Pohdintoja kristinuskosta ja patriarkaalisuudesta

  Pohdin, millä perustein kristinuskoa voidaan pitää patriarkaalisena uskontona. 

Paimen ja opettaja

  Suoritin aikoinani jonkin verran naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) kursseja yliopistossa. Erilaisista feministisen kritiikin suuntauksista pidin mielenkiintoisimpana ns. toisen aallon eli 1960-80-lukujen feminismiin kuulunutta radikaalifeminismiä, jossa vastustettiin patriarkaattia. Joidenkin näkemysten kanssa olin samaa mieltä, joidenkin kanssa eri mieltä. 

Kuva: oma / kuva Raamatun sivulta

Nykyään en määrittele itseäni feministiksi (tai miksikään muuksikaan -istiksi) ollenkaan, mutta silloinkin katsoin olevani feministi vain siltä osin että kannatin sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja sillä kannalla olen edelleen. Kristinusko antaa sille paremman perustan kuin mikään ismi ikinä voi antaa.

  Nyt kun olen Raamattuun Jumalan sanana uskova kristitty, olen pohtinut, voiko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena.

Patriarkaalisuus tulee kreikan sanasta patriarkhes, joka tarkoittaa isänvaltaa tai suvun päämiestä. Patriarkaalisessa yhteiskunnallisessa tai yhteisöllisessä järjestelmässä valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille. Ne ajattelijat, jotka lähtökohtaisesti torjuvat patriarkaalisuuden, esim. radikaalifeministit, yleensä sisällyttävät määritelmään lisäksi miesten etuoikeudet sekä naisten (ja lasten) alistamisen.

No, minulle on selvää etten hyväksy etuoikeuksia enkä alistamista. 

  Mutta jos mietitään sanan neutraalimpaa määritelmää, johon ei kuulu alistaminen, niin voidaanko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena? Ohjaako Raamattu rakentamaan kristillisen "yhteisöllisen järjestelmän", eli seurakunnan, siten että valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille? Vastaan, että enimmäkseen kyllä.

Nähdäkseni tämä on melkeinpä kiistatonta. Ensinnäkin, Raamatun mukaan seurakunnan paimenen eli pastorin eli kaitsijan kuuluu olla mies, jolla on tehtävään sopivat ominaisuudet, mm. hyvät luonteenpiirteet (1. Tim. 3:1-7). Toiseksi, Raamatun mukaan seurakunnan opetusvirka kuuluu miehille (1. Tim. 2:12). Mielestäni jo näiden kahden perusteella voidaan sanoa että patriarkaalisuuden neutraali määritelmä täyttyy. 

Kolmanneksi voisin mainita vielä sen, että Raamatun mukaan aviomies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Vaikka tämä kolmas kohta koskee avioliittoa, eikä seurakunnan johtajuutta ja virkoja, kyseinen opetus niveltyy Raamatussa myös seurakunnan oikeanlaiseen järjestykseen.

"Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus." (1. Tim. 3:2-4)

Sukupuoliperustaisuus ja kykyperustaisuus

  Olen usein törmännyt oletukseen, että tiukasti Raamatun opetukseen em. kohdissa pitäytyvä uskovainen on myös yhteiskunnalliselta ajattelultaan perinteistä sukupuoliperustaista tehtävienjakoa kannattava. Oletus ehkä johtuu lisääntyneestä kiinnostuksesta traditionalismiin, jossa yhteiskunnallinen ajattelu on jossain määrin patriarkaalista.

Vaikka olen itsekin koti, uskonto ja isänmaa -ajattelijana jonkinasteinen perinteiden vaalija, yhteiskunnallisessa elämässä torjun patriarkaalisuuden. Yhteiskunta ei ole seurakunta, ei edes kristinuskoenemmistöisessä maassa (mikäli esimerkiksi Suomea enää voi sellaiseksi luonnehtia). 

Yhteiskunnassa kannatan kyky- ja ansioperustaista valintaa johtotehtäviin ja valta-asemiin. Näin ollen torjun sukupuoliperustaisen valinnan niin patriarkaalisuuden kuin esimerkiksi naiskiintiöidenkin osalta.

Yhteiskunnassa vallitkoon siis kykyperustainen valinta. Ja seurakunnassa toteutukoon se mikä Raamatussa opetetaan eli sekä sukupuoliperustainen että kykyperustainen valinta; pelkkä miessukupuolihan ei tietenkään riitä, vaan Raamatun mukaan paimenen ja opettajan virkaan valittavan miehen tulee täyttää pitkä ja melko vaativa lista sopivia kykyjä ja ominaisuuksia. Raamatun opetus seurakunnan johtotehtävistä ohjaa siis sekä patriarkaalisuuteen että kykyperustaisuuteen: kyvykäs henkilö valitaan miesten joukosta.

  Eikö minua naisena yhtään närkästytä Raamatun opetus, jonka mukaan oman sukupuoleni edustajia ei kelpuuteta seurakunnan johto- ja opetustehtäviin? Siis vaikka en itse ole koskaan ollut kiinnostunut minkäänlaisista johto- ja esiintymistehtävistä ujon luonteeni takia, niin eikö se ole nyppinyt edes periaatteen tasolla?

Uskonelämäni alkuvuosina aihe kiinnosti minua sen verran, että tutkin sitä Raamatun äärellä sekä kuuntelin aihetta koskien paljon raamatunopetusta ja erilaisia näkemyksiä, miksi asia on niin kuin on. 

Alkuvuosien ehkä lievän periaatetason närkästyksen jälkeen minun on ollut helppo hyväksyä Raamatun opetus tältäkin osin. Syynä on Jeesus. Raamatun mukaan seurakunnan pää, Hän joka on kaiken yläpuolella, on Jeesus Kristus. Jos ja kun itse Jeesus on johtajien johtaja ja paimenien Paimen, niin en voi tällaista kokonaisuutta vastustaa. Apostoli kirjoittaa Jeesuksesta:

"Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi." (Ef. 1:22-23)

Yritän elää kuin Joosef, osa 2

  Vuoden alussa kerroin uudenvuodenlupauksestani, että yritän elää kuin Joosef. Nyt kesällä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta.

  Miksi juuri Joosef on minulle niin erityinen uskon esikuva? Millaisia oivalluksia olen saanut Joosefin kertomuksen äärellä?

Miksi Joosef?

  Nyt kun vuosi on edennyt reiluun puoleenväliin olen palannut miettimään uudenvuodenlupaustani, että eläisin kuin Vanhan Testamentin Joosef. Joosef on minulle erityisen tärkeä siksi, että tutustuessani häneen sain aikoinani kunnon opetuksen liittyen vaikeuksiin ja elämään uskovaisena. 

Mielikuvani Joosefista oli se että hän kuului Raamatun onnekkaisiin: hän vain liiti läpi elämän kevyin askelin, ja kaikki aina lopulta koitui hänen parhaakseen.

Kuva: Pixabay / Sanna

Verrattuna vaikka Jobiin, Daavidiin, Jeremiaan ja moniin muihin Raamatun ihmisiin, myös esimerkiksi isäänsä Jaakobiin, Joosef vaikutti Jumalan kultapojalta, jolla kaikki aina meni nappiin. Tätä mielikuvaa toki vahvisti se, että Joosefin kertomuksessa sanotaan ihan suoraan pariinkin otteeseen: "Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

Mutta erään kerran Joosefin kertomusta lukiessani tajusin hämmentyneenä, että hänellähän oli ihan hirveästi vaikeuksia, sydäntä särkeviä menetyksiä ja traagisia tapahtumia elämässään. Ja nekin kerrotaan kaikki suoraan. 

Sitä paitsi minähän olin aina tiennyt ne – melkein kaikkihan tietävät, että Joosef oli se jonka omat veljet kateuksissaan möivät orjaksi Egyptiin ja joka heitettiin syyttömänä vankilaan ja joka joutui elämään vieraan kansan keskellä niin kauan että oli ehtinyt tulla muukalaiseksi omille veljilleenkin kun jälleennäkemisen hetki viimein koitti. Jumala ei todellakaan säästänyt Joosefiakaan rajuilta vaikeuksilta!

Raamattu siis antaa Joosefista mielenkiintoisen todistuksen: hän oli kovia kokenut mies jolla aina oli onni mukanaan.

Joosef on esimerkki uskovaisesta joka elää olosuhteiden yläpuolella. Olen Raamatussa kerrotun perusteella edelleen sitä mieltä, että Joosef liiti läpi elämänsä kevein askelin. Hänen elämänsä oli rankka, mutta Herran läsnäolo kohotti häntä ja kevensi kulkua. Joosef luotti lujasti Jumalaan ja Jumalan suuren suunnitelman toteutumiseen omalla kohdallaan, ja sen takia hän pystyi elämään ajallisten olosuhteidensa yläpuolella.

  Olen itse tosi herkkä ja helposti hätääntyvä. Sen takia olen valinnut nimenomaan Joosefin erityiseksi uskon esikuvakseni. Tarvitsen Jumalaa ylläpitämään luottamustani siihen että elämä kantaa.

Tänä kesänä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta. Liian innokkaan porrastreenin seurauksena polviini tuli rasitusvamma joka alkoi oireilla kesäkuun lopussa, ja nyt heinäkuun olen joutunut viettämään neljän seinän sisällä polvia lepuuttaen. Sentään sää on suosinut! Vilpoisten ilmojen ansiosta ei ole tarvinnut läkähtyä kun katselen kesää ikkunan läpi.

Joosefin profeetallinen uninäky – kristityille annettu lupaus

  Sittemmin olen saanut toisenkin oivalluksen liittyen Joosefiin uskon esikuvana. 

Vanhan Testamentin ihmisten aikaan ei tietenkään vielä ollut Raamattua. Siihen aikaan uskovaiset, kuten Abraham, Iisak ja Jaakob sekä Joosef, saivat tietää Jumalan tahdosta eri tavoin: jotkut kuulivat Jumalan äänen, joillekuille enkelit tulivat tuomaan sanaa, joillekuille Jumala antoi uninäkyjä johdatukseksi... Joosef on tunnettu tuosta viimeksi mainitusta. Hän näki jo nuorukaisena profeetallisia unia, mm. sellaisen, jossa hänen veljiensä viljalyhteet kumarsivat hänen lyhdettään pellolla.

Omituinen uni. Jopa vähän ylimieliseltä kuulostava. Ei ihme että veljet ottivat itseensä kun Joosef innostuneena selitti suurta untaan heille. 

Mutta Joosefiin itseensä uni vaikutti juuri oikealla tavalla. Hän ei unohtanut untaan. Hän vaistosi että sillä on profeetallinen merkitys. Hän uskoi että jollain tavalla uni vielä tulee toteutumaan; hirvittävien vaikeuksien keskellä hän uskoi että kaikki vielä koituu hänen ja hänen perheensä parhaaksi. Ja kun veljet vuosikymmeniä myöhemmin Egyptissä kumartuivat korkeaan asemaan nousseen Joosefin eteen tietämättä kuka tämä oli, Joosef muisti unensa...

Meillä nykyajan uskovaisilla on enemmän kuin uninäky – meillä on Raamattu!

  Jos ja kun haluamme elää kuin Joosef, lujasti Jumalaan luottaen ja niin kevein askelin kuin mahdollista, ajallisten olosuhteidemme yläpuolella, meidän tarvitsee vain muistaa Raamatun lupaukset, jotka Jumala on antanut meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen.

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." (Room. 8:28)

Kolme raamatullista keinoa vihapuheen vähentämiseksi

   Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme myös siinä miten puhumme. Jumalan sanankin mukaan "vihapuhe", syntinen puhe, on siis ongelma.

  Ehdotan kolmea raamatullista keinoa taisteluun vihapuheen vähentämiseksi.

Ei lepsuilua suhteessa vihapuheeseen

  Viime kerralla kirjoitin vihapuheesta ja päädyin kantaan, että en kannata pyrkimystä kitkeä vihapuhetta lainsäädännöllä eli sananvapautta kaventamalla. Ensinnäkin ihmisen syntisen luonnon takia sitä on mahdotonta tehokkaasti kitkeä lainsäädännöllä. Ihminen kyllä aina keksii keinoja kiertää vihapuhepykäliä mm. ivalla ja vihjailulla. 

Kuva: Pixabay / Pexels

Jos yritämme vastata vihapuheen ongelmaan laatimalla lisää lakipykäliä ja laajentamalla tarpeen mukaan rikollisen puheen määritelmiä sekä pykälien sovellettavuutta, lopputuloksena on sananvapauden kaventuminen, joka on vakava uhka demokratialle ja sivistykselle. 

Mainitsin viime kirjoituksessani myös kulttuurissamme havaitsemani uuden huolestuttavan piirteen: puhe saatetaan tuomita vihapuheeksi vain sen perusteella, että joku siitä loukkaantuu huomioimatta mikä on puhujan tarkoitus.

  Kristittynä tilanteessa huolestuttaa paitsi sananvapauden kaventamisen uhka demokratialle ja sivistykselle yleensä, myös sen seuraukset evankeliumin julistamiselle. Tämä on jo nyt ongelma: uskovainen saattaa joutua syytettynä Korkeimpaan oikeuteen asti jos sanoo synnin synniksi julkisesti. Synnistä puhuminen kuitenkin on erottamaton osa evankeliumin julistamista.

Vaikka me uskovaiset emme siis pääsääntöisesti pidä sananvapauden kaventamista ratkaisuna vihapuheeseen, tästä ei tule päätellä, että raamatullisen kristinuskon suhtautuminen todelliseen lähimmäistä kunnioittamattomaan puheeseen olisi lepsu. Todellisuudessa Raamatun vaatimustaso lähimmäisen rakkauteen ja kunnioittavaan kohteluun teoissa ja sanoissa on paljon korkeampi kuin tämän maailman määritelmät!

Mitä tulee tuohon puheen tai kirjoituksen loukkaavuuteen, niin Raamatun mukaan vihapuhe ei määrity sen perusteella, loukkaantuuko siitä joku, vaan olennaista on, mikä on puhujan tarkoitus. Raamatussa kerrotaan kuinka itse Jeesus puhui kuulijoilleen, eli syntisille ihmisille, sanoja joista moni loukkaantui pahoin. Raamatussa kerrotaan profeetoista, kuten Jeremiasta, jonka suuhun Herra laittoi tuomion sanoja, jotta kansa kääntyisi jälleen Hänen puoleensa, mutta ihmiset loukkaantuivat ja torjuivat profeetan.

Jos puhujan tarkoitus sen sijaan on vahingoittaa lähimmäistä sanoillaan, kyseessä on Raamatun tarkoittamalla tavalla vihapuhe.

  Mitä lääkkeitä kristinusko ja Raamattu voisi tarjota vihapuheen ongelmaan?

1. Evankeliumin julistaminen

  Kristinuskon peruslääke kaikkiin ongelmiin on ilman muuta evankeliumin julistaminen ja sen kautta usko Jeesukseen. Evankeliumin tarkoitus tosin ei ole maailman parantaminen tai puhdistaminen vihapuheesta, vaan se että ihmiset pelastuisivat Jumalan omiksi ja ikuisen elämän perillisiksi. Mutta kyllä usko Jeesukseen muuttaa myös ihmisen sisintä ja sitä miten hän pyrkii kohtelemaan lähimmäisiään.

Uskovainen lukee Raamatusta miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja siihen kuuluu lähimmäisen kunnioittaminen. Toki me uskovaisetkin olemme tienneet jo ennen uskovaiseksi tuloamme, että toisia ihmisiä tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin, koska olemme kasvaneet kulttuurissa johon kristinusko on vaikuttanut. 

Mutta uskovainen ymmärtää olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jumalan armoa elääkseen oikein. Vaikkei meistä tulekaan täydellisiä lähimmäisen kunnioittamisessa tämän elämän aikana, uskon vaikutus on silti oikeaan ohjaava. Se voi muuttaa paljon ja synnyttää yhteisöllistä hyvää. 

Mutta ilmeisenä ongelmana on, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Ilmeisenä vastauksena tähän puolestaan on, että jatketaan evankeliumin julistamista. Ja niin jatketaankin. Raamatussa kuitenkin on paljon viisautta jota voimme soveltaa myös kulttuurisesti, eettisenä ja moraalisena varantona yhteisössä jossa kaikki eivät ole uskovaisia.

"Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef. 4:32)

2. Hyvekasvatus takaisin!

  Kuulin että vielä 1960-luvulla suomalaisissa kouluissa opetettiin hyveitä. Perushyveitä, joita kansakoulussa koululaisille opetettiin, oli neljä: oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus ja ystävällisyys. Hyveet kuuluivat opetusohjelmaan. Kuulostaa aivan ihanalta!

Hyvekasvatuksesta kouluissa kuulemma luovuttiin, kun kansakoulu muutettiin peruskouluksi 1970-luvun alussa. Miten luopumista perusteltiin? Ajattelivatko opetusohjelman laatijat, ettei hyveitä enää tarvita? 

"Oikeutta auttaa, joka totta puhuu,

valehtelija on vääryyden asialla." (Sananl. 12:17)

Hyveiden vahvuus on niiden konkreettisuudessa ja universaaliudessa eli yleispätevyydessä. Konkreettisia ne ovat siten, että ihmisen toiminnasta pystyy suoraan havaitsemaan, onko hän esim. auttavainen tai ystävällinen. Arvot, joista nykyään puhutaan ilmeisesti hyveiden tilalla, ovat abstrakteja eli käsitteellisiä päämääriä, joihin ihminen sillä toiminnallaan oletettavasti pyrkii. Molemmat ovat kyllä tärkeitä; ne eivät sulje pois toisiaan.

Hyveet ovat ihmisen käyttäytymisominaisuuksia, joihin ihmistä voidaan ojentaa ja kasvattaa. Jos jonkun käyttäytymisessä eivät toteudu nämä hyveelliset ominaisuudet, ongelma havaitaan ja siihen voidaan puuttua. Nähdäkseni hyveet olisivat hieno työkalu koululaisten kasvatuksessa. Ei pelkästään vihapuheen vähentämistä ajatellen, vaan muutenkin.

"Kuin muurinsa menettänyt kaupunki

on mies, joka ei hillitse itseään." (Sananl. 25:28)

Yleispäteviä ne ovat siten, että käytännössä kaikki allekirjoittavat esim. noiden neljän perushyveen hyvyyden. Alun perin ne perustuvat Raamatun opetukseen, mutta muotoutuivat vuosisatojen varrella esimerkiksi meidän suomalaisessa kulttuurissamme yleisesti tavoittelemisen arvoisiksi tunnustetuiksi ominaisuuksiksi.

Kuva: Pixabay / Jörn

Noihin neljään edellä mainittuun kristilliseen perushyveeseen liittäisin vielä itsehillinnän, joka niin ikään on vahvasti esillä Raamatussa ja olisi tärkeä taistelussa vihapuheen vähentämiseksi. Oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus, ystävällisyys ja itsehillintä – miltä kuulostaa?

  Kannatan siis hyvekasvatuksen ja hyveajattelun palauttamista suomalaisiin kouluihin, koteihin sekä myös aikuisten organisaatioihin. 

" – Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)

3. Vihapuheen sietokyvyn parantaminen

  Mutta minulla on vihapuheongelman ratkomiseen myös toisenlainen näkökulma: olisi hyvä parantaa vihapuheen sietokykyä. Vaikka kuinka pyrkisimme kitkemään vihapuhetta kasvattamalla ja lainsäädännöllä, ongelmana on ihmisen syntinen luonto, jälleen kerran. Vihapuhetta tulee aina jonkin verran olemaan. Sen takia tämä kolmas keino on tarpeen ottaa valikoimaan. Se ei ole vaihtoehtoinen edellä mainittujen kanssa, vaan kannatan tätä kolmatta niiden rinnalla.

  Joten miten voisimme parantaa omaa ja lastemme vihapuheen sietokykyä? Miten löytäisimme pilkkaan, solvauksiin, ilkeyteen, ivaan ja ihmisarvoa mitätöimään pyrkiviin kommentteihin oikean suhtautumisen? 

Oman kokemukseni mukaan tähän on kaksi keinoa ylitse muiden: vahvempi omanarvontunto ja realistinen ihmiskuva.

Omanarvontuntoni vahvistui uskoon tuloni myötä: olen Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen. Olemassaoloni on Kaikkivaltiaan tahto. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi Poikansa lunnaiksi edestäni. Kaikki ihmiset ovat Jumalan omaksi kuvakseen luomia ja kaikki ovat mittaamattoman arvokkaita, myös minä.

Ihmiskuvani muuttui realistisemmaksi niin ikään uskoon tuloni myötä: me ihmiset olemme syntisiä, enkä voi odottaa että tämä ei näkyisi maailmassa jatkuvasti. Ihminen on syntisyydessään viheliäinen olento, surkea ja väärä. Ihminen on siis sekä mittaamattoman arvokas ja rakastettu että viheliäinen syntinen samaan aikaan.

  Lopuksi vielä yksi varma keino vihapuheen vähentämiseen: älkäämme itse syyllistykö lähimmäistämme kunnioittamattomaan ja vahingoittavaan puheeseen tai kirjoitteluun!

"Olkoon kultaa, olkoon helmiä,

aarteista kallein on punnittu puhe." (Sananl. 20:15)

On vain yksi oikea tapa tulkita Raamattua

  Kuka päättää miten Raamattua kuuluu ymmärtää?

  Onko Raamattu oikeasti niin vaikeatulkintainen kuin väitetään?

Kirjailijan tarkoitus vai lukijan oma kokemus?

  Opiskellessani kirjallisuutta muutama vuosikymmen sitten yliopistossa yksi peruskysymyksistä koski kirjallisen teoksen tulkinnan painopistettä: pitäisikö suurin painoarvo antaa 1. teoksen tekijälle ja sen selvittämiselle mitä hän on tarkoittanut kertoa vai 2. itse teokselle ja sen rakenteellisille ja tyylillisille ominaisuuksille vaiko 3. vastaanottajalle eli lukijalle ja vaikutelmille joita teos hänessä synnyttää?

Kuva: Pixabay / Julian Hacker

Runoudesta kiinnostuneena kolmas vaihtoehto tuntui minusta tärkeimmältä. Minua kiinnosti siis eniten reseptioestetiikka eli vastaanottokokemuksen tutkiminen. Ei ole mitään järkeä yrittää selvittää runoilijan tarkoitusta ja hänen sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimiaan teoksen luomisessa, koska runous tyypillisesti on tarkoituksellisen monimerkityksistä, hämärää, korkealentoista, katkelmallista ja tuokiokuvamaista, jopa tajunnanvirtamaista. Runoilija itsekään tuskin tietää kauhean tarkasti mitä hän on yrittänyt säkeillään sanoa!

Vaikka vastaanottokokemusta tutkitaan tiukasti teoksen viitekehyksessä, eri vastaanottajien eli lukijoiden tulkinnat yhdestä ja samasta teoksesta saattavat erota toisistaan melkoisesti.

Jos tutkittavana onkin vaikka omaelämäkertateos, tilanne on toinen. Silloin tekijä ihmisenä ja tekijän tarkoituksen selvittäminen on ainoa oikea lähtökohta. Mitä kirjailija haluaa kertoa itsestään? Samoin on tietokirjallisuuden laita, jossa kirjailijan on suorastaan ensisijaisen tärkeää ilmaista tarkoituksensa mahdollisimman selvästi. Tiedon jakaminen on tietokirjan tärkein tehtävä. Vastaanottaja tarttuu teokseen saadakseen tietoa, jota kirjailija on tarkoittanut jakaa. Tietokirjan kohdalla lukijoiden ymmärrys siitä mitä kirjassa sanotaan on yhteneväinen. Jotain olisi pahasti pielessä jos eri lukijat päätyisivät kovin erilaisiin tulkintoihin vaikka keittokirjasta!

  Yksi ihanimmista asioista uskovaiseksi tulossani oli Raamatun lukijaksi tuleminen. Vaikka Raamattu on monin paikoin hyvin runollinen kirjakokoelma, se on ensisijaisesti kristinuskon, joka on ilmoitususkonto, pyhä kirja. Raamatun ovat kirjoittaneet uskovaiset ihmiset Jumalan Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana. Koska Raamattu on Jumalan ilmoitusta ihmisille, sen perimmäisenä tekijänä on pidettävä Jumalaa. 

Raamatun kohdalla ilmoittajan eli Jumalan tarkoituksen selvittäminen ja ymmärtäminen on ainoa oikea lähtökohta lukemiselle.

Selkeämpi kuin moni kuvittelee

  Väitän että Raamattu on paljon selkeämpi ja helpompi ymmärtää kuin yleisesti luullaan. Sehän olisikin omituista jos Jumala olisi antanut Raamatun muodostua monimerkityksiseksi ja hämäräksi, kun Hänen tarkoituksensa oli ilmoittaa ihmisille itsensä ja tahtonsa.

Raamattua hämäräksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi väittävät tapaavat perustella väitettään sillä että uskovaisetkin keskenään riitelevät siitä miten Raamattua oikeasti pitää tulkita. Tämä on mielestäni räikeä olkinukke-argumentointivirhe. Todellisuudessa uskovaisten kesken vallitsee laajasti hyvin yhtenäinen ymmärrys siitä mitä Raamatussa sanotaan ja opetetaan. On joitain harvoja kiistakysymyksiä, kuten oppi Jumalan ennaltamääräämisestä. Sanalla uskovainen viittaan niihin kristittyihin jotka kunnioittavat Raamattua erehtymättömänä Jumalan kirjoitettuna sanana. 

Minusta vaikuttaa että Raamattua vaikeatulkintaiseksi väittävien ongelmana on pikemminkin se etteivät he halua hyväksyä sitä mitä siellä lukee! 

  Olen kuullut englanninkielisen sanonnan joka sopii Raamatun ymmärtämisen perusperiaatteeksi: "If the Scripture makes plain sense, seek no other sense, lest you make nonsense." Eli jos raamatunkohta on sellaisenaan ymmärrettävä, älä etsi muuta merkitystä, jotta et päätyisi tekemään hölynpölytulkintoja.

  Jos palaan vielä alussa mainitsemaani kysymykseen kirjallisuuden tulkinnan oikeasta lähtökohdasta, siis että onko se 1. tekijän tarkoituksen selvittäminen, 2. teos ja sen teksti sinänsä vaiko 3. kunkin lukijan oma kokemus, niin Raamatun osalta kohdat 1. ja 2. ovat nähdäkseni molemmat oikeita lähtökohtia. Raamatun teksti sinänsä puhuu puolestaan. Jeesus on Jumalan Sana lihaksi tulleena, kun taas Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Jeesuksen persoona löytyy Raamatusta kirjallisessa muodossa!

"Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään." (2. Tim. 3:16)

Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Ruokavaliopohdintoja Raamatun valossa

  Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa saivat minut pohtimaan kuitujen merkitystä ruokavaliossa. 

  Raamatussa meitä ei opeteta kasvissyöntiin, mutta siellä otetaan kantaa eläinten kohteluun ruoantuotannossa. 

Kuitujen salaisuus

  Viimeisen vuoden aikana olen syönyt kala-kasvispainotteisesti. Tarkoituksenani on saada terveyshyötyjä sekä pienentää ruokalaskua. Syön kyllä maaeläintenkin lihaa, mutta aiempaa harvemmin. Nykyisestä kasvispitoisesta ruokavaliostani saan paljon kuituja, eikä vatsani ole koskaan voinut yhtä hyvin. Ja kun ruoansulatus toimii, koko ruumis tuntuu toimivan paremmin.

Kuva: Unsplash / Svitlana

Syön joka ilta, päivän toisena lämpimänä ateriana, ruis- tai kaurapuuroa marjoilla ja pähkinöillä. Kuitupitoisen ruoan lisäksi päivittäinen liikunta sujuvoittaa ruoansulatustani.

Kasvisruokia paljon sisältävä ruokavalio tulee edulliseksi, kunhan tekee ruoan pääsääntöisesti itse. Kasvikunnasta valkuaisaineita saa erityisesti palkokasveista eli herneistä, linsseistä ja pavuista, ja nämä raaka-aineet ovat halpoja sekä hyvin säilyviä. Säilyvyys on tärkeää kun haluaa minimoida hävikin ja säästää rahaa.

  Kun suunnittelin ruokavaliotani reilu vuosi sitten, muistin erään asian mitä Jeesus sanoi Raamatussa ruoasta. Matteuksen evankeliumin 15. luvussa fariseukset moittivat Jeesuksen opetuslapsia siitä että nämä eivät ennen ruokailua olleet suorittaneet perinnäissäännöstön mukaisia pesuja. 

Ulkokultaiset fariseukset olivat aina moittimassa Jeesusta ja opetuslapsia. Jeesus hyödynsi tilanteen opettamalla etteivät ulkonaiset tekomme, kuten pesemättömin käsin syöminen, saastuta meitä, vaan että ulkonaiset väärät tekomme ovat itse asiassa vain merkki siitä, että olemme saastaisia sisäisesti: "Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos." 

Ihmissydän on synnin alkulähde. Jeesus jatkoi opetustaan:

 "Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin." (Matt. 15:17-20)

Aamen. Ihmissydän ei ole mikään hyvyyden lähde, vaikka meillä ihmisillä vaikuttaa olevan tarve helliä ajatusta ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Olen aina rakastanut tätä Jeesuksen opetusta.

  Mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyi tapaan jolla Jeesus puhuu siinä ruoasta. Hän kuvailee ruokaa joksikin mikä menee suusta sisään ja joka myöhemmin ulostetaan... Eikö tämä sisään-ja-ulos -malli toteudukin olennaisimmillaan kuitupitoisessa ruoassa?

Kuituja saa ainoastaan kasvikunnan antimista. Vihannesten, hedelmien, viljojen ja marjojen ravintoaineet imeytyvät matkalla läpi ruoansulatuskanavan ja loppuosassa, paksusuolessa, jäljelle jäänyt sulamaton kuitu muodostuu yhdessä veden kanssa pehmeäksi massaksi, joka on helppo ulostaa. 

Mutta kuitupitoisen ruokavalion salat ovat syvällisesti alkaneet aueta vasta viime vuosikymmenten tutkimuksen myötä. Monipuolisesti kasvikunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ainoastaan saa vatsaa toimimaan, vaan sisältää prebiootteja, jotka ruokkivat koko ruumiin terveyttä edistävää suoliston mikrobiomia. Tieteellinen näyttö monipuolisen mikrobiomin hyvistä vaikutuksista esim. immuunipuolustukselle ja aivoterveydelle on vahva. 

  Kahden tuhannen vuoden takaisessa Israelissa tyypillisen ruokavalion perusta kuulemma koostui palkokasveista kuten linsseistä, härkäpavuista ja kikherneistä. Joka aterialla tarjoiltiin vehnästä tai ohrasta leivottua täysjyväleipää. Suosittuja vihanneksia olivat sipuli, purjo ja valkosipuli ja hedelmiä viinirypäleet, oliivit, omenat, välimerentaatelit ja viikunat. Lihaa syötiin vain silloin tällöin, monissa kotitalouksissa pelkästään juhla-aterioilla, kalaa useammin.

Todella kuitupitoista – ei mikään ihme että ruoka käsitettiin yksinkertaisesti ilmaistuna asiaksi joka kulkee elimistön läpi ja tulee lopulta ulos! 

Itse asiassa tyypillinen Raamatun ihmisten murkina kuulostaa ravitsemusammattilaisten usein suosittelemalta Välimeren ruokavaliolta. Toki joitain eroja on. Esimerkiksi äyriäisiä, jotka ovat melko yleisiä Välimeren ruokavaliossa, juutalaiset eivät syöneet, koska noudattivat Mooseksen laissa annettuja ruokarajoituksia. Jeesuskin noudatti niitä, täydellisesti.

  Mutta vaikka Jeesus maailmassa ollessaan ilmeisesti söi paljon kasvikunnan antimia, ei Hän kasvissyöjä ollut.

Lihansyönti ok, eläinten kaltoinkohtelu jumalatonta 

  Olen tottunut siihen että netissä törmää Jeesusta ja kristinuskoa koskeviin väitteisiin, jotka eivät ole Raamatun mukaisia. Vuosien varrella keskusteluissa on kiertänyt väitteitä että Jeesus meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa tai että Hän opetti jälleensyntymisoppia tai oli arvostettu joogi. Hiljattain törmäsin taas yhteen outoon väitteeseen. Sen mukaan Jeesus oli vegaani.

Joskus kyllä täytyy ihmetellä, miksi nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti lue mitä Raamattu sanoo Jeesuksesta. Raamattu kun kuitenkin on ainoa luotettava tietolähteemme Hänestä, uskoipa siihen Jumalan sanana tai ei.

Se että Jeesus söi kalaa on kerrottu Luukkaan evankeliumissa harvinaisen selvästi ja yksityiskohtaisesti: "He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi." (Luuk. 24:42-43)

Jeesus puhui kananmunista ruokana (Luuk. 11:12).

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Mihin tahdot, että valmistamme pääsiäislampaan sinun syödäksesi?" (Matt. 26:17; käännös 1933/38) Ja Jeesus antoi heille ohjeet yhteisen juhla-aterian valmistelemiseen.

  En missään nimessä ole vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa vastaan. En ole ruokavaliofanaatikko mihinkään suuntaan. Hyvin suunniteltuna vegaaniruokavalio voi olla toimiva vaihtoehto ainakin osalle ihmisistä. Sen kiistattomana etuna on, että sitä noudattaessaan ei tule osallistuneeksi eläinkunnan tuotteiden tehotuotantoon, jossa esiintyy paikoin räikeää eläinten kaltoinkohtelua. 

Raamatussa on monia kohtia, joista selviää että Jumala välittää eläimistä ja haluaa niitä kohdeltavan hyvin karjankasvatuksessa. Sananlaskuissa sanotaan: "Vanhurskas tuntee, mitä hänen karjansa kaipaa, mutta jumalattomain sydän on armoton." (Sananl. 12:10; käännös 1933/38). 

Eläimiä saa siis hyödyntää ruoantuotannossa, mutta se tulee tehdä eläinten tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtien. Ihannetapauksessa eläimiä kasvatettaisiin ruoaksi vain luomutilojen kaltaisissa olosuhteissa. Myös riista eli metsästämällä saatu liha on eläinten ystävälle sopiva valinta.

  Vaikka syönkin punaista lihaa, tänä pääsiäissunnuntaina en syö lammasta, vaan todennäköisesti uunilohta vihannesten ja juuresten kera. Vietän toki pääsiäistä: juhlistan Jeesusta, todellista Jumalan karitsaa, joka antoi itsensä ristillä syntiemme sovitusuhriksi ja nousi kolmantena päivänä kuolleista!

"Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: 'Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!'" (Joh. 1:29)

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Tunteellinen suhde Jumalaan

  Tunnen syvää rakkautta ja loputonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Joskus liikutun ilon kyyneliin ajatellessani evankeliumia ja Jeesuksen ihanuutta.

  Usko ei kuitenkaan perustu tunteisiin.

"Mikä lämmin läikähti rinnassani..."

  Kirjailija ja suomentaja Hilja Haahti (1874-1966) kirjoitti runon Huurteinen aamu. Kertoja lähtee aamuvarhain kävelemään metsään, "kuusten ja honkien holvistoon", ja ihastelee kuinka "joka oksalle aamu helmiä tuhlaa, sananjalka ja sammal viettävät juhlaa".

Runo päättyy sykähdyttäviin säkeisiin. Kertoja näkee huurteisessa maassa jalanjäljet: "Vain yhdet ainoat askeleet ovat valkoista polkua astuneet. Mikä lämmin läikähti rinnassani: on tästä kulkenut rakkaimpani."

Hän tuntee ensin rakkauden läikähtävän rinnassaan, ja vasta sitten tajuaa, mikä tunteen aiheutti: askeleet olivat hänen rakkaimpansa, ehkä puolison, jättämät.

Kuva: Unsplash / Annie Spratt

  Olen itsekin kokenut sen, että rakkauden tunne läikähtää sydämessä ennen kuin tiedostaa, mikä sen on aiheuttanut. Sellainen tunne on voimakkaasti kouraiseva ja liikuttava, koska tavanomaiset ajatukset rakkauden kohteesta ja suhteesta häneen eivät vielä ole vaikuttaneet siihen. 

Vaikka nuo ajatukset olisivat myönteisiäkin, ne ohjaavat tunnetta tiettyihin tuttuihin uomiin ja heikentävät sen latausta nimenomaan tunteena. Tiedostamista edeltävä tunne on puhdas tunne.

Muistan erään tällaisen kokemuksen muutaman vuoden takaa. Olin markkinoilla ihmisjoukon keskellä. Katsellessani joitain koriste-esineitä ihan omissa ajatuksissani tunsin yhtäkkiä selittämättömän rakkauden läikähdyksen sydämessäni. Korvani olivat hahmottaneet jotain tuttua ja rakasta arkisen puheensorinan keskeltä. 

Käännyin ympäri ja näin kojun, jossa myytiin sisustustauluja, niissä luki mietelauseita ja muita sitaatteja. Joku oli lukenut ääneen eräässä taulussa olevan sitaatin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

Entä uskoa nakertavat tunteet?

  Tuoreena uskovaisena ihmettelin, miksi pastorit ja raamatunopettajat niin paljon painottivat, että usko ei ole tunneasia. Jumalan sanaan täytyy vain luottaa, "tuntui miltä tuntui".

Se vaikutti melkein tunteiden vähättelyltä, ainakin verrattuna valtakulttuuriimme, jossa korostetaan tunteita ja "sydämensä seuraamisen" tärkeyttä. Yhtäkkiä olinkin keskellä ihan toisenlaista kulttuuria, jossa etsittiin vastauksia ja suuntaa elämälle Kirjoituksista, Jumalan ilmoituksesta.

Nyt ymmärrän miksi sitä on tarpeen painottaa.

  Rakkaudenläikähdykset ja vaikka voimakkaat kiitollisuuden tunteet Jumalaa kohtaan ovat ihania, mutta entä jos tunteet ovat kielteisiä: ahdistusta, epäluottamusta, häpeää, pelkoa, pettymystä...? 

Muistan jonkun uskovaisen tilityksen netissä. Anonyymi kirjoittaja kertoi, että hänestä oli alkanut tuntua, että Jumala oikeasti vihaa häntä. Hänelle ja hänen perheenjäsenilleen oli sattunut niin paljon menetyksiä ja kärsimystä, että hänen oli vaikea enää uskoa, että Jumala, joka oli sallinut sen kaiken, voisi rakastaa häntä.

Tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä eikä niitä saa eikä tarvitse mitätöidä. Psalmien kirjoittajatkin ilmaisevat vuolaasti kaikenlaisia tunteitaan Jumalalle, mukaan lukien syvää epätoivoa. Yksi rajuimmista on psalmi 88, jonka kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Jumala on hänet hylännyt. Psalmi päättyy lohduttomiin sanoihin "nyt on seuranani enää pimeys."

Sain kuitenkin muiden keskusteluun osallistuneiden uskovaisten kanssa muistuttaa tätä nettikirjoittajaa, että usko ei perustu tunteisiin, vaan Jumalan sanaan, jonka ytimessä on evankeliumi: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Jos kerran uskomme, että evankeliumi on totta, meidän on uskottava myös, että Jumala rakastaa meitä. Nettikirjoittaja kaikesta huolimatta kertoi uskovansa evankeliumin, kun kysyin. Hänen pahat kokemuksensa ja niihin perustuvat tunteensa vain "väittivät" vastaan. 

Evankeliumin sanoma eli Jumalan rakkaus Jeesuksessa on se suurin ja keskeisin asia uskonsuhteessamme Jumalan kanssa. Mikään onnettomuus tai kärsimys, jonka Jumala meille sallii, ei kumoa sitä eikä voi painaa vaakakupissa enempää. 

Ainut varma perusta

  Todellinen usko Jeesukseen ei perustu tunteisiimme ollenkaan, ei edes niihin hyviin tunteisiin, kuten voimakkaisiin rakkaudenläikähdyksiin tai hetkittäin tulvahteleviin ihaniin ilon ja kiitollisuuden tunteisiin. Se perustuu Jumalan lupauksiin Raamatussa. 

Koska entä sitten, kun jonain päivänä tunne-elämämme joutuu myllerrykseen? Entä jos vaikka uupumuksen, ruumiillisen kivun tai taloudellisten huolien takia ne ihanat tunteet vaimenevat ja niiden tilalle tulee surua, pelkoa, epäluottamusta... Silloinhan suhteemme Jumalaan on vaarassa luhistua.

Jumalan sanaan perustuva usko taas on varmalla perustuksella silloinkin. Jumalan Pyhä Henki voi toki synnyttää meissä ilon tunteita keskellä murhettakin, olen itsekin saanut sen kokea, mutta senkin edellytyksenä on usko, jonka perusta on Jumalan sana. 

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes 40:8)

Ajattomasti viisaita käytännön neuvoja Raamatusta

  Jumalan sanasta löytyy tuhansia vuosia vanhoja käytännöllisiä periaatteita ja neuvoja, joita voimme soveltaa arjessa nykyäänkin. Käytännöllisyyden vuoksi ne ovat hyödyllisiä kaikille, eivät vain uskovaisille. 

Periaate järkevään taloudenhoitoon

  1. Mooseksen kirjan luvusta 41 löytyy viisas taloudellinen periaate. Joosef on erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Egyptiin, jossa jotkut ovat pistäneet merkille hänen kykynsä selittää unia. Joosefin viisaus kantautuu faaraon korviin ja tämä haetuttaa Joosefin luokseen, koska on itse nähnyt erikoisia unia.

Farao kertoo unestaan, jossa Niilin virrasta nousee ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sen jälkeen seitsemän laihaa lehmää. Lopuksi nämä seitsemän laihaa lehmää syövät lihavat lehmät, mutta näyttävät sen jälkeen edelleen yhtä laihoilta.

Kuva: Unsplash / Timothy Eberly

Aluksi Joosef toteaa faraolle, ettei hän itse pysty selittämään unta, mutta Jumala voi antaa suotuisan vastauksen. Sitten hän antaa profeetallisen selityksen unelle: ensimmäiset seitsemän lihavaa lehmää merkitsevät seitsemää tulevaa yltäkylläisyyden vuotta Egyptissä, kun taas seitsemän laihaa lehmää merkitsevät seitsemää nälkävuotta, jotka tulevat seuraamaan yltäkylläisyyden vuosia. 

Sitten siihen periaatteeseen. Joosef jatkaa selitystään: Egyptissä tulisi vauraina vuosina koota talteen paljon kaikkea syötävää ja varastoida viljaa, joka otetaan käyttöön nälkävuosien koittaessa. Tällä tavoin maa ei suistu nälän vuoksi perikatoon.

Kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kansantaloudellisella tasolla: kun yhteiskunnalla menee taloudellisesti hyvin, tulee elää säästeliäästi, ja kun menee huonosti, tulee käyttää säästettyä varallisuutta. Säästetyn varallisuuden kuluttaminen huonona aikana samalla elvyttää taloutta uuteen nousuun.

  No, en ymmärrä taloustiedettä oikeastaan ollenkaan enkä tiedä miten hyvin periaate on sovellettavissa nykyisenlaisessa talousjärjestelmässämme, mutta ainakin sen viisaus on ilmeistä henkilökohtaisessa taloudenhoidossa.

Periaatteen noudattaminen antaa taloudellista turvaa, ja turvallisuudentunnetta, sekä vauraampina että köyhempinä aikoina. Vauraampana mutta säästeliäänä aikana voi ajatella, että kaikkea on kyllä riittävästi, vaikkei sitä kulutakaan, ja köyhempänä aikana voi ostaa kaikkea mitä tarvitsee ja joskus omaksi ilokseen jotain ylimääräistäkin, vaikka tulot ovat huonot.

Periaatteen mukaan eläminen myös leikkaa elämäntyylistä äärimmäisyydet pois: vauraampana aikana ei ylenpalttisella kuluttamisella totuta itseään liian korkeaan elintasoon eikä köyhempänä aikana tarvitse sopeutua romahtaneeseen elintasoon.

Periaatteen ytimessä ovat siis itsestä riippumattomiin olosuhdemuutoksiin varautuminen sekä kohtuullisuus.

Profeetalle annettu leipäresepti

  Pari vuotta sitten katselin amerikkalaista YouTube-videota jossa puhuttiin markkinoiden terveellisimmistä leivistä. Asiantuntija arvioi erilaisten leipien ravintoarvoja. Hän kehui Pohjois-Amerikassa Ezekiel bread -nimellä tunnettua leipää, johon on leivottu mukaan palkokasveja kuten linssejä, ja siten se sisältää merkittävästi myös proteiinia.

Kuva: Unsplash / Gabriel Alenius

Ajattelin että tuohan on nerokas keksintö ja googlasin leivän. Kävi ilmi, että resepti on Raamatusta! Ezekiel on suomenkielisen Raamatun profeetta Hesekiel.

Hesekielin kirjan luvussa 4 kerrotaan, että Herra oli vihainen syntiselle kansalleen ja laittoi profeettansa eräänlaiselle nälkäkuurille kansan nähden. Herra sanoi, että profeetta Hesekiel saa tuona aikana juoda vain tietyn määrän vettä joka päivä sekä syödä tietyn määrän seuraavanlaista leipää:

"Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää. Se olkoon ravintosi niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän ajan, jotka makaat kyljelläsi." (Hes. 4:9)

Täytyy muistaa, että kuurin tarkoitus oli symboloida ihmisille Jumalan vihaa heidän syntiensä tähden. Sen takia Hesekiel sai Herralta ohjeeksi paitsi maata kyljellään, myös paistaa leipä tulella, jonka polttoaineena on käytetty lantaa (tämä valmistusohje ei tietenkään sisälly nykyiseen Hesekiel-leipään).

  Nykyisen proteiinibuumin aikana ihmiset yrittävät keksiä helppoja keinoja lisätä proteiinin saantiaan päivittäisessä ravinnossa. Mutta tosiaan, Raamatussa tämä ohje on ollut jo satoja vuosia. 

Googlaillessani aiheesta löysin joitain amerikkalaisten uskovaisten puheenvuoroja, joissa paheksutaan Hesekiel-leivän suosiota kristittyjen keskuudessa. Niissä tähdennetään reseptin kielteistä asiayhteyttä Raamatussa. 

Aiheellinen huomio, mutta itse silti ajattelisin, että leivän monipuolinen ravinteikkuus on, ja saattoi olla alkuperäisessä raamatullisessa yhteydessäänkin, merkityksellinen seikka. Ehkä Herra oli ajatellut, että Hesekiel saa erikoisleivästä tarvittavat ravintoaineet niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana, jonka vähäisellä ravinnolla kituuttamisen oli määrä kestää?

Apostolin ihmissuhdeneuvo

  Teini-ikäisenä katselin äitini kanssa jotain draamaelokuvaa, joka kertoi aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Elokuvassa mainittiin seuraava viisaus: "Älkää antako auringon laskea riitanne ylle." Äitini kehui neuvon viisautta, ja itsekin kirjoitin lauseen päiväkirjaani muistiin.

Riidat on hyvä sopia ennen nukkumaan käymistä. Ensinnäkin elämä on onnellisempaa, kun herää jokaiseen aamuun sovussa. Toiseksi, pitkittyneinä riidat alkavat elää omaa elämäänsä osapuolten mielissä, mikä tuottaa ajan mittaan lisää ongelmia, esim. virheoletuksia ja väärinkäsityksiä.

Kuva: Unsplash / Jonny Gios

Parikymmentä vuotta myöhemmin löysin lauseen Raamatusta! Apostoli Paavali kirjoitti seuraavat sanat Efeson seurakunnalle, ohjeeksi seurakunnan jäsenten keskinäisiin ihmissuhteisiin:

"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa." (Ef. 4:26-27; käännös 1933/38)

Rauhasta ja sopusoinnusta huolehtimisessa tulisi pitää lyhyet välit. Sama pätee myös suhteessa Jumalaan. Itse ainakin aina iltarukouksessa pyydän anteeksi syntejäni ja kiitän Jumalaa Hänen uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.

Jeesuksen käsky parempaan mielenterveyteen

  Tästä periaatteesta olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin blogitekstissäni Kuinka katkaista ahdistuksen kehä. Kerroin vuosia sitten kokemastani ahdistusjaksosta, joka alkoi unettoman yön jälkeen. Mitä enemmän yritin nukkua, sitä vaikeampaa se oli, ja niin unettomuus, ja ahdistus, jatkuivat.

Ahdingon syövereissä ollessani luin Raamattua, ja silmiini osui Jeesuksen yksinkertainen käsky, jonka olin lukenut satoja kertoja aiemminkin: älkää murehtiko (Matt. 6:25-34). Pysähdyin sanojen äärelle ja tajusin, että ahdistus ei ollut käynnistynyt unettomuudesta, vaan siitä, että olin alkanut murehtia unettomuuden seurauksia mm. aivojen terveydelle. 

Oli päässyt syntymään tuhoisa noidankehä: unettomuuden murehtimisen seurauksena käynnistynyt ahdistus ylläpiti unettomuutta, joka luultavasti muutoin olisi jo poistunut! Ainoa kohta, josta voisin kehää itse yrittää katkaista, oli murehtiminen. Piti siis lopettaa murehtiminen.

  Älkää murehtiko! Kenen tahansa muun sanomana lause saattaisi ärsyttää, varsinkin siinä tilanteessa jossa olin. Miten muka voi noin vain, käskystä, lopettaa murehtimisen? Helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta koska Jeesus on Jeesus, päätin luottaa siihen, että käskyn tietoinen ja ohjelmallinen noudattaminen on kokeilemisen arvoista.

Kuva: Unsplash / Jo San Diego

Joten lopetin murehtimisen. Käytännössä se tarkoitti, etten murehtinut yhtään enempää kuin oli "pakko". Jos mielen taustalla pyöri tahattomasti murehtimistyyppisiä mielikuvia ja tunteita, hyväksyin ne, koska niille en voinut mitään. 

En tehnyt sitä virhettä, että olisin luopunut koko murehtimiskiellosta sen takia, etten ollut saavuttanut täydellistä vapautta murehtimisen mielialasta. Saati että olisin ruvennut murehtimaan vielä sitäkin, että mielen taustalla pyöri murehtimista, jolle en voinut mitään...

Se auttoi merkittävästi! Ahdistuksen mörkö heikentyi, kun pidin huolen, etten ainakaan ruoki sitä ajatuksillani. Ahdistus hellitti, ja unettomuus hellitti.

  Entä kaikki ongelmat, joille emme voi mitään, kuten vaikka ne univaikeudet itsessään tai se mielen taustalla pyörivä murehtiminen? Ne voi ja tuleekin jättää Herran haltuun rukouksessa.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7; käännös 1933/38)

Raamatullinen evankeliumikeskeinen kristitty

  Jos minulta kysytään, millainen kristitty olen, vastaan olevani raamatullinen ja evankeliumikeskeinen. Mitä tarkoitan näillä määritteillä ja miksi olen valinnut juuri ne?

Raamatullinen

  Kun aikoinani tulin uskoon, selkein muutos ajatusmaailmassani oli, että aloin pitää Raamattua Jumalan sanana. Jos minua askarrutti jokin Jumalaan, oikeaan ja väärään, uskoon tai pelastukseen liittyvä kysymys, Raamattu oli ainoa lähde, jota pidin luotettavana. 

Pastoreiden sanoista ja neuvoista oli apua vain, jos ne olivat selkeästi Raamatulla perusteltuja. Kuuntelinkin raamatunopetusta enemmän kuin saarnoja. 

  Luottamustani Raamattuun Jumalan sanana kuvaa eräs tapaus uskovaisuuteni alkuajoilta. Minua oli alkanut ahdistaa muuan kysymys pelastukseeni liittyen – vakava asia siis – ja ratkaisin tilanteen eräänä iltana päättämällä, että luen Raamattua niin kauan kunnes saan siitä rauhan. 

Ajattelin että minkään tai kenenkään muun tahon rauhoittelut ja vakuuttelut eivät kuitenkaan toisi lopullista rauhaa. Se auttoi: aamuyöllä erään jakeen sanat ilmaisivat evankeliumin tavalla, joka puhutteli minua erityisesti siinä tilanteessa, eikä asia ole vaivannut enää koskaan sen jälkeen.

Ei minulla sentään enää noin dramaattisia hetkiä ole ollut vuosikausiin. Tämän ja muiden saman tyyppisten kokemusten myötä aloin kuitenkin ymmärtää, että Jumalan sana on rakennettu niin ihmeellisesti, että jos siitä lähtee hakemaan apua oman syntisyytensä tunnustaen ja Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa luottaen, sen välityksellä saa aina rauhan sydämeensä. 

  Sanomalla itseäni raamatulliseksi kristityksi ilmaisen, etten ole minkään teologisen oppisuunnan tai perinteen seuraaja. Tai jos sola scriptura -periaate ymmärretään teologiseksi perinteeksi, niin sen seuraaja sitten olen. Latinankielinen ilmaus tarkoittaa siis "yksin Kirjoitukset" tai "yksin Raamattu".

Määrittelemällä itseni ykskantaan raamatulliseksi kristityksi tavallaan myös suojelen itseäni erilaisten teologisten ja filosofisten oppisuuntien yksipuolistavalta ja typistävältä vaikutukselta. Siis siltä, että esimerkiksi käsitykseni elävän Jumalan persoonasta ja olemuksesta palautuisi joihinkin ranskalaisin viivoin listattaviin opinkappaleisiin ja niistä johdettuihin päätelmiin. 

Raamatun todistus Jumalasta on monipuolinen, tasapainoinen ja luotettava – se on se jonka Jumala itse on halunnut meille antaa.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Evankeliumikeskeinen

  Ilmaus raamatullinen itse asiassa jo sisältää evankeliumikeskeisyyden merkityksen, koska evankeliumi on Raamatun ydinsanoma. Voisin siis vain sanoa, että olen raamatullinen kristitty. 

Haluan kuitenkin korostaa evankeliumia, koska minulle se oli aikoinaan ja on edelleen avain Raamatun ymmärtämiseen, ja uskoontulossani keskeistä oli juuri evankeliumin ymmärtäminen ja uskominen. Yhtäkkiä kirja, joka aiemmin oli näyttäytynyt minulle raskaalta, vanhahtavuuttaan vaikeaselkoiselta ja melko hajanaiselta, alkoi avautua ymmärrettävään muotoon. Sen sanoma paljastui ajankohtaiseksi ja myös minulle henkilökohtaisesti tarkoitetuksi!

Ihmiset joista Raamatussa kerrottiin, eivät olleetkaan joitain muinaisia hahmoja outoine tapoineen ja ajatuksineen, joita minun ei ole mahdollista ymmärtää, vaan samanlaisia eläviä, tuntevia ihmisiä kuin itse olen. 

  Ajattelen että uskonsa määritteleminen evankeliumikeskeiseksi auttaa keskittymään kristinuskon ytimeen eli Jeesukseen syntiemme sovittajana ja ylösnousseena elämän Herrana. Ihminen saattaa nimittäin kiinnostua jostain uskonelämän reunamilla olevasta asiasta, vaikkapa jostain mitä joku toinen uskovainen on sanonut tai jopa jostain yksittäisestä jakeesta Raamatussa, ja keskittyä siihen suhteettomasti, niin paljon, että ajautuu kriisiin uskossaan.

   Elämä tässä maailmassa on rankkaa. Kärsimyksiä ja menetyksiä kukaan ei voi täällä välttää. Niiden keskellä on inhimillistä päätyä pohtimaan, rakastaako Jumala minua. Evankeliumin sanoma on pysyvä muistutus ja todistus, että kyllä rakastaa. Siksi sen pitäminen keskiössä, sen ajatteleminen ja siitä iloitseminen, vahvistaa uskoa.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Pohdintoja psykedeeleistä ja uskonnollisista kokemuksista

  Huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellisestä käytöstä mielenterveysongelmien hoidossa keskustellaan vilkkaasti. Australiassa MDMA- ja psilosybiini-nimisten psykedeelien lääkkeellinen käyttö, osana terapiaa, virallistettiin tänä vuonna.

  Minua kiinnostaa se, että psykedeeliterapiaa koskevissa keskusteluissa käytetään usein uskonnollista käsitteistöä.

  Onko psykedeelien käyttö noituuden harjoittamista?

Psykedeeliterapia

  Tutustuin niinkin erikoiseen ilmiöön kuin huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellinen käyttö masennuksen ja joidenkin muiden mielenterveysongelmien hoidossa. 

Aiheesta on puhuttu viime vuosina melko runsaasti tiedotusvälineissä. MDMA- ja psilosybiini - psykedeelien lääkkeellinen käyttö virallistettiin Australiassa helmikuussa. Joten tulevina vuosina luultavasti Suomessakin tullaan käymään keskustelua laillistamisesta. Tämä riippuu ehkä siitä, millaisia tuloksia Australiassa saadaan.

En kirjoituksessani ota sen kummemmin kantaa psykedeelien vaikutuksiin sinänsä enkä mt-ongelmien hoitoon. Minulla ei ole näihin aihepiireihin asiantuntemusta eikä edes omaa kokemusta.

Tiivistetysti kuitenkin kyse on siitä, että psykedeelit muuttavat tilapäisesti aivotoimintaa ihan aivokuvissa näkyvällä tavalla. Masentuneen ihmisen aivot jumittavat tietyissä kielteisiä tunteita ja ajatuksia toistavissa sähkökemiallisissa radastoissa. Psykedeelien vaikutuksesta totunnaiset radastot hajoavat ja syntyy enemmän, uusia ja epätavallisiakin kytköksiä eri aivoalueiden väleillä. 

Tätä pidetään tavallaan mahdollisuuksien ikkunana, jonka aikana psykedeeliterapian asiakas voi omaksua uudenlaisia ajattelutapoja. 

Aivokuvissa vaikutus näkyy siis suurempana ja monipuolisempana aktiivisuutena, ja asiakas kokee sen epätavalliseksi tajunnantilaksi, johon kuuluu mm. outojen muotojen ja värien näkemistä mielessä sekä minuuden hajoamisen kokemuksia, etäisyyksien ja perspektiivien kokemiseen liittyviä muutoksia. Asiakas silti pysyy tietoisena siitä, mistä kokemus johtuu, ja häntä voidaan tarvittaessa puhutella sen aikana.

