tiistai 19. joulukuuta 2017

Todellinen vapaus

Mitä on todellinen vapaus? Jeesus lupasi tekevänsä todellisesti vapaaksi ihmisen, joka uskoo Häneen. Mitä se tarkoittaa?



Irrallisuus vs. suhde


Pari vuotta sitten kuulin pitkästä aikaa The Beatlesin laulun Free As a Bird (nuorena kuuntelin sitä aika usein) ja ensimmäistä kertaa tajusin sanojen sisältämän hienon oivalluksen – tai ainakin tulkinnassani niistä hahmottuu sellainen.

Kertoja väittää, että vapaana eläminen on vasta toiseksi parasta: "Free as a bird... It's the next best thing to be". Laulun edetessä tulkintani mukaan paljastuu, mikä on hänen mukaansa parasta, mutta minkä hän on menettänyt – ja se on suhde ja yhteys toiseen: "Where did we lose the touch, that seemed to mean so much, it always made me feel so free... as a bird...".

Kertojan mukaan on siis vasta toiseksi parasta, että on vapaa – parasta on elää sitoutuneena toiseen suhteessa, jossa tuntee olevansa vapaa.

Ajatellessani vapautta evankeliumin äärellä sekä omien kokemusteni kautta huomaan, että oivalluksessa on totuuden siemen: vapaus, jos se käsitetään irrallisuudeksi ja sitoutumattomuudeksi, ei ehkä vastaa ihmisen tarpeeseen. Jumala haluaa ihmisen, joka elää Hänestä irrallaan, sitoutuneeseen suhteeseen kanssaan sekä sitä kautta tehdä hänet vapaaksi.

Koska sellaiset käsitteet kuin siteettömyys, rajattomuus ja riippumattomuus tavataan liittää vapauteen, kristinuskon Jumala-suhteeseen liittyvät käsitteet, kuten rajat, sitoutuminen ja tarvitsevuus, saavat monet ajattelemaan, että uskossa Jeesukseen elävä ihminen on menettänyt vapautensa. Näinhän jotkut perustelevatkin sitä, etteivät ole kristittyjä.


Suhde Jumalaan, kokonaisuuden näkijään

Olennaista kuitenkin on, keneen sitoutuu. Aiemmassa blogitekstissäni Rukous muuttaa rukoilijaa
kirjoitin siitä, kuinka Jumala näkee kokonaisuuden: Hänellä on meidän jokaisen elämästä tietoa ja ymmärrystä, jota meillä itsellämme ei ole. Jumalan tahto on, että kuljemme tietä, joka johtaa meille hyvään päämäärään – ikuiseen elämään Hänen yhteydessään.

"...Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1. Tim. 2:3-4)

Jos joku elää "vapaana Jumalasta", kokonaisuuden näkijästä, ja ajautuu lopulta itselleen huonoon päämäärään, mitä iloa vapaudesta hänelle oli? Onko edes mielekästä kutsua sellaista tilaa vapaudeksi? Eikö tietämättömyys ole yhdenlainen kahle?

Jumala on asettanut meille rajoja ja suuntaviivoja, sillä Hän haluaa johdattaa meidät hyvään päämäärään. Koska luotan Jumalaan – ja miksi en luottaisi elämän antajaan ja pelastuksen lahjoittajaan? – myös tunnen olevani vapaa.


Käskijä  


Sitä paitsi onko Jumalasta irrallaan elävä ihminen edes vapaa? Raamatun mukaan ei ole.

Yksi lempikohdistani Raamatussa on Jesajan kirjan yhdeksännen luvun alkuosa (Jes. 9:1-6). Se on monille tuttu kohta, joka alkaa sanoilla "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon...". Profeetta Jesaja puhuu Jeesuksesta, Jumalan pelastuksesta kaikille ihmisille.

Jakeessa 3 Jesaja sanoo: "...ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat". Ihmisellä siis lähtökohtaisesti on käskijä, jonka vallan Jumala, Vapahtajan Jeesuksen kautta, murskaa. Raamatun mukaan on virheellinen oletus, että ilman Jumalaa ihminen olisi vapaa.

Syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta ja synnin valtaan. Jumalan vastustaja ja ihmissielun vihollinen, Saatana, toimii ihmissydänten kautta. Saatanan mainitseminen joskus johtaa ajatukset erikoisiin ja eeppisiin "henkimaailman" tapahtumiin Hollywood-kuvastolla höystettyinä, vaikka oikeasti ongelma on paljon arkisempi, valitettavasti.

Maailman kaoottisuus, väkivaltaisuus, valheet ja välinpitämättömyys eivät ole seurausta jonkinlaisen poltergeistin riehumisesta planeetallamme, vaan ihmisten toiminta sitä aiheuttaa ja ylläpitää.

Jesajan mainitsema käskijä, Jumalan vastustaja, toimii intiimisti osana langennutta ihmisyyttä. Yksinkertaisesti se, että teemme syntiä, on osoitus käskijän vallasta – käänteisesti ilmaistuna siitä, että emme ole vapaita langenneessa tilassamme.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.-" (Joh. 8:34; 1938)



Jeesus, ihmisen Vapahtaja


"Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi"." (Joh. 8:31-32; 1938)

Jeesus lupaa, että totuus tekee vapaaksi sen, joka Häneen uskoo. Lisäksi Jeesus kertoo itse olevansa totuus (Joh. 8:31-36 ja Joh. 14:6).

Kun kohtaa Jeesuksen, totuuden, kohtaa Jumalan kirkkauden ihmislihassa, eli sellaisen ihmisen, jonkalaisia meidän kaikkien pitäisi olla. Samanaikaisesti joutuu kohtaamaan myös totuuden siitä, ettemme itse ole sellaisia kuin Jeesus: vanhurskaita, synnittömiä, aina ja kaikessa Jumalalle kuuliaisia ja Hänen tahtonsa tekijöitä.

Jeesuksen luo tuleminen on totuuteen tulemista – oman syntisyytemme ja Hänen vanhurskautensa tunnustamista – eikä Jeesus torju ketään, joka Hänen luokseen tulee (Joh. 6:37).

Mitä Jeesus sitten on tehnyt synneillemme? Hän on vapauttanut meidät synneistämme sovittamalla ne ristinkuolemallaan (Hepr. 9:14-15). Jumalan vastaus Jesajan mainitsemalle käskijälle on siis syntiemme sovitus ja armo Pojassa Jeesuksessa, joka ikuisen henkensä voimalla voitti synnin ja kuoleman.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.-" (Joh. 8:34-36; 1938)

Jumalan armosta herruus on vaihtunut ihmisessä, joka uskoo Jeesukseen: nyt se ei enää ole Jumalan vastustaja, orjuuttaja ja käskijä, vaan Herrana on Jeesus. Uskovainen vaeltaa Jeesusta seuraten ja pysyy totuudessa myös silloin, kun on langennut syntiin.

"Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." (1. Joh. 1:5-7)
"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Edellä kirjoitin, että ihminen, joka elää "vapaana Jumalasta", ajautuu lopulta kuitenkin itselleen huonoon määränpäähän eikä hänen tilaansa ole siksi edes mielekästä kutsua vapaudeksi. Jeesus kertoi olevansa ainoa Tie, jota kautta pääsee hyvään päämäärään, Jumalan luo Taivaaseen. Tälläkin tavoin suhde Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen kautta, on todellista vapautta.

"Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)









tiistai 5. joulukuuta 2017

Evankeliumi arvojen perustana

Kuulin kerran opetusta, jossa evankeliumi jäsennettiin kolmeen käsitteeseen: luomiseen, lankeemukseen ja lunastukseen. Olen tukeutunut tähän jäsennykseen kertoessani evankeliumia muille sekä punnitessani oikeita valintoja ja toimintatapoja elämän vaihtuvissa tilanteissa. Evankeliumin totuus on arvojeni perusta.


 Luominen


Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.

Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.

Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.

Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.

Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.

Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.

Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.


Lankeemus


Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)

Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.

Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.

Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.

Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.

Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.



Lunastus


"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)
"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.

Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:

"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)

Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.

Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.

Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).

Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.

Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.

Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.