Näytetään tekstit, joissa on tunniste parannus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parannus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?



Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.


Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann


Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.


Vastuullisuuden ikä 


"Herra, sinä olet minut tutkinut, 
sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)


  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.


"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)




tiistai 13. kesäkuuta 2023

Ovatko uskovaiset edelleen syntisiä?

   Uskovainen on Raamatun ilmausta käyttäen kääntynyt ja tehnyt parannuksen. Tarkoittaako se että uskovainen ei enää ole syntinen?

  Oman syntisyytensä tiedostaminen ja syntiä vastaan taisteleminen saattaa kuulostaa masentavalta ja turhauttavalta tavalta elää, mutta Raamatussa opetetaan aiheesta rohkaisevasti.


Miksemme vain eläisi synnittömästi?

  Kuulin kerran jonkun puhuvan ihaillen tuntemastaan uskovaisesta, että tämä "on hylännyt synnin". Ikään kuin tuo ihminen ei enää uskoon tulonsa jälkeen olisi tehnyt syntiä ollenkaan. Ikään kuin synnin voisi vain heittää pois todeten että ei tästä mihinkään ole, ja jatkaa matkaa synnittömänä. 

Olisikin ihanaa vain karistaa synti pois ja elää täydellisen hyvänä koko loppuelämä tässä maailmassa. Synti aiheuttaa surua ja ahdistusta, pettymystä, turhautumista, häpeää, syyllisyyttä ja monenlaista kärsimystä itselle ja muille. Miksi vapaaehtoisesti kantaa moista taakkaa mukanaan?

Syntiä ja syntisyyttähän eivät ole vain jotkut suuret yksittäiset ilmeisen pahat teot kuten murha tai aviorikos tai varastaminen, vaan myös ajatusmaailmaa ja ihmissuhteita myrkyttävät "hiljaiset" asenteet kuten turhamaisuus, ylpeys, pikkumaisuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus jne. 

On vaikea uskoa, että kukaan kristitty olisi täydellisen vapaa noista niin, ettei edes hetkeäkään olisi vaikka turhamainen tai ylpeä.




Olisi kieltämättä paljon helpompaa elää ilman omasta syntisyydestä johtuvaa kärsimystä. Jos olisi mahdollista hetkessä vapautua synnistä, jokainen uskovainen tekisi sen ihan varmasti, ja niin meillä olisi täällä maailmassa virheettömien, suorastaan enkelimäisten ihmisten joukko: kristityt.

  Raamatun ilmaus "tehdä parannus" saattaa niin ikään kuulostaa siltä, että kertarysäyksellä hylkää synnin eikä sen jälkeen enää koskaan lankea. Itsekin tuoreena uskovaisena ajattelin, että opettaapa Raamattu tosi rohkeasti, kunnes selvitin, mitä ilmaus oikeasti tarkoittaa.


Parannuksen tekeminen

 Uuden Testamentin alkukielen eli kreikan parannuksen tekemistä tarkoittava sana on metanoia, joka tarkoittaa kääntymistä. Parannus tarkoittaa sisäistä kääntymistä, kokonaisvaltaista mielenmuutosta: ihminen kääntyy kohti Jumalaa ja Hänen tahtoaan. 

Parannuksessa ihminen herää ymmärrykseen, että Jumalan tahto on hyvä ja oikein, ja sitä myöten, koska hän itse toimii Jumalan tahtoa vastaan, hän itse on syntinen. Parannuksen tehnyt uskovainen "on samaa mieltä Jumalan kanssa", ja niin hänen sitkeä taipumuksensa syntiin, eli Jumalan tahdon vastaisuuteen, on siitä lähtien ongelma myös hänelle itselleen.

Parannus on suuri tapahtuma, joka siis käytännössä tapahtuu samaan aikaan uskoon tulemisen kanssa. 

