Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

Kärsivän todistus on vahvempi

   Miksi kärsivän Jobin todistus vahvistaa uskoani enemmän kuin vauraiden, menestyneiden ja terveiden uskovaisten todistukset?

Menestysteologia

  Tuoreena uskovaisena satuin katsomaan amerikkalaisen kristillisen tv-ohjelman, jossa kerrottiin todistuksia uskon puolesta. Kaikki todistukset koskivat raha-asioita ja terveyttä. Joku kertoi olleensa taloudellisissa vaikeuksissa, kunnes Jumala kuulemma oli luvannut hänelle, että "vuoden päästä tulet olemaan upporikas". Ja totta tosiaan, pian hän sai bisnesidean, ja rahaa alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

Kuva: Pixabay

Ohjelman esiintyjät varmaan halusivat todistuksillaan vahvistaa katsojien uskoa, mutta ainakaan minuun niillä ei ollut vaikutusta. Taloudelliseen menestykseen liittyvistä todistuksista minulle tuli oikeastaan paha mieli. Ne lässäyttivät kristinuskon ihmeellisen sanoman, joka on voimallinen muuttamaan ihmisen koko elämän sydämestä lähtien, vain yhdeksi pinnallisen maailman hölynpölyjutuista.

Sairauksista parantuneiden puolesta olin toki iloinen, mutta eivät heidänkään todistuksensa minuun suurta vaikutusta tehneet.

Myöhemmin sain tietää, että ohjelman edustamaa suuntausta kutsutaan kristittyjen keskuudessa menestysteologiaksi. Se on harhaoppi, jossa painotetaan uskovaisten ajallista menestystä, kuten juuri terveyttä ja mammonaa.

  Mutta muutenkaan todistukset ihmeparantumisista eivät ole minulle vahvimpia uskontodistuksia, vaikka eivät ne kaikki ole menestysteologiaa.

Raamatussakin kerrotaan Jumalan tekemistä parantamisihmeistä ja jopa kuolleista herättämisistä. Aineelliseen runsauteen perustuvia ihmeitäkin on, nimittäin ruokaihmeet: erämaassa vaeltaville israelilaisille ilmestyi taivaasta mannaa, 2. Kuninkaiden kirjassa kirjassa profeetta Elisa kohtasi köyhän lesken joka sai Jumalan ihmetekona öljyä jolla maksaa velkansa, Uudessa Testamentissa Jeesuksen jakamat viisi leipää ja kaksi kalaa riittivät viidelle tuhannelle miehelle.

Terveys, menestys, vauraus... kuolema

  Läheiseni voivat todistaa, että arvostan terveyttä valtavasti. Uskon myös Jumalan parantamisihmeisiin. Olen saanut kokea ja läheltä todistaa sairauksista parantumisia, joiden uskon olleen Jumalan antamia rukousvastauksia.

Toisaalta niin hieno asia kuin terveys onkin, se ei parhaimmillaankaan kestä kovin kauan. Sekin nainen, jonka Jeesus paransi verenvuotoa aiheuttavasta sairaudesta (Matt. 9:20-22), vanheni ja kävi raihnaiseksi tai mahdollisesti sairastui myöhemmin johonkin toiseen sairauteen, ja lopulta kuoli. Lasarus, jonka Jeesus herätti kuolleista, lopulta kuoli toisen ja viimeisen kerran ruumiillisesti. 

Jeesuksen ihmeparannusteot olivat ennen kaikkea tunnustekoja, jotta ihmiset tietäisivät että Hän on se joka sanoo olevansa. Ihmeelliset teot todistivat Jeesuksen voimasta ja vallasta. Ne eivät olleet tätä ajallista elämää koskevia mainoksia tai tarjouksia, tyyliin "jos uskot Jeesukseen, parannut sairauksista etkä enää koskaan sairastu uudestaan".

Jeesus sanoi tämän ihan suoraan parantaessaan halvaantuneen miehen (Matt. 9:5-8). Ensin Hän oli sanonut vuoteella makaavalle miehelle vain lohdulliset sanat: »Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.» 

Paikalla olleet lainopettajat kauhistelivat, miten Jeesus voi noin suuria luvata – vain Jumalallahan on valta antaa anteeksi syntejä. Silloin Jeesus kysyi "Kumpi on helpompaa, sanoa: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse ja kävele’?"

