Näytetään tekstit, joissa on tunniste juutalaisvainot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juutalaisvainot. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. toukokuuta 2024

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.


Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 



Kuva: Unsplash / Jan Canty


Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.


Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.


Joseph Merrickin runonsäkeet 


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 
en pelkäisi mitään pahaa, 
sillä sinä olet minun kanssani. 
Sinä suojelet minua kädelläsi, 
johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 


"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 
kaikkina elämäni päivinä, 
ja minä saan asua Herran huoneessa 
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)





tiistai 31. lokakuuta 2023

Pohdintoja juutalaisvastaisuudesta kristikunnan historiassa

  Teologian historiaa tutkiessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä on seurannut uskoamme.

  Pitäisikö juutalaisvihamielisiä tekstejä vanhoilla päivillään kirjoittanut Martti Luther canceloida? Jos ei, niin miten häneen ja muihin vastaavia näkemyksiä esittäneisiin kristinuskon historian merkkihenkilöihin kannattaisi suhtautua?


Konstantinus Suuren (ei niin) hohdokas tarina

  Konstantinus Suuri (n. 272 - 337 jKr.) oli ensimmäinen kristityksi kääntynyt Rooman keisari. Hänen tarinansa on ollut yksi lempikertomuksistani kristikunnan historiassa. 

Konstantinuksesta tuli keisari vuonna 306 jKr., ja hän sääti kristinuskon Rooman valtakunnan pääuskonnoksi vuonna 313 jKr., minkä seurauksena kristinusko lähti leviämään nopeasti ympäri valtavaa imperiumia. Konstantinus on siten merkittävä henkilö kristikunnan historiassa.

Nuorena hän oli seurannut läheltä sotaisan valtakunnan tapahtumia, koska hänen isänsä palveli Rooman armeijan sotapäällikkönä. Historioitsijat ovat arvelleet, että nuori Konstantinus oli nähnyt kuinka pakanallisessa Rooman valtakunnassa vainottiin ja surmattiin kristittyjä heidän uskonsa tähden. Ehkä hän oli vaikuttunut siitä, miten uskollisia nuo kristityt olivat Jeesukselle?

  Ennen kristinuskoa Rooman valtakunta oli ollut karmea paikka mm. naisille, lapsille, sairaille ja köyhille. Lakina oli 12 taulun laki, jonka karmeudesta esimerkkinä vaatimus, että vammaisina syntyneet lapset tuli surmata kivittämällä! Lasten tappamista ei siis vain katsottu läpi sormien, vaan laki käski siihen.

Kristinuskon myötä meno alkoi muuttua. Se oli kaikille avoin, toisin kuin pakanauskonnon kultit, joihin olivat päässeet vain rikkaat roomalaiset. Kristityiksi olivat tervetulleita kaikki ihmiset riippumatta varallisuudesta, sosiaalisesta asemasta, terveydentilasta tms. Kristinusko houkutteli runsain määrin seuraajia ja alkoi levitä melko nopeasti. 



  Konstantinuksen kristityksi kääntymisen alkuna pidetään taivaallista näkyä, joka hänen väitetään saaneen v. 312. Kun keisari oli lähdössä Mulviuksen sillan taisteluun, hän näki taivaalla valoa hohtavan Jeesuksen ristin ja sen alapuolella sanat "In hoc signo vinces" eli "Tässä merkissä olet voittava". Ja niin kävi, että näystä vaikuttunut Konstantinus joukkoineen voitti taistelun.

Tämä kaikki kuulostaa ihanalta – sellaiselta tarinalta, jota kelpaa kertoa osoituksena kristinuskon voimasta ja hyvyydestä. Taivaallinen näky tuo tarinaan erityistä hohtoa.

  Kuitenkin vaikuttavan tapahtumasarjan kanssa samaan aikaan alkoi kristinuskon nimissä tapahtuva juutalaisten vainoaminen. Siitä, miten paljon vainot Konstantinuksen aikana voimistuivat, vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä historioitsijoiden keskuudessa. Jotkut sanovat, että juutalaisten olot kurjistuivat merkittävästi, jotkut taas, että niin ei tapahtunut vielä Konstantinuksen kaudella, vaan vasta sata vuotta myöhemmin.

Joka tapauksessa on kiistatonta, että Konstantinus vihasi juutalaisia. Eräässä piispoille osoittamassaan kirjeessä hän nimitti juutalaisia mm. "inhottavaksi ja hulluksi joukoksi, jonka kanssa kristityillä ei saa olla mitään tekemistä" sekä "sieluiltaan sokeutuneiksi Herramme murhaajiksi".

Konstantinukselta tiettävästi on lähtöisin juutalaisten verisen vainoamisen oikeutuksena se nimitys, että nämä ovat "Kristuksen murhaajia". 


Kirkkohistorian merkkihenkilöitä + juutalaisvastaisuuden varjo

   Historiaa tarkastellessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä seuraisi uskoamme, tai jopa kumpuaisi siitä.

Juutalaisvihamielisiä tekstejä kirjoittivat mm. varhaiset kirkkoisät Tertullianus, Augustinus, Khrysostomos ja Hieronymus. Monet heistä pitivät juutalaisia "paholaisen liittolaisina". Augustinus on kirkkoisistä merkittävin ja suomalaille tuttu peruskoulun uskonnon tunneilta. Hän syntyi pian Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen ja omaksui ajatuksen juutalaisista "Kristuksen murhaajina".

Myöhemmin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen käynnistänyt Martti Luther (1483-1546) kirjoitti vanhemmalla iällä juutalaisvastaisia kirjoja, mm. Sapatinviettäjiä vastaan ja Juutalaisista ja heidän valheistaan. Lutherin näkemyksiä on edelleen myöhemmin käytetty juutalaisten vainoamisen oikeuttamiseen. Lutherista lisää tuonnempana.

Myös ranskalaissyntyisellä uskonpuhdistajalla Jean Calvinilla, kalvinismin isällä, oli kuulemma juutalaisvastaisia näkemyksiä, tosin ei yhtä räikeitä kuin Lutherilla. 

John Wesley, brittiläinen teologi ja metodismin perustaja 1700-luvulta, käytti juutalaisista niin hirveitä nimityksiä, etten viitsi niitä toistaa.

Hitler ei ollut kristinuskon merkkihenkilö (eikä kristinuskon henkilö ollenkaan), mutta hänet täytyy mainita tässä yhteydessä, koska hän hyödynsi Lutherin juutalaisvastaisia teologisia näkemyksiä oikeuttaakseen juutalaisten vainoamisen, joka lopulta johti keskitysleireihin ja holokaustiin.

  Natsi-Saksa ja holokausti vaikuttavat suurelta käänteeltä: viimeistään sen jälkeen kristikunnassa, ja koko sivistyneessä maailmassa, on omaksuttu ehdottoman torjuva kanta juutalaisvastaisuuteen ja -vihaan. Koska olen syntynyt 1970-luvun lopulla, olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, jossa antisemitismi eli juutalaisvastaisuus on tunnistettu ja nimetty ilmiö sekä itsestään selvästi yksi pahuuden muodoista ja synneistä.

Minulle (ja uskaltaisin väittää että suurimmalle osalle kristityistä ikätovereistani) ensimmäisenä mieleen tuleva asia kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on se, että Jeesus on juutalainen, samoin kuin Hänen opetuslapsensa ja apostolinsa, jotka kirjoittivat Uuden Testamentin. Eikä se väite, että juutalaiset Hänet tappoivat.

Raamatussa, siis myöskään Uudessa Testamentissa, ei ole mitään, mikä oikeuttaisi juutalaisvastaisuuden tai johtaisi siihen, paitsi jos lukijalla muista syistä on halu ja motiivi tulkita sitä niin.

Raamatun mukaan Jeesuksen ristiinnaulitsivat roomalaiset sotilaat, keisari Tiberiuksen alaisuudessa toimineen roomalaisen maaherra Pontius Pilatuksen päätöksellä. Se tapahtui juutalaisten uskonnollisten johtajien vaatimuksesta jumalanpilkan nojalla (koska Jeesus oli ilmaissut olevansa Jumala, mikä pitää paikkansa) sekä meidän kaikkien syntien tähden. Perimmäisesti Jeesus kuoli ja nousi kuolleista Jumalan pelastustahdosta.


Kristikunnan kulttuuri: Grimmin kauheimmat sadut

  Rakastin lapsena Grimmin satuja. Saksalaiset veljekset Wilhelm ja Jacob Grimm keräsivät kansan keskuudessa kertomuksia ja kokosivat niitä saduiksi 1800-luvun alkupuolella.

Saduissa (ainakin niissä lapsuudestani tutuissa) keskeinen teema on hyvän taistelu pahuutta vastaan. Hyväsydämisillä hahmoilla on kristillisiä hyveitä kuten lempeys, viisaus, ahkeruus, nöyryys, armeliaisuus. Pahat hahmot ovat kovasydämisiä, viisautta väheksyviä, laiskoja, ahneita ja ylpeitä. 

Monissa saduissa kaiken yläpuolella on Jumala, Korkein, joka varjelee ja palkitsee kovia kokeneita mutta hyväsydämisinä säilyneitä palvelustyttöjä, renkejä, prinsessoja, räätäleitä, hanhipaimenia jne.