  Tämä suuri mielenmuutos johtaa elämän muuttumiseen vähä vähältä, ja tätä prosessia puolestaan kutsutaan pyhitykseksi. Pyhitys kuulostaa kauniilta ja ylevältä, mutta se on oman syntisyytensä tiedostamista, taistelua sitä vastaan, lankeemuksista nousemista, Jumalan anteeksiantoon turvaamista yhä uudelleen. Paavali kuvailee tilaa näin:


"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." (Room. 7:18-19)


  Se että on tehnyt parannuksen ei siis tarkoita, että ihmisestä olisi tullut täydellinen niin, ettei hän enää tekisi syntiä. Se tarkoittaa, että ihminen haluaisi olla Jeesuksen kaltainen ja tavoittelee sitä, vaikka epäonnistuukin. Ja se tarkoittaa, että hän ymmärtää olevansa syntinen ja turvautuu Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa.

  Olen kiitollinen, että Raamatussa on näitä kohtia, joissa selkeästi todetaan uskovaisten olevan syntisiä, koska jos ei olisi, olisin varmaan jo menettänyt uskoni. Paitsi etten itse ole tullut näiden vuosien aikana synnittömäksi, en ole tavannut ketään toistakaan uskovaista, joka olisi enkeliksi muuttunut.

Raamatussa on muitakin kohtia, joissa muistutetaan uskovaisten olevan syntisiä. Yksi vahva varoitus löytyy Johanneksen kirjeestä:


"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)


Paavalin rohkaisevat sanat

  "Tiedänhän ettei minussa --- ole mitään hyvää", Paavali sanoi edellä lainaamassani katkelmassa. Kuulostaa ikävältä elämältä, turhauttavalta ja masentavalta. Hän sanoo vielä: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7:21) 

Siis vaikka Paavali (tai ylipäätään parannuksen tehneet uskovaiset) on tullut tietoiseksi omasta syntisyydestään, hän ei edes voi tehdä asialle mitään... 

Mutta kun lukee koko kappaleen, käy ilmeiseksi, etteivät Paavalin sanat kokonaisuudessaan ole mikään valitusvirsi, vaan hän käyttää syntisyytensä kuvailua rohkaisevasti ja uskoa vahvistavasti.




Ensinnäkin, vaikka meillä onkin taistelu syntiä vastaan, ja se sinänsä on ikävää, sen voi ottaa todisteena siitä, että Jumalan Henki vaikuttaa meissä, koska emmehän me ihmiset luontaisesti taistele syntiä vastaan! Jo oman syntisyytensä tiedostaminen on Jumalan tekoa meissä.

Toiseksi, se varsinainen helpottava ja riemullinen uutinen on, että vaikka emme itse pysty pääsemään irti synnistä emmekä tuhosta johon se johtaa, Jumala pelastaa meidät Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Paavali toteaa lopuksi:


"Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:24-25)





tiistai 4. lokakuuta 2022

Elämänvastainen aikakautemme

  Ihmiskunta on ollut syntinen ensimmäisestä sukupolvesta asti. Minusta kuitenkin vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistyöhön. 


Jumalan luomistahto 


"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)


  Synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. Jumalan tahto on kerrottu meille Raamatussa. Mutta joissain kohdin emme edes tarvitse Raamattua saadaksemme tietoa Jumalan tahdosta. Voimme nimittäin nähdä sen myös Hänen luomisteoissaan eli luonnossa ja sen tarkoituksenmukaisissa, elämää ylläpitävissä järjestyksissä. 

Jumala luo elämää. Hänen luomistahtonsa vastaiset synnit ovat siten elämänvastaisia. Kuten luomiskertomuksessa kerrotaan, Jumala loi ihmisen – mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – ja puhalsi ihmiseen elämänhenkäyksensä (1. Moos. 1:27). Jumala loi elämän jatkumaan biologisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa sekä asetti avioliiton suojelemaan suhdetta ja uuden ihmiselämän syntymistä ja kasvua (1. Moos. 1:28, Matt. 19:4-6).