Vasta sen jälkeen Hän teki ihmetekonsa: "Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» – hän puhui nyt halvaantuneelle – »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.»". Ja halvaantunut parantui välittömästi, nousi ja käveli. 

Hämmästyttävän ihmeteon tarkoitus oli todistaa Jeesuksen valtasuuruudesta antaa anteeksi syntejä. Parantunut mies oli varmaan ikionnellinen kävelykyvystään, mutta se oli sittenkin toissijaista. 

Tämä ajallinen elämä ei ole se, jonka on tarkoitus olla (pysyvästi) tervettä, vaurasta ja menestyksekästä. Lasaruksen Jeesus herätti kuolleista, mutta ennen kaikkea se oli todistus siitä, että Hänen nimessään uskovat tulevat kerran heräämään ikuisen elämän ylösnousemukseen. 

Jobin todistus on vahvempi

  Uskon täytyy kestää, vaikka tuo kaikki – hyvinvointi, terveys, vauraus – tuhoutuisi. Sen täytyy kestää läpi kivun, kärsimyksen, masennuksen, ahdistuksen, puutteen...

  Siksi Saatana oli mielestäni osittain oikeassa ottaessaan Jobin suhteen esiin olosuhteiden merkityksen. Kestäisikö Jobin usko, vaikka Jumala sallisi hänelle onnettomuutta ja kärsimystä? Saatanan teoriahan oli, että Job on uskossa Jumalaan lähinnä tai yksinomaan siksi, että Jumala sulkenut hänet siunaukseensa: suuri hyvinvoiva perhe, terveyttä, vaurautta, kunnioitettu asema yhteisössä.

Väärässä Saatana oli veikatessaan, että Job kiroaisi ja luopuisi Jumalasta, jos niin tapahtuisi. Job joutui uskonkriisiin hirvittävien koettelemusten myötä, mutta ei kironnut Jumalaa, ei luopunut Hänestä.

"Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

– Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:20-21)

  Kärsimys sinänsä ei ole erityisessä asemassa minulle. Olen pistänyt merkille, että tämä helposti ymmärretään väärin. En usko sanontaan "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" tms. Sen sijaan ajattelen että on suuri todistus, että ihminen kärsii tässä ajassa, mutta uskoo rakastavaan Jumalaan evankeliumin tähden. Uskon Jumalaan ja tiedän että Hän rakastaa minua, koska olen saanut syntini anteeksi ja saan elää Hänen lapsenaan.

Kärsivän uskovaisen todistus on vahvempi siksi, että hänen uskoaan on koeteltu ja se on kestänyt. Todistus kertoo minulle, että jos usko perustuu sille mikä on ikuista, on toivoa kuolinvuoteellakin.

Kuva: Pixabay / geralt

  Sairauksista, köyhyydestä ja nälästä kärsiminen on yhdenlainen uskonkoetus. Toisenlainen uskonkoetus on omasta syntisyydestä johtuva murhe; siltä osin elämä olisi huolettomampaa uskosta osattomana.

Kaikkein suurin ja merkittävin koetus, ja siten vahvin uskontodistus, on se kun uskovainen joutuu kärsimään nimenomaan uskonsa tähden. Hän voisi saada kärsimyksensä loppumaan, jos kieltäisi Jeesuksen. Apostoleista lähes kaikki kärsivät ja lopulta kuolivat marttyyreina eli Jeesuksen todistajina.

Apostoli Pietari sanoo kaikille uskovaisille:

"Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." (1. Piet. 1:6-9)

Pohdintoja Jobista: hyväosaisuus, huono-osaisuus ja usko

  Job oli hyväsydäminen lähimmäinen, oikeamielinen, jumalaapelkäävä. Hän myös kuului yhteisönsä hyväosaisiin: Jumala oli siunannut häntä suurella rakastavalla perheellä, terveydellä ja vauraudella.

Eräänä päivänä alkoi järkyttävien tapahtumien sarja, jonka myötä Job menetti perheensä, omaisuutensa, terveytensä ja asemansa kunnioitettuna yhteisön jäsenenä.

 Saatana ennusti, että Job tulisi menettämään myös uskonsa.

"Olin sokealle silmä, rammalle sauva"

  Raamatussa on kohtia, joissa kuvaillaan laupeutta tavalla, joka koskettaa sydäntäni ja innoittaa minua olemaan itsekin parempi ihminen. Yksi sellaisista löytyy Jobin kirjan luvusta 29, jossa kärsivä Job kuvailee millainen hän oli ennen kuin suuret onnettomuudet kohtasivat hänet:

"Ken sanani kuuli, ylisti onneani,
ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua,
ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua,
lesken sydämessä minä herätin ilon.