On saatu jonkin verran näyttöä, että masennus ainakin joksikin aikaa helpottaa psykedeeliterapian myötä. Aivotoimintaa muuttavien vaikutusten perusteella en ihmettele, että niin voi käydä.

Psykedeeliterapiaan kuuluu kokemuksen aiheuttamien tunteiden voimistamiseen ja ohjaamiseen tarkoitetun musiikin soittamista asiakkaalle sekä jälkikäteen ns. integroiva osuus, jossa asiakas käy terapeutin kanssa läpi kokemustaan ja antaa sille merkityksiä ja tulkintoja, joiden toivotaan ohjaavan hänen ajatteluaan uudenlaiseen, myönteisempään suuntaan.

  Se mikä minua psykedeeliterapiaa koskevassa keskustelussa kiinnostaa, on sen uskonnollinen käsitteistö. Nimittäin lähes jokaisessa näkemässäni haastattelussa ovat vilisseet sellaiset käsitteet kuin egokuolema, egon sulautuminen, egon hajoaminen ja ykseyskokemukset. Ei siis pelkästään terapian läpikäyneiden puheissa, vaan myös psykedeeliterapian tutkijoiden ja terapeuttien haastatteluissa!

Käsitteiden viitekehys on uskonnollinen tai ns. henkinen. Tarkemmin sanottuna ne ovat buddhalaisuuden peruskäsitteitä.

Uskonnollinen viitekehys

  Buddhalaisuudessa (ja hindulaisuudessa, vaikkakin eri käsittein) uskotaan, että ego eli ihmisen itse / minä / yksilötietoisuus on harhaa ja että todellisuudessa jokaisen tietoisuus on osa kaiken kattavaa jumalallista ykseyttä. 

Psykedeelejä käyttäneet kuvailevat kokemuksiaan usein siten, että heidän minuutensa hajoaa osaksi jotain laajempaa ykseyttä.

Ihminenhän voi tietysti kokea yhtä ja toista, varsinkin muuntuneessa tajunnantilassa, mutta painotan, että psykedeeliterapian tutkijatkin sekä varsinaiset terapeutit usein käyttävät tätä uskonnollista käsitteistöä. Joten kun ihminen menee psykedeeliterapiaan, hän on jo kuullut tiedotusvälineistä ja netin kautta sitä koskevia uskonnollisia tulkintoja ja sanastoa viliseviä keskusteluja.

Psykedeelien aiheuttama aivojen totunnaisten sähkökemiallisten radastojen hajoaminen ja uusien kytkösten muodostuminen saavat hänen kokemuksessaan siis helposti uskonnollisen tulkinnan!

  Buddhalaisuuden mukainen ihmiskäsitys on muutenkin yleistymässä meillä Suomessakin tavoissa, joilla puhutaan mielenterveydestä. Ahdistukseen suositellaan mindfulnessia sekä meditaatiota. Meditaation varmaan kaikki osaavat liittää buddhalaisuuteen, mutta moni ei tiedä, että mindfulnessin toi tänne läntiseen maailmaan vietnamilainen Thich Nhat Hanh, joka oli buddhalainen munkki.

  Uskon että näiden menetelmien puolestapuhujat, opettajat ja ohjaajat vilpittömästi haluavat auttaa ihmisiä. Kristittynä haluan kuitenkin tuoda esiin niiden uskonnollista taustaa. On hyvä tietää millaisia mm. ihmiskäsitykseen liittyviä uskomuksia hoitomuotoihin sisältyy.

"Mitä haittaa siitä voi olla?"

  Kun psykedeelien vaikutusten pohdinnassa vielä huomioi sen tosiasian, että ihminen on niiden aikaansaamassa tajunnantilassa sekä jonkin aikaa sen jälkeen haavoittuvassa ja vaikutuksille alttiissa tilassa, käy ilmeiseksi, että terapiaan liittyy tiettyjä eettisiä pulmia.

Voidaan ensinnäkin kysyä, kunnioitetaanko asiakkaan katsomusta ja vakaumusta, kun psykedeelikokemusta käydään läpi terapeutin kanssa. Vielä ongelmallisempi kuitenkin on mielestäni tuo seikka, jonka mainitsin edellä: aiheesta käytävän julkisen keskustelun uskonnollinen viitekehys ehkä jo valmiiksi hilaa uskonnolliseen suuntaan sitä, miten asiakas tulkitsee kokemaansa ja millaisia merkityksiä sille antaa.

  Eräässä haastattelussa psykedeeliterapiaa antavalta terapeutilta kysyttiin, eikö ole riskinä, että asiakkaan aiemmat vakaumukset hajoavat psykedeeliterapian myötä. Terapeutti vastasi vastakysymyksellä: "Mitä haittaa avoimuudesta voi olla? Ainoa neuvoni on, että asiakkaalla on avoin mieli."

Terapeutin ajatuksena vaikutti olevan, että jos aiemmat vakaumukset ovat hyviä ja parantavia, tai jos niillä on parantavaa potentiaalia, ihminen kyllä ajautuu niihin luontaisesti takaisin. 

Voi olla, että terapeutin ajattelutapa pätee useimpiin uskontoihin ja katsomuksiin, mutta kristitylle se on nähdäkseni ongelmallinen. Kristinuskossa ihmissielu ei luontaisesti lähesty Jumalaa. Kristitty ei myöskään luontaisesti pysy uskossa.

Pohdintojani kristittynä

  Olen kuullut Raamatulla perustellun hurjan näkemyksen, että psykedeelien käyttö on noituuden harjoittamista! Tarkemmin ajatellen pystyn ymmärtämään miksi jotkut ovat päätyneet tuollaiseen tulkintaan. Siinähän valmistetaan luonnosta kerätyistä kasveista uutteita ja liemiä, joiden nauttimisella haetaan erikoisia kokemuksia, joita saatetaan pitää viisautta lisäävinä. 

Näkemyksen mukaan psykedeelien käyttäminen olisi yhteyden hakemista henkimaailmaan ja siten noituuden harjoittamista eli syntiä. Voi olla. En itse käytä päihteitä eikä minulla ole kiinnostusta kokeilla psykedeelejä, joten minulla ei ole ollut henkilökohtaista tarvetta saada aihepiiristä raamatullista opetusta.

On kuitenkin muistettava, että lääkkeellisessä käytössä tavoitteena ei välttämättä ole erikoisten kokemusten hakeminen. Psykedeelejä on lupaavin tuloksin käytetty myös ruumiillisen sairauden hoitoon eli karmean kivuliaaseen Hortonin päänsärkyyn. Jotkut tutkijat kuulemma ovatkin kiinnostuneita, voisiko psykedeelihoidon kokemuksellisen puolen kokonaan poistaa, jolloin jäljelle jäisi pelkästään aivotason ruumiillinen vaikutus.

  Toinen pohdintani liittyy kysymykseen johon edellä jo viittasin: jos vain päästää irti ennakkoluuloista ja opituista ajatusrakenteista ja antaa tietoisuutensa liitää vapaasti, ajautuuko ihmissielu luontaisesti kohti Jumalaa ja pyhää elämää? 

Vastaus on tietenkin, että ei. Ihminen on syntinen, joten luontainen ajautuminen tapahtuu pikemminkin poispäin Jumalasta.

Kristinusko on tässä aivan erilainen kuin muut uskonnot maailmassa. Kristityn hengellistä kasvua ja rakentumista ohjaa Jumalan kirjoitettu sana eli Raamattu. Jeesus itse opetti maailmassa ollessaan Kirjoitusten (eli Hänen aikanaan Vanhan Testamentin) mukaisesti. Jeesuksen apostolit tähdentävät raittiissa opissa pysymisen tärkeyttä. Hengellisyys ei siis ole tietoisuuden vapaata liitoa, mystiikkaa, tajunnanvirtaa tai viisauden ja uusien kokemusten hakemista sieltä täältä.

Jos vaarana (tai suorastaan toivottuna vaikutuksena) psykedeeliterapiassa kerran on, että aiemmin opitut ajatusrakenteet hajoavat tai niitä alkaa kyseenalaistaa, eikö tämä koske silloin myös Raamatusta saatua raitista oppia? Miksi tieten tahtoen vaarantaisin kasvuni kristittynä, vaikka pitäisinkin todennäköisenä, että Jumala varjelee minua halki kokemuksen?

  Kolmas pohdintani liittyy uskosta osattomiin. Useinhan on niin että jos joku vaikka silkkaa uteliaisuuttaan on päättänyt kokeilla jotain päihdettä, varoituksen sanat kaikuvat kuuroille korville. Tässä on kuitenkin kaksi lohdullista huomiota.

Vaikka ihminen ei luontaisesti ajaudu kohti Jumalaa, Jumala voi vetää ihmistä puoleensa. Ja tämä voi tapahtua riippumatta psykedeelien käytöstä. Toiseksi, jos ihminen tuntee vetoa Jeesukseen ja pelastuksen evankeliumiin, kuten näistä Raamatussa opetetaan, se on merkki Jumalan vaikutuksesta hänen sydämessään, koska luontaisestihan ihminen ei sen suuntaista vetoa tunne.

"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä." (Joh. 6:44)

"Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla"

  Otsikon miltei tuhat vuotta vanhan sanonnan voi ymmärtää kahdella tavalla. Kummallakin tavalla ymmärrettynä se kertoo meille jotain viisasta ihmisluonnosta.

Pelkät hyvät aikomukset eivät riitä

  Sanonnan isä on 1100-luvulla vaikuttanut ranskalainen pyhimys Bernhard Clairvauxlainen. Alkuperäinen muoto sanonnasta kuuluu: "L'enfer est plein de bonnes volontes ou desirs" eli "Helvetti on täynnä hyvää tahtoa tai hyviä toiveita". 

Mitä Bernhard tarkoitti? Huomioiden että hän kuului Clairvaux'n luostariin, jossa korostettiin ruumiillisen työn ja hyvien tekojen tärkeyttä, oikea tulkinta lienee: pelkät hyvät aikomukset eivät riitä, vaan tarvitaan tekoja.