Vaikka ihmiskunta on ollut syntinen Adamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta asti, minusta vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistahtoon:

- taistellaan aborttioikeuden puolesta, abortti esitetään naisten vapauden avaimena ja välttämättömänä sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle; sikiöseulonnat ja valikoiva abortti ovat nykyään normikäytäntö terveydenhuollossa

- kiistetään sukupuolen biologisuus ja esitetään, että Jumalan luoman sukupuolen voisi tarvittaessa korjata omaa kokemusta vastaavaksi; esitetään että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi

- avioliittolain muutoksen myötä avioliiton määritelmä ei enää vastaa Jumalan luomistahdon mukaista tarkoitusta

- eutanasian salliva laki on hyväksytty yhä useammassa maassa, ja vaatimus saada se Suomeenkin voimistuu

Hedelmöityksen hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon saakka käydään taistelua Jumalan luomistahtoa ja -työtä vastaan.


"Homo Deus"

  Alkuvuodesta kirjoitin kulttuurissamme olevasta ulkonäköön liittyvästä oudosta paradoksista: nykyään vaaditaan kovaan ääneen hyväksyntää erilaisille ulkonäöille, mutta samalla ulkonäön muokkaukset mm. kosmeettisella kirurgialla yleistyvät valtavaa vauhtia. 

Kun ilmiötä tarkastelee lähemmin esim. somessa, selitys paradoksille käy ilmeiseksi: hyväksyntää vaaditaan ensisijaisesti muokatuille ulkonäöille! Siis ihmisen omille valinnoille tatuoinneista ja lävistyksistä aina nenäleikkauksiin ja silikoni-implantteihin.

Sen sijaan, että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman ulkonäkönsä, hänen uusi tehtävänsä on muokata sitä, että se vastaisi paremmin hänen sisäistä kokemustaan – ja paranneltu ulkonäkö on se, jolle vaaditaan hyväksyntää. Sama pätee sukupuoleen: sen sijaan että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman sukupuolensa, hänen tehtävänsä on miettiä, minkä hän itse kokee sukupuolekseen, ja tarvittaessa ryhdytään kehon muokkaukseen hormonihoitoja ja plastiikkakirurgiaa käyttäen. 

Kirjoitin keväällä toisestakin paradoksista: eutanasiaa vaaditaan kipuihin vedoten lailliseksi juuri nyt, vaikka meillä on paremmat keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa. Ehkä todellinen syy eutanasian vaatimiseen onkin ihmisen halu ottaa kuolema, sen ajankohta ja tapa, omiin käsiinsä?

Elämän ja kuoleman omiin käsiin ottamisesta on kyse myös abortissa.

Mielestäni nämä ilmiöt osoittavat, että aikamme elämänvastaiseen kulttuuriin ei ainoastaan kuulu Luojan luomistahtoa vastaan kapinoiminen, vaan myös pyrkimys korvata se ihmisen omalla tahdolla: ihminen itsensä luojana, elämän antajana ja ottajana. 




  Ihmisyyden historiasta ja tulevaisuudennäkymistä kirjoittanut israelilaisprofessori Yuval Noah Harari on lanseerannut käsitteen Homo Deus kuvailemaan tulevaisuuden ihmistä. Latinankielisessä ilmauksessa homo tarkoittaa ihmistä ja deus jumalaa. 

Buddhalaisuutta ateistiselta perustalta harjoittavan Hararin näkemyksen mukaan tulevaisuuden ihminen ei enää olisi homo sapiens eli viisas ihminen, vaan hänestä kehittyisi homo deus, jumala-ihminen. Harari on esittänyt, että kehitykseen sisältyy ihmisen kasvava ymmärrys siitä, että biologiset eliöt ovat rinnastettavissa tietokoneen algoritmeihin, ja että elämä on kuvattavissa yksinkertaisesti datan käsittelynä. Kylmääviä ajatuksia ja näkymiä.


"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi"

  Hararin näkymissä humanismi tulee yhä laajemmin korvaamaan uskonnot, ja ihminen tulee itse yhä määrätietoisemmin tavoittelemaan asioita, joiden on uskonnoissa uskottu olevan yksinomaan jumalan annettavissa. Ihminen pyrkii saavuttamaan mm. kuolemattomuuden. 

En usko, että ihminen tulee koskaan onnistumaan moisessa hankkeessa, mutta ihmettelen vain, kuka oikeasti edes haluaisi elää ikuisesti tässä syntisessä, typeryyksien maailmassa.