Minä pukeuduin vanhurskauteen,
oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

Olin sokealle silmä,
rammalle sauva.

Köyhille minä olin isä
ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

Minä murskasin pahantekijän leuan
ja tempasin saaliin hänen hampaistaan." (Job 29:11-17)

Joku voisi huomauttaa, että nuohan ovat Jobin omia sanoja itsestään – kuinka luotettava todistus sellainen muka on... Kirjan alussa kuitenkin on tehty selväksi, että Job oikeasti oli poikkeuksellisen oikeamielinen ja hyväsydäminen ihminen, sillä Jumala itse sanoo hänestä: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." (Job 1:8)

  Job oli paitsi Jumalan uskollinen palvelija, myös yhteisönsä kunnioitettu ja rakastettu jäsen. Valitettavan usein tässä maailmassa yhteisöjen tukipilareiksi kutsutut ihmiset elävät kulissielämää tai ovat korruptoituneita omaneduntavoittelijoita. Jumalan todistuksesta kuitenkin päättelen Jobin olleen vilpitön hyväntekijä. Jumalahan näkee kaiken, myös jokaisen sydämeen. Miten siunattu Jobin yhteisö oli, kun heillä oli tuollainen tukipilari! 

Job ei auttanut vain omaa väkeään ja omaan yhteisöönsä kuuluvia ihmisiä, vaan kuten Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, hän välitti muukalaisistakin: "ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta". 

  Lainaamani katkelman viimeinen lause kuulostaa tutulta: "Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.". Daavidista, toisesta Jumalan palvelijasta, sanotaan Raamatussa jotain saman kaltaista. Se että toimii Jumalan silmissä hyvin ja oikein ei tarkoita pelkkää lempeyttä, vaan hyvyyteen kuuluu myös rohkeus taistella oikeuden ja totuuden puolesta pahantekijää vastaan.

Hyväosaisuus ja hyväntekeminen

  Jobin kertomuksessa tulee esille eräs ilmiö, josta ei kovin usein kuule puhuttavan: hyväosaisuus mahdollistaa hyvän tekemisen, kun taas huono-osaisuus vaikeuttaa sitä. Näin siis, kun puhutaan aineellisesta hyväosaisuudesta ja aineellisesta auttamisesta.

Jumala oli siunannut Jobia voimilla, terveydellä ja vauraudella, ja Job antoi tarvitseville siitä mitä oli saanut. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) Job hyväosaisena eli tämän periaatteen mukaan vaurautensa ja voimiensa osalta.

Job itse oli myös tietoinen siitä, miten merkittävästi hyväosaisuus oli mahdollistanut hänelle hyvän tekemisen. Hän puhuu näistä kahdesta rinnan, kuin ne olisivat saman asian kaksi puolta: onneani ylistettiin ja kaikki näkivät että tein hyvää.

  Onnettomuuksien myötä Jobilla ei enää ollut voimia tehdä hyvää. Hän oli heikko ruumiillisesti ja ahdinkonsa uuvuttama mieleltään ja tahdonvoimaltaan. Lisäksi, jos hän olisi lähes kaiken menettäneenä ja märkivine paiseineen edes lähestynyt muita ihmisiä, nämähän olisivat juosseet kirkuen pakoon. 

Job oli menettänyt sosiaalisen pääomansa – se suorastaan oli muuttunut omaksi irvikuvakseen: aiemmin hän oli laajalti tunnettu vauraana hyväntekijänä, nyt hän oli yhtä laajalti tunnettu miehenä jolle oli lyhyessä ajassa tapahtunut käsittämättömiä, mykistäviä kauheuksia. Jobia oli alettu karttaa ja halveksia. Häntä kai luultiin Jumalan kiroamaksi.

  Huono-osaisenakin Jobissa silti oli nähtävissä edellä mainitsemiani ihania piirteitä, kuten lempeys ja rehellisyys.

Job ei teeskennellyt handlaavansa tilanteen, vaan valitti ääneen sekä julisti olevansa katkera. Lyhyessä ajassa hän oli muuttunut valoisasti hymyilevästä toivontuojasta yhteisönsä hylkiöksi, joka oli pelkkää luuta ja nahkaa. Job tiedosti muutoksen ja puhui siitä avoimesti. Hän tiesi rehellisyyden olevan välttämätöntä suhteessa Jumalaan: "Teeskentelijät eivät hänen eteensä pääse."(Job 13:16) 

Job ei ex-menestyjänä korottanut itseään muiden huono-osaisten yläpuolelle, vaan puhui uutta sosiaalista viiteryhmäänsä puolustaen. Joskushan ihmiset eivät siedä itsensä kaltaisia, siis ihmisiä joilla on samoja ongelmia tai heikkouksia, koska eivät kestä nähdä niitä itsessään, mutta lempeä Job toteaa yleisesti onnen hylkäämien puolesta: "Onnen hylkäämä ansaitsee halveksuntaa, sanovat ne, joilla ei ole huolia, ja töytäisevät vielä kerran sitä, joka jo horjuu." (Job 12:5)

  Yksi syy lisää tykätä Jobista on hänen huumorintajuisuutensa. Lienee mustaa huumoria, kun Job sanoo odottavansa että pääsee kuollessaan haudan multiin tervehtimään matoja: "Äitini, sisareni!" Ja kun Job vastaa ystäviensä nuhdesaarnoihin, joissa nämä besserwisseröivät hänen tilannettaan, hän sanoo ivallisesti mm.: "– No olivatpa äänessä viisaat miehet! Kun te kuolette, kuolee viisaus maasta!" (Job 12:2)

Vaikka nämä esimerkit eivät ole sellaista huumoria jonka on tarkoitus saada ihmiset puhkeamaan hyväntuuliseen nauruun, päättelen niistä Jobin olleen paremmin voidessaan hauska ja sympaattinen.

Saatanan teoria

  Jobin kirjan alussa Saatana esittää teorian: Job uskoo Jumalaan vain siksi, että hänellä on asiat niin hyvin.

Jumalan kehuttua Jobia Saatana sanoo: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!" (Job 1:9-11)

Miten tutun kuuloinen väite tässä maailmassa! Saatanan esittämään periaatteeseen törmää usein käänteisessä muodossa: miksi uskoisin Jumalaan, kun minulla on asiat niin huonosti? Joko Jumalaa ei ole, tai sitten Jumala ei rakasta minua!

  Job joutuu valtavien menetystensä myötä uskossaan kriisiin ja vaatii Jumalalta selitystä, mutta sittenkin todistaa Saatanan teorian vääräksi. Sen jälkeen kun hänen kaikki lapsensa ovat kuolleet ja hän on menettänyt koko omaisuutensakin, hän sanoo:

"– Alastomana minä tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan täältä.
Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:21)

Ja kun Job kaiken lisäksi vielä sairastuu, hän käy vaimonsa kanssa sananvaihdon, jossa kirjaimellisesti kieltäytyy kiroamasta Jumalaa eli tekemästä sitä mitä Saatana oli vakuutellut tapahtuvaksi. Vaimo nimittäin puuskahtaa Jobille: "Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!", mutta Job vastaa: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:10)

  Kun tarkemmin ajattelee, niin vaikka Saatanan teorialle löytyy paljon kannattajia tässä maailmassa, se myös todistetaan vääräksi koko ajan: monien uskovaisten usko Jeesukseen on vahvistunut erityisesti kärsimyksessä. Lisäksi monet uskomattomat kääntyvät Jumalan puoleen juuri kärsimyksessä.

Kristinuskon ydinsanoma on evankeliumi eli ilosanoma pelastuksesta Jeesuksessa. Evankeliumin perusteella voimme aina luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon meitä kohtaan, olimmepa hyväosaisia tai huono-osaisia tai jotain siltä väliltä. 

  Jobia sanotaan joskus Vanhassa Testamentissa olevaksi ennuskuvaksi Jeesuksesta. Jobkin oli Jumalan kärsivä palvelija kuten Jeesus maailmassa ollessaan. Mutta toisin kuin Jeesus, Job oli syntinen. Vaikka Job oli ihana, laupias ja oikeamielinen, hänkin tarvitsi lunastajaa eli Jeesusta: 

"Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)

Maailman vaikein lause

  Ihminen haluaisi pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" vaikuttaa olevan maailman vaikein lause. Joskus se on kuitenkin ainoa oikea vastaus.

Häviäjän lause?

  Tuoreena uskovaisena katselin YouTubesta väittelyn predestinaatio-opista eli teologisesta kysymyksestä koskien Jumalan ennaltamääräämistä. Onko Jumala määrännyt ennalta kuka tulee uskoon ja pääsee Taivaaseen, kuten kalvinistisen suunnan teologit uskovat, vai onko ihminen vapaa uskomaan tai torjumaan uskon ja sitä myöten pelastuksen, kuten vastakkaisten suuntien teologit uskovat?

Teologit esittivät väittelyssä omat argumenttinsa vuorotellen, molemmat nojautuen Raamattuun sekä perustellen kantansa johdonmukaisesti. Lisäksi he kumosivat toistensa argumentit vasta-argumenteillaan. He olivat niin hyviä, että kumpikin sai minut vakuuttumaan vuoron perään, että juuri hän on oikeassa!

Toisaalta, kun kalvinismin opin vie loogiseen päätepisteeseensä, piirtyy kuva hirmuisesta Jumalasta sekä ihmisestä, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vastakkaisten oppien mukaan taas Jumalalla ei olisikaan kaikki, mukaan lukien ihmisen pelastus, kokonaan käsissään. Päättelin, ettei kumpikaan oppisuunta sellaisenaan voi olla täysin oikeassa. Meiltä ihmisiltä puuttuu tietoa, joka tarvittaisiin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Päädyin siis kantaan, että en tiedä. Emmehän voi tietää kaikkea – eikö se niin ole Raamatunkin mukaan? Paljon asioita meille kerrotaan Raamatussa suoraan, mutta kaikkea mitä keksimme kysyä ja pohtia, ei kerrota. Sen myöntäminen, ettei tiedä, on mielestäni myös loogista näin suuren mittaluokan kysymyksessä.

Päätin myös, etten kajoa ennaltamääräämisoppiin keskustellessani kristinuskosta muiden kanssa. Sen verran voin aihetta sivuta (kuten tässä kirjoituksessa), että totean ettei minulla ole ehdotonta kantaa, koska en tiedä tarpeeksi.

Myöhemmin lukiessani artikkeleita predestinaatio-opista sekä eri teologien kannoista siihen törmäsin muodollisen logiikan listaan argumentaatiovirheistä. Yksi niistä oli argumentum ad ignorantiam eli vetoaminen tietämättömyyteen. Sääntöjen mukaan, jos vetoaa tietämättömyyteen, on hävinnyt väittelyn...

  Ihminen haluaa pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" on luovuttamista. Varsinkin jos toteaa omalla tietämysalallaan, ettei tiedä, uskottavuus asiantuntijana saa kolauksen. Monella on kokemusta lääkäristä, joka vastaanotolla vaikenee sen sijaan, että vastaisi "en tiedä".

Olen välillä itse ollut tilanteessa, jossa joku esittää minulle ja keskustelun muille uskovaisille hankalan kysymyksen kristinuskosta, ja olen tuntenut että minun on pakko keksiä vastaus, jonkinlainen Raamatun kanssa linjassa oleva selitys. Miksen vain voisi todeta, etten tiedä ja ohjata kysyjän vaikka hyväksi tietämälleni kristinuskon opetussivustolle?

Tai jos tiedän kysymyksen olevan niin hankala, että se on askarruttanut teologeja halki vuosisatojen, voisin todeta vain, ettei tätä tiedetä – vielä. Iankaikkisuudessa tietämisemme täydellistyy.

Joskus "en tiedä" on oikea vastaus

  Oletukseen, että pystymme selittämään tyhjentävästi kaiken, liittyy eräs ongelma. Nimittäin eikö siihen sisälly samalla oletus, että oma viisaus on yhteismitallinen Jumalan viisauden kanssa?

Jobin kirjassa on monta perustavanlaatuista opetusta. Yksi niistä on muistutus ihmisen ymmärryksen vaillinaisuudesta. Kertomuksen alussa meille lukijoille paljastetaan tapahtumien lähteneen liikkeelle Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta koskien Jobia, Jumalan vilpitöntä ja nuhteetonta palvelijaa. Keskustelu käydään korkeuksissa eikä Job itse tiedä siitä mitään.

Saatana väitti, että Job on nuhteeton ja jumalaapelkäävä vain siksi, että Herra on antanut hänen menestyä ja hänellä on kaikki hyvin. "Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!", hän perusteli (Job 1:11). Jumala antaa Saatanalle luvan tuottaa Jobille onnettomuutta ja kärsimystä.

Niinpä Jobin elämä maan päällä muuttuu yhtäkkiä karmeaksi: hirvittävät onnettomuudet seuraavat toisiaan. 

Job ei ymmärtänyt miksi Jumala antoi hänen kärsiä niin kovin. Lopulta hän alkoi tivata Jumalalta selitystä kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle. Jobin kolme ystävää puolestaan yrittivät selittää hänen onnettomuuttaan päättelemällä, että sen on pakko johtua salatusta synnistä (Job 11:13-14). Me lukijat kuitenkin tiedämme, etteivät onnettomuudet olleet rangaistus Jobin synneistä.

Kun Herra kertomuksen lopussa puhuu heille, Hän sanoo olevansa vihastunut Jobin kolmeen ystävään (Job 42:7). Mutta selitystä tivannutta Jobiakin Herra nuhtelee: "– Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" (Job 38:2)

Herra esittää Jobille kysymyksiä: "Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!", "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu? Sinäkö tuot valon maan ylle, sinäkö opastat sen takaisin majaansa?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" jne.

Jumalan kysymykset kuulostavat retorisilta, koska on ilmeistä, että ne ylittävät Jobin ymmärryksen, mutta itse asiassa Jumala käskee Jobia vastaamaan: "Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Jumala käytännössä siis käskee Jobia myöntämään, ettei hän voi mitenkään ymmärtää kaikkea. Ja Job sanookin lopuksi: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

Ymmärryksemme on liian vähäinen, että pystyisimme selittämään kaiken ja vastaamaan tyhjentävästi kaikkiin kysymyksiin. 

"En tiedä, mutta..."

  Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: se että emme tiedä kaikkea, ei tarkoita, ettemme tietäisi mitään tai että kaikki tieto asettuisi kyseenalaiseksi. Raamatussa meille kerrotaan suoraan paljon asioita Jumalasta, Hänen tahdostaan ja teoistaan sekä maailman tilasta, ja ne ovat luotettavia ja tosia.

Toiseksi, arvostan todella paljon uskovaisten raamatunopettajien ja teologien yms. pyrkimystä ymmärtää, selittää ja opettaa kristinuskosta. Olen myös varma, etteivät he ajattele oman viisautensa olevan Jumalan viisauden kanssa yhteismitallinen.

Teologisissa ja filosofisissa väittelyissä on omat sääntönsä, mutta elämä ei ole väittely. Ei ole vaarallista todeta, ettei tiedä jotain.

  Vaikka "en tiedä" on välillä tarpeellinen lause kristitylle, puheenvuoroaan ei tarvitse jättää siihen, vaan voi ja monissa tilanteissa mielestäni pitääkin kertoa se minkä tietää. Näin on varsinkin silloin, kun asia vaivaa kysyjää henkilökohtaisesti.

En tiedä, miksi Jumala on sallinut sinulle tämän kärsimyksen, mutta tiedän että Hän rakastaa sinuakin (Joh. 3:16). En tiedä, miksi Jumala sallii uskovaisten kärsiä, mutta tiedän, että Taivaassa kärsimystä ei enää ole (Ilm. 21:4). En tiedä, miksi sinun on vaikea uskoa Jumalaan, mutta tiedän, että Hän on tarkoittanut evankeliuminsa julistettavaksi sinulle (Mark. 16:15).

"Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor. 13:9)

Itsemurha on synti – miksi kristinuskon kanta on niin ehdoton?

  Kautta historian eri kulttuureissa on muodostettu määritelmiä "hyvälle itsemurhalle". Niiden mukaan oman henkensä riistäminen voi tietynlaisissa tilanteissa olla kunniallinen, yksilön arvokkuutta suojaava tai järjellisyyden vuoksi hyveellinen teko.

  Kristinusko sen sijaan on aina ollut ehdoton kannassaan, jonka mukaan itsemurha on vakava synti kaikissa tilanteissa.

 "Hyvän itsemurhan" historiaa

  Järkeä ihannoivassa antiikin Kreikassa itsemurhaa pidettiin pääsääntöisesti vääränä- tekona, mutta mm. stoalaiset filosofit mainitsivat tilanteita, joissa se olisi hyvä vaihtoehto – parempi kuin elämän jatkaminen. Nimittäin jos henkilön on syystä tai toisesta mahdotonta elää hyveellistä elämää, elämänsä tarkoituksellinen lopettaminen on järjellinen ja siten hyveellinen teko. 

Se että kuolee puhtaasti järjellisen harkinnan lopputuloksena oman kätensä kautta oli osoitus yksilön täysivaltaisuudesta. Torjuttavaa oli elämä, tai kuolema, tunnevaltaisen epätoivon tilassa.

Roomalaisetkin erottelivat hyvän ja huonon itsemurhan. Hyväksyttävänä pidetyn itsemurhan motiivi oli patrioottinen eli henkensä riistäminen oman, oman maansa ja keisarin kunnian suojelemisen tähden. Patrioottinen itsemurha oli kunniallisena pidetty teko. Huono itsemurha sen sijaan oli sellainen, jonka motiivi oli henkilökohtainen.

  Tunnettu esimerkki hyvänä pidetystä itsemurhasta historiassa on japanilaisen samurai-soturiluokan seppuku eli kunniaitsemurha. Se on rituaalisesti tarkemmin määritelty muoto harakirista. Seppukussa itsemurhaaja viiltää vatsansa auki lyhyellä samuraimiekalla. Tekijän katsottiin pelastavan itsensä häpeältä sekä palauttavan kunniansa ottamalla kuolemansa omiin käsiinsä. Erityisen ihailtavana pidettiin, jos seppukun tekijä pystyi jopa hallitsemaan kasvonsa niin, etteivät ne vääntyisi tuskan irvistykseen.

  Kiinassa syntyneen kungfutselaisuuden ihanne on "jalo ihminen": hyväntahtoinen, moraalisten hyveiden mukaan kaikissa tilanteissa toimiva ihminen, joka on aina tyyni ja rauhallinen. Kungfutselaisuudessa on uskottu, että hyveellisesti elämisessä epäonnistuminen on kuolemaa pahempi, joten joissain tilanteissa itsemurhaa on pidetty moraalisesti hyväksyttävänä, jopa kiitettävänä tekona.

  Entä uuden ajan länsimainen kulttuuri? Eutanasiaa eli "potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä tapahtuvaa lääkärin tarkoituksellista potilaan elämän lopettamista lääkkeitä antamalla" aika usein puolustetaan vetoamalla kipuun: eutanasia olisi ratkaisu parantumattoman sairauden aiheuttamaan sietämättömään kipuun. 

On kuitenkin paradoksaalista, että eutanasiaa vaaditaan lailliseksi juuri nyt, kun meillä on paremmat lääketieteelliset keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa! Tästä päättelen, että pohjimmainen syy eutanasian vaatimiselle ei ole potilaan vapauttaminen kivusta, vaan "arvokkuudella kuolemisen" (dying with dignity) ihanne.

Arvokkuudella kuolemisella tarkoitetaan, että kuoleva itse hallitsee kuolemisensa olosuhteita, jotta ne heijastaisivat hänen omanarvontuntoaan myös muiden silmissä. Ihanne nähdäkseni ammentaa valistuksen ajan humanistisesta aatteesta, joka korosti itsehallintaa ja yksilönvapautta.

  Yhteenvetona, useimpien "hyvän itsemurhan" perustelujen ytimessä on kunnia- ja arvokkuuskäsitys, joka perustuu yksilön oman itsensä hallitsemiselle. Perimmäisenä pyrkimyksenä näyttää olevan, että ihmisen kohtalo olisi hänen omissa käsissään loppuun asti.

 Judeokristillinen vastavoima historiassa

  Kristinusko ja siitä nouseva ns. judeokristillinen kulttuuriperinne on maailman historiassa asettunut räikeästi itsemurhan oikeutuksia vastaan: itsemurha ei ole ollut hyväksyttävää missään tilanteessa, mistään motiivista. 

Yksi eriskummallisimmista ja rajuimmista tämän ehdottoman kannan ilmentymistä historiassa oli roomalais-katolisen kirkon moraaliopetukseen nojautuneen Ranskan kuningas Louis XIV:n vuonna 1670 asettama itsemurhaa koskeva rikoslainsäädäntö.

Itsemurhan rikoksesta epäilty vainaja ensinnäkin haastettiin oikeuteen ja, mikäli mahdollista, ruumis tuotiin oikeussaliin istumaan syytetyn penkille! Vainajalla oli oma asianajaja, joka pyrki osoittamaan, ettei kuolinsyynä ollut itsemurha, vaan vaikka onnettomuus. 

Jos vainaja tuomittiin syylliseksi itsemurhan tekemiseen, hänen ruumiinsa raahattiin kaupungin katuja pitkin julkiselle teloituspaikalle. Ruumille ei suotu hautaamista, vaan se heitettiin jätekasaan. Lain mukaan itsemurha oli petos sekä kuningasta että Jumalaa vastaan, mikä sinänsä on johdonmukaista, mutta miksi ruumista käsiteltiin noin raa'alla ja häpäisevällä tavalla? 

Kenties siksi, että ymmärrettiin itsemurhan motiivina olleen usein yritys pelastaa itsensä häpeältä yhteisön silmissä? Ruumiin törkeän käsittelyn tarkoitus oli ehkä viedä pohjaa motiivilta: et voi kuolemaan pakenemallakaan välttää omalle muistollesi ja perheellesi koituvaa häpeää!

  Monissa kristillisissä maissa itsemurha oli pitkään rikos, tosin "rangaistuksena" oli vain, ettei ruumista haudattu kirkkomaalle. Suomessa itsemurha poistettiin rikoslaista vuonna 1889, mutta esim. Englannissa vasta vuonna 1961.

Jumalan tahdon kunnioittaminen

  Miksi kristinuskon kanta itsemurhaan on niin ehdoton?

  Kun ajattelen itsemurhaa Raamatun valossa, mieleeni tulee ensinnäkin luomiskertomus: Jumala loi ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen (1. Moos. 2:7) Toiseksi Kymmenessä käskyssä Jumala sanoo: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13)

Kolmanneksi mieleeni tulee erinäisiä ihmisiä Raamatussa. Jotkut tekivät itsemurhan, kuten kuningas Saul ja hänen uskollinen aseenkantajansa, jotka kummatkin heittäytyivät omaan miekkaansa epätoivoisessa taistelutilanteessa. Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja, tajuttuaan mitä oli tehnyt "meni pois ja hirttäytyi".

  Kirkkaimpana mieleeni tulee kuitenkin Job, ihminen jonka onni kääntyi kärsimykseksi. Suunnattomista menetyksistä ja kivuliaasta paisesairaudesta kärsineen Jobin oma vaimokin, seurattuaan miehensä piinaa, kehotti tympeästi: "Kiroa  jo Jumala ja kuole pois!" Siihen Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:9-10)

Katkeruuttaan ääneen itkenyt, märkiviä paiseitaan rapsutellut, ihmisten hylkäämä ja pilkkaama Job piti kiinni Jumalalta saamastaan henkirievusta, vaikka oli jo alkanut toivoa kuolemaa. Sitäkin enemmän hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. 

  Kristinuskon ehdottomuuden takana on Jumalan, elämän antajan, tahdon kunnioittaminen. Yksin Jumalalle kuuluu päätös siitä, milloin ja miten kunkin meistä on kuoltava. Ihminen, joka riistää oman tai toisen ihmisen hengen, rikkoo pahoin Jumalaa vastaan.

  Vaikka ymmärrän hyvin toiveen "arvokkuudella kuolemisesta" ja toivoisin, että oma kuolemani aikanaan tulisi olemaan rauhallinen ja omanarvontuntoni mukainen, pitäydyn kristinuskon opetuksessa, että itsemurha, mukaan lukien eutanasia, on synti.

Yritän muistaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen kuoleman edellä on vain inhimillisen heikkoutensa tuntemista eikä siihen sisälly mitään todellista vaaraa. Olemme tällä hetkelläkin heikkoja ja rajallisia olentoja – kuoleman edellä vain vihdoin tunnemme rajamme täysin. Siinä ei pitäisi olla mitään liian outoa ja ahdistavaa.

Sitä paitsi ehkä se, ettei pysty yhtään hallitsemaan millaisena tulee nähdyksi muiden ihmisten silmissä ulkoisesti, viimeistään pakottaa ihmisen sydämessään kohtaamaan Jumalan armollisen katseen? 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohtalon ottaminen omiin käsiin?

  Miten kristinuskon opetus suhteutuu edellä mainitsemaani kunnian, itsensä hallitsemisen ja kohtalon omiin käsiinsä ottamisen kolmikantaan, joka on ollut "hyvän itsemurhan" määritelmien perustana monissa kulttuureissa? 

  Mielestäni epätoivoisena elossa sinnitellyt ja yhä uudestaan itsehillintänsä menettänyt Job toimi kaikesta huolimatta kunniallisesti, vaikka stