Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja kehottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 

Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.

  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:

»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)

Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.

Saako ihmisen ulkonäköä arvostella?

  Nykymaailma vaatii ulkonäön moninaisuuden ja erilaisuuden hyväksymistä luultavasti enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti oman ulkonäön muokkaaminen äärimmäisinkin keinoin yleistyy vuosi vuodelta. Miten tämä on selitettävissä?

  Kunnioittamaton suhtautuminen Jumalan luomistyöhön ihmisessä on vakava synti.

Ihmisten omat luomukset

  Yksi nykymaailman suurista paradokseista on, että vaikka nyt enemmän kuin koskaan aiemmin saarnataan ulkonäön moninaisuuden hyväksymisen puolesta, silti nyt omaa ulkonäköä muokataan enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Tajusin hiljattain, mikä selittää paradoksin.

  Kun ajattelen ihmisen ulkonäköä, lähtökohtanani on jäsennys kahteen: 1. Jumalan luomuksiin ja 2. ihmisten omiin luomuksiin. Jäsennys on tärkeä, koska sen, kuka ominaisuudet on suunnitellut ja luonut, tulee ohjata suhtautumistamme. Jumalan luomistyön edessä tulee nöyrtyä ja olla kunnioittava, kun taas ihmisen valintoihin on hyväksyttävää suhtautua arvostelevasti.

Esimerkiksi ihmisen luonnollisiin kasvonpiirteisiin tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen. Sen sijaan vaikka keinotekoinen hiusväri on eri asia: sävyvalinnan onnistuneisuutta on hyväksyttävää arvioida oman makunsa mukaan. Samoin jos joku on muokannut ulkonäköään kirurgisesti, niin valinnan viisautta saa arvioida. Näin tämän itse näen.

Nykymaailma taas tapaa saarnata sen puolesta, että ihmisten valintoja ei saa arvostella, ja tämä eetos pätee myös ulkonäköä koskeviin valintoihin. 

  Paradoksin selitys on, että se mille todellisuudessa vaaditaan hyväksyntää, ei edes ole ulkonäön erilaisuus, vaan ihmisten omat valinnat! Niiden viitekehyksessä vaaditaan sitten ulkonäön moninaisuuden hyväksymistä – aina pukeutumistyyleistä tatuointeihin ja kehonmuokkauksiin kirurgisin toimenpitein.

Hyväksymisen vaatimus kohdistuu siis ihmisten luomuksiin Jumalan luomistyön kustannuksella.

Äärimmäisenä esimerkkinä tästä oli eräs reality-show'ssa ollut kymmeniä kosmeettisen kirurgian toimenpiteitä teettänyt nainen, jonka valintaa hankkia jättimäiset silikoni-implantit oli joku katsoja rohjennut arvostella. Nainen kysyi nykyeetoksen mukaisesti: "Miksi minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen?", vaikka todellisuudessahan hän itse ei ollut hyväksynyt itseään sellaisena kuin oikeasti on.

Jumalan luomistyö ihmisessä

  Muistan South Park -komediasarjan jakson vuosien takaa. Siinä oli hahmo, jonka ulkonäköä joku oli arvostellut huomauttamalla, että hänen silmänsä olivat kaukana toisistaan. Hahmo raivosi myöhemmin: "Hän sanoi että silmäni ovat liian kaukana toisistaan! Kuka hän oikein luulee olevansa!? Jumala!?"

Hahmo oli muistaakseni itsekin syyllistynyt saman kaltaiseen arvosteluun, mutta sentään hän oli ymmärtänyt periaatteen oikein: kuka meistä on siinä asemassa, että voi arvostella Luojan luomistyötä? 