Joitain vuosia sitten löysin netistä todellisen aarreaitan, nimittäin sivuston, jolle oli kerätty ja numeroitu kaikki Grimmin sadut. Rupesin innoissani käymään listaa läpi ja etsimään tuttuja satuja. Järkytyksekseni löysin joitain kertomuksia, jotka olivat suorasanaisesti ja avoimesti juutalaisvihamielisiä. En halua mainita sepustusten nimiä tässä. Niitä ei ymmärrettävästi ollut Grimmin kauneimmat sadut -kirjassa, jota minulle ja sisaruksilleni luettiin lapsena...



"Juutalainen" oli noissa saduissa hahmo, joka edusti paheita ja oli siten ansainnut kuritusta. Hahmoa käytettiin opettavaisissa saduissa varoittavana esimerkkinä. Hahmon kautta juutalaiset esitettiin yhtenäisenä ryhmänä, jonka yksi jäsen edustaa samalla muita. 

Ei ihme, että Grimmin veljekset kuulivat tuollaisia tarinoita kansan suusta, olihan juutalaisista kerrottu heidän aikanaan jo satoja vuosia samanlaisia hysteriaa lietsovia taikauskoisia pelottelutarinoita kuin noidiksi huhutuista ihmisistä. Niiden mukaan juutalaiset mm. varastivat kristittyjen lapsia ja käyttivät heidän vertaan pääsiäisleipiensä valmistamiseen.

Tämän tyyppisten syytösten perusteella juutalaisia tapettiin mm. roviolla polttamalla.

  Kammottavana kaikuna menneiltä vuosisadoilta ovat nykyään netissä tiettyjen aatteiden seuraajien levittelemät juutalaisvastaiset salaliittoteoriat. Niissä on samoja aineksia kuin vuosisatojen takaisissa pelottelutarinoissa. Ne maalaavat juutalaiset yhtenäisenä pahansuopana porukkana, joka kokoontuu punomaan juoniaan sekä kykenee jollain maagisella voimalla toteuttamaan suunnitelmiaan muun ihmiskunnan tuhoksi.

Vaikka salaliittoteoriat ovat järjettömiä, niiden levittäminen on vahingollista. Äly ja järkikään eivät välttämättä riitä suojaamaan kaikkia ihmisiä mitä hämmästyttävimpiin väitteisiin uskomiselta, koska ne vetoavat tunteisiin kuten pelkoon ja ruokkivat epäluuloja. 


Händelin Messias ja antijudaismi-väitteet

  Hieman kirjoitukseni näkökulmasta poiketen... Etsiessäni tietoa juutalaisvastaisuudesta kristikunnan kulttuurin historiassa törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka mielestäni auttaa hahmottamaan, milloin kyse on juutalaisvastaisuudesta ja milloin ei ole.

Googlasin sanat "Händel antisemitism", ja päädyin lukemaan hämmentäviä lehtiartikkeleita 2000-luvulta.

Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saksalaissyntyinen, mutta Englannissa uransa tehnyt barokkikauden säveltäjä, jonka pääteos on Messias-oratorio, yksi lempimusiikkiteoksistani. Sen libretto eli sanoitus on otettu suoraan Raamatusta.

Artikkeleiden mukaan kanadalainen musiikkitietelijä Michael Marissen oli Händel-festivaaleilla hyökännyt Messias-teosta vastaan esittäen sen olevan juutalaisvastainen. Hän piti ongelmallisena, että teokseen on valittu Raamatusta kohtia, joissa kerrotaan juutalaista kansaa kohdanneista onnettomuuksista, ja että teoksen toinen osa huipentuu voitonriemuisin trumpetein säestettyyn Jeesuksen Herruutta ylistävään Hallelujah -kuoro-osuuteen.

Onneksi Marissenin näkemys oli välittömästi saanut voimakasta kritiikkiä. Yksi kritisoijista oli musiikkitieteilijä Wendy Heller, joka itse on juutalainen. Heller huomautti mm. että yhtä voitonriemuiset trumpetit ja kuoro löytyvät Händelin kappaleesta Zadok the Priest, joka kertoo Salomon voitelemisesta Israelin kuninkaaksi. 

Sitä paitsi ilmeisesti Marissenkaan ei syyttänyt teosta juutalaisvastaiseksi, kuten jotkut artikkelit esittivät, vaan juutalaisuus-uskonnon vastaiseksi (anti-judaism). Minun nähdäkseni ero on ratkaiseva. Vaikken itse ole koskaan nähnyt Messias-oratoriota juutalaisuus-uskonnon vastaisena, pystyn joten kuten ymmärtämään, että jollakulla voi olla moinen näkemys.

Kaikki uskonnothan, eivät vain kristinusko ja juutalaisuus, ovat toisiaan "vastaan" sikäli, että niissä uskotaan / ollaan uskomatta eri asioihin. 

Ne kaikki eivät yhtä aikaa voi olla totta. Jeesus ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Messias, Jumalalla ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Poikaa. Ei voi yhtä aikaa olla totta, että jumalia on monta ja että ei ole kuin yksi Jumala, tai että jumala on persoonaton ja että hän on persoonallinen jne.

  Tehtyäni saman googlehaun J. S. Bachista, toisesta barokkiajan kristillisen musiikin säveltäjästä ja lempisäveltäjästäni, törmäsin samaan keskusteluun. Ihmiset ovat pohtineet, missä määrin Bachin musiikki on juutalais-/juutalaisuusvastaista.

Niin ikävä ajatus kuin se onkin, Bach ja Händel ovat saattaneet olla omana aikanaan salonkikelpoisia juutalaisvihaajia. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Kuitenkaan en ole kuullut heiltä yhtäkään kappaletta, joka olisi juutalaisvastainen. 

Muutenkaan taiteen osalta en pidä tekijän intentioiden pohtimista mielekkäänä lähestymistapana. Olennaista on se taideteos sekä erilaiset tulkinnat, joita se synnyttää vastaanottajissa, esim. musiikin kuuntelijoissa. Näin sen sijaan että spekuloitaisiin, millaisia ajatuksia ja tunteita taiteilijalla aikoinaan oli teosta tehdessään, millainen moraali hänellä oli, millaisia sosiaalisia vaikuttimia jne. 

  Rakastan Messias-oratorion Hallelujah-kappaleen voitonriemuisuutta. Se minkä Messias voittaa, lyö lopullisesti, on synti.


Lutherin suistuminen juutalaisvastaisuuteen

  Olin ajatellut antaa tälle blogitekstilleni repäisevämmän otsikon, tyyliin "Pitäisikö Luther canceloida?", mutta tajusin, että tämä julkaisupäivä, 31.10, sattuu olemaan uskonpuhdistuksen vuosipäivä, joten kunnioituksesta Lutheria ja hänen suurinta saavutustaan, uskonpuhdistuksen käynnistämistä, kohtaan päädyin neutraalimpaan otsikkoon.

  Kuulin kiinnostavan tulkinnan Lutherin juutalaisvastaisuudesta. Onneksi rohkaistuin ottamaan selvää tästä surullisesta aiheesta, koska kyseinen tulkinta sisältää edes pienen valonpilkahduksen ja horjuttaa käsitystä, että kristinuskon historia olisi suunnilleen ensimmäiset kaksi tuhatta vuotta ollut yhtä juutalaisvastaista teologiaa.

Luther oli nimittäin jossain vaiheessa, käynnistämänsä uskonpuhdistuksen alkuaikoina, suhtautunut kunnioittavasti ja rakastavasti juutalaisiin. Ensinnäkin, Lutherin kanta edellä mainitsemiini juutalaisiin kohdistuviin syytöksiin ja pelottelutarinoihin oli, että ne olivat satua. Hänen aikanaan vihamielisyys ja epäluuloisuus juutalaisia kohtaan oli hyvin yleistä, joten tuollaisen kannan esittäminen oli rohkeaa.

Toiseksi, kirjoituksessaan nimeltä "Siitä, että Jeesus Kristus oli syntyjään juutalainen" (v. 1523), Luther kirjoitti: "Toivon vilpittömästi, että kristityt menettelisivät juutalaisten kanssa mitä ystävällisimmällä tavalla. Jos apostolit, jotka hekin olivat kaikki juutalaisia, olisivat kohdelleet meitä pakanoita niin kuin me kohtelemme juutalaisia, ei pakanakansojen keskuudessa olisi ikinä ollut ainuttakaan kristittyä. Koska he kohtelivat niin veljellisesti meitä, on meidänkin velvollisuutemme toimia veljellisesti juutalaisia kohtaan. Ja riippumatta siitä, kuinka paljon kerskaamme, emme silti ole muuta kuin pakanoita, kun taas juutalaiset ovat Kristuksen sukua."

Mitä tapahtui? Kuinka teologi, joka kirjoitti näin kauniisti, päätyi myöhemmin kirjoittamaan surullisenkuuluisan kirjan nimeltä Juutalaisista ja heidän valheistaan?

Luther oli kuulemma ymmärtänyt hyvin, miksi juutalaiset eivät olleet olleet kääntyneet Jeesukseen uskoviksi, kun kristinuskoa oli edustanut roomalaiskatolinen kirkko, joka tuolloin oli ajautunut monin tavoin rappeutuneeseen tilaan. Luther kuulemma oli innokkaana elätellyt toivoa, että hänen alkuun panemansa uskonpuhdistuksen myötä juutalaiset sankoin joukoin kääntyisivät ja alkaisivat uskoa Jeesukseen Vanhan Testamentin profetoituna Messiaana.

Kun niin ei tapahtunutkaan, Luther oli pettynyt. Pettymys johti suuttumukseen ja suuttumus juutalaisvihamielisyyttä uhkuvaan teologiseen ajanjaksoon hänen elämässään. 

Suurin piirtein noin.



Kuitenkaan Lutherin juutalaisvihamielisiä tekstejä ei voi kuitata vain suuttumuksella, koska suuttumus on ohimenevä tunnetila. Jokin asia saattaa suututtaa pitkänkin aikaa, yhä uudelleen aina, kun sitä ajattelee, mutta tunnetilaa seuraa aina leppyminen. Lutherilla siitä käynnistyi uudenlaisen teologian ajanjakso. Siinä juutalaiset esitettiin ensisijaisesti ja keskeisesti varoittavana esimerkkinä Kristuksen torjumisesta, "viekkaina käärmeinä", "salamurhaajina" ja "paholaisen lapsina".

  Se valonpilkahdus, jonka Lutherin teologiseen henkilöhistoriaan tutustuminen kuitenkin tarjoaa, on tieto, että noina kristinuskon historian vuosisatoina oli mahdollista teologisesti asemoitua myönteisesti juutalaisiin, kuten Luther alun perin. Kuulostaa pikkujutulta, mutta minusta tämä on hyvä tietää, koska se hellittää kytköstä kristinuskon teologisen historian ja juutalaisvastaisuuden välillä. 

Uskoisin että teologian historia on tämänkin asian suhteen paljon monipuolisempi ja ristiriitaisempi kuin miltä se minulle näyttäytyy nyt, kun tarkastelen sitä nimenomaan antisemitismin näkökulmasta.

 Edellä lainaamani lauseet Lutherin vuoden 1523 kirjoituksesta muistuttavat omia ajatuksiani juutalaisista. Siis kristinuskon yhteydessä – ovathan juutalaiset muutakin kuin vain Raamatun kirjoittajia, kansaa jonka kautta profetiat ovat toteutuneet, Jeesuksen torjujia tai vastaanottajia jne.

On toisen persoonan ja ihmisyyden ohittamista, jos näkee hänet vain tietyn "roolin" tai aseman kautta, vaikka tuo "rooli" olisi myönteinenkin.


Historiasta oppiminen

  Haluaisin että kristinuskoon liittyvät historialliset tarinat olisivat kauniimpia. Että Luther olisi pitäytynyt kunnioittavassa suhtautumisessaan juutalaisiin ja että Konstantinus Suuri olisi keskittynyt vain pakanallisen Rooman julmien käytäntöjen murskaamiseen eikä olisi lietsonut vihaa juutalaisia vastaan. 

En usko cancelointiin, vaan historiasta oppimiseen. Nuo historialliset esimerkit kertovat ihmisten syntisyydestä ja ristiriitaisuudesta sekä saavat pohtimaan, onko nyt minun aikanani joitain ennakkoluuloja tai normaaleina pidettyjä syntisiä asenteita, joihin itsekin jollain tavalla osallistun, mutta joita en vain huomaa.

  Miten Lutheriin kannattaisi suhtautua? Raamatun mukaan kaikkea opetusta tulee tutkia ja koetella Jumalan Sanan valossa sekä pitää se mikä on hyvää ja hylätä se mikä on pahaa. Lutherin opeissa hyvää on mm. uskonpuhdistuksen ytimessä oleva evankeliumi, joka onkin Raamatun ydinsanoma: pelastus iankaikkiseen elämään on Jumalan armosta, Jeesuksen ristinsovituksen tähden, ja se vastaanotetaan uskossa Häneen.

Paljolti Lutherin ansiosta Raamattua alettiin vihdoin kääntää latinasta kansan kielelle, mikä oli mullistava uudistus joka edisti evankeliumin etenemistä maailmassa.

Sanoin edellä, Händelistä ja Bachista puhuessani, että kristinusko ja juutalaisuus ovat tavallaan toisilleen "vastakkaisia" sikäli, että toisessa uskotaan Jeesuksen olevan Messias ja toisessa ei. Tarkalleen ottaen asia ei ole ihan noin mustavalkoinen, sillä on ihan huomattava määrä juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen Messiaana!

  Kristikunnassa useiden satojen vuosien ajan myllännyt väkivaltainen juutalaisviha on aiheuttanut paitsi paljon pahaa ja kärsimystä juutalaisille, samalla häpeää kristityille. Ilosanomaa Jeesuksesta tämäkään häpeä ei silti tahraa.


"Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: »Uskosta vanhurskas saa elää.»" (Room. 1:16-17)


 


tiistai 26. tammikuuta 2021

Kristityn pohdintoja holokaustista ja juutalaisuudesta

  Huomenna vietetään kansainvälistä Vainojen uhrien muistopäivää juutalaisten kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan ajan joukkomurhien uhrien muiston kunnioittamiseksi. 27. päivänä tammikuuta vuonna 1945 Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vangit vapautuivat. 

Miksi natsiaate ja holokausti sopivat muistutukseksi ja varoitukseksi kaikille siitä pahuudesta, mihin ihminen kykenee? 

  Historian tapahtumiin on aina lukuisia myötävaikuttavia syitä. Näin oli myös natsipuolueen valtaannousun ja holokaustin kohdalla maailmansotien aikaisessa Saksassa. Uskon kuitenkin, että perimmäinen syy, miksi juuri juutalaiset haluttiin tuhota, saattoi olla hengellinen.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa. Juuri tämän natsi-Saksan ideologit pyrkivät tuhoamaan muotoillessaan uutta uskontoa saksalaisille.

  


"Luokaamme uusi, parempi ihminen"

  Joskus kuulee kysyttävän, miksi juuri natsi-Saksasta ja holokaustista historiallisena tapahtumana on tullut symboli sille pahuudelle, mihin ihminen kykenee. Ihmiskunnan historiahan on täynnä hirveyksiä.

On totta, että kaikki väkivalta, kiduttaminen ja murhaaminen on tuomittavaa ja sitä pitää vastustaa. Ihminen, jota kidutetaan, tai joka näkee lapsensa vietävän surmattavaksi, kärsii aina riippumatta siitä, millä aatteella surmaajat oikeuttavat tekonsa. Miksi siis juuri holokausti?

Seurasin kerran netissä natsiaatteen eli kansallissosialismin kannattajan ja sen vastustajan välistä kiistelyä. Molemmat puolustivat sananvapautta ja avointa keskustelua, joten he yrittivät pysyä asiallisina. Natsiaatteen kannattaja kysyi, mitä toinen tarkalleen ottaen vastustaa hänen aatteessaan, ja tämä vastasi, että suurin ongelma siinä on rasismi. 

Vaikka natsiaatteen rotuoppiin perustuva rasismi on ilman muuta väärin, tunsin keskustelua seuratessani, että vastaus oli liian suppea. Mielestäni pahinta natsiaatteessa, ja holokaustissa sen toteutumana, oli ylipäätään Jumalan luoman ihmisen tuhoaminen "paremman, korkeamman ihmisen" tieltä. Kaikki murhaaminen natsi-Saksassa ei kohdistunut alempirotuisina pidettyihin ihmisiin – juutalaisiin, slaaveihin ja romaneihin –, vaan myös ns. oman rodun sisällä murhattiin ihmisiä: vammaisia, epämuodostuneita, psykiatrisesti sairaita.

Natsi-Saksassa murhattiin kuuden miljoonan juutalaisen ja monien muiden ihmisryhmien lisäksi yli 200 000 sairasta ja vammaista ihmistä vuosien 1941-1945 välisenä aikana eutanasiaohjelman mukaisesti. Natsiaatteen perustana oleva rotuoppi johti siis sekä juutalaisten kansanmurhaan että ylipäätään ei-toivotunlaisten ihmisten systemaattiseen murhaamiseen.

Sairaita ja vammaisia vastaan suunnattiin propagandaa. Vuonna 1939 Hitlerin hallituksen propagandaministeri Josef Goebbels antoi kuvata omia lapsiaan elokuvaan, jonka tarkoituksena oli puolustaa vammaisten lasten surmaamista eutanasiaohjelman mukaisesti: elokuvassa Goebbelsin lapset esitettiin ihannelapsina, vastakohtana "elinkelvotonta elämää" edustaville vammaisille lapsille.

Voin vain kuvitella, miten iljettävä moinen hanke on ollut Luojan silmissä: syntiset, syvästi kieroutuneet ihmiset asettamassa itsensä ihanneihmisiksi ja häärimässä rodunjalostuksen parissa. Näen sen epäjumalanpalvontana, jossa ihminen korotti itsensä jumalaksi. 

  Holokausti sopii muistutukseksi ihmisen pahuudesta siksi, että se koskee meitä kaikkia. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja mittaamattoman arvokkaita sekä toisaalta syntiin langenneita ja siten mahdollisia pahuuden harjoittajia. 

