Näytetään tekstit, joissa on tunniste noitavainot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste noitavainot. Näytä kaikki tekstit

tiistai 1. lokakuuta 2024

Noidat ja noituus

  Ovatko tarot-kortit, parantavat kristallit ja meedion pakeilla käyminen harmitonta huvia?

  Millaista on todellinen noituus, josta Raamattu puhuu? 


Satujen pahat noidat


  En osaa aloittaa noidista kirjoittamista muuten kuin käsittelemällä ensin satujen noitia. Grimmin sadut olivat ensimmäinen kosketuspintani aihepiiriin. Sadut ovat vain satuja, mutta toisaalta ajattelen, että kuvitteellistenkin kertomusten "noita-representaatioilla", eli sillä minkälaisina noidat esitetään, on merkitystä. Ne vaikuttavat mielikuviimme. Omalla kohdallani näin ainakin on ollut ihan selvästi.


Kuva: Pixabay / Jo-B


 Lapsena halusin aina kuulla iltasatuja, joissa hyvä ja paha taistelevat (ja joissa paha saa palkkansa). Parasta oli jos sadussa oli noita, synkän metsän keskellä pienessä tuvassa asuva vanha eukko, joka teki taikojaan, esimerkiksi lumosi luokseen eksyneitä ihmisparkoja puiksi, kiviksi tai eläimiksi. 

Noidan piti olla paha tai muuten en kelpuuttanut satua. Jos noita esitettiin kilttinä, kuten Andersenin Peukalo-Liisassa, satu oli minusta tylsä. Grimmin saduissa noidat olivat pahoja. Sen takia tykkäsin niistä eniten.

Yksi lempisaduistani oli nimeltään Noidan sormus (Die Alte im Wald). Siinä esiintyvä noita on erityisen hyytävä hahmo. Metsään eksynyt tyttö saa tehtäväkseen mennä noidan tupaan hakemaan hopeasormuksen, jonka avulla noidan loitsiman pahan taian saa raukeamaan. Tyttöä varoitetaan ankarasti: noita istuu tuvassa ja tervehtii häntä sekä yrittää puhutella, mutta tyttö ei missään nimessä saa tervehtiä takaisin eikä edes katsoa eukkoon, vaan hänen tulee pysähtymättä mennä tuvan perällä sijaitsevaan kamariin, jossa noita säilyttää lumouksia kantavia sormuksiaan.

Joka kerta minua hykerrytti ja kauhistutti tytön saama tehtävä: kuinka hän uskaltaa mennä noidan tupaan, kun tämä on kotona! Sadun opetus oli että noita voisi vahingoittaa tyttöä vain siinä tapauksessa, että hän kuuntelisi noitaa ja rupeaisi juttusille tämän kanssa. 

Hannun ja Kertun tietävät kaikki. Paha noita-akka houkuttelee synkkään metsään eksyneitä sisaruksia piparkakuista, karamelleista ja sokerista tehtyyn mökkiinsä. Nälkäiset lapset ovat ihastuksissaan kun saavat syödä makeaa mielin määrin, mutta noidalla on kauhistuttava suunnitelma: hän itse syö lapset suihinsa, kunhan on ensin lihottanut heidät pulskiksi.

  Grimmin satujen muovaamissa mielikuvissa nekin noidat, jotka ovat ystävällisiä ja herttaisia ja ruokkivat nälkäisiä lapsia, ovat oikeasti vaarallisia. 

Viime kerralla kirjoitin jo useita vuosia valloillaan olleesta enkelibuumista. Ihan viime vuosina on syttynyt myös noitabuumi. Niin nuoret kuin aikuisetkin haluavat löytää piilevät noitavoimansa, ja sitä varten on tarjolla kursseja ja oppikirjoja. Ja noitabuumissa on tietenkin kyse "hyvästä, kiltistä noituudesta".


"Valkoinen noituus"

  Joskus aiemminkin olen siteerannut kristityn kirjailijan C. S. Lewisin mietettä, että eräs tapa, jolla paholainen yrittää saada ihmisiä harhautetuksi, on näennäisten vastakkainasettelujen rakentaminen. Ilmiö, joka oikeasti on kokonaan paha, jaetaan kahteen näennäisesti vastakkaiseen puoleen, joista toinen esitetään hyvänä ja toinen pahana. Se hyvä puoli on sitten se, jonka kautta paholainen tarjoilee ilmiötä ihmisille.

