tiistai 29. joulukuuta 2020

Kolme näkökulmaa rauhaan kristinuskossa

  Elämme syntiinlangenneessa ihmisyydessä ja pysyvästi rauhattomassa maailmassa – kuitenkin kristityn tulee pyrkiä elämään rauhassa muiden kanssa.

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. On rohkeasti pitäydyttävä Jumalan sanassa, vaikka se synnyttäisi epäsopua ja jopa vihaa ja vainoa. 

  Jeesus, Rauhan Ruhtinas, sanoi seuraajilleen: "Oman rauhani minä annan teille". Millaista on Jeesuksen rauha?



Rauha on maailmassa poikkeustila

  Pari päivää sitten, ollessani matkalla kotiin paikasta jossa olin viettänyt joulun, kuulin auton radiosta keskustelun rauhasta. Aloin kuunnella kesken ohjelman, mutta oletan, että yhtenä keskustelun teemoista oli joulurauha.

Keskustelijat pohtivat, miksi rauha ja sovinto sosiaalisessa kanssakäymisessä on usein poikkeustila, joka on mahdollista saavuttaa vain, jos nähdään vaivaa sen eteen. Yksi keskustelija kertoi hyviin vuorovaikutustaitoihin keskittyvästä Rauhanfutis-kampanjasta, johon jossain koulussa oltiin osallistuttu. Kun oppilaille myöhemmin jalkapalloa pelatessa oli tullut riitaa ja tappelua, ja osapuolilta kysyttiin, mihin kampanjassa opitut taidot olivat unohtuneet, oppilas vastasi: "niin siis se oli sitä rauhanfutista – tämä on taas ihan tavallista futista".

  Kristittyä maailman rauhattomuuden ei pitäisi yllättää, ajateltiinpa sosiaalista kanssakäymistä tai isompia kokonaisuuksia, kuten yhteiskunnallista elämää tai valtioiden välisiä suhteita. Kristinuskon yksi pääopeista on, että koko ihmiskunta on syntiinlangennut ja sitä myöten elämme langenneessa, pahassa maailmassa. 


"Heidän ajatuksensa ovat turmion ajatuksia, he jättävät jälkeensä tuhoa ja hävitystä. Rauhan tietä he eivät tunne, oikeus ei johda heidän askeliaan." (Jes. 59:7-8)


Viha ja piittaamattomuus lähimmäistä kohtaan, halu loistaa itse polkemalla jotakuta toista, ylpeys, ahneus ja anteeksiantamattomuus ovat esimerkkejä Raamatussa mainituista synneistä, jotka aiheuttavat rauhattomuutta, riitaa ja sotaa maailmassa.

  Pitäisikö kristityn sitten vain hyväksyä rauhattomuus, riita, tappelut ja jopa verenvuodatus? Eli jos syntiinlankeemus on keskeinen oppi kristinuskossa, ja siitä seuraten uskomme, että rauhattomuus on pysyvä tosiasia tässä maailmassa – niin jokaisen omassa sisimmässä ja ihmissuhteissa kuin isommissa yhteyksissä – seuraako siitä, että meidän pitää vain seisoa tumput suorina ja voivotellen hyväksyä kaikki? 

Raamatun mukaan vastaus kysymykseen on kieltävä. Ihmisen syntisen luonnon tunnustaminen tosiasiana ei tarkoita, ettei vaivaa tarvitsisi nähdä sellaisten asioiden eteen, jotka eivät tule luonnostaan ihmisen sisimmästä. Päinvastoin: syntiä vastaan tulee taistella. Paikka, mistä taistelu syntiä vastaan lähtee Jeesukseen uskovalla, on kunkin oma sisin. Maailmaan ja omiin ihmissuhteisiin voi luoda rauhaa siten, että itse ottaa muut huomioon, kohtelee muita oikein, myöntää virheensä ja väärät tekonsa, on kärsivällinen ja anteeksiantavainen.

Raamatussa opetetaan myös, että pitää puuttua vääryyteen, kun sellaista kohtaa. Se on Jumalan tahdon noudattamista ja lähimmäisen rakastamista. Vaikka taistelu syntiä vastaan lähtee uskovaisen sisimmästä, myös muiden harjoittaman vääryyden katsominen läpi sormien on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Kristittyjen päätehtävä on julistaa pelastuksen evankeliumia. Usko Jeesukseen saa ihmisen sydämessä aikaan mm. edellä mainittuja asenteita eli kärsivällisyyttä, nöyryyttä, epäitsekkyyttä, anteeksiantavaisuutta. Ne voivat parhaimmillaan lisätä rauhaa toisten kanssa – paitsi muiden uskovaisten, myös niiden kanssa, jotka eivät usko Jeesukseen.


"Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!" (Ps. 34:15)


Ei Jumalan sanan kustannuksella

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Rauhantahtoisuus ei tarkoita, että pitäisi olla myötämielinen kaikkia mielipiteitä ja näkemyksiä kohtaan, jotta sopu säilyisi.  

  Roomalaiskirjeessä sanotaan uskovaisille "Älkää mukautuko tämän maailman menoon" (Room. 12:2), minkä ymmärrän tarkoittavan paitsi sitä, ettei uskovaisen tule itse elää sen mukaan, mitä maailma opettaa ja pitää hyväksyttävänä, myös sitä, että täytyy olla valmis kertomaan rohkeasti Jumalan sanaan perustuvat näkemyksensä, vaikkei niitä hyväksyttäisi. Tulee siis elää, tunnustaa ja opettaa Jumalan sanan mukaisesti, vaikka sen takia saisi vihaa osakseen ja vaikka seurauksena olisi epäsopua.

 Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan." (Matt. 10:34). Jeesus opetti tässä kohtaa tunnustautumisesta Hänen omakseen ihmisten edessä sekä kertoi vihasta ja vainosta, jota siitä voi seurata usein kaikkein lähimpien ihmisten parissa.

  Vaikka kristittyjen täytyy pitäytyä Jumalan sanaan vihasta huolimatta, rauhaan pitä pyrkiä tällaisissakin tilanteissa. Edellä mainitsemassani Roomalaiskirjeessä kehotetaan myöhemmin: "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa." (Room. 12:18) Miten nämä kaksi voi sovittaa yhteen: tinkimättömästi Jumalan sanassa pitätymisen sekä toisaalta rauhassa elämisen muiden kanssa? 

Nähdäkseni olennaista on se, millä tavalla näkemyksensä ilmaisee. On epäsopua, jota emme voi välttää, vaikka yrittäisimme, mutta sen lisäksi on paljon turhaa epäsopua ja riitaa. Raamatussa kehotetaan sävyisyyteen ja kunnioittavaan suhtautumiseen kaikkia kohtaan. 

Yksi kaikkein pahimmista turhan epäsovun synnyttäjistä on ylimielinen asenne, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keskittyy paasaamaan toisen ihmisen synneistä ja ohittaa kokonaan sen tosiasian, että on itsekin tehnyt syntiä ja saanut anteeksi Jumalalta. Keskustelun sävystä riippuen joskus on parempi sanoa "me ihmiset olemme syntisiä, mutta Jumala on lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä". 


"Oman rauhani minä annan teille" 

  Radiokeskustelua kuunnellessani aloin miettiä, mitä rauha minulle perimmäisesti tarkoittaa – mitä vastaisin, jos minua haastateltaisiin aiheesta, vaikka tuollaista radio-ohjelmaa varten?

Väkivallattomuus, riita-asioiden ratkominen keskustelemalla, lain noudattaminen, rauhanvälitystyö sekä joulurauhan yhteydessä usein mainittu arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen ovat kaikki tärkeitä asioita. Kuitenkin perimmäisesti rauha tarkoittaa minulle sitä, että Jeesus sovitti syntimme ja toi rauhan ihmisen ja Jumalan välille uskossa vastaanotettavaksi. 

Jeesus sanoi: "Oman rauhani minä annan teille" (Joh. 14:27) Millaista on Jeesuksen antama rauha? Ymmärrän sen siten, että Jeesus on tie Taivaaseen, jossa ei enää ole keskeneräisyyttä, kaaosta, syntiä, väkivaltaa, vihaa, riitoja, vainoja, kärsimystä eikä vaaroja, vaan kaikki on niin kuin pitää, kaikki on hyvin. Eikä ole kiirettä eikä kaipuuta jonnekin muualle, vaan Jumalan luona olemme jo perillä. Vaikka nyt vielä olemme täällä langenneessa maailmassa, Jeesukseen uskova on tiellä Taivaaseen. Jeesuksen rauha tässä elämässä on olennaisesti sitä, että uskon ja luotan kaiken päättyvän hyvin.

  Olen visuaalinen ajattelija eli ajattelen kuvina, ja aina kun mietin Jeesuksen antamaa rauhaa, näen mielessäni piirretyn kuvan, jonka näin ensimmäisen kerran joskus nuorena, ehkä jo lapsena. Kuva perustuu Jeesuksen sanoihin Johanneksen evankeliumin luvussa 10: "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15) Kuvassa on niityllä seisova paimen, jonka ympärillä on lampaita, takana näkyy synkkä metsä. Paimen pitää sylissään karitsaa ja katsoo katsojaan.

Tässä pyhäkoulutyyppisessä kuvassa, tai ainakin omassa muistikuvassani siitä, Jeesus-paimenen katse on rauhallinen. Se sanoo, että vaikka koettelemuksia vielä on edessä, ne on jo voitettu. Jeesus on voittanut maailman.


"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)







tiistai 15. joulukuuta 2020

Esoteerinen uskonnollisuus vs. kristinusko

  Esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa ihmisen sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu vain harvoille ja valituille, "tietoon vihityille". Kristinusko on juuri päinvastainen esoteerisiin uskontoihin verrattuna: evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille.




Miksi esoteerinen uskonnollisuus kiehtoo?


  Pari vuotta sitten kuuntelin netistä uskontoaiheisen keskustelun. Etnisistä juurista kiinnostuneet keskustelijat pohtivat tapoja elvyttää esikristillisiä pakanauskontoja Euroopassa ja muualla läntisessä maailmassa. Kristinuskoa he moittivat sen auktoritatiivisuudesta ja esoteerisuuden torjumisesta. Minua alkoi kiinnostaa, mitä tuo "esoteerisuus" tarkoittaa ja että pitääkö kritiikki paikkaansa.

