Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?

Laulu onnesta

Kuva: Pixabay / jplenio

  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 

Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?

Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?

Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"

Millaisille ihmisille kristinusko sopii?

"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)

  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.

Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski

Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.

Valo syttyi yöhön maailman

  Viikko sitten 8.12 vietettiin Sibeliuksen päivää eli suomalaisen musiikin päivää. Tässä kirjoituksessa kerron muistojani ja ajatuksiani liittyen kolmeen suomalaiseen joululauluun: Arkihuolesi kaikki heitä, En etsi valtaa loistoa sekä Taas kaikki kauniit muistot.

Jumalan sanan valoa

  Pimeyteen syttyvä valo on joululaulujen yleinen aihe. Koska Suomessa joulua vietetään kaamoksen sydämessä, meidän on helppo eläytyä sanoihin – joulu on kirjaimellisesti valon juhla synkkyyden keskellä: kynttilöitä, jouluvaloja kotien ikkunoissa, pihapuissa ja kaupunkien kaduilla, ehkä valkeina hohtavia lumihankia. Ne luovat juhlan tunnelmaa, joka valaisee mieltäkin.

Kristillisissä joululauluissa pimeys ja valo ovat kuitenkin hengellisen todellisuuden vertauskuva: maailman pimeys tarkoittaa syntisyyttä ja kaikkea mitä siitä seuraa – riitaa, vihaa, levottomuutta, huolia, kärsimystä, toivottomuutta... – ja valo tarkoittaa Jeesusta, jonka Jumala lähetti pelastamaan syntisen maailman ja tuomaan toivon ikuisesta elämästä Taivaassa.

  Lempijoululaulujani ovat Hoosianna ja Enkeli taivaan sekä kaksi suomalaista laulua: En etsi valtaa loistoa, joka on Jean Sibeliuksen 1890-luvulla säveltämä ja Zacharias Topeliuksen ruotsiksi sanoittama (suomentaja tuntematon) sekä Leevi Madetojan säveltämä ja Alpo Noposen sanoittama Arkihuolesi kaikki heitä vuodelta 1916.

Ala-asteella 1980-luvulla aloimme joka vuosi adventtiaikaan harjoitella mm. näitä lauluja koulun joulujuhlallisuuksiin, joihin kuului yleensä aamulla joulujumalanpalvelus läheisessä kirkossa ja sen jälkeen koulun kuusijuhla. Muuten en tykännyt koulusta lapsena, mutta joulun ajan valmisteluista ja juhlallisuuksista on jäänyt ihania muistoja.

  Arkihuolesi kaikki heitä oli lapsena se joululaulu, jossa oli outoja vanhanajan sanoja ja ilmauksia: päilyy, siintää, auvo, ”rinnan jäitä mi’ liuottaa”. Muistan vieläkin kun äitini selitti auvon tarkoittavan onnea ja autuutta.

Toisessa säkeistössä on voimakas ilmaus ”yöhön maailman, raskaaseen”. Sen takia laulussa oli minusta aina rankka sävy. Alkusanatkin, ”arkihuolesi kaikki heitä”, sisältävät oletuksen, että huolet kuuluvat tavalliseen elämään, arkeen. Ja niinhän se on, vaikkeivät ihmiset koko aikaa halua ajatella elämää siitä näkökulmasta.

Sitä ihanammat ovat sanat maailman yöhön syttyneestä siunatusta joulutähdestä. Tulkintani mukaan se ei ole viittaus pelkästään Betlehemin tähteen, vaan erityisesti Vapahtajan syntymään maan päälle, josta taivaalla loistava tähti oli merkkinä itämaan tietäjille. Jeesus Kristus on yhä ”auvona ihmisten”. Hän on valo, josta lähti ”hohde määrätön” ja joka edelleen ”loistavi lasten teillä”. 

"Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana, niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin, ja he sanoivat: "Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan."" (Matt. 2:1-2; käännös 1933/38)

  Aineellisesta niukkuudesta johtuvat arkihuolet eivät nykyään ole yhtä yleisiä ja suuria kuin entisajan tavallisilla suomalaisilla, mutta Jumalan sanan valoa tarvitaan nykymaailmassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sitä kertoja rukoilee maailman pimeyteen laulussa En etsi valtaa loistoa – ”Jumalan sanan valoa, joiss’ sieluin kirkastuu”. 

Taivaan valoa, rauhaa ja suloista joulujuhlaa pyydetään laulussa kaikille varallisuuteen ja säätyyn katsomatta – kaikilla ihmisillä on sama Luoja. Kertoja pyytää Jumalaa suomaan jokaiselle sen joulun, joka ”mielet nostaa Luojan luo”.

