Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.
Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?
En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.
Vallitseva ennakkoluulo
Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään.
 |
| Kuva: Unsplash / Aaron Burden |
Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.
Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.
Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam.
Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.
Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana.
Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä?
Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.
Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.
Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan
Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?
Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35).
Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:
"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)
"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki.
Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.
Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.
Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)
Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä.
"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)
Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2).
Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.
Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi!
"Silloin Job sanoi Herralle:
– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)
