Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.

Ajattomasti viisaita käytännön neuvoja Raamatusta

  Jumalan sanasta löytyy tuhansia vuosia vanhoja käytännöllisiä periaatteita ja neuvoja, joita voimme soveltaa arjessa nykyäänkin. Käytännöllisyyden vuoksi ne ovat hyödyllisiä kaikille, eivät vain uskovaisille. 

Periaate järkevään taloudenhoitoon

  1. Mooseksen kirjan luvusta 41 löytyy viisas taloudellinen periaate. Joosef on erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Egyptiin, jossa jotkut ovat pistäneet merkille hänen kykynsä selittää unia. Joosefin viisaus kantautuu faaraon korviin ja tämä haetuttaa Joosefin luokseen, koska on itse nähnyt erikoisia unia.

Farao kertoo unestaan, jossa Niilin virrasta nousee ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sen jälkeen seitsemän laihaa lehmää. Lopuksi nämä seitsemän laihaa lehmää syövät lihavat lehmät, mutta näyttävät sen jälkeen edelleen yhtä laihoilta.

Kuva: Unsplash / Timothy Eberly

Aluksi Joosef toteaa faraolle, ettei hän itse pysty selittämään unta, mutta Jumala voi antaa suotuisan vastauksen. Sitten hän antaa profeetallisen selityksen unelle: ensimmäiset seitsemän lihavaa lehmää merkitsevät seitsemää tulevaa yltäkylläisyyden vuotta Egyptissä, kun taas seitsemän laihaa lehmää merkitsevät seitsemää nälkävuotta, jotka tulevat seuraamaan yltäkylläisyyden vuosia. 

Sitten siihen periaatteeseen. Joosef jatkaa selitystään: Egyptissä tulisi vauraina vuosina koota talteen paljon kaikkea syötävää ja varastoida viljaa, joka otetaan käyttöön nälkävuosien koittaessa. Tällä tavoin maa ei suistu nälän vuoksi perikatoon.

Kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kansantaloudellisella tasolla: kun yhteiskunnalla menee taloudellisesti hyvin, tulee elää säästeliäästi, ja kun menee huonosti, tulee käyttää säästettyä varallisuutta. Säästetyn varallisuuden kuluttaminen huonona aikana samalla elvyttää taloutta uuteen nousuun.

  No, en ymmärrä taloustiedettä oikeastaan ollenkaan enkä tiedä miten hyvin periaate on sovellettavissa nykyisenlaisessa talousjärjestelmässämme, mutta ainakin sen viisaus on ilmeistä henkilökohtaisessa taloudenhoidossa.

Periaatteen noudattaminen antaa taloudellista turvaa, ja turvallisuudentunnetta, sekä vauraampina että köyhempinä aikoina. Vauraampana mutta säästeliäänä aikana voi ajatella, että kaikkea on kyllä riittävästi, vaikkei sitä kulutakaan, ja köyhempänä aikana voi ostaa kaikkea mitä tarvitsee ja joskus omaksi ilokseen jotain ylimääräistäkin, vaikka tulot ovat huonot.

Periaatteen mukaan eläminen myös leikkaa elämäntyylistä äärimmäisyydet pois: vauraampana aikana ei ylenpalttisella kuluttamisella totuta itseään liian korkeaan elintasoon eikä köyhempänä aikana tarvitse sopeutua romahtaneeseen elintasoon.

Periaatteen ytimessä ovat siis itsestä riippumattomiin olosuhdemuutoksiin varautuminen sekä kohtuullisuus.

Profeetalle annettu leipäresepti

  Pari vuotta sitten katselin amerikkalaista YouTube-videota jossa puhuttiin markkinoiden terveellisimmistä leivistä. Asiantuntija arvioi erilaisten leipien ravintoarvoja. Hän kehui Pohjois-Amerikassa Ezekiel bread -nimellä tunnettua leipää, johon on leivottu mukaan palkokasveja kuten linssejä, ja siten se sisältää merkittävästi myös proteiinia.

