Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunnioitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kunnioitus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. huhtikuuta 2026

Kolme raamatullista keinoa vihapuheen vähentämiseksi

   Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme myös siinä miten puhumme. Jumalan sanankin mukaan "vihapuhe", syntinen puhe, on siis ongelma.

  Ehdotan kolmea raamatullista keinoa taisteluun vihapuheen vähentämiseksi.


Ei lepsuilua suhteessa vihapuheeseen

  Viime kerralla kirjoitin vihapuheesta ja päädyin kantaan, että en kannata pyrkimystä kitkeä vihapuhetta lainsäädännöllä eli sananvapautta kaventamalla. Ensinnäkin ihmisen syntisen luonnon takia sitä on mahdotonta tehokkaasti kitkeä lainsäädännöllä. Ihminen kyllä aina keksii keinoja kiertää vihapuhepykäliä mm. ivalla ja vihjailulla. 


Kuva: Pixabay / Pexels

Jos yritämme vastata vihapuheen ongelmaan laatimalla lisää lakipykäliä ja laajentamalla tarpeen mukaan rikollisen puheen määritelmiä sekä pykälien sovellettavuutta, lopputuloksena on sananvapauden kaventuminen, joka on vakava uhka demokratialle ja sivistykselle. 

Mainitsin viime kirjoituksessani myös kulttuurissamme havaitsemani uuden huolestuttavan piirteen: puhe saatetaan tuomita vihapuheeksi vain sen perusteella, että joku siitä loukkaantuu huomioimatta mikä on puhujan tarkoitus.

  Kristittynä tilanteessa huolestuttaa paitsi sananvapauden kaventamisen uhka demokratialle ja sivistykselle yleensä, myös sen seuraukset evankeliumin julistamiselle. Tämä on jo nyt ongelma: uskovainen saattaa joutua syytettynä Korkeimpaan oikeuteen asti jos sanoo synnin synniksi julkisesti. Synnistä puhuminen kuitenkin on erottamaton osa evankeliumin julistamista.

Vaikka me uskovaiset emme siis pääsääntöisesti pidä sananvapauden kaventamista ratkaisuna vihapuheeseen, tästä ei tule päätellä, että raamatullisen kristinuskon suhtautuminen todelliseen lähimmäistä kunnioittamattomaan puheeseen olisi lepsu. Todellisuudessa Raamatun vaatimustaso lähimmäisen rakkauteen ja kunnioittavaan kohteluun teoissa ja sanoissa on paljon korkeampi kuin tämän maailman määritelmät!

Mitä tulee tuohon puheen tai kirjoituksen loukkaavuuteen, niin Raamatun mukaan vihapuhe ei määrity sen perusteella, loukkaantuuko siitä joku, vaan olennaista on, mikä on puhujan tarkoitus. Raamatussa kerrotaan kuinka itse Jeesus puhui kuulijoilleen, eli syntisille ihmisille, sanoja joista moni loukkaantui pahoin. Raamatussa kerrotaan profeetoista, kuten Jeremiasta, jonka suuhun Herra laittoi tuomion sanoja, jotta kansa kääntyisi jälleen Hänen puoleensa, mutta ihmiset loukkaantuivat ja torjuivat profeetan.

Jos puhujan tarkoitus sen sijaan on vahingoittaa lähimmäistä sanoillaan, kyseessä on Raamatun tarkoittamalla tavalla vihapuhe.

  Mitä lääkkeitä kristinusko ja Raamattu voisi tarjota vihapuheen ongelmaan?


1. Evankeliumin julistaminen

  Kristinuskon peruslääke kaikkiin ongelmiin on ilman muuta evankeliumin julistaminen ja sen kautta usko Jeesukseen. Evankeliumin tarkoitus tosin ei ole maailman parantaminen tai puhdistaminen vihapuheesta, vaan se että ihmiset pelastuisivat Jumalan omiksi ja ikuisen elämän perillisiksi. Mutta kyllä usko Jeesukseen muuttaa myös ihmisen sisintä ja sitä miten hän pyrkii kohtelemaan lähimmäisiään.