  Raamatun mukaan ihmisen kunnioittamaton kohtelu ja pilkkaaminen ovat jo sinänsä väärin. Vakava synti on, jos ei tunnusta eroa Jumalan luomistyön ja ihmisen omien valintojen välillä ja siten katsoo oikeudekseen arvostella Jumalan luomistyötä ihmisessä niin kuin ihmisen omia valintoja. Se on Luojan herjaamista. Raamatussa sanotaan:

"Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa" (Sananl. 14:31)

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii" (Sananl. 14:21)

Näiden jakeiden esiin ottamisella tässä kohtaa en tarkoita, että silmien oleminen etäällä toisistaan tai muu kasvojenpiirre olisi vaivaisuutta. Jae ilmaisee kuitenkin yleisen periaatteen, että ihmisen halveksinta ominaisuuksista, joita hän ei itse ole valinnut, vaan jotka ovat Jumalan valintoja, on itse asiassa Luojan herjaamista. Jakeet sisältävät siis vakavan varoituksen. Vaivaisuus ulkonäön osalta voi tarkoittaa esim. vamman tai sairauden runtelemaa ruumista.

  On surullista, että ihmiset kaipaavat muiden ihmisten hyväksyntää niin paljon, että ehostavat Jumalan luoman ulkonäkönsä piiloon tai tuhoavat sitä kehonmuokkauksilla. Paitsi että toisen ihmisen luonnolliseen ulkonäköön tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen, niin meidän tulee arvostaa ja kunnioittaa sitäkin, millaiseksi Jumala on meidät itsemme luonut. Daavid kiittää Jumalaa ruumiistaan psalmissa 139:

"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni,

sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.

Minä kiitän sinua siitä,

että olen tehty ylen ihmeellisesti;

ihmeelliset ovat sinun tekosi,

sen minun sieluni kyllä tietää." (Ps. 139:13-14)

Ulkoisen kauneuden katoavaisuudesta

  Vaikka uskon todellisen kauneuden olevan hengellistä ja sydämen ominaisuus, huomaan silloin tällöin murehtivani vanhenemista, nuorekkaan ulkonäön menettämistä. 

  Mitä Raamatussa sanotaan kauneudesta?

  Miksi ihmisellä on niin voimakas tarve tulla nähdyksi kauniina? Mitä kauneus pohjimmiltaan on?

Taistelu aikaa vastaan

  Viime vuodet olen yrittänyt taistella aikaa vastaan. En nuorekkaan ulkonäön säilyttääkseni (täytän tänä vuonna 43), vaan ehtiäkseni korjata suhtautumistani ulkonäön vanhenemiseen ennen kuin alan nähdä siitä selkeitä merkkejä peilissä. Ihminen toki lopulta sopeutuu olosuhteisiin, joille ei mahda mitään, mutta en haluaisi, että sopeutuminen tapahtuu vasta pakon sanelemana. 

Uskon kauneuden olevan sisäistä. Siihen nähden ajattelen tätä mielestäni hieman liikaa. Nettipalstoilla huomioni kiinnittyy keskusteluihin ulkonäön "rupsahtamisesta", millä tavalla ja missä iässä se on kullakin tapahtunut, mitkä olivat ensimmäiset merkit, mikä on ollut järkyttävin muutos... Lukiessani pohdin huolestuneena, kuinka lähellä itse olen sitä. 

  Onneksi olen kristitty. Vaikka maailma pinnallisine kauneuskäsityksineen kieltämättä vaikuttaa minuun, luotan silti enemmän Jumalan sanaan, koska sieltä löytyy perimmäinen totuus. Raamatun mukaan todellinen kauneus on hengellistä, sydämen ominaisuus. Todellinen kauneus on pysyvää ja ikuista eikä lihallista, ajallista, katoavaista.  

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

  Maailman pinnallisessa kauneuskäsityksessä kauneudella tarkoitetaan ulkoista viehättävyyttä ja siihen liitetään ehdottomasti nuoruus. Ei-hengellisessä, jumalattomassa ihmiskäsityksessä ihmiselämän korkein, tai monien mielestä jopa ainoa, tarkoitus on biologinen lisääntyminen. Nuorena ihminen on hedelmällinen, joten ulkoinen viehättävyys, jotta saisi itselleen kumppanin, kytkeytyy nuoruuteen.