Googlaamalla sain selville, että esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa yksilön sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu "tietoon vihityille", sisäpiirille. Joten kyllä, keskustelijoiden kritiikki pitää paikkansa: kristinusko ei ole esoteerista. Jumalan ilmoitus Itsestään ja tahdostaan on ihmisten ulkopuolta eikä sisimmästä lähtöisin, ja evankeliumi on tarkoitettu kaikille julistettavaksi (Mark. 16:15). 

  Monet muut uskonnot taas ovat selkeästi esoteerisia: totuuden löytääkseen ihmisen tulee kääntää katse omaan sisimpään meditoiden, valaistumista tavoitellen. Monissa näistä uskonnoista pyrkimys perustuu uskomukselle, että ihminen on osa jumaluutta; sen takia ihminen voi löytää jumalallisen tiedon ja totuuden sisimmästään. 

Tähän ryhmään kuuluvat olennaisilta osiltaan Aasian suuret uskonnot, niiden läntiset New Age -tyyppiset versiot sekä ymmärtääkseni, ja yllä mainittujen keskustelijoiden mukaan, erilaiset ns. pakanalliset luonnonuskonnot. Myös kristinuskon historiassa on esiintynyt (ja esiintyy tänä päivänäkin) harhaoppista "esoteerista kristillisyyttä", mm. Rudolf Steinerin teosofia.

  Miksi erilaiset esoteeriset uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Ehkä yksi syy, miksi esoteerisuus kiehtoo on varmaan sen salaperäisyys ja se, että siihen vihkiytyminen liittää yksilön uskonnolliseen "eliittiporukkaan" – ihmiset haluavat päästä sisäpiiriin. 

Toinen syy voi olla, että ympäröivä kulttuuri ainakin täällä läntisessä maailmassa on nykyään niin monimutkaista ja ristiriitaista, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin elämän tarkoitus sekä kysymys oikeasta ja väärästä, että rauhaa ja varmuutta etsivät ihmiset mieluummin kääntävät katseensa sisimpäänsä ja rauhoittelevat itseään sanoen, että jokaisella on oma totuutensa.

Maailma myös palkitsee siitä kannasta, että jokaisella on oma totuutensa. Se samastetaan suvaitsevuuteen. Sanomalla niin voi varmistella, ettei loukkaa ketään. Sen seurauksena jokainen voi elää omassa kuplassaan. Valitettavasti joskus sen seurauksena myös on välinpitämättömyyttä sekä se, ettei mistään tärkeästä (elämän tarkoitus, hyvä ja paha jne.) edes keskustella, kun pelätään loukkaamista niin paljon.

En minäkään tuomitse ihmisiä ja käyttäydy kunnioittamattomasti eri tavoin uskovia kohtaan, mutta en myöskään sanoisi, että jokaisella on oma totuutensa. En usko totuuden vaihtelevan ja olevan ristiriitainen. Uskon ja väitän, että Jeesus Kristus on Totuus. Vastaavasti en edes loukkaannu siitä, jos tai kun joku ei-kristitty sanoo minun uskoni olevan hölynpölyä; hänelläkin on oikeus ilmaista näkemyksensä. 



Kristillinen usko – joukko ulkoa opeteltuja opinkappaleita? 


  Onko kristityn usko ulkonaista? Hyväksytään ylhäältäpäin annettuna erilaisia uskomuksia ja opinkappaleita ja toistetaan niitä sokeassa uskossa ilman, että edes pyritään ymmärtämään mitä ne tarkoittavat? 

Tämä kritiikki ihmetyttää minua, koska näen kristinuskon perusopin selkeänä ja johdonmukaisena – kaikki vain eivät usko ja siksi torjuvat sen. Sanoisin jopa, ettei kristinuskossa ole mitään hämärää ja outoa, siis sellaista, mikä olisi mahdollista toistaa vain, jos sen on ensin opetellut ulkoa.

Ehkä kritiikki lähtee usein siitä, että sen esittäjä vertaa kristinuskoa esoteerisiin uskontoihin, joissa ihminen itse on ilmestystiedon lähde, kanavoi ja selittää jumalallisia viestejä ja oikeastaan on itse jumala tai ainakin osa jumaluutta. Siihen nähden kristillinen usko ehkä näyttää ulkonaiselta?

Kristinuskon "opinkappaleet" eivät ole ulkoa opeteltaviksi ja ilman mieltä toistettaviksi tarkoitettuja, vaan Jumala haluaa meidän myös ymmärtävän ilmoituksensa. Kaikki Jumalaa ja pelastusta koskevat asiat, jotka meidän tämän ajallisen elämän aikana on tarkoitus ymmärtää, avautuvat ymmärrettäviksi uskossa: Jumalan luomistyöhön eli luontoon sisältyvä tarkoituksenmukaisuus, Jumalan tahto miten meidän tulisi elää, se ettemme ole eläneet Hänen tahtonsa mukaan eli ihmisen syntisyys sekä Jumalan lähettämä pelastus Jeesuksessa Kristuksessa. 

  "Miksi kristityn pitää aina tarkistaa asiat Raamatusta? Etkö itse osaa vastata?" on kysymys, joka uskovaisille toisinaan esitetään. Vastaus on, että ihminen – uskovainenkin, johon Jumalan Pyhä Henki on tullut asumaan – on erehtyväinen, kun taas Jumalan sanaan voi luottaa. Sen takia kaikki Jumalaa koskevat opetukset, julistukset ja väitteet täytyy ns. koetella Raamatulla. 

Pyhä Henki nimenomaan osoittaa oman itsen ulkopuolelle, Jeesukseen Kristukseen, todistaa Hänestä sekä avaa uskovaiselle Raamatun sen ydinsanoman eli pelastuksen evankeliumin kautta. Pyhän Hengen läsnäolo sydämessä ei siis tee uskovaisesta erehtymätöntä ihmistä, vaan saa luottamaan Jumalan sanaan, joka on erehtymätön.

"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)


Onko Jumala etäinen?


  Kristinuskossa ihminen itse ei ole jumala tai osa jumaluutta – onko suhde Jumalaan tämän erillisyyden takia etäinen? 

Tähän on helppo vastata. Itse asiassa yhteys ja läheisyys on mahdollista vain erillisten olentojen välillä: juuri se, että ihminen ei ole Jumala, loogisesti mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välille yhteyden, suhteen, läheisyyden. Ja Jumala avasi yhteyden lähettämällä Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Uskonsuhde on erityinen, sillä jokainen joka uskoo Jeesukseen Pelastajanaan ja Herranaan, niin kuin Raamatussa opetetaan, on Jumalan lapsi. Kristinuskossa Jumala Itse on uskovaisen Taivaallinen Isä.  

"Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" (Gal. 4:6)

  Minulle se, että pelastuksen evankeliumi on yksinkertainen, selkeä ja kaikille tarkoitettu, todistaa Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta ihmisiä kohtaan. Kristinusko ei ole sisäpiirijuttu, elitististä, vaikeaa ymmärtää tai tietoa johon pitäisi asteittain vihkiytyä. 

Jouluevankeliumi muistuttaa minua tästä. Ilosanoma Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin niin Itämaan tietäjille, jotka olivat varmaan poikkeuksellisen viisaita miehiä, kuin samalla seudulla oleville paimenille. Paimenet olivat vartioimassa laumaansa, kun Herran enkeli ilmestyi heille ja kertoi ihmeellisestä tapahtumasta. He kaikki kiirehtivät katsomaan vastasyntynyttä Jeesusta (Luuk. 2:8-20).

  Viimeinen kysymys: jos kristinuskon sanoma on tarkoitettu kaikille, eikä vain osalle ihmisistä, miksi sitten Jumala ei tee niin, että kaikki ihmiset uskoisivat sen? Tuohon en osaa vastata. Tiedän vain, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille. Jeesus itse käski niin:

"Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille." (Mark. 16:15)





tiistai 1. joulukuuta 2020

Totteleeko kristitty Jumalaa pelosta?

  Jumalalla on valta heittää Helvettiin ne, jotka eivät Häntä tottele – senkö takia, pelosta, uskovainen pyrkii elämään Jumalan käskyjen mukaan? 



Vahvimman oikeus?


  Joskus nuorena tein netistä löytämäni testin, jolla pyrittiin kartoittamaan vastaajan etiikkaa ja moraalia. Yksi englanninkielisen testin väittämistä kuului "Might makes right", ja siihen piti vastata, onko samaa vai eri mieltä. Suomeksi kysymyksen voisi muotoilla vaikka näin: "Perustuuko moraali viime kädessä vahvimman määräysvaltaan?" 

Vastasin kieltävästi – onhan ilmeistä, että ihmiset tekevät paljon vääryyttä heikommilleen, ja kautta aikojen yhteisöt ja järjestäytyneet yhteiskunnat ovat hyväksyneet ja laillistaneet monenlaisia vääryyden muotoja.

Vuosia myöhemmin, ollessani jo uskossa, kysymys tuli uudestaan mieleeni. Tällä kertaa pohdin sitä suhteessa Jumalaan sekä Raamattuun, jossa kaikkivaltias Jumala on ilmoittanut tahtonsa, miten meidän tulee elää. Onko kristinuskon moraalissa kyse lopulta might makes right -periaatteesta: Jumalan sana on lakimme siksi, että Jumala on meitä vahvempi, kaikkein vahvin? 

Kristinuskon vastustajat maalaavat joskus tuollaisen kuvan: kaikkivaltias taho, jota kristityt palvovat, mielivaltaisesti määrää miten tulee elää, ja tuon tahon kaikkivaltius on perimmäinen syy sille, miksi hänen käskyjensä mukaan ojentaudumme. Sillä jos emme toimi kuten kaikkivaltias tahtoo, kohtalomme on tulla heitetyiksi Helvettiin.

  Vaikka on totta, että Jumala on kaikkivaltias ja vahvin ja että Hän sanoo viimeisen sanan ja että kaikkien ihmisten kohtalo on Hänen käsissään, se ei kuitenkaan ole oikean ja väärän perusta kristinuskossa. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala on paitsi kaikkivaltias, myös pyhä ja vanhurskas eli täydellisen hyvä ja oikeamielinen. Jumalan käskyt ovat hyvät ja oikeat, koska Jumala on hyvä ja oikeamielinen.