Näennäisissä vastakkainasetteluissa hyvään puoleen liitetään myönteisiä käsitteitä, kuten valo, empatia ja epäitsekkyys, ja pahaan kielteisiä, kuten pimeys ja itsekkyys. Noituusbuumissa tämä on ilmeistä. Puhutaan kerrassaan "valkoisesta noituudesta / magiasta" ja "mustasta noituudesta / magiasta". 

  Muutama viikko sitten katsoin ruotsalaisen tv-ohjelman naisista, jotka hakivat apua ennustajilta ja meedioilta. Yksi naisista oli ystävänsä kuoleman jälkeen alkanut kokea kummallisia asioita ja arveli saavansa selvyyttä tapahtumiin meediolta, joka ottaisi yhteyden rajan takana olevaan ystävään ja tiedustelisi mitä tämä yrittää viestittää. Toinen oli jumissa kiukkuun ja negatiivisiin ajatuskuvioihin ja halusi noidalta apua saadakseen paremmat energiat sekä opastusta päästäkseen eteenpäin elämässä.


Kuva: Pixabay / Girasol Tarsio Arte Visual


Avainsanoja valkoisessa noituudessa ovatkin harjoittajan epäitsekkäät motiivit ja auttamishalu. Mustan noituuden harjoittajat toimivat itsekkäistä motiiveista, kuten vallanhalusta. Kun joku on kiinnostunut noidaksi opiskelemisesta, mutta epäröi vielä, häntä kehotetaan tutkiskelemaan motiivejaan: jos tarkoitusperäsi ovat epäitsekkäät ja pyyteettömät, kyseessä on valkoinen noituus, ja siinä tapauksessa voit olla huoleti, koska et tee mitään väärää.

Valkoiset noidat parantavat, opastavat, tarjoavat salaperäistä tietoa ja ikiaikaista viisautta, puhdistavat energioita, toimivat välittäjinä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. 

Erilaisia menetelmiä on valtava määrä: maagiset seremoniat ja istunnot, "luonnonviisaus" ja parantavat yrtit, shamanististen kokemusten saamiseen käytettävät psykedeeliset huumekasvit, noitarummut, tarot-kortit, kristallit, amuletit, salaiset opit alkemiasta vetovoiman lakiin...

  Noitabuumin vetovoimaa lisää eräs aatteellinen virtaus, nimittäin ekologinen feminismi. Feministinen noituus voi tarkoittaa maagisten voimien aktivoimista kehotietoisuutta kasvattavien seremonioiden avulla, onhan nainen uuden elämän synnyttäjä ja siten ihan luontaisesti läheisemmin tekemisissä mahtavien luonnonvoimien kanssa kuin mies. Arkisemmalla tasolla feminististä noituutta harjoitetaan opiskelemalla menneiden aikojen vanhojen viisaiden naisten salaista tietoa esim. luonnonlääkinnän muodossa.

Uhrin asema ja siitä irtautuminen voimaantumalla on puhutteleva sanoma, joka löytyy monista nykyajan suosituista aatteista ja poliittisista liikkeistä. Feministisessä noituudessakin on sellainen: myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun noitavainojen historia ja sen nykyiset tulkinnat. 

Useimmat kyllä tietävät, että historiallisten asiakirjojen mukaan noitaoikeudenkäynneissä syytettiin ja tuomittiin kuolemaan yhtälailla niin naisia kuin miehiä (Suomen alueella itse asiassa enemmän miehiä), mutta noituuden harjoittamisen muistutetaan olleen aina naisten erityisaluetta. Noitavainojen, kohdistuivatpa ne yksilötasolla kumpaan sukupuoleen tahansa, sanotaan olleen naisvihan ilmenemismuoto.

Feministisen kerronnan mukaan patriarkaatin eli miesvallan vuosisatoina naisten oma luonnonviisaus oli halveksittua, torjuttua, pelättyä, kiellettyä. Ja sen vuoksi salaista.


Mitä noituus on?


  Mitä noituus on Raamatun mukaan? Minua hämmästyttää, miten samanlaiselta Raamatun kuvaukset noituudesta ovat kuin "valkoinen noituus". Monet uushenkisyyden jutut ja opit ja menetelmät eivät olekaan vain jotain nykyajan hömpötyksiä ja harmitonta viihteellistä krääsää, vaan ne ovat Raamatun tarkoittamaa noituuden harjoittamisen syntiä.

5. Mooseksen kirjassa on lueteltu erilaisia noituuden muotoja (5. Moos. 18:10-12). Noituutta on vainajahenkiin yhteyden ottaminen eli meediona toimiminen. Noituutta on tietäjähenkien manaaminen opastuksen pyytämiseksi. Noituutta on mikä tahansa henkien manaaminen mistä tahansa syystä. Noituutta on ennustaminen ja enteiden selittäminen sekä tietäjänä toimiminen. Noituutta on taikojen tekeminen, lumoaminen, loitsujen lukeminen. Samassa luettelossa mainitaan myös sellainen, että laittaa poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.