  Jumala luo elämää, ja Hänen tahtonsa on että kunnioitamme ja suojelemme Hänen luomistyötään, mutta Jumalan tahto on myös, että saisimme ikuisen elämän Hänen luonaan.

Meistä ihmisistä ei ikinä tule Jumalaa. Jumala sen sijaan syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa. Jeesus kärsi maailmassa ja sovitti syntimme kuolemalla ristillä. Jumala antoi valtavan uhrinsa, jotta voisimme uskomalla Jeesukseen saada anteeksi syntimme ja pelastua ikuiseen elämään. 

Ainoa oikea tapa vastata Jumalan rakkauteen on tehdä parannus ja uskoa Jeesukseen. Apostolien teoissa Paavali julistaa sanomaa Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen (Apt. 17:24,30). 

Sen sijaan että uskoisimme itseemme ja vaeltaisimme oman tahtomme mukaan, Jumala haluaa meidän uskovan Häneen ja luottavan valinnoissamme siihen, että Hänen tahtonsa on kaikessa hyvä ja oikea. Ja niin kuin Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jokainen Häneen uskova pääsee ikuisen elämän ylösnousemukseen.


"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)




tiistai 25. tammikuuta 2022

Onko elämä kristittynä todellisuuspakoisuutta?

 Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?

 Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?


Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?

  Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...

Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä. 

Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta. 

Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.

Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!

  Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.

Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:


"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)

"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)


Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.

  Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. 


Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?

  On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.

Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.

  Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.

Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)

  Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)? 

Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.


"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)



tiistai 2. heinäkuuta 2019

Matalan kynnyksen kirkko? Ajatuksia Pride-kohusta


"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Kirkko tarkoittaa Jeesukseen uskovien yhteisöä. Kirkolle on uskottu pelastuksen evankeliumi, jota sen tulee julistaa "kaikille luoduille" (Mark 16:15). Evankeliumin julistamisen tarkoituksena on, että mahdollisimman moni alkaisi uskoa Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja ylösnousseesseen elämän Herraan, jonka tunnemme Raamatun kautta.

  Viime päivinä mediassa ja nettipalstoilla on keskusteltu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyökumppanuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pride -tapahtuman kanssa. Eniten huomiota ovat saaneet KD:n kansanedustaja Päivi Räsäsen kriittiset kannanotot, joissa hän on kysynyt, kuinka kirkon ratkaisu sopii yhteen Raamatun ilmoituksen kanssa.

Jos kirkon ihmiset eivät ole osallistuneet Prideen Jumalan tahtoa, parannusta ja syntien anteeksiantoa julistaakseen, vaan osoittaakseen hyväksyntänsä ja tukensa teoille, jotka Raamatun mukaan ovat Jumalan tahdon vastaisia, kritiikki on ilman muuta aiheellista.

  Raamatussa meille kerrotaan, että Jumalan asettama avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:3-12) ja että sen ulkopuoliset seksuaaliset suhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia eli syntiä (mm. 2. Moos. 20:14, 1. Kor. 6:9-11). Edelleen Raamatun mukaan Jumala on luonut meidät biologiseen sukupuoleemme – sukupuoli ei perustu ihmisen omiin aivoituksiin ja kokemukseen eikä sitä voi vaihtaa tai "korjata" (1. Moos. 1:27).

  Ja kuitenkin, samanaikaisesti Raamatun ilmoituksessa pitäytymisen kanssa, kirkon tulisi minunkin mielestäni olla matalan kynnyksen yhteisö, eli sellainen, mihin on helppo tulla, ja enemmänkin: yhteisö, joka kutsuu ihmisiä lämmöllä ja rakkaudella. Miten tämä voisi olla mahdollista?


 Armon sanoman esillä pitäminen  


 "Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

  Minusta matalan kynnyksen periaate tarkoittaa kristinuskon ja kirkon yhteydessä Jumalan armon ja syntien anteeksiannon julistamista. Koko evankeliumi menettää merkityksensä meidän puheissamme, jos emme kerro, että Jumalan omiksi ja Taivastielle päästäksemme tarvitsemme Jeesusta, joka sovitti syntimme.

Jotta evankeliumi syntien anteeksiannosta voi avautua kuulijalle, on kerrottava, että olemme syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Synti tulee sanoa synniksi.

