: kuinka hän uskaltaa mennä noidan tupaan, kun tämä on kotona! Sadun opetus oli että noita voisi vahingoittaa tyttöä vain siinä tapauksessa, että hän kuuntelisi noitaa ja rupeaisi juttusille tämän kanssa. 

Hannun ja Kertun tietävät kaikki. Paha noita-akka houkuttelee synkkään metsään eksyneitä sisaruksia piparkakuista, karamelleista ja sokerista tehtyyn mökkiinsä. Nälkäiset lapset ovat ihastuksissaan kun saavat syödä makeaa mielin määrin, mutta noidalla on kauhistuttava suunnitelma: hän itse syö lapset suihinsa, kunhan on ensin lihottanut heidät pulskiksi.

  Grimmin satujen muovaamissa mielikuvissa nekin noidat, jotka ovat ystävällisiä ja herttaisia ja ruokkivat nälkäisiä lapsia, ovat oikeasti vaarallisia. 

Viime kerralla kirjoitin jo useita vuosia valloillaan olleesta enkelibuumista. Ihan viime vuosina on syttynyt myös noitabuumi. Niin nuoret kuin aikuisetkin haluavat löytää piilevät noitavoimansa, ja sitä varten on tarjolla kursseja ja oppikirjoja. Ja noitabuumissa on tietenkin kyse "hyvästä, kiltistä noituudesta".

"Valkoinen noituus"

  Joskus aiemminkin olen siteerannut kristityn kirjailijan C. S. Lewisin mietettä, että eräs tapa, jolla paholainen yrittää saada ihmisiä harhautetuksi, on näennäisten vastakkainasettelujen rakentaminen. Ilmiö, joka oikeasti on kokonaan paha, jaetaan kahteen näennäisesti vastakkaiseen puoleen, joista toinen esitetään hyvänä ja toinen pahana. Se hyvä puoli on sitten se, jonka kautta paholainen tarjoilee ilmiötä ihmisille.

Näennäisissä vastakkainasetteluissa hyvään puoleen liitetään myönteisiä käsitteitä, kuten valo, empatia ja epäitsekkyys, ja pahaan kielteisiä, kuten pimeys ja itsekkyys. Noituusbuumissa tämä on ilmeistä. Puhutaan kerrassaan "valkoisesta noituudesta / magiasta" ja "mustasta noituudesta / magiasta". 

  Muutama viikko sitten katsoin ruotsalaisen tv-ohjelman naisista, jotka hakivat apua ennustajilta ja meedioilta. Yksi naisista oli ystävänsä kuoleman jälkeen alkanut kokea kummallisia asioita ja arveli saavansa selvyyttä tapahtumiin meediolta, joka ottaisi yhteyden rajan takana olevaan ystävään ja tiedustelisi mitä tämä yrittää viestittää. Toinen oli jumissa kiukkuun ja negatiivisiin ajatuskuvioihin ja halusi noidalta apua saadakseen paremmat energiat sekä opastusta päästäkseen eteenpäin elämässä.

Kuva: Pixabay / Girasol Tarsio Arte Visual

Avainsanoja valkoisessa noituudessa ovatkin harjoittajan epäitsekkäät motiivit ja auttamishalu. Mustan noituuden harjoittajat toimivat itsekkäistä motiiveista, kuten vallanhalusta. Kun joku on kiinnostunut noidaksi opiskelemisesta, mutta epäröi vielä, häntä kehotetaan tutkiskelemaan motiivejaan: jos tarkoitusperäsi ovat epäitsekkäät ja pyyteettömät, kyseessä on valkoinen noituus, ja siinä tapauksessa voit olla huoleti, koska et tee mitään väärää.

Valkoiset noidat parantavat, opastavat, tarjoavat salaperäistä tietoa ja ikiaikaista viisautta, puhdistavat energioita, toimivat välittäjinä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. 

Erilaisia menetelmiä on valtava määrä: maagiset seremoniat ja istunnot, "luonnonviisaus" ja parantavat yrtit, shamanististen kokemusten saamiseen käytettävät psykedeeliset huumekasvit, noitarummut, tarot-kortit, kristallit, amuletit, salaiset opit alkemiasta vetovoiman lakiin...

  Noitabuumin vetovoimaa lisää eräs aatteellinen virtaus, nimittäin ekologinen feminismi. Feministinen noituus voi tarkoittaa maagisten voimien aktivoimista kehotietoisuutta kasvattavien seremonioiden avulla, onhan nainen uuden elämän synnyttäjä ja siten ihan luontaisesti läheisemmin tekemisissä mahtavien luonnonvoimien kanssa kuin mies. Arkisemmalla tasolla feminististä noituutta harjoitetaan opiskelemalla menneiden aikojen vanhojen viisaiden naisten salaista tietoa esim. luonnonlääkinnän muodossa.

Uhrin asema ja siitä irtautuminen voimaantumalla on puhutteleva sanoma, joka löytyy monista nykyajan suosituista aatteista ja poliittisista liikkeistä. Feministisessä noituudessakin on sellainen: myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun noitavainojen historia ja sen nykyiset tulkinnat. 

Useimmat kyllä tietävät, että historiallisten asiakirjojen mukaan noitaoikeudenkäynneissä syytettiin ja tuomittiin kuolemaan yhtälailla niin naisia kuin miehiä (Suomen alueella itse asiassa enemmän miehiä), mutta noituuden harjoittamisen muistutetaan olleen aina naisten erityisaluetta. Noitavainojen, kohdistuivatpa ne yksilötasolla kumpaan sukupuoleen tahansa, sanotaan olleen naisvihan ilmenemismuoto.

Feministisen kerronnan mukaan patriarkaatin eli miesvallan vuosisatoina naisten oma luonnonviisaus oli halveksittua, torjuttua, pelättyä, kiellettyä. Ja sen vuoksi salaista.

Mitä noituus on?

  Mitä noituus on Raamatun mukaan? Minua hämmästyttää, miten samanlaiselta Raamatun kuvaukset noituudesta ovat kuin "valkoinen noituus". Monet uushenkisyyden jutut ja opit ja menetelmät eivät olekaan vain jotain nykyajan hömpötyksiä ja harmitonta viihteellistä krääsää, vaan ne ovat Raamatun tarkoittamaa noituuden harjoittamisen syntiä.

5. Mooseksen kirjassa on lueteltu erilaisia noituuden muotoja (5. Moos. 18:10-12). Noituutta on vainajahenkiin yhteyden ottaminen eli meediona toimiminen. Noituutta on tietäjähenkien manaaminen opastuksen pyytämiseksi. Noituutta on mikä tahansa henkien manaaminen mistä tahansa syystä. Noituutta on ennustaminen ja enteiden selittäminen sekä tietäjänä toimiminen. Noituutta on taikojen tekeminen, lumoaminen, loitsujen lukeminen. Samassa luettelossa mainitaan myös sellainen, että laittaa poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.

Tällaisiin osallistuminen on vakava synti. Tunnetuin esimerkki Raamatussa on se, kun kuningas Saul meni meediona toimivan noidan pakeille:

"Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»" (1. Sam. 28:7)

Teko oli Herran silmissä vakava synti:

"Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle." (1. Aik. 10:13-14)

Lista jatkuu. Kreikasta käännetyssä Uudessa Testamentissa sana noituus on käännetty sanasta pharmakeia, joka on nykyistä lääkintää tarkoittavan sanan kantasana (Gal. 5:20). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tässä kohtaa noituudella tarkoitetaan tajuntaa muuntavien huumekasvien käyttämistä erikoisten kokemusten, kuten näkyjen, saamiseen. Niin tuhansien vuosien takaisessa maailmassa kuin nykyäänkin tällaisia kasveja (ja nykyään myös synteettisiä psykedeelisiä huumeita) käytetään shamanismiin.

Kuva: Pixabay / Gordon Johnson

  Pari sanaa historian noitavainoista... Mielenkiintoista on että noitavainoissa, jotka velloivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, syytökset ja todistusaineisto noituudesta eivät läheskään aina olleet Raamatun mukaisia, eivät sinne päinkään, vaikka alun perin Keski-Euroopassa kristilliset kirkot olivat niitä lietsomassa! 

Noitakäräjien historiallisissa asiakirjoissa on erikoisen kuuloisia tapauksia esim. paholaisen järjestämiin orgioihin osallistumisesta. Todistusaineistona olivat huhupuheet mielikuvituksellisista tapahtumista, jotka eivät vastaa Raamatun kuvauksia noituuden harjoittamisesta lainkaan. Esimerkiksi Ruotsissa 11-vuotiasta paimentyttöä syytettiin noituudesta, ja todistusaineistona oli toisen lapsen väite, että tyttö oli kävellyt veden päällä.

Suomen alueella noitasyytteeseen saattoi johtaa esimerkiksi seuraavanlainen tapahtumasarja. Kaksi kyläläistä olivat riidelleet julkisella paikalla ja toinen heistä oli huutanut suutuspäissään, "palakoon talosi maan tasalle!" tms., ja sitten, joskus myöhemmin, oikeasti kävi niin, että tuon toisen talo tai aitta syttyi tuleen. Epäilykset herätti viimeistään se, jos suutuspäissään "noitunut" tyyppi ei ollut halukas osallistumaan kirkonmenoihin. 

Mutta eiväthän kiivas käyttäytyminen tai epäsosiaalisuus, saati eriskummalliset yhteensattumat ole Raamatun mukaan noituutta! Raamatussa noituus on melko tarkkaan määriteltyä tahallista toimintaa, kuten juuri ennustamista ja henkien manaamista. Sekään, että ei osallistu kirkonmenoihin eikä tunnusta kristinuskoa, ei ole noituutta Raamatun mukaan. Edes harhaoppisuus, joka Keski-Euroopassa saattoi johtaa syytöksiin noituuden harjoittamisesta, ei nähdäkseni ole Raamatun mukaan noituutta. 

Täällä pohjoisessa, Ruotsissa ja Suomen alueella, noitavainoja kuulemma eivät edes johtaneet kirkot, vaan tavalliset kansalaiset. Olennaiselta osaltaan noitavainoissa taisi olla kyse vainoajien omasta taikauskosta ja pelonsekaisesta hysteriasta.

  Palataan lopuksi todelliseen, Raamatun tarkoittamaan noituuteen. Miksi Jumala on kieltänyt sen harjoittamisen? Edellä lainaamassani Raamatun kohdassa kerrotaan perimmäinen syy: meidän tulee turvautua Herraan Jumalaan neuvoja ja apua saadaksemme eikä muihin henkimaailman tahoihin.

"Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä." (Ps. 46:2)

Onneksi voimme saada kaikki synnit Jumalalta anteeksi, myös noituuden ja siihen osallistumisen, kunhan käännymme koko sydämestämme Jeesuksen puoleen. 

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)