Tällaisiin osallistuminen on vakava synti. Tunnetuin esimerkki Raamatussa on se, kun kuningas Saul meni meediona toimivan noidan pakeille:

"Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»" (1. Sam. 28:7)

Teko oli Herran silmissä vakava synti:

"Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle." (1. Aik. 10:13-14)


Lista jatkuu. Kreikasta käännetyssä Uudessa Testamentissa sana noituus on käännetty sanasta pharmakeia, joka on nykyistä lääkintää tarkoittavan sanan kantasana (Gal. 5:20). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tässä kohtaa noituudella tarkoitetaan tajuntaa muuntavien huumekasvien käyttämistä erikoisten kokemusten, kuten näkyjen, saamiseen. Niin tuhansien vuosien takaisessa maailmassa kuin nykyäänkin tällaisia kasveja (ja nykyään myös synteettisiä psykedeelisiä huumeita) käytetään shamanismiin.


Kuva: Pixabay / Gordon Johnson


  Pari sanaa historian noitavainoista... Mielenkiintoista on että noitavainoissa, jotka velloivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, syytökset ja todistusaineisto noituudesta eivät läheskään aina olleet Raamatun mukaisia, eivät sinne päinkään, vaikka alun perin Keski-Euroopassa kristilliset kirkot olivat niitä lietsomassa! 

Noitakäräjien historiallisissa asiakirjoissa on erikoisen kuuloisia tapauksia esim. paholaisen järjestämiin orgioihin osallistumisesta. Todistusaineistona olivat huhupuheet mielikuvituksellisista tapahtumista, jotka eivät vastaa Raamatun kuvauksia noituuden harjoittamisesta lainkaan. Esimerkiksi Ruotsissa 11-vuotiasta paimentyttöä syytettiin noituudesta, ja todistusaineistona oli toisen lapsen väite, että tyttö oli kävellyt veden päällä.

Suomen alueella noitasyytteeseen saattoi johtaa esimerkiksi seuraavanlainen tapahtumasarja. Kaksi kyläläistä olivat riidelleet julkisella paikalla ja toinen heistä oli huutanut suutuspäissään, "palakoon talosi maan tasalle!" tms., ja sitten, joskus myöhemmin, oikeasti kävi niin, että tuon toisen talo tai aitta syttyi tuleen. Epäilykset herätti viimeistään se, jos suutuspäissään "noitunut" tyyppi ei ollut halukas osallistumaan kirkonmenoihin. 

Mutta eiväthän kiivas käyttäytyminen tai epäsosiaalisuus, saati eriskummalliset yhteensattumat ole Raamatun mukaan noituutta! Raamatussa noituus on melko tarkkaan määriteltyä tahallista toimintaa, kuten juuri ennustamista ja henkien manaamista. Sekään, että ei osallistu kirkonmenoihin eikä tunnusta kristinuskoa, ei ole noituutta Raamatun mukaan. Edes harhaoppisuus, joka Keski-Euroopassa saattoi johtaa syytöksiin noituuden harjoittamisesta, ei nähdäkseni ole Raamatun mukaan noituutta. 

Täällä pohjoisessa, Ruotsissa ja Suomen alueella, noitavainoja kuulemma eivät edes johtaneet kirkot, vaan tavalliset kansalaiset. Olennaiselta osaltaan noitavainoissa taisi olla kyse vainoajien omasta taikauskosta ja pelonsekaisesta hysteriasta.

  Palataan lopuksi todelliseen, Raamatun tarkoittamaan noituuteen. Miksi Jumala on kieltänyt sen harjoittamisen? Edellä lainaamassani Raamatun kohdassa kerrotaan perimmäinen syy: meidän tulee turvautua Herraan Jumalaan neuvoja ja apua saadaksemme eikä muihin henkimaailman tahoihin.


"Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä." (Ps. 46:2)


Onneksi voimme saada kaikki synnit Jumalalta anteeksi, myös noituuden ja siihen osallistumisen, kunhan käännymme koko sydämestämme Jeesuksen puoleen. 


"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)





tiistai 31. lokakuuta 2023

Pohdintoja juutalaisvastaisuudesta kristikunnan historiassa

  Teologian historiaa tutkiessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä on seurannut uskoamme.

  Pitäisikö juutalaisvihamielisiä tekstejä vanhoilla päivillään kirjoittanut Martti Luther canceloida? Jos ei, niin miten häneen ja muihin vastaavia näkemyksiä esittäneisiin kristinuskon historian merkkihenkilöihin kannattaisi suhtautua?


Konstantinus Suuren (ei niin) hohdokas tarina

  Konstantinus Suuri (n. 272 - 337 jKr.) oli ensimmäinen kristityksi kääntynyt Rooman keisari. Hänen tarinansa on ollut yksi lempikertomuksistani kristikunnan historiassa. 

Konstantinuksesta tuli keisari vuonna 306 jKr., ja hän sääti kristinuskon Rooman valtakunnan pääuskonnoksi vuonna 313 jKr., minkä seurauksena kristinusko lähti leviämään nopeasti ympäri valtavaa imperiumia. Konstantinus on siten merkittävä henkilö kristikunnan historiassa.

Nuorena hän oli seurannut läheltä sotaisan valtakunnan tapahtumia, koska hänen isänsä palveli Rooman armeijan sotapäällikkönä. Historioitsijat ovat arvelleet, että nuori Konstantinus oli nähnyt kuinka pakanallisessa Rooman valtakunnassa vainottiin ja surmattiin kristittyjä heidän uskonsa tähden. Ehkä hän oli vaikuttunut siitä, miten uskollisia nuo kristityt olivat Jeesukselle?

  Ennen kristinuskoa Rooman valtakunta oli ollut karmea paikka mm. naisille, lapsille, sairaille ja köyhille. Lakina oli 12 taulun laki, jonka karmeudesta esimerkkinä vaatimus, että vammaisina syntyneet lapset tuli surmata kivittämällä! Lasten tappamista ei siis vain katsottu läpi sormien, vaan laki käski siihen.

Kristinuskon myötä meno alkoi muuttua. Se oli kaikille avoin, toisin kuin pakanauskonnon kultit, joihin olivat päässeet vain rikkaat roomalaiset. Kristityiksi olivat tervetulleita kaikki ihmiset riippumatta varallisuudesta, sosiaalisesta asemasta, terveydentilasta tms. Kristinusko houkutteli runsain määrin seuraajia ja alkoi levitä melko nopeasti. 



  Konstantinuksen kristityksi kääntymisen alkuna pidetään taivaallista näkyä, joka hänen väitetään saaneen v. 312. Kun keisari oli lähdössä Mulviuksen sillan taisteluun, hän näki taivaalla valoa hohtavan Jeesuksen ristin ja sen alapuolella sanat "In hoc signo vinces" eli "Tässä merkissä olet voittava". Ja niin kävi, että näystä vaikuttunut Konstantinus joukkoineen voitti taistelun.

Tämä kaikki kuulostaa ihanalta – sellaiselta tarinalta, jota kelpaa kertoa osoituksena kristinuskon voimasta ja hyvyydestä. Taivaallinen näky tuo tarinaan erityistä hohtoa.

  Kuitenkin vaikuttavan tapahtumasarjan kanssa samaan aikaan alkoi kristinuskon nimissä tapahtuva juutalaisten vainoaminen. Siitä, miten paljon vainot Konstantinuksen aikana voimistuivat, vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä historioitsijoiden keskuudessa. Jotkut sanovat, että juutalaisten olot kurjistuivat merkittävästi, jotkut taas, että niin ei tapahtunut vielä Konstantinuksen kaudella, vaan vasta sata vuotta myöhemmin.

Joka tapauksessa on kiistatonta, että Konstantinus vihasi juutalaisia. Eräässä piispoille osoittamassaan kirjeessä hän nimitti juutalaisia mm. "inhottavaksi ja hulluksi joukoksi, jonka kanssa kristityillä ei saa olla mitään tekemistä" sekä "sieluiltaan sokeutuneiksi Herramme murhaajiksi".

Konstantinukselta tiettävästi on lähtöisin juutalaisten verisen vainoamisen oikeutuksena se nimitys, että nämä ovat "Kristuksen murhaajia". 


Kirkkohistorian merkkihenkilöitä + juutalaisvastaisuuden varjo

   Historiaa tarkastellessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä seuraisi uskoamme, tai jopa kumpuaisi siitä.

Juutalaisvihamielisiä tekstejä kirjoittivat mm. varhaiset kirkkoisät Tertullianus, Augustinus, Khrysostomos ja Hieronymus. Monet heistä pitivät juutalaisia "paholaisen liittolaisina". Augustinus on kirkkoisistä merkittävin ja suomalaille tuttu peruskoulun uskonnon tunneilta. Hän syntyi pian Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen ja omaksui ajatuksen juutalaisista "Kristuksen murhaajina".