Samat aiheet ovat toisessakin Sibeliuksen säveltämässä ja Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Jo joutuu ilta (v. 1897): ”Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi! // Nyt valkeus voittaa, ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä. / Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.”

Taas kaikki kauniit muistot

  Vuodesta 1955 lähtien radiossa on heti Turun joulurauhanjulistuksen jälkeen soitettu Taas kaikki kauniit muistot -laulu. Koskettavan kauniin, mutta minusta samalla surumielisen laulun on säveltänyt Sulho Ranta Viljo Kojon runoon. Laulu, eli runo nuotteineen, julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1931 sanomalehti Karjalan joululiitteessä.

Suurelle osalle suomalaisista joulussa on kyse lähinnä perinteestä, kerran vuodessa elpyvistä lapsuusmuistojen tunnelmista, ja tämä näkökulma on Viljo Kojon runossakin. Kertoja muistelee lapsuuden käyntejä joulukirkossa. Samastuttava laulu sopii vakituiselle paikalleen radion jouluaaton soittolistalle, koska silloin moni suomalainen on kuulolla autoradion äärellä, matkalla hautausmaalle.

Tosin sukupolvi sukupolvelta tämäkin näkökulma jouluun on käynyt harvinaisemmaksi: kuinka monella suomalaisella lapsella tai nuorella enää tulee olemaan lapsuusmuistoja joulukirkosta?

  ”Ani aikaisin puku parhain mun ylleni puettiin / Oli kirkossa oltu varhain, nyt sanaa luettiin”, kertoja kuvailee. Hän muistaa äitinsä hartaan virrenveisuun ja kirkossa vallinneen ”pyhätunnelman” ja toteaa: ”sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain”. Ehkä kertoja pelkää, että kova ja julma maailma tuhoaa hänen kauniit muistonsa? 

Laulu on mielestäni surumielinen siksi, että siinä puhutaan joulun sanomasta kuin se kuuluisi menneisyyteen, olisi vain muistojen kautta tavoitettavissa. Kertoja puhuu joulukirkossa lapsena kuulemistaan ”sanoista siunaavimmista”, jotka ”lankee sydämeen”, mutta joita ”lausu ei enää kukaan”. Hän kuitenkin kertoo joka joulu saavansa niiden tunnelman ”mukaan tueks’ vuoden vaikean”. 

Miksi jouluevankeliumin sanoja ei lausu enää kukaan? Tarkoittaako säe, että kertojan uskovainen äiti on kuollut, minkä takia nuo sanat elpyvät hänelle vain muistojen kautta?

Tekisi mieli kysyä kertojalta, että kai hän tietää siunaavimpien sanojen olevan edelleen voimassa joka hetki, ja että se hyvä, minkä Jeesus meille voitti, on olennaiselta osaltaan vasta tulossa. En etsi valtaa loistoa -laulun sanoin, ”Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan.”

  Laulussa ilahduttaa se, että joulua kutsutaan siinä juhlaksi Jeesuksen. Yllättävän harvoissa avoimen kristillisissäkään joululauluissa sanotaan Jeesuksen nimi. Laulu alkaa: ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen / Lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.”

"Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."" (Luuk. 2:8-12; 1933/38)

Linkit lauluihin:

https://www.youtube.com/watch?v=Gt1qCgO_UH8

https://www.youtube.com/watch?v=Q1ZJAHzasIQ

https://www.youtube.com/watch?v=soa0QVWg1l8

Mitä suomalaisuus minulle merkitsee

  Ensi viikolla, 12.5, vietetään J. V. Snellmanin päivää eli suomalaisuuden päivää. Minulle suomalaisuudessa keskeistä ovat täkäläinen luonto sekä suomen kieli ja runous.

  Kumpikin liittyy läheisesti kristinuskoon. Miten? 

Luonnonympäristö, sielunmaisema

  Kun ajattelet suomalaisuutta, mitä mieleesi tulee ensimmäisenä? Minä näen mielessäni kuvan, jollaisen saisi, jos kuvaisi metsässä kameralla maanrajasta ylöspäin: kuvan alaosassa näkyy lähellä multaa, sammalta ja mustikanvarpuja, ylöspäin mentäessä sitä kehystävät jylhinä kohoavat kuuset,  männyt ja koivut, ylimpänä avautuu pala sinistä taivasta.

Metsäinen sielunmaisemani on muodostunut kokemuksistani halki elämän. Salaperäinen, mielikuvitusta ruokkiva metsä oli lapsena lempipaikkani leikkiä. Edelleen odotan kesän tulossa eniten metsäretkiä: juurakkoisen metsäpolun tuntua jalkojen alla, mäntyjen, koivujen ja kielojen tuoksua, peipposten ja rastaiden laulua ja metsäkyyhkyjen huhuilua, sanoinkuvaamattoman huikeaa huminaa ja suhinaa tuulen puhaltaessa puiden lehvien läpi. Metsä on lempeä: puut suojaavat tuulelta, sateelta, auringon kuumuudelta, katseilta. 

Kulttuuri on muuttunut ajasta aikaan, mutta täkäläinen luonto on yhdistänyt suomalaisia aina. 

  Aleksis Kivi on vahvistanut metsäistä suomalaisuuskuvaa enemmän kuin kukaan toinen. Siihen sisältyvä "kaipuu Impivaaraan" on minulle läheisin suomalaisuusmyytti. Kiven Sydämeni laulu, jonka Sibelius sävelsi musiikiksi, on mielestäni suomalaisin taideteos ikinä. Surumielisen kaunis laulu on kuin löydetty jostain metsän siimeksestä, ja Kivi ja Sibelius ainoastaan pukivat sen sanoiksi ja säveliksi. 

  "Metsäsuomalaisuuden" ajatuksesta on pyritty eroonkin, koska se on aikoinaan liitetty sivistymättömyyteen, ja on haluttu korostaa yleiseurooppalaista sivistyskulttuuria, jota myös löytyy suomalaisten historiasta. Jotkut haluavat painottaa vanhoja kirjallisia ja karttalähteitä, joiden mukaan kansamme kaukaisesta historiasta löytyy jotain loisteliaampaa, kuten viikinkejä ja kuninkaita. 

Minä tunnistan Aleksis Kiven metsäisessä suomalaisuuskuvassa paljon paikkansapitävää ja myönteistä. Toisaalta suomalainen on sen mukaan karkea ja hitaasti tavoille oppiva, toisaalta rauhaa rakastava sankar jylhän kuusiston. Seitsemän veljestä ovat kömpelöitä kulttuuriympäristössä, mutta (enimmäkseen) sopusoinnussa metsäympäristössä. Kuva on liioitteleva ja humoristinen, mutta samastun siihen suurin piirtein: en tykkää small talkista enkä ihmispaljoudesta, ja metsän rauha on minulle pakopaikka.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että rauha ja koti ovat suomalaisuudessa ehkä korkeimpia arvoja. Ja se, että saa elää rauhassa, edellyttää itsenäisyyttä.

  Metsä on Luojan luomistyötä. Seitsemästä veljeksestä Lauri kaipaa eniten pois sivistyneestä maailmasta eli lukkarin, rovastin ja kruunun vaikutuspiiristä Impivaaraan, "metsän kohtuun". Hän on valmis luopumaan kaikesta, myös Jukolan talosta ja tiluksista, sinne päästäkseen. Aapo, Simeoni ja Juhani taas puhuvat, kukin omasta näkökulmastaan ja omista syistään, sivistymisen välttämättömyyden puolesta – heidän on alettava elää viisaammin ja pantava hillittömyys ja villiys "järjen ikeen alle", jos pitemmän päälle mielivät "onnea ja rauhaa". Sivistys tarkoitti heille lähinnä lukutaitoa ja kristinoppia.

Samastun sekä Laurin kaipuuhun metsän rauhaan että hänen veljiensä näkemyksiin sivistyksen tärkeydestä. Seitsemän veljestä saa minut ajattelemaan, että Jumala on läsnä paitsi kristinopin piirissä, luomistyönsä kautta myös "metsän kohdussa".

"Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee! Hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata, uskollisesti sen kansoja." (Ps. 96:11-13)

Suomen kieli

  Miten eri kansat saivat alkunsa Raamatun mukaan? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on erikoinen, lyhyt kertomus Baabelin tornin rakentamisesta (1. Moos. 11:1-9). Maailman ihmiset, syntiset ja siihen aikaan yksikieliset, olivat kokoontuneet Sinearin maasta löytämälleen tasangolle ja päättivät yhteistuumin rakentaa sinne kaupungin sekä tornin, "joka ulottuisi taivaaseen asti".  

Herra katseli ihmisten rakennustouhua ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa."