Vaikka Jumala on kaikkivaltias, on jotain, mitä Hän ei voi tehdä, mutta mihin ihmiset pystyvät. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala ei valehtele (Tit. 1:2; käännös 1933/38). Se ei kuitenkaan ole rajoite tai heikkoutta, vaan juuri Jumalan vanhurskautta. Jos Jumala olisi pelkästään kaikkivaltias ja vahvin, Hän voisi valehdellakin. Mutta koska Jumala on vanhurskas, Hän ei valehtele.  

Vaikka ihmiset pystyvät valehtelemaan, Jumalaa ei kukaan voi pettää. Ihmiset pystyvät valehtelemaan toisilleen, mutta Jumalalle eivät. Jumala näkee ihmisen sydämeen (mm. Room. 8:27). Ja Hänellä on valta ja voima heittää valehtelija Helvettiin. Jumala on siis sekä kaikkivaltias että vanhurskas. 


"Herra, sinä olet oikeamielinen, oikeat ovat sinun päätöksesi." (Ps. 119:137)


Raamattu kehottaa pelkäämään Jumalaa


  Jos kerran kristinuskossa oikea ja väärä eivät perustu Jumalan voimaan ja valtaan heittää tottelemattomat Helvettiin, vaan Hänen vanhurskauteensa, miksi sitten Raamatussa siellä täällä kehotetaan pelkäämään Jumalaa? Jeesus sanoo suoraan "pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin" (Matt. 10:28). Toinen tunnettu lause on "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 111:10). 

Noista kohdista yleensä opetetaan, että kehotuksilla Herran pelkoon tarkoitetaan, että kristityn tulee suhtautua Jumalaan kunnioittavasti – Herran pelko on Jumalan suuruuden, pyhyyden ja viisauden muistamista ja sen mukaisesti suhtautumista. Niin minäkin sen ymmärrän. 

Joissain kehotuksissa pelätä Jumalaa, esim. yllä lainatuissa Jeesuksen sanoissa, taustalla on vastakkainasettelu: miksi pelätä ja pyrkiä miellyttämään ihmisiä, kun Jumala on kaikkein korkein? Ihmiset voivat vaikuttaa siihen, millaista elämämme täällä maailmassa on, mutta Jumala yksin päättää ikuisuudestamme. Jos siis jotakuta on syytä pelätä ja miellyttää, niin Jumalaa. 

Jumalan pelko kunnioituksena on sitäkin, että muistaa Jumalan olevan itseä viisaampi. Jos Raamatussa sanotaan jotain, mikä vaikka on oman tasa-arvokäsityksen vastaista, Jumalan kunnioittamista on, että luottaa Hänen sanaansa ja kyseenalaistaa oman käsityksensä, pysähtyy miettimään asiaa uudelleen. 

Kunnioittavaan suhtautumiseen kuuluu Jumalan tinkimättömyyden muistaminen: vaikka uskovainen on Jumalan lapsi, Jumala ei hyväksy vääryyttä uskovaiseltakaan. Kuulostaa ehkä selviöltä, mutta ihmisillä on taipumus ajatella, että jonkin ryhmän jäsenyys tuo erivapauksia, ja siitä on seurauksena ylimielistä käyttäytymistä. Kristityn tulee olla nöyrä ja Jumalaa-pelkäävä. Jumalan oikeamielisyys ei vaihtele sen mukaan, kuka Hänen edessään on. 

  Tätä kautta nuo Herran pelkoon kehottavat jakeet palauttavat uskovaisen Jeesuksen ristin luo, jos hän on ajan mittaan lipunut siitä jonnekin. Uskovainen kristitty on ristin varassa elämänsä loppuun asti – sen saman ristin, jonka luo Jumala jokaista ihmistä kutsuu. Synnistä tulee tehdä parannus ja turvata Jumalan anteeksiantoon, jonka Jeesus meille toi ristillä. Raamatun mukaan siinä, Jeesuksessa, on Jumalan rakkaus meitä kohtaan.

  Mikä on pahin pelkosi? Itse olen aina vastannut, että hylätyksi tuleminen. Jumalan hylkäämäksi tuleminen olisi sanoin kuvaamattoman kauheaa. Sen takia on helpottavaa, että Raamatussa mainitaan toinenkin asia, valehtelemisen lisäksi, mitä Jumala ei voi tehdä: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." (2. Tim. 2:13) Jumala on siis kaikkivaltias, vanhurskas ja rakkaudessaan uskollinen.


"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)


.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Jumala valitsi sen mikä maailmassa on halveksittua

  Raamatussa kerrotaan Jumalan valinneen sen, mikä maailmassa on halveksittua, sen, mikä ei ole yhtään mitään... Aloin ajatella tätä sanomaa luettuani Intian perinteisestä kastilaitoksesta sekä erityisesti sen ulkopuolella ja alapuolella elävistä kastittomista. Vaikka kastijärjestelmään perustuva syrjintä on Intian laissa kielletty, kastittomia kartellaan ja kohdellaan huonosti tänäpäivänäkin.

  Itse Jeesus maailmassa ollessaan tuli ihmisten torjumaksi ja ylenkatsomaksi. 



Intian kastittomien herättämiä ajatuksia


  Luin hiljattain lehtijutun Intian traditionaalisesta kastilaitoksesta. Jutussa haastateltu nainen kertoi, että kun hän lapsena kävi kylässä ylimpään kastiin kuuluvien ihmisten luona, isäntäväki osoitti hänet syrjään lattialle istumaan, ja kun hän yritti ojentaa tulitikkurasiaa perheen emännälle, tämä vetäisi kätensä pois ja käski häntä pudottamaan rasian niin, etteivät heidän kätensä koskettaisi toisiaan. Se oli normaalia kohtelua, koska hän kuuluu daliteihin, kastittomiin.

Kasteja on neljä, ja ne ovat, ylimmästä ja arvostetuimmasta alkaen, bramiinit (oppineet, hindulaisuuden pyhiin kirjoituksiin perehtyneet), kshatriyat (sotilaat), vaišyot (kauppiaat) ja šudrat (maanviljelijät ja käsityöläiset). 

Näiden alapuolella ovat kastittomat eli dalitit, joista ylempiin kasteihin kuuluvat ovat vanhastaan käyttäneet nimitystä achuta, koskemattomat. Se tarkoittaa, että kastittoman kosketusta tulee karttaa, koska sen uskotaan tekevän saastaiseksi. Kasti / kastittomuus määräytyy syntymässä eikä sitä voi koskaan muuttaa (vaikkakin joissain tapauksissa kastista voidaan erottaa): bramiinin lapsesta tulee bramiini, dalit-vanhemmille syntyvästä lapsesta tulee dalit. 

Kastijako perustuu alun perin käsitykseen, että kosminen jako, dharma, määrää kaikille eläville olennoille oman paikkansa syntymässä. On arveltu, että joustamaton kastilaitoksen muoto on perua myöhemmältä, brittiläisen siirtomaahallinnon ajalta eikä tule puhtaasti hindulaisuudesta. Dalitien saastaisena pitäminen perustuu paljolti siihen, että heille osoitetaan töitä, joissa ollaan kosketuksissa jätteiden ja ruumiiden kanssa. Karttelun peruste on siis julma yhdistelmä syntyperää (jota ei voi muuttaa) ja sille perustuvia rajattuja työmahdollisuuksia. 

Vaikka kastijärjestelmään perustuva syrjintä on Intian nykylaissa kielletty, perinteen mukainen huono kohtelu on syvään juurtunut kulttuuriin ja ihmisten käsityksiin, minkä takia dalitit kokevat sitä tänäpäivänäkin. Ongelmaa ei ole poistanut edes se, että Intialla on ollut jo kaksi daliteihin kuuluvaa presidenttiä.

  Ilahduin lukiessani Wikipediasta, että Intian kristityistä 80% on dalit-taustaisia. En usko sen olevan sattumaa, vaan uskon, että kristinuskon sanoma vetää puoleensa ihmisiä, joilla on heikko asema maailmassa. Sanotaanhan Raamatussa ihan kirjaimellisesti:

"Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä." (1. Kor. 1:26-29)

  Toisaalta juuri kun ehdin ilahtua, sain selville, että jossain määrin kastilaitoksen mukaista erottelua esiintyy myös Intian kristittyjen keskuudessa, esim. muutamien kirkkojen hautausmailla eri kastit erotetaan toisistaan muureilla... Tarkemmin ajateltuna ei tämä yllätä, ihminen on syntinen. Onhan erilaisia "kastijakoja" kaikkialla maailmassa. Intiassa se vain on saanut tuollaisen julkilausutun muodon.  

Mikään ei kuitenkaan poista sitä, että kristitty, Jumalan lapsi, on aina ylhäistä sukua – tunnustivatpa muut sen ympärillä tai eivät.


Kuningasten Kuningas ja herrojen Herra


  Kun olin ollut uskossa joitain kuukausia, luin Jesajan kirjaa Vanhasta Testamentista. Luvussa 53 kerrottiin jostakusta julmasti ylenkatsotusta ihmisestä: "Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet." (Jes. 53:2-3).

Minua kosketti, että Jumalan sanassa oli huomioitu joku ihminen, joka on joskus elänyt täällä maailmassa ja joka on ollut niin torjuttu, kartettu ja halveksittu, etteivät ihmiset edes sietäneet nähdä häntä silmissään. Hänet on kuitenkin kirjattu Raamattuun. Jumala näkee ihmiset, joita tässä maailmassa kohdellaan näkymättöminä ja jotka halutaan unohtaa.

Lukiessani eteenpäin jakeet alkoivat kuulostaa tutuilta: "Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme...", "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha...", "Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen." (Jes. 53:4-6) Tajusin, että tuo "joku ihminen", josta Jesaja profetoi, on Jeesus, itse Jumalan Poika ihmiseksi syntyneenä!