Kuva: Unsplash / Gabriel Alenius

Ajattelin että tuohan on nerokas keksintö ja googlasin leivän. Kävi ilmi, että resepti on Raamatusta! Ezekiel on suomenkielisen Raamatun profeetta Hesekiel.

Hesekielin kirjan luvussa 4 kerrotaan, että Herra oli vihainen syntiselle kansalleen ja laittoi profeettansa eräänlaiselle nälkäkuurille kansan nähden. Herra sanoi, että profeetta Hesekiel saa tuona aikana juoda vain tietyn määrän vettä joka päivä sekä syödä tietyn määrän seuraavanlaista leipää:

"Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää. Se olkoon ravintosi niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän ajan, jotka makaat kyljelläsi." (Hes. 4:9)

Täytyy muistaa, että kuurin tarkoitus oli symboloida ihmisille Jumalan vihaa heidän syntiensä tähden. Sen takia Hesekiel sai Herralta ohjeeksi paitsi maata kyljellään, myös paistaa leipä tulella, jonka polttoaineena on käytetty lantaa (tämä valmistusohje ei tietenkään sisälly nykyiseen Hesekiel-leipään).

  Nykyisen proteiinibuumin aikana ihmiset yrittävät keksiä helppoja keinoja lisätä proteiinin saantiaan päivittäisessä ravinnossa. Mutta tosiaan, Raamatussa tämä ohje on ollut jo satoja vuosia. 

Googlaillessani aiheesta löysin joitain amerikkalaisten uskovaisten puheenvuoroja, joissa paheksutaan Hesekiel-leivän suosiota kristittyjen keskuudessa. Niissä tähdennetään reseptin kielteistä asiayhteyttä Raamatussa. 

Aiheellinen huomio, mutta itse silti ajattelisin, että leivän monipuolinen ravinteikkuus on, ja saattoi olla alkuperäisessä raamatullisessa yhteydessäänkin, merkityksellinen seikka. Ehkä Herra oli ajatellut, että Hesekiel saa erikoisleivästä tarvittavat ravintoaineet niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana, jonka vähäisellä ravinnolla kituuttamisen oli määrä kestää?

Apostolin ihmissuhdeneuvo

  Teini-ikäisenä katselin äitini kanssa jotain draamaelokuvaa, joka kertoi aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Elokuvassa mainittiin seuraava viisaus: "Älkää antako auringon laskea riitanne ylle." Äitini kehui neuvon viisautta, ja itsekin kirjoitin lauseen päiväkirjaani muistiin.

Riidat on hyvä sopia ennen nukkumaan käymistä. Ensinnäkin elämä on onnellisempaa, kun herää jokaiseen aamuun sovussa. Toiseksi, pitkittyneinä riidat alkavat elää omaa elämäänsä osapuolten mielissä, mikä tuottaa ajan mittaan lisää ongelmia, esim. virheoletuksia ja väärinkäsityksiä.

Kuva: Unsplash / Jonny Gios

Parikymmentä vuotta myöhemmin löysin lauseen Raamatusta! Apostoli Paavali kirjoitti seuraavat sanat Efeson seurakunnalle, ohjeeksi seurakunnan jäsenten keskinäisiin ihmissuhteisiin:

"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa." (Ef. 4:26-27; käännös 1933/38)

Rauhasta ja sopusoinnusta huolehtimisessa tulisi pitää lyhyet välit. Sama pätee myös suhteessa Jumalaan. Itse ainakin aina iltarukouksessa pyydän anteeksi syntejäni ja kiitän Jumalaa Hänen uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.

Jeesuksen käsky parempaan mielenterveyteen

  Tästä periaatteesta olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin blogitekstissäni Kuinka katkaista ahdistuksen kehä. Kerroin vuosia sitten kokemastani ahdistusjaksosta, joka alkoi unettoman yön jälkeen. Mitä enemmän yritin nukkua, sitä vaikeampaa se oli, ja niin unettomuus, ja ahdistus, jatkuivat.

