"Älä pelkää pieni laumani" – miksi uskovaisia verrataan lampaisiin?

  Raamatussa kristittyjä verrataan lampaisiin. Ovatko uskovaiset siis arkoja, normeihin mukautuvia laumasieluja?

  Mikä on lampaan tärkein ominaisuus?

Mukautuvia laumasieluja?

  Lampaat ovat minusta ihania. Lempeän luonteensa, pörröisen olemuksensa ja avuttomuutensa (mm. petoeläimiin nähden) takia lammas on viattomuuden ja haavoittuvuuden vertauskuva. 

Lammas on myös mukautuva ja pelokas laumaeläin, joka kuulemma kirjaimellisesti seuraa laumaansa vaikka alas kalliojyrkänteeltä. Lammas saa turvaa laumasta: erilleen joutunut yksilö ei tiedä minne mennä. Lammas on arka, pakoeläin. Viimeksi mainittujen ominaisuuksien takia lammasta käytetään laumasieluisuuden ja pelkuruuden vertauskuvana. 

  Raamatussa uskovaisia verrataan lampaisiin. Jos ajattelee pelkästään lammasta sinänsä – pörröistä, avutonta laumaeläintä – niin vertaus olisi ehkä kiusallinen. Raamatussa kuitenkin lampaat-vertausta käytetään vain suhteessa paimeneen, Jeesukseen. Eivät uskovaiset sinänsä ole sen pelkurimaisempia ja laumasieluisempia kuin muutkaan ihmiset.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta", Jeesus sanoi (Joh. 10:11). Vanhassa Testamentissa, Hesekielin kirjassa Herra vertaa Israelia lammaslaumaan (Hes. 34:11). Tunnetussa psalmissa 23 "Herra on minun paimeneni" Daavid, joka oli nuorena työskennellyt lammaspaimenena ja siten tunsi lampaiden ja paimenen välisen suhteen, kertoo Herran pitävän hänestä huolta kuin paimen lampaastaan.

Ainoastaan suhteessa paimeneen, Herraan Jeesukseen, kristityt ovat kuin lampaita: paimenensa äänen tuntevia lampaita, paimeneensa luottavia lampaita, paimentaan seuraavia lampaita, lampaita jotka ovat riippuvaisia paimenensa huolenpidosta, lampaita joita paimen puolustaa ja suojelee petoja vastaan, eksyneitä lampaita joita paimen lähtee etsimään.

  Raamatussa puhutaan myös huonoista paimenista, jotka eivät välitä lampaista (Joh. 10:12-13), mikä alleviivaa sitä, ettei pelkkä johtajan ja lauman seuraaminen ole se tavoiteltava asia. Olennaista on, että seuraa oikeaa, hyvää paimenta. 

Mihin tahansa ei tule laumasieluisesti mukautua, kuten Raamatussa opetetaan kristityille: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

Lampaiden tärkein ominaisuus

  Luettuani lammaseläinlääkärin kirjoittaman luonnehdinnan lampaista ymmärrän hyvin, miksi Raamatussa uskovaisia verrataan kaikista eläimistä juuri lampaisiin. 

Luonnehdinnassa kerrotaan lampaiden pyrkivän kulkemaan valoa kohti, ja Jeesus sanoi olevansa maailman valo (Joh. 8:12). Lampaiden kerrotaan oppivan herkästi tunnistamaan niiden kanssa aikaansa viettävän ihmisen, siten myös paimenensa. Jeesus sanoi lampaiden tuntevan paimenensa ja paimenen äänen (Joh. 10:1-16).

"Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15)

Lammas ei pärjää erossa laumasta – erilleen joutunut yksilö hätääntyy eikä tiedä minne mennä. Jeesus kertoi hyvän paimenen olevan sellainen, joka jättää 99 lammasta ja lähtee etsimään yhtä eksynyttä, laumasta eroon joutunutta (Matt. 18:12). 

Lammas on saaliseläin. Varsinkin entisaikaan sudet veivät ja raatelivat lampaita. Oman onnensa nojaan jäänyt lammas on avuton eikä pysty pakenemaankaan eli juoksemaan nopeasti tai kauas. Lampaan paras turva oli paimen, joka huolehti laumastaan päivin ja öin, aina kun lampaat olivat taivasalla.

Jeesus sanoi seuraajilleen lähettäessään heidät julistamaan Jumalan valtakunnasta: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) Syntinen maailma on täynnä vainoa, vaaroja. Lauman eli Jeesukseen uskovien yhteisön ulkopuolella on syntihoukutuksia, raadollisuutta sekä vainoa, mutta Raamatussa kerrotaan myös lauman sisäpuolella olevista vaaroista, ihmisistä jotka ovat "susia lampaiden vaatteissa" ja eksyttävät uskovaisia (Matt. 7:15). 

Jotta pysyy Jeesus-paimenen johtamassa laumassa, uskovaisen on opittava tunnistamaan paimenen ääni. Siksi on tärkeää lukea Raamattua, joka on luotettavaa Jumalan sanaa, eikä pidä seurata opettajia, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. 

Etsiessäni aiheesta tietoa törmäsin erääseen vertauksen kannalta mielenkiintoiseen huomioon: lammas ei pysty puhdistamaan itseään, kuten monet muut eläimet. Lampaiden pörröinen turkki likaantuu ja siihen varmaan tarttuu herkästi kaiken maailman rojua. Tullakseen puhtaaksi lammas tarvitsee taas huolenpitoa. Myös me uskovaiset tarvitsemme hyvän paimenen eli Jeesuksen puhdistamaan meidät kaikesta synnin liasta (1. Joh. 1:7).

  Lampaiden turva ja suorastaan elinehto monin tavoin on niiden paimen. Sen takia kuuliaisuus ja luottavaisuus paimeneen on lampaiden tärkein ominaisuus. 

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)

Valo syttyi yöhön maailman

  Viikko sitten 8.12 vietettiin Sibeliuksen päivää eli suomalaisen musiikin päivää. Tässä kirjoituksessa kerron muistojani ja ajatuksiani liittyen kolmeen suomalaiseen joululauluun: Arkihuolesi kaikki heitä, En etsi valtaa loistoa sekä Taas kaikki kauniit muistot.

Jumalan sanan valoa

  Pimeyteen syttyvä valo on joululaulujen yleinen aihe. Koska Suomessa joulua vietetään kaamoksen sydämessä, meidän on helppo eläytyä sanoihin – joulu on kirjaimellisesti valon juhla synkkyyden keskellä: kynttilöitä, jouluvaloja kotien ikkunoissa, pihapuissa ja kaupunkien kaduilla, ehkä valkeina hohtavia lumihankia. Ne luovat juhlan tunnelmaa, joka valaisee mieltäkin.

Kristillisissä joululauluissa pimeys ja valo ovat kuitenkin hengellisen todellisuuden vertauskuva: maailman pimeys tarkoittaa syntisyyttä ja kaikkea mitä siitä seuraa – riitaa, vihaa, levottomuutta, huolia, kärsimystä, toivottomuutta... – ja valo tarkoittaa Jeesusta, jonka Jumala lähetti pelastamaan syntisen maailman ja tuomaan toivon ikuisesta elämästä Taivaassa.

  Lempijoululaulujani ovat Hoosianna ja Enkeli taivaan sekä kaksi suomalaista laulua: En etsi valtaa loistoa, joka on Jean Sibeliuksen 1890-luvulla säveltämä ja Zacharias Topeliuksen ruotsiksi sanoittama (suomentaja tuntematon) sekä Leevi Madetojan säveltämä ja Alpo Noposen sanoittama Arkihuolesi kaikki heitä vuodelta 1916.

Ala-asteella 1980-luvulla aloimme joka vuosi adventtiaikaan harjoitella mm. näitä lauluja koulun joulujuhlallisuuksiin, joihin kuului yleensä aamulla joulujumalanpalvelus läheisessä kirkossa ja sen jälkeen koulun kuusijuhla. Muuten en tykännyt koulusta lapsena, mutta joulun ajan valmisteluista ja juhlallisuuksista on jäänyt ihania muistoja.

  Arkihuolesi kaikki heitä oli lapsena se joululaulu, jossa oli outoja vanhanajan sanoja ja ilmauksia: päilyy, siintää, auvo, ”rinnan jäitä mi’ liuottaa”. Muistan vieläkin kun äitini selitti auvon tarkoittavan onnea ja autuutta.

Toisessa säkeistössä on voimakas ilmaus ”yöhön maailman, raskaaseen”. Sen takia laulussa oli minusta aina rankka sävy. Alkusanatkin, ”arkihuolesi kaikki heitä”, sisältävät oletuksen, että huolet kuuluvat tavalliseen elämään, arkeen. Ja niinhän se on, vaikkeivät ihmiset koko aikaa halua ajatella elämää siitä näkökulmasta.

Sitä ihanammat ovat sanat maailman yöhön syttyneestä siunatusta joulutähdestä. Tulkintani mukaan se ei ole viittaus pelkästään Betlehemin tähteen, vaan erityisesti Vapahtajan syntymään maan päälle, josta taivaalla loistava tähti oli merkkinä itämaan tietäjille. Jeesus Kristus on yhä ”auvona ihmisten”. Hän on valo, josta lähti ”hohde määrätön” ja joka edelleen ”loistavi lasten teillä”. 

"Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana, niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin, ja he sanoivat: "Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan."" (Matt. 2:1-2; käännös 1933/38)

  Aineellisesta niukkuudesta johtuvat arkihuolet eivät nykyään ole yhtä yleisiä ja suuria kuin entisajan tavallisilla suomalaisilla, mutta Jumalan sanan valoa tarvitaan nykymaailmassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sitä kertoja rukoilee maailman pimeyteen laulussa En etsi valtaa loistoa – ”Jumalan sanan valoa, joiss’ sieluin kirkastuu”. 

Taivaan valoa, rauhaa ja suloista joulujuhlaa pyydetään laulussa kaikille varallisuuteen ja säätyyn katsomatta – kaikilla ihmisillä on sama Luoja. Kertoja pyytää Jumalaa suomaan jokaiselle sen joulun, joka ”mielet nostaa Luojan luo”.

Samat aiheet ovat toisessakin Sibeliuksen säveltämässä ja Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Jo joutuu ilta (v. 1897): ”Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi! // Nyt valkeus voittaa, ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä. / Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.”

Taas kaikki kauniit muistot

  Vuodesta 1955 lähtien radiossa on heti Turun joulurauhanjulistuksen jälkeen soitettu Taas kaikki kauniit muistot -laulu. Koskettavan kauniin, mutta minusta samalla surumielisen laulun on säveltänyt Sulho Ranta Viljo Kojon runoon. Laulu, eli runo nuotteineen, julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1931 sanomalehti Karjalan joululiitteessä.

Suurelle osalle suomalaisista joulussa on kyse lähinnä perinteestä, kerran vuodessa elpyvistä lapsuusmuistojen tunnelmista, ja tämä näkökulma on Viljo Kojon runossakin. Kertoja muistelee lapsuuden käyntejä joulukirkossa. Samastuttava laulu sopii vakituiselle paikalleen radion jouluaaton soittolistalle, koska silloin moni suomalainen on kuulolla autoradion äärellä, matkalla hautausmaalle.

Tosin sukupolvi sukupolvelta tämäkin näkökulma jouluun on käynyt harvinaisemmaksi: kuinka monella suomalaisella lapsella tai nuorella enää tulee olemaan lapsuusmuistoja joulukirkosta?

  ”Ani aikaisin puku parhain mun ylleni puettiin / Oli kirkossa oltu varhain, nyt sanaa luettiin”, kertoja kuvailee. Hän muistaa äitinsä hartaan virrenveisuun ja kirkossa vallinneen ”pyhätunnelman” ja toteaa: ”sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain”. Ehkä kertoja pelkää, että kova ja julma maailma tuhoaa hänen kauniit muistonsa? 

Laulu on mielestäni surumielinen siksi, että siinä puhutaan joulun sanomasta kuin se kuuluisi menneisyyteen, olisi vain muistojen kautta tavoitettavissa. Kertoja puhuu joulukirkossa lapsena kuulemistaan ”sanoista siunaavimmista”, jotka ”lankee sydämeen”, mutta joita ”lausu ei enää kukaan”. Hän kuitenkin kertoo joka joulu saavansa niiden tunnelman ”mukaan tueks’ vuoden vaikean”. 

Miksi jouluevankeliumin sanoja ei lausu enää kukaan? Tarkoittaako säe, että kertojan uskovainen äiti on kuollut, minkä takia nuo sanat elpyvät hänelle vain muistojen kautta?

Tekisi mieli kysyä kertojalta, että kai hän tietää siunaavimpien sanojen olevan edelleen voimassa joka hetki, ja että se hyvä, minkä Jeesus meille voitti, on olennaiselta osaltaan vasta tulossa. En etsi valtaa loistoa -laulun sanoin, ”Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan.”

  Laulussa ilahduttaa se, että joulua kutsutaan siinä juhlaksi Jeesuksen. Yllättävän harvoissa avoimen kristillisissäkään joululauluissa sanotaan Jeesuksen nimi. Laulu alkaa: ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen / Lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.”

"Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."" (Luuk. 2:8-12; 1933/38)

Linkit lauluihin:

https://www.youtube.com/watch?v=Gt1qCgO_UH8

https://www.youtube.com/watch?v=Q1ZJAHzasIQ

https://www.youtube.com/watch?v=soa0QVWg1l8

Toisen posken kääntäminen – heikkoutta vai vahvuutta?

  Miksi Jeesus kehotti vuorisaarnassaan kääntämään toisenkin posken lyötäväksi?

  Onko posken kääntäminen heikkoutta vai vahvuutta?

Kehotuksen pohjimmainen tarkoitus?

"Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.'" (Matt. 5:39)

 

  Jeesuksen kehotuksesta posken kääntämiseen puhutaan joskus kuin se olisi Hänen muusta opetuksestaan erillinen ohje, jolle pitää olla jokin erityinen selitys: millaisesta lyönnistä tarkalleen ottaen on kyse, läpsäisystä vai nyrkillä lyömisestä? vai onko kyse lyömisestä ollenkaan vaiko pelkistä loukkaavista sanoista ja riidan haastamisesta? onko se kehotus pasifismiin? onko se kehotus käänteispsykologiseen itsevarmuuden eleeseen?

Kuitenkin, kun lukee koko vuorisaarnan, huomaa lauseiden olevan johdonmukainen osa opetusta, jonka Jeesus perustelee "jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia" (Matt. 5:45).

Kehottaessaan olemaan tekemättä pahalle vastarintaa Jeesus ensinnäkin opettaa pidättäytymään kostamisesta ja sen sijaan olemaan valmis sovintoon ja rauhan tekemiseen – niinhän taivaallinen Isäkin on tehnyt lapsilleen. Uskovaisen tulee vastata pahalle hyvällä – niinhän Jumalakin on tehnyt antaessaan aurinkonsa ja sateensa niin hurskaille kuin jumalattomille (Matt. 5:45).

  Mutta miksi pitää oikein kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Ymmärtääkseni Jeesus tarkoitti sillä, että uskovaisen tulee olla valmis kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia hyvän puolesta. Kehotus on mielestäni siis paitsi konkreettinen ohje tilanteisiin, joissa joku yllyttää riitaan tai tappeluun, myös ohje joka ilmaisee periaatteen: 'kääntää toinenkin poski lyötäväksi' tarkoittaa valmiutta kärsiä rauhan ja sovinnon puolesta.

Kristityn pitää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta karu tosiasia on, että tässä maailmassa ei voi välttyä epäoikeudenmukaisuuksilta. Kehotus posken kääntämiseen tarkoittaa mielestäni valmiutta kohdata maailma sellaisena kuin se on, syntisenä.

Konkreettisessa tilanteessa poskensa kääntäminen, kun joku vaikka läpsäisemällä haastaa riitaa ja yllyttää henkilökohtaiseen mittelöön kanssaan, tarkoittaa myös sitä, että estää koston kierteen syntymisen. Poskensa kääntäjä ei itse lisää maailman pahuutta, vaikka joku siihen yllyttää.

Heikkoutta vai vahvuutta?

  Jeesuksen kehotusta toisenkin posken kääntämiseen on arvosteltu siitä, että se opastaa heikkouteen ja luovuttamiseen, kun pitäisi olla valmis puolustamaan itseään. Minusta taas posken kääntäminen on vahvuutta. Miksi ihmeessä ajattelen näin? 

Olennaista on se, kenelle Jeesus sanansa osoittaa.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa opetuslapsiaan ja kaikkia kuuloetäisyydellä olevia, jotka ovat hengellisesti kuulevia Hänen opetukselleen. Tämä tulee ilmi mm. siinä, että Jeesus käyttää saarnatessaan ilmausta "teidän taivaallinen Isänne". Jumala on Jeesukseen uskovan taivaallinen Isä.

Kehotus posken kääntämiseen on siis osoitettu niille, jotka uskovat Jumalan sanan olevan totuus, kuten Jeesus sanoi (Joh. 17:17). Vuorisaarnan päätteeksi Hän sanoi:

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.» (Matt. 7:24-27)

 

Uskon mukana tulee ymmärrys, että Jumalan valtakunnassa ja evankeliumissa on kyse suuremmista asioista kuin ajallisen elämän tilanteista loukkauksineen, joihin henkilökohtaisesti joutuu.

Toisaalta on helppo ymmärtää, että jos joku ei näe mitään suurempaa tarkoitusta, minkä puolesta kärsiä loukkaavaa kohtelua, niin hänestä kehotus olla vastaamatta siihen samalla mitalla voi tuntua mielettömältä.

  Totuutta ei muuta miksikään se, että joku vaikka loukkaa sanallisesti, läpsii tai lyö. Se jota loukataan ilman, että hän puolustautuu, saattaa maailman silmissä näyttää heikolta – ja pelkästään tätä maailmaa ajatellen hän ehkä onkin heikko – mutta Jumalassa ja hengellisesti ajatellen hän on vahva.

Totuutta ei ratkaista riitelemällä, tappelemalla, sotimalla – ajatellen, että vahvin pääsee sanelemaan mikä totuus on –, vaan totuus on mikä on. Vaikka läpsäisijä löisi toisellekin poskelle, hän ei voita sillä mitään. Päinvastoin: se joka taistelee Jumalan sanaa vastaan, on jo hävinnyt.

"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9; käännös 1933/38)

Pohdintoja hyvän- ja pahantiedon puusta

  Eedenin puutarhan keskellä kasvoi hyvän- ja pahantiedon puu, josta Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa syömästä. Miksi? Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu oikein oli?

 Tietämistä hinnalla millä hyvänsä

  Katsoin nuorena alankomaalaisen elokuvan Spoorloos (1988). Elokuva on katoamismysteeri: nuori mies etsii epätoivoisesti tyttöystäväänsä, joka katosi jäljettömiin (hollanniksi "spoorloos") kesälomareissulla vuosia aiemmin. 

Hän ikävöi tyttöystäväänsä, mutta sitäkin suuremmaksi ongelmaksi hänelle muodostuu pakkomielle saada tietää, mitä tälle tapahtui.

Vuosia katoamisen jälkeen häneen ottaa yhteyden tuntematon mies, tyttöystävän kaappaaja. Tämä lupaa, että mies saa kaipaamansa tiedon, mutta vain yhdellä ehdolla, tai oikeammin sanottuna, vain yhdellä tavalla: hänen on suostuttava käymään läpi sama minkä tyttöystävä oli kokenut. Kokemalla kaiken itsekin hän saisi samalla vastauksen piinaavaan kysymykseensä.

Kaappaajalla oli filosofia, jonka mukaan todellinen tietäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemisen kautta. Hän esitteli filosofiaansa laajemmin: hän oli tehnyt elämässään erään sinänsä äärimmäisen hyvän teon – pelastanut hukkumassa olleen lapsen oman henkensä vaarantaen –, mistä hän päätteli olevansa kykenevä myös äärimmäiseen pahuuteen. Saadakseen tietää pitääkö teoria paikkansa hän oli tehnyt myös hirvittävän pahoja tekoja. 

Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle selviää, että kaappaaja oli psykopaatti, joka suhtautui kaikkeen, myös pahuuteen ja kärsimykseen, puhtaasti henkilökohtaisen hyödyntavoittelun, eli hänen tapauksessaan tiedon saamisen, näkökulmasta.

  Mielestäni elokuva kuitenkin oli teemoiltaan syvällisempi kuin psykopaattijännärit yleensä. Kaappaajan filosofiassa oli lisäksi jotain tuttua: tieto hyvästä ja pahasta, joka oli mahdollista saavuttaa vain kokemisen kautta... 

Paljon myöhemmin tajusin, että teemoissa oli jotain samaa kuin Raamatun kertomuksessa Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta. Käärme houkutteli Eevaa syömään Jumalan heiltä kieltämästä puusta, ja sillä tavoin, kokemalla itse, tämä saisi ymmärrystä ja tietoa, jota Jumala panttasi. 

Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun." (1. Moos. 2:9)

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: 'Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1. Moos. 2:16-17; käännös 1933/38)

 Joskus kuulee tulkintoja, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat täysin tietämättömiä mistään. Eli heidän viattomuutensa ymmärretään kuin he olisivat olleet tahdottomia ja vailla ymmärrystä, jonkinlaisia nukkeja Jumalan nukkekodissa.

Käsitys ei pidä paikkaansa. Aadam ja Eevahan tiesivät kyllä mm. oikean ja väärän eron: Jumala oli kieltänyt heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, ja käärmeen puhutellessa Eevaa tämä viittasi Jumalan kieltoon.

Käärme kuitenkin perusteli, että vasta syöminen kielletystä puusta saisi heidät tietoisiksi, heidän silmänsä avautuisivat ja he tulisivat Jumalan kaltaisiksi. 

Tekemällä sitä, minkä tiesivät rikkovan Jumalan tahtoa vastaan eli olevan väärin, he saisivat tietoa pahasta, ja sen kautta myös hyvä, joka oli ollut normaalitila, kirkastuisi heille – he tulisivat, niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan, kuten käärme vakuutteli.

  Jotkut ovat sitä mieltä, että käärme, eli sielunvihollinen Saatana, oli hyvällä asialla, koska se rohkaisi tiedonhankintaan ja ymmärryksen lisäämiseen. Jumalaa he puolestaan arvostelevat siitä, että Hän olisi halunnut pitää ihmisen tietämättömänä.

Mutta todellisuudessahan Jumala ei ollut tiedon hankkimista vastaan. Ongelmana oli, että Aadam ja Eeva tekivät sellaista, minkä Jumala oli kieltänyt. 

Tiedon lisääminen sinänsä, myös oman kokemisen kautta, on Jumalan tahdon mukaista: Hän kehotti Aadamia ja Eevaa syömään vapaasti muista puutarhan puista, ja voisin kuvitella, että Eedenin puutarhassa oli paljon tutkittavaa, aistittavaa, koettavaa, tiedettävää.

Kiellettyä sen sijaan oli, ja on edelleen, tehdä syntiä eli rikkoa Jumalan tahtoa vastaan, ja se on kiellettyä myös tiedon hankkimisen motiivista. 

  Saatana on kavala ja viekoittelee ihmistä Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin mistä motiivista tahansa, mutta alkuperäisessä syntiinlankeemuksessa hän houkutteli tiedolla. Mitä hän lupaili, että ihminen tiedolla saavuttaisi?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" 

Niin vaimo vastasi käärmeelle: "Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa, mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'." (1. Moos. 3:1-3; 1933/38)

Valaistumispuu? 

"Niin käärme sanoi vaimolle: "Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi." (1. Moos. 3:4-6; 1933/38)

  Kun käärme viekoitteli Eevaa syömään hyvän- ja pahantiedon puusta, se sai siitä seuraavan silmien avautumisen kuulostamaan ylevältä, kuin siitä seuraisi jonkinlainen valaistuminen, tietoiseksi tuleminen ilman mitään pimeyttä ja pahaa. Käärmeen puheiden takia Eeva alkoi nähdä kielletyn puun hedelmineen "houkuttelevana koska se antoi ymmärrystä".

Mutta mitä Jumalan kieltämästä puusta syömisestä todellisuudessa seurasi? 

Adamin ja Eevan silmät kyllä avautuivat, mutta eivät sillä tavalla kuin käärme oli antanut ymmärtää. Valaistumisen sijaan seurauksena oli alhainen olo – ymmärrys siitä, että he olivat tehneet väärin, syyllisyys ja häpeä Jumalan ja toistensa edessä, vastuun pakoileminen, toisen syyttäminen omasta teosta: Aadam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä (1. Moos. 3:12-13). 

Lankeemuksesta seurasi yhä lisääntyvää pahuutta ja kärsimystä sekä Jumalan kirous joka teki elämästä vaivaista ja kämäistä (1. Moos. 3:16-19).

Hyvän- ja pahantiedon puu ei ollutkaan valaistumispuu. Eikä Jumala ollut sanonutkaan, että se olisi. Vain käärme sai Eevan ja Aadamin näkemään sen sellaisena. 

  On uskontoja, joiden mukaan valaistumista tavoitteleva ihminen tavoittelee oikeastaan jumalaksi tulemista. Tällaista lupaili Eedenin käärmekin. Saatanaa kutsutaan Luciferiksi, valonkantajaksi, ja hänet liitetään joskus edelleen tietoon, tietoisuuteen, valaistumiseen. Raamatussa Saatanan kuitenkin sanotaan petollisuuttaan vain tekeytyvän valon enkeliksi (2. Kor. 11:14).

Puu johon kajoaminen toi kuoleman

 

"Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!" Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu." (1. Moos. 3:22-23; 1933/38)

  Ennen kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi ihmiselle kuolema, sekä ruumiillinen että hengellinen, kuten Jumala oli varoittanut. Sen käärme oli kieltänyt: "Ette suinkaan kuole." Jeesus sanoi Saatanan olevan valehtelija sekä murhaaja alusta asti (Joh. 8:44). 

Kielletystä puusta syötyään ihminen oli edelleen vain ihminen – nyt syntinen, vaivainen ja kuolevainen. Ihminen sai kokemuksen kautta tietää sen, mistä Jumala oli heitä varoittanut.

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu siis oikein oli? Oliko se ihmeellinen puu, jonka hedelmiin oli pakattu tietoa hyvästä ja pahasta? Vai oliko se tavallinen hedelmäpuu, jonka teki erityiseksi se, että Jumala oli kieltänyt koskemasta siihen? Ajattelen itse jälkimmäisellä tavalla. Kun Aadam ja Eeva söivät Jumalan heiltä kieltämästä puusta, heidän silmänsä avautuivat sille tosiasialle, että he olivat nyt rikkoneet Jumalaa vastaan.

  Kertomuksen lopussa Jumala karkotti Aadamin ja Eevan paratiisista, jotta nämä eivät nyt, syntisinä, söisi paratiisiin keskellä, hyvän- ja pahantiedon puun vieressä kasvavasta elämänpuusta, ja näin eläisi ikuisesti. Paratiisista karkottaminen oli mielestäni Jumalalta armollinen teko. Miten kauheaa olisi, jos tämä maallinen syntinen elämä vaivoineen olisi se elämä, joka kestäisi ikuisesti!

Mutta Jumala oli tarkoittanut Aadamin ja Eevan, ihmisen, ikuiseen elämään yhteydessään. Siksi Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja antamaan meille vanhurskauden ja ikuisen elämän.

Maailmankaikkeuden mysteeristä

  On kysymys, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, olivatpa he uskovaisia, ateisteja tai todellisuuskäsitykseltään mitä vain: mitä tämä kaikki, siis maailmankaikkeus, oikein on? 

  Raamatussa kerrotaan maailmankaikkeudesta suuripiirteisesti, mutta paljon jätetään toistaiseksi vaille vastausta. Mielestäni säväyttävimmät jakeet aiheesta löytyvät Jobin kirjasta.

Kysymys joka yhdistää kaikkia

  Olin ehkä 8- tai 9-vuotias, kun ensimmäisen kerran pohdin maailmankaikkeuteen liittyviä mysteerejä. Eniten mietityttivät sen rajat: jos avaruudessa lähtisi kulkemaan suoraan eteenpäin loputtomiin, mihin päätyisi? 

Kun maailmankaikkeutta ajattelee pitempään, se alkaa tuntua mielettömältä, hullunkuriselta: on avaruus, jossa planeetoiksi kutsutut pallot pyörivät ympäri ja ympäri, asteroidit suhahtelevat ohi, valtavia mustia aukkoja ammottaa galaksien laidoilla ja ne imevät sisäänsä ainetta joka katoaa jonnekin tai hajoaa olemattomiin, ja aina vain ilmaantuu uusia galakseja tähtineen ja planeettoineen, kaiken jatkuessa, siltä näyttää, loputtomiin.

Maapallolla ihmissukupolvet syntyvät, ihmettelevät tätä kaikkea, omaa olemassaoloaankin, ja kuolevat saamatta (naturalistisesta näkökulmasta ajateltuna) koskaan tietää vastausta.

  Nuorena aikuisena juttelin kosmologin kanssa ja esitin kysymykseni hänelle. Ilmeisesti maallikot kysyvät heiltä tällaisia usein, sillä hän alkoi tottuneesti selittää, kuinka maailmankaikkeutta voi ajatella ilmapallona, jota puhalletaan – maailmankaikkeus laajenee kuin ilmapallon pinta.

Esitin jatkokysymyksiä: mikä sitten on se tila, jossa maailmankaikkeus laajenee puhallettavan ilmapallon tavoin ja mihin se mahdollisesti päättyy sekä mistä maailmankaikkeus on tullut ja miksi se on olemassa? Näihin kysymyksiin hän ei osannut vastata, ainakaan tavalla, joka olisi tyydyttänyt uteliaisuuteni.

Keskustelun jälkeen aloin eräänä iltana miettiä tätä kaikkea. Menin pohdinnoissani pitemmälle kuin koskaan aiemmin olin mennyt, ja jouduin pakokauhun valtaan. Suurimpana syynä pakokauhulle oli juuri se, ettei kukaan pysty vastaamaan kysymyksiin. 

Avaruustieteiden huippuasiantuntijat ihmettelevät kaikkeutta ja sen alkuperää viimekädessä samoin kuin muutkin. Me kaikki vain olemme tällä loputtomiin pyörivällä pallolla, loputtomalta vaikuttavan avaruuden keskellä, eikä kukaan tiedä miksi...

Psykiatriassa on keskusteltu tilasta, jota kutsutaan nimellä "filosofian laukaisema psykoosi". Ehkä se olisi ollut seuraava vaihe? Tila kuitenkin päättyi ennen kuin sekosin. Tunsin kuinka hulluksi tulon partaalla oleva mieleni normalisoitui, ja arkitietoisuus asettui taas paikalleen: välitön ympäristöni, seuraavan päivän suunnitelmani jne. 

  Ja kuitenkin, vaikka arkitietoisuus palautui, mysteeri oli edelleen vailla vastausta.

Suuripiirteinen vastaus

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä." (1. Moos. 1:1-2)

 Kun kysytään olemassaolon kysymyksiä, niin maailmankaikkeuden mittakaavassa tiede ja jumalausko lopulta kohtaavat: tiede ei enää pysty vastaamaan kysymyksiin, kun taas jotkut uskot, kuten kristinusko, väittävät maailmankaikkeuden olevan luotu ja Luojan ilmoittaneen itsensä meille. 

Tämä on ravisuttelevaa, koska tavallisestihan ajatellaan, että luonnollinen todellisuus ja jumalauskon mukaiset väitteet siitä ovat toisistaan loputtoman irrallisia, toisiaan milloinkaan kohtaamattomia kokonaisuuksia. Kirjoitin viime kerralla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa luonnontieteen empiirisin menetelmin, koska Jumala ei ole luonnonainetta, vaan henki. Järjellisesti taas päädytään siihen, että maailmankaikkeuden olemassaolo suorastaan edellyttää ikuisen Luojan olemassaoloa!

  Raamatun mukaan maailmankaikkeudella on siis Luoja, ja Hänen kerrotaan luoneen taivaat kunniakseen:

"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin." (Ps. 19:2-4)

Maailmankaikkeus eri väreissä hehkuvine planeettoineen ja säihkyvine tähtikuvioineen on kaunis, mutta suuruudessaan ja salaperäisyydessään pelottava, kunnioitusta herättävä. Kunnia kuuluu Luojalle. 

  Suurelta osalta maailmankaikkeutta koskevat kysymykset jätetään toistaiseksi avoimiksi Raamatussakin. Se mitä meille kerrotaan, on kovin suuripiirteistä. Jos vaikka kysymys "mihin avaruus loppuu?" askarruttaa, niin siihen ei anneta Raamatussa vastausta. Apostoli toteaakin Uudessa Testamentissa, että toistaiseksi "tietämisemme on näet vajavaista" (1. Kor. 13:9).

  Kiehtovimmin maailmankaikkeuden mysteerejä lähestytään mielestäni Jobin kirjassa, kun Luoja itse puhuu niistä.

Kärsivä, katkeruuttaan julistava Job tivaa Jumalalta syytä järkyttäviin onnettomuuksiinsa. Lopulta Jumala vastaa esittämällä hänelle joukon tähtitieteellisen mittaluokan vastakysymyksiä:

"Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset?" "Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran?" "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu?" 

"Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? Osaatko tuoda ajallaan esiin eläinradan tähdet, sinäkö talutat Leijonaa ja sen pentuja? Sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?" (Job 38:4, 12, 19, 31, 32, 33)

Jumala ei vastannut Jobin kysymykseen, mutta Job rauhoittui, koska Jumala puhui hänelle, oli kuullut häntä ja välitti hänestä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vastausta Jumalan esittämiin kysymyksiin: "Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen", hän sanoi. 

Mutta vaikkei Jumala tuossa kohtaa vastannut minunkaan kysymyksiini, eli kysymyksiin maailmankaikkeudesta, siitä mitä Hän sanoi Jobille on pääteltävissä jotain. Ensinnäkin, Jumala ei omista syistään halua kertoa meille kaikkea, ja toiseksi, että meidän käsityskykymme ei varmaan edes riittäisi, vaikka Hän tekisikin niin.

Toisaalta Jumalan maailmankaikkeutta koskevat kysymykset ovat sisällöltään juuri sellaisia, joita olen pohtinut: kaikkeuden mittasuhteet ja vaikutussuhteet, taivaankappaleiden luomisen alkuhetki... Nuo jakeet Jobin kirjassa aina säväyttävät minua – olkoonkin että ne ovat kysymyksiä eivätkä vastauksia. 

Saako ihminen koskaan tietää?

  Muutama vuosi sitten teknologia-alan keksijä Elon Musk herätti kummastelua sanomalla pitävänsä lähes varmana, että maailmankaikkeus on simulaatio, siis jonkinlainen keinotekoisesti rakennettu ja ylläpidetty pienoismalli ja siten harhaa. Vaikken itse tietenkään usko tuohon, ilahdun moisista hulluistakin pohdinnoista, koska tykkään mysteereistä. 

Lisäksi mielikuvitukselliset pohdinnat alleviivaavat sitä, ettei ihmiskunnalla ole tieteellisestä ja teknologisesta menestyksestään huolimatta vastauksia maailmankaikkeuden suurimpiin kysymyksiin.

Ihmiselämä rutiineineen tuntuu helposti arkipäiväisen tylsältä, mutta olemassaolon kysymykset maailmankaikkeuden mittakaavassa repäisevät siihen salaperäisen syvyyden: on tämä valtava mysteeri, joka on yhtä ajankohtainen nyt kuin Jobin aikoina, tuhansia vuosia sitten.

  Voisin kuvitella, että esimerkiksi masentunut ihminen, joka on ajautunut harkitsemaan itsemurhaa, voi saada mysteerien pohtimisesta uuden syyn jatkaa elämäänsä – ainakaan hän ei voi sanoa, että maailmankaikkeuskin olisi jo nähty ja koettu ja osoittautunut turhanpäiväiseksi. 

Jobin kertomuksessa on kyse paljon muustakin, mutta juuri noinkin tapahtui: Jumala vei toivottomuuteen ja masennukseen vajonneen Jobin ajatukset tähtien tasolle ja maailmankaikkeuden synnyn kysymysten äärelle, ja sitä kautta omaan kaikkivaltiuteensa ja voimaansa. 

Vaikka meistä elämämme ja olemassaolomme tuntuisi sattumanvaraiselta, vailla tarkoitusta olevalta, se ei tarkoita, että niin olisi. Meiltä vain puuttuu tietoa ja ymmärrystä.

  Raamatussa kerrotaan, että kaikki mikä on syntynyt, on syntynyt Jumalan Sanalla ja että Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Nyt tietämisemme vielä on vajavaista, mutta Jeesukseen uskoville luvataan, että pääsemme kerran ikuiseen elämään, jossa ihmeellinen todellisuus kokonaisuudessaan avautuu koettavaksemme.

"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen." (Ps. 8:4-5)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Usko syntyy Kristuksen sanan kuulemisesta ja se on Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Mutta myös luonto, ympärillämme ja meissä itsessämme, todistaa Jumalasta.

Luonnossa havaittavat järjestelmälliset ja tarkoitukselliset ilmiöt todistavat, että maailmankaikkeuden on saanut aikaan älyllinen, tietoinen olento, Luoja.

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti?

Luomakunta todistaa Jumalan olemassaolosta 

  Luin joskus artikkelin prosesseista, jotka käynnistyvät taudinaiheuttajamikrobin saapuessa ihmisen kehoon. Artikkeli sisälsi kuvauksen "sodasta", jossa kehon puolustajasolut pyrkivät aktiivisesti tunnistamaan hyökkääjämikrobin rakenteen eli lukemaan sen sisältämän informaation, ja mikrobi puolestaan muuntuu tai joskus naamioituu kehittämällä ympärilleen kalvon, jossa on toisenlaista, hämäävää informaatiota. 

Artikkelissa kerrottiin myös virusten ja bakteerien keskinäisestä taistelusta, jossa niillä on käytössään tikarimaisia aseita, joita ne sinkoavat toisiaan kohti. Ymmärrys luonnossa vallitsevasta järjestelmällisestä eloonjäämistaistelusta on tarkentunut elektronimikroskoopin keksimisen myötä.

   Mikroskooppiselta tasolta aina planeettojen ja tähtien tasolle asti luonnon järjestelmällisyys ja tarkoituksellisuus todistavat minulle, että luomakunnalla on tietoinen Luoja. Maapallon elämälle suotuisat olosuhteet, lähtien mm. painovoimasta, puhuvat hienosäädön ja siten luomisen puolesta. Sattumalla tätä tuskin voi selittää.

Mieleeni on jäänyt eräs havainnollistava kysymys, jonka aikoinani kuulin: jos heitämme ilmaan kaikkia kemiallisia alkuaineita, joita vaikka tietokoneen valmistamiseen tarvitaan, kuinka monen yrityksen jälkeen osaset sattumalta asettuisivat kohdilleen siten, että tuloksena olisi toimiva informaatiota prosessoiva laite? Minä ainakaan en usko, että se koskaan onnistuisi, edes siten, että järjestys lisääntyisi vähitellen.

Tarkoituksellisesti ihminen pystyy kyllä rakentamaan tietokoneen, koska ihminen on tietoinen, älyllinen olento, Luojan kuvakseen luoma. Meidän kehomme ovat informaatiota prosessoivia organismeja – en usko, että mekään olemme sattuman tulosta. 

  Ennen kaikkea: mistä maailmankaikkeus olisi alun perin edes tullut, jos sillä ei olisi Luojaa? Tämä perustavanlaatuinen kysymys on edelleen vailla järkevää vastausta. Näyttää siltä, että ihmiset laajalti pitävät maailmankaikkeutta ja siinä havaittavaa järjestelmällisyyttä ja hienosäätöä itsestään selvänä eivätkä liiemmin pohdi, mistä kaikki havaitsemamme on saanut alkunsa.

  Raamatussa Paavali kirjoittaa luomakunnan, joka on kaikkien havaittavissa, todistavan Jumalasta. Paavalin aikoina mikroskooppia ei vielä ollut keksitty. Mitä tarkemmin luontoa tutkii, sitä vahvemmin se todistaa Luojasta! Mutta ihmiset silti kieltäytyvät uskomasta, kunnioittamasta ja kiittämästä Jumalaa. Sen sijaan "heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt".

"Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room. 1:19-20)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti? Kysymykseen on ilmeinen vastaus: luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyön aikaansaannoksia. Luonnontieteen välineet ja menetelmät on kehitetty luonnon tutkimiseen. Luojan tutkimiseen ja todistamiseen ne eivät sovellu – Jumala on yliluonnollinen.

Kuulostaa selviöltä, mutta tästä on tarpeen puhua, koska yllättävän usein myös kristinuskoaiheisissa keskusteluissa törmää käsitykseen, että – "kaiken ollessa energiaa" – Jumala olisi sen kaiken alkulähde, jokin suuri persoonaton "alkuenergia". Mutta energia on luontoa, kun taas Luoja on luonut luonnon.

Jumala ei ole persoonatonta luonnonenergiaa, vaan henki, kuten Raamatussa kerrotaan (Joh. 4:24). Energian päälähde Maassa on aurinko, jonka Jumala sanallaan loi: "Tulkoon valkeus". (1. Moos. 1:3; käännös 1933/38) 

Luonnon aineita voi laittaa laboratoriossa petrimaljaan tutkittaviksi ja niitä yhdistelemällä saadaan aikaan kemiallisia reaktioita, mutta Jumalaa, joka on henki, ei voi tutkia ja todistaa sillä tavoin. Luonto on ihmisten nähtävissä ja mitattavissa, mutta Luoja ei. Kuten Raamatun heprealaiskirjeessä sanotaan: "se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä". (Hepr. 11:3; 1933/38)

  Miksei Jumalan olemassaoloa sitten voisi todistaa puhtaasti ärsyke-reaktio -periaatteella: tekisimme jotain, mistä aina seuraisi tietty yliluonnollinen, jumalallinen tapahtuma, ja siten, lainalaisuuden osoittamisen kautta, Jumalan olemassaolon voisi todistaa tieteellisellä menetelmällä? Kysymyksessä on oletuksena, että Jumala olisi persoonaton voima, ikään kuin jokin kone, joka tuottaa nappia painamalla tietyn tuloksen. Mutta Jumala on persoonallinen, Hänellä on tahto.

Meillä on runsaasti kaikkien havaittavissa olevia perusteita uskoa, että maailmankaikkeus on tietoisesti luotu. Näyttää siltä, että niitä pidetään itsestään selvinä sekä usein pyritään suorastaan mitätöimään niiden todistusvoima.

  Raamatussa meille kerrotaan, kuka maailmankaikkeuden Luoja on ja mitä Hän on tehnyt hyväksemme. Jumala inkarnoitui eli syntyi ihmislihaan Pojassa Jeesuksessa: ikuinen, näkymätön Luoja tuli ajalliseen, näkyvään maailmaan, ihmiseksi ihmisten keskelle. Jumalan Sana tuli lihaksi, kuten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan. Jeesus tuli pelastamaan maailman, joka Hänen kauttaan oli luotu.

"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:3; 1933/38)

Pohdintoja ihmisen syntisyydestä

  Ihminen on perisyntinen, luonnoltaan täysin turmeltunut, hengellisesti kuollut. Adamin ja Eevan tottelemattomuuden takia jokainen ihminen syntyy Jumalan epäsuosioon, "vihan lapseksi". 

Syntisestä luonnosta juontuvat ihmisten syntiset teot. Ja synnin takia me kaikki ansaitsisimme joutua Helvettiin.

  Jumalan kiitos, kristinuskon sanoma ei pääty ihmisen syntisyyden toteamiseen.

Ihmisen perisyntisyys

  Minulla on ollut sitkeä taipumus ajatella kuten Eino Leinon runonsäkeessä sanotaan: "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Runo, Hymyilevä Apollo, kokonaisuudessaan kuvailee ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, hymyilemistä voimana jolla pystyy hallitsemaan maailmaa, lempeyttä ja laulua tienä ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen maailmassa, jossa Jumala "on jokaisen sielussa". 

Olisi kieltämättä suloista elää tuollaisessa maailmassa ja olla Hymyilevän Apollon kaltainen ihminen, mutta todellisuus ei ole sellainen – ei ympäröivä maailma eikä kukaan meistä.

 Uskoon tuloni aikoihin minua oli alkanut kiinnostaa kristinuskon oppi ihmisen syntisyydestä. Lueskelin mitä teologit olivat kirjoittaneet ihmisen perisyntisestä luonnosta, joka palautuu aina ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemukseen Edenin puutarhassa, ja josta meidän syntitekomme juontuvat.

Mieleeni painui erityisesti tietty kohta luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kuvauksessa ihmisen perisyntisyydestä, koska se oli niin karua luettavaa: "ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa."

Lukiessani tuota tekstinkohtaa ensimmäisen kerran minua alkoi naurattaa, koska siinä niin kertakaikkisesti otetaan luulot pois. Kaikki ihmisluonnon hyvyyttä puolustelevat vastalauseet tyrmätään, ja ne ihmisen ominaisuudet, joita yleensä on esitetty ihmishyvyyden lähteiksi – äly, sydän, tahto – tyrmätään erityisesti.

Tällaisten opetusten tarkoitus ei ole masentaa ihmisiä, vaan saada meidät ymmärtämään mm., ettemme pysty tekemään mitään, mikä miellyttää Jumalaa hengellisesti. Taivaaseen ei voi päästä omin teoin ja ponnisteluin, vaan vain Jumalan armosta.

Ihminen tekee syntiä, koska on syntinen

 Ihmisen perisyntisyyttä ajatellessani tunsin myös helpotusta, koska koin, ettei minun enää tarvitse puolustella itseäni. Olin aina ajatellut, Eino Leinon runon tavoin, olevani pohjimmiltani hyvä ihminen, kunnes nuorena aikuisena tein niin pahan teon, etten päässyt siitä yli. Tein abortin synnin. Vaikka elämäntilanteeni oli vaikea, lapsen pitäminen ei olisi ollut mahdotonta.

En enää kehdannut enkä jaksanut yrittää vakuutella (lähinnä itselleni ja Jumalalle), että olen hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt sitä ja tätä pahaa. Syntisyyteni tunnustaminen vapautti minut puolustelusta ja selittelystä, joiden tarkoitus oli ollut saada minut näyttämään hyvältä ihmiseltä – mitä en enää voinut uskoa.

  Myös se, miksi maailma on niin hirveässä tilassa, sai selityksen ihmisen turmeltuneesta luonnosta: ei ole sattumaa, että ihmiskunta painiskelee sukupolvi toisensa jälkeen sekä yksityisten että yhteiskuntaan ja koko ihmiskuntaan vaikuttavien hirveyksien kanssa. Raamatun kuvaus syntiin langenneesta ihmiskunnasta vastaa sitä, mitä näen tässä maailmassa.

  Nykymaailmassamme vakuutellaan usein, humanismin ja tasavertaisuuden hengessä, että kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä, kunhan vain kaikille suodaan mahdollisuus siihen. Raamatussa taas opetetaan, että kaikki ovat yhtä pahoja – syntisiä, vailla Jumalan kirkkautta. Joten jos tasavertaisuutta kaipaa, niin raamatullinen, kristillinen ihmiskäsitys on sellainen: kaikki ovat syntyjään samalla viivalla syntisyyden suhteen eikä kellään ole aihetta ylpeilyyn.

"– Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room. 3:10-12)

Toivo Jeesuksessa

  Jos kristinuskon sanoma olisi vain sellainen, että ihminen todetaan luonnoltaan turmeltuneeksi syntiseksi, niin sehän olisi hyvällä syyllä perusta ihmisvihalle, itsevihalle, toivottomuudelle. Ihminen voisi vain ajatella, ettei hänellä ole mitään menetettävää, ja että hän voi saman tien jatkaa synnissä rypemistä vaikka kahta kauheammin.

Jumalan kiitos, näin ei ole.

  Jo se, että Jumala on luonut ja antanut elämän jokaiselle meistä, on suuri asia omanarvontunnon kannalta. Tarkoitan sitä, että vaikka joku kokisi olevansa turha ja ettei hänen kuuluisi edes olla olemassa, hänen silti kuuluu olla olemassa ja elää tässä maailmassa. Kaikkivaltias Jumala on tahtonut niin. Edellä lainaamissani tunnustuskirjoissakin tähdennetään, että me ihmiset perisynnin turmelemasta luonnostamme huolimatta olemme yhä Jumalan luomia ja Hänen huolenpitonsa kohteita.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

  Ja vaikka olemme syntisiä ja ansaitsisimme joutua Helvettiin, kristinuskon sanoma on sanoma pelastuksen toivosta. Edellä totesin, että kaikki ihmiset ovat yhtä huonoja, siis syntisiä. On kuitenkin yksi ihminen, joka on vanhurskas ja synnitön, ja Hän on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Jeesuksen takia meillä on toivoa.

Jumala, koska Hän rakasti maailmaa, lähetti Jeesuksen meidän pelastukseksemme niin, että voimme saada syntimme anteeksi sekä saada lahjaksi Jumalan vanhurskauden, joka on Taivaaseen pääsyn edellytys.

 "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-25)

Jumala ei ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen heittänyt turmeltuneita syntisiä pois, Helvetin tuleen, vaan, kuten tunnustuskirjoissa sanotaan, ottaa ihmisen muovailtavakseen, rakkaan Poikansa kautta puhdistettavaksi synnistä, pyhitettäväksi ja pelastettavaksi.

"Jos maailma vihaa teitä..."

  Uskovaista saatetaan vihata jostain tavanomaisesta syystä, esim. maallisiin asioihin kohdistuvan kateuden takia, mutta usein vihan syynä on nimenomaan usko Jeesukseen. 

  Meidän on hyvä muistaa, että elämme syntisessä maailmassa, joka on vihamielinen Jumalan omia kohtaan. Jeesus muistutti tästä apostolejaan monta kertaa – ei pelotellakseen, vaan jotta he pitäisivät varansa julistaessaan Hänen sanomaansa maailmassa.

Uskovainen vihan kohteena 

 

"Herra on minun valoni ja apuni,

ketä minä pelkäisin?

Herra on minun elämäni turva,

ketä siis säikkyisin?" (Ps. 27:1)

 

 Mistä vihan kohteeksi joutunut uskovainen voi erottaa, että vihan syynä on hänen uskonsa Jeesukseen? Ei sitä pystykään varmuudella tietämään, koska ne, jotka vihaavat ja vainoavat, eivät aina rehellisesti myönnä syytä toiminnalleen.

  Raamatussa kerrotaan monista uskovaisista, jotka joutuivat kärsimään ihmisten vihasta eivätkä hekään aina tienneet syytä, miksi heitä vihattiin. Daavid sanoo psalmissa 69: "Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttä vihaavat." Lause kertoo vain sen, ettei Daavid ollut tehnyt mitään väärää, mistä olisi ansainnut ihmisten vihan.

1. Samuelin kirjassa kerrotaan Elkanasta ja hänen kahdesta vaimostaan: Peninnasta, jolla oli lapsia, sekä Hannasta, joka oli lapseton (1. Sam. 1:1-7). Peninna kiusasi ja nöyryytti Hannaa siitä, että "Herra oli jättänyt tämän lapsettomaksi", mutta luultavasti todellisena syynä kiusaamiselle oli jokin muu: ehkä mustasukkaisuus Elkanan rakkaudesta Hannaa kohtaan tai ehkä Hannan syvä uskonsuhde Herraan?

  Olipa vihaajien syy mikä vain, tai olipa se tiedossamme tai ei, meitä neuvotaan Raamatussa olemaan vastaamatta pahaan pahalla. Uskovaisia kehotetaan jopa vastaamaan pahaan hyvällä: hyvillä teoilla, siunaamalla, rukoilemalla vainoojien puolesta.

Joskus käy niin, että kun vihaaminen ei johda toivottuun tulokseen, eli kohteen musertumiseen ja luovuttamiseen tavalla tai toisella, pahantekijät alkavat kertoa valheita kohteestaan. Myös Jeesuksesta todistettiin valheellisesti (Mark. 14:55-59). 

  Raamatussa uskovaisille opetettu malli vastata pahaan hyvällä ja antaa anteeksi on hetkittäin vaikeaa, mutta se on Herran tahto ja sen mukaan tulee elää. Vainoojien puolesta rukoileminen ei tarkoita, että hyväksyy heidän pahat tekonsa, vaan että pyytää Jumalaa johdattamaan heidät parannukseen. 

  Niin vihan ja vainon kestämisessä kuin anteeksiannossa ja vainoojien puolesta rukoilemisessa meitä neuvotaan turvaamaan Jumalaan. Hän suojelee ja vahvistaa omiaan.

"Vaikka sotajoukko saartaisi minut,

sydämeni ei pelkäisi,

vaikka minua vastaan nousisi sota,

ei minulla olisi mitään hätää." (Ps. 27:3)

Kuin lampaat susien keskelle

 

"Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä." (Joh. 15:18-19)

  

  Jeesus muistutti seuraajiaan monta kertaa, että heitä tullaan vihaamaan maailmassa Hänen takiaan (mm. Matt. 10:22, Joh. 15:18-19). Kaksitoista apostoliaan matkaan lähettäessään Hän sanoi heille: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) 

Kuulostaa pelottavalta – miksi Jeesus sanoi noin? Varmaan siksi, että Hän halusi valmistaa apostoleitaan kohtaamaan vihaa ja vastustusta, jotta he eivät Hänen sanomaansa julistaessaan menettäisi toivoaan ja iloaan tai luovuttaisi, kun vastaanotto onkin niin usein torjuva ja vihamielinen.

Uskovaisen ei tule olla liian hyväuskoinen, vaan meidän pitää muistaa, että elämme syntisessä maailmassa, joka on vihamielinen Jumalaa kohtaan: sen ei pitäisi yllättää, että sanomamme vastaanotto on usein vihamielinen. Varautuminen auttaa kestämään vihaa. Jos aina järkyttyy pahan kerran siitä, kun Jumalan sanaa julistaessaan saa vihamielisen vastaanoton, saattaa luovuttaa tai ruveta loiventelemaan sanomaa, lopulta vesittäen evankeliumin.

Pietarikin, opettaessaan Kristuksen tähden kärsimisestä, mm. solvatuksi joutumisesta, kirjoitti: "Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotain outoa." (1. Piet. 4:12)

  Jeesus kehotti apostolejaan olemaan pelkäämättä ihmisiä ja luottamaan Taivaallisen Isän huolenpitoon. Puhuttuaan opetuslapsilleen vainoista ja ahdistuksesta Jeesus muistutti, että Hänen kauttaan heillä on yhteys Taivaalliseen Isään sekä Pyhä Henki Puolustajanaan, ja että murhe on kääntyvä iloksi.

"Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman." (Joh. 16:33; käännös 1938)

Onko kristityn usko "sokeaa uskoa"?

  Joskus kristityn uskoa sanotaan "sokeaksi uskoksi". Olen kuullut ilmausta käytettävän sekä pilkallisesti että neutraalin kuvailevasti. Mitä ilmauksella tarkoitetaan? Olen kuullut määritelmät "usko ilman todellista ymmärrystä, arvostelukykyä ja todisteita" sekä "varaukseton luottamus".

  Tässä kirjoituksessa pohdin Raamatun valossa, onko se usko, jonka Jumala meille antaa, sokeaa yllä määritellyillä tavoilla.

Uskoa ilman ymmärrystä?

  Koska Abraham mainitaan Raamatussa uskon esikuvaksi, hänen uskoaan tarkastelemalla voidaan päätellä, onko Jumalan tahdon mukainen usko "sokeaa". Aloitetaan määritelmästä "usko ilman todellista ymmärrystä ja arvostelukykyä".

  Raamatussa kerrotaan, kuinka Herra lupasi Abrahamille, että hän tulee vaimonsa Saaran kanssa saamaan pojan, Iisakin, ja lopulta monia sukupolvia jälkeläisiä. Herran lupaus Iisakin syntymästä toteutui, vaikka Abraham ja Saara olivat iältään jo 100 ja 90. 

Myöhemmin Herra koetteli Abrahamin uskoa järkyttävällä tavalla. Luvussa 22 kerrotaan (1. Moos. 22::1-19), kuinka Herra pyysi Abrahamia polttouhraamaan Hänelle poikansa Iisakin Morian maassa sijaitsevalla vuorella. Abraham teki kaiken niin kuin Herra ohjeisti: pilkkoi puut polttouhria varten, vei Iisakin Herran mainitsemalle vuorelle, kasasi polttopuut ja sitoi ja pani Iisakin puiden päälle... 

Viime hetkellä Herra enkelinsä välityksellä kuitenkin keskeytti Abrahamin ja käski tätä olemaan tekemättä Iisakille mitään. Iisakin sijaan Abraham uhrasi läheiseen pensaikkoon sarvistaan takertuneen oinaan.

Herran enkeli sanoi: "Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi." Tästä on ymmärtääkseni pääteltävissä, että Abraham todella olisi vienyt teon loppuun asti, jos Herra ei olisi keskeyttänyt häntä. Abrahamin uskonkoetus on järkyttävä, mutta nyt ei ole tarkoitus kauhistella sitä, vaan kysyä, toimiko Abraham ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä.

  Luin hiljattain artikkelin, jossa mainittiin eräs Uuden Testamentin heprealaiskirjeen kohta vastauksena kysymykseen. Nimittäin luvussa 11 meille kerrotaan Abrahamin ajatuksista uskonkoetuksen aikana: "Hän oli valmis uhraamaan ainoan poikansa, vaikka oli saanut lupaukset, vaikka hänelle oli sanottu: »Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.» Hän päätteli, että Jumala kykenee jopa herättämään kuolleen, ja niin hän sai poikansa takaisin, ylösnousemuksen ennusmerkkinä." (Hepr. 11:17-19)

Abraham ei siis vain robottimaisesti, mitään ajattelematta, seurannut Jumalan ohjeita, vaan mietti niitä suhteessa siihen, mitä Jumala oli aiemmin luvannut. Abraham luotti siihen, että Jumala ei valehtele, vaan tulee toteuttamaan Iisakin tulevaisuutta koskevan lupauksensa jotain kautta, vaikka sitten herättämällä tämän kuolleista! 

Jumala ei tietenkään halunnut Abrahamin uhraavan Iisakia, vaan keskeytti tämän ajoissa. Abraham puolestaan luotti Jumalan lupaukseen ja Hänen voimaansa jopa herättää kuolleista. Tämä tapahtuikin paljon Abrahamin aikojen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksessa.

  Raamatussa arvostetaan ymmärrystä, tietoa, viisautta ja järjen käyttöä sekä kehotetaan harkintaan. Mm. Sananlaskujen kirjassa puhutaan viisauden, ymmärryksen ja harkinnan tärkeydestä (mm. Sananl. 4:5).

  Joten "ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä"-määritelmä ei pidä paikkaansa Jumalan tahdon mukaisessa uskossa.

Uskoa ilman todisteita?

 Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus oli tavannut joitain opetuslapsiaan. Nämä olivat kertoneet lopuille siitä ihmeestä, että Herra oli noussut kuolleista: "Me näimme Herran." Opetuslapsi Tuomas oli tämän kuultuaan sanonut: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." (Joh. 20:25)

Jeesus ilmestyi lopulta opetuslapsille Tuomaankin läsnäollessa ja pyysi tätä koskemaan käsiinsä ja kylkeensä sanoen: "Älä ole epäuskoinen vaan usko!" Silloin Tuomas huudahti: "Minun Herrani ja Jumalani!". Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29)

Jeesuksen sanojen perusteella voidaan ajatella, että jos "sokealla uskolla" tarkoitetaan uskoa ilman näkemistä – siis ilman suoria aistein havaittavia todisteita Jumalan yliluonnollisista teoista – niin silloin Jumalan tahdon mukainen usko on "sokeaa".

Tuo evankeliumin kohta toisaalta osoittaa, että me saamme kyllä pyytää Jumalalta todisteita uskomme vahvistukseksi. Eli vaikka Jeesus sanoi uskon ilman näkemistä olevan autuasta, Hän oli antanut Tuomaan nähdä ja koskea itseensä, minkä jälkeen tämä tunnusti uskonsa. Ajattelen että se, että Tuomas oli paikalla ja halusi todisteita Jeesukselta, oli jo jonkinlainen uskon askel.

  Uskon lähtökohta ja perusta eivät kuitenkaan ole omakohtaiset aistitodisteet yliluonnollisesta, eli ihmeiden näkeminen ja kokeminen, vaan Jumalan sana. Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, ja Jeesuksen kertomuksessa esiintyy myös uskon esikuva Abraham. (Luuk. 16:19-31)

Helvettiin joutunut rikas mies pyytää Abrahamia, joka on Lasaruksen kanssa Taivaassa, että tämä lähettäisi Lasaruksen takaisin maan päälle varoittamaan hänen perheenjäseniään, jotta nämä ajoissa kääntyisivät Herran puoleen eivätkä siten joutuisi siihen samaan kärsimyksen paikkaan, johon hän oli joutunut: "jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät", rikas mies selitti.

Mutta Abraham sanoi hänelle: "Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista." Ilmauksella "Mooses ja profeetat" tarkoitetaan Kirjoituksia eli sitä osaa Raamatusta, joka silloin oli jo olemassa.

Varauksetonta luottamusta?

  Entä määritelmä "varaukseton luottamus"? Jos palataan Abrahamin omaan järkyttävään uskonkoetukseen, niin nähdäkseni "varaukseton luottamus" pitää hänen kohdallaan paikkansa, ainakin siten kuin minä tuon sanaparin ymmärrän. Abraham ei esittänyt vastaväitteitä eikä kyseenalaistanut Herran tahtoa, vaan alkoi vain luottavaisesti toimia kuten Hän ohjeisti. 

Olennaista on kuitenkin, että Abraham luotti varauksettomasti hyvään Jumalaan, ei siis keneen tai mihin tahansa. Esimerkiksi omaa käsityskykyämme meidän tulee aina olla valmis kyseenalaistamaan eli kysyä, olenko ymmärtänyt oikein. Jumala on erehtymätön, mutta me ihmiset olemme erehtyväisiä.

Herra sanoi tapauksen jälkeen, että Abraham "oli minun äänelleni kuuliainen" (1. Moos. 22:18). Abrahamin aikana ei tietenkään vielä ollut Raamattua, vaan hän vain kuuli Herran äänen, tunnisti sen ja luotti Häneen. Meillä on Jumalan kirjoitettu sana Raamattu ohjeenamme, ja meidän tulee Raamatulla testata omien käsitystemme paikkansapitävyyttä Jumalan tahtoa koskien, huomioiden aina Raamatun kokonaisilmoitus ja ydinsanoma Kristuksen evankeliumi.

  Minun (tai kenenkään meistä) uskoani ei ole koeteltu niin äärimmäisellä ja jyrkällä tavalla kuin Abrahamin. Sen sijaan esimerkiksi Jobin uskonkoetus on monille tuttu: miksi hyvä Jumala on sallinut minulle niin paljon onnettomuutta ja kärsimystä? onko Jumala hylännyt minut?

Miksi luottaa Jumalaan varauksettomasti? Ajattelen itse aina niin, että evankeliumi, joka kuten sanottu on Raamatun ydinsanoma, on niin hyvä, että se saa minut luottamaan Jumalaan niiden vaikeuksien keskelläkin, joita Hän on minulle sallinut. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että lähetti Jeesuksen sovittamaan minunkin syntini ja tuomaan minulle pelastuksen ja lopulta iankaikkisen elämän Taivaassa.

"Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?» " (Joh. 11:25-26)

Raamatunjakeita sävelin

  Olen iloinen, että ihmiskunnan historian kaunein musiikki on sävelletty Jumalan kunniaksi.  

  Tässä kirjoituksessa kerron joitain lempikappaleitani klassisesta ja kirkkomusiikista. Lähes kaikissa tähän valitsemissani kappaleissa lauletaan suoraan Raamatun jakein.

"Sillä lapsi on syntynyt meille"

  Saksalais-englantilaisen Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio vuodelta 1741 kertoo Jeesuksesta suoraan Raamatun sanoin. Oratorion tekstillä eli libretolla ei siis ole muita kirjoittajia.

Wikipediassa on tiivistetty kolmiosaisen teoksen sisältö: "ensimmäisessä osassa käsitellään ensin messiasta koskevia ennustuksia, sitten hänen syntymäänsä ja lopuksi hänen tekemiään ihmeitä. Toisessa osassa kuvataan messiaan ristinkuolemaa, ylösnousemusta, evankeliumin julistusta sekä maailman reaktiota sanomaan. Teoksen kolmas ja viimeinen osa käsittelee tuomiopäivää sekä kuoleman ja synnin voittamista". (Wikipedia: Messias-oratorio)

Tykkään erityisesti kappaleesta https://www.youtube.com/watch?v=owcn6fgYwpw , jonka sanat ovat yhdestä lempikohdastani Raamatussa, nimittäin Jesajan kirjan luvusta 9. Se on profetia Messiaan Jeesuksen tulosta maan päälle ja alkaa sanoin "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus...". 

Miksi kyseinen profetia on niin koskettava minusta ja monesta muusta kristitystä? Ehkä siksi, että siinä kuvaillaan maallisen vaelluksemme toivottomuutta ja raadollisuutta eli ihmiseloa "kuoleman varjon maassa", jonka keskelle Jumala tuo toivon ja valon lähettämällä Jeesuksen Kristuksen.

Händelin kappaleen sanoina on jae 5 (englanninkielisessä raamatunkäännöksessä jae 6), joka kuuluu suomeksi:

"Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

 

  Toinen suosikkini on oratorion tunnetuin kappale eli toisen osan päättävä Hallelujah-kuorolaulu. Se on "voimakappaleeni": sitä kuunnellessani en voi kuin olla iloinen ja toiveikas, olivatpa ajallisen elämän asiat miten huonosti tahansa. Kappaleessa lauletaan Raamatun Ilmestyskirjasta (Ilm. 19:16) tutuin sanoin Jeesuksesta: Hän on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra, jonka valta kestää iankaikkisesti.

Psalmien jakeita

  Seuraavia säveltäjiä yhdistää se, että he ovat säveltäneet musiikkia Englannin kuninkaallisen perheen kirkollisiin tilaisuuksiin sekä hovin toimeksiannosta. Itse en ehkä olisi koskaan edes kuullut seuraavia kauniita sävellyksiä ilman Englannin kuninkaallisia.

Katsellessani lähetystä prinssi Williamin ja Catherine Middletonin vihkimistilaisuudesta huhtikuussa 2011 ihastuin kuoroteokseen This Is the Day, jonka John Rutter (s. 1945) sävelsi nimenomaan tuohon tilaisuuteen. Laulun sanat ovat psalmeista 118, 148, 91, 121 ja 27. Jakeissa ylistetään Herraa, pyydetään Häneltä varjelusta ja johdatusta sekä kehotetaan kuulijaa luottamaan Herraan.

"Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä." (Ps. 118:24; käännös 1933)

John Rutter on pukenut säveliin myös psalmin 23 Herra on minun paimeneni eli The Lord Is My Sheperd.

Ehkä tunnetuin Rutterin sävellys on The Lord Bless You and Keep You. Harmonisen kaunis teos on sävelletty Herran siunaukselle (4. Moos. 6:24-26).

  Viime huhtikuussa katselin lähetystä prinssi Philipin hautajaisista. Philipin omasta toivomuksesta neljän laulajan kuoro lauloi siunaustilaisuudessa Psalmin 104. Sävellys on brittiläisen kitaristi-säveltäjä William Loveladyn (s. 1945), ja hän teki sen alun perin Philipin 75-vuotissyntymäpäivätilaisuuteen tämän toimeksiannosta. 

Teos sopii myös hautajaisiin, sillä se on yhtä aikaa harras ja iloinen. Psalmissa 104 ylistetään Luojaa, joka viisaan tahtonsa mukaan sekä antaa maallisen elämän luoduilleen että ottaa sen pois.

"Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.

Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun." (Ps. 104:27-29)

  Yksi lempikappaleistani klassisessa ja kirkkomusiikissa on Sir Charles Hubert Hastings Parryn (1848-1918) I was glad, jossa lauletaan psalmin 122 jakein. Suomeksi psalmi alkaa: "Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!" Linkkaamani versio on kuningatar Elisabet II:n kruunajaistilaisuuteen tehty, ja siinä on sen takia keskellä "Vivat Regina"-osuus, jota ei tietenkään ole Raamatussa; versio on kuitenkin paras Youtubesta löytämäni, joten siksi valitsin tähän sen.

Laulussa kehotetaan rukoilemaan Jerusalemin rauhan ja eheyden puolesta: "O pray for the peace of Jerusalem, they shall prosper that love thee." Suomeksi tuo kohta Raamatussa kuuluu näin:

"Ole tervehditty, Jerusalem! Olkoon rauha sinulla ja ystävilläsi." (Ps. 122:6)

Taukoamatta kanssamme kulkeva Jumala

  Ihmiset tapaavat ajatella elämää selkeiden tilojen ja suurin piirtein suunnitelmien mukaan toisiaan seuraavien vaiheiden kautta. Odottamaton muutos saattaa sysätä ihmisen epämääräiseen välivaiheeseen, kriisiin, jossa hän yrittää päästää irti menneestä ja löytää tien uuteen.

Kun tie katkeaa

  Luin hiljattain muinaisista jumaltarustoista. Monijumalaisten tarustojen henkilögallerioihin tutustuessani pistin merkille, että useissa niistä on siirtymävaiheiden jumalia ja jumalattaria. On voiton jumalia, hedelmällisyyden jumalia, oikeudenmukaisuuden jumalia jne. – ja sitten on jumalia, joiden "vastuualueena" ovat siirtymävaiheet. Esimerkiksi kreikkalaisessa tarustossa siirtymävaiheiden jumalattaria ja jumalia ovat Hekate, Persefone ja Hermes. 

Siirtymävaiheiden jumalia kutsutaan myös liminaalisten tilojen jumaliksi. Arkkitehtuuri tarjoaa konkreettisen esimerkin: liminaalisiksi tiloiksi kutsutaan rakennuksessa olevia käytäviä. Ne ovat tiloja, jotka sijaitsevat kahden huoneen välissä. Niissä ei ole tarkoitus oleskella, vaan ne ovat pelkkiä välitiloja, siirtymäväyliä määränpäästä toiseen.

  Koska pidän kreikkalaisen taruston jumalia ja jumalattaria kuvitteellisina hahmoina, jotka symboloivat inhimillisiä vahvuuksia, siirtymävaiheiden jumalattaret symboloivat minulle kriiseistä selviytymistä. Kriisithän ovat siirtymävaiheita ihmiselämässä. 

Ne ovat epämääräisiä ajanjaksoja, välivaiheita, raja-alueita, joissa odottamattoman muutoksen tapahtuessa ihminen yrittää löytää uudestaan elämänpolun, jonka kokee katkenneen. Kriisiin kuuluu sekin, että ihminen yrittää päästää irti menneestä ja sopeutua uuteen. 

  Kriisistä, esim. vammautumisesta, läheisen kuolemasta tai avioerosta, selviytyneet lähes aina kuvailevat ajanjaksoa yksinäiseksi. Näin on yleensä niidenkin kohdalla, joilla on koko ajan ollut läheisiä ihmisiä ympärillään. "Tämä on matka, joka jokaisen täytyy kulkea yksin", kuten eräs parantumattomaan syöpään sairastunut nainen sanoi.

Yksinäisyys ja pimeydessä hapuileminen

  Ehkä yksinäisyyden kokemus johtuu siitä, etteivät muut ymmärrä? Ihmiset tapaavat ajatella elämää, sekä omaa että toisten, selkeiden tilojen ja vaiheiden kautta: ihminen on joko terve tai sairas, toimintakykyinen tai vammainen, naimisissa oleva tai leski... 

Kriisissä oleva on sisäisesti vasta matkalla, vaikka hän muiden silmissä on jo siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen. Välivaihe voi olla niin epämääräinen, etteivät muut osaa suhtautua siinä olevaan tai ahdistuvat hänen seurassaan eivätkä edes yritä ymmärtää.

Usein kriisissä oleva haluaa itsekin vetäytyä yksinäisyyteen, koska kokee eron muiden ihmisten kokemusmaailmaan olevan ylittämätön joka tapauksessa. Muiden kanssa ajan viettäminen vain korostaisi omaa erillisyyttä. Lisäksi kriisi on siihen joutuneelle itselleenkin epämääräinen ajanjakso. Suuren katastrofin tapahduttua, kun koko tutulta elämältä tulevaisuudennäkymineen katoaa pohja, se voi tuntua täydellisessä pimeydessä hapuilemiselta.

  Hekate-jumalatar on piirroksissa usein kuvattu soihtu ja avain käsissään: soihtu symboloi tien valaisemista eteenpäin ja avain pääsyä uuteen. Persefonesta taas tekee siirtymävaiheen jumalattaren hänen tarinansa: hän joutui muuttamaan onnellisesta maanpäällisestä elämästään maanalaiseen pimeyteen, kun hänestä vastentahtoisesti tuli Manalan eli kuolleiden valtakunnan valtiatar. 

Todellisuudessa jotkut selviytyvät kriiseistä, toiset eivät. Tilastollisesti kriisit ovat vaarallisia ajanjaksoja ihmisen elämässä: itsemurhan riski on niiden aikana kohonnut moninkertaisesti.

  Kriisit, pienet tai isot, ovat väistämättömiä kaikkien ihmisten elämässä. Ei kenenkään elämä etene täysin oman suunnitelman mukaan eikä sen mukaan, mitä ympärillä oleva yhteisö odottaa. Ihmiselämä normaalisti on toki muutakin kuin kriisiä ja yksinäisyyttä, mutta se on myös niitä. 

Jeesus on jatkuva ystävä

»Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’» (Joos. 1:9)

  Vuosia sitten löysin amerikkalaisen virren His Eye Is on the Sparrow vuodelta 1905. Siinä sanotaan "When Jesus is my portion, a constant friend is He." Sille, jonka elämänosa on Jeesus, Hän on ainainen, pysyvä, taukoamaton, jatkuva ystävä. 

Jumala korostaa Raamatussa omaa taukoamatonta kanssamme kulkemista. Hän ei siis ole vain jossain tietyssä paikassa, kuten temppelissä, johon Häntä mentäisiin välillä tapaamaan hyvin valmistautuen ja rauhoittuen.

Ihanan konkreettisesti tämä tulee esiin Herran Daavidille osoittamissa sanoissa, kun tämä suunnittelee temppelin rakentamista Hänelle: "Aiotko sinä pystyttää rakennuksen minun asunnokseni? Siitä päivästä alkaen, jolloin johdatin israelilaiset pois Egyptistä, aina tähän päivään asti minä en ole asunut rakennuksessa, vaan olen vaeltanut asuen teltassa ja majassa." (2. Sam. 7:6) Hämmästyttävät sanat: kaikkivaltias Jumala vaeltamassa halki erämaan pölyisessä teltassa!

  Vaikka kokisimme tien katkenneen ja perustan pudonneen koko elämältä, Jumala kulkee edellämme ja on valmistanut tien eteenpäin. Tässä maailmassa tie voi kulkea vaikka minkälaisen pimeän ryteikön läpi, mutta kuten Sananlaskujen kirjassa sanotaan, Herra ohjaa askeleet. (Sananl. 16:9)

Kristinuskossa ei tarvita erillisiä siirtymävaiheiden jumalia, koska elävä Jumala on kanssamme sekä vakaissa elämänvaiheissa että niiden väleillä, kriiseissä – Hän on kanssamme kaikkialla, koko ajan. Hän ei vieroksu meitä, ei ahdistu seurassamme.

"Anna tiesi Herran haltuun,

turvaa häneen.

Hän pitää sinusta huolen!" (Ps. 37:5)

  Tunnetussa jakeessa Herra sanoo: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15) Lupauksensa mukaisesti Hän on maanpakoon joutuneen, kallionkolossa piileskelevän yksinäisen kanssa, Hän on vetten syvyyksiin ja liejuun vajonneen kanssa, Hän on murheellisen ja ahdistuneen kanssa, Hän on tuntemattomassa maassa harhailevan muukalaisen kanssa, Hän on ruumiillisista tuskista kärsivän kanssa, Hän on hylätyn kanssa, Hän on oikeutta vaille jääneen kanssa, Hän on toivonsa menettäneen kanssa, Hän on pimeässä laaksossa kulkevan kanssa... Muun muassa tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat huutaneet Herraa avukseen Raamatussa.

Jeesus sanoo Häneen uskoville: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:20)

https://www.youtube.com/watch?v=Ei84uOUI2SY

Miksi Jumala on niin vihainen Vanhassa Testamentissa?

    Moni kauhistelee Jumalan vihaisuutta ja ankaruutta Vanhassa Testamentissa. Miksi Jumala on vihainen? 

  "Uskon mieluummin Uuden Testamentin rakastavaan Jumalaan", kuulee sanottavan joskus, mutta onko Jumala sittenkään vähemmän rakastava Vanhan Testamentin mukaan?

Miksi Jumala on vihainen?

 

"Jumala on vanhurskas tuomari ja Jumala, joka vihastuu joka päivä." (Ps. 7:12; käännös 1933)

  Ajatellaan, että on tavallinen perhe: rakastavat äiti ja isä sekä heidän lapsensa. Keittiön kaapissa on karamellipurkki, josta vanhemmat antavat lapsille karamelleja karkkipäivisin, kerran viikossa. Perheessä on sääntö, ettei purkille saa mennä ominpäin. Vanhemmat haluavat pitää lapsensa terveinä sekä opettaa kärsivällisyyttä. 

Yksi perheen lapsista on erityisen perso makealle. Tämä lapsi ei voi vastustaa kiusausta, vaan ottaa purkista karkkeja salaa. Kun vanhemmat saavat sen selville, he toruvat lasta. On helppo ymmärtää, että toruminen johtuu rakkaudesta ja huolenpidosta.

Ajattelen suunnilleen samalla periaatteella niitä Vanhan Testamentin lukuisia jakeita, joissa Jumala on ankara ja vihainen – paitsi että torumisen kohteena ei ole lapsi, vaan aikuiset ihmiset, ja teot, joista torutaan, eivät ole pikku juttuja kuten luvatta karkkipurkille meneminen, vaan hirveät synnit, kuten väkivalta, ihmisuhraaminen, varastaminen, valheellisesti todistaminen, aviorikos...

Jumalan säännöt, miten meidän tulee elää, ovat meidän omaksi parhaaksemme. Hän on niiden rikkomisesta vihainen, koska Hän rakastaa meitä.

  Vanhassa Testamentissa kaikki synnit tuntuvat palautuvan epäjumalanpalvonnan syntiin eli rikkomukseen, joka kohdistuu Kymmenestä käskystä ensimmäiseen: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.". Siitä Herra, profeettojensa suulla, nuhtelee syntisiä erityisen voimakkaasti. Jumala on vihainen, mutta samalla surullinen: ihmiset olivat unohtaneet, miten Hän on pitänyt heistä huolen, ja panneet luottamuksensa Hänen sijaansa esineisiin ja asioihin, jotka eivät voi heitä auttaa.  

Profeetta Joona sanoo: "Ne, jotka kunnioittavat vääriä jumalia, hylkäävät armonantajansa." (Joona 2:9; 1933) 

  Kun kuulen ihmisten kauhistelevan Jumalan ankaruutta Vanhassa Testamentissa, ihmettelen heidän oikeudentajuaan. Tämän voi kukin ajatella vaikka omien kokemustensa kautta: jokainen meistä on paitsi tehnyt syntiä, myös itse ollut vääryyden kohteena – mikä se sellainen pyhä ja oikeamielinen Jumala olisi, joka olisi välinpitämätön vääryyttä kohtaan? Joka kääntäisi selkänsä vääryyttä kärsineelle ja suosisi vääryydentekijöitä? En itse uskoisi enkä luottaisi sellaiseen jumalaksi väitettyyn tahoon enkä kunnioittaisi häntä.

Jumala on ankara ja vihainen synnistä, koska Hän on pyhä ja oikeamielinen.

"Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan." (Sananl. 3:11-12)

Jumalan rakkaus Vanhassa Testamentissa

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Minusta vaikuttaa, että "Vanhan Testamentin Jumalan vihaisuudesta" on tullut käsite, jota monet hokevat, vaikkeivät edes ole lukeneet Raamattua. Vanhassa Testamentissa on nimittäin lukuisia kohtia, joissa Jumala puhuu syvästä rakkaudestaan, anteeksiannostaan ja armollisuudestaan syntisiä kohtaan. 

Daavid kertoo psalmeissaan Herran rakkaudesta ja anteeksiannosta itseään ja muita kohtaan, jotka turvaavat Häneen. Jesajan kirjassa Herra puhuu koskettavasti uskollisuudestaan omilleen. Monissa jakeissa kerrotaan Jumalan huolenpidosta ja hyvyydestä kaikkia luotujaan kohtaan.

"Sinä avaat kätesi ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:16)

 

 "Vanhan Testamentin vihaisesta ja ankarasta Jumalasta" puhutaan joskus kuin vastakohtana "Uuden Testamentin rakastavalle Jumalalle", vaikka on vain yksi Jumala – kolmiyhteinen Isä, Poika ja Pyhä Henki –, josta sekä Vanha että Uusi Testamentti kertovat. 

