tiistai 28. elokuuta 2018

Muutama ajatus taiteesta

  Taide voi omalla tavallaan muistuttaa Taivaan harmoniasta ja rauhasta. Toisaalta se voi muistuttaa myös rististä, jonka kautta Jumala avasi tien luokseen.

Miten olisi viisainta suhtautua sellaiseen sanalliseen taiteeseen, jonka viestit ovat kristinuskon vastaisia?






Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi


  Olen kuullut sanottavan, että Johann Sebastian Bachin musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi "sävelletty polvillaan". Muistaakseni sanoja perusteli tuolla tavoin, miksi pitää enemmän jonkun toisen klassisen säveltäjän tuotannosta, olisiko ollut Beethovenin. Sanojan motiivista huolimatta luonnehdinta on osuva, sillä Bach oli harras kristitty, joka sanoi säveltävänsä Jumalan kunniaksi.

Monitasoiset, harmoniset konsertot, passiot ja kantaatit oli tehty Hänen kunniakseen, jolta poikkeuksellinen musikaalisuuden lahja oli saatu. Luoja loi ihmisen omaksi kuvakseen: ihmisen halu ja tarve luoda sekä lahjakkuus tehdä taidetta on peritty Häneltä. Jumala haluaa, että käytämme taiteellisia lahjoja Hänen kunniakseen (2. Moos. 31:1-6).

  Kauniin ja harmonisen taiteen, olipa kyse musiikista, arkkitehtuurista tai vaikka maalaustaiteesta, sanotaan joskus viestivän "toiseuden" olemassaolosta arkisen ja monesti sekasortoisen ja ruman maailman keskellä. Taide voi omalla tavallaan muistuttaa, että on olemassa muutakin, ikuinen ulottuvuus – Jumalan Taivas, jossa vallitsee harmonia ja rauha.

"Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:3-4)

  Ei Jumalan kunniaksi tehdyn taiteen tarvitse välttämättä olla pelkästään aisteja hivelevää ja klassisen kauneuden raameissa kurinalaisesti pysyvää. Vierastan tuollaista ajattelua. Teos voi sisältää tyylillisesti haastaviakin elementtejä.

Syntyihän Jumalan Poika ihmiseksi, tuli alas maailmaan ja kantoi meidän syntimme ristillä kärsien – miksi siis Jumalaa kunnioittavan ja Hänen teoistaan kertovan taiteen pitäisi hypätä maailman kurjuuden ja raadollisuuden yli? Tämä ei tarkoita, että kurjuutta tai sekasortoa ihannoitaisiin, vaan että sekin tunnustetaan, sekin puoli saa ilmaisunsa taiteessa.

  Joka tapauksessa taide on vain ihmiskätten työtä, olipa se pelkästään mieltä ylentävää tai myös haastavaa. Suhtautuminen taiteeseen saattaa vääristyä: ylistyksen ja palvonnan kohteena ei olekaan silloin Jumala, vaan taiteilija tai – mikä taitaa nykyään olla yleisempää – taide itse (Room. 1:22-25).

 

"Jumalaton taide" – pitäisikö siltä suojautua?


  Pink Floyd -yhtyeen albumi The Wall sisältää muutaman hurjan kappaleen, jossa ihannoidaan sotaa, väkivaltaa, rasismia, fasismia ja kuolemaa. Mutta kun kuuntelee koko yhtenäisen tarinan kertovan albumin, käy ilmi, että kertoja itse on sodan, alistamisen ja perheen hajoamisen (isän rintamalle lähtemisen takia) traumatisoima rock-tähti, joka mm. purkaa ahdistustaan fantasioimalla kauheita. Albumin traaginen kokonaissanoma kääntyykin näitä pahoja julistuksia vastaan.

Muistaakseni jo peruskoulun äidinkielen tunnilla opetettiin, että mm. novelleja lukiessa kannattaa pohtia kuka puhuu sekä arvioida kertojan luotettavuutta ja motiiveja.

Sen sijaan, että joutuisi välttelemään vaikkapa kristinuskon ihmiskäsityksen vastaisia lyriikoita, voi tietoisesti kyseenalaistaa niitä. Tuskin kukaan edes pystyisi suojautumaan Jumalan tahdon vastaisilta taiteellisilta vaikutuksilta langenneessa maailmassamme (korpimökissä asuvaksi erakoksi ryhtymättä). Tosin sekin, ettei ehdoin tahdoin pyri sellaisten teosten äärelle, saattaa olla ihan viisasta. Kukin meistä tekee niin kuin parhaaksi näkee.

  Entä tietynsuuntaisesti vaikuttamaan pyrkivä, poliittisesti kampanjoiva taide? Vuosia sitten katsoin espanjalaiselokuvan Meri sisälläni (Mar adentro 2004). Keskushenkilö, onnettomuudessa halvaantunut entinen merimies Ramon haluaa "kuolla arvokkaasti". Hän taistelee eutanasialain puolesta yhteiskunnassa, joka suhtautuu siihen jyrkän tuomitsevasti. Ramon päätyy etsimään ihmistä, joka avustaisi häntä itsemurhassa. "Se joka rakastaa minua, auttaa minua kuolemaan", hän väittää.

Vaikka Meri sisälläni on taitavasti tehty, esim. visuaalisen toteutuksen ja näyttelijätyön osalta, pidän sitä eutanasian puolesta kampanjoivana elokuvana. Perustelen näkemystäni sillä, että lähes kaikki vakavasti otettavat eutanasian vastaiset argumentit loistavat poissaolollaan.

Tarina sijoittuu Espanjaan, perinteeltään katoliseen ja siten eutanasiakielteiseen kulttuuriin, joten syvällisempää näkemystä kuolinapua vastaan olisi luontevasti saatu käsikirjoitettua elokuvaan. Yhdessä kohtauksessa Ramonin luona vierailee pappikin, mutta hänestä on tehty lähinnä koominen hahmo. Muutoin hienon elokuvan katsominen oli näiden puutteiden takia hetkittäin melko turhauttava kokemus.

(spoilerivaroitus tätä kappaletta koskien) Lopulta Ramonia päätyy avustamaan itsemurhassa empaattinen naishahmo Rosa, joka alun perin vastustaa itsemurhaa ja eutanasiaa! Ramon ei kärsi esim. rajuista kivuista tai muista akuuteista oireista, vaan Rosan empatiaan vetoaminen on häneltä älykästä sanallista vaikuttamista, mielestäni manipulointia.

Vaikka Meri sisälläni on nähdäkseni eutanasian laillistamisen puolesta kampanjoiva elokuva, minun vastaanotossani tärkeimmän sijan saivat päinvastaiseen suuntaan etenevät pohdinnat. Empatia kuuluu rakkauteen, mutta se tulee suunnata elämän suojelemiseen – se on empatian perimmäinen tarkoitus. Aloin ajatella sitäkin, miten helppoa on julistaa vakaumustaan, mutta tositilanteessa, kun uskoa koetellaan, kokemus voi olla hämmentävä eikä kaikki enää näytäkään yksinkertaiselta ja selkeältä.

  Taiteen tekijä ja taideteos eivät kontrolloi vastaanottajan pohdintoja ja tulkintoja. Taiteilija on vapaa ilmaisemaan, ja vastaanottaja on vapaa ajattelemaan ja muodostamaan omia tulkintojaan.

"Tyhmä uskoo kaiken minkä kuulee, järkevä harkitsee mitä tekee." (Sananl. 14:15)









tiistai 14. elokuuta 2018

Ilmastonmuutosmietteitä: kulutuksen kohtuullistaminen

  Ihmisvaikutteisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään elintason tuntuvaa alentamista länsimaissa. Löytyykö kulutuksen vähentämiselle tukea Raamatusta?






Hyvä elämä = kohtuullinen elämä


  Kuulun niihin suomalaisiin, joille juuri päättynyt ennätyshellejakso aiheutti (ainakin viimeiset pari viikkoa) enemmän tuskaa kuin nautintoa. Trooppisina öinä, kun en saanut nukuttua, aloin lukea lehtijuttuja ja asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita ihmisvaikutteisesta ilmastonmuutoksesta eli "maapallon muuttumisesta pannuhuoneeksi".

  Luonnonsuojelu sisältyy syvällisesti kristinuskoon: Raamatussa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisen tehtäväksi luomakunnan vallitsemisen, mikä tarkoittaa olennaisesti siitä huolehtimista, sillä Jumala totesi luomastaan, että "kaikki oli hyvää" (1. Moos. 1:26-31). Jumalan luomistyön moninaisuuden vaaliminen on arvokasta ja meillä on siihen pysyvä velvollisuus.

  Meillä hyvinvointimaissa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään kulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Kulutuksen kohtuullistamiselle onkin vahva perusta Raamatussa.

Materian tavoittelemisen kohtuullisuus sisältyy syvällisesti kristinuskon käsitykseen hyvästä, viisaasta elämästä. Kun ruumillinen tarve – esim. nälkä, jano ja suojan tarve – on tyydytetty, mutta materian haaliminen jatkuu, aletaan puhua ylenmäärästä, liiallisuudesta, ahneudesta. Turhamaisuus, josta Raamatussa varoitetaan, liittyy usein juuri ylenmääräisyyteen: se, mikä menee yli tarpeen, on turhaa. Turhuudelle omistautuminen on turhamaisuutta.

"Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa
tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta." (Saarn. 5:9)

Kohtuullisuuteen pyrkiminen kytkeytyy järkevyyteen. On järkevää tavoitella ruokaa nälkäänsä ja juomaa janoonsa, mutta kun päämäärä on saavutettu ja tarve tyydytetty, haaliminen ei enää ole järkevää, vaan päämäärätöntä. Esim. englannissa yksi 'kohtuutonta' tarkoittavista sanoista onkin 'unreasonable', joka tarkoittaa kirjaimellisesti järjetöntä – sitä että tavoittelee jotain ilman järjellistä syytä.

   Ekologista elämäntapaa koskevassa keskustelussa on tarpeen muistaa eräs toinen kristinuskon opetus: kukin tarkatkoon omaa vaellustaan sen sijaan, että osoittaisi sormella muita (Room. 2:1-3). Kohtuudessa pysyminen on hyväksi kaikille, ja sitä pitäisi mielestäni opettaa enemmän kristittyjen keskuudessa – onhan sille vankka perusta Raamatussa, mutta käytännössä oikean rajan etsiminen on omantunnon kysymys.


Entä nautinnot?

  Kohtuudessa pysyminen sekoitetaan joskus periaatteelliseen nautintokielteisyyteen, joka ei kuulu kristinuskoon. Jos käytetään yksinkertaisuuden takia esimerkkinä taas ruokaa ja juomaa, niin itselle mieluisan ruoan ja juoman tavoitteleminen on ymmärrettävää eli järjellistä – onhan Jumala luonut meille makuaistin (ja muutaman muunkin aistin) ja monipuolisesti maukasta ravintoa.

Jeesus puhui omien tapojensa erilaisuudesta verrattuna äärimmäisen askeettisesti eläneeseen Johannes Kastajaan. Raamatussa Johanneksen kerrotaan eläneen autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisen hunajalla (Matt. 3:4) eikä hän syönyt leipää ja juonut viiniä, kun taas Ihmisen Poika eli Jeesus "söi ja joi" (Luuk. 7:34). Hyönteisruokavaliollakin pysyisi ehkä elossa, mutta ei ole kohtuutonta valita mieluummin ruoka, joka maistuu omasta mielestä hyvältä. Tosin jotkut ovat kuvailleet heinäsirkkojenkin makua hyväksi...

  Materiaalisesti pienimuotoisempaan elämään pyrkiminen ei missään nimessä tarkoita, että pitää luopua aistinautinnoista; niiden tavoittelu ei vain ole elämän tarkoitus kuten ei ylenmäärin haaliminenkaan. Luojan kiitos, nimittäin ainakin minulle esim. hyvä ruoka on tärkeä, iloa tuottava asia!


Hengellistä tarvetta ei voi täyttää materialla


"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?" (Ps. 42:12; 1933)

  Ehkä yksi kohtuuttoman kuluttamisen syy on yritys tyydyttää ei-materiaalisia tarpeita materialla? Yritys on tietysti tuomittu tuhoon: paitsi että todellinen tarve ei täyty, materiaa puolestaan haalitaan yli tarpeiden.

Melko yleistä lienee myös omanarvontunnon vahvistaminen ostelemalla, materiaalisesti liiallisella ja joskus mahtailevallakin elämäntyylillä. Tämä voi tapahtua vaivihkaa kulttuurissa, jossa ihmisiin viitataan yhä useammin kuluttajina. Todellinen tarve, joka tässä kohtaa on tarve kokea olevansa arvokas sellaisenaan, ihan vain ihmisenä, ei täyty.

  Kohtuudessa pysyminen materian tavoittelemisessa on viisasta, mutta Jumalan rakkauteen kohtuus ei päde. Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta kuvataan ylitsevuotavaksi, runsaaksi, ylenpalttiseksi. Psalmissa 23 Daavid sanoo maljansa olevan ylitsevuotavainen Jumalan hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä. Ja Uudessa Testamentissa Paavali opettaa Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta:

 "mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi" (Room. 5: 20; 1938)

  Ihmisen syvimmän tarpeen voi täyttää yksin Jumala, ja Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Kun Raamatussa varoitetaan mahtailevasta elämästä, ahneudesta ja turhamaisuudesta, sekin on tarkoitettu meidän parhaaksemme. Jumalan tahto ei ole kurjistaa elämäämme tarkoituksettomin rajoituksin, vaan ohjata meitä hyvään ja saada Hänen antamansa elämä kukoistamaan meissä.

"Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:3; 1933)