Kun hedelmällinen aika on ohi, elämän korkein tarkoitus on takanapäin, ja jäljellä on vain toissijaisia tarkoituksia, jos niitäkään. 

  Ei Raamatussakaan kiistetä, etteikö ulkonäön viehättävyys, osana rakastettujen välistä vetovoimaa, olisi yhdenlaista kauneutta. Esim. Laulujen laulussa neito ja mies ihastelevat toistensa ulkoista kauneutta ja suloisuutta: hiuksia, silmiä, poskia, suuta, hampaita... He ovat rakastuneet toisiinsa ja näkevät toisensa kauniina: "Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laul. 4:7) Yhdessä kohtaa neito, ajatellessaan miten mies on häneen rakastunut, julistaa yksinkertaisesti "minä olen kaunis!" (Laul. 1:5)

Raamatunkin mukaan yksi maanpäällisen elämän keskeisistä tarkoituksista on naimisiinmeno ja lisääntyminen – sanoihan Herra naiselle ja miehelle: "lisääntykää ja täyttäkää maa." Se ei kuitenkaan ole ainut tarkoitus eikä kaikkein korkein.

  Maanpäällisen elämän korkein tarkoitus on usko Jumalaan. Se pysyy ihmiselämän korkeimpana tarkoituksena läpi elämän eikä ole sidottu ikäkauteen. Hengellisesti voi olla kaunis iästä riippumatta. Ja koska sellaiset kauniit ominaisuudet kuin viisaus ja nöyryys usein lisääntyvät iän myötä, hengellinen kauneus on jopa yleisempää vanhana!

Jos ajatellaan, niin kuin Laulujen laulussa, että rakkauden kohde voi sanoa olevansa kaunis – sen rakkauden takia – niin hengellisen kauneuden perusta on Jumalan rakkaus meihin. Se ei ole ikään sidottua.

"Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä." (Ps. 34:6)

Ei huolta, kaikki on niin kuin pitääkin 

  Ollessani vakavasti sairas ja lähes liikuntakyvytön kaipasin normaaleja arkisia ongelmia. Kaipasin esim. sitä että täytyy tiskata tai käydä kaupassa, vaikkei jaksaisi, tai aamulla täytyy herätä kesken unien ja lähteä ulos kylmään. Olisin mielelläni tehnyt kaikkea tuota arkista, ikävää ja tylsää, kunhan vain olisin saanut olla terve.

Muistelin kaivaten myös niitä hetkiä, kun olin ollut tyytymätön ulkonäkööni – moiset murheet tuntuivat vakavasti sairaana niin mitättömiltä ja hassuilta. Jos olisin sillä hetkellä parantunut ja siirtynyt niihin tilanteisiin, olisin syleillyt "ongelmia" ilosta itkien. Olisin sanonut itselleni: "Älä murehdi tuollaisista, ne kuuluvat normaaliin elämään, kaikki on niin kuin pitääkin!"

Olen kiitollinen Jumalalle tuosta kokemuksesta. Aina kun murehdin normaaliin elämään kuuluvia asioita, muistelen sitä ja yritän palauttaa suhtautumisen, joka minulla sillä hetkellä oli. Ruumiillinen vanheneminen juonteineen, ryppyineen, kasvojen roikkumisineen jne. on vääjäämätön seuraus normaalista elossa olemisesta. Brigitte Bardot vastasi, kun häneltä kysyttiin asennoitumisesta ryppyihin, että on mieluummin vanha kuin kuollut. 

Aina kun huomaan jonkin vanhenemisen merkin ulkonäössäni, aion kiittää Jumalaa, että olen elossa. Samoin voi tehdä silloinkin, kun tuntee vanhenemismuutoksia ruumiillisessa toimintakyvyssään, esim. ikänäkö alkaa vaivata tai tukiranka ei enää liiku yhtä vetreästi.

