Raamatullinen evankeliumikeskeinen kristitty

  Jos minulta kysytään, millainen kristitty olen, vastaan olevani raamatullinen ja evankeliumikeskeinen. Mitä tarkoitan näillä määritteillä ja miksi olen valinnut juuri ne?

Raamatullinen

  Kun aikoinani tulin uskoon, selkein muutos ajatusmaailmassani oli, että aloin pitää Raamattua Jumalan sanana. Jos minua askarrutti jokin Jumalaan, oikeaan ja väärään, uskoon tai pelastukseen liittyvä kysymys, Raamattu oli ainoa lähde, jota pidin luotettavana. 

Pastoreiden sanoista ja neuvoista oli apua vain, jos ne olivat selkeästi Raamatulla perusteltuja. Kuuntelinkin raamatunopetusta enemmän kuin saarnoja. 

  Luottamustani Raamattuun Jumalan sanana kuvaa eräs tapaus uskovaisuuteni alkuajoilta. Minua oli alkanut ahdistaa muuan kysymys pelastukseeni liittyen – vakava asia siis – ja ratkaisin tilanteen eräänä iltana päättämällä, että luen Raamattua niin kauan kunnes saan siitä rauhan. 

Ajattelin että minkään tai kenenkään muun tahon rauhoittelut ja vakuuttelut eivät kuitenkaan toisi lopullista rauhaa. Se auttoi: aamuyöllä erään jakeen sanat ilmaisivat evankeliumin tavalla, joka puhutteli minua erityisesti siinä tilanteessa, eikä asia ole vaivannut enää koskaan sen jälkeen.

Ei minulla sentään enää noin dramaattisia hetkiä ole ollut vuosikausiin. Tämän ja muiden saman tyyppisten kokemusten myötä aloin kuitenkin ymmärtää, että Jumalan sana on rakennettu niin ihmeellisesti, että jos siitä lähtee hakemaan apua oman syntisyytensä tunnustaen ja Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa luottaen, sen välityksellä saa aina rauhan sydämeensä. 

  Sanomalla itseäni raamatulliseksi kristityksi ilmaisen, etten ole minkään teologisen oppisuunnan tai perinteen seuraaja. Tai jos sola scriptura -periaate ymmärretään teologiseksi perinteeksi, niin sen seuraaja sitten olen. Latinankielinen ilmaus tarkoittaa siis "yksin Kirjoitukset" tai "yksin Raamattu".

Määrittelemällä itseni ykskantaan raamatulliseksi kristityksi tavallaan myös suojelen itseäni erilaisten teologisten ja filosofisten oppisuuntien yksipuolistavalta ja typistävältä vaikutukselta. Siis siltä, että esimerkiksi käsitykseni elävän Jumalan persoonasta ja olemuksesta palautuisi joihinkin ranskalaisin viivoin listattaviin opinkappaleisiin ja niistä johdettuihin päätelmiin. 

Raamatun todistus Jumalasta on monipuolinen, tasapainoinen ja luotettava – se on se jonka Jumala itse on halunnut meille antaa.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Evankeliumikeskeinen

  Ilmaus raamatullinen itse asiassa jo sisältää evankeliumikeskeisyyden merkityksen, koska evankeliumi on Raamatun ydinsanoma. Voisin siis vain sanoa, että olen raamatullinen kristitty. 

Haluan kuitenkin korostaa evankeliumia, koska minulle se oli aikoinaan ja on edelleen avain Raamatun ymmärtämiseen, ja uskoontulossani keskeistä oli juuri evankeliumin ymmärtäminen ja uskominen. Yhtäkkiä kirja, joka aiemmin oli näyttäytynyt minulle raskaalta, vanhahtavuuttaan vaikeaselkoiselta ja melko hajanaiselta, alkoi avautua ymmärrettävään muotoon. Sen sanoma paljastui ajankohtaiseksi ja myös minulle henkilökohtaisesti tarkoitetuksi!

Ihmiset joista Raamatussa kerrottiin, eivät olleetkaan joitain muinaisia hahmoja outoine tapoineen ja ajatuksineen, joita minun ei ole mahdollista ymmärtää, vaan samanlaisia eläviä, tuntevia ihmisiä kuin itse olen. 

  Ajattelen että uskonsa määritteleminen evankeliumikeskeiseksi auttaa keskittymään kristinuskon ytimeen eli Jeesukseen syntiemme sovittajana ja ylösnousseena elämän Herrana. Ihminen saattaa nimittäin kiinnostua jostain uskonelämän reunamilla olevasta asiasta, vaikkapa jostain mitä joku toinen uskovainen on sanonut tai jopa jostain yksittäisestä jakeesta Raamatussa, ja keskittyä siihen suhteettomasti, niin paljon, että ajautuu kriisiin uskossaan.

   Elämä tässä maailmassa on rankkaa. Kärsimyksiä ja menetyksiä kukaan ei voi täällä välttää. Niiden keskellä on inhimillistä päätyä pohtimaan, rakastaako Jumala minua. Evankeliumin sanoma on pysyvä muistutus ja todistus, että kyllä rakastaa. Siksi sen pitäminen keskiössä, sen ajatteleminen ja siitä iloitseminen, vahvistaa uskoa.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Maailman vaikein lause

  Ihminen haluaisi pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" vaikuttaa olevan maailman vaikein lause. Joskus se on kuitenkin ainoa oikea vastaus.

Häviäjän lause?

  Tuoreena uskovaisena katselin YouTubesta väittelyn predestinaatio-opista eli teologisesta kysymyksestä koskien Jumalan ennaltamääräämistä. Onko Jumala määrännyt ennalta kuka tulee uskoon ja pääsee Taivaaseen, kuten kalvinistisen suunnan teologit uskovat, vai onko ihminen vapaa uskomaan tai torjumaan uskon ja sitä myöten pelastuksen, kuten vastakkaisten suuntien teologit uskovat?

Teologit esittivät väittelyssä omat argumenttinsa vuorotellen, molemmat nojautuen Raamattuun sekä perustellen kantansa johdonmukaisesti. Lisäksi he kumosivat toistensa argumentit vasta-argumenteillaan. He olivat niin hyviä, että kumpikin sai minut vakuuttumaan vuoron perään, että juuri hän on oikeassa!

Toisaalta, kun kalvinismin opin vie loogiseen päätepisteeseensä, piirtyy kuva hirmuisesta Jumalasta sekä ihmisestä, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vastakkaisten oppien mukaan taas Jumalalla ei olisikaan kaikki, mukaan lukien ihmisen pelastus, kokonaan käsissään. Päättelin, ettei kumpikaan oppisuunta sellaisenaan voi olla täysin oikeassa. Meiltä ihmisiltä puuttuu tietoa, joka tarvittaisiin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Päädyin siis kantaan, että en tiedä. Emmehän voi tietää kaikkea – eikö se niin ole Raamatunkin mukaan? Paljon asioita meille kerrotaan Raamatussa suoraan, mutta kaikkea mitä keksimme kysyä ja pohtia, ei kerrota. Sen myöntäminen, ettei tiedä, on mielestäni myös loogista näin suuren mittaluokan kysymyksessä.

Päätin myös, etten kajoa ennaltamääräämisoppiin keskustellessani kristinuskosta muiden kanssa. Sen verran voin aihetta sivuta (kuten tässä kirjoituksessa), että totean ettei minulla ole ehdotonta kantaa, koska en tiedä tarpeeksi.

Myöhemmin lukiessani artikkeleita predestinaatio-opista sekä eri teologien kannoista siihen törmäsin muodollisen logiikan listaan argumentaatiovirheistä. Yksi niistä oli argumentum ad ignorantiam eli vetoaminen tietämättömyyteen. Sääntöjen mukaan, jos vetoaa tietämättömyyteen, on hävinnyt väittelyn...

  Ihminen haluaa pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" on luovuttamista. Varsinkin jos toteaa omalla tietämysalallaan, ettei tiedä, uskottavuus asiantuntijana saa kolauksen. Monella on kokemusta lääkäristä, joka vastaanotolla vaikenee sen sijaan, että vastaisi "en tiedä".

Olen välillä itse ollut tilanteessa, jossa joku esittää minulle ja keskustelun muille uskovaisille hankalan kysymyksen kristinuskosta, ja olen tuntenut että minun on pakko keksiä vastaus, jonkinlainen Raamatun kanssa linjassa oleva selitys. Miksen vain voisi todeta, etten tiedä ja ohjata kysyjän vaikka hyväksi tietämälleni kristinuskon opetussivustolle?

Tai jos tiedän kysymyksen olevan niin hankala, että se on askarruttanut teologeja halki vuosisatojen, voisin todeta vain, ettei tätä tiedetä – vielä. Iankaikkisuudessa tietämisemme täydellistyy.

Joskus "en tiedä" on oikea vastaus

  Oletukseen, että pystymme selittämään tyhjentävästi kaiken, liittyy eräs ongelma. Nimittäin eikö siihen sisälly samalla oletus, että oma viisaus on yhteismitallinen Jumalan viisauden kanssa?

Jobin kirjassa on monta perustavanlaatuista opetusta. Yksi niistä on muistutus ihmisen ymmärryksen vaillinaisuudesta. Kertomuksen alussa meille lukijoille paljastetaan tapahtumien lähteneen liikkeelle Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta koskien Jobia, Jumalan vilpitöntä ja nuhteetonta palvelijaa. Keskustelu käydään korkeuksissa eikä Job itse tiedä siitä mitään.

Saatana väitti, että Job on nuhteeton ja jumalaapelkäävä vain siksi, että Herra on antanut hänen menestyä ja hänellä on kaikki hyvin. "Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!", hän perusteli (Job 1:11). Jumala antaa Saatanalle luvan tuottaa Jobille onnettomuutta ja kärsimystä.

Niinpä Jobin elämä maan päällä muuttuu yhtäkkiä karmeaksi: hirvittävät onnettomuudet seuraavat toisiaan. 

Job ei ymmärtänyt miksi Jumala antoi hänen kärsiä niin kovin. Lopulta hän alkoi tivata Jumalalta selitystä kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle. Jobin kolme ystävää puolestaan yrittivät selittää hänen onnettomuuttaan päättelemällä, että sen on pakko johtua salatusta synnistä (Job 11:13-14). Me lukijat kuitenkin tiedämme, etteivät onnettomuudet olleet rangaistus Jobin synneistä.

Kun Herra kertomuksen lopussa puhuu heille, Hän sanoo olevansa vihastunut Jobin kolmeen ystävään (Job 42:7). Mutta selitystä tivannutta Jobiakin Herra nuhtelee: "– Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" (Job 38:2)

Herra esittää Jobille kysymyksiä: "Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!", "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu? Sinäkö tuot valon maan ylle, sinäkö opastat sen takaisin majaansa?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" jne.

Jumalan kysymykset kuulostavat retorisilta, koska on ilmeistä, että ne ylittävät Jobin ymmärryksen, mutta itse asiassa Jumala käskee Jobia vastaamaan: "Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Jumala käytännössä siis käskee Jobia myöntämään, ettei hän voi mitenkään ymmärtää kaikkea. Ja Job sanookin lopuksi: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

Ymmärryksemme on liian vähäinen, että pystyisimme selittämään kaiken ja vastaamaan tyhjentävästi kaikkiin kysymyksiin. 

"En tiedä, mutta..."

  Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: se että emme tiedä kaikkea, ei tarkoita, ettemme tietäisi mitään tai että kaikki tieto asettuisi kyseenalaiseksi. Raamatussa meille kerrotaan suoraan paljon asioita Jumalasta, Hänen tahdostaan ja teoistaan sekä maailman tilasta, ja ne ovat luotettavia ja tosia.

Toiseksi, arvostan todella paljon uskovaisten raamatunopettajien ja teologien yms. pyrkimystä ymmärtää, selittää ja opettaa kristinuskosta. Olen myös varma, etteivät he ajattele oman viisautensa olevan Jumalan viisauden kanssa yhteismitallinen.

Teologisissa ja filosofisissa väittelyissä on omat sääntönsä, mutta elämä ei ole väittely. Ei ole vaarallista todeta, ettei tiedä jotain.

  Vaikka "en tiedä" on välillä tarpeellinen lause kristitylle, puheenvuoroaan ei tarvitse jättää siihen, vaan voi ja monissa tilanteissa mielestäni pitääkin kertoa se minkä tietää. Näin on varsinkin silloin, kun asia vaivaa kysyjää henkilökohtaisesti.

En tiedä, miksi Jumala on sallinut sinulle tämän kärsimyksen, mutta tiedän että Hän rakastaa sinuakin (Joh. 3:16). En tiedä, miksi Jumala sallii uskovaisten kärsiä, mutta tiedän, että Taivaassa kärsimystä ei enää ole (Ilm. 21:4). En tiedä, miksi sinun on vaikea uskoa Jumalaan, mutta tiedän, että Hän on tarkoittanut evankeliuminsa julistettavaksi sinulle (Mark. 16:15).

"Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor. 13:9)