Raamatussa kerrotaan, millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä ja mikä on Hänen tahtonsa vastaista eli syntiä. Sama Raamattu, joka kertoo meille synnistä ja Helvetistä, kertoo meille Jeesuksesta, jonka Jumala lähetti pelastamaan meidät synneistämme ja Helvetiltä, että voisimme tulla Hänen omikseen.

  Minusta yksi tärkeimmistä tavoista, jolla kristitty voi omalta osaltaan tehdä kirkosta matalan kynnyksen yhteisön, on sen tunnustaminen, että on itsekin vajavainen, on itsekin saanut syntinsä anteeksi ja elää Jumalan armon varassa uutena luomuksena Jeesusta seuraten.

Itsellenikin aikoinaan evankelistoista tehokkaimpia, kutsuvimpia olivat juuri ne, jotka todistivat oman elämänsä kautta nöyrästi ja rehellisesti.

  Kaikki mikä on Jumalan tahdon mukaista uskovaisen elämässä, on Jumalan tekoa ja Jeesuksen ansiota – ilman Jeesusta olisimme tismalleen samassa tilassa kuin hekin, jotka eivät nyt usko Häneen.


Raamattuun voi luottaa

  Kristittyjen tulee antaa oikea todistus Jeesuksesta, ja se on Raamatun mukainen.

Joskus kohtaa ihmisiä, jotka kyllä sanovat olevansa kristittyjä, mutta sanovat myös, etteivät usko koko Raamattuun, vaan ainoastaan tiettyihin Jeesuksen sanoihin, joille sitten antavat itse merkityksen. He jättävät pois ne kohdat, joissa Jeesus kehottaa kääntymään ja tekemään parannuksen synneistä (mm. Mark. 1:15, Luuk. 5:31-32, Joh. 8:11).

Mutta eikö ole epäjohdonmukaista, että noukkii vain tietyt kohdat todistuksesta ja hylkää saman todistuksen muut kohdat?

Jeesus omalla esimerkillään ja opetuksellaan osoitti, että kaikki Kirjoitukset, myös Vanhan Testamentin lakikirjat, ovat luotettavia. Ja mitä tulee Uuden Testamentin apostolien kirjeisiin, Jeesus itse valitsi apostolinsa, opetti heitä ja apostolit kirjoittivat kirjeet Häneltä saamansa opetuksen mukaan.

"Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk. 24:27)


Rakkaus ja synnistä puhuminen

  Entä rakkaus? Eikö kristityn korkein käsky ole rakastaa? Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos samanaikaisesti kuitenkin viittaa Raamatun opetukseen, joka osoittaa hänet syntiseksi?

Humanistinen käsitys lähimmäisen rakastamisesta näyttää edellyttävän, ettei sano mitään, mikä saattaisi loukata toista: jos toinen loukkaantuu sanoistani, niin se on osoitus siitä, että olen kohdellut häntä rakkaudettomasti. Sen takia puhe synnistä on lähtökohtaisesti rakkaudetonta puhetta.

Raamatun mukaan taas puhe synnistä on välttämätöntä, että voi puhua rakkaudesta. Syntien anteeksianto Jeesuksen sovitustyön kautta juuri on Jumalan rakkauden ydin:

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa sanonut, olen kiitollinen siitä, että minua aikonaan "loukattiin" Jumalan sanalla, eli kerrottiin, että Jumalan silmissä olen syntinen ja että tietyt tekoni ovat olleet syntiä.

  Apostoli Johannes kirjoittaa uskovaisille myös, että meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut meitä ja antanut meille Jeesuksessa. Uskosta osattomia lähimmäisiämmekin meidän tulee rakastaa Jumalalta saamassamme rakkaudessa pysyen ja julistaen sitä teoillamme, asenteillamme ja sanoillamme, kun kohtaamme toisia ihmisiä.

Eihän meidän kristittyjen tule rakastaa tavalla, joka on ristiriidassa Jumalalta saamamme rakkauden kanssa. Meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä Jumalan sanan mukaan eikä sen mukaan, minkä maailma kulloinkin muotoilee lähimmäisenrakkauden määritelmäksi.