Uskovainen lukee Raamatusta miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja siihen kuuluu lähimmäisen kunnioittaminen. Toki me uskovaisetkin olemme tienneet jo ennen uskovaiseksi tuloamme, että toisia ihmisiä tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin, koska olemme kasvaneet kulttuurissa johon kristinusko on vaikuttanut. 

Mutta uskovainen ymmärtää olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jumalan armoa elääkseen oikein. Vaikkei meistä tulekaan täydellisiä lähimmäisen kunnioittamisessa tämän elämän aikana, uskon vaikutus on silti oikeaan ohjaava. Se voi muuttaa paljon ja synnyttää yhteisöllistä hyvää. 

Mutta ilmeisenä ongelmana on, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Ilmeisenä vastauksena tähän puolestaan on, että jatketaan evankeliumin julistamista. Ja niin jatketaankin. Raamatussa kuitenkin on paljon viisautta jota voimme soveltaa myös kulttuurisesti, eettisenä ja moraalisena varantona yhteisössä jossa kaikki eivät ole uskovaisia.


"Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef. 4:32)


2. Hyvekasvatus takaisin!

  Kuulin että vielä 1960-luvulla suomalaisissa kouluissa opetettiin hyveitä. Perushyveitä, joita kansakoulussa koululaisille opetettiin, oli neljä: oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus ja ystävällisyys. Hyveet kuuluivat opetusohjelmaan. Kuulostaa aivan ihanalta!

Hyvekasvatuksesta kouluissa kuulemma luovuttiin, kun kansakoulu muutettiin peruskouluksi 1970-luvun alussa. Miten luopumista perusteltiin? Ajattelivatko opetusohjelman laatijat, ettei hyveitä enää tarvita? 


"Oikeutta auttaa, joka totta puhuu,

valehtelija on vääryyden asialla." (Sananl. 12:17)


Hyveiden vahvuus on niiden konkreettisuudessa ja universaaliudessa eli yleispätevyydessä. Konkreettisia ne ovat siten, että ihmisen toiminnasta pystyy suoraan havaitsemaan, onko hän esim. auttavainen tai ystävällinen. Arvot, joista nykyään puhutaan ilmeisesti hyveiden tilalla, ovat abstrakteja eli käsitteellisiä päämääriä, joihin ihminen sillä toiminnallaan oletettavasti pyrkii. Molemmat ovat kyllä tärkeitä; ne eivät sulje pois toisiaan.

Hyveet ovat ihmisen käyttäytymisominaisuuksia, joihin ihmistä voidaan ojentaa ja kasvattaa. Jos jonkun käyttäytymisessä eivät toteudu nämä hyveelliset ominaisuudet, ongelma havaitaan ja siihen voidaan puuttua. Nähdäkseni hyveet olisivat hieno työkalu koululaisten kasvatuksessa. Ei pelkästään vihapuheen vähentämistä ajatellen, vaan muutenkin.


"Kuin muurinsa menettänyt kaupunki

on mies, joka ei hillitse itseään." (Sananl. 25:28)


Yleispäteviä ne ovat siten, että käytännössä kaikki allekirjoittavat esim. noiden neljän perushyveen hyvyyden. Alun perin ne perustuvat Raamatun opetukseen, mutta muotoutuivat vuosisatojen varrella esimerkiksi meidän suomalaisessa kulttuurissamme yleisesti tavoittelemisen arvoisiksi tunnustetuiksi ominaisuuksiksi.


Kuva: Pixabay / Jörn

Noihin neljään edellä mainittuun kristilliseen perushyveeseen liittäisin vielä itsehillinnän, joka niin ikään on vahvasti esillä Raamatussa ja olisi tärkeä taistelussa vihapuheen vähentämiseksi. Oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus, ystävällisyys ja itsehillintä – miltä kuulostaa?

  Kannatan siis hyvekasvatuksen ja hyveajattelun palauttamista suomalaisiin kouluihin, koteihin sekä myös aikuisten organisaatioihin. 


" – Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)


3. Vihapuheen sietokyvyn parantaminen

  Mutta minulla on vihapuheongelman ratkomiseen myös toisenlainen näkökulma: olisi hyvä parantaa vihapuheen sietokykyä. Vaikka kuinka pyrkisimme kitkemään vihapuhetta kasvattamalla ja lainsäädännöllä, ongelmana on ihmisen syntinen luonto, jälleen kerran. Vihapuhetta tulee aina jonkin verran olemaan. Sen takia tämä kolmas keino on tarpeen ottaa valikoimaan. Se ei ole vaihtoehtoinen edellä mainittujen kanssa, vaan kannatan tätä kolmatta niiden rinnalla.

  Joten miten voisimme parantaa omaa ja lastemme vihapuheen sietokykyä? Miten löytäisimme pilkkaan, solvauksiin, ilkeyteen, ivaan ja ihmisarvoa mitätöimään pyrkiviin kommentteihin oikean suhtautumisen? 

Oman kokemukseni mukaan tähän on kaksi keinoa ylitse muiden: vahvempi omanarvontunto ja realistinen ihmiskuva.

Omanarvontuntoni vahvistui uskoon tuloni myötä: olen Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen. Olemassaoloni on Kaikkivaltiaan tahto. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi Poikansa lunnaiksi edestäni. Kaikki ihmiset ovat Jumalan omaksi kuvakseen luomia ja kaikki ovat mittaamattoman arvokkaita, myös minä.

Ihmiskuvani muuttui realistisemmaksi niin ikään uskoon tuloni myötä: me ihmiset olemme syntisiä, enkä voi odottaa että tämä ei näkyisi maailmassa jatkuvasti. Ihminen on syntisyydessään viheliäinen olento, surkea ja väärä. Ihminen on siis sekä mittaamattoman arvokas ja rakastettu että viheliäinen syntinen samaan aikaan.

  Lopuksi vielä yksi varma keino vihapuheen vähentämiseen: älkäämme itse syyllistykö lähimmäistämme kunnioittamattomaan ja vahingoittavaan puheeseen tai kirjoitteluun!


"Olkoon kultaa, olkoon helmiä,

aarteista kallein on punnittu puhe." (Sananl. 20:15)




tiistai 7. tammikuuta 2025

Kohteliaisuus – kasa muodollisuuksia vai jotain syvempää?

  Hyviä tapoja väheksytään, vaikka ne luovat parempaa ilmapiiriä kaikille. Nykyihmisiä puhuttelevat elämäntapojen eettisyys, empatia ja arvot – ehkä niiden rinnalla kohteliaisuussäännöt näyttäytyvät kasana turhia muodollisuuksia?



Kohteliaisuus onnellistavana tekijänä

  Kaupan kassa ei kerran tervehtinyt minua. Hän rupatteli edelläni olevan asiakkaan kanssa minun asiointivuorollani eikä edes katsonut minuun, ja ostoksia pakatessani kuulin hänen tervehtivän iloisesti minun jälkeeni tullutta asiakasta. Sinä päivänä olin jo valmiiksi apealla mielellä, ja siitä tuli vielä enemmän paha mieli. Toki ymmärsin jo sillä hetkellä, että tuollainen on mitätön juttu oikeasti. Varmasti jokainen on joskus epähuomiossa jättänyt tervehtimättä tai kiittämättä kun olisi pitänyt.


Kuva: Pixabay / ivabalk

Arkinen tapahtuma kuitenkin kertoo miten merkittävä vaikutus kohteliaisuudella voi olla. Hyvä mieli voi joinain päivinä rakentua todella pienistä tekijöistä. Kohteliaisuus on yksi niitä. Minulle on tärkeää esimerkiksi se, että Kelan tai pankin kirjeissä lukee "Hyvä asiakkaamme" tai "Ystävällisin terveisin", vaikka ymmärrän kohteliaisuussanojen kuuluvan automaattisesti painettuun viestipohjaan. 

Pienet arvostavat muodollisuudet luovat osaltaan hyvää ilmapiiriä sekä kohteelle että niiden noudattajalle itselleen.