Jumala näki, että ihmisten ylpeästä ja suuruudenhullusta suunnitelmasta seuraisi pahoja asioita, ja Hän meni ja sekoitti ihmisten puhuman kielen niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan ja joutuivat luopumaan rakennushankkeesta. Sen seurauksena ihmiset hajaantuivat ja asettuivat asumaan ympäri maailmaa, mikä oli ollut Jumalan tahto alun perinkin. Kieli oli siis Raamatun mukaan olennaisessa osassa kansojen synnyssä; ihmiskunta, yhtenä isona yksikielisenä kansana, hajosi pienemmiksi kansoiksi, joista kukin puhui omaa kieltään.

  Raamatullisesti ajatellenkin on siis perusteltua, että suomalaisuuden päivää vietetään J.V. Snellmanin (1806-1881) päivänä. Filosofi ja valtiomies Snellman oli yksi kärkijoukon fennomaaneista, jotka halusivat suomalaisten oman kielen itsenäistymässä olevan maan ja kansakunnan viralliseksi kieleksi. Snellman, joka oli Aleksis Kiven aikalainen, kannusti tätä kirjoittamaan nimenomaan suomeksi (eikä siihenastisella kulttuurikielellä, ruotsiksi, jonka Kivi oli oppinut koulussa; hänen äidinkielensä oli suomi). 

Koska taide kuvastaa ihmisten sielun- ja sydämenmaisemaa, kansankielinen kirjallisuus on tärkeä siinä kehityksessä, että kansa alkaa sisäisesti ymmärtää olevansa oikea kansa muiden joukossa. Tähän tapaan fennomaanit perustelivat. 

Kuten edellä kuvailin, minun kohdallani on tapahtunut jotain samansuuntaista, vaikka synnyin sata vuotta myöhemmin, virallisestikin suomenkieliseen Suomeen: kokemukseni metsäisestä luonnosta ja siihen liittyvä rauhan arvostaminen ovat yhdistyneet nimenomaan suomalaisuuteen kielen ja runouden kautta, eivätkä pelkästään Aleksis Kiven teosten, vaan myös esimerkiksi Eino Leinon ja Saima Harmajan. Suomalaisen kulttuurin vaaliminen, mm. liputuspäivin ja koulun perinteisin opetusteemoin, on vahvistanut yhteyden tunnistamista.

  Raamatun Baabel-kertomuksessakaan kieli ei ole tyhjiössä oleva "kansan tunnus", vaan niveltyy yhteisymmärrykseen, toimintatapoihin, yhteiseen kulttuuriin. Kertomuksessa ihmiset olivat rakentamassa tornia yhteistuumin, ja Herran aikaansaama kielten sekoittuminen tarkoitti myös kielimuurien syntymistä: ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan ja he joutuivat luopumaan yhteisestä rakennushankkeesta. 

Ihmiset lähtivät liikkeelle ja asettuivat omille alueilleen maailmaan, omiin luonnonympäristöihinsä, jotka edelleen vaikuttivat toimintatapojen ja sielunmaisemien muotoutumiseen. Mutta siis kertomuksen mukaan kehitys lähti liikkeelle kielestä!

  Suomen kielellä on erityinen historiallinen yhteys kristinuskoon. Suomen juuret, puhuttuna kielenä, ulottuvat hamaan menneisyyteen, mutta kuten Snellman totesi, kirjakielenäkin se oli ollut hänen päivinään olemassa jo kolmesataa vuotta, nimittäin ensimmäisen suomenkielisen katekismuksen (1543) ja Raamatun suomennoksen (1642) muodossa! Tähän viitaten hän sanoi 1871 pitämässään puheessa: "Kristinopista on myös riippunut Suomen kansan koko järjellinen sivistys." 

  Raamatullisessa kristinuskossa on kansoja koskeva taso, mutta perimmäinen taso on koko ihmiskuntaa yhdistävä: Jumala on luonut omaksi kuvakseen kaikki ihmiset ja lähettänyt Jeesuksen pelastukseksi kaikkien kansojen ihmisille, uskossa vastaanotettavaksi. Jeesukseen uskovat ihmiset eri kansoista, eri puolilta maailmaa, ovat sisaria ja veljiä Herrassa.

Keskustellessani netissä eri maista, eri kulttuureista olevien kristittyjen kanssa, sydäntäni koskettaa, että syvimpien aiheiden äärellä – puhuttaessa mm. elämän tarkoituksesta, hyvästä ja pahasta, Jumalan ja ihmisen suhteesta, pelastuksesta – puhumme "samaa kieltä". 

"Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!" (Ps. 117:1)