Hyvä elämä = kohtuullinen elämä
Kuulun niihin suomalaisiin, joille juuri päättynyt ennätyshellejakso aiheutti (ainakin viimeiset pari viikkoa) enemmän tuskaa kuin nautintoa. Trooppisina öinä, kun en saanut nukuttua, aloin lukea lehtijuttuja ja asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita ihmisvaikutteisesta ilmastonmuutoksesta eli "maapallon muuttumisesta pannuhuoneeksi".
Luonnonsuojelu sisältyy syvällisesti kristinuskoon: Raamatussa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisen tehtäväksi luomakunnan vallitsemisen, mikä tarkoittaa olennaisesti siitä huolehtimista, sillä Jumala totesi luomastaan, että "kaikki oli hyvää" (1. Moos. 1:26-31). Jumalan luomistyön moninaisuuden vaaliminen on arvokasta ja meillä on siihen pysyvä velvollisuus.
Meillä hyvinvointimaissa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään kulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Kulutuksen kohtuullistamiselle onkin vahva perusta Raamatussa.
Materian tavoittelemisen kohtuullisuus sisältyy syvällisesti kristinuskon käsitykseen hyvästä, viisaasta elämästä. Kun ruumillinen tarve – esim. nälkä, jano ja suojan tarve – on tyydytetty, mutta materian haaliminen jatkuu, aletaan puhua ylenmäärästä, liiallisuudesta, ahneudesta. Turhamaisuus, josta Raamatussa varoitetaan, liittyy usein juuri ylenmääräisyyteen: se, mikä menee yli tarpeen, on turhaa. Turhuudelle omistautuminen on turhamaisuutta.
"Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa
tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta." (Saarn. 5:9)
Kohtuullisuuteen pyrkiminen kytkeytyy järkevyyteen. On järkevää tavoitella ruokaa nälkäänsä ja juomaa janoonsa, mutta kun päämäärä on saavutettu ja tarve tyydytetty, haaliminen ei enää ole järkevää, vaan päämäärätöntä. Esim. englannissa yksi 'kohtuutonta' tarkoittavista sanoista onkin 'unreasonable', joka tarkoittaa kirjaimellisesti järjetöntä – sitä että tavoittelee jotain ilman järjellistä syytä.
Ekologista elämäntapaa koskevassa keskustelussa on tarpeen muistaa eräs toinen kristinuskon opetus: kukin tarkatkoon omaa vaellustaan sen sijaan, että osoittaisi sormella muita (Room. 2:1-3). Kohtuudessa pysyminen on hyväksi kaikille, ja sitä pitäisi mielestäni opettaa enemmän kristittyjen keskuudessa – onhan sille vankka perusta Raamatussa, mutta käytännössä oikean rajan etsiminen on omantunnon kysymys.
Entä nautinnot?
Kohtuudessa pysyminen sekoitetaan joskus periaatteelliseen nautintokielteisyyteen, joka ei kuulu kristinuskoon. Jos käytetään yksinkertaisuuden takia esimerkkinä taas ruokaa ja juomaa, niin itselle mieluisan ruoan ja juoman tavoitteleminen on ymmärrettävää eli järjellistä – onhan Jumala luonut meille makuaistin (ja muutaman muunkin aistin) ja monipuolisesti maukasta ravintoa.
Jeesus puhui omien tapojensa erilaisuudesta verrattuna äärimmäisen askeettisesti eläneeseen Johannes Kastajaan. Raamatussa Johanneksen kerrotaan eläneen autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisen hunajalla (Matt. 3:4) eikä hän syönyt leipää ja juonut viiniä, kun taas Ihmisen Poika eli Jeesus "söi ja joi" (Luuk. 7:34). Hyönteisruokavaliollakin pysyisi ehkä elossa, mutta ei ole kohtuutonta valita mieluummin ruoka, joka maistuu omasta mielestä hyvältä. Tosin jotkut ovat kuvailleet heinäsirkkojenkin makua hyväksi...
Materiaalisesti pienimuotoisempaan elämään pyrkiminen ei missään nimessä tarkoita, että pitää luopua aistinautinnoista; niiden tavoittelu ei vain ole elämän tarkoitus kuten ei ylenmäärin haaliminenkaan. Luojan kiitos, nimittäin ainakin minulle esim. hyvä ruoka on tärkeä, iloa tuottava asia!
Hengellistä tarvetta ei voi täyttää materialla
"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?" (Ps. 42:12; 1933)
Ehkä yksi kohtuuttoman kuluttamisen syy on yritys tyydyttää ei-materiaalisia tarpeita materialla? Yritys on tietysti tuomittu tuhoon: paitsi että todellinen tarve ei täyty, materiaa puolestaan haalitaan yli tarpeiden.
Melko yleistä lienee myös omanarvontunnon vahvistaminen ostelemalla, materiaalisesti liiallisella ja joskus mahtailevallakin elämäntyylillä. Tämä voi tapahtua vaivihkaa kulttuurissa, jossa ihmisiin viitataan yhä useammin kuluttajina. Todellinen tarve, joka tässä kohtaa on tarve kokea olevansa arvokas sellaisenaan, ihan vain ihmisenä, ei täyty.
Kohtuudessa pysyminen materian tavoittelemisessa on viisasta, mutta Jumalan rakkauteen kohtuus ei päde. Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta kuvataan ylitsevuotavaksi, runsaaksi, ylenpalttiseksi. Psalmissa 23 Daavid sanoo maljansa olevan ylitsevuotavainen Jumalan hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä. Ja Uudessa Testamentissa Paavali opettaa Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta:
"mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi" (Room. 5: 20; 1938)
Ihmisen syvimmän tarpeen voi täyttää yksin Jumala, ja Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Kun Raamatussa varoitetaan mahtailevasta elämästä, ahneudesta ja turhamaisuudesta, sekin on tarkoitettu meidän parhaaksemme. Jumalan tahto ei ole kurjistaa elämäämme tarkoituksettomin rajoituksin, vaan ohjata meitä hyvään ja saada Hänen antamansa elämä kukoistamaan meissä.
"Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:3; 1933)