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." (Saarn. 3:1)  

  Ulkoisen vanhenemisen murehtimisessa, ei ole kyse pelkästään pinnallisuudesta, vaan muutos sinänsä on vaikeaa. Ihminen on mieltynyt tuttuun ja turvalliseen. Ei kuitenkaan pidä liikaa kiintyä katoavaisiin asioihin, kuten ruumiilliseen kauneuteen ja terveyteen tai aineelliseen omaisuuteen. Niistä joutuu kerran luopumaan. Myös kaikki niille perustuva kunnia, kehut ja ylistys, kuten myös arvostelu, halveksunta ja haukut, ovat katoavaisia. Jälkimmäisistä ainakin pitäisi olla helppo luopua!

  Miksi minulle (ja useimmille muille) on niin tärkeää olla kaunis – ulkoisesti tai sisäisesti? Miksi ilahdun siitä, että Raamatussa sana kauneus liitetään hengellisyyteen, ja siten, vaikka ruumiillinen viehättävyys rapistuu, voi edelleen kaunistautua hengellisesti?

Syy on, että kauneus liittyy pohjimmiltaan hyvyyteen, kuten sana hyvännäköinen kirjaimellisesti ilmaisee. Kauniin ulkokuoren oletetaan olevan lupaus jostain hyvästä. Tämä syntinen maailma kuitenkin on irrottanut kauneuden hyvyydestä, ja jäljellä on pelkkä symboli ilman viittauksen kohdetta, pelkkä kuori. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista on, että se saattaa pakottaa meidät pohtimaan, mitä todellinen kauneus on.

"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä." (2. Kor. 4:16)

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)

Oletko kaunis vai turhamainen?

Turhamainen ihminen on sellainen, joka kantaa huolta kauneudestaan... vai onko? Mitä on todellinen kauneus?

Katoavaisesta ikuiseen

Millainen ihminen on turhamainen? Minun ymmärtääkseni sellainen, joka keskittyy ajalliseen ja katoavaiseen yli sen, mikä on ikuista – yli Jumalan.

Jokainen meistä tarvitsee kohtuullisesti ajallisia hyödykkeitä kuten ruokaa, vaatteita ja katon päänsä päälle (Matt. 6:31-33), mutta turhamaiselle katoavaiset asiat ovat kaiken mitta: mm. oman arvon ja elämän tarkoituksen. Raha ja tavara, omat kyvyt ja suoritukset, ihmiskunnia, monenlaiset yhteiskunnallista statusta lisäävät asiat, muiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset itsestä jne. ovat katoavaisia asioita.

Ulkonäkökeskeisyys ja siitä johtuva ruumiillisen ikääntymisen pelko on yksi merkittävimmistä turhamaisuuden ilmenemismuodoista. Voin myöntää, että se on ollut oma ns. helmasyntini eli sitkeä väärä asenne, jota vastaan olen joutunut taistelemaan.

Vaikken ikinä menisikään "kauneusleikkauksiin", olen silti taipuvainen suremaan ja tuntemaan pientä ahdistusta, jos näen peilistä esim. juonteita silmieni ympärillä, en ehdi meikata (edes kevyesti) kotoa lähtiessäni tai olen tyytymätön siihen, miltä näytän jonkun ottamassa valokuvassa. Väärää asennetta vastaan taisteleminen (keskittymällä enemmän siihen, mikä on pysyvästi arvokasta) on silti auttanut: olen nykyään vähemmän ulkonäkökeskeinen kuin nuorempana.


Ahdistuksen aiheet

Koska katoavainen maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa ja kaiken siihen kuuluvan voi menettää hetkenä minä hyvänsä, turhamaisella ihmisellä lienee alituinen menettämisen pelko: hän voi menettää turvansa, sen minkä varaan on laskenut omanarvontuntonsa, kaiken mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä hänelle itselleen.