Ahdingon syövereissä ollessani luin Raamattua, ja silmiini osui Jeesuksen yksinkertainen käsky, jonka olin lukenut satoja kertoja aiemminkin: älkää murehtiko (Matt. 6:25-34). Pysähdyin sanojen äärelle ja tajusin, että ahdistus ei ollut käynnistynyt unettomuudesta, vaan siitä, että olin alkanut murehtia unettomuuden seurauksia mm. aivojen terveydelle. 

Oli päässyt syntymään tuhoisa noidankehä: unettomuuden murehtimisen seurauksena käynnistynyt ahdistus ylläpiti unettomuutta, joka luultavasti muutoin olisi jo poistunut! Ainoa kohta, josta voisin kehää itse yrittää katkaista, oli murehtiminen. Piti siis lopettaa murehtiminen.

  Älkää murehtiko! Kenen tahansa muun sanomana lause saattaisi ärsyttää, varsinkin siinä tilanteessa jossa olin. Miten muka voi noin vain, käskystä, lopettaa murehtimisen? Helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta koska Jeesus on Jeesus, päätin luottaa siihen, että käskyn tietoinen ja ohjelmallinen noudattaminen on kokeilemisen arvoista.

Kuva: Unsplash / Jo San Diego

Joten lopetin murehtimisen. Käytännössä se tarkoitti, etten murehtinut yhtään enempää kuin oli "pakko". Jos mielen taustalla pyöri tahattomasti murehtimistyyppisiä mielikuvia ja tunteita, hyväksyin ne, koska niille en voinut mitään. 

En tehnyt sitä virhettä, että olisin luopunut koko murehtimiskiellosta sen takia, etten ollut saavuttanut täydellistä vapautta murehtimisen mielialasta. Saati että olisin ruvennut murehtimaan vielä sitäkin, että mielen taustalla pyöri murehtimista, jolle en voinut mitään...

Se auttoi merkittävästi! Ahdistuksen mörkö heikentyi, kun pidin huolen, etten ainakaan ruoki sitä ajatuksillani. Ahdistus hellitti, ja unettomuus hellitti.

  Entä kaikki ongelmat, joille emme voi mitään, kuten vaikka ne univaikeudet itsessään tai se mielen taustalla pyörivä murehtiminen? Ne voi ja tuleekin jättää Herran haltuun rukouksessa.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7; käännös 1933/38)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)

"Onneni on olla Herraa lähellä" – pohdintoja kristityn onnellisuudesta

  Jumala haluaa meille onnellisuutta ja hyvinvointia. Raamatussa sanotaan, että jokainen hyvä anti on  ylhäältä, Luojalta tullut. Jo luomisteoissa saamistamme lahjoista on syytä kiittää Jumalaa.

  Psalmin 73 kirjoittaja sanoo vaikeuksien keskellä "minun onneni on olla lähellä Jumalaa". Uskovainen voi siis olla onnellinen, vaikka hänellä olisi murhetta ja kärsimystä tässä maailmassa.

Luojan onnellistavia lahjoja

"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1. Moos. 1:31)

  Luomisessa Jumala on antanut ihmisille runsaasti onnellistavia asioita, kaikille ihmisille, niin uskovaisille kuin uskomattomille. Alun perin, ennen syntiinlankeemusta, onnellisuus ja huolettomuus oli luonnollinen tila – kaikkea oli ihmisen saatavilla yllin kyllin, ja Jumalan ja ihmisen välillä vallitsi sopusointu.  

Vielä nytkin, syntiinlangenneessa maailmassa, kun ihminen on Jobin ystävän sanoin "syntynyt vaivaan", Jumalan luomisessa antamia onnellistavia asioita on ihmisten saatavilla, osalle jopa runsain mitoin.

  Minulle sellaisia ovat mm. ihan normaali arki olosuhteiden ollessa suurin piirtein ok, hyvä ruoka, yhdessäolo läheisten kanssa, luonnon kauneus, joka koskettaa kaikkia aisteja. Ja vaikka taideteokset eivät ole Luojan luomaa, vaan ihmisen luomuksia, luovuus silti on Luojan lahjaa. Joten lisään listaan myös taiteen – tunnen onnellisuutta, kun taideteos koskettaa ja puhuttelee minua ja saa minut ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Onnistumisen kokemukset haastavissa tehtävissä onnellistavat minua. Samoin ihmisten hyväsydämisyys, erityisesti jos sitä ei ole osannut odottaa. Huumorin ja naurunkin, silloin kun ne lisäävät yhteisymmärrystä tai auttavat kestämään vaikeuksia, uskon olevan Jumalan antamaa lahjaa – näen ihmisen kyvyn huumoriin osana Jumalan luomaa järjestelmää, jonka kautta Hän ylläpitää ihmisen elämää. 

Pelkästään elossa oleminenkin tuntuu useimmiten hyvältä. Lempi vuorokaudenaikani on jo vuosia ollut aamu. On useimmiten ihanaa herätä uuteen päivään.

  Olen kuullut sanottavan, että onnellisuuden avain on kiitollisuus. Uskon sen pitävän paikkansa. Monet uskomattomatkin ihmiset käyttävät ilmausta "olen kiitollinen siitä, että...". Kenelle he ovat kiitollisia? Ehkä hekin vaistoavat, että joku on antanut nuo hyvät asiat heille?

"Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.

Sinä avaat kätesi

ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:15-16)

Jumala on autuas ja täynnä ihanuutta

"Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps. 16:11; käännös 1933/38)

  Luin hiljattain artikkelin kristityn onnellisuudesta, ja siinä muistutettiin Jumalan olevan onnellinen ja autuas. "Jos Jumala ei olisi onnellinen, kuinka Hän voisi antaa ihmiselle onnellisuutta?", kirjoittaja kysyi. Jumala tuntee Raamatun mukaan muitakin tunteita, mm. vihaisuutta synnin takia, ja Jeesuksen kerrotaan olleen ihmisten takia murheellinen ja itkeneen sekä tietenkin kärsineen ristillä, mutta kyllä Jumala on kaikesta huolimatta autuas ja onnellinen, näin minäkin uskon.

Raamatun ns. vanhan käännöksen (1933/38) mukaan apostoli itse asiassa kuvailee Jumalaa autuaaksi (mm. 1 Tim. 1:11). Ajattelen autuuden olevan ylitsevuotava pyhä onnellisuuden tila, jossa vallitsee rauha ja ilo, ja kaikki on ikuisesti kuten pitää, eli hyvin. 

  Ajattelen autuuden olevan tunteena tavallaan sukua sille onnellisuudelle ja hyvälle ololle, jota Jumala on luomistekojensa kautta antanut ihmiselle, mutta autuus on paljon enemmän. Luotujen ja ajallisten asioiden kautta saatava onnellisuus on ailahtelevaa ja päättyy joskus, kun taas Jumalan autuus on pysyvää ja ikuista. Huolet ja pelot eivät varjosta autuutta.

Jeesuksen tuoman syntien anteeksiannon kautta Jumala antaa autuuden ihmiselle uskossa vastaanotettavaksi. Jumala tekee ihmisen autuaaksi, kun ottaa hänet omaksi lapsekseen. Hän antaa oman autuutensa ihmiselle, ja se täydellistyy kokonaan ihmisen koettavaksi sitten Taivaassa. Jotenkin näin uskon Raamatun perusteella.

Olla onnellinen vaikka kärsii – onko se mahdollista?

"Taivaassa minulla on sinut,

sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,

Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:25-26)

  Ajattelen kristinuskoa usein "pahimman mahdollisen skenaarion" kautta. Onnellisuuden kohdalla se tarkoittaa kysymystä "entä sitten ne kristityt, joiden lähes koko elämä on ollut kärsimystä, vaikka jonkin kauhean sairauden takia?" Asaf puhuu psalmissa 73 nimenomaan vaikeuksistaan tässä maallisessa elämässä ja toteaa sitten "onneni on olla lähellä Jumalaa", ja Jeesus itse julisti autuaiksi murheelliset. (Matt. 5:4) 

Voivatko niin pahoin sairaat kristityt kuitenkin siis jotenkin olla onnellisia ja autuaita uskon kautta? Sellainen ihminenhän paitsi kärsii niistä sairauden aiheuttamista tuskista, on usein myös kyvytön nauttimaan Jumalan luomisessa antamista onnellistavista asioista. 

Kristinuskon ydinsanoma, evankeliumi Jeesuksen tuomasta pelastuksesta, palautuu lopulta juuri tähän kysymykseen kaikkien kristittyjen kohdalla. Tämän maallisen elämän onnellistavat jutut päättyvät joskus jokaisen kohdalla, ja useimmat vielä joutuvat kärsimään viimeistään kuoleman edellä. 

Autuuden tila ei ole omien kokemustemme varassa, vaan Jumalan pysyvää lahjaa, koimmepa sitä joka hetki tai emme, mutta tämän kirjoituksen aihetta ajatellen pohdin, voiko kärsivä kristitty myös ihan kokea onnea ja autuutta. Ja jos voi, mitä se on?

Vaikken itse taatusti ole kokenut pahinta mahdollista kärsimystä, olen oman sairauteni takia kärsinyt menneisyydessä paljon ja tietämättä, tulenko parantumaan oireistani (kuten lopulta kävi, Jumalan kiitos). Omalta osaltani voin sanoa, että koin silloinkin autuutta ja onnea, kaiken kärsimyksen keskellä. Se oli tulevaisuuteen suuntautuvaa toivoa ja uskonvarmuutta, että kaikki päättyy onnellisesti.

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani, 

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Vetovoiman laki – avain onneen, avain autuuteen?

New Thought -uskomusjärjestelmiin kuuluva oppi vetovoiman laista on valloittanut ihmisten sydämiä ympäri maailmaa jo yli kymmenen vuotta. Toiset vannovat sen nimeen materiaalisen vaurauden tavoittelussa, toiset soveltavat sitä kasvattaakseen henkistä pääomaansa ja hyvinvointiaan.

Silloin tällöin jopa törmää väitteisiin, että vetovoiman laki – saman kaltaiset vetävät toisiaan puoleensa – olisi myös Raamattuun kätkeytyvä perusviesti. Mitä paljastuu, kun oppia tarkastellaan evankeliumin valossa?

 

"The Secret – Salaisuus" - mihin siinä uskotaan?

Oppi vetovoiman laista (law of attraction) ei ole uusi keksintö, mutta sen teki uudella tavalla tunnetuksi australialainen tv-käsikirjoittaja ja tuottaja Rhonda Byrne vuonna 2006 ilmestyneellä dokumenttielokuvallaan The Secret – Salaisuus. Myöhemmin hän kirjoitti aiheesta saman nimisen kirjan. Byrne on maininnut innoittajakseen Wallace D. Wattlesin self-help -klassikon Rikastumisen tiede (The Science of Getting Rich, 1910).

The Secret - Salaisuus -elokuvassa ja -kirjassa esitellyn vetovoiman lain mukaan "ajatuksista tulee totta": jos ajattelet positiivisesti, vedät puoleesi tilanteita, tapahtumia ja asioita, jotka aikaansaavat lisää positiivisuutta. Opin mukaan meidän ei tule keskittyä siihen, mitä pelkäämme tai mitä meillä ei ole, vaan ajatella ja käyttäytyä kuin olisimme jo saaneet sen, mitä toivomme. Byrne ja muut opin kannattajat vakuuttavat, että tällä tavoin ajatuksiamme hallitsemalla saamme sen, mitä toivomme.

