tiistai 29. joulukuuta 2020

Kolme näkökulmaa rauhaan kristinuskossa

  Elämme syntiinlangenneessa ihmisyydessä ja pysyvästi rauhattomassa maailmassa – kuitenkin kristityn tulee pyrkiä elämään rauhassa muiden kanssa.

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. On rohkeasti pitäydyttävä Jumalan sanassa, vaikka se synnyttäisi epäsopua ja jopa vihaa ja vainoa. 

  Jeesus, Rauhan Ruhtinas, sanoi seuraajilleen: "Oman rauhani minä annan teille". Millaista on Jeesuksen rauha?



Rauha on maailmassa poikkeustila

  Pari päivää sitten, ollessani matkalla kotiin paikasta jossa olin viettänyt joulun, kuulin auton radiosta keskustelun rauhasta. Aloin kuunnella kesken ohjelman, mutta oletan, että yhtenä keskustelun teemoista oli joulurauha.

Keskustelijat pohtivat, miksi rauha ja sovinto sosiaalisessa kanssakäymisessä on usein poikkeustila, joka on mahdollista saavuttaa vain, jos nähdään vaivaa sen eteen. Yksi keskustelija kertoi hyviin vuorovaikutustaitoihin keskittyvästä Rauhanfutis-kampanjasta, johon jossain koulussa oltiin osallistuttu. Kun oppilaille myöhemmin jalkapalloa pelatessa oli tullut riitaa ja tappelua, ja osapuolilta kysyttiin, mihin kampanjassa opitut taidot olivat unohtuneet, oppilas vastasi: "niin siis se oli sitä rauhanfutista – tämä on taas ihan tavallista futista".

  Kristittyä maailman rauhattomuuden ei pitäisi yllättää, ajateltiinpa sosiaalista kanssakäymistä tai isompia kokonaisuuksia, kuten yhteiskunnallista elämää tai valtioiden välisiä suhteita. Kristinuskon yksi pääopeista on, että koko ihmiskunta on syntiinlangennut ja sitä myöten elämme langenneessa, pahassa maailmassa. 


"Heidän ajatuksensa ovat turmion ajatuksia, he jättävät jälkeensä tuhoa ja hävitystä. Rauhan tietä he eivät tunne, oikeus ei johda heidän askeliaan." (Jes. 59:7-8)


Viha ja piittaamattomuus lähimmäistä kohtaan, halu loistaa itse polkemalla jotakuta toista, ylpeys, ahneus ja anteeksiantamattomuus ovat esimerkkejä Raamatussa mainituista synneistä, jotka aiheuttavat rauhattomuutta, riitaa ja sotaa maailmassa.

  Pitäisikö kristityn sitten vain hyväksyä rauhattomuus, riita, tappelut ja jopa verenvuodatus? Eli jos syntiinlankeemus on keskeinen oppi kristinuskossa, ja siitä seuraten uskomme, että rauhattomuus on pysyvä tosiasia tässä maailmassa – niin jokaisen omassa sisimmässä ja ihmissuhteissa kuin isommissa yhteyksissä – seuraako siitä, että meidän pitää vain seisoa tumput suorina ja voivotellen hyväksyä kaikki? 

Raamatun mukaan vastaus kysymykseen on kieltävä. Ihmisen syntisen luonnon tunnustaminen tosiasiana ei tarkoita, ettei vaivaa tarvitsisi nähdä sellaisten asioiden eteen, jotka eivät tule luonnostaan ihmisen sisimmästä. Päinvastoin: syntiä vastaan tulee taistella. Paikka, mistä taistelu syntiä vastaan lähtee Jeesukseen uskovalla, on kunkin oma sisin. Maailmaan ja omiin ihmissuhteisiin voi luoda rauhaa siten, että itse ottaa muut huomioon, kohtelee muita oikein, myöntää virheensä ja väärät tekonsa, on kärsivällinen ja anteeksiantavainen.

Raamatussa opetetaan myös, että pitää puuttua vääryyteen, kun sellaista kohtaa. Se on Jumalan tahdon noudattamista ja lähimmäisen rakastamista. Vaikka taistelu syntiä vastaan lähtee uskovaisen sisimmästä, myös muiden harjoittaman vääryyden katsominen läpi sormien on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Kristittyjen päätehtävä on julistaa pelastuksen evankeliumia. Usko Jeesukseen saa ihmisen sydämessä aikaan mm. edellä mainittuja asenteita eli kärsivällisyyttä, nöyryyttä, epäitsekkyyttä, anteeksiantavaisuutta. Ne voivat parhaimmillaan lisätä rauhaa toisten kanssa – paitsi muiden uskovaisten, myös niiden kanssa, jotka eivät usko Jeesukseen.


"Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!" (Ps. 34:15)


Ei Jumalan sanan kustannuksella

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Rauhantahtoisuus ei tarkoita, että pitäisi olla myötämielinen kaikkia mielipiteitä ja näkemyksiä kohtaan, jotta sopu säilyisi.  

  Roomalaiskirjeessä sanotaan uskovaisille "Älkää mukautuko tämän maailman menoon" (Room. 12:2), minkä ymmärrän tarkoittavan paitsi sitä, ettei uskovaisen tule itse elää sen mukaan, mitä maailma opettaa ja pitää hyväksyttävänä, myös sitä, että täytyy olla valmis kertomaan rohkeasti Jumalan sanaan perustuvat näkemyksensä, vaikkei niitä hyväksyttäisi. Tulee siis elää, tunnustaa ja opettaa Jumalan sanan mukaisesti, vaikka sen takia saisi vihaa osakseen ja vaikka seurauksena olisi epäsopua.

 Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan." (Matt. 10:34). Jeesus opetti tässä kohtaa tunnustautumisesta Hänen omakseen ihmisten edessä sekä kertoi vihasta ja vainosta, jota siitä voi seurata usein kaikkein lähimpien ihmisten parissa.

  Vaikka kristittyjen täytyy pitäytyä Jumalan sanaan vihasta huolimatta, rauhaan pitä pyrkiä tällaisissakin tilanteissa. Edellä mainitsemassani Roomalaiskirjeessä kehotetaan myöhemmin: "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa." (Room. 12:18) Miten nämä kaksi voi sovittaa yhteen: tinkimättömästi Jumalan sanassa pitätymisen sekä toisaalta rauhassa elämisen muiden kanssa? 

Nähdäkseni olennaista on se, millä tavalla näkemyksensä ilmaisee. On epäsopua, jota emme voi välttää, vaikka yrittäisimme, mutta sen lisäksi on paljon turhaa epäsopua ja riitaa. Raamatussa kehotetaan sävyisyyteen ja kunnioittavaan suhtautumiseen kaikkia kohtaan. 

Yksi kaikkein pahimmista turhan epäsovun synnyttäjistä on ylimielinen asenne, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keskittyy paasaamaan toisen ihmisen synneistä ja ohittaa kokonaan sen tosiasian, että on itsekin tehnyt syntiä ja saanut anteeksi Jumalalta. Keskustelun sävystä riippuen joskus on parempi sanoa "me ihmiset olemme syntisiä, mutta Jumala on lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä". 


"Oman rauhani minä annan teille" 

  Radiokeskustelua kuunnellessani aloin miettiä, mitä rauha minulle perimmäisesti tarkoittaa – mitä vastaisin, jos minua haastateltaisiin aiheesta, vaikka tuollaista radio-ohjelmaa varten?

Väkivallattomuus, riita-asioiden ratkominen keskustelemalla, lain noudattaminen, rauhanvälitystyö sekä joulurauhan yhteydessä usein mainittu arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen ovat kaikki tärkeitä asioita. Kuitenkin perimmäisesti rauha tarkoittaa minulle sitä, että Jeesus sovitti syntimme ja toi rauhan ihmisen ja Jumalan välille uskossa vastaanotettavaksi. 

Jeesus sanoi: "Oman rauhani minä annan teille" (Joh. 14:27) Millaista on Jeesuksen antama rauha? Ymmärrän sen siten, että Jeesus on tie Taivaaseen, jossa ei enää ole keskeneräisyyttä, kaaosta, syntiä, väkivaltaa, vihaa, riitoja, vainoja, kärsimystä eikä vaaroja, vaan kaikki on niin kuin pitää, kaikki on hyvin. Eikä ole kiirettä eikä kaipuuta jonnekin muualle, vaan Jumalan luona olemme jo perillä. Vaikka nyt vielä olemme täällä langenneessa maailmassa, Jeesukseen uskova on tiellä Taivaaseen. Jeesuksen rauha tässä elämässä on olennaisesti sitä, että uskon ja luotan kaiken päättyvän hyvin.

  Olen visuaalinen ajattelija eli ajattelen kuvina, ja aina kun mietin Jeesuksen antamaa rauhaa, näen mielessäni piirretyn kuvan, jonka näin ensimmäisen kerran joskus nuorena, ehkä jo lapsena. Kuva perustuu Jeesuksen sanoihin Johanneksen evankeliumin luvussa 10: "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15) Kuvassa on niityllä seisova paimen, jonka ympärillä on lampaita, takana näkyy synkkä metsä. Paimen pitää sylissään karitsaa ja katsoo katsojaan.

Tässä pyhäkoulutyyppisessä kuvassa, tai ainakin omassa muistikuvassani siitä, Jeesus-paimenen katse on rauhallinen. Se sanoo, että vaikka koettelemuksia vielä on edessä, ne on jo voitettu. Jeesus on voittanut maailman.


"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)







tiistai 15. joulukuuta 2020

Esoteerinen uskonnollisuus vs. kristinusko

  Esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa ihmisen sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu vain harvoille ja valituille, "tietoon vihityille". Kristinusko on juuri päinvastainen esoteerisiin uskontoihin verrattuna: evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille.




Miksi esoteerinen uskonnollisuus kiehtoo?


  Pari vuotta sitten kuuntelin netistä uskontoaiheisen keskustelun. Etnisistä juurista kiinnostuneet keskustelijat pohtivat tapoja elvyttää esikristillisiä pakanauskontoja Euroopassa ja muualla läntisessä maailmassa. Kristinuskoa he moittivat sen auktoritatiivisuudesta ja esoteerisuuden torjumisesta. Minua alkoi kiinnostaa, mitä tuo "esoteerisuus" tarkoittaa ja että pitääkö kritiikki paikkaansa.

Googlaamalla sain selville, että esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa yksilön sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu "tietoon vihityille", sisäpiirille. Joten kyllä, keskustelijoiden kritiikki pitää paikkansa: kristinusko ei ole esoteerista. Jumalan ilmoitus Itsestään ja tahdostaan on ihmisten ulkopuolta eikä sisimmästä lähtöisin, ja evankeliumi on tarkoitettu kaikille julistettavaksi (Mark. 16:15). 

  Monet muut uskonnot taas ovat selkeästi esoteerisia: totuuden löytääkseen ihmisen tulee kääntää katse omaan sisimpään meditoiden, valaistumista tavoitellen. Monissa näistä uskonnoista pyrkimys perustuu uskomukselle, että ihminen on osa jumaluutta; sen takia ihminen voi löytää jumalallisen tiedon ja totuuden sisimmästään. 

Tähän ryhmään kuuluvat olennaisilta osiltaan Aasian suuret uskonnot, niiden läntiset New Age -tyyppiset versiot sekä ymmärtääkseni, ja yllä mainittujen keskustelijoiden mukaan, erilaiset ns. pakanalliset luonnonuskonnot. Myös kristinuskon historiassa on esiintynyt (ja esiintyy tänä päivänäkin) harhaoppista "esoteerista kristillisyyttä", mm. Rudolf Steinerin teosofia.

  Miksi erilaiset esoteeriset uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Ehkä yksi syy, miksi esoteerisuus kiehtoo on varmaan sen salaperäisyys ja se, että siihen vihkiytyminen liittää yksilön uskonnolliseen "eliittiporukkaan" – ihmiset haluavat päästä sisäpiiriin. 

Toinen syy voi olla, että ympäröivä kulttuuri ainakin täällä läntisessä maailmassa on nykyään niin monimutkaista ja ristiriitaista, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin elämän tarkoitus sekä kysymys oikeasta ja väärästä, että rauhaa ja varmuutta etsivät ihmiset mieluummin kääntävät katseensa sisimpäänsä ja rauhoittelevat itseään sanoen, että jokaisella on oma totuutensa.

Maailma myös palkitsee siitä kannasta, että jokaisella on oma totuutensa. Se samastetaan suvaitsevuuteen. Sanomalla niin voi varmistella, ettei loukkaa ketään. Sen seurauksena jokainen voi elää omassa kuplassaan. Valitettavasti joskus sen seurauksena myös on välinpitämättömyyttä sekä se, ettei mistään tärkeästä (elämän tarkoitus, hyvä ja paha jne.) edes keskustella, kun pelätään loukkaamista niin paljon.

En minäkään tuomitse ihmisiä ja käyttäydy kunnioittamattomasti eri tavoin uskovia kohtaan, mutta en myöskään sanoisi, että jokaisella on oma totuutensa. En usko totuuden vaihtelevan ja olevan ristiriitainen. Uskon ja väitän, että Jeesus Kristus on Totuus. Vastaavasti en edes loukkaannu siitä, jos tai kun joku ei-kristitty sanoo minun uskoni olevan hölynpölyä; hänelläkin on oikeus ilmaista näkemyksensä. 



Kristillinen usko – joukko ulkoa opeteltuja opinkappaleita? 


  Onko kristityn usko ulkonaista? Hyväksytään ylhäältäpäin annettuna erilaisia uskomuksia ja opinkappaleita ja toistetaan niitä sokeassa uskossa ilman, että edes pyritään ymmärtämään mitä ne tarkoittavat? 

Tämä kritiikki ihmetyttää minua, koska näen kristinuskon perusopin selkeänä ja johdonmukaisena – kaikki vain eivät usko ja siksi torjuvat sen. Sanoisin jopa, ettei kristinuskossa ole mitään hämärää ja outoa, siis sellaista, mikä olisi mahdollista toistaa vain, jos sen on ensin opetellut ulkoa.

Ehkä kritiikki lähtee usein siitä, että sen esittäjä vertaa kristinuskoa esoteerisiin uskontoihin, joissa ihminen itse on ilmestystiedon lähde, kanavoi ja selittää jumalallisia viestejä ja oikeastaan on itse jumala tai ainakin osa jumaluutta. Siihen nähden kristillinen usko ehkä näyttää ulkonaiselta?

Kristinuskon "opinkappaleet" eivät ole ulkoa opeteltaviksi ja ilman mieltä toistettaviksi tarkoitettuja, vaan Jumala haluaa meidän myös ymmärtävän ilmoituksensa. Kaikki Jumalaa ja pelastusta koskevat asiat, jotka meidän tämän ajallisen elämän aikana on tarkoitus ymmärtää, avautuvat ymmärrettäviksi uskossa: Jumalan luomistyöhön eli luontoon sisältyvä tarkoituksenmukaisuus, Jumalan tahto miten meidän tulisi elää, se ettemme ole eläneet Hänen tahtonsa mukaan eli ihmisen syntisyys sekä Jumalan lähettämä pelastus Jeesuksessa Kristuksessa. 

  "Miksi kristityn pitää aina tarkistaa asiat Raamatusta? Etkö itse osaa vastata?" on kysymys, joka uskovaisille toisinaan esitetään. Vastaus on, että ihminen – uskovainenkin, johon Jumalan Pyhä Henki on tullut asumaan – on erehtyväinen, kun taas Jumalan sanaan voi luottaa. Sen takia kaikki Jumalaa koskevat opetukset, julistukset ja väitteet täytyy ns. koetella Raamatulla. 

Pyhä Henki nimenomaan osoittaa oman itsen ulkopuolelle, Jeesukseen Kristukseen, todistaa Hänestä sekä avaa uskovaiselle Raamatun sen ydinsanoman eli pelastuksen evankeliumin kautta. Pyhän Hengen läsnäolo sydämessä ei siis tee uskovaisesta erehtymätöntä ihmistä, vaan saa luottamaan Jumalan sanaan, joka on erehtymätön.

"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)


Onko Jumala etäinen?


  Kristinuskossa ihminen itse ei ole jumala tai osa jumaluutta – onko suhde Jumalaan tämän erillisyyden takia etäinen? 