Jokainen on myös omalla tavallaan kurja, heikko ja vajavainen, tai aatteesta riippuen ei-toivotunlaiseksi määriteltävissä, ja siten "paremman ihmisen luomiseen" tähtäävällä aatteella oikeutetun pahuuden mahdollinen uhri.


Miksi erityisesti juutalaiset haluttiin tuhota?

  Antisemitismillä eli juutalaisvastaisuudella on pitkä historia, joka ulottuu aikaan useita satoja vuosia ennen natsi-Saksaa. Kun tilanne ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, joka kuului sodan häviäjiin, oli taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti sekasortoinen ja tulevaisuus tuntui epävarmalta, juutalaisvähemmistö otettiin politiikassa jälleen syntipukiksi.

Kansallishengen korostaminen sekä uuden evoluutioteorian innoittama rotuominaisuuksien tutkiminen ja rodunjalostamisen mahdollisuuksia soveltavat teoriat vaikuttivat natsien rotuopin muotoilemiseen ja puhdasrotuisuuden idean syntymiseen. 

Juutalaiset määriteltiin rotuopin mukaisessa hierarkiassa kaikkien rotujen alapuolella olevaksi ryhmäksi, joka piti hävittää. Juutalaisvihaa lietsottiin äärimmilleen propagandalla, jossa heidät esitettiin jonkinlaisina ihmistä muistuttavina tuholaisina sekä salaliittoteorioilla, joiden mukaan juutalaiset pyrkivät valloittamaan koko maailman mm. muita rotuja heikentämällä. Tämän kaiken myötä natsipuolue nousi johtoon.

Tv-dokumenttien haastatteluissa jotkut asiantuntijat ovat sanoneet, että Hitler vaikutti yksinkertaisesti vihaavan juutalaisia tavalla, joka ei ole selitettävissä edes hänen käsityksillään maailman tapahtumista. Olen samaa mieltä. Se, oliko kyse jostain henkilökohtaisesta kokemuksesta vai mistä, on yleensä jätetty avoimeksi.

  Yllättävän vähälle huomiolle on mielestäni jäänyt se, että natsi-Saksan johtohenkilöistä moni, Hitler mukaan lukien, oli omalla tavallaan uskonnollinen. Hitlerin uskonnollisuutta tutkinut historian professori Richard Weikartin Hitler's Religion -kirjan johtopäätös on, että Hitler oli panteisti, jolle luonto oli jumala. Panteismin mukaan jumaluus on kaikessa luonnossa, myös ihmisessä itsessään.

Natsi-Saksan johtohenkilöistä holokaustin arkkitehdiksi kutsuttu Heinrich Himmler oli uskonnolliselta kiinnostukseltaan suuntautunut hindulaisuuteen. Natsi-ideologi, Hitlerin Saksan erityinen uskonnollinen ja filosofinen kehittäjä Alfred Rosenberg oli esoteerisen Thule-seuran jäsen, kuten myös Auschwitzin keskitysleirin päällikkö Rudolf Höss. Kyseisessä seurassa tutkittiin "arjalaisten" hengellistä alkuperää mm. luonnonuskontojen kautta.

  Kun ajattelee natsi-Saksan ideologiaa ja holokaustia siitä näkökulmasta, että natsit korottivat itsensä jumalaksi ja pyrkivät luomaan evoluutioteoriaa soveltavalla rodunjalostuksella korkeamman ihmisen – tulee pohdittavaksi yksi mahdollinen vastaus kysymykseen, miksi juuri juutalaiset olivat natsien erityisen tuhoamishalun kohteena: juutalaiset ovat se kansa, jonka kautta Luoja ilmoitti itsensä ja tahtonsa Raamatussa. Raamattu, sekä Vanha että Uusi Testamentti, on juutalaisten kirjoittama Pyhän Hengen johdatuksessa, ja itse Jeesus Kristus on juutalainen.

Siinä missä Hitlerin panteismissa luonto (ja ihminen itse osana sitä) on jumala, ja sen myötä luonnonlait ainoa laki, Raamatun mukaan Jumala on luonut luonnon (ja ihmisen), ja Hänen tahtonsa mukaan tulee pyrkiä elämään. Jumalan lain korkein käsky on rakkauden kaksoiskäsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Antisemitistisissä filosofioissa, jo ennen natsipuolueen valtaannousua, on luonnehdittu Raamatullista ajattelua heikkomielisten ihmisten "orjamoraaliksi".

  Saksalaisten "arjalaisten" enemmistö kuului kristillisiin kirkkoihin, joten Hitler pyrki julkisissa esiintymisissään miellyttämään heitä ja siksi käytti toisinaan kristillisiltä kuulostavia ilmauksia, mutta yksityisesti hän halveksi kristinuskoa, kuten mm. Weikart on tuonut esiin. Rosenbergin, Thule-seuran jäsenen, Hitler nimitti puolueensa pääideologiksi. Rosenbergin johdolla kristinuskosta laadittiinkin versio, "positiivinen kristinusko", joka soveltui Hitlerin Saksan uskonnoksi. Kyhäelmästä oli poistettu olennainen Raamatullinen sanoma – jäljelle jätettiin vain ontot, kristillisyyttä muistuttavat sanat.

  Minusta tämä kaikki Raamatun sanoman vastainen uskonnollisuus natsi-Saksan johdon keskuudessa on merkittävää eikä vain jokin jännä yhteensattuma ja sivuseikka, jollaisena se usein ohitetaan.

Ajattelen että uskonnollisuus oli yksi tapahtumiin myötävaikuttava syy. Ehkä jopa perimmäisenä syynä kaiken taustalla olivat hengelliset voimat? Ei kai voi olla sattumaa, että tuhottaviksi päätyivät erityisesti juutalaiset, joiden kautta Raamatun oppi ja "orjamoraali" oli tullut maailmaan, sekä sairaat ja vammaiset, joita se velvoitti suojelemaan. 


Jeesus Kristus, juutalainen


"Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja." (Matt. 1:1; käännös 1933/-38)

  Kristillisillä kirkoilla oli maailmansotien ajan Euroopassa vielä suuri vaikutusvalta ihmisten käsityksiin oikeasta ja väärästä. He olisivat varmaankin voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Miksi isot kirkot puuttumattomuudellaan käytännössä asettuivat natsien puolelle?   

Muiden, mm. edellä jo lueteltujen yhteiskunnallisten ja aatteellisten syiden ohella vastaus lienee, että kirkkojen johtajat katsoivat hyötyvänsä sopeutuvaisesta yhteiselosta natsihallinnon kanssa. Kirkoissa myös vaikuttivat antisemitistiset teologiset opit. Edellä sanoin, että juutalaisvastaisuuden historia on satoja vuosia pitkä. Kristilliset kirkotkin ovat olleet osa sitä historiaa.

Kristityn täytyy sekä seurata kriittisesti aikaansa – sosiaalisia, aatteellisia ja yhteiskunnallisia virtauksia – ja sen lisäksi lukea Raamattua ja rukoilla Jumalalta johdatusta ja varjelusta vääriltä opeilta sekä rohkeutta puuttua vääryyteen. Edellisessä kappaleessa luettelin tekijöitä, jotka tutkijoiden mukaan vaikuttivat natsien valtaannousuun ja juutalaisvainoihin. Jotkut niistä ovat nytkin ajankohtaisia. Tavallinen nettisurffaaja voi törmätä juutalaisvihaan mm. joissain salaliittoteorioissa.

On lohdullista lukea joistakuista yksittäisistä uskovaisista, jotka aikanaan konkreettisesti toimivat natsihallintoa vastaan. Yksi tunnettu on hollantilainen nainen Corrie ten Boom perheineen. Corrie, hänen siskonsa Betsie ja muutamat muut perheenjäsenet joutuivat itse keskitysleireille jäätyään kiinni toiminnastaan. Arviolta 800 hengen pelastaneesta ten Boomin perheestä kolme kuoli leireillä, Corrie pelastui ja hänestä tuli vapautumisensa jälkeen kansainvälisesti tunnettu evankeliumin julistaja.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, Israelin kansassa. Edellä mainitsemani natsi-Saksan versio kristinuskosta, "positiivinen kristinusko", iski juuri tähän: kristinuskon juutalaiset juuret haluttiin tuhota. Natsien erityisen vastustuksen kohteena olivat Uudessa Testamentissa Paavalin kirjoitukset, joissa ehkä kaikkein selkeimmin tuodaan esiin juutalaisten ja kristittyjen pelastuminen yhdessä, Jeesuksessa Kristuksessa.

  Herra sanoi juutalaisten kantaisälle Abrahamille: "sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" (1. Moos. 12:3). Abraham uskoi Herran lupaukseen, ja hänen ja hänen jälkeläistensä uskon kautta Herra toteutti maailmassa pelastussuunnitelmansa. Lopulta Jeesus syntyi ihmiseksi juutalaisesta kansasta lihan puolesta ja Jumalan Hengen siittämänä. Jokainen, joka uskoo Häneen, syntyy uudesti ylhäältä Taivaallisen Isän lapseksi, kuuluipa täällä maan päällä mihin kansaan tahansa.

"Herra sanoi Abramille: 'Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.'"  (1. Moos. 12:1-3)