Uudessa Testamentissa Jumalan rakkaus vain on erityisen kirkkaasti esillä, koska siinä kerrotaan Pojan Jeesuksen elämästä täällä maailmassa, ja sen ydinsanoma on evankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Mutta sama Jumalan rakkaus on Vanhan Testamentinkin ytimessä: profetioissa ja lupauksissa siinä kerrotaan pelastuksesta jonka Jumala lähettää kaikille kansoille, eli Messiaasta Jeesuksesta! 

  Jumala ei hyväksy syntiä Uuden Testamentin mukaan sen enempää kuin Vanhan Testamentinkaan. Juuri siksi, että voisimme saada syntimme anteeksi, Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan ne. Halki Raamatun Jumala pysyy samanlaisena: pyhyydessään ankarana, mutta samalla rakastavana, sekä armahtavana jokaiselle, joka pyytää apua Häneltä.

"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." (Jes. 54:10)

Tiedätkö mikä evankeliumi on?

  Hämmästyttävän moni perinteisen kristillisessä kulttuurissa kasvanut ei tiedä, mikä kristinuskon ilouutinen on. Itsekin joskus luulin, että se on Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistä. 

Todellisuudessa käskyn täyttämisen vaatimus Taivaaseen pääsemisen edellytyksenä olisi hirvittävän huono uutinen.

 Luulin tietäväni

  Jos minulta olisi kysytty vaikka parikymppisenä, kun en vielä ollut uskossa, "Tiedätkö mikä kristinuskon evankeliumi on?", olisin luultavasti vastannut tietäväni. Olisin ehkä sanonut sen hieman närkästyneesti: tietenkin tiedän! Olinhan käynyt lapsena seurakunnan aamupäiväkerhon, opiskellut peruskoulussa ja lukiossa uskontoa, käynyt rippileirin teininä ja lisäksi olin kiinnostunut uskonnoista.

Jos kysyjä olisi sitten kysynyt "No mikä se on?", olisin luultavasti vastannut väärin. 

Olisin ehkä sanonut "No se on se, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi jne." Olisin varmaan maininnut Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta sekä Hänen kehotuksensa: "Mene ja tee sinä samoin". Ja että sitten, jos tai kun rakastaa, pääsee Taivaaseen. 

Pidän todennäköisenä, että tuon kaltainen olisi ollut vastaukseni siitä huolimatta, että olin kuullut evankeliumin Jeesuksen ristinsovituksesta ja ylösnousemuksesta lukemattomia kertoja. 

  Katselin äskettäin videoita, joissa saarnamies kysyi kadun ihmisiltä, tietävätkö he mikä evankeliumi on. Vaikka kyseessä oli perinteisesti kristillisen kulttuurin maa, ällistyttävän monet vastasivat sen olevan Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä. 

Ehkä Jeesuksen ristinkuolema on liian rankka asia hyväksyä osaksi ilosanomaa (vaikka Hän nousikin kuolleista)? Rakkaus sen sijaan, lähimmäisenrakkaus sekä ajatus että se johtaisi Taivaaseen, kuulostaa hyvältä ihmisten korvissa.

Käsky on "huono uutinen"

  Mainitsemani saarnamies esitti kysymyksiä ihmisille, jotka sanoivat pääsevänsä Taivaaseen lähimmäisenrakkautensa perusteella: oletko aina kohdellut lähimmäisiäsi laupiaan samarialaisen tavoin? 

Oletko rakastanut kaikkia kohtaamiasi ihmisiä kuin itseäsi? Vai oletko joskus ollut välinpitämätön? Oletko jättänyt tekemästä laupeuden tekoja, vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus auttaa? Oletko tehnyt syntiä lähimmäistäsi vastaan, esim. valehdellut tai varastanut tai himoinnut jotain mikä kuuluu hänelle? Oletko kohdellut vanhempiasi epäkunnioittavasti?

Koska ilmeinen vastaus on, ettei kukaan meistä – eivät ne kadun ihmiset, ei se saarnamies itse, et sinä enkä minä – ole täyttänyt käskyä rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme, vaan olemme rikkoneet sitä monin tavoin, käskyn täyttäminen Taivaaseen pääsyn edellytyksenä olisikin huono, suorastaan musertava uutinen. 

Ja kun vielä muistaa, että rakkauden kaksoiskäskyssä on toinenkin osa – "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi..." (Luuk. 10:27) – tajuamme, että Taivaan portit eivät avaudu meille käskyn myötä, vaan päinvastoin sulkeutuvat. Syntisillä ei ole asiaa Taivaaseen.

Sen takia todellinen evankeliumi Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta, joka vastaanotetaan uskossa Häneen, on niin riemullinen uutinen.  

  Edellä totesin, että ihmiset liittävät evankeliumin rakkauteen: jotta sanoma olisi hyvä, sen on oltava sanoma rakkaudesta. Ja niinhän se on Raamatunkin mukaan: suurin on rakkaus. Ristin evankeliumi perustuukin rakkaudelle, mutta ei meidän rakkaudellemme, vaan Jumalan rakkaudelle meitä kohtaan:

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

Uskovainen on maailman silmissä hullu

  Paavali sanoi puheen rististä olevan maailmassa hullutusta, kun taas maailman viisaus on Jumalalle hulluutta. 

  Hän kehotti uskovaisia tutkimaan itseään: haluammeko olla viisaita ihmisten vai Jumalan silmissä?

Ristin "hullutus"

  Tuoreena, innokkaana uskovaisena ajattelin naiivisti, että kerron evankeliumin ihmisille niin hyvin, niin vakuuttavasti ja niin kauniisti, etteivät he voi olla uskomatta sitä. Jeesuksessa on syntiemme anteeksianto ja ikuinen elämä!

Selittäisin myös, kuinka evankeliumi on ratkaisu lopulta kaikkiin ihmisten ongelmiin ja tekee siihen uskovan autuaaksi jo tässä ajassa, kunhan vain kiinnittää katseensa Jeesukseen ja muistaa, että täällä kokemamme vaikeudet ja kärsimykset ovat vain väliaikaista. 

Joten miksi kukaan torjuisi ilosanoman Jeesuksesta?

Olen edelleen innoissani evankeliumista ja uskon sen olevan kaikkea edellä mainittua, mutta en enää usko omiin kykyihini niin paljon: vaikka oma elämäni mullistui, maailma ympärilläni ei.

Uskovaisen tulee kyllä kertoa evankeliumia niin hyvin kuin taitaa, mutta kuten mm. Paavali opetti, ei usko Jeesukseen lopulta palaudu sanoihin, vaan se on Jumalan Hengen synnyttämää. 

  Näinä kymmenenä vuotena, kun olen ollut uskossa, olen huomannut erään asian, mitä tulee keskusteluihin uskomattomien kanssa: jos vain kunnioitamme toisiamme ja pysymme asiallisina, pystymme keskustelemaan sujuvasti mm. kristinuskosta arvojen perustana, elämänkatsomuksena ja uskon myönteisistä vaikutuksista yksilöiden elämään ja yhteiskuntaan. Meillä saattaa olla jyrkästi eri näkemykset vaikka oikeasta ja väärästä, mutta keskusteluyhteys säilyy.

Mutta jos mainitsen Jeesuksen ristinsovituksen, keskustelu usein tyrehtyy. Niin tuppaa käymään, vaikken edes mainitsisi sitä evankelioidakseni. 

Puhetta Jeesuksen rististä pidetään maailmassa kajahtaneena, vaikka ilman sitä ei ole mitään evankeliumiakaan, ei ilosanomaa ihmisille. Ristin sanoma, sen voima ja viisaus, avautuu ihmiselle hengellisesti.

"Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." (1. Kor. 1:18; käännös 1938)

Viisauden mittari

  Kumman silmissä haluamme olla viisaita, maailman vai Jumalan? Kumman viisauteen lopulta luotamme?

Jos keskustelukumppani pitää kajahtaneena tai aivopestynä Jeesuksen rististä puhumisen takia, se pitää vain hyväksyä. Ei tule perääntyä ja ruveta vakuuttelemaan, että on kyllä ihan järkevä ja älykäs ihminen, vaikka tuollaisia puhuukin joskus. 

Jos pitää viisauden mittarina ihmisten käsitystä viisaudesta ja janoitsee sitä, että saa ihmisiltä hyväksynnän ja arvostuksen järkevänä ihmisenä, saattaa lopulta vaieta ristin evankeliumista kokonaan, ehkä jopa hylätä sen.

  Ihmisillä on tapana olettaa, että jos puhuja on suosittu ja ihmisten keskuudessa arvostettu, niin hänen sanomansa on viisasta ja tähdellistä. Ja käänteisesti: jos puhuja on epäsuosittu ja yksinkertaisena pidetty, häntä ei kannata kuunnella (paitsi ehkä pilkkaamisen ja naureskelun halusta). 

Puhujan henkilökohtaiselle lavasäteilyllekin tavataan antaa suuri painoarvo. Paavali mainitsee kuulleensa, ettei häntä itseään pidetä valloittavana ja puhetaitoisena persoonana, vaan enemmänkin päinvastoin: "Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista." (2. Kor. 10:10).

Jumalan viisauden kohdalla sanoma ratkaisee eikä puhujan suosio ja inhimillisesti katsoen vaikuttava olemus. Sanoma on viisas, jos se on Jumalan tahdon mukainen.

  Kun katselee maailmanmenoa, voi monessa kohtaa todeta jumalattoman ihmisviisauden johtavan järjettömyyksiin. Älykkäät ihmiset saattavat näennäisen johdonmukaisesti, mm. sanojen merkityksiä muuttamalla, päätyä täysin älyttömiin ja luonnonvastaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyvää ja normaalia. Niin oli Paavalin aikana, ja niin on nytkin: "Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet". (Room. 1:22; käännös 1938)

Olla hullu Jumalan tähden

  Raamatussa toistuu yhä uudestaan tietty viisauden periaate: kaukonäköisyys ja sille perustuva harkinta. Kaukonäköisyys on viisasta, lyhytnäköisyys tyhmyyttä. Maallisissa asioissa kaikki ymmärtävät tämän, esimerkkeinä terveelliset elämäntavat ja taloudenhoidossa säästäväisyys ja suunnitelmallisuus.

Jumalan sanaan luottaminen on kaukonäköisyyttä joka ulottuu iankaikkisuuteen! Mutta avain iankaikkiseen elämään on Jeesuksen ristinsovitus, eli se mitä maailma pitää hullutuksena. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

  Kerran joku ateisti nettikeskustelussa tivasi minulta, mitä se oikein tarkoittaa, että meidän syntimme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä 2000 vuotta sitten. Kerroin sen, mitä sillä hetkellä muistin Raamatussa sanotun aiheesta, mutten voinut selittää ihmeellistä, yliluonnollista asiaa niin yksityiskohtaisesti kuin hän vaati, tietenkään.

Jeesuksen lihaksi tulemista, ristinsovitusta ja ylösnousemusta ei voi selittää tyhjentävästi, vaikka akateemiseen malliin yrittäisi eritellä kokonaisuuden osiin, nimetä ja määritellä osat ja selittää niiden väliset suhteet. Ihmistä ei voi "puhua uskoon", vaikka olisi kuinka taitava ja vakuuttava sanojen käyttäjä, vaan uudestisyntymä Jumalan lapseksi on hengellinen tapahtuma.

Pitääkö sitten ajatella, että nämä ovat niin pyhiä, korkeita ja hengellisiä asioita, ettei niistä sovi puhua ollenkaan? Ei pidä, vaan tulee kaikesta huolimatta jatkaa ristin "hullutuksen" saarnaamista ja hyväksyä se, että maailma pitää kajahtaneena. Niin hyvän asian kuin evankeliumin tähden siitä voi jopa olla iloinen!

"Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus." (1. Kor. 1:23-24)