  Tämän maailman arvojärjestyksistä itse Jeesus torjuttiin. Häntä pilkkasivat ja halveksivat niin muut juutalaiset kuin roomalaisetkin. Jeesuksen saama kohtelu maailmassa kertoo meille räikeästi, ettei ihmisten rakentamiin arvojärjestyksiin ja hierarkioihin voi luottaa. Ja Raamatussa kerrotaankin, että lopulta ne romutetaan. Ne ovat katoavaisia.

Jumala valitsi sen, mikä ei ole mitään "tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin". Sille joka kuvittelee olevansa jotain sen perusteella miten sijoittuu tämän maailman arvojärjestyksissä, Jumalan sana tekee selväksi, ettei hänkään lopulta ole mitään ilman Jumalaa. Sitä kautta Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä omikseen, lapsikseen ja ikuisen elämän perillisiksi. 

  Me olemme vanhempiemme lapsia ja sukujemme jälkeläisiä, ja hyvä niin, mutta kun ihminen tulee uskoon Jeesukseen, hänestä tulee sen lisäksi Jumalan lapsi. Jeesus kutsuu tapahtumaa "syntymiseksi uudesti, ylhäältä" (Joh. 3). Ja se joka on uudestisyntynyt Jumalan lapseksi, on kuninkaallista sukua yli maailman hierarkioiden. Jeesus Kristus, joka maailmassa torjuttiin, on todellisuudessa kuningasten Kuningas ja herrojen Herra!

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: 'Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.'" (1. Kor. 1:30-31)





tiistai 3. marraskuuta 2020

Pohdintoja sielunvihollisesta

  Millainen on Saatana, Jumalan vastustaja ja ihmisen sielun vihollinen? Mihin hän pyrkii? Onko Saatanaa syytä pelätä? Mikä on paras ase sielunvihollisen juonia vastaan?



Jumalan vastustaja

  Satanistit sanovat pitävänsä Saatanaa symbolina sille, että ihminen uskoo itseensä Jumalan sijaan. Eli siinä missä kristinusko edustaa uskoa Jumalaan, satanismi edustaa ihmisen uskoa itseensä. Mutta onko Saatana sellainen persoona, joka sopii symboloimaan ihmisen uskoa omaan itseensä?

Raamatun perusteella vaikuttaa, että Saatana vähät välittää siitä, mihin joku uskoo, kunhan hän vain ei usko Jeesukseen. Joten uskoipa ihminen Jumalan sijaan itseensä, toisiin ihmisiin tai ihmisyyteen, johonkin ideologiaan tai maailman uskontoon, rahan mahtiin, luontoon tai vaikka ei yhtään mihinkään, Saatana on tyytyväinen. Saatana katsoo voitokseen sen, jos ihminen ei usko Jeesukseen Herranaan ja Pelastajanaan ja siten tulisi Jumalan lapseksi ja pelastuisi. 

Päättelen näin jo siitä, että hepreankielinen Saatana-nimi, jota Raamatussa paholaisesta käytetään, tarkoittaa suomeksi vastustajaa. Saatana on Jumalan vastustaja; se on hänen elämäntehtävänsä. Saatana ei mielestäni siis ole sopiva symboli millekään uskolle tai ylipäätään millekään positiiviselle pyrkimykselle, koska yli kaiken muun hän edustaa epäuskoa Jumalaan. 

Se että joku uskoo itseensä Jumalan sijaan on vain yksi vaihtoehto, joka kyllä kelpaa Saatanalle siinä missä moni muukin. Ja koska Jumalan tahto on, että ihmiset uskoisivat Jeesukseen syntiensä sovittajana ja elämänsä Herrana ja siten pääsisivät Hänen luokseen, Saatana pyrkii yli kaiken muun estämään sitä toteutumasta. 

  Kuulin kerran luonnehdinnan, että Saatana ei pysty luomaan mitään, hän pystyy vain tuhoamaan, ja sen takia, kateellisesta vihasta, hän on omistanut kaiken aikansa Jumalan luomistyön tuhoamiselle. Kaikki nimitykset ja luonnehdinnat, joita Raamatussa käytetään Saatanasta, ilmaisevatkin juuri tuhoamista, hajottamista ja alas repimistä: valheen isä, murhaaja, varas, kiusaaja jne.

Jobin kirjan alussa kerrotaan Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta. Jumala kysyy Saatanalta, mistä tämä tulee ja saa vastauksen: "Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta" (Job 1:7; käännös 1933/38). Saatana siis vain kuljeksii ympäriinsä maailmassa eksyttämässä ihmisiä, etteivät he löytäisi Jumalan tielle tai etteivät pysyisi sillä. Hänellä ei ole mitään muuta päämäärää kuin Jumalan päämäärän vastustaminen.

Saatana pyrkii siihen, että ihminen tuhoutuisi hänen kanssaan, sen takia hän on paitsi Jumalan, myös ihmisen vihollinen, sielunvihollinen.


"Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44)


Valaa epäuskoa Jumalan sanaan

  Saatanasta puhutaan joskus siihen tyyliin, että hän olisi vain ärsyttävä kiusankappale, ei vaarallinen, vaan pikemmin kuin jonkinlainen ihmisen epämääräinen kaveri, joka aina välillä onnistuu vähän vetämään nenästä. Leikkimieliset nimitykset, kuten vanha vihtahousu, ovat esimerkkejä tästä.

Raamatun perusteella mielikuva on väärä. Ihmisen syntiinlankeemus, ja sen myötä hirvittävä pahuus ja monenlaiset kärsimykset sekä kuolema ja ero Jumalasta, sai alkunsa siitä, että Saatana onnistui "vetämään nenästä" ihmistä Eedenin puutarhassa. Ei siis mikään pikkujuttu. Saatanan tahto ihmisiä kohtaan on paha, ja hän on meitä ovelampi.


"Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Silloin käärme sanoi naiselle: 'Ei, ette te kuole.'" (1. Moos. 3:2-4)


Tapa jolla Saatana huijasi ihmistä aikojen alussa on sama, joka hänellä on käytössään tänä päivänäkin: hän valaa ihmisiin epäuskoa Jumalan sanaa kohtaan. Hän pyrkii siihen, että ihmiset torjuisivat Jumalan sanan ja että nekin, jotka uskovat siihen, epäilisivät ja lopulta hylkäisivät sen.

  Saatana viekoittelee ihmisiä syntiin monin eri tavoin. Raamatussa mainitaan eräs hänen toimintatapansa: "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2. Kor. 11:14) Kun mietin, miten tämä ilmenee nykymaailmassa, mieleeni tulee "rakkauspuhe", jolla kaunistellaan ja pyritään oikeuttamaan monenlaisia syntejä. Samalla jätetään huomiotta, yritetään selittää tyhjiin ja uudelleentulkitsemalla väännellä Jumalan sanaa muuksi kuin mitä se on.

Nykyään puhutaan rakkaudesta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, tai ainakin rakkaus-sanaa viljellään ahkerasti. Rakkaudella, joka samastetaan empatiaan ja muihin tunteisiin, puolustellaan mm. aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoa, biologisten tosiasioiden vastaisten sukupuolikäsitysten hyväksymistä, avioeroa ja perheen hajottamista uuden rakkauden löytymisen takia, eutanasiaa... 

Raamatusta napsitaan asiayhteydestä irrottaen kohtia, kuten "Jumala on rakkaus", mm. edellä lueteltujen asioiden tueksi. Todellisuudessa ne ovat räikeästi Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahtoa vastaan. 


"Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee." (Jaak. 4:7; 1933/38)


Syyttäjä

  Kun ihminen on valmis tekemään parannuksen, valmis tunnustamaan Jumalalle syntinsä ja pyytämään anteeksiantoa, Saatanasta kuoriutuu syyttäjä. Hän ryhtyy syyttämään ihmistä Jumalan edessä eli esittämään, ettei tämä syntiensä takia kelpaa Jumalalle. Synnintuntoon tullut ihminen voi joutua sielunvihollisen kylvämien epäilysten valtaan ja kokea, ettei hän kelpaa Jumalalle eikä voi saada syntejään anteeksi. 

Syyttäjänä Saatana paitsi koettaa vakuutella, ettei Jumala olisi armahtavainen, myös esittää asiat siten, että pelastus olisi ansaittava omin teoin. Tämä on taas vain yksi reitti, jota pitkin Saatana hyökkää Jumalan sanaa vastaan – onhan Raamatun ydinsanoma evankeliumi: Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan syntisiä.


"– Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin öin. He voittivat hänet, Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton." (Ilm. 12:10-11)


Paras ase sielunvihollisen hyökkäyksiä vastaan onkin Raamattu, jossa kerrotaan, että Jumala antaa syntejään katuvalle anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille (Mark. 16:15) ja että pelastus on yksin Jumalan armosta (Ef. 2:8-9).


"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; 1933/38)


  Synnintunto sinänsä on siis hyvä asia, Jumalan sanan kuuluukin saada ihminen ymmärtämään ja tunnustamaan syntisyytensä. Mutta Jumalan tahdon mukainen synnintunto johtaa parannukseen, Hänen anteeksiantonsa vastaanottamiseen ja uuteen elämään uskossa Jeesukseen. Saatanan syytösten päämääränä taas on, että ihminen vaipuisi epätoivoon.

  Vaikka tässä kirjoituksessa olen pohtinut Saatanaa ja hänen juoniaan, normaalissa arjessa en juuri ajattele koko asiaa. Keskityn sen sijaan Jumalaan ja Hänen sanaansa. Kristityn elämän ei kuulu olla Saatanan pelkäämistä, vaan elämistä evankeliumin ilossa, Jumalan sanaan luottaen. Sillä vaikka Saatana on meitä ihmisiä ovelampi, Jumala on viisaudessaan ja voimassaan kaiken yläpuolella.  

Jeesus on jo tuonut meille voiton vihollisesta. Saatana itsekin tietää, että hänen aikansa on käymässä vähiin. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että aikojen lopussa hänet tullaan heittämään ikuiseen tuleen (Ilm. 20:10).




tiistai 20. lokakuuta 2020

Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?



Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.


"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 


"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)


Hinta jonka Jumala maksoi meistä


  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 


"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)




tiistai 6. lokakuuta 2020

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?


Kaipuu viattomuuteen


  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 


Viattomuus kristinuskossa 


"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)


 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.


