Tyytymätön sydän – pohdintoja kateudesta

  On olemassa ajattelutapa joka voi suojata kateudelta.

  Sanotaan että kateuden juuri on tyytymätön sydän. Jumalalla on lääke vaivaan.

Tekisitkö minuuden vaihtokaupat?

Kuva: Pixabay / Lisaphotos195

  Kateus ei kuulu huonoihin puoliini. Voin rehellisesti sanoa etten edes muista sellaista tilannetta jossa olisin kadehtinut jotakuta. Ehkä hetkellisiä kateuden tunteita ja ajatuksia on joskus harvoin ollut. Tiedostan olevani onnekas, koska kateus kuulemma voi pahimmillaan viedä mielenrauhan kokonaan.

Syy miksi en ole kateellinen on ajattelutavassani: uskon että kaikella on tarkoitus. MS-tautia sairastavana työkyvyttömänä köyhänä minulla olisi periaatteessa lukemattomia syitä kadehtia muita. Voisin kadehtia vaikka heidän terveyttään, kykyään tehdä mielekästä ansiotyötä ja ostaa haaveiden mukainen asunto.

Mutta koska uskon että kaikella on tarkoitus jollain perimmäisellä tavalla, niin minun elämässäni on pakko olla ne asiat jotka siinä nyt ovat. Jos olisi toisin, elämäni ei olisi minun elämäni. En olisi minä! Ja haluan olla minä.

Kateellinen haluaisi napsia toisen ihmisen elämästä itselleen joitain yksittäisiä onnellistavia asioita ja koska ei pysty saamaan niitä, tuntee katkeruutta tätä ihmistä kohtaan. Kaikella on tarkoitus -ajattelutapani vuoksi minun mielikuvituksessani tuo yksittäisten asioiden valikoiminen tuntuu epämielekkäältä. Sen sijaan kysymys kuuluisi: olisitko mieluummin tuo toinen ihminen jonka elämässä on nuo onnellistavat asiat? Ja vastaus on tosiaan ehdottoman kieltävä.

En uskaltaisi tehdä koko elämän kattavia vaihtokauppoja, koska saattaisin menettää jotain korvaamatonta.

Jumalan lupaus kateellisille

  Vaikka olisi mahdollista tehdä koko elämän ja minuuden kattavat vaihtokaupat toisen ihmisen kanssa, en kuitenkaan uskaltaisi tehdä sitä, joten turha edes mielikuvituksen tasolla haaveilla sellaisesta. Sillä mitä jos se terve ihminen joka elää aktiivista elämää ja jolla on mielekäs työ, ihana asunto eikä ikinä rahahuolia, onkin onneton sisimmässään? 

Entä jos vaihtokauppojen jälkeen huomaisin, etten enää osaakaan iloita pienistä asioista? En ole valmis menettämään sitä suhtautumistapaa elämään. 

Tai pahin skenaario: entä jos menettäisin uskoni Jeesukseen? Sen myötä menettäisin kaiken. Mikään määrä terveyttä, rakkautta, onnellisuutta, ystäviä, mielenrauhaa tai rahaa ei korvaisi sitä menetystä. 

  Sanotaan että kateuden juuri on tyytymätön sydän. Tunnemme kateutta jos emme voi saada sitä mitä sisimmässämme koemme että meiltä puuttuu. Raamatussa luvataan, että Herra antaa meille mitä sydämemme halajaa, jos 1. turvaamme Häneen, 2. teemme hyvää ja 3. noudatamme totuutta (Ps. 37:3-4; käännös 1933/38). Se ei välttämättä tarkoita että Herra antaa meille ihanan asunnon tai parantaa sairautemme (vaikka joskus Hän voi niinkin tehdä).

Oman kokemukseni mukaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että kävi mitä tahansa, kaikki on hyvin, koska elämäni on Jumalan käsissä. Voin sydämestäni sanoa samoin kuin Daavid psalmissa 23: 

"Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)

Onko rakkaudella järjestys?

  Onko rakkaudella järjestys sillä tavalla, että meidän tulee ensin rakastaa ihmisiä jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja ystävät, ja vasta sen jälkeen, jos aikaa ja voimavaroja vielä riittää, siirtyä rakastamaan myös etäisempiä ja tuntemattomia lähimmäisiämme?

Näkemysero

Kuva: Pixabay

  Tänä keväänä luin lehdestä Yhdysvaltain varapresidentin, roomalaiskatolisen J.D. Vancen, ja pääsiäismaanantaina kuolleen paavi Franciscuksen näkemyserosta koskien Katolisen kirkon käsitettä ordo amoris eli rakkauden järjestys. 

Minulle tulee rakkauden järjestys -ilmauksesta ihan ensimmäisenä mieleen Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky, joka tiivistetään seuraavasti: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Jumalan rakastamisen käsky on suurin ja ensisijainen; lähimmäisen rakastaminen perustuu sille ja on nähdäkseni sille alisteinen. Alisteisuudella tarkoitan että Jumalan tahto määrittää miten meidän tulee rakastaa lähimmäistämme. Meidän ei tule rakkauden nimissäkään, ja vaikka lähimmäisemme pyytäisi, tehdä hänelle sellaisia tekoja jotka ovat Jumalan tahtoa vastaan. 

Vancen ja paavi Franciscuksen näkemyserossa ei kuitenkaan ollut kyse tästä, vaan siitä tuleeko lähimmäisenrakkaudella olla järjestys.

Toisin sanoen, onko meidän ensisijaisesti rakastettava ihmisiä, jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja oman yhteisön jäsenet, jolloin meille etäisemmät lähimmäiset tarpeineen, kuten apua tarvitsevat tuntemattomat ihmiset, saavat vuoronsa vasta sen jälkeen?

Varapresidentti Vancen vastaus oli myöntävä: lähimpien lähimmäisten rakastaminen on ensisijaista, ja rakastamisen tulee ikään kuin laajentua lähipiiristä ulospäin. Tällä hänen katsotaan oikeuttaneen Trumpin hallinnon oma maa ensin -politiikkaa. Paavi Franciscuksella oli eri näkemys. Hän kirjoitti amerikkalaisille piispoille kirjeen, jossa painotti että kristillinen rakkaus koskee kaikkia ihmisiä eikä ole koskaan ulos sulkevaa. Hänen mukaansa ei ole niin että rakkauden vasta vähittäin tulisi laajentua koskemaan etäisempiä ihmisiä ja ihmisryhmiä.

Kiista kiinnosti minua joten kuuntelin aiheesta muutamia roomalaiskatolisten ihmisten esitelmiä joita löysin YouTubesta. Pian huomasin että ordo amoris -käsitteen merkitys sisältää niin laajasti pohdintoja ja jäsennyksiä eri teologeilta, kuten Augustinukselta ja Akvinolaiselta, että pelkkä pinnallinen käsitteeseen tutustuminen ei riittäisi. Jatkoin kuitenkin tuon nimenomaisen kiistakysymyksen pohdiskelua pelkästään Raamatun valossa.

Tulin siihen tulokseen, että molemmat näkemykset tavallaan ovat yhtä aikaa oikeassa. 

Oma pohdintani

"Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)

 Yllä oleva Raamatun jae on apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle. Se joka ei huolehdi omaisistaan on pahempi kuin epäuskoinen. Ymmärrän tuon niin että koska ihminen luonnostaankin normaalisti huolehtii perheenjäsenistään, niin siksi on erityisen paha asia, jos joku uskovainen, jonka lähimmäisenrakkauden ja laupeuden standardi on epäuskoisia korkeammalla, ei huolehdi edes perheenjäsenistään.

Normaalisti ihminen ihan luonnostaan ja omasta halustaan huolehtii perheenjäsenistään. Luontainen halu hyvään tulee perimmäisesti Jumalalta, epäuskoisillekin, koska Jumala on luonut ihmisen niin. On luonnotonta jos ihminen ei välitä vaikka puolisostaan, lapsistaan tai vanhemmistaan. Uskovaisella on tavallaan kaksinkertainen rakkauden velvoite huolehtia perheestään, luonnollinen ja uskon kautta tuleva.

Omaisista huolehtiminen on aivan ehdoton, aina kiireellinen ja välttämätön asia uskovaiselle. Tällä tavalla Vance mielestäni oli oikeassa. Kaikkein lähimpien rakastaminen, heidän tarpeistaan huolehtiminen, on tosiaan ensisijassa.

  Se että rakastaa tuntematonta tai jopa vihamiestään ei tule meistä ihmisistä yhtä luonnostaan. Uskoakseni sen takia Jeesus lähimmäisenrakkaudesta opettavassa vertauksessaan laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) kertoi tilanteesta jossa ihminen auttoi hädässä olevaa tuntematonta, vieläpä ihmistä joka kuului uskonnollisesti eri yhteisöön jonka kanssa hänen oma yhteisönsä ei ollut missään tekemisissä.

Kun itse ajattelen lähimmäisenrakkautta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen juuri tuntemattoman tai minulle vääryyttä tehneen ihmisen rakastaminen. Se on standardi jonka Jumala on antanut. Meidän on mahdotonta täyttää lähimmäisenrakkauden standardia täydellisesti niin kuin meidän on muutenkin mahdotonta elää täydellisesti. Se on kuitenkin Jumalan tahto ja siihen tulee pyrkiä nöyrän tietoisena siitä, ettemme pysty siihen. 

On kiistatonta että tuntemattoman ja vihamiehen rakastaminen on keskeistä Jeesuksen opetuksessa lähimmäisenrakkaudesta. Sitä opetusta ja periaatetta tulee pitää esillä ja aina muistuttaa siitä. Tällä tavalla paavi Franciscus mielestäni oli oikeassa.

"Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:34)

 

"Yksin oot sinä ihminen..."

   Jokainen ihminen on muista erillinen omanlaisensa yksilö, ja sen takia olemme kaikki perimmäisesti yksin. Erillisyys kuitenkin mahdollistaa suuren onnen ja täyttymyksen.

Ihmisen luontainen tila

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen aina tykännyt V. A. Koskenniemen runosta Yksin oot sinä, ihminen, joka ilmestyi kokoelmassa Elegioja vuonna 1917.  Se alkaa näin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...". Laitan runon kokonaisuudessaan kirjoituksen loppuun. 

Tiettyjen säkeiden perusteella runoa on tulkittu romanttiseen rakkauteen pettyneen ihmisen pohdinnoiksi, mutta minusta se on kaikkien ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä pohdiskeleva eksistentiaalinen runo.

Jokainen ihminen on omanlaisensa, muista erillinen yksilö. Kenelläkään ei ole samanlaisia kokemuksia ja samoja muistoja kuin minulla, tai sinulla. Kukaan ei ole katsonut maailmaa samasta näkökulmasta. Kenellekään ei ole muodostunut samanlaista sisäistä ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja tulkintojen maailmaa. Kukaan ei ole tuntenut samoja iloja, samaa toivoa, samoja kärsimyksiä. Sen takia kukaan ei voi täysin ymmärtää toista, vaikka yrittäisi parhaansa mukaan. 

"Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' hajoaa kun sitä kohti sa käyt", sanotaan yhdessä kohtaa. Moni, ellei kaikki, on kokenut sen ettei vaikkapa ihastus olekaan lainkaan sellainen kuin oli oman mielensä sisällä kuvitellut. Mutta jossain määrin tämä pitää paikkansa myös läheisissä ihmissuhteissa. Emme voi oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti.

Runo päättyy dramaattisesti: "yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Toki runossa on joitain liiankin rankkoja ja kyynisiä säkeitä, mutta edellä mainitsemieni tosiasioiden vuoksi ajattelen, että runon kokonaisväite pitää paikkansa. Erillisyytemme yksilöinä ja siitä johtuvan ylittämättömän erilaisuutemme takia olemme kukin perimmäisesti yksin. Tämä on ihmisen luontainen tila.  

Erillisyys ja yhteys

  Ajatus ihmisyksilöstä perimmäisesti yksinäisenä olentona voi kuulostaa synkältä, mutta siihen sisältyy suuren onnellisuuden ja täyttymyksen mahdollisuus.

  Olen yhä enemmän alkanut pohtia tätä aihepiiriä sillä yhä useammin viime vuosina olen kohdannut uudenlaista (ainakin täällä länsimaissa uudenlaista) ihmiskuvahahmottelua. Sen mukaan me ihmiset emme olisikaan toisistamme erillisiä olentoja, yksilöitä, vaan muodostaisimme jollain arkijärjen tavoittamattomissa sijaitsevalla perimmäisellä tasolla ykseyden – joka kattaa koko maailmankaikkeuden – erillisyyden ollessa vain harhainen kokemus. 

Mitään toista ei olisikaan, vaan se jota pidimme toisena, olemmekin ykseydessä me itse. Kun erillisyyden harhasta onnistuu vapautumaan, tämän ihmiskuvan kannattajat väittävät, seurauksena on suurempi onnellisuus ja kaikkeuden kattava rakkauden kokemus.

Tällaisen ihmiskuvan juuret juontavat vanhoihin aasialaisiin uskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, ja siihen kuuluu myös ajatus persoonattomasta jumaluudesta, joka on sama kuin maailmankaikkeus, ja siten me itse. Tosin tämän ihmiskuvan kannattajat eivät välttämättä puhu uskonnoista ollenkaan.

Ei siis olisikaan minua, eikä sinua, vaan olisimme kaikki samaa ykseyttä kaiken olemassa olevan kanssa. Harhan rauettua lilluisimme avaruudessa ikuisesti jonkinlaisena valaistuneena ykseyskönttinä. 

Minusta tuo kuulostaa hirveältä. Onneksi ykseys-ihmiskuva ei ole totta! 

  Kaikkein suurin tragedia erillisyyden puuttumisessa olisi yhteyden mahdollisuuden puuttuminen. Yhteys edellyttää erillisyyttä. Vain erilliset ihmisyksilöt voivat muodostaa yhteyden, suhteen. Jos toista ei olisi, ei olisi myöskään kohtaamista toisen kanssa, jännitteitä toisen kanssa, ristiriitoja toisen kanssa, yhteisymmärryksen saavuttamista toisen kanssa, läheisyyttä toisen kanssa, rakastumista toisen kanssa, rakkaussuhdetta toisen kanssa... Näiden ihanien asioiden vuoksi kärsin mielihyvin välillä erillisyyden aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Ja mitä tulee jumalauskoon, niin minusta on ihanaa että Jumala on meistä ihmisistä erillinen, persoonallinen olento. Jumala loi meidät paitsi erillisiksi yksilöiksi toisiimme nähden, myös erillisiksi itsestään. Näin ollen voimme vastaanottaa Jumalalta rakkautta ja elää yhteydessä ja suhteessa Hänen kanssaan.

  Ihmisyksilöiden erillisyys ja siitä seuraava ylittämätön erilaisuus sekä näistä johtuva perimmäinen yksinäisyys on meidän ihmisten luontainen tila, mutta onneksi Jumala on yliluonnollinen. Suhteessa Jumalan kanssa meidän ei tarvitse olla perimmäisesti yksin.

"Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,

sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.

Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,

hän kuulee heidän huutonsa

ja auttaa heitä." (Ps. 145:18-19)

V. A. Koskenniemi: Yksin oot sinä, ihminen

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi, sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen jok' katoaa kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Pohdintoja taiteesta: tekoäly vastaan ihminen

  En ole tekoälytaiteen ystävä. En edes siinä tapauksessa että se tulisi kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi, ylevämmäksi, loisteliaammaksi...

Kohdallani ei ole kyse tunneperäisestä asenneongelmasta tai muutosvastarinnasta, vaan minulla on järkiperäinen perustelu kannalleni. Keksin sen ajatellessani Jumalaa. 

 Kaksi ajatuksia herättävää keskustelua

Kuva: Pixabay / Mali Aroesti

  Katsoin mielenkiintoisen YouTube-videon. Esiintyvänä muusikkona jo parin vuosikymmenen ajan elantonsa ansainnut mies kertoi kokeilleensa musiikkia generoivaa tekoälyohjelmaa. Hän oli syöttänyt ohjelmaan kirjoittamansa laulunsanat sekä kuvauksia omista tunnetiloistaan säkeisiin liittyen. Tulos yllätti hänet myönteisesti. Hän piti tekoälyn tuottamasta kappaleesta niin paljon että teki siitä oman mies ja kitara -versionsa. 

Mutta hän tunsi piston omassatunnossaan: oliko kappale hänen omansa? jos hän esittää sen yleisölle, pitääkö hänen kertoa että se on tekoälyn tuotos? Hän tunnusti ettei itse koe kappaleen olevan hänen omansa, mutta koska hän kirjoitti sanoituksen, se on enemmän hänen kuin kenenkään muun...

Kommenttiosastossa joku arvioi, että tekoälyn generoima musiikki tullee kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi ja että tulevaisuudessa kukaties tulee olemaan lähinnä tekoälymusiikkia. Joku toinen vastasi toivovansa, ettei niin koskaan tule käymään, sillä se olisi valtava menetys ihmisyydelle. 

Voin vain kuvitella miten monin tavoin tekoälyohjelmat tulevaisuudessa pystyvät muokkaamaan ja yhdistelemään ääniä sekä generoimaan vaikkapa hämmästyttäviä päällekkäisiä sävelkuvioita. 1600-luvulla syntyneen Bachin luomukset ovat monitasoisuudessaan ja harmonisuudessaan ihmeellisen kauniita. Tekoälylle luulisi olevan helppo nakki generoida vielä monitasoisempia, mosaiikkimaisia äänimaisemia... Tosin tähänastisten näytteiden perusteella en itse ihan vielä jaksa uskoa että tekoäly tulisi koskaan tavoittamaan klassisen musiikin säveltäjäsuuruuksien tasoa.

  Toisessa nettikeskustelussa joku luonnehti tekoälyn generoimaa musiikkia yleisesti huonoksi. Joku tekoälytaidetta puolustava penäsi perusteluja ja sai vastauksen, joka oli kerännyt satoja tykkäyksiä: se on liian täydellistä, liian virheetöntä, ja siten elotonta. Nyökyttelin vastaukselle. Jälleen samaa mieltä. 

Mutta tekoälytyyppi esitti perustavanlaatuisia vastakysymyksiä: miksi täydellisyys ja virheettömyys on ongelma, ja miksi täydellisyys olisi yhtä kuin elottomuus? Kukaan ei vastannut.

Aloin itse miettiä vastauksia kysymyksiin. Miksi epätäydellisyys on taiteessa hyvä asia? Ei kai meidän tule päätellä, että virheet ja säröt sinänsä tuovat lisäarvoa taideteokseen? Jos näin olisi niin meidänhän periaatteessa tulisi pyrkiä tiettyyn virheiden vähimmäismäärään per luomus? Kuulostaa nurinkuriselta pyrkimykseltä. 

Pysyin kuitenkin kannassani. En ole tekoälyllä generoidun musiikin, tai ylipäätään tekoälytaiteen, ystävä. 

Mikä minua siinä oikein hiertää? 

Ei luomus itsessään...

  Joitain päiviä myöhemmin aloin löytää vastauksia. Olin juuri ajattelemassa erästä Jumalaan liittyvää asiaa, kun oivalsin: avaintekijä on luominen, luovuus ja luoja!

Uskon että meidän ihmisten olemassaolossa ja arvossa on luovuttamattoman olennaisena tekijänä Luoja. Emme olisi olemassa ilman Jumalaa. Emme ole olemassa sattuman aikaansaamana. 

Väitän että taiteessa, kuten musiikissa, niinikään luoja on luovuttamattoman tärkeässä osassa. Luovassa prosessissa seuloutuu esiin taiteilijan elämän merkityksellisiä kokemuksia, ajatuksia ja tunteita – muistoja, toiveita, pelkoja, iloa, rakkautta, surua, ihanteita... – ja nämä siirtyvät lopputuloksena syntyvään luomukseen suoraan ja epäsuorasti. Teoksesta ne voivat avautua vastaanottajille, siis toisille eläville ihmisille, joiltain osin yksilöllisesti, joiltain osin niin että nämä tunnistavat vaistonvaraisesti omia saman kaltaisia kokemuksiaan.

Me ihmiset olemme perineet luovuuden Jumalalta. Taide on luojansa kautta inhimillistä. Inhimillisyys on olennaista taiteessa niin, että ilman sitä taide ei ole oikeaa taidetta. 

Tekoälytaide ja se, että se hiertää niin monia ihmisiä, kenties tulee ajan mittaan työntäneeksi tapaa, jolla ajattelemme taidetta, uudelleen lähemmäs menneiden vuosisatojen romanttista ajattelua luovista taiteilijaneroista? Taiteessa ei ole kyse vain teoksesta sellaisenaan, vaan myös sen luojasta, hänen taiteellisesta lahjastaan ja luovasta prosessistaan. Tämä puolestaan saattaa saada ihmiset ajattelemaan myös lahjan antajaa...

  Luomisen kautta saa vastauksensa myös edellä mainitsemani hämmentävä kysymys virheiden arvosta tai merkityksestä taideteoksessa: virheet, epätäydellisyys, säröisyys ovat hyvä asia taideteoksessa siksi, että ne saavat kuuntelijan vaistonvaraisesti tunnistamaan, että kyseessä on ihmisen luomus, mikä puolestaan johtuu siitä ymmärryksestä että ihminen on aina, täydellisyyteen pyrkiessäänkin, virheitä tekevä. 

Säröisyys ei ole arvo sinänsä, vaan koskettava merkki siitä että taideteoksen luoja on ihminen. Maan tomusta Jumalan kuvakseen luoma, syntiin langennut ja rikkinäinen, täydellisen Jumalan elämänhenkäystä sielussaan kantava.

"Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa

kaikkialla hänen valtakunnassaan.

Ylistä Herraa, minun sieluni!" (Ps. 103:22)

Ruokavaliopohdintoja Raamatun valossa

  Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa saivat minut pohtimaan kuitujen merkitystä ruokavaliossa. 

  Raamatussa meitä ei opeteta kasvissyöntiin, mutta siellä otetaan kantaa eläinten kohteluun ruoantuotannossa. 

Kuitujen salaisuus

  Viimeisen vuoden aikana olen syönyt kala-kasvispainotteisesti. Tarkoituksenani on saada terveyshyötyjä sekä pienentää ruokalaskua. Syön kyllä maaeläintenkin lihaa, mutta aiempaa harvemmin. Nykyisestä kasvispitoisesta ruokavaliostani saan paljon kuituja, eikä vatsani ole koskaan voinut yhtä hyvin. Ja kun ruoansulatus toimii, koko ruumis tuntuu toimivan paremmin.

Kuva: Unsplash / Svitlana

Syön joka ilta, päivän toisena lämpimänä ateriana, ruis- tai kaurapuuroa marjoilla ja pähkinöillä. Kuitupitoisen ruoan lisäksi päivittäinen liikunta sujuvoittaa ruoansulatustani.

Kasvisruokia paljon sisältävä ruokavalio tulee edulliseksi, kunhan tekee ruoan pääsääntöisesti itse. Kasvikunnasta valkuaisaineita saa erityisesti palkokasveista eli herneistä, linsseistä ja pavuista, ja nämä raaka-aineet ovat halpoja sekä hyvin säilyviä. Säilyvyys on tärkeää kun haluaa minimoida hävikin ja säästää rahaa.

  Kun suunnittelin ruokavaliotani reilu vuosi sitten, muistin erään asian mitä Jeesus sanoi Raamatussa ruoasta. Matteuksen evankeliumin 15. luvussa fariseukset moittivat Jeesuksen opetuslapsia siitä että nämä eivät ennen ruokailua olleet suorittaneet perinnäissäännöstön mukaisia pesuja. 

Ulkokultaiset fariseukset olivat aina moittimassa Jeesusta ja opetuslapsia. Jeesus hyödynsi tilanteen opettamalla etteivät ulkonaiset tekomme, kuten pesemättömin käsin syöminen, saastuta meitä, vaan että ulkonaiset väärät tekomme ovat itse asiassa vain merkki siitä, että olemme saastaisia sisäisesti: "Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos." 

Ihmissydän on synnin alkulähde. Jeesus jatkoi opetustaan:

 "Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin." (Matt. 15:17-20)

Aamen. Ihmissydän ei ole mikään hyvyyden lähde, vaikka meillä ihmisillä vaikuttaa olevan tarve helliä ajatusta ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Olen aina rakastanut tätä Jeesuksen opetusta.

  Mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyi tapaan jolla Jeesus puhuu siinä ruoasta. Hän kuvailee ruokaa joksikin mikä menee suusta sisään ja joka myöhemmin ulostetaan... Eikö tämä sisään-ja-ulos -malli toteudukin olennaisimmillaan kuitupitoisessa ruoassa?

Kuituja saa ainoastaan kasvikunnan antimista. Vihannesten, hedelmien, viljojen ja marjojen ravintoaineet imeytyvät matkalla läpi ruoansulatuskanavan ja loppuosassa, paksusuolessa, jäljelle jäänyt sulamaton kuitu muodostuu yhdessä veden kanssa pehmeäksi massaksi, joka on helppo ulostaa. 

Mutta kuitupitoisen ruokavalion salat ovat syvällisesti alkaneet aueta vasta viime vuosikymmenten tutkimuksen myötä. Monipuolisesti kasvikunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ainoastaan saa vatsaa toimimaan, vaan sisältää prebiootteja, jotka ruokkivat koko ruumiin terveyttä edistävää suoliston mikrobiomia. Tieteellinen näyttö monipuolisen mikrobiomin hyvistä vaikutuksista esim. immuunipuolustukselle ja aivoterveydelle on vahva. 

  Kahden tuhannen vuoden takaisessa Israelissa tyypillisen ruokavalion perusta kuulemma koostui palkokasveista kuten linsseistä, härkäpavuista ja kikherneistä. Joka aterialla tarjoiltiin vehnästä tai ohrasta leivottua täysjyväleipää. Suosittuja vihanneksia olivat sipuli, purjo ja valkosipuli ja hedelmiä viinirypäleet, oliivit, omenat, välimerentaatelit ja viikunat. Lihaa syötiin vain silloin tällöin, monissa kotitalouksissa pelkästään juhla-aterioilla, kalaa useammin.

Todella kuitupitoista – ei mikään ihme että ruoka käsitettiin yksinkertaisesti ilmaistuna asiaksi joka kulkee elimistön läpi ja tulee lopulta ulos! 

Itse asiassa tyypillinen Raamatun ihmisten murkina kuulostaa ravitsemusammattilaisten usein suosittelemalta Välimeren ruokavaliolta. Toki joitain eroja on. Esimerkiksi äyriäisiä, jotka ovat melko yleisiä Välimeren ruokavaliossa, juutalaiset eivät syöneet, koska noudattivat Mooseksen laissa annettuja ruokarajoituksia. Jeesuskin noudatti niitä, täydellisesti.

  Mutta vaikka Jeesus maailmassa ollessaan ilmeisesti söi paljon kasvikunnan antimia, ei Hän kasvissyöjä ollut.

Lihansyönti ok, eläinten kaltoinkohtelu jumalatonta 

  Olen tottunut siihen että netissä törmää Jeesusta ja kristinuskoa koskeviin väitteisiin, jotka eivät ole Raamatun mukaisia. Vuosien varrella keskusteluissa on kiertänyt väitteitä että Jeesus meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa tai että Hän opetti jälleensyntymisoppia tai oli arvostettu joogi. Hiljattain törmäsin taas yhteen outoon väitteeseen. Sen mukaan Jeesus oli vegaani.

Joskus kyllä täytyy ihmetellä, miksi nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti lue mitä Raamattu sanoo Jeesuksesta. Raamattu kun kuitenkin on ainoa luotettava tietolähteemme Hänestä, uskoipa siihen Jumalan sanana tai ei.

Se että Jeesus söi kalaa on kerrottu Luukkaan evankeliumissa harvinaisen selvästi ja yksityiskohtaisesti: "He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi." (Luuk. 24:42-43)

Jeesus puhui kananmunista ruokana (Luuk. 11:12).

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Mihin tahdot, että valmistamme pääsiäislampaan sinun syödäksesi?" (Matt. 26:17; käännös 1933/38) Ja Jeesus antoi heille ohjeet yhteisen juhla-aterian valmistelemiseen.

  En missään nimessä ole vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa vastaan. En ole ruokavaliofanaatikko mihinkään suuntaan. Hyvin suunniteltuna vegaaniruokavalio voi olla toimiva vaihtoehto ainakin osalle ihmisistä. Sen kiistattomana etuna on, että sitä noudattaessaan ei tule osallistuneeksi eläinkunnan tuotteiden tehotuotantoon, jossa esiintyy paikoin räikeää eläinten kaltoinkohtelua. 

Raamatussa on monia kohtia, joista selviää että Jumala välittää eläimistä ja haluaa niitä kohdeltavan hyvin karjankasvatuksessa. Sananlaskuissa sanotaan: "Vanhurskas tuntee, mitä hänen karjansa kaipaa, mutta jumalattomain sydän on armoton." (Sananl. 12:10; käännös 1933/38). 

Eläimiä saa siis hyödyntää ruoantuotannossa, mutta se tulee tehdä eläinten tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtien. Ihannetapauksessa eläimiä kasvatettaisiin ruoaksi vain luomutilojen kaltaisissa olosuhteissa. Myös riista eli metsästämällä saatu liha on eläinten ystävälle sopiva valinta.

  Vaikka syönkin punaista lihaa, tänä pääsiäissunnuntaina en syö lammasta, vaan todennäköisesti uunilohta vihannesten ja juuresten kera. Vietän toki pääsiäistä: juhlistan Jeesusta, todellista Jumalan karitsaa, joka antoi itsensä ristillä syntiemme sovitusuhriksi ja nousi kolmantena päivänä kuolleista!

"Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: 'Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!'" (Joh. 1:29)

Luin Abckirian ja aloin ajatella...

  Ensi viikolla vietettävän Agricolan päivän innoittamana luin ensimmäisen suomen kielellä kirjoitetun kirjan, Mikael Agricolan Abckirian 1500-luvulta. Nimestään huolimatta kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.

  Turun piispa ja uskonpuhdistaja Agricola (n. 1510 - 9. huhtikuuta 1557) on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Kristityn tulee olla tiedonjanoinen ja mieleltään avoin, mutta omassa vakaumuksessaan luja.

Opi nyt vanha ja nuori...

  Ensimmäinen suomenkielinen kirja kautta aikojen on Mikael Agricolan Abckiria eli nykyisessä kirjoitusasussaan ABC-kirja. Nimestään huolimatta vuonna 1543 ilmestynyt kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.  

Kuva: Pixabay / Birgit 

16-sivuinen kirja alkaa runolla joka ilmaisee sen tarkoituksen:

"Oppe nyt wanha / ia noori /

joilla ombi sydhen toori.

Jumalan keskyt / ia mielen /

iotca taidhat Somen kielen.

Laki / se Sielun hirmutta /

mutt Cristus sen tas lodhutta.

Lue sijs hyue Lapsi teste /

alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina /

nin Jesus sinun Armons laina."

 

Agricola tarkoitti aapisensa alkuopiksi suomen lukemiseen ja kirjoittamiseen, mikä mahdollistaisi suomalaisille Raamatun lukemisen omalla kielellä. Abckirian kirjoittamisen kanssa samaan aikaan hän nimittäin suomensi Raamattua. Se Wsi Testamenti eli suomenkielinen Uusi Testamentti painettiin vuonna 1548. Agricola suomensi myös osia Vanhasta Testamentista.

Alkurunon jälkeen Abckiriassa on tavanomaisen aapissisällön eli suomen kielen aakkosten ja lukusanojen sekä luku- ja kirjoitusohjeiden lisäksi kristillistä sisältöä: kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän -rukous, Ave Maria ja muita rukouksia sekä sakramentteja ja Raamatun kohtia joille ne perustuvat. Abckiria on aapiskatekismus.

  Minua ilahduttaa että suomen kirjakielen syntysyy oli Jumalan sanan levittäminen kansan keskuuteen! Suomea on toki puhuttu ties kuinka monta tuhatta vuotta, mutta kirjakielemme kytkös kristinuskoon on kiistaton. Ja se on erityistä, sillä eivät kaikkien Euroopan maiden kirjakielet ole ensi askelissaan olleet kristillisiä. Esimerkiksi vanhin säilynyt ruotsinkielinen kirjoitus on tylsästi maakuntalaki ja saksan vastaava on sanakirja. 

Olen aina ollut isänmaallinen ja suomenmielinen, mutta Agricolaan tutustumisen myötä nämä asenteet ovat saaneet lisää kierroksia sisimmässäni. Uskon että Jumalaakin miellyttää suomen kirjakielen syntysyy, antoihan Herra Jeesus käskyn julistaa evankeliumia kaikille kansoille, ja Raamatussa tämä ilmaus tarkoittaa samalla, että kaikilla kielillä.

Nyt menen varmaan liian pitkälle innostuksessani mutta sanonpa vielä tämän. Ehkä kirjakielemme on tänä päivänäkin kaikkein mielekkäimmillään silloin, kun sitä käytetään Jumalan mielen mukaisesti? Näin siis siksi että sen perustus on luotu Jumalan sanan levittämisen tarkoituksesta, sen viitoittamana ja innoittamana. Raamattua suomentaessaan Agricola keksi suomen kieleen sanoja ja niiden yhdistelmiä sekä sommitteli kielellisiä muotoja joilla saisi selkeimmin ilmaistua sen mitä Jumalan sanassa sanotaan.

Runouden ystävänä minua ilahduttaa sekin, että ensimmäiset suomeksi kirjoitetut lauseet ovat loppusointuisia. Kielemme on kirjallisissa ensi askelissaan tavoitellut kauneutta ja harmoniaa...

Agricola ja kristityn pyrkimys sivistykseen

  Itse asiassa jo vuosia sitten sydämeni vei Agricolan kirjoittama runo suomalaisten muinaisista epäjumalista, joka sisältyy hänen suomentamansa Vanhan Testamentin Psalmien kirjan Dauidin Psaltarin, esipuheeseen vuodelta 1551. 

Runossa luetellaan epäjumalia joita "vimmattu suomen kansa" muinoin palveli "Pirun ja synnin vetämänä" ennen kristinuskon saapumista: "Tapio metsästä pyydykset soi / ja Ahti vedestä kaloja toi. Väinämöinen virret takoi, / Rahko kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut / hallitsi ja senkaltaiset muut..." Epäjumalia on pitkä lista, ja lopussa mainitaan myös menninkäiset sekä erilaisia epäjumalain palvelemisen tapoja. Runo löytyy sekä alkuperäisessä että nykyisessä kirjoitusasussa tästä Wikipedia-artikkelista.

  Miksi Agricola kirjoitti moisen runon ja liitti sen Raamatun suomennoksensa esipuheeseen?

Jotkut ovat esittäneet ykskantaan, että hänen tarkoituksensa oli vain antaa tulikivenkatkuinen varoitus epäjumalien palvonnasta sekä kauhistella pakanallisten suomalaisten syntiä. Itse ajattelen eri tavalla. Varmasti tarkoitus oli varoittaa sekä ohjata lukijoita Raamatun Jumalan tykö, mutta ajattelen että Agricola halusi myös tallentaa tietoa, opettaa ja sivistää.

Runo on tarjonnut arvokasta tietoa suomalaiselle kansanperinteen tutkimukselle. Jotkut ovat esittäneet, että Agricola tuli ymmärtämättään luoneeksi suomalaisen folkloristiikan ja perinteentutkimuksen perustan, ikään kuin hän olisi vahingossa tehnyt jonkinlaisen karhunpalveluksen kristinuskolle. Itse taas ajattelen, että Agricola olisi hyvillään siitä, että hänen tallentamiaan tietoja on sittemmin käytetty laajemmin kansamme historian tutkimuksessa.

Kuva: Pixabay

  Agricolan elämäntyön perusteella sekä hänestä säilyneiden elämäkerrallisten tietojen valossa päättelen hänen olleen sisäiseltä asenteeltaan avaramielinen, tiedonjanoinen, luova, sivistystä arvostava. Opintiensä varrella hän oli asunut kansainvälisissä yhteisöissä Viipurissa sekä myöhemmin ulkomailla, Wittenbergin yliopistossa Martti Lutherin oppilaana. Aivan varmasti tuollainen elämä edellyttää avointa mieltä ja joustavuutta.

Ajattelenkin, että juuri oman lujan kristillisen vakaumuksensa ansiosta kristitty pystyy olemaan aidosti avaramielinen, hankkimaan tietoa sekä keskustelemaan eri näkökulmista maailmaa katsovien kanssa. 

  Mikael Agricola on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Hänen kaltaisensa esimerkit ovat tarpeen varsinkin tällaisena aikana, jolloin ihmiset ympäri maailmaa tuntevat houkutusta vetäytyä omiin aatteellisiin poteroihinsa turvaan ja vielä vuorata sen seinämät milloin minkäkinlaisella hölynpölyllä ja salaliittoteorioilla. Kristityn tulee seisoa Jumalan sanan peruskalliolla ja kohdata maailman haasteet rohkeasti, rehellisesti ja kriittisesti, vakaumuksestaan tinkimättä.

"Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:30-32)

Eutanasia – vääristynyttä armoa

  Kun lääkäri sanoo eutanasiaa luonnolliseksi kuolemaksi tai kun kärsivän ihmisen tappamista luonnehditaan armollisuudeksi kyse on ideologisesta uuskielestä. 

  Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista – eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

Ihmisen tappaminen lääketieteellisenä rutiinina

  Vaikka olen nähnyt kymmeniä eutanasiaa käsitteleviä tv-dokumentteja, niissä näytetyt todelliset kuolinaputilanteet tuntuvat minusta edelleen absurdeilta. On vaikeaa käsittää että toimenpide on tehty lailliseksi missään. Dokumenteissa siis yleensä näytetään suoraan kun joku eutanasoidaan vaikka belgialaisella sairaalaosastolla tai hotellihuoneessa Sveitsissä.

Kuva: Pixabay / Darko Stojanovic

Tilanteissa on absurdia ensinnäkin se, että niin suuren, niin liikuttavan ja lopullisen tapahtuman - ihmisen elämän päättymisen - näyttämö on niin kliininen. Ensin täytetään lomakkeita, ja lääkäri avaa salkkunsa ja valmistaa pentobarbitaalijuoman. Rutiini etenee, kelloa vilkuillaan, toimenpiteen täytyy tapahtua aikataulussa.

Paikalle tulleet omaiset ja ystävät seisovat vuoteen äärellä ja jättävät lopulliset hyvästit. Usein eutanasoitava on halunnut kuunnella ikiuneen vaipuessaan klassista musiikkia. Joten Beethovenin tai Mozartin mahtipontisten sävelten soidessa hän juo lääkärin valmistaman liuoksen ja nukahtaa alle minuutissa. Hetken päästä lääkäri tarkastaa henkilön pupillit, tunnustelee pulssia ja toteaa tämän kuolleeksi. Sinfonia sammutetaan, omaiset kättelevät lääkäriä ja lähtevät kotiin. Ruumisauto soitetaan paikalle.

  Toinen syy absurdiudelle on ilmeinen ristiriita konkreettisen tapahtumasarjan ja siitä käytetyn kielen välillä. Minä näen tilanteissa itsemurhan ja tapon, mutta asianomaiset puhuvat myötätunnosta, kauniista lähdöstä, arvokkuudella kuolemisesta, armollisuudesta. Ristiriita on erityisen irvokas niissä tapauksissa, joissa eutanasoitava on täysin terve mutta kokee itse eläneensä tarpeeksi ja haluaa kuolla välttääkseen vanhuuden vaivat.

Englantilaisessa dokumentissa Allow Me to Die – Euthanasia in Belgium täysin terve 85-vuotias belgialaisnainen haluaa eutanasian surun vuoksi: hänen keski-ikäinen tyttärensä on kuollut kolme kuukautta aiemmin. Kuolinapu myönnetään naiselle, ja toimenpide näytetään dokumentissa. 

Hämmentävästi toimenpiteen tehnyt lääkäri julistaa dokumentissa: "Eutanasia on luonnollinen kuolema!" 

Jäin ihmettelemään sitä uskomatonta pokerinaamaa jolla lääkäri väitti mustaa valkoiseksi. Sitä juuri, uskomatonta pokerinaamaa, tarvitaan aina kun halutaan oikeuttaa jotain mikä on ilmeisen väärin; asialle omistautuneet antavat sanoille uudet sisällöt ja toivovat että uuskielisiä lauseita hokemalla sanojen uudet merkityssisällöt alkavat vakiintua yhteiskunnassa, ja vääryys saavuttaa laajemmin hyväksyntää.

Vääristynyttä armoa

  Kristittynä olen armollisuuden kannattaja. Armo on kristinuskon ytimessä. Jumalan armo ihmisiä kohtaan on pelastuksen evankeliumin ytimessä. Jumalan armon kohde on heikko ja syntinen ihminen.

Mutta armollisuus ei tarkoita sitä, että ihmiselle annetaan kaikki mitä hän pyytää heikkouteensa vedoten. Torjun sanan armokuolema eutanasian suomennoksena. Alun perin suomennos oli itse asiassa armomurha, mutta nykyään se on kaunisteltu armokuolemaksi. Ongelmana joka tapauksessa on etuliite armo.

Eutanasia saattaa toimenpiteen kohteena olevan henkilön omasta näkökulmasta olla 'hyvä kuolema' tai 'onnellinen kuolema', jota kreikan kielen sana eu-thanatos kirjaimellisesti tarkoittaa, koska se on nopea ja sen aiheuttama kuolema kivuton, mutta armon kanssa sillä ei ole tekemistä.

Kyse ei ole siitä että näkisin eutanasian liian pitkälle vietynä armollisuutena, vaan siitä, että se on vääristynyttä armollisuutta. Toisin sanoen heikon ja kärsivän ihmisen auttaminen itsemurhan tekemisessä ei ole todellista armollisuutta ollenkaan.

  Elämän kanssa samassa paketissa tulee aina kärsimystä. Niin kauan kuin olemme elossa, altistumme pienelle ja suurelle kärsimykselle. Kärsimyksen lievittäminen on oikea tavoite, mutta ihmisen surmaaminen sillä perusteella, että samalla kärsimyskin loppuu, on paitsi väärin, myös vaarallinen ovenavaus loputtomasti voimistuvalle heikkouden ja kuoleman kulttuurille. 

Rautalangasta väännettynä: ihmiselämään kuuluu aina kärsimystä, joten kulttuurissa jossa kuolema nähdään ratkaisuna kärsimykseen jokaisella on periaatteessa syy haluta kuolla lähes koko ajan!

Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista. Eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi

ja hyvää pahaksi!

Pimeyden he kääntävät valoksi

ja valon pimeydeksi,

karvaan makeaksi

ja makean karvaaksi." (Jes. 5:20)

Millainen on hyvä (kansan)johtaja?

   Maailma on aikamoisessa myllerryksessä. Moni meistä seuraa lähes päivittäin valtioiden päämiesten ja -naisten edesottamuksia, lausuntoja sekä keskinäistä vuorovaikutusta.

Aloin ajatella, millaisia piirteitä Raamatussa mainitaan hyvän johtajan piirteiksi.

 

 Raamatun kaikkia hyviä johtajia yhdistää yksi asia.

Johtajaksi kasvaminen

  Raamatusta löytyy monenlaisia johtajia: sukuklaanien johtajia eli patriarkkoja, kansanjohtajia, sotilasjohtajia, tuomarijohtajia, kuninkaita ja kuningattaria, perheenpäitä, seurakunnan johtajia eli paimenia sekä erilaisissa johtaja-asemissa olevia pyhiä miehiä kuten profeettoja ja saarnaajia.

Kuva: Pixabay / Ronald Sandino

Hyvän johtajan piirteet, joita Raamatussa kuvaillaan, eivät niinkään ole luonteenpiirteitä, vaan enemmänkin asenteita, periaatteita ja taitoja, joita jokainen johtajan asemassa oleva ihminen luontaisesta temperamentistaan riippumatta voi harjoittaa. Johtajan taidoissa tulee kehittyä ja kasvaa. 

Jeesusta lukuun ottamatta kaikki johtajat Raamatussa olivat epätäydellisiä, syntisiä. Kaikilla oli heikkouksia. Silti useista heistä puhutaan hyvinä, Herralle mieluisina johtajina.

Hyvä esimerkki on Mooses, joka arasteli kansansa johtajaksi ryhtymistä, kun Herra ilmoitti valinneensa hänet tehtävään. Mooses vetosi siihen että oli huono puhuja. Hän jopa sanoi: "Minä pyydän, Herra, lähetä joku muu." (2 Moos. 4:13). Mutta Herra pysyi valinnassaan ja ehdotti että Mooseksen veli Aaron toimii puhujana hänen puolestaan. Niin tehtiin ja Mooseksesta tuli Herralle ja kansalleen omistautunut johtaja, joka johdatti kansaansa kohti maata jonka Herra oli heille antanut.

Mooses osoitti sinnikästä isänmaallisuutta ja rakkautta omaan kansaansa, vaikka he, sekä johtaja että niskuroiva kansa, kävivät läpi monenlaisia vaikeuksia ja lankeemuksia matkalla luvattuun maahansa.

  Tämänhetkisessä maailmantilanteessa kansanjohtajan isänmaallisuus ja oman kansan puolustaminen ovat äärimmäisen tärkeitä johtajan piirteitä meille kansallisvaltioiden ihmisille. Elämme maailmassa jossa sotaisat suurvallat haluavat sulauttaa kansallisvaltioita itseensä. 

Mielestäni Suomen presidentti Alexander Stubb on johtanut maatamme viisaasti tässä myllerryksessä. Sillä meidän, kuten muidenkin itsenäisten kansallisvaltioiden, on pysyttävä olemassaolonsa puolesta taistelevan Ukrainan tukena.

Hyvän johtajan piirteitä Raamatussa

  Kansaansa puolustanut Mooses oli nöyrä, hänen mainitaan olleen nöyrempi kuin kukaan muu maan päällä. Jos johtaja on nöyrä, hän pystyy vastaanottamaan neuvoja. Mooseskin kuunteli appensa viisasta neuvoa tehtävien jakamisesta, ja se helpotti hänen omaa tehtäväänsä kansanjohtajana (4. Moos. 12:3, 2. Moos. 18:19-24).

Viisas johtaja kuuntelee neuvoja, sillä "Missä ohjausta ei ole, sortuu kansa, mutta neuvonantajain runsaus tuo menestyksen." (Sananl. 11:14)

Hyvä johtaja puhuu totta ja oikein. Johannes Kastaja ei pelännyt tuomita vaikutusvaltaisessa asemassa olevien henkilöiden epärehellisyyttä. Hän kutsui ulkokultaisia fariseuksia kyykäärmeitten sikiöiksi ja kehotti heitä parannukseen. (Matt. 3:7-8)

Hyvä johtaja ei kuuntele valheita. Valehtelijoiden kuunteleminen, vaikkapa taloudellisen tai muun hyödyn saavuttamiseksi, johtaa koko hallinnon turmelukseen: 

"Jos hallitsija kuuntelee valheita, on hovissa kohta pelkkiä lurjuksia." (Sananl. 29:12)

Hyvä johtaja on oikeamielinen ja oikeudenmukainen. Psalmissa 72 esitetään pyyntö: "Jumala, neuvo kuninkaalle lakisi, opeta oikeamielisyys hallitsijalle". Ja Sananlaskujen kirjan luvussa 29 todetaan "Oikeudenmukainen kuningas pitää maan pystyssä". Kuningas Daavidin mainitaan olleen lankeemuksistaan huolimatta kaiken kaikkiaan oikeamielinen kuningas. Sama todistus annetaan esimerkiksi kuningas Hiskiasta, Daavidin jälkeläisestä. (1. Kun. 15:5, 2. Kun. 18:3)

Hyvä johtaja on rehellinen ja lahjomaton. Patriarkka Abraham kieltäytyi Sodoman kuninkaan lahjuksista sanoen: "minä en ota mitään sinun omaasi, en edes langanpätkää tai sandaalinhihnaa. Silloin et voi sanoa: ’Minä olen tehnyt Abramista rikkaan.’" (1. Moos. 14:23)

Sananlaskujen kirjan luvussa Neuvoja hallitsijalle mainitaan hyvän johtajan piirteenä harkitsevaisuus, se että ajattelee ennen kuin avaa suunsa. (Sananl. 29:20)

Luetellessaan seurakunnan paimenen ominaisuuksia apostoli Paavali mainitsee runsaasti hyvän johtajan ominaisuuksia. Listalta löytyvät mm. itsehillintä, oikeamielisyys, vieraanvaraisuus. Paimenen ei tule olla ylimielinen, äkkipikainen eikä oman edun tavoittelija. (Tit. 1:7)

Mooseksen seuraajana sotilasjohtaja Joosua tiesi astuvansa isoihin kenkiin, mutta pysyi rohkeana ja lujana. Hän onnistui tehtävässään johtajana ja esimerkillään loi kansaansakin periksiantamatonta asennetta.

Hyvä johtaja ei olekaan pelkkä määräilijä, vaan johtaa omalla esimerkillään. Tästä kirjoittaa apostoli Pietari ohjeistaessaan seurakunnan paimenia: "Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana." (1. Piet. 5:3)

Hyvä johtaja ymmärtää ettei häntä ole asetettu tehtävään jotta hän saisi itselleen kunniaa, mukavaa elämää ja valtaa, vaan että hän on itse asiassa alamaistensa palvelija. Herra Jeesus opetti: "Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." (Matt. 23:11)

  Tässä oli joitain hyvän johtajan piirteitä ja asenteita, joita Raamatusta löysin. Mutta kaikkein tärkein on vielä mainitsematta.

Yhdistävä tekijä

  Joosua oli rohkea siksi että hän luotti Jumalaan. Abraham oli lahjomaton ja valmis tekemään henkilökohtaisia uhrauksia, koska uskoi Jumalaan. Daavid oli oikeamielinen kuningas koska hän oli nöyrä Herran edessä. Hiskia oli hyvä kuningas ja menestyksekäs puolustaja maalleen Israelille, koska hän oli uskollinen Jumalalle ja torjui epäjumalat.

Johannes Kastaja oli tinkimättömän rehellinen saarnaaja koska hän julisti Jumalan tahtoa. Mooses johti kansaansa sinnikkäästi vaikeissa olosuhteissa, koska oli kuuliainen Jumalalle.  

Joosef menestyi kaikissa toimissaan ja kohosi suureksi johtajaksi, koska Herra oli hänen kanssaan. Kuningas Salomolla oli viisautta koska hän oli pyytänyt sitä Jumalalta. Profeetta Daniel pysyi lujana haasteiden edessä, koska hän oli omistautunut Jumalalle.

Ja niin edelleen. Yhdistävä tekijä kaikkien Raamatun hyvien johtajien taustalla on Herra Jumala. Hyvä kansanjohtaja on kuuliainen Jumalalle.

Kuva: Pixabay / Sergio Silva

  Mutta sama opetus annetaan myös kansalle. Jos kansa turvaa Herraan, se saa Herran siunauksen. "Onnellinen se kansa, jonka jumala on Herra, kansa, jonka Herra on omakseen valinnut." (Ps. 33:12) 

Miten me suomalaiset voisimme olla Jumalan oma kansa? Miten voisimme tulla Herran siunaamaksi, varjelemaksi ja johdattamaksi? Siten että teemme parannuksen, käännymme Jumalan puoleen ja Jeesuksen nimessä pyydämme Häneltä apua.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Raamattu avautuu yksinkertaisille

  Neurologi Oliver Sacks kertoo kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi erityisen mieleen painuneista potilastapauksistaan uransa varrelta. Kirja sisältää koskettavia tapauskertomuksia kehitysvammaisista ihmisistä, joille usko Jumalaan on elämän koossa pitävä voima. 

Defektologinen esimerkkitapaus – ehyt Jumalan lapsi

  Luin hiljattain neurologi Oliver Sacksin (1933-2015) kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1985). Tietokirjassa Sacks kertoo myötätuntoisesti ja inhimillisesti erikoisimmista potilastapauksistaan uransa varrelta. Potilaiden joukossa on aivokasvaimen vammauttamia, onnettomuudessa iskun päähänsä saaneita, ääreishermoston vaurioista kärsiviä, epilepsian takia oireilevia, kehitysvammaisia.

Kuva: Pixabay / JL G

Luvussa Yksinkertaisten maailma kerrotaan Rebeccasta, kehitysvammaisesta nuoresta naisesta. Rebeccalla oli ruumiillisten poikkeavuuksien lisäksi hirveästi erilaisia kognitiivisia puutteita: hän ei koskaan oppinut lukemaan (raivokkaista yrityksistä huolimatta), hänellä ei ollut tilan tajua, hän eksyi kovin helposti, hän ei erottanut oikeaa ja vasenta, älykkyystesteistä hän suoriutui "kammottavasti"... Rebecca oli usein ollut ihmisten pilanaihe, mikä oli tehnyt hänestä piinallisen ujon ja sulkeutuneen.

Potilaskertomusten perusteella Rebeccasta rakentui kuva pelkkien puutteiden ja ongelmien ruumiillistumana. Hänen tapauksensa yhteydessä Sacks mainitsi tylyltä kuulostavan lääketieteellisen termin defektologia, oppi vioista (defect = vika). Termiä ilmeisesti ei enää laajalti käytetä. Toki neurologiset ja psykologiset testit yleisestikin on suunniteltu paljastamaan ihmisen puutteet ja viat. 

Mutta Sacks oppi tuntemaan myös toisen Rebeccan. Tämä toinen Rebecca oli ehyt, viehättävä, kokonainen. Hän nautti luonnosta ja runoista. Hän uskoi Jumalaan. Hän rakasti Raamatun kertomuksia ja viittasi niihin arkisissa tilanteissa luontevasti. Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä Sacks tapasi Rebeccan istumassa penkillä sairaalan puistossa. Tämä hymyili tyynesti ja puhkesi puhumaan Sacksille lyhyin huudahduksin: "kevät", "syntymä", "kasvu"... "kaikki ajallaan". Neurologi ymmärsi huudahdusten olevan viittauksia Raamatun Saarnaajan kirjaan: "Kaikella on määräaikansa."

Rebecca oli isoäitinsä kasvattama. He olivat juutalaisia ja olivat aina rukoilleet ja lukeneet Raamattua yhdessä.

Tämä toinen Rebecca oli tietenkin se oikea, kokonainen Rebecca. Kun rakas isoäiti kuoli, hän ilmaisi suruaan hämmästyttävin vertauskuvallisin ilmauksin: "Mummilla ei ole hätää, hän on mennyt pitkään kotiin", "Minulla on kylmä, se ei tule ulkoa, sisällä on talvi". Rebecca sai suruunsa lohtua psalmista 103 sekä kaddish-rukouksesta, jonka hän lausui isoäitinsä haudalla.

"Ylistä Herraa, minun sieluni,

ja kaikki mitä minussa on,

ylistä hänen pyhää nimeään.

 Ylistä Herraa, minun sieluni,

älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt." (Ps. 103:1-2)

Tarkoituksenmukaisuuden taju

  Eräänä päivänä isoäidin kuoleman jälkeen, kun Rebecca istui Sacksin vastaanotolla, hän painoi katseensa vastaanottohuoneen mattoon ja sanoi: "Minä olen vähän kuin elävä matto. Tarvitsen kuvion, mallin, niin kuin tuossa teidän matossanne on. Ellei kuviota ole, minä hajoan, purkaannun." Sacks muisti neurotieteilijä Charles S. Sherringtonin keksimän vertauskuvan aivoista tai mielestä "lumottuina kangaspuina", jotka alati kutovat merkityksellisiä kuvioita. 

Sanoma rakastavasta ja armollisesta Jumalasta on mitä ihanin "merkityksellinen kuvio" elämälle, varsinkin silloin, jos on joutunut kärsimään maailman kylmyydestä ja armottomuudesta.

  Sacks pohtii, että Raamatun kertomusten ymmärtämiseen ei tarvita erityisesti käsitteellistä ajattelua, joka on älykkyyden perusta, sillä ne ovat konkreettisia. Abstrakteimmillaankin ne ovat vertauksellisia, ja vertauksellisen esittämisen ymmärtämiseen avautuu pääsy niinikään konkreettisen kautta. 

Mieleeni tulevat Jeesuksen vertaukset. Niiden opetukset avautuvat konkreettisen tapahtumasarjan, kuulijan syviä tuntoja koskettavan ja samastuttavan "draamallisen" kertomuksen kautta. 

Lähimmäisenrakkaudesta opettavan vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) pystyy näkemään elävänä tapahtumasarjana sielunsa silmin: ryöstetty ja pahoinpidelty mies makaa henkihieverissä tien poskessa, tietä pitkin kulkee samaan yhteisöön kuuluva moraalinen auktoriteetti joka kävelee vain ohi pysähtymättä auttamaan, mutta paikalle osunut samarialainen, muukalainen, tuntee sääliä hädässä olevaa miestä kohtaan ja auttaa tätä miten vain suinkin voi; muukalainen oli miehen lähimmäinen.

  Toinen kehitysvammainen ihminen, jonka Sacks esitteli Yksinkertaisten maailmassa, oli Martin A., jolla oli matalasta älykkyydestä huolimatta poikkeuksellisen tarkasti toimiva muisti. Hän oli lapsena ja nuorena harrastanut oopperalaulajaisänsä kanssa erityisesti kirkkokuoromusiikkia, mm. Bachia. Isä oli lukenut hänelle ääneen erään arvostetun moniosaisen musiikkitietokirjasarjan. Nyt, kuusikymppisenä laitoksen asukkaana, kun Sacks hänet kohtasi, hän muisti ulkoa koko tietokirjasarjan sisällön pienintä yksityiskohtaa myöten! Martin A:ta kutsuttiin käveleväksi musiikkitietokirjaksi.

Mutta kyse ei ollut vain irrallisten faktojen tallentumisesta aivoihin vailla syvempää merkitystä. Martin A. nimittäin rakasti musiikkia. Hänellä oli tarkka sävelkorva ja ilmeinen harmonian ja musiikin taju. Karheasta ja spastisen änkyttävästä lauluäänestään huolimatta hän ehdottomasti halusi laulaa kirkkokuorossa. "Minun on saatava laulaa", hän sanoi, "en voi elää ilman laulua. Eikä se johdu pelkästä musiikista – minä en voi rukoilla ilman sitä".

Hengellisiä lauluja veisatessaan Martin A. "unohti olevansa 'kehitysvammainen', unohti elämänsä kaiken surun ja pahuuden, tunsi suuren avaruuden ympärillään, tunsi olevansa sekä todellinen ihminen että todellinen Jumalan lapsi". Sacks mainitsee 1600-luvulla eläneen englantilaislääkärin ajatuksen, että (musiikin) harmoniasta nauttiva ihminen mietiskelee Ensimmäistä Säveltäjää, Jumalaa.

  Uskon että meissä ihmisissä ylipäätään on tarkoituksenmukaisuuden ja harmonian taju, jano. Jumala on luonut aivomme, ne "mystiset kangaspuut", jotka alati kutovat merkityksellisiä kuvioita... Uskon että hyvä Jumala on ilmoittanut itsensä tavoilla joilla jokaisen ihmisen, olivatpa hänen kognitiiviset kykynsä millaiset tai kuinka olemattomat tahansa, on mahdollista vastaanottaa Hänen rakkautensa sydämeensä.

 

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Luoja ja hänen luotunsa – kristityn pohdintoja romaanista Frankenstein

  "Et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista." Näin varoittaa tiedemies Victor Frankenstein Mary Shelleyn kauhuklassikossa. 

  Romaanissa tiedemies katuu katkerasti luomaansa olentoa. Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmisiin tämän kirjan äärellä.

Tunteellinen kauhutarina

  "Tiedemies Victor Frankenstein kokoaa ihmisen ruumiinosista hirviön, joka herää henkiin." Näin Mary Shelleyn romaania Frankenstein kuvaillaan kirjan takakannessa. 

Hyvin tiivistetty, vaikka se täytyy sanoa, että Frankenstein ei tarkoituksella luonut hirviötä, vaan vasta työnsä valmistuttua joutuu toteamaan, että tuli sellaisen luoneeksi. Toiseksi, hirviö ei herää henkiin, vaan Frankenstein itse, salaisella menetelmällä, herättää sen henkiin. Teko, jota hän tuli myöhemmin katumaan katkerasti.

Kuva: Pixabay / Pete Linforth

  Mary Wollstonecraft Shelleyn (1797-1851) romaani Frankenstein on romantiikan aikakauden teos. Tarinan tapahtumat – hirviön luominen, sen ajautuminen tuhotöihin, tiedemiehen katumus ja lopulta vakaa pyrkimys surmata luomuksensa – etenevät kauhukertomuksena taustalla, kun kerronnassa etualalla ovat suuret tunteet. Romantiikan ajan teoksille on tyypillistä yksilöiden sielunelämän tarkka kuvaus.

Victor Frankensteinin epätoivoista katumusta kuvaillaan vuolaasti läpi romaanin. "Kukaan ei ikinä ole ollut yhtä onneton kuin minä", hän toteaa viitaten onnettomuutensa syyn ainutlaatuisuuteen koko ihmiskunnan historiassa. 

Itse asiassa tiedemies tuntuu alkavan katua olennon luomista heti, kun havaitsee sen ruvenneen hengittämään, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olento avaa himmeän kellertävät silmänsä...

Elonmerkit havaittuaan Frankenstein poistuu kotoaan (jonka ullakkohuoneeseen rakentamassaan laboratoriossa oli olennon luonut) ja kun hän palaa, olento on poissa. Kömpelösti liikkuva ja vielä tässä vaiheessa puhekyvytön hirviö on lähtenyt avaraan maailmaan. Frankenstein tuntee helpotusta, että olento, jota hän on nyt alkanut nimittää iljettäväksi kurjimukseksi, on poissa hänen silmistään. 

Myös hirviön luominen oli ollut tunteellinen tapahtumasarja. Kun Frankenstein jälkeenpäin kuvailee aherrustaan salaisessa ullakkokammiossaan tuon jumalattoman hankkeensa äärellä, hän selittää olleensa kuin jonkinlaisessa ymmärtämättömässä tilassa. Niin voimakas oli intohimo luoda jotain suurta ja merkittävää, ainutlaatuista.

Hirviökin saa puheenvuoron myöhemmin romaanissa. Hän kuvailee herkkiä tunteitaan vähintään yhtä vivahteikkaasti kuin luojansa omiaan. Minua huvitti miten kaunokielisesti hirviö oli oppinut puhumaan parissa vuodessa. Hän kertoi kuinka oli aluksi ollut hyvä, auttanut ihmisiä ja jopa pelastanut hukkumassa olevan lapsen joesta, mutta ulkoisen olemuksensa vuoksi oli saanut ihmisten taholta pelkkää kammoa, vihaa ja väkivaltaa osakseen. Tämän seurauksena ihmisten hyväksyntää kaivannut toivottoman yksinäinen hirviö oli katkeroitunut ja päätynyt veritekoihin pitäen ihmiskuntaa vihollisenaan.

Itse asiassa romaani onkin keskeisesti kertomus ihmisen syntisyydestä. Rakkautta ja hyväksyntää etsiessään hirviö joutuu pettymään syvästi kerta kerran jälkeen: jopa kaikkein lempeimmiltä ja hyveellisimmiltä vaikuttavat ihmiset olivat hänelle pahoja ja maksoivat hänen hyvät tekonsa väkivallalla.

  Vaikka hirviön omat kokemukset herättivät minussa myötätuntoa ja melkein aloin toivoa, että tämä olisi saanut rauhan ja jonkinlaisen onnen, päädyin kuitenkin toivomaan, että Frankenstein onnistuisi hirviönsä surmaamaan (en paljasta miten siinä kävi).

Nuoren tiedemiehen hairahdus salatieteisiin

  Mielestäni melkein jännittävin osuus romaanissa oli alkupuolella, kun Victor Frankenstein kertoo hairahtumisestaan salatieteisiin, siis alkemiaan ja muihin okkultistisiin oppeihin, joita soveltamalla hän onnistui hirviön luomaan. 

Hahmo eli 1700-luvulla, jolloin uudenaikainen faktoihin perustuva luonnontiede menetelmineen oli jo vallalla, mutta oli nuorena sattumalta päätynyt lukemaan pari sataa vuotta aiemmin eläneiden salatieteilijöiden, mm. Paracelsuksen ja Cornelius Agrippan, teoksia eikä enää saanut sammutetuksi paloa, jonka erikoiset opukset olivat sytyttäneet hänen sielussaan.

Frankenstein kertoo jälkeenpäin: "Äärimmäisen nuoruuteni aiheuttaman ideoiden sekaannusten vallassa ja sopivaa opastajaa löytämättä olin laskeutunut tiedon portaita ajassa taaksepäin ja korvannut uusien tutkimusten tulokset unohdettujen alkemistien unelmilla."

Kuva: Pixabay

Faktoihin perustuvaa luonnontiedettä Frankenstein oli pitänyt tylsänä ja kunnianhimottomana, vaikka suostuikin niitä, lähinnä kemiaa, opiskelemaan yliopistossa. Alkemistit olivat tavoitelleet valtaa ja kuolemattomuutta. Hän koki että yliopistossa häntä vaadittiin vaihtamaan nuo "määrättömän upeat utukuvat vähäpätöisiin tosiseikkoihin".

  Romaanin kerronnassa ja hahmojen pohdinnoissa ilmenee paikoin kristillinen maailmankuva, joka toki on yleistä tuon ajan eurooppalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Esimerkiksi okkultismiin, jota soveltamalla Frankenstein oli hirviön luonut, viitataan itsestään selvästi pahuutena ja jonkinmoisena noituutena. Nuoruutensa kohtalokasta hairahtumista kiroava Frankenstein nimittää luomaansa ja henkiin herättämäänsä olentoa demoniksi.

Kohdatessaan itseään nuoremman tiedemiehen ja tunnistaessaan tässä samanlaista yltiöpäistä kunnianhimoa kuin itsellään, hän varoittaa tätä: "et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista".

  Alkemian opit eivät tietenkään toimineet oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksellisella tarinalla on puhutteleva moraalinen opetus, joka on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen meidänkin aikanamme. Pari vuotta sitten luin haastattelun, jossa yksi tekoälyn kehittäjistä, Geoffrey Hinton, kertoi pitävänsä keksintöä vaarallisena ihmiskunnalle sekä katuvansa kehitystyölle antamaansa panosta. Kuulostaa eräänlaiselta tosielämän Frankenstein-tarinalta.

Kuvitteelliset kertomukset pystyvät luomaan varoittavia skenaarioita mielikuvituksen avulla. Tämä pätee erityisesti tieteiskuvitelmiin ja kauhutarinoihin, ja Shelleyn teos edustaa molempia lajityyppejä. 

Luojan suhde luotuunsa

  Kirjassa kuvaillaan runsaasti luonnon kauneutta, mikä myös on tyypillistä romantiikan kauden teoksissa. En yleensä ole pitkien luontokuvausten ystävä, mutta nautin lukiessani Frankensteinin maisemakuvailuja hänen matkustaessaan synnyinmaastaan Sveitsistä Skotlantiin ystävänsä kanssa. Venematkalla Rein-jokea pitkin he näkevät vehmaita saaria, synkkien metsien ympäröimiä kukkuloita ja linnaraunioita niiden rinteillä, kukoistavia viiniviljelmiä vihreine pengermineen.

Frankenstein kuitenkin tajuaa, että hirviön luomisen jälkeen luonnon kauneuskaan tuskin enää tuo hänelle lohtua.

Masentuneelle tiedemiehelle hänen lapsuutensa alppimaisemista, jotka aiemmin olivat hivelleet hänen sieluaan, tuli ahdistavaa maastoa, jossa hän pelkäsi kohtaavansa luomansa kauhistuttavan olennon. Hirviö oli jättiläismäinen ja ihmistä vahvempi. Se liikkui yli-inhimillisellä nopeudella ja voimalla Keski-Euroopan metsissä ja lumihuippuisilla vuorilla ja tuntui yliluonnollisella tavalla vaistoavan luojansa olinpaikan. Myöhemmin Frankenstein alkaa itse jahdata hirviötä. Hän kokee tämän surmaamisen olevan olemassaolonsa ainoa tarkoitus. Takaa-ajo johtaa aina pohjoisnavan jäätiköille.

  Huikean kauniit luontokuvaukset veivät ajatukseni Jumalaan muutoin kammottavan tarinan keskellä. Jumala luo kauneutta. Ihminen, rikkoessaan Luojan tahtoa vastaan, luo masentavaa kurjuutta ja tuhoa.

Hetkittäin Frankenstein itsekin tulee ajatelleeksi Kaikkivaltiasta. Vuoristomaisemassa kulkiessaan ja ihastellessaan kallioiden välissä kohisevaa jokea ja pauhaavia vesiputouksia hän ei yhtäkkiä enää "pelännyt mitään olentoa joka oli vähäisempi kuin näiden juhlavissa asuissa ilmenevien luonnonvoimien luoja ja hallitsija". 

Kuva: Pixabay / Felix Dilly

  Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmiseen tämän romaanin äärellä. Frankensteinkin loi olentonsa omaksi kuvakseen, syntisen ihmisen kuvaksi. Tiedemies kavahtaa ja alkaa tuntea iljetystä luomaansa olentoa kohtaan heti tämän ensi henkäisystä lähtien. Siinä vaiheessa hirviö ei vielä ollut tehnyt pahaa. Hänestä tuli paha ihmisten kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Kuten aiemmin sanoin, päädyin toivomaan hirviön kuolemaa. En siksi, että hän oli pelottava enkä siksi, että hän koki olevansa liian onneton ja yksinäinen elämään enkä tarkalleen ottaen edes siksi, että hän oli ajautunut väkivaltaisiin tekoihin – tätä kaikkea esiintyy ihmisissäkin –, vaan siksi, että hänen luomisensa oli ollut Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Hirviön ei olisi pitänyt olla olemassa alun perinkään.

Romaanissa on suora viittaus Raamatun luomiskertomukseen! Kuvaillessaan ajautumistaan pahuuteen hirviö kertoo ajatelleensa Aadamia paratiisissa ja kadehtineensa tätä: "Hän oli Jumalan käsien luoma onnellinen ja hyvinvoipa olento, joka eli Luojansa erityisessä suojeluksessa". Hirviön mielestä ihminen oli niin onnellisessa asemassa, ettei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä pahuuteen.

  Jumala rakasti luomaansa ihmistä ja antoi heille paratiisin asuinpaikaksi. Edes syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ei hylännyt luotujaan, vaan sovitti syntimme ristillä, että me saisimme elää ikuisesti Hänen luonaan.

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohteliaisuus – kasa turhia muodollisuuksia vai jotain syvempää?

  Hyviä tapoja väheksytään, vaikka ne luovat parempaa ilmapiiriä kaikille. Nykyihmisiä puhuttelevat elämäntapojen eettisyys, empatia ja arvot – ehkä niiden rinnalla kohteliaisuussäännöt näyttäytyvät kasana turhia muodollisuuksia?

Kohteliaisuus onnellistavana tekijänä

  Kaupan kassa ei kerran tervehtinyt minua. Hän rupatteli edelläni olevan asiakkaan kanssa minun asiointivuorollani eikä edes katsonut minuun, ja ostoksia pakatessani kuulin hänen tervehtivän iloisesti minun jälkeeni tullutta asiakasta. Sinä päivänä olin jo valmiiksi apealla mielellä, ja siitä tuli vielä enemmän paha mieli. Toki ymmärsin jo sillä hetkellä, että tuollainen on mitätön juttu oikeasti. Varmasti jokainen on joskus epähuomiossa jättänyt tervehtimättä tai kiittämättä kun olisi pitänyt.

Kuva: Pixabay / ivabalk

Arkinen tapahtuma kuitenkin kertoo miten merkittävä vaikutus kohteliaisuudella voi olla. Hyvä mieli voi joinain päivinä rakentua todella pienistä tekijöistä. Kohteliaisuus on yksi niitä. Minulle on tärkeää esimerkiksi se, että Kelan tai pankin kirjeissä lukee "Hyvä asiakkaamme" tai "Ystävällisin terveisin", vaikka ymmärrän kohteliaisuussanojen kuuluvan automaattisesti painettuun viestipohjaan. 

Pienet arvostavat muodollisuudet luovat osaltaan hyvää ilmapiiriä sekä kohteelle että niiden noudattajalle itselleen.

  Arvostan kohteliaisuutta ehkä tavallista enemmän. Olen luonteeltani ujo ja varautunut enkä ollenkaan puhelias. Ehkä kohteliaisuudesta on muodostunut minulle tapa hyvittää näitä piirteitä vuorovaikutustilanteissa. Ujous, hiljaisuus ja varautuneisuus saatetaan virheellisesti tulkita tylyydeksi, joten olemalla kohtelias yritän ennaltaehkäistä virheellistä vaikutelmaa.

Olen aina myös hymyillyt paljon osana kohteliasta käyttäytymistä. Luin joitain vuosia sitten lehtijutun, jossa tavallisilta suomalaisilta oli kysytty, voisivatko he hymyillä enemmän ihmisten ilmoilla kulkiessaan ja asioidessaan. Jutussa mainittiin että joidenkin muiden maiden tapakulttuuriin kuuluu hymyily. Suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen: he eivät hymyile paitsi silloin kun aidosti hymyilyttää. Tavan vuoksi ja teennäisesti ei ruveta hymyilemään.

Hymyilevänä suomalaisena en allekirjoita ajatusta, että kaikki hymyily, joka ei ole aidosti sydämestä kumpuavaa, olisi tekohymyä, siis jotenkin vilpillistä. Minulla kohteliaisuushymykin on ihan aitoa hymyä, vaikkei se olekaan sydämestä kumpuavan ilon ilmentymä kasvoilla. 

Paljon enemmän kuin kasa muodollisuuksia

  Minusta vaikuttaa, että kohteliaisuutta ja hyvätapaisuutta vähätellään nykyään. Kyllä tapoihin liittyvät asiat kiinnostavat nykyihmisiäkin, mutta se mikä aihepiirissä nyt puhuttelee, on elämäntapojen eettisyys, niitä ohjaava empatian tunne sekä arvot. Kenties näiden rinnalla hyvätapaisuus näyttäytyy monelle kasana turhia muodollisuuksia?

Väitän kuitenkin, että eettisyys ja arvot eivät ole ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa ja että niitä kaikkia voi ja pitäisikin noudattaa yhtä aikaa.

  Asiaa voi nimittäin ajatella kysymällä, miksi kohteliaat muodollisuudet ovat alun perin syntyneet. En ole tutkinut tapakulttuurin historiaa, mutta veikkaisin, että taustalla on ainakin osittain ihmisyyteen kuuluvan arvon tunnustaminen. Uskon että jokaisella ihmisellä on synnynnäisesti jonkinlainen tunto omasta arvosta sekä vaisto että tämä omanarvontunto on jokaisella toisellakin ihmisellä. Arvostavat muodollisuudet sosiaalisessa kanssakäymisessä vastaavat siihen sisäiseen arvokkuuden tunteeseen ja ylläpitävät sitä. 

  Menen vielä pitemmälle kohteliaisuuden tärkeyttä puolustaessani. Nimittäin mielestäni kohteliaisuus on Jeesuksen opettaman lähimmäisenrakkauden kaltaista! Aivan kuten lähimmäisenrakkaus, kohteliaisuuden vaatimus kohdistuu meihin kaikkiin ja noudatettavaksi kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Jos joku tuntematon avaa sinulle oven, sinun kuuluu sanoa kiitos. Jos joku tuntematon on tulossa ovesta sinun jälkeesi, sinun kuuluu pitää hänelle ovea. Hyvien tapojen noudattaminen ei ole henkilökohtainen hyvä teko toista ihmistä kohtaan, vaan hänen arvokkuutensa huomioimista toisena ihmisenä.

Kohteliaisuussääntöjen noudattaminen on niitä harvoja hyviä pieniä tekoja, joita meiltä odotetaan tuntemattomia kanssakulkijoitamme kohtaan.

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12)