tiistai 28. tammikuuta 2020

"Nöyrien kumppani on viisaus" – pohdintoja viisastumisesta ja viisaudesta

  Meidän kulttuurissamme on yleistä nauraa toisten tyhmyydelle: hillittömyydelle, yllytyshulluudelle, kännitoilailuille... Kun nauraa ja päivittelee toisen tyhmyyttä, voi itse kokea olevansa viisas?

  Raamatussa taas opetetaan pikemminkin, että viisaammaksi tullakseen on ensin ymmärrettävä olevansa tyhmä.

  Mitä viisaus on ja mistä sitä voi saada?





Kulttuuri, jossa tyhmyys on naurun asia



"Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma." (Sananl. 14:16)

  Varmaan kaikki ovat kuulleet plastiikkakirurgialla kehojaan muokanneista "Ihmis-Kenistä" ja "Ihmis-Barbiesta", itseään tarkoituksellisesti lihottavista ylensyöjistä sekä heidän ihailijoistaan, hengenvaarallisen yllytyshulluista some-julkkiksista...

Enimmäkseen kyllä ymmärretään, että monet heistä ovat lähinnä avun tarpeessa, mutta paljon esiintyy sellaistakin näkemystä, että jokainen tehköön elämällään ja kehollaan mitä lystää eikä muilla ole oikeutta arvostella toisen valintoja – ja jos muut saavat viihdettä ällistyttävistä ihmiskohtaloista, sekin on ok.

  Raamatun mukaan tyhmyys voi ilmetä kohtuuttomuutena ja uhkarohkeutena, mutta tyhmä on myös se, joka nauraa pilkaten ja ivaillen toisen tyhmyydelle. Se on omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä, jotka Sananlaskujen kirjassa asetetaan viisauden vastakohdaksi (mm. Sananl. 13:10, Sananl. 15:12).

  Yksi tyhmyyden muoto on, ettei opi virheistään. Ainakin meillä Suomessa ns. kännikulttuuri on hyvä esimerkki siitä: samojen ääliömäisyyksien toistaminen joka viikonloppu on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kuitattavissa olankohautuksella: "Taisin olla vähän huppelissa." Oma viihteen lajinsa tässäkin on toisen kännitoilailuille nauraminen.

On hyvä osata nauraa omille ja toisten mokauksille yhdessä, mutta surullisen usein asetelma on, että yksi on pelle, jonka typeryyksille muut nauravat, kehittelevät niistä lentäviä lauseita ja meemejä.

  Me ihmiset olemme olleet tyhmiä kaikkina aikoina, mutta joukkotiedotusvälineiden ja netin takia tyhmyys on nykyään näkyvämpää. Mitä enemmän on valmis tuottamaan kohahduttavaa sisältöä, sitä suuremman yleisön saa.

Molemmat osapuolet varmaan luulevat olevansa toista viisaampia: kohahduttaja saa tavoittelemaansa julkisuutta ja usein rahaakin hölmöjen klikkauksista, ja hänen seuraajansa saavat nauraa katketakseen tai päivitellä toisen tyhmyyttä.



"Älkää olko omasta mielestänne viisaita"


"Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee." (Sananl. 12:15)

  Raamatussa neuvotaan elämään juuri päinvastoin: tulee seurata ja kuunnella itseään viisaampia, ottaa opiksi ja noudattaa oppimaansa elämässään. Jos aina vain hakeutuu toisten tyhmyyden äärelle, sitä päivittelemään ja nauramaan, saattaa alkaa kuvitella itse olevansa viisas!

Ja jos kuvittelee olevansa viisas, ei näe tarvetta enää hankkia viisautta. Sananlaskujen kirjan paradoksaaliselta vaikuttava lause "Viisauden alku on: hanki viisautta" (Sananl. 4:7; 1933/-38) kuvaa mielestäni lampun syttymistä: olen ollut tyhmä – haluan viisastua.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita", apostoli Paavalikin neuvoo uskovaisia (Room. 12:16). Paitsi, että itseään viisaana pitäminen voi johtaa ylimielisyyteen muita kohtaan, se aiheuttaa senkin, että torjuu muiden neuvot ja kritiikin eikä sen takia enää kasva viisaudessa.

"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus." (Sananl. 11:2)

  Entä jos on jo sen verran viisas, että on ymmärtänyt olevansa viisastumisen tarpeessa, niin mistä sitä viisautta pitäisi lähteä hankkimaan?

Kuka tai mikä tahansa ei ole viisauden lähde. Vaikka luonnontiede tarjoaa tietoa luomakunnasta, ja sitä on hyvä oppia, viisaus on Raamatun mukaan enemmän kuin pelkästään tietoa. Samoin toisten ihmisten kanssa keskusteleminen ja heidän näkemystensä kuunteleminen voi lisätä keskinäistä ymmärrystä, mutta ei välttämättä viisautta.

Viisaus liittyy elämän perimmäiseen tarkoitukseen ja sitä saa Jumalalta. Evankeliumissa on ilmoitettu elämän tarkoitus: se on Jumalan yhteyteen pääseminen ja Hänen kanssaan rakkaussuhteessa eläminen. Tästä voi uskoakseni päätellä ainakin sen verran, että valinnat, jotka vievät poispäin Jumalasta ovat tyhmiä, kun taas valinnat, jotka kasvattavat Jumalan tuntemista ja yhteyttä Häneen, ovat viisaita.

  Viisautta saa Jumalalta uskon ja evankeliumin mukana; evankeliumin totuus saa uskovan katsomaan itseään, muita ihmisiä ja luomakuntaa muistaen, että kaikella on Jumalan säätämä tarkoitus.

Viisaudessa tulee kasvaa. Raamatusta saa viisautta, toisilta uskovaisilta voi saada viisaita neuvoja ja viisautta voi pyytää suoraan Jumalalta uskossa:

"Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne." (Jaak. 1:5-6)



Jeesus Kristus – itse viisaus lihaksi tulleena 


 Onko millään lopulta mitään väliä, jos ajattelee, ettei elämällä ole perimmäistä tarkoitusta?

Minusta vaikuttaa, että ihmiset janoavat tarkoitusta sekä viisautta pelkkien irrallisten tiedonpalasten sijaan. Muistan vuosien takaa älykkään nettikeskustelijan, joka oli pitkään jatkuneen masennuksen ja syvällisten pohdintojen myötä päätynyt kolkkoon elämänfilosofiaan: koko elämä on pelkkä iso vitsi, jolle tulee nauraa päin naamaa.

  Evankeliumin mukaan Jeesus on Jumalan Sana, jolla luomakunta luotiin – kaiken näkyvän ja mitattavissa olevankin perimmäinen tarkoitus sisältyy Häneen. Jeesus on itse viisaus lihaksi tulleena. Jos siis ei tyydy pelkkiin sinänsä hyödyllisiin tiedonpalasiin, vaan janoaa kaiken tarkoitusta, tulee janota Jeesusta Kristusta!

"Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» " (Joh. 7:37-38)

  Maailma, joka kieltää Jeesuksen, pitää meitä uskovia usein tyhminä, hölmöinä, kajahtaneita ja jopa hulluina. Mutta apostoli muistuttaa, että Jumala on antanut meille viisaudeksi Jeesuksen, joten vaikkemme olisikaan ihmisten mielestä viisaita, voimme olla rohkealla mielellä:

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.»" (1 Kor. 1:30-31)






tiistai 14. tammikuuta 2020

Tyyneysrukous

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Teologi Reinhold Niebuhrin tyyneysrukous on puhutellut minua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin sen. Millaista apua olen saanut Jumalan sanasta pyrkiessäni tyyneyteen, rohkeuteen ja viisauteen?




Tyyneyttä


"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa..."

  Olen nuoresta asti ihaillut ja tavoitellut mielen tyyneyttä sekasortoisen maailman keskellä. Opiskeluaikoinani inspiroiduin lukiessani filosofian historian kurssikirjaa, jossa kerrottiin stoalaisuudesta, Antiikin Kreikan filosofisesta koulukunnasta, joka etsi mielenrauhaa.

Tyyneysrukous nähdään usein stoalaisena: molemmissa tavoitellaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei kuitenkaan voi muuttaa.

  Mitä se tarkoittaa käytännössä? Stoalaisuudessa tyyneys ilmenee tunteiden hillitsemisenä vääjäämättömien ja luonnonlakien sanelemien tapahtumien edessä. Vaikka nuorena ihailin stoalaisuutta, kritisoin mielessäni jo silloin koulukunnan tyyneyskäsitystä: miksi juuri tunteettomuus tai tunteiden tasaisuus olisi tyynen hyväksymisen merkki?

  Kun myöhemmin olen pohtinut samoja kysymyksiä uskovaisena ja tyyneysrukouksen äärellä, olen tullut tulokseen, ettei tyyni hyväksyminen välttämättä liity merkittävästi tunteisiin.

Jeesuksen "valtasi syvä liikutus", kun Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut sairauteen ja Hän näki tämän Maria-sisaren itkevän (Joh. 11:33). Ja Getsemanen puutarhassa, juuri ennen pidätetyksi joutumistaan, Jeesus alkoi "tuntea kauhua ja ahdistusta" sekä sanoi opetuslapsilleen olevansa "kuoleman tuskan vallassa" (Mark. 14:33-34).

Eikö Jeesus siis muka pystynyt hyväksymään Lasaruksen kuolemaa, Marian surua ja sitä mitä Hänelle Taivaallisen Isän suunnitelman mukaan oli tapahtumassa? Evankelistojen kertoman perusteella näyttää siltä, ettei Jeesus edes pyrkinyt hillitsemään tunteitaan, saati hävennyt ja yrittänyt piilottaa niitä muilta.

  Ajattelenkin, toisin kuin stoalaiset, että tyyni hyväksyminen kattaa myös suhtautumisen omiin tunteisiin – ovathan tunteetkin sitä paitsi luonnollinen osa ihmisen elämää!

Lisäksi, ja ennen kaikkea, tavoittelemisen arvoinen tyyneys on mielestäni syvempi sisäisen rauhan tila kuin se, ettei tunne voimakkaita, liikuttavia tunteita – niin voimakkaita, että ne saattavat purskahtaa muidenkin nähtäville. Tyyneys-sanan sijaan käytänkin mieluummin sanaparia sisäinen rauha. Uskon, että sen saavuttamisessa filosofia ei lopulta voi auttaa, vaan tarvitaan Jumalaa.

  Millaista apua Jumalan sana tarjoaa mielenrauhaa kaipaavalle? Raamatun mukaan tyyneyden, tai sisäisen rauhan, tulee perustua toivolle, joka jokaisella Jeesukseen uskovalla on: kärsimykset ja koettelemukset, joille emme voi mitään, ovat vain väliaikaisia ja kuuluvat tielle kohti ikuista elämää ja rauhaa Jumalan luona.

Jeesus rohkaisi opetuslapsiaan kestämään murheen muistuttamalla tulevasta ilosta:

"Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää." (Joh. 16:21-22)

  Tyyneysrukouksen pyyntöjä tulee helposti ajatelleeksi "haasteina", mutta nehän ovat todella pyyntöjä Jumalalle! Apostoli kehottaa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)


Rohkeutta


"... ja rohkeutta muuttaa asioita, joita voin ..."

  Joissain elämäntilanteissa olen enemmän tai vähemmän tyynesti hyväksynyt sellaisiakin asioita, joita luultavasti olisin voinut muuttaa. Olen vain olettanut, etten kuitenkaan voi pielessä oleville asioille mitään. Tyyneysrukouksen mukaan minulta on siis puuttunut rohkeutta, ja viisautta.

  Tyyneen hyväksymiseen tarvitaan "vain" sisäinen suhtautumisen muutos, kun taas asioiden muuttaminen edellyttää toimintaa, riskin ottamista – sitä että käärii hihat ja tarttuu toimeen. Kysyy rohkeutta kohdata todellisuus niin välittömällä ja konkreettisella tavalla – myös kaikki ruma, sotkuinen ja ahdistava. Varsinkin nuorempana olen kokenut olevani siihen liian herkkä ja ihanteellisesti ajatteleva.

Ongelmaan löytyy apua evankeliumin ydinsanomasta: elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, mutta Jumala on valmistanut meille parannuksen ja pelastuksen. Minun ei siis tarvitse pelätä ihannekuvan särkymistä, koska se on jo tapahtunut; mutta minun ei myöskään tarvitse jäädä toivottomuuteen, vaan voin luottaa siihen, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

  Tässäkin kohtaa on tärkeää muistaa, ettei kyse ole (pelkästään) haasteesta, vaan rukouspyynnöstä: "Jumala, anna minulle rohkeutta..". Raamatussa apostoli neuvoo Timoteusta olemaan rohkea evankeliumin työssä muistuttamalla, että Jumala varustaa palvelijansa siihen:

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen." (2. Tim. 1:7)

Mutta se, että ottaa vastaan Jumalan antaman rohkeuden ja käyttää sitä elävässä elämässä, on myös haaste kristitylle. Edellä mainitussa kohdassa apostolikin neuvoi Timoteusta "puhaltamaan täyteen liekkiin" Jumalalta saadun armolahjan (2. Tim. 1:6). Uskovaisen täytyy siis myös itse olla valmis toimimaan.

Miten voin olla satavarma, että yritykseni muuttaa asioita on kannattava ja viisas, ja että se onnistuu?

Ajattelen, ettei siitä voikaan aina olla satavarma. Rohkeutta tekemiseen saa kokemukseni mukaan siitä ymmärryksestä, että vaikka epäonnistuisi, putoaa Jumalan syliin – mitään peruuttamattoman tuhoisaa ei tapahdu, jos yrittää ja epäonnistuu. Kirjoituksessani Kärsitkö epäonnistumisen pelosta? kerroin enemmän tästä näkökulmasta.

Ja jos epäonnistuu hyvässä pyrkimyksessä, niin sitä epäonnistumisen kokemusta voi ainakin käyttää ymmärrystä ja empatiaa lisäävänä voimavarana, kun kohtaa toisia ihmisiä!

"Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin!" (1. Kor. 16:13)


Viisautta


"... ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

  Erään tv-sarjan kohtauksessa AA-ryhmän vetäjä opetti tyyneysrukouksen uudelle jäsenelle. Siitä sain idean kirjoittaa aiheesta. Sarjassa rukouksesta käytettiin hieman pidempää versiota, jossa tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta pyydettiin mm., "...että voisin, kuten Jeesus, kohdata tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin itse haluaisin...".

  On asioita, joita varmuudella emme voi muuttaa, esim. Jumalan asettamat luonnonlait, biologiset tosiasiat ja ajan kuluminen. On nöyrää ja viisasta hyväskyä ne ja kunnioittaa niitä. Myös tietyt syntiinlankeemuksen seuraukset kuuluvat asioihin, joita emme voi muuttaa: ruumiillinen kuolevaisuus, syntinen luonto sekä monet sairaudet.

  Mutta jos ajattelee elämän vaihtelevia valintatilanteita, joissa periaatteessa voisi itse vaikuttaa olosuhteisiin ja tapahtumien kulkuun, miten sen erottaa, kannattaako edes yrittää? Mistä sen tietää, milloin on parempi tyynesti hyväksyä ja milloin taas tarttua rohkeasti toimeen?

Ei siihen taida olla mitään yleispätevää periaatetta – tilanteet ovat yksilöllisiä. Viimeistään tässä kohtaa muistaa sen, että kyseessä on rukouspyyntö eikä filosofinen pulma. Tyyneysrukouksessa pyydetään Jumalalta viisautta, ohjausta tehdä hyviä valintoja. Jumala kyllä tietää, että valintatilanteet voivat olla monimutkaisia: yksi Hänen lahjoistaan on "terveen harkinnan henki", kuten apostoli muistutti.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Sananl. 3:5-6)

Usein jo se selkeyttää ajatuksia, että pysähtyy miettimään tilannetta Raamatun äärellä: onko nyt oikea hetki? olenko itse valmis haasteeseen? onko valinta pitkällä tähtäimellä viisas? onko valinta Jumalan tahdon mukainen?

Myös toisilta ihmisiltä voi pyytää neuvoa. Toisella voi olla viisautta, kokemusta ja näkemystä, jota itsellä ei ole.

  Yksi mikä on varmaa, on se, ettei mennyttä voi muuttaa. Sen ymmärtämiseen sisältyy suuri viisaus: jos nyt käytän aikani ja voimani menneiden harmittelemiseen, heitän hukkaan nykyhetken, tämän päivän, jossa voisin kenties vaikuttaa asioihin, jos Jumala suo. Menneistä tulee oppia, mutta niistä tulee myös päästää irti.

"Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:23)

Menneisyyden syntejäkään ei ole syytä jäädä harmittelemaan sen jälkeen, kun ne on saanut Jeesuksen tähden anteeksi ja niistä on tehnyt parannuksen. Edes Jumala ei niitä enää sen jälkeen muistele (Hepr. 8:12).


"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)