Myöhemmin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen käynnistänyt Martti Luther (1483-1546) kirjoitti vanhemmalla iällä juutalaisvastaisia kirjoja, mm. Sapatinviettäjiä vastaan ja Juutalaisista ja heidän valheistaan. Lutherin näkemyksiä on edelleen myöhemmin käytetty juutalaisten vainoamisen oikeuttamiseen. Lutherista lisää tuonnempana.

Myös ranskalaissyntyisellä uskonpuhdistajalla Jean Calvinilla, kalvinismin isällä, oli kuulemma juutalaisvastaisia näkemyksiä, tosin ei yhtä räikeitä kuin Lutherilla. 

John Wesley, brittiläinen teologi ja metodismin perustaja 1700-luvulta, käytti juutalaisista niin hirveitä nimityksiä, etten viitsi niitä toistaa.

Hitler ei ollut kristinuskon merkkihenkilö (eikä kristinuskon henkilö ollenkaan), mutta hänet täytyy mainita tässä yhteydessä, koska hän hyödynsi Lutherin juutalaisvastaisia teologisia näkemyksiä oikeuttaakseen juutalaisten vainoamisen, joka lopulta johti keskitysleireihin ja holokaustiin.

  Natsi-Saksa ja holokausti vaikuttavat suurelta käänteeltä: viimeistään sen jälkeen kristikunnassa, ja koko sivistyneessä maailmassa, on omaksuttu ehdottoman torjuva kanta juutalaisvastaisuuteen ja -vihaan. Koska olen syntynyt 1970-luvun lopulla, olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, jossa antisemitismi eli juutalaisvastaisuus on tunnistettu ja nimetty ilmiö sekä itsestään selvästi yksi pahuuden muodoista ja synneistä.

Minulle (ja uskaltaisin väittää että suurimmalle osalle kristityistä ikätovereistani) ensimmäisenä mieleen tuleva asia kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on se, että Jeesus on juutalainen, samoin kuin Hänen opetuslapsensa ja apostolinsa, jotka kirjoittivat Uuden Testamentin. Eikä se väite, että juutalaiset Hänet tappoivat.

Raamatussa, siis myöskään Uudessa Testamentissa, ei ole mitään, mikä oikeuttaisi juutalaisvastaisuuden tai johtaisi siihen, paitsi jos lukijalla muista syistä on halu ja motiivi tulkita sitä niin.

Raamatun mukaan Jeesuksen ristiinnaulitsivat roomalaiset sotilaat, keisari Tiberiuksen alaisuudessa toimineen roomalaisen maaherra Pontius Pilatuksen päätöksellä. Se tapahtui juutalaisten uskonnollisten johtajien vaatimuksesta jumalanpilkan nojalla (koska Jeesus oli ilmaissut olevansa Jumala, mikä pitää paikkansa) sekä meidän kaikkien syntien tähden. Perimmäisesti Jeesus kuoli ja nousi kuolleista Jumalan pelastustahdosta.


Kristikunnan kulttuuri: Grimmin kauheimmat sadut

  Rakastin lapsena Grimmin satuja. Saksalaiset veljekset Wilhelm ja Jacob Grimm keräsivät kansan keskuudessa kertomuksia ja kokosivat niitä saduiksi 1800-luvun alkupuolella.

Saduissa (ainakin niissä lapsuudestani tutuissa) keskeinen teema on hyvän taistelu pahuutta vastaan. Hyväsydämisillä hahmoilla on kristillisiä hyveitä kuten lempeys, viisaus, ahkeruus, nöyryys, armeliaisuus. Pahat hahmot ovat kovasydämisiä, viisautta väheksyviä, laiskoja, ahneita ja ylpeitä. 

Monissa saduissa kaiken yläpuolella on Jumala, Korkein, joka varjelee ja palkitsee kovia kokeneita mutta hyväsydämisinä säilyneitä palvelustyttöjä, renkejä, prinsessoja, räätäleitä, hanhipaimenia jne.

Joitain vuosia sitten löysin netistä todellisen aarreaitan, nimittäin sivuston, jolle oli kerätty ja numeroitu kaikki Grimmin sadut. Rupesin innoissani käymään listaa läpi ja etsimään tuttuja satuja. Järkytyksekseni löysin joitain kertomuksia, jotka olivat suorasanaisesti ja avoimesti juutalaisvihamielisiä. En halua mainita sepustusten nimiä tässä. Niitä ei ymmärrettävästi ollut Grimmin kauneimmat sadut -kirjassa, jota minulle ja sisaruksilleni luettiin lapsena...



"Juutalainen" oli noissa saduissa hahmo, joka edusti paheita ja oli siten ansainnut kuritusta. Hahmoa käytettiin opettavaisissa saduissa varoittavana esimerkkinä. Hahmon kautta juutalaiset esitettiin yhtenäisenä ryhmänä, jonka yksi jäsen edustaa samalla muita. 

Ei ihme, että Grimmin veljekset kuulivat tuollaisia tarinoita kansan suusta, olihan juutalaisista kerrottu heidän aikanaan jo satoja vuosia samanlaisia hysteriaa lietsovia taikauskoisia pelottelutarinoita kuin noidiksi huhutuista ihmisistä. Niiden mukaan juutalaiset mm. varastivat kristittyjen lapsia ja käyttivät heidän vertaan pääsiäisleipiensä valmistamiseen.

Tämän tyyppisten syytösten perusteella juutalaisia tapettiin mm. roviolla polttamalla.

  Kammottavana kaikuna menneiltä vuosisadoilta ovat nykyään netissä tiettyjen aatteiden seuraajien levittelemät juutalaisvastaiset salaliittoteoriat. Niissä on samoja aineksia kuin vuosisatojen takaisissa pelottelutarinoissa. Ne maalaavat juutalaiset yhtenäisenä pahansuopana porukkana, joka kokoontuu punomaan juoniaan sekä kykenee jollain maagisella voimalla toteuttamaan suunnitelmiaan muun ihmiskunnan tuhoksi.

Vaikka salaliittoteoriat ovat järjettömiä, niiden levittäminen on vahingollista. Äly ja järkikään eivät välttämättä riitä suojaamaan kaikkia ihmisiä mitä hämmästyttävimpiin väitteisiin uskomiselta, koska ne vetoavat tunteisiin kuten pelkoon ja ruokkivat epäluuloja. 


Händelin Messias ja antijudaismi-väitteet

  Hieman kirjoitukseni näkökulmasta poiketen... Etsiessäni tietoa juutalaisvastaisuudesta kristikunnan kulttuurin historiassa törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka mielestäni auttaa hahmottamaan, milloin kyse on juutalaisvastaisuudesta ja milloin ei ole.

Googlasin sanat "Händel antisemitism", ja päädyin lukemaan hämmentäviä lehtiartikkeleita 2000-luvulta.

Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saksalaissyntyinen, mutta Englannissa uransa tehnyt barokkikauden säveltäjä, jonka pääteos on Messias-oratorio, yksi lempimusiikkiteoksistani. Sen libretto eli sanoitus on otettu suoraan Raamatusta.

Artikkeleiden mukaan kanadalainen musiikkitietelijä Michael Marissen oli Händel-festivaaleilla hyökännyt Messias-teosta vastaan esittäen sen olevan juutalaisvastainen. Hän piti ongelmallisena, että teokseen on valittu Raamatusta kohtia, joissa kerrotaan juutalaista kansaa kohdanneista onnettomuuksista, ja että teoksen toinen osa huipentuu voitonriemuisin trumpetein säestettyyn Jeesuksen Herruutta ylistävään Hallelujah -kuoro-osuuteen.

Onneksi Marissenin näkemys oli välittömästi saanut voimakasta kritiikkiä. Yksi kritisoijista oli musiikkitieteilijä Wendy Heller, joka itse on juutalainen. Heller huomautti mm. että yhtä voitonriemuiset trumpetit ja kuoro löytyvät Händelin kappaleesta Zadok the Priest, joka kertoo Salomon voitelemisesta Israelin kuninkaaksi. 

Sitä paitsi ilmeisesti Marissenkaan ei syyttänyt teosta juutalaisvastaiseksi, kuten jotkut artikkelit esittivät, vaan juutalaisuus-uskonnon vastaiseksi (anti-judaism). Minun nähdäkseni ero on ratkaiseva. Vaikken itse ole koskaan nähnyt Messias-oratoriota juutalaisuus-uskonnon vastaisena, pystyn joten kuten ymmärtämään, että jollakulla voi olla moinen näkemys.

Kaikki uskonnothan, eivät vain kristinusko ja juutalaisuus, ovat toisiaan "vastaan" sikäli, että niissä uskotaan / ollaan uskomatta eri asioihin. 

Ne kaikki eivät yhtä aikaa voi olla totta. Jeesus ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Messias, Jumalalla ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Poikaa. Ei voi yhtä aikaa olla totta, että jumalia on monta ja että ei ole kuin yksi Jumala, tai että jumala on persoonaton ja että hän on persoonallinen jne.

  Tehtyäni saman googlehaun J. S. Bachista, toisesta barokkiajan kristillisen musiikin säveltäjästä ja lempisäveltäjästäni, törmäsin samaan keskusteluun. Ihmiset ovat pohtineet, missä määrin Bachin musiikki on juutalais-/juutalaisuusvastaista.

Niin ikävä ajatus kuin se onkin, Bach ja Händel ovat saattaneet olla omana aikanaan salonkikelpoisia juutalaisvihaajia. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Kuitenkaan en ole kuullut heiltä yhtäkään kappaletta, joka olisi juutalaisvastainen. 

Muutenkaan taiteen osalta en pidä tekijän intentioiden pohtimista mielekkäänä lähestymistapana. Olennaista on se taideteos sekä erilaiset tulkinnat, joita se synnyttää vastaanottajissa, esim. musiikin kuuntelijoissa. Näin sen sijaan että spekuloitaisiin, millaisia ajatuksia ja tunteita taiteilijalla aikoinaan oli teosta tehdessään, millainen moraali hänellä oli, millaisia sosiaalisia vaikuttimia jne. 

  Rakastan Messias-oratorion Hallelujah-kappaleen voitonriemuisuutta. Se minkä Messias voittaa, lyö lopullisesti, on synti.


Lutherin suistuminen juutalaisvastaisuuteen

  Olin ajatellut antaa tälle blogitekstilleni repäisevämmän otsikon, tyyliin "Pitäisikö Luther canceloida?", mutta tajusin, että tämä julkaisupäivä, 31.10, sattuu olemaan uskonpuhdistuksen vuosipäivä, joten kunnioituksesta Lutheria ja hänen suurinta saavutustaan, uskonpuhdistuksen käynnistämistä, kohtaan päädyin neutraalimpaan otsikkoon.

  Kuulin kiinnostavan tulkinnan Lutherin juutalaisvastaisuudesta. Onneksi rohkaistuin ottamaan selvää tästä surullisesta aiheesta, koska kyseinen tulkinta sisältää edes pienen valonpilkahduksen ja horjuttaa käsitystä, että kristinuskon historia olisi suunnilleen ensimmäiset kaksi tuhatta vuotta ollut yhtä juutalaisvastaista teologiaa.

Luther oli nimittäin jossain vaiheessa, käynnistämänsä uskonpuhdistuksen alkuaikoina, suhtautunut kunnioittavasti ja rakastavasti juutalaisiin. Ensinnäkin, Lutherin kanta edellä mainitsemiini juutalaisiin kohdistuviin syytöksiin ja pelottelutarinoihin oli, että ne olivat satua. Hänen aikanaan vihamielisyys ja epäluuloisuus juutalaisia kohtaan oli hyvin yleistä, joten tuollaisen kannan esittäminen oli rohkeaa.

Toiseksi, kirjoituksessaan nimeltä "Siitä, että Jeesus Kristus oli syntyjään juutalainen" (v. 1523), Luther kirjoitti: "Toivon vilpittömästi, että kristityt menettelisivät juutalaisten kanssa mitä ystävällisimmällä tavalla. Jos apostolit, jotka hekin olivat kaikki juutalaisia, olisivat kohdelleet meitä pakanoita niin kuin me kohtelemme juutalaisia, ei pakanakansojen keskuudessa olisi ikinä ollut ainuttakaan kristittyä. Koska he kohtelivat niin veljellisesti meitä, on meidänkin velvollisuutemme toimia veljellisesti juutalaisia kohtaan. Ja riippumatta siitä, kuinka paljon kerskaamme, emme silti ole muuta kuin pakanoita, kun taas juutalaiset ovat Kristuksen sukua."

Mitä tapahtui? Kuinka teologi, joka kirjoitti näin kauniisti, päätyi myöhemmin kirjoittamaan surullisenkuuluisan kirjan nimeltä Juutalaisista ja heidän valheistaan?

Luther oli kuulemma ymmärtänyt hyvin, miksi juutalaiset eivät olleet olleet kääntyneet Jeesukseen uskoviksi, kun kristinuskoa oli edustanut roomalaiskatolinen kirkko, joka tuolloin oli ajautunut monin tavoin rappeutuneeseen tilaan. Luther kuulemma oli innokkaana elätellyt toivoa, että hänen alkuun panemansa uskonpuhdistuksen myötä juutalaiset sankoin joukoin kääntyisivät ja alkaisivat uskoa Jeesukseen Vanhan Testamentin profetoituna Messiaana.