  Arvostan kohteliaisuutta ehkä tavallista enemmän. Olen luonteeltani ujo ja varautunut enkä ollenkaan puhelias. Ehkä kohteliaisuudesta on muodostunut minulle tapa hyvittää näitä piirteitä vuorovaikutustilanteissa. Ujous, hiljaisuus ja varautuneisuus saatetaan virheellisesti tulkita tylyydeksi, joten olemalla kohtelias yritän ennaltaehkäistä virheellistä vaikutelmaa.

Olen aina myös hymyillyt paljon osana kohteliasta käyttäytymistä. Luin joitain vuosia sitten lehtijutun, jossa tavallisilta suomalaisilta oli kysytty, voisivatko he hymyillä enemmän ihmisten ilmoilla kulkiessaan ja asioidessaan. Jutussa mainittiin että joidenkin muiden maiden tapakulttuuriin kuuluu hymyily. Suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen: he eivät hymyile paitsi silloin kun aidosti hymyilyttää. Tavan vuoksi ja teennäisesti ei ruveta hymyilemään.

Hymyilevänä suomalaisena en allekirjoita ajatusta, että kaikki hymyily, joka ei ole aidosti sydämestä kumpuavaa, olisi tekohymyä, siis jotenkin vilpillistä. Minulla kohteliaisuushymykin on ihan aitoa hymyä, vaikkei se olekaan sydämestä kumpuavan ilon ilmentymä kasvoilla. 


Paljon enemmän kuin kasa muodollisuuksia

  Minusta vaikuttaa, että kohteliaisuutta ja hyvätapaisuutta vähätellään nykyään. Kyllä tapoihin liittyvät asiat kiinnostavat nykyihmisiäkin, mutta se mikä aihepiirissä nyt puhuttelee, on elämäntapojen eettisyys, niitä ohjaava empatian tunne sekä arvot. Kenties näiden rinnalla hyvätapaisuus näyttäytyy monelle kasana turhia muodollisuuksia?

Väitän kuitenkin, että eettisyys ja arvot eivät ole ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa ja että niitä kaikkia voi ja pitäisikin noudattaa yhtä aikaa.

  Asiaa voi nimittäin ajatella kysymällä, miksi kohteliaat muodollisuudet ovat alun perin syntyneet. En ole tutkinut tapakulttuurin historiaa, mutta veikkaisin, että taustalla on ainakin osittain ihmisyyteen kuuluvan arvon tunnustaminen. Uskon että jokaisella ihmisellä on synnynnäisesti jonkinlainen tunto omasta arvosta sekä vaisto että tämä omanarvontunto on jokaisella toisellakin ihmisellä. Arvostavat muodollisuudet sosiaalisessa kanssakäymisessä vastaavat siihen sisäiseen arvokkuuden tunteeseen ja ylläpitävät sitä. 

  Menen vielä pitemmälle kohteliaisuuden tärkeyttä puolustaessani. Nimittäin mielestäni kohteliaisuus on Jeesuksen opettaman lähimmäisenrakkauden kaltaista! Aivan kuten lähimmäisenrakkaus, kohteliaisuuden vaatimus kohdistuu meihin kaikkiin ja noudatettavaksi kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Jos joku tuntematon avaa sinulle oven, sinun kuuluu sanoa kiitos. Jos joku tuntematon on tulossa ovesta sinun jälkeesi, sinun kuuluu pitää hänelle ovea. Hyvien tapojen noudattaminen ei ole henkilökohtainen hyvä teko toista ihmistä kohtaan, vaan hänen arvokkuutensa huomioimista toisena ihmisenä.

Kohteliaisuussääntöjen noudattaminen on niitä harvoja hyviä pieniä tekoja, joita meiltä odotetaan tuntemattomia kanssakulkijoitamme kohtaan.


"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12)




tiistai 14. toukokuuta 2024

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.


Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 



Kuva: Unsplash / Jan Canty


Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.


Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.