Tähän on helppo vastata. Itse asiassa yhteys ja läheisyys on mahdollista vain erillisten olentojen välillä: juuri se, että ihminen ei ole Jumala, loogisesti mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välille yhteyden, suhteen, läheisyyden. Ja Jumala avasi yhteyden lähettämällä Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Uskonsuhde on erityinen, sillä jokainen joka uskoo Jeesukseen Pelastajanaan ja Herranaan, niin kuin Raamatussa opetetaan, on Jumalan lapsi. Kristinuskossa Jumala Itse on uskovaisen Taivaallinen Isä.  

"Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" (Gal. 4:6)

  Minulle se, että pelastuksen evankeliumi on yksinkertainen, selkeä ja kaikille tarkoitettu, todistaa Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta ihmisiä kohtaan. Kristinusko ei ole sisäpiirijuttu, elitististä, vaikeaa ymmärtää tai tietoa johon pitäisi asteittain vihkiytyä. 

Jouluevankeliumi muistuttaa minua tästä. Ilosanoma Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin niin Itämaan tietäjille, jotka olivat varmaan poikkeuksellisen viisaita miehiä, kuin samalla seudulla oleville paimenille. Paimenet olivat vartioimassa laumaansa, kun Herran enkeli ilmestyi heille ja kertoi ihmeellisestä tapahtumasta. He kaikki kiirehtivät katsomaan vastasyntynyttä Jeesusta (Luuk. 2:8-20).

  Viimeinen kysymys: jos kristinuskon sanoma on tarkoitettu kaikille, eikä vain osalle ihmisistä, miksi sitten Jumala ei tee niin, että kaikki ihmiset uskoisivat sen? Tuohon en osaa vastata. Tiedän vain, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille. Jeesus itse käski niin:

"Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille." (Mark. 16:15)





tiistai 1. joulukuuta 2020

Totteleeko kristitty Jumalaa pelosta?

  Jumalalla on valta heittää Helvettiin ne, jotka eivät Häntä tottele – senkö takia, pelosta, uskovainen pyrkii elämään Jumalan käskyjen mukaan? 



Vahvimman oikeus?


  Joskus nuorena tein netistä löytämäni testin, jolla pyrittiin kartoittamaan vastaajan etiikkaa ja moraalia. Yksi englanninkielisen testin väittämistä kuului "Might makes right", ja siihen piti vastata, onko samaa vai eri mieltä. Suomeksi kysymyksen voisi muotoilla vaikka näin: "Perustuuko moraali viime kädessä vahvimman määräysvaltaan?" 

Vastasin kieltävästi – onhan ilmeistä, että ihmiset tekevät paljon vääryyttä heikommilleen, ja kautta aikojen yhteisöt ja järjestäytyneet yhteiskunnat ovat hyväksyneet ja laillistaneet monenlaisia vääryyden muotoja.

Vuosia myöhemmin, ollessani jo uskossa, kysymys tuli uudestaan mieleeni. Tällä kertaa pohdin sitä suhteessa Jumalaan sekä Raamattuun, jossa kaikkivaltias Jumala on ilmoittanut tahtonsa, miten meidän tulee elää. Onko kristinuskon moraalissa kyse lopulta might makes right -periaatteesta: Jumalan sana on lakimme siksi, että Jumala on meitä vahvempi, kaikkein vahvin? 

Kristinuskon vastustajat maalaavat joskus tuollaisen kuvan: kaikkivaltias taho, jota kristityt palvovat, mielivaltaisesti määrää miten tulee elää, ja tuon tahon kaikkivaltius on perimmäinen syy sille, miksi hänen käskyjensä mukaan ojentaudumme. Sillä jos emme toimi kuten kaikkivaltias tahtoo, kohtalomme on tulla heitetyiksi Helvettiin.

  Vaikka on totta, että Jumala on kaikkivaltias ja vahvin ja että Hän sanoo viimeisen sanan ja että kaikkien ihmisten kohtalo on Hänen käsissään, se ei kuitenkaan ole oikean ja väärän perusta kristinuskossa. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala on paitsi kaikkivaltias, myös pyhä ja vanhurskas eli täydellisen hyvä ja oikeamielinen. Jumalan käskyt ovat hyvät ja oikeat, koska Jumala on hyvä ja oikeamielinen.

Vaikka Jumala on kaikkivaltias, on jotain, mitä Hän ei voi tehdä, mutta mihin ihmiset pystyvät. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala ei valehtele (Tit. 1:2; käännös 1933/38). Se ei kuitenkaan ole rajoite tai heikkoutta, vaan juuri Jumalan vanhurskautta. Jos Jumala olisi pelkästään kaikkivaltias ja vahvin, Hän voisi valehdellakin. Mutta koska Jumala on vanhurskas, Hän ei valehtele.  

Vaikka ihmiset pystyvät valehtelemaan, Jumalaa ei kukaan voi pettää. Ihmiset pystyvät valehtelemaan toisilleen, mutta Jumalalle eivät. Jumala näkee ihmisen sydämeen (mm. Room. 8:27). Ja Hänellä on valta ja voima heittää valehtelija Helvettiin. Jumala on siis sekä kaikkivaltias että vanhurskas. 


"Herra, sinä olet oikeamielinen, oikeat ovat sinun päätöksesi." (Ps. 119:137)


Raamattu kehottaa pelkäämään Jumalaa


  Jos kerran kristinuskossa oikea ja väärä eivät perustu Jumalan voimaan ja valtaan heittää tottelemattomat Helvettiin, vaan Hänen vanhurskauteensa, miksi sitten Raamatussa siellä täällä kehotetaan pelkäämään Jumalaa? Jeesus sanoo suoraan "pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin" (Matt. 10:28). Toinen tunnettu lause on "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 111:10). 

Noista kohdista yleensä opetetaan, että kehotuksilla Herran pelkoon tarkoitetaan, että kristityn tulee suhtautua Jumalaan kunnioittavasti – Herran pelko on Jumalan suuruuden, pyhyyden ja viisauden muistamista ja sen mukaisesti suhtautumista. Niin minäkin sen ymmärrän. 

Joissain kehotuksissa pelätä Jumalaa, esim. yllä lainatuissa Jeesuksen sanoissa, taustalla on vastakkainasettelu: miksi pelätä ja pyrkiä miellyttämään ihmisiä, kun Jumala on kaikkein korkein? Ihmiset voivat vaikuttaa siihen, millaista elämämme täällä maailmassa on, mutta Jumala yksin päättää ikuisuudestamme. Jos siis jotakuta on syytä pelätä ja miellyttää, niin Jumalaa. 

Jumalan pelko kunnioituksena on sitäkin, että muistaa Jumalan olevan itseä viisaampi. Jos Raamatussa sanotaan jotain, mikä vaikka on oman tasa-arvokäsityksen vastaista, Jumalan kunnioittamista on, että luottaa Hänen sanaansa ja kyseenalaistaa oman käsityksensä, pysähtyy miettimään asiaa uudelleen. 

Kunnioittavaan suhtautumiseen kuuluu Jumalan tinkimättömyyden muistaminen: vaikka uskovainen on Jumalan lapsi, Jumala ei hyväksy vääryyttä uskovaiseltakaan. Kuulostaa ehkä selviöltä, mutta ihmisillä on taipumus ajatella, että jonkin ryhmän jäsenyys tuo erivapauksia, ja siitä on seurauksena ylimielistä käyttäytymistä. Kristityn tulee olla nöyrä ja Jumalaa-pelkäävä. Jumalan oikeamielisyys ei vaihtele sen mukaan, kuka Hänen edessään on. 

  Tätä kautta nuo Herran pelkoon kehottavat jakeet palauttavat uskovaisen Jeesuksen ristin luo, jos hän on ajan mittaan lipunut siitä jonnekin. Uskovainen kristitty on ristin varassa elämänsä loppuun asti – sen saman ristin, jonka luo Jumala jokaista ihmistä kutsuu. Synnistä tulee tehdä parannus ja turvata Jumalan anteeksiantoon, jonka Jeesus meille toi ristillä. Raamatun mukaan siinä, Jeesuksessa, on Jumalan rakkaus meitä kohtaan.

  Mikä on pahin pelkosi? Itse olen aina vastannut, että hylätyksi tuleminen. Jumalan hylkäämäksi tuleminen olisi sanoin kuvaamattoman kauheaa. Sen takia on helpottavaa, että Raamatussa mainitaan toinenkin asia, valehtelemisen lisäksi, mitä Jumala ei voi tehdä: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." (2. Tim. 2:13) Jumala on siis kaikkivaltias, vanhurskas ja rakkaudessaan uskollinen.


"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)


.