Raamatussakin puhutaan tästä. Apostoli Jaakob sanoo kirjeessään: 

"Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on?" (Jaak. 2. 15-16)

Hyväntahtoiset sanat eivät viimekädessä lämmitä eivätkä ravitse, vaikka sanoja olisi kuinka vilpitön ne lausuessaan.

  Toisaalta olen itse aina ymmärtänyt sanonnan hieman toisella tavalla, ja googlatessani huomasin, että ihmisten nettikirjoituksissa ja somekommenteissa sitä käytetään enimmäkseen tällä minun ymmärtämälläni tavalla. Siinä ei moitita tekojen puuttumisesta, vaan muistutetaan, että vaikka ihminen toimisi oman näkemyksensä mukaan hyvää tarkoittaen, sillä voi kuitenkin olla tuhoisat seuraukset.

Ihmisen erehtyväisyys ja syntisyys

  Ihminen seisoo aiheuttamansa tuhon keskellä ja sanoo: "mutta tarkoitin hyvää..." tai "mutta luulin että tämä johtaisi hyvään...". Teoilla joita teemme hyvin aikomuksin saattaa olla tuhoisat seuraukset. Tässä tavassa ymmärtää Tie helvettiin -sanonta ilmaistaan ihmisen erehtyväisyys. Aikomus saattaa olla hyvä, mutta valitut tavat, joilla sitä lähdetään toteuttamaan, ovat tuhoisat. 

Tai joskus jo se aikomus saattaa olla tuhoon tuomittu, vaikka ihminen itse näkisi sen hyvänä. Mieleeni tulee tekoja, joita nykyään voimakkaasti perustellaan hyvillä asioilla kuten empatialla ja yksilönvapaudella, mutta jotka ovat pahoja ja usein seurauksiltaan tekijälleenkin tuhoisia, esim. abortti.

  Väkivaltaisia tekoja ja niiden motiiveja tutkineet psykologit ovat esittäneet, että tekijät itse usein näkevät tekonsa moraalista hyvää edistävinä ja sillä oman näkemyksensä mukaan hyvällä tarkoituksella oikeuttavat itselleen ja muille tekonsa mahdolliset tuhoisat vaikutukset.

Tunnettuja suuren mittaluokan esimerkkejä ovat historian ideologiset hirmuvaltiaat, joilla seuraajineen oli näky unelmayhteiskunnasta, mutta lopulta heidän ympärillään oli vain kuolemaa, kärsimystä, traumatisoitunut kansakunta ja rauniot. Pohtivatkohan he siinä vaiheessa, ettei tämä nyt mennytkään niin kuin piti vai vieläkö yrittivät oikeuttaa tekojaan?

"Moni luulee omaa tietään oikeaksi..."

  Minulle tulee Tie helvettiin -sanonnasta mieleen Raamatun Sananlaskujen kirjan jae: "Moni luulee omaa tietään oikeaksi, mutta se on kuoleman tie." (Sananl. 16:25; käännös 1992) Oman pään mukaan tekeminen saattaa johtaa tuhoon ja kuolemaan jo tässä maanpäällisessä elämässä, mutta synnin tie vie ihan kirjaimelliseen Helvettiin maanpäällisen elämän jälkeen.

Toisessa kohtaa Sananlaskujen kirjaa neuvotaan:

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Jumala on antanut ihmisille oman järjen, älykkyyttä ja ymmärrystä, mutta Hän ei halua, että jätämme elämämme pelkästään sen varaan, vaan että luotamme Hänen viisauteensa ja hyvyyteensä.

"Älä tapa.", "Älä varasta.", "Älä tee huorin.", "Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi." jne. – ei ole vaikeaa hahmottaa, että Jumalan tahdon mukaan eläminen suojelee meitä tuholta maanpäällisessä elämässä.

  Mikä Raamatun mukaan sitten on ikuiseen elämään johtava tie? Jokainen meistä on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan ja aiheuttanut tuhoa teoillaan, joita olemme tehneet sillä hetkellä hyvää tarkoittaen tai joskus ihan pahasta ja ilkeästä motiivista. Ihminen on syntinen, ja ikuiseen elämään Taivaaseen pääsevät vain vanhurskaat, synnittömät.

Koska Jumala rakasti meitä syntisiä ihmisiä, Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät sovittamalla syntimme ristillä. Jeesus on tie ikuiseen elämään jokaiselle, joka uskoo Häneen.

"Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Jeesus on maailman valo

  Jeesus sanoi: "Minä olen maailman valo." Mitä se tarkoittaa? 

  Raamattukin on Jumalan sanan valo. Se antaa meille Jumalan tahdosta ja Jeesuksesta oikean todistuksen.

Jeesus valona  

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8:12)

  Valo on elämälle välttämätöntä. Luojan luoma auringon valo on välttämätöntä kasvien yhteyttämiselle ja kasvulle. Se on välttämätöntä, että luonnollinen elämä uusiutuu ja jatkuu ajallisesti. Kasvien yhteyttämisessä syntyy myös happea, jota ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen.

Valo mahdollistaa näkemisen. Ilman valoa ihminen harhailee pimeydessä ja eksyy. Joskus näkeminenkin voi olla hengissä pysymiselle välttämätöntä, kuten jouduin kerran nuorena kaupunkilaisena toteamaan. 

Olin lähtenyt maaseudulla sydäntalvella metsäpolulle kävelemään. Yhtäkkiä, ollessani keskellä metsikköä, tuli säkkipimeää. Vaikka kuinka auoin silmiäni, en nähnyt, missä polku menee. Paniikissa kompuroidessani aloin oikeasti pelätä, että kuolen kylmyyteen. Onneksi pilvi siirtyi kuun edestä ja pääsin juoksemaan pois metsästä. Ihastelin lumista metsää, joka säihkyi hopeisena kuun valossa. Siitä pitäen olen aina muistanut ottaa taskulampun mukaan lähtiessäni maaseudulla ulkoilemaan talvi-iltana.

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, jota ilman ihmiset harhailevat pimeydessä ja kuolevat synteihinsä. Siinä missä auringon valo on luonnolliselle, ajalliselle elämälle välttämätöntä, Jeesus Kristus on ihmisen hengelliselle syntymälle, hengelliselle kasvulle ja uusiutumiselle sekä ikuiselle elämälle välttämätön. 

Jeesus-valo on välttämätön hengelliselle näkemiselle eli sille, että näemme Jumalan tahdon ja oman syntisen tilamme sen valossa. Jeesus valona saa näkemään paitsi sen, mikä on pielessä, eli oman syntisyytemme, myös vastauksen siihen eli Hänet Pelastajana. Jeesus on valo jokaiselle, joka seuraa Häntä.

Jeesus valona saa näkemään tämän lisäksi kaiken sen hyvän minkä Jumala on luonut Hänen kauttaan eli Sanallaan. Kaikki ihmiset, joilla on luonnollinen näkökyky, kyllä näkevät luomakunnan silmillään, mutta Jeesus valona saa näkemään sen kaiken Jumalan luomana ja olemaan Hänelle kiitollinen.

  Jeesus valona ei ole pelkästään vertauskuvallinen ilmaus, vaan Raamatussa kerrotaan Jumalan valon olevan myös nähtävää kirkkautta. Kolme opetuslasta saivat vuorella nähdä Jeesuksen kirkkauden: "Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään, ja hänen kasvonsa loistivat niin kuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo." (Matt. 17:2; 1933/38)

"Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:10)

Lamppu joka valaisee askeleet

  Joskus kuulee sanottavan "uskon Jeesukseen, mutten usko Raamattuun". Eikö se ole ristiriitaista? Raamatun ansiostahan me tiedämme Jeesuksesta ne kaikki ihanat lohdulliset asiat, kuten sanat "Minä olen hyvä paimen", "Minä olen tie, totuus ja elämä" sekä Hänen rakastavat ja parantavat kohtaamisensa sairaiden ja hyljeksittyjen kanssa. 

Raamatun ansiosta tiedämme Jeesuksen sanoneen: "Minä olen maailman valo" ja tiedämme evankelista Johanneksen todistuksen Jeesuksesta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh. 1:4)  Millä perusteella muka voisimme hyväksyä kaikki nämä miellyttävän tuntuiset kohdat, mutta hylätä muut kohdat samasta todistavasta lähteestä?

Lisäksi Jeesus itse viittasi Kirjoituksiin eli Vanhaan Testamenttiin opettaessaan sekä kertoessaan, kuka Hän on: Kirjoitukset toteutuivat Hänessä. Siten Jeesus vahvisti Raamatun olevan oikea todistus Hänestä. 

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, minkä yksi merkitys on, ettei Hän ole jokin yksityinen, sisäinen valo, joka ohjaa kutakin yksilöä tämän "oman totuuden" mukaisia teitä, vaan Hän on sama valaiseva totuus kaikille ihmisille maailmassa. Jeesus ei muutu sen mukaan, mitä meistä kukin kokee eikä Hän muutu aikojen mukana. Jeesus-valo on kyllä jokaisen uskovaisen sydämessä sisäisesti, mutta Hän on muuttumaton ja sama kaikille. 

  Raamattukin on uskovaiselle Jumalan sanan valo. Raamatusta saamme tietoa ja ymmärrystä Jumalasta ja voimme tutkia, ovatko omat ja toisilta kuulemamme käsitykset Hänestä paikkansapitävät vai eivät. Raamatun todistus ainakin on oikea ja luotettava, vaikka ihmiset erehtyvät. Tämän takia psalmin 119 kirjoittaja kutsuu Jumalan sanaa "lampuksi, joka valaisee askeleeni".

Raamatun valo kyllä paljastaa meille syntimme kertomalla, miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja mikä on Hänen tahtoaan vastaan, mutta se myös todistaa pelastuksesta, jonka Jumala on meille lähettänyt eli Jeesuksesta.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)