"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 


"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.
– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 
ne tulevat valkeiksi kuin lumi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 
ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)




tiistai 22. syyskuuta 2020

Onko sinua kohtaan tehty väärin?

  Vaivaako sinua vääryys, jonka kohteeksi olet joutunut? Maailmassa ei aina saa oikeutta, mutta Jumalaan voi luottaa hyvän ja pahan tuomarina ja oikeuden toteuttajana.

  Kuinka päästä yli vääryydestä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta?



Nykyajan ongelma: tunteisiin keskittyminen


  Minua kummastuttaa nykyajassa tunteisiin keskittyminen yli kaiken muun, kun puhutaan henkisestä pahoinvoinnista. Jos joku on vaikka ahdistunut tai masentunut, ei aina edes kysytä, mikä on syynä sille, vaan avuksi tarjotaan lääkkeitä, hengitysharjoituksia, hetkeen keskittymistä tai terapiaa, jossa omaa suhtautumista ja tunteita käsitellään. Apua tarjotaan siis "oireisiin" eikä syyhyn.

Ehkä se on ainoa apu, mitä jumalaton maailma pystyy antamaan? Ajatellaan vaikka ihmistä, jonka ahdistus johtuu häntä kohtaan tehdystä vääryydestä. Jos oletuksena on, että jokaisella on oma totuutensa, myös oikeasta ja väärästä, ei maailma kai muuta voikaan kuin jättää vääryyttä kokenut oman onnensa nojaan ja antaa mukaan ohjeet "hengittää ahdistus pois". 

Tietenkin yhteiskunnassa on laki ja tuomioistuin, mutta on paljon vääryyttä, joka ei ole lain mukaan rikollista, esim. uskottomuus parisuhteessa, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, toisesta ihmisestä väärän todistuksen antaminen ja valheiden levittäminen. Eikä tuomioistuinkaan, silloin kun voi sieltä hakea oikeutta, ole erehtymätön.

  Minulle kristittynä on ollut sanoinkuvaamattoman suuri mielenrauhan lähde, että voin luottaa Jumalaan oikeuden toteuttajana. Raamatun mukaan Jumala ei katso vääryyttä läpi sormien, vaan maksaa kullekin tämän tekojen mukaan. Jumala tarjoaa jokaiselle ihmiselle, "kaikille luoduille", Jeesuksessa syntien sovitusta ja anteeksiantoa – se on kristinuskon ydinsanoma –, mutta Hän ei milloinkaan suhtaudu vääryyteen välinpitämättömästi.

Tunteita ei tule ohittaa ja mitätöidä, muttei myöskään tule keskittyä niihin, kun kyseessä on esimerkiksi vääryydestä johtuva kärsimys. Pitää kysyä, mistä ahdistus, suru, pelko, murhe, masennus jne. johtuu. 

Silloinkin, kun emme tiedä, mikä on pahan olon syynä, voimme pyytää apua Jumalalta. Psalmin 42 kirjoittaja kysyy "miksi olet sieluni niin levoton?" Vaikkei kirjoittaja edes osannut sanoa, mikä häntä vaivaa, hän uskoi, että Jumalan läsnäolo virvoittaa ja tuo rauhan.


"Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani." (Ps. 42:12)


Kuinka päästä yli vääryydestä?


"Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista." (Saarn. 12:14)
  
  Psalmin 43 kirjoittaja pyytää: "Hanki minulle oikeutta, Jumala". Häntä kohtaan on tehty väärin eikä hän ole saanut oikeutta ihmisten keskuudessa. Jumala näkee sellaisenkin vääryyden, jota ihmiset eivät näe. Hän sanoo viimeisen sanan ja antaa oikean tuomion. Vaikka väärintekijä olisi kuinka vahva ja kunnioitettu maailmassa, hänenkään pahat tekonsa eivät pysy Jumalalta piilossa.

Jos sinua kohtaan on tehty väärin ja tunnet sen takia ahdistusta, et ole yksin asian kanssa etkä edes vain toisten ihmisten avun varassa. Itse asiassa kaikki vääryys, synti, on vääryyttä myös Jumalaa vastaan. Jumala on sinun puolellasi, jos sinua vastaan on tehty syntiä. 

"Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi." (Matt. 10:26)

Kun ajattelee asiaa tästä näkökulmasta, näkee kirkkaasti, ettei ongelmana ole vääryydestä seurannut tunnetila ajatuksineen, vaan se vääryys. Se on se mikä täytyy käsitellä. Kun syyn eli vääryyden on käsitellyt, seurauskin eli ahdistunut tunnetila raukeaa. Omien kokemusteni mukaan niin käy, viimeistään ajan mittaan.

  Miten tapahtunut vääryys käsitellään? Raamatun äärellä olen päätynyt seuraavaan vastaukseen. Jätän asian Herran haltuun, Hänen ratkaistavakseen; itse annan anteeksi, koska Jeesus käski tehdä niin. Ennen kuin voi antaa anteeksi, on tietysti todettava, että vääryys on tapahtunut. Anteeksi antaminen ei siis tarkoita vääryyden hyväksymistä ja oikeuttamista, päinvastoin.

 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

  

Anteeksi antaminen ei poista sitä, että yhteiskunnan lain mukaan rikollisista teoista tulee tehdä rikosilmoitus. Ja jos tapahtunut vääryys on mahdollista selvittää tekijän kanssa, niin on hyvä tehdä. Aina ei ole mahdollista eikä joissain tapauksissa viisastakaan nostaa esiin ruodittaviksi vanhoja ristiriitoja; anteeksi tulee silti antaa.

Anteeksi antaminen ei poista sitäkään, että meidän tulee toimia sen puolesta, että oikeudenmukaisuus lisääntyisi maailmassa ja vääryys vähentyisi.


"Vaikka minä vaellan ahdistuksen keskellä, niin sinä virvoitat minut. Sinä ojennat kätesi minun vihamiesteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi auttaa minua. Herra vie minun asiani päätökseen." (Ps. 138:7-8)

 

  Kristinusko siis sopii oikeudenjanoisille. Onko mitään ihanampaa, kauniimpaa ja korkeampaa kuin se, että Jumala toteuttaa oikeuden viimeisellä tuomiolla? On: se että Hän antaa anteeksi, koska rakastaa. Me kaikki olemme tehneet syntiä ja olemme Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Kuten Jumala sanoo, yksikään Hänen luoduistaan ei kestäisi Hänen edessään, jos Hän loputtomiin syyttäisi (Jes. 57:16).

Itse asiassa Jeesuksessa Kristuksessa Jumala toteutti sekä tinkimättömän oikeudenmukaisuutensa että anteeksiantonsa: Jeesus kantoi ristillä meidän syntimme, että me voisimme saada anteeksi. Jumala ei anteeksiantajanakaan jätä oikeutta toteuttamatta, vaan toteutti sen sijaiskärsijän kautta – ja Hän itse asettui sijaiskärsijäksi Pojassa Jeesuksessa ristillä. Parannusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa Jumala tarjoaa kaikille.



tiistai 8. syyskuuta 2020

Synnin tie vie helvettiin – Jeesus on Pelastajamme

 Synnistä, parannuksen teon tarpeesta ja helvetistä puhumista pidetään maailmassa halpamaisena pelotteluna ja uskonnollisena manipulointina. Kristityn pitää kuitenkin uskaltaa puhua näistä asioista. Jeesus itse puhui niistä paljon ja kovasanaisesti.


Kristityn tehtävä on tuomita synti


"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

  Jumala on antanut meille sanansa valaisemaan kulkuamme täällä maailmassa. Hän on antanut seuraajilleen myös tehtävän olla valona maailmassa: todistaa muille ihmisille Jumalasta. Siihen kuuluu Jumalan sanan mukaan eläminen, puhuminen, Kristuksen evankeliumin julistaminen. 

Olen luonteeltani hienotunteinen ja kohtelias. Minun on vaikea loukata ihmisiä puhumalla synnistä ja sen seurauksista, joka lopulta on helvettiin joutuminen. Kuitenkaan evankeliumin ytimessä olevan Jumalan anteeksiannon merkitys ei avaudu ilman, että puhuu myös synnistä – siitä, mihin Jumalan anteeksianto on vastaus. 

  Tietyt teot ja asiat, jotka Jumalan sanan mukaan ovat syntiä, ovat maailman instituutioiden erityissuojeluksessa näinä aikoina. Niiden sanominen synniksi voi tuoda runsaasti vastustusta ja vihaa uskovaiselle. Sellaisia ovat tällä viikolla vietettävässä Pride-tapahtumassa juhlitut asiat: mm. samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset suhteet sekä sukupuolen uudelleenmäärittely omaan kokemukseen perustuvaksi Jumalan luoman biologisen ruumiin sijaan. 

Jotkut kysyvät, miksi uskovaiset ovat ottaneet juuri seksiin ja sukupuoleen liittyvät synnit tikunnokkaan. Syy tähän erityishuomioon on, että meidän aikanamme niitä yritetään vimmatusti oikeuttaa, joskus jopa kristittyjen keskuudessa. Jotkut yrittävät perustella, etteivät ne olisikaan syntiä. Jokaiselle, joka on Raamatun joskus aukaissut, on toki selvää, että syntejä on paljon muitakin.

  Langennut maailma kulkee omia teitään. Emme voi mitään sille, etteivät kaikki usko Jeesukseen. Kuitenkin meidän, jotka uskomme, tulee pysyä Jumalan sanassa eikä antautua maailman virtoihin ja puhua hyväksyvästi synnistä. "Älkää mukautuko tämän maailman menoon", apostoli sanoo uskovaisille (Room. 12:2). 

  Se joka todellisesti rakastaa lähimmäistään, julistaa Jumalan sanaa, vaikka se loukkaisi ja vaikka sillä saisi maailman vihat päälleen. Jokaista uskovaista itseään on rakastettu, kun hänelle on annettu pelastuksen evankeliumi. Jumalan antamaa valoa ei saa pitää piilossa. 


Jeesus varoitti helvetistä


"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvojain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; käännös 1933/38)

  Itse Jeesus, jota moni tänä päivänä pitää harmittomana rauhaa ja rakkautta julistaneena partahippinä, varoitti ihmisiä helvetistä suoremmin ja kovasanaisemmin kuin kukaan muu. Jeesus varoitti tulijärvestä, johon Jumala heittää ihmisen rangaistuksena synneistä. Tämän takia Jeesus kehotti pelkäämään Jumalaa:

"Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin." (Matt. 10:28)

Ihmisten viha, väkivalta ja mitä karmeimmat kärsimykset, joita täällä maan päällä joudumme kokemaan, sulavat hymyksi sen rinnalla, mitä on tulossa kuoleman jälkeen rangaistuksena synneistä, jos emme tee parannusta ja usko Jeesukseen, Jumalan lähettämään pelastukseen. Raamatussa puhutaan paitsi tulijärvestä, myös "tulesta joka ei sammu", "kadotuksesta", "toisesta kuolemasta", "pimeydestä". Ja me kaikki olemme ansainneet tulla heitetyiksi helvettiin, koska kaikki olemme tehneet syntiä.

Huh, sainpahan sanottua tuon hirveän asian.

  Helvetistä on vaikea puhua. Ei pelkästään sen takia, että siitä puhuvaa herkästi syytetään pelottelusta ja uskonnollisesta manipuloinnista, vaan myös siksi, että se on niin käsittämätön, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. En tiedä, millainen helvetti on – onko se kirjaimellinen tulijärvi vai kirjaimellinen kadotus, jossa ihminen lopulta katoaa – mutta uskon Jeesuksen varoituksen. Ajattelen helvettiä tämän maailman kärsimysten kautta: helvetti on jatkoa sille, mutta vain jotain paljon pahempaa.

  Jo tämä langennut maailma on synkkä. Parhaimmillaankin tämä on "kuoleman varjon maa": edessä oleva kuolema heittää varjon elämäämme, myös niihin onnellisiin hetkiin, joita saamme kokea täällä. Huomattavalle osalle ihmisistä tämä maallinen elämäkin on täynnä kärsimystä ja synkkyyttä eikä onnellisia hetkiä kovin paljon ole. Mutta maailman pimeyden keskelle sentään on tullut valo.

Evankeliumin valo loistaa maailmassa, pimeyden keskellä. Pojassaan Jeesuksessa Jumala on lähettänyt meille pelastuksen Taivaaseen, jossa kärsimystä ja kuolemaa ei enää ole! Jumala ei tahdo kenenkään meistä joutuvan helvettiin. Täällä maailmassa meillä on ilosanoma Jeesuksesta, syntiemme sovittajasta ja ylösnousseesta elämän Herrasta.

Pahinta helvetissä varmaan on juuri se, että siellä evankeliumin valoa ei enää ole. Päättymättömän toivottomuuden ja pimeyden on oltava pahinta.


Kutsu parannukseen, Jeesuksen luo


"Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi hänet, joka on teille edeltämäärätty, Kristuksen Jeesuksen." (Ap. t. 3:19-20; 1933/38)

   Synti vie helvettiin, mutta ihminen ei pääse Taivaaseen vain sillä, että hän lakkaa tekemästä syntejä. Ihminen pääsee Taivaaseen sillä perusteella, että hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista, kuten Raamatussa kerrotaan. Kääntyminen pois syntielämästä on osa tätä kokonaisuutta.

Parannuksen tekeminen tarkoittaa syvällistä mielenmuutosta, joka johtaa elämän suunnan muuttumiseen. Uusi suunta on se, johon Herra Jeesus johtaa, eikä Hän johda syntiin. Jumala antaa ihmiselle tahdon ja voiman seurata Jeesusta Herranaan. Parannuksessa, kun syntinen ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen ja uskoo itsensä Jumalan haltuun, hän uudestisyntyy ylhäältä Jumalan lapseksi. Jeesus on Tie taivaallisen Isän luo. 

Minusta on lohdullista ajatella, että jo se kääntyminen ja Jeesuksen luo tuleminen on Jumalan vaikutusta ihmisessä. Jeesus sanoi, ettei kukaan voi tulla Hänen luokseen, ellei Isä, joka Hänet on lähettänyt, vedä häntä (Joh. 6:44). 

  Tulin uskoon aikuisena, kolmekymppisenä. Parikymppisenä agnostikkona olin kuullut evankeliumin monta kertaa, mutta ajatellut aina vain "taas tuo sama litania Jeesuksesta ja synneistä...", ja se siirtyi mielessäni saman tien ö-mappiin. Ajattelin kyllä jumalauskoon liittyviä asioita, mutta evankeliumi oli minulle vain litania moneen kertaan kuultuja sanoja.

Uskovaiseksi tulemiseeni vaikuttivat omasta inhimillisestä näkökulmastani katsottuna muutama suuri elämäntapahtuma ja asia, joita yritin käydä läpi (olen kertonut niistä mm. tässä kirjoituksessani). Tarvitsin apua. Jossain vaiheessa aloin ajatella evankeliumia... ja uskoin sen. En kilahtanut tai seonnut, vaan päinvastoin sydämeeni tuli rauha ja ilo.


"Onhan kirjoitettu: 'Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.'" (Room. 10:13)



tiistai 25. elokuuta 2020

"Me vs. muukalaiset" vai muukalaisten rakastaminen? – pohdintoja vieraanvaraisuudesta

  Riittääkö että huolehtii vain oman perheen tarpeista vai kuuluuko auttaa myös tuntemattomia ihmisiä? Raamatussa kehotetaan vieraanvaraisuuteen – mitä se on?

Tässä kirjoituksessa kerron, miten olen ymmärtänyt Raamatun opetuksen aiheesta.




Vieraanvaraisuus on muukalaisten rakastamista


  Sanasta vieraanvaraisuus tulee minulle mieleen sen tyyppisiä asioita kuin että keittää kahvit kylään tulevalle, tarjoaa ruokaa, tarvittaessa yösijan. On kyläilijän kestitseminenkin toki vieraanvaraisuutta, mutta Raamatussa vieraanvaraisuus on paljon laajempi ja syvempi asia. 

Raamatunopetussivustoilta löysin yksinkertaisen määritelmän vieraanvaraisuudelle kristinuskossa: se on muukalaisten ja ystävien kohtelemista samalla tavalla. Lukemani englanninkielisen artikkelin mukaan kirjaimellinen käännös Uuden Testamentin alkukielen sanalle vieraanvaraisuus on muukalaisten / vieraiden rakastaminen ("the practice of loving strangers").

  Vieraanvaraisuus on niin tärkeä asia Jumalalle, että Mooseksen laissakin sille on erillinen "pykälä": 

"Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:33-34)

Raamatun aikaan ihmiset elivät tiiviissä yhteisöissä ja olivat riippuvaisia toisten ihmisten myötämielisestä suhtautumisesta ja avusta välittömämmin ja konkreettisemmin kuin nykyään usein ollaan. Vieraanvaraisuus on siis enemmän kuin pelkkää kestitsemistä. Se on auttamista ja tukemista, kun toisella on jokin puute tai hän olisi yksinään turvaton.

  Kun mietin, miksi Jumalalle vieraanvaraisuus on niin tärkeää, minulle tulee mieleen kolme asiaa. Ensinnäkin, Jumala itse on armollinen ja huolehtii ihmisten tarpeista. Me itse olemme saaneet Jumalalta – on Jumalan tahdon mukaista jakaa edelleen omastaan apua tarvitseville. Ja kyse on nimenomaan siitä, että auttaa odottamatta takaisinmaksua. Periaate on sama kuin Jeesuksen sanoissa "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) 

Toiseksi, vieraanvaraisuus liittyy toisen asemaan asettumiseen, kuten edellä lainatusta Mooseksen lain kohdastakin käy ilmi: "ja rakastakaa heitä (muukalaisia) kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä". Kehotus asettua toisen, tuntemattoman, asemaan kulkee opetuksen mukana läpi Raamatun.

Kolmanneksi ajattelen, että kehotus kohdella muukalaista yhtä hyvin kuin omaa väkeä, on seurausta Jumalan oikeudenmukaisuudesta: se mikä on hyvä ja oikea tapa kohdella ihmisiä ei vaihtele mielivaltaisesti kohteen mukaan, vaan perustuu Jumalan sanaan. Sama pätee myös käänteisesti: ei tule hyväksyä ja mukautua sellaiseen, mikä Jumalan sanan mukaan on väärin, vaikka kohde sitä vaatisi.

  Mitä tulee materiaaliseen auttamiseen, yhteiskunnallinen keskustelu kulkee usein vastakkainasettelujen kautta: oman perheen tarpeista huolehtiminen vs. tuntemattomien tarpeista huolehtiminen, suomalaisista huolehtiminen vs. ulkomaalaisista huolehtiminen. Kuten edellä perustelin, kristinuskossa "me vastaan muukalaiset" taitaa kuitenkin olla väärä ajattelutapa, mitä tulee auttamiseen.



Hyväntekemisen laajentaminen alkaen lähimmistä


  "Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta." (Room. 12:13)


  Pitääkö Raamatun mukaan siis kulkea kaduilla ja jakaa rahaa, elintarvikkeita ja palveluksia tuntemattomille samalla, kun oma perhe ja muut läheiset kärsivät puutetta ja olisivat avun tarpeessa? Ei todellakaan. Kaikkein lähimpien tarpeista on huolehdittava. Apostoli muistuttaa uskovaisia jyrkästi: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)  

  Toisaalta täytyy siis auttaa muukalaista, mutta toisaalta täytyy huolehtia omaisista ja kaikkein lähimmistä – onko Raamatun opetus tässä asiassa ristiriitaista?

Tulin ajatelleeksi tätä vieraanvaraisuus-aihetta, kun kuuntelin hiljattain englanninkielistä opetusta Raamatun Roomalaiskirjeestä. Käännöksessä, jota opettaja käytti, sanottiin: "Supply the needs of the saints. Extend hospitality to strangers." eli "Huolehtikaa pyhien (= uskovaisten) tarpeista. Laajentakaa vieraanvaraisuuttanne muukalaisiin." 

Laajentamisen käsite on mielestäni avain Raamatun vieraanvaraisuus-opetuksen ymmärtämiseen tilanteessa, jossa ihmisten väliset kiistelyt ohjaavat ajattelemaan aihetta vastakkainasettelujen kautta. Tai ainakin minulle se oli avain. Ajatuksena on, että tulisi huolehtia ensin kaikkein lähimpien tarpeista ja siitä laajentaa avun piiriä. Ja jotta pystyy olemaan vieraanvarainen, on hyvä elää kohtuullisesti.