Kun niin ei tapahtunutkaan, Luther oli pettynyt. Pettymys johti suuttumukseen ja suuttumus juutalaisvihamielisyyttä uhkuvaan teologiseen ajanjaksoon hänen elämässään. 

Suurin piirtein noin.



Kuitenkaan Lutherin juutalaisvihamielisiä tekstejä ei voi kuitata vain suuttumuksella, koska suuttumus on ohimenevä tunnetila. Jokin asia saattaa suututtaa pitkänkin aikaa, yhä uudelleen aina, kun sitä ajattelee, mutta tunnetilaa seuraa aina leppyminen. Lutherilla siitä käynnistyi uudenlaisen teologian ajanjakso. Siinä juutalaiset esitettiin ensisijaisesti ja keskeisesti varoittavana esimerkkinä Kristuksen torjumisesta, "viekkaina käärmeinä", "salamurhaajina" ja "paholaisen lapsina".

  Se valonpilkahdus, jonka Lutherin teologiseen henkilöhistoriaan tutustuminen kuitenkin tarjoaa, on tieto, että noina kristinuskon historian vuosisatoina oli mahdollista teologisesti asemoitua myönteisesti juutalaisiin, kuten Luther alun perin. Kuulostaa pikkujutulta, mutta minusta tämä on hyvä tietää, koska se hellittää kytköstä kristinuskon teologisen historian ja juutalaisvastaisuuden välillä. 

Uskoisin että teologian historia on tämänkin asian suhteen paljon monipuolisempi ja ristiriitaisempi kuin miltä se minulle näyttäytyy nyt, kun tarkastelen sitä nimenomaan antisemitismin näkökulmasta.

 Edellä lainaamani lauseet Lutherin vuoden 1523 kirjoituksesta muistuttavat omia ajatuksiani juutalaisista. Siis kristinuskon yhteydessä – ovathan juutalaiset muutakin kuin vain Raamatun kirjoittajia, kansaa jonka kautta profetiat ovat toteutuneet, Jeesuksen torjujia tai vastaanottajia jne.

On toisen persoonan ja ihmisyyden ohittamista, jos näkee hänet vain tietyn "roolin" tai aseman kautta, vaikka tuo "rooli" olisi myönteinenkin.


Historiasta oppiminen

  Haluaisin että kristinuskoon liittyvät historialliset tarinat olisivat kauniimpia. Että Luther olisi pitäytynyt kunnioittavassa suhtautumisessaan juutalaisiin ja että Konstantinus Suuri olisi keskittynyt vain pakanallisen Rooman julmien käytäntöjen murskaamiseen eikä olisi lietsonut vihaa juutalaisia vastaan. 

En usko cancelointiin, vaan historiasta oppimiseen. Nuo historialliset esimerkit kertovat ihmisten syntisyydestä ja ristiriitaisuudesta sekä saavat pohtimaan, onko nyt minun aikanani joitain ennakkoluuloja tai normaaleina pidettyjä syntisiä asenteita, joihin itsekin jollain tavalla osallistun, mutta joita en vain huomaa.

  Miten Lutheriin kannattaisi suhtautua? Raamatun mukaan kaikkea opetusta tulee tutkia ja koetella Jumalan Sanan valossa sekä pitää se mikä on hyvää ja hylätä se mikä on pahaa. Lutherin opeissa hyvää on mm. uskonpuhdistuksen ytimessä oleva evankeliumi, joka onkin Raamatun ydinsanoma: pelastus iankaikkiseen elämään on Jumalan armosta, Jeesuksen ristinsovituksen tähden, ja se vastaanotetaan uskossa Häneen.

Paljolti Lutherin ansiosta Raamattua alettiin vihdoin kääntää latinasta kansan kielelle, mikä oli mullistava uudistus joka edisti evankeliumin etenemistä maailmassa.

Sanoin edellä, Händelistä ja Bachista puhuessani, että kristinusko ja juutalaisuus ovat tavallaan toisilleen "vastakkaisia" sikäli, että toisessa uskotaan Jeesuksen olevan Messias ja toisessa ei. Tarkalleen ottaen asia ei ole ihan noin mustavalkoinen, sillä on ihan huomattava määrä juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen Messiaana!

  Kristikunnassa useiden satojen vuosien ajan myllännyt väkivaltainen juutalaisviha on aiheuttanut paitsi paljon pahaa ja kärsimystä juutalaisille, samalla häpeää kristityille. Ilosanomaa Jeesuksesta tämäkään häpeä ei silti tahraa.


"Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: »Uskosta vanhurskas saa elää.»" (Room. 1:16-17)