"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti." (1. Joh. 2:16-17)

Katoavaiseen ja muuttuvaiseen keskittyminen synnyttää rauhattomuutta ja ahdistusta – Jumalan todellisuus, pysyvä ja ikuinen, on sisäisen rauhan perusta.

Ovatko uskovaiset sitten vapaita ahdistuksesta? Omasta puolestani vastaan kieltävästi. Uskovainenkin joutuu elämään jatkuvassa muutoksessa olevan maailman ja erilaisten uhkien keskellä. Jokainen kärsii esim. sairastuessaan, ihmissuhderistiriidoissa tai rahavaikeuksissa. Jo ei-toivottujen muutosten uhka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta. Tänä päivänä koen ahdistuksen silti radikaalisti eri tavoin kuin ennen.

Uskovaisena nimittäin ymmärrän, että tämä muuttuvainen ja katoavainen maailma uhkineen on vain väliaikaista. Vapahtajaan Jeesukseen uskovan tie tulee päättymään ikuiseen elämään Jumalan luona, ja siellä kaikki on pysyvästi niin kuin pitää. Koen siis joskus edelleen ahdistusta, mutta nyt, kun minulla on lisäksi suhde Jeesukseen, kokonaiskokemus on toisenlainen.

Yksi lempiraamatunopettajistani kertoi ystävästään, joka vastaa aina kuulumisten kyselyyn "Hyvin menee – täällä olosuhteiden yläpuolella". Hän elää katoavan maailman olosuhteissa, joihin vääjäämättä liittyy muutosta ja uhkia, mutta samanaikaisesti hänen sydämensä keskittyy Jumalaan, joka on katoavan maailman yläpuolella.

Todellinen kauneus

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus. Katoava maailmamme tykittää väsymättömästi toisenlaista viestiä, minkä vuoksi sitä saattaa olla vaikea uskoa.

Toisaalta kumpi on sinusta uskottavampi tiedon lähde: turhamaiset ja pinnalliset ihmiset, jotka epätoivoisesti takertuvat ulkokuoreensa, äärimmillään turvautuvat hämmästyttäviin hullutuksiin sen nuorekkuutta ylläpitääkseen, mutta sukupolvi sukupolvelta joutuvat vääjäämättä pettymään viimeistään iän myötä – vai ikuisen Jumalan sana?

Taistelen katoavan maailman vakuutteluja vastaan mm. siten, etten enää käytä sanaa kauneus pelkästä ulkonäöstä ollenkaan, vaan käytän tarvittaessa ilmausta "ulkoisesti viehättävä". Viehättävyys on subjektiivista, se riippuu kokijasta: mikä viehättää ketäkin. Kauneus sen sijaan on objektiivista, vaihtelevista mielipiteistä riippumatonta, se on jotain tiettyä, pysyvää, ja Jumala on sen määrittäjä.

Kuitenkin todellinen kauneus vaikuttaa myös ulkoiseen olemukseen. Sydämen kauneus näkyy eleissä, ilmeissä, hymyssä, katseessa, käytöksessä... Jos ojentaudut sydämessäsi sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä arvokasta ja annat sen näkyä ulospäin, olet todellisesti kaunis, pitivätpä muut sinua viehättävänä tai eivät.

Edellä mainitsemani raamatunopettaja kertoi tavanneensa vanhan naisen, jolla oli poikkeuksellisen kauniit kasvot. Nainen kertoi, ettei ollut ollut nuorena kovin viehättävä, vaan oli yleensä jäänyt tanssiaisten seinäruusuksi, mutta vanhuusiässä monet olivat huomauttaneet hänen kauneudestaan. Nainen kertoi kauneutensa salaisuudeksi Jeesuksen: "Ihminen alkaa muistuttaa sitä, jota rakastaa."

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus, ja sen lähde on Herra Jeesus. Turhamainen ihminen on kiinnittänyt sydämensä katoavaiseen, mutta kauniin ihmisen sydän on kiinnittyneenä Jeesukseen.

"Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." (Matt. 11:29)