Joseph Merrickin runonsäkeet 


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 
en pelkäisi mitään pahaa, 
sillä sinä olet minun kanssani. 
Sinä suojelet minua kädelläsi, 
johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 


"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 
kaikkina elämäni päivinä, 
ja minä saan asua Herran huoneessa 
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)





tiistai 22. helmikuuta 2022

Saako ihmisen ulkonäköä arvostella?

  Nykymaailma vaatii ulkonäön moninaisuuden ja erilaisuuden hyväksymistä luultavasti enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti oman ulkonäön muokkaaminen äärimmäisinkin keinoin yleistyy vuosi vuodelta. Miten tämä on selitettävissä?

  Kunnioittamaton suhtautuminen Jumalan luomistyöhön ihmisessä on vakava synti.


Ihmisten omat luomukset

  Yksi nykymaailman suurista paradokseista on, että vaikka nyt enemmän kuin koskaan aiemmin saarnataan ulkonäön moninaisuuden hyväksymisen puolesta, silti nyt omaa ulkonäköä muokataan enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Tajusin hiljattain, mikä selittää paradoksin.

  Kun ajattelen ihmisen ulkonäköä, lähtökohtanani on jäsennys kahteen: 1. Jumalan luomuksiin ja 2. ihmisten omiin luomuksiin. Jäsennys on tärkeä, koska sen, kuka ominaisuudet on suunnitellut ja luonut, tulee ohjata suhtautumistamme. Jumalan luomistyön edessä tulee nöyrtyä ja olla kunnioittava, kun taas ihmisen valintoihin on hyväksyttävää suhtautua arvostelevasti.

Esimerkiksi ihmisen luonnollisiin kasvonpiirteisiin tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen. Sen sijaan vaikka keinotekoinen hiusväri on eri asia: sävyvalinnan onnistuneisuutta on hyväksyttävää arvioida oman makunsa mukaan. Samoin jos joku on muokannut ulkonäköään kirurgisesti, niin valinnan viisautta saa arvioida. Näin tämän itse näen.

Nykymaailma taas tapaa saarnata sen puolesta, että ihmisten valintoja ei saa arvostella, ja tämä eetos pätee myös ulkonäköä koskeviin valintoihin. 

  Paradoksin selitys on, että se mille todellisuudessa vaaditaan hyväksyntää, ei edes ole ulkonäön erilaisuus, vaan ihmisten omat valinnat! Niiden viitekehyksessä vaaditaan sitten ulkonäön moninaisuuden hyväksymistä – aina pukeutumistyyleistä tatuointeihin ja kehonmuokkauksiin kirurgisin toimenpitein.

Hyväksymisen vaatimus kohdistuu siis ihmisten luomuksiin Jumalan luomistyön kustannuksella.

Äärimmäisenä esimerkkinä tästä oli eräs reality-show'ssa ollut kymmeniä kosmeettisen kirurgian toimenpiteitä teettänyt nainen, jonka valintaa hankkia jättimäiset silikoni-implantit oli joku katsoja rohjennut arvostella. Nainen kysyi nykyeetoksen mukaisesti: "Miksi minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen?", vaikka todellisuudessahan hän itse ei ollut hyväksynyt itseään sellaisena kuin oikeasti on.


Jumalan luomistyö ihmisessä

  Muistan South Park -komediasarjan jakson vuosien takaa. Siinä oli hahmo, jonka ulkonäköä joku oli arvostellut huomauttamalla, että hänen silmänsä olivat kaukana toisistaan. Hahmo raivosi myöhemmin: "Hän sanoi että silmäni ovat liian kaukana toisistaan! Kuka hän oikein luulee olevansa!? Jumala!?"

Hahmo oli muistaakseni itsekin syyllistynyt saman kaltaiseen arvosteluun, mutta sentään hän oli ymmärtänyt periaatteen oikein: kuka meistä on siinä asemassa, että voi arvostella Luojan luomistyötä? 