Laajentamisen ajatushan tavallaan on myös toiseksi korkeimman käskyn eli lähimmäisen rakastamisen ytimessä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Eli auttamisen ja palvelemisen laajentaminen voidaan nähdä niinkin, että alkupisteenä on itsestään huolen pitäminen – ja siitä alkaen tulee huolehtia muista apua tarvitsevista. Miten voisi edes auttaa muita, jos omat perustarpeet ovat tyydyttämättä?

Jumala synnyttää ihmisen sydämessä halun auttaa niitäkin, jotka ovat meille muukalaisia ja joilta emme odota vastapalveluksia. Ja kuten Jeesus itse muistutti, auttamalla ja palvelemalla hädässä olevia ihmisiä, palvelemme Häntä, Kristusta (Matt. 25:40).

  Vaikka alussa lainasin Mooseksen lakia, kristitty ei ole "lain alla", vaan Jumalan armon. Emme voi päästä Taivaaseen esim. sillä perusteella, että olemme auttaneet muukalaisia. Kristinuskossa pelastus on yksin Jumalan armosta, Jeesuksen tähden. Lain tarkoitus, osana Jumalan sanaa, on että oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon ja sen mikä on Hänen tahtoaan vastaan eli syntiä. Vieraanvaraisuus on Jumalan tahdon mukaista.

"Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:2-3)





tiistai 11. elokuuta 2020

"Onneni on olla Herraa lähellä" – pohdintoja kristityn onnellisuudesta

  Jumala haluaa meille onnellisuutta ja hyvinvointia. Raamatussa sanotaan, että jokainen hyvä anti on  ylhäältä, Luojalta tullut. Jo luomisteoissa saamistamme lahjoista on syytä kiittää Jumalaa.

  Psalmin 73 kirjoittaja sanoo vaikeuksien keskellä "minun onneni on olla lähellä Jumalaa". Uskovainen voi siis olla onnellinen, vaikka hänellä olisi murhetta ja kärsimystä tässä maailmassa.



Luojan onnellistavia lahjoja


"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1. Moos. 1:31)


  Luomisessa Jumala on antanut ihmisille runsaasti onnellistavia asioita, kaikille ihmisille, niin uskovaisille kuin uskomattomille. Alun perin, ennen syntiinlankeemusta, onnellisuus ja huolettomuus oli luonnollinen tila – kaikkea oli ihmisen saatavilla yllin kyllin, ja Jumalan ja ihmisen välillä vallitsi sopusointu.  

Vielä nytkin, syntiinlangenneessa maailmassa, kun ihminen on Jobin ystävän sanoin "syntynyt vaivaan", Jumalan luomisessa antamia onnellistavia asioita on ihmisten saatavilla, osalle jopa runsain mitoin.

  Minulle sellaisia ovat mm. ihan normaali arki olosuhteiden ollessa suurin piirtein ok, hyvä ruoka, yhdessäolo läheisten kanssa, luonnon kauneus, joka koskettaa kaikkia aisteja. Ja vaikka taideteokset eivät ole Luojan luomaa, vaan ihmisen luomuksia, luovuus silti on Luojan lahjaa. Joten lisään listaan myös taiteen – tunnen onnellisuutta, kun taideteos koskettaa ja puhuttelee minua ja saa minut ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Onnistumisen kokemukset haastavissa tehtävissä onnellistavat minua. Samoin ihmisten hyväsydämisyys, erityisesti jos sitä ei ole osannut odottaa. Huumorin ja naurunkin, silloin kun ne lisäävät yhteisymmärrystä tai auttavat kestämään vaikeuksia, uskon olevan Jumalan antamaa lahjaa – näen ihmisen kyvyn huumoriin osana Jumalan luomaa järjestelmää, jonka kautta Hän ylläpitää ihmisen elämää. 

Pelkästään elossa oleminenkin tuntuu useimmiten hyvältä. Lempi vuorokaudenaikani on jo vuosia ollut aamu. On useimmiten ihanaa herätä uuteen päivään.

  Olen kuullut sanottavan, että onnellisuuden avain on kiitollisuus. Uskon sen pitävän paikkansa. Monet uskomattomatkin ihmiset käyttävät ilmausta "olen kiitollinen siitä, että...". Kenelle he ovat kiitollisia? Ehkä hekin vaistoavat, että joku on antanut nuo hyvät asiat heille?

"Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:15-16)


Jumala on autuas ja täynnä ihanuutta


"Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps. 16:11; käännös 1933/38)

  Luin hiljattain artikkelin kristityn onnellisuudesta, ja siinä muistutettiin Jumalan olevan onnellinen ja autuas. "Jos Jumala ei olisi onnellinen, kuinka Hän voisi antaa ihmiselle onnellisuutta?", kirjoittaja kysyi. Jumala tuntee Raamatun mukaan muitakin tunteita, mm. vihaisuutta synnin takia, ja Jeesuksen kerrotaan olleen ihmisten takia murheellinen ja itkeneen sekä tietenkin kärsineen ristillä, mutta kyllä Jumala on kaikesta huolimatta autuas ja onnellinen, näin minäkin uskon.

Raamatun ns. vanhan käännöksen (1933/38) mukaan apostoli itse asiassa kuvailee Jumalaa autuaaksi (mm. 1 Tim. 1:11). Ajattelen autuuden olevan ylitsevuotava pyhä onnellisuuden tila, jossa vallitsee rauha ja ilo, ja kaikki on ikuisesti kuten pitää, eli hyvin. 

  Ajattelen autuuden olevan tunteena tavallaan sukua sille onnellisuudelle ja hyvälle ololle, jota Jumala on luomistekojensa kautta antanut ihmiselle, mutta autuus on paljon enemmän. Luotujen ja ajallisten asioiden kautta saatava onnellisuus on ailahtelevaa ja päättyy joskus, kun taas Jumalan autuus on pysyvää ja ikuista. Huolet ja pelot eivät varjosta autuutta.

Jeesuksen tuoman syntien anteeksiannon kautta Jumala antaa autuuden ihmiselle uskossa vastaanotettavaksi. Jumala tekee ihmisen autuaaksi, kun ottaa hänet omaksi lapsekseen. Hän antaa oman autuutensa ihmiselle, ja se täydellistyy kokonaan ihmisen koettavaksi sitten Taivaassa. Jotenkin näin uskon Raamatun perusteella.


Olla onnellinen vaikka kärsii – onko se mahdollista?


"Taivaassa minulla on sinut,
sinä olet ainoa turvani maan päällä.
Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,
Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:25-26)

  Ajattelen kristinuskoa usein "pahimman mahdollisen skenaarion" kautta. Onnellisuuden kohdalla se tarkoittaa kysymystä "entä sitten ne kristityt, joiden lähes koko elämä on ollut kärsimystä, vaikka jonkin kauhean sairauden takia?" Asaf puhuu psalmissa 73 nimenomaan vaikeuksistaan tässä maallisessa elämässä ja toteaa sitten "onneni on olla lähellä Jumalaa", ja Jeesus itse julisti autuaiksi murheelliset. (Matt. 5:4) 

Voivatko niin pahoin sairaat kristityt kuitenkin siis jotenkin olla onnellisia ja autuaita uskon kautta? Sellainen ihminenhän paitsi kärsii niistä sairauden aiheuttamista tuskista, on usein myös kyvytön nauttimaan Jumalan luomisessa antamista onnellistavista asioista. 

Kristinuskon ydinsanoma, evankeliumi Jeesuksen tuomasta pelastuksesta, palautuu lopulta juuri tähän kysymykseen kaikkien kristittyjen kohdalla. Tämän maallisen elämän onnellistavat jutut päättyvät joskus jokaisen kohdalla, ja useimmat vielä joutuvat kärsimään viimeistään kuoleman edellä. 

Autuuden tila ei ole omien kokemustemme varassa, vaan Jumalan pysyvää lahjaa, koimmepa sitä joka hetki tai emme, mutta tämän kirjoituksen aihetta ajatellen pohdin, voiko kärsivä kristitty myös ihan kokea onnea ja autuutta. Ja jos voi, mitä se on?

Vaikken itse taatusti ole kokenut pahinta mahdollista kärsimystä, olen oman sairauteni takia kärsinyt menneisyydessä paljon ja tietämättä, tulenko parantumaan oireistani (kuten lopulta kävi, Jumalan kiitos). Omalta osaltani voin sanoa, että koin silloinkin autuutta ja onnea, kaiken kärsimyksen keskellä. Se oli tulevaisuuteen suuntautuvaa toivoa ja uskonvarmuutta, että kaikki päättyy onnellisesti.


"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,
minä turvaan Herraan, Jumalaani, 
ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)




tiistai 28. heinäkuuta 2020

Onko kristinusko heikkojen ihmisten usko?

  Jotkut sanovat kristinuskon olevan heikkojen usko – mieleltään, itsetunnoltaan ja joskus ruumiiltaankin heikkojen ihmisten juttu. Kieltämättä kristinuskossa ihmisen opetetaan olevan syntinen, apua tarvitseva sekä Jumalan armon varassa. Mutta johtaako se heikkouteen ja surkeuteen?




"Heikkona olen vahva"


  Lukiessani Raamatusta kirjaimellisesti vahvuutta ja heikkoutta koskevia kohtia käy ilmeiseksi, että vastaus otsikon kysymykseen on myöntävä: kristinusko tavallaan on heikkojen ihmisten usko. Kaikissa lukemissani kohdissa tavalla tai toisella ilmaistaan uskovaisen olevan heikko ja tarvitseva, ja toisaalta Jumalan olevan hänen vahvuutensa, voimansa, apunsa, tukensa, turvansa, pelastuksensa...