Muotoilut muistuttavat kieltämättä hieman Jeesuksen opetuksia:

"Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24)

Jeesus opetti näin taivaallisen Isän rukoilemisesta (Mark. 11:25). Sen sijaan vetovoiman lain kannattajat mainitsevat pyynnön kohteeksi ja toiveiden täyttäjäksi maailmankaikkeuden. Opin mukaan maailmankaikkeuden tahto on, että ihminen saa kaiken tarvitsemansa kasvaakseen ja menestyäkseen.

Keskustelussa vetovoiman laista, kuten myös Byrnen kirjassa, vilahtelee fysiikasta tuttuja käsitteitä, kuten kvanttimekaniikka ja energia. Monet "Uuden ajattelun" (New Thought, New Age) mukaisesti uskovat väittävätkin, että heidän uskomusjärjestelmänsä on puhtaan tieteellinen – siinä vain sovelletaan lainalaisuuksia, joita tiede ei vielä ole löytänyt ja kyennyt todistamaan. He eivät oleta yliluonnollisen, tai kuten kristinuskossa sanotaan: hengen, olemassaoloa, vaan heidän mielestään kaikki on energiaa, värähtelyä eri taajuuksilla.

Kokonaisuutta hämmentää, että tämän uskomusjärjestelmän kannattajat usein viittaavat "jumalaan" – heille nimittäin maailmankaikkeus on jumala! Kristitty ymmärtää, että tällä tavoin uskova väittää luotua luojaksi.

 

Pakko olla positiivinen?

Minulla itselläni on neurologinen sairaus, ja siksi olen vuosia seurannut eri tavoin sairaiden ihmisten videopäiväkirjoja, eli "vlogeja", videofoorumi Youtubesta. Haen niistä kai näkökulmia, joiden kautta käsitellä oman diagnoosini herättämiä ajatuksia ja tunteita.

On hämmästyttävää, miten laajasti ja lujasti vetovoiman lain periaatteet on omaksuttu kansainvälisessä sosiaalisessa mediassa, varsinkin naisten keskuudessa. Oppiin viitataan monesti nimeltä ja olettaen, että kaikki tietävät sen. Joissain videopäiväkirjoissa ja niiden kommenteissa saatetaan jopa nuhdella itseä ja toista, jos lipsahtaa hetkeksi pois positiivisuudesta. Videon tekijä saattaa esittää "disclaimerin", eli eräänlaisen puolustuspuheen, tai "trigger warningin", eli varoituksen, jos joskus aikoo puhua sairautensa aiheuttamista negatiivisista tunteista.

Yllättävän usein törmää sellaiseenkin äärimmäiseltä kuulostavaan väitteeseen, että vakava sairaus, kuten syöpä, paranee ajattelemalla positiivisesti. Vielä rajummin terveen järjen vastainen on joissain piireissä omaksuttu käsitys, että lääketiede on itse asiassa paha, koska se sitoo ihmisen negatiiviseen energiaan julistamalla hänelle "tuomion" (= diagnoosin).

Psykologian asiantuntijat ovat pistäneet merkille, että meidän aikamme ja kulttuurimme ihmisille on ominaista tarve hallita omaa elämää ja kaikkia sen ulottuvuuksia lähes täydellisesti: tapahtumia, olosuhteita, aikaa, tunteita... Koska ihminen ei kykene siihen, hän saattaa rakentaa illuusion hallinnasta. Ehkä positiivisuuteen takertuminen on yksi tapa rakentaa ja ylläpitää illuusiota, koska uskomuksen mukaan ajatuksensa hallitsemalla pystyy hallitsemaan koko elämänsä? Koska illuusio on sosiaalisesti jaettu, se tuottaa paineen olla positiivinen ihmisten edessä: pelkään, että jos näytän negatiiviset tunteeni, minua syytetään siitä, etten halua parantua.




Erään teinitytön viisaus

Sen sijaan olen saanut oppia yllättävällä tavalla eräältä Charlotte-nimiseltä teinitytöltä, joka sairasti aivosyöpää. Vieläkin joskus palaan hänen videoidensa äärelle, vaikka hän on jo kuollut, ja huomaan ymmärtäväni jotain uutta hänen suhtautumisestaan sairauteensa. Charlotte kertoi rehellisesti peloistaan, masennuksestaan, hämmennyksen kokemuksistaan, vihaisuudestaan, surustaan ja menetyksistään. Tästä huolimatta hänestä välittyi toivo. Hän julkaisi videoita sairautensa viimeisiä vaiheita myöten, mikä on melko harvinaista. Loppua kohden, vammaisuuden lisääntyessä ja kuoleman lähestyessä, pohdin välillä, mihin hänen toivonsa mahtaa suuntautua. Lannistavien faktojen tunnustaminen samalla, kun toivoo, voi olla hengellinen tila.

"Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken." (2. Kor. 6:9-10)

"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra"

Kuinka voi huutaa apua, jos ei ensin tunnusta tarvettaan ja heikkouttaan? Aiemmassa blogitekstissäni Käsky: rakasta!  kirjoitin, että tarpeen täyttäminen on rakkauden keskeinen periaate ja evankeliumin ydin siinä, että Jumala vastasi ihmisen tarpeeseen antamalla Poikansa, Jeesuksen, meidän syntiemme sovitukseksi ja elämäksi. Ilman Jeesusta ei ole ikuista elämää (Joh. 14:6, Joh. 6:68). Jumala parantaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen – aikaisintaan nyt, viimeistään ja lopullisesti ylösnousemuksessa. (Jes. 53:5)

Raamatussa puhutaan autuudesta, joka on nähdäkseni eri asia kuin onnellisuus. Autuus tässä ajassa on Jumalan lohdutusta sille, joka kärsii ja turvaa Häneen.

"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan." (Matt. 5:3-6)

Blogitekstissäni Voiko kärsimys olla hyvää? käsittelen aihetta enemmän. Tarkoitukseni ei ole glorifioida kärsimystä, vaan toivoisin, että tässä vahvuutta korostavassa ajassamme saisimme enemmän tilaa niille, joiden on kaikesta huolimatta kärsittävä. Lopultahan meidän kaikkien on kärsittävä langenneessa ihmisyydessä ja maailmassa, toisten enemmän ja toisten vähemmän.

Siinä missä vetovoiman laki opettaa positiivisuuden vetävän puoleensa positiivisuutta, kristinusko opettaa Jumalan täyttävän puutetta kärsivän tarpeen. Siinä missä vetovoiman lain periaatteen uskotaan toimivan luomakunnan sisällä, kristinuskossa yhteys muodostuu Luojan ja luodun välille.

Materiaalinen vauraus, terveys ja onnellisuus eivät ole kristinuskossa pahoja asioita, vaan siunauksia. Niihin voi kuitenkin kätkeytyä kirous, jos ne sitovat ihmistä tulemasta Jumalan luo, kuten kävi osalle kutsutuista Jeesuksen vertauksessa suurista pidoista. (Luuk. 14:15-24)



"Herra, sinä haluat pimeän asuinsijan"


New Age -uskomusjärjestelmissä tavataan puhua paljon valosta. Heidän mukaansa se on energia tai jumaluus, joka on ihmisissä omasta takaa – se on vain löydettävä. Löytämisessä auttaa oman sisäisen totuuden etsiminen, mm. meditaation avulla.

Kristinuskossa Jeesus on valo, joka valaisee jokaisen ihmisen. (Joh. 1:9) Kun Jumala tuli maailmaan, Hän astui pimeyteen. Kuten Salomo sanoi (1. Kun. 8:12), Herra haluaa pimeän asuinsijan. Jumala haluaa valaista pimeyden, koska rakastaa pimeyden valtaan joutunutta. Salomo rakensi Herralle asuinsijaksi temppelin kullasta ja jalokivistä, mutta lopulta Jumala halusi täyttää ihmisen. Pyhässä Hengessään Hän on jokaisen Jeesukseen uskovan sisimmässä.

"Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh. 1:4-5)