  Raamatun mukaan ihmisen kunnioittamaton kohtelu ja pilkkaaminen ovat jo sinänsä väärin. Vakava synti on, jos ei tunnusta eroa Jumalan luomistyön ja ihmisen omien valintojen välillä ja siten katsoo oikeudekseen arvostella Jumalan luomistyötä ihmisessä niin kuin ihmisen omia valintoja. Se on Luojan herjaamista. Raamatussa sanotaan:


"Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa" (Sananl. 14:31)

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii" (Sananl. 14:21)


Näiden jakeiden esiin ottamisella tässä kohtaa en tarkoita, että silmien oleminen etäällä toisistaan tai muu kasvojenpiirre olisi vaivaisuutta. Jae ilmaisee kuitenkin yleisen periaatteen, että ihmisen halveksinta ominaisuuksista, joita hän ei itse ole valinnut, vaan jotka ovat Jumalan valintoja, on itse asiassa Luojan herjaamista. Jakeet sisältävät siis vakavan varoituksen. Vaivaisuus ulkonäön osalta voi tarkoittaa esim. vamman tai sairauden runtelemaa ruumista.

  On surullista, että ihmiset kaipaavat muiden ihmisten hyväksyntää niin paljon, että ehostavat Jumalan luoman ulkonäkönsä piiloon tai tuhoavat sitä kehonmuokkauksilla. Paitsi että toisen ihmisen luonnolliseen ulkonäköön tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen, niin meidän tulee arvostaa ja kunnioittaa sitäkin, millaiseksi Jumala on meidät itsemme luonut. Daavid kiittää Jumalaa ruumiistaan psalmissa 139:


"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni,

sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.

Minä kiitän sinua siitä,

että olen tehty ylen ihmeellisesti;

ihmeelliset ovat sinun tekosi,

sen minun sieluni kyllä tietää." (Ps. 139:13-14)




tiistai 18. joulukuuta 2018

"Kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla"

  Nykymaailmassa nuoret ovat esillä ja vanhukset usein poissa näkyviltä. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan ja kuuntelemaan vanhoja ihmisiä, mutta miten tämä onnistuu, jos nuoret ja vanhat eivät kohtaa toisiaan?

Miksi nuorten kristittyjen kannattaa kuunnella vanhoja?






Näkymättömät vanhat ihmiset?


"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein,
että me saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12; 1933)

  Kun olin lapsi 80-luvulla, kävin siskoni ja kavereideni kanssa silloin tällöin naapuruston vanhojen tätien luona kylässä, mehulla ja pullalla. Joulun alla veimme heille itse tekemämme joulukortit. Muistan vieläkin kaikkien mummojen nimet ja äänet, millainen ovikoriste ja sisustus kenelläkin oli.

  Opiskeluaikoinani juttelimme kerran silloisen kämppikseni kanssa, miten emme koskaan näe vanhuksia missään. Opiskelijapiireissä heitä ei ymmärrettävästi ollut, lisäksi asuimme naapurustossa, jossa oli lähinnä nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Myös opettajamme olivat enimmäkseen aika nuoria.

Mediassakin esiintyi pääosin nuoria ja keski-ikäisiä. Netissä varsinkaan emme koskaan törmänneet vanhoihin ihmisiin. Vain kaukana asuvia isovanhempiani tapasin, ja heitäkin ainoastaan pari kertaa vuodessa.

  On surullista lukea tutkimuksista, joiden mukaan ikäryhmät elävät yhä enemmän erillään toisistaan.  Jumala haluaa, että nuoremmat kunnioittavat vanhempia ihmisiä, mutta se edellyttää, että nuoret ja vanhat kohtaavat toisiaan. Raamatussa nuoria kehotetaan kuuntelemaan ja oppimaan vanhemmilta ihmisiltä.

"Muistelkaa muinaisia aikoja,
ajatelkaa menneiden sukupolvien päiviä.
Kysykää isiltänne, niin he kertovat teille,
kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla." (5. Moos. 32:7)

   Meidän kulttuurissamme ihannoidaan nuoruutta ja nuorekkuutta, nopeutta ja skarppiutta, avoimuutta uudelle, kokeilunhalua – siihen kannustetaan, ja nuoret ovat esillä mediassa, aivan kuin esimerkkeinä muille, myös vanhoille.

Mediassa vanhuuteen ja vanhenemisen merkkeihin suhtaudutaan yleensä pelkästään ikävänä tosiasiana, ja kaikkialla jaetaan vinkkejä, kuinka vanhatkin ihmiset voivat olla nuorekkaita ulkoisesti, sosiaalisesti, henkisesti.

Raamatussa sen sijaan kutsutaan harmaita hapsia vanhuksen kaunistukseksi. Vanhuudenheikkouskaan ei ole häpeällistä, vaan sen tulee muistuttaa, että elämän edessä on syytä olla nöyrä.

"Voima on nuorukaisten kunnia,
ja harmaat hapset ovat vanhusten kaunistus." (Sananl. 20:29; 1933)

Jos vanhukset ovat poissa nuorempien silmistä ja elämästä, ihmisyyden koko kuva helposti unohtuu. Seurakunta on Raamatussa yhteisö, jossa eri ikäiset uskovaiset kokoontuvat ja suhtautuvat toisiinsa kuin perheenjäseniinsä (1. Tim. 5:1-2).

"Samoin te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon"." (1. Piet. 5:5; 1938)


Tinkimättömät vanhat kristityt


 "Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen,
älä hylkää minua, Jumala.
Minä julistan tuleville polville
kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta." (Ps. 71:18)

  Uskoon tuleminen tavallaan toi vanhukset takaisin elämääni. Hiljattain tajusin, että lähes kaikki luottoraamatunopettajani ovat vanhoja ihmisiä, "harmaapäitä", kuten Raamatussa sanotaan.

Nettiä pidetään nuorten ja nuorten aikuisten areenana, mutta esim. Youtubessa eniten seuraamani "tubettajat" ovat pääosin harmaahapsisia saarnaajia, julistajia, opettajia. Jotkut heistä ovat jo 80-90 -vuotiaita, joten usein nuoremmat ihmiset hoitavat tietokoneasiat, kuten saarnavideoiden lataamisen, heidän puolestaan.

  Korkeaan ikään ehtineet kristityt ovat yleensä johdonmukaisia ja tinkimättömiä. Kun haastattelija kysyi yhdeltä iäkkäältä pastorilta, ajatteleeko hän koskaan, että tulee puheillaan synnistä loukanneeksi tiettyjä yhteiskunnallisia ja poliittisia ryhmiä, pastori täräytti, että itse asiassa hänen päämääränsä on loukata kaikkia – se on hänen lähtökohtainen tavoitteensa, koska sitä kautta hän pääsee johdattamaan kuulijan kristinuskon hyvään sanomaan Jumalan anteeksiannosta ja Jeesuksesta Pelastajana.

"Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor. 4:6-7)

  Nykyajan keskustelukulttuurissa ei oikein voi olla luja ja tinkimätön ilman, että joku pahoittaa mielensä. Toisaalta olen itsekin iän myötä alkanut oivaltaa, ettei eri näkemyksen ilmaisemisesta johtuva loukkaantuminen ole niin vaarallista; olen itse alkanut nopeammin päästä yli moisista ja toisaalta tullut rohkeammaksi ilmaisemaan näkemyksiäni.

Ehkä nämä lujat ja tinkimättömät vanhat kristityt ovat jo kauan sitten ymmärtäneet saman? Jotkut pitävät sellaista tyyliä jääräpäisyytenä, iän voimistamana temperamenttipiirteenä, ja ehkä siinä joskus on mukana sitäkin, mutta näen, että lujuutta motivoi rakkaus ja tahto pitää kiinni Jumalan sanasta.

"Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,
Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:26)

  Korkea ikä voi syventää perspektiiviä, mutta kokemus ja maailmassa vietetty aika sinänsä eivät ole kristityn viisauden lähde, vaan se on Jumala ja Hänen sanansa. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan harmaapäitä, mutta kaikkien ihmisten, vanhojen ja nuorten, on kunnioitettava Jumalaa. Meidän kaikkien elämä on Hänen rakkautensa varassa.

"Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama,
hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan;
niin minä olen tehnyt,
ja vastedeskin minä nostan,
minä kannan ja pelastan." (Jes. 46:4; 1933)