Ehkä tunnetuimmat aihetta koskevat jakeet Raamatussa ilmaisevat kirkkaasti tämän periaatteen, nimittäin apostoli Paavali puhuessaan "lihaansa rusikoivasta pistimestä" eli jonkinlaisesta heikkoudestaan ja vaivastaan sanoo:

"Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä." (2. Kor. 12:8-10; käännös 1933/38)

  Toisaalta mielestäni olisi harhaanjohtavaa sanoa pelkästään, että kristinusko on heikkojen usko, koska totuushan on, että kaikki ihmiset ovat heikkoja. Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin; jokainen on joskus joutunut luovuttamaan.

Jokainen on joskus hävinnyt itseään vahvemmalle eli joutunut kokemaan suhteellista heikkoutta. Jokainen joutuu joskus kohtaamaan absoluuttisen heikkoutensa eli omien voimiensa ja kykyjensä kertakaikkisen rajallisuuden. Kaikki ovat myös luonnostaan syntisiä ja heikkoja vastustamaan kiusauksia. Ero on siinä, miten suhtaudumme omaan syntisyyteemme ja heikkouteemme – tunnustammeko sen, pyydämmekö apua, ja jos, niin keneltä?

  Kristinuskossa uskotaan Jumalaan, jonka voima on mittaamattoman suuri ja vailla vertaa. Jumala voi yliluonnollisesti antaa voimia sille, joka uskossa pyytää Häneltä apua.

Joten Jumala on vahva, kun taas ihmiset ovat toinen toistaan heikompia, ja kaikkien ihmisten kyvyt ja voimat ovat rajalliset. Toisaalta ne rajallisetkin kyvyt ja voimat ovat alun perin Jumalan antamia: Luoja on luonut niin uskovat kuin uskomattomat ja antanut meille lahjakkuuksia, kykyjä, kestävyyttä, sekä ravintoa ruumiillisten voimiemme uudistamiseen.

Huomattavan monissa Jumalan voimallisuutta koskevissa Raamatunkohdissa puhutaankin luomisesta. Jumala on Luoja – Hän loi maailman, taivaat tähtineen ja ihmisen omaksi kuvakseen. Luonto elämää ylläpitävine systeemeineen on Jumalan Sanan aikaansaamaa.

  Voimallisen Jumalan rakkaus meitä heikkoja ihmisiä kohtaan näkyy kirkkaimmin siinä, että Jumalan Sana tuli lihaksi eli Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman! Raamatussa sanotaan evankeliumia Jumalan voimaksi, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. (Room. 1:16)



"Minä en hylkää sinua -- Ole luja ja rohkea"


  Jumala siis on vahva, kun taas me ihmiset olemme heikkoja. Kristitty voi kuitenkin olla vahva Herrassa. Viimeksi mainitun takia vastaan ehkä sittenkin kieltävästi otsikon kysymykseen. Ilman Herraa kristitty olisi heikko, mutta Herran kanssa hän voi olla vahva, kestävä ja luja – sen takia voidaan toisaalta sanoa, että on kristitty vahva.

Paavali sanoo kokemastaan materiaalisesta niukkuudesta puhuessaan: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13; 1933/38) Olivatpa olosuhteet niukat tai yltäkylläiset, päämäärä eli taistelu evankeliumin hyväksi on kaiken sen arvoinen, ja evankeliumin kautta hän itsekin oli saanut kestävyyttä Herralta vaikeissa olosuhteissa.

  Jotkut moittivat, että koska kristinuskossa "kaikki on armoa", seurauksena on välinpitämätön ja veltto elämänasenne, jossa lähinnä odotellaan Taivaaseen pääsemistä. Jos mielikuva kristityistä on tuollainen, ei mikään ihme, että jotkut sanovat kristinuskoa heikkojen uskoksi. Vaikka kaikki todella on Jumalan armoa, mielikuva ei vastaa sitä, mitä näen lukiessani Raamatusta uskovaisten elämästä.

Sitä paitsi Jumala kehottaa uskovaisia olemaan lujia ja rohkeita! Olennaista nähdäkseni on, että Hän ensin lupaa olla uskovaisen kanssa, hänen voimanaan ja apunaan, ja sen jälkeen käskee olla rohkea.

Näin näyttää olleen esimerkiksi Vanhan Testamentin Joosuan kohdalla. Joosuan oli määrä Mooseksen kuoltua johtaa israelilaiset luvattuun maahan eli ryhtyä erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään. Herra sanoi Joosualle "minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua" ja sen jälkeen kehotti "Ole luja ja rohkea". (Joos. 1:5-6)

Herra ohjeisti Joosuaa tutkimaan Mooseksen antamaa lakia päivin ja öin, että hän osaisi sitä noudattaa, ja lopuksi vielä muistutti siitä mikä on kaiken perustana:

"Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin." (Joos. 1:9; 1933/38)

Uudessa Testamentissa apostoli muistuttaa kristittyjä: "Vahvistukaa Herrassa ja ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä". (Ef. 6:10) Ajattelen usein, että se, että evankeliumia yhä julistetaan maailmassa vihamielisestä vastustuksesta ja vainosta huolimatta on todistus kristittyjen vahvuudesta Herrassa.

"Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)





tiistai 14. heinäkuuta 2020

"Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä" – pitääkö sanonta paikkansa?

  Kristinuskossa puhutaan runsaasti Jumalan rakkaudesta syntisiä ihmisiä kohtaan. On selvää, että Pyhä Jumala vihaa syntiä, mutta Raamatussa on joitain kohtia, joissa Jumalan sanotaan vihaavan myös vääryyden tekijöitä eli syntisiä ihmisiä. Siis vihaako vai rakastaako Jumala syntisiä?

  Rakastaako Jumala kaikkia ihmisiä vai pelkästään uskovaisia?


"Sinä vihaat väärintekijöitä"


"Kuutta asiaa Herra vihaa,
seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä,
viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia,
jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa
ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan." (Sananl. 6:16-19)

  Kirjoitan paljon Jumalan rakkaudesta, ja Raamatun mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8), mutta Raamatussa puhutaan lisäksi paljon Jumalan vihasta. Jumala, jonka olemus on rakkaus, vihaa sitä, mikä on vastoin Hänen olemustaan eli vastoin rakkautta. Jumala vihaa syntiä.

  Moni on kuullut kristittyjen sanovan "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä." Sanontaan nähden on ehkä yllättävää, että kirjaimellisesti Raamatussa kyllä sanotaan, ainakin parissa kohtaa, että Jumala vihaa väärintekijöitä:

"Jumala, sinä et siedä vääryyttä.
Pahat eivät saa sinulta suojaa
rehentelijät eivät saa astua sinun eteesi.
Sinä vihaat väärintekijöitä,
valheenpuhujat sinä tuhoat,
murhamiehet ja petturit sinä kiroat." (Ps. 5:5-7)

Olen itse aina käyttänyt tuota lausetta "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä", koska se ilmaisee niin selkeästi Jumalan anteeksiantavan ja rakastavan suhtautumisen ihmisiin. Kun ensimmäistä kertaa huomasin yllä siteeratun psalmin kohdan, ajattelin harmistuneena, voinko enää käyttää sanontaa.

Toisaalta Raamatussa kerrotaan lukuisissa kohdissa myös Jumalan rakkaudesta syntiseen! Mikä selittää näennäisen ristiriidan?

Tarkalleen ottaenhan rakastamisen vastakohta ei ole vihaaminen, vaan se, että ei rakasta. Eikä Raamatussa tietääkseni ole ainuttakaan kohtaa, jossa sanottaisiin, että Jumala ei rakastaisi jotakuta. Jumalan viha väärintekijöitä kohtaan ei siis kumoa sitä totuutta, että Hän samanaikaisesti rakastaa syntisiä.

Olen kuullut sanottavan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ajattelen itsekin niin ja nähdäkseni ajatus on linjassa Jumalan sanan kanssa. Jumala rakastaa ihmisiä, ja juuri siksi Hän ei suhtaudu meihin välinpitämättömästi, ei myöskään vääryyksiin joihin olemme syyllistyneet.

 Jumala ei vihaa ihmisiä sinänsä, vaan kuten psalmin 5 kohdassa sanotaan, Hän ei siedä vääryyttä, ja koska ihminen on se, joka vääryyden tekee, Jumalan viha kohdistuu myös ihmiseen. Syntiä ei voi erottaa ihmisestä, synnin tekijästä – ei muuten kuin syntien sovituksen ja anteeksiannon kautta, ja sen saa osakseen vain Jeesuksessa Kristuksessa, kun uskoo Häneen.



Rakastaako Jumala kaikkia?


"Kun minä katselen sinun taivastasi,
sinun sormiesi tekoa,
kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen,
että sinä häntä muistat,
tai ihmislapsi,
että pidät hänestä huolen?" (Ps. 8:4-5; käännös 1933/38)

  Raamatussa kerrotaan monin tavoin Jumalan rakkaudesta lapsiinsa eli uskovaisiin. Jeesuksen opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo toisille uskoville: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään." (1. Joh. 3:1)

  Jumala rakastaa lapsiaan, mutta rakastaako Hän kaikkia ihmisiä, siis niitäkin, jotka eivät (ainakaan vielä) usko Jeesukseen?

Minusta on mielenkiintoista, että juuri niissä lauseissa, jotka ihan erityisellä tavalla kertovat Jumalan rakkaudesta ja pelastuksen evankeliumin julistamisesta – siis pienoisevankeliumiksi kutsuttu Joh. 3:16 sekä Mark. 16:15-16 – Jeesus käytti sanoja, jotka sulkevat sisäänsä kaikki maailman ihmiset.

Joh. 3:16:ssa Jeesus sanoo, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa... Ja Markuksen evankeliumin tunnetuissa jakeissa Hän käskee opetuslapsiaan: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.

Voisiko tuota enää kattavammin sanoa? Ihan kuin Jeesus olisi sanavalinnallaan etukäteen torjunut ihmisten omat hölmöt järkeilyt, että sille tai sille yksilölle tai ryhmälle ei kannata tarjota sanomaa Jumalan pelastavasta rakkaudesta.

  Eli jos pohdit, rakastaako Jumala sinuakin, Raamatun vastaus on: kyllä. Silloin kysymykseksi jää: miten sinä vastaat Jumalan rakkauteen?

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16; käännös 1933/38)






tiistai 16. kesäkuuta 2020

Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.




"Parasta jättäytyä Herran käsiin"



  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)



"Tunnustan syntini Herralle"


"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.