Luominen
Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.
Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.
Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.
Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.
Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.
Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.
Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.
Lankeemus
Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.
"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)
Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.
Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.
Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.
Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.
Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.
"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)
Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.
Lunastus
"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)
"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)
Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.
Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:
"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)
Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.
Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.
Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.
"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)
Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.
"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)
On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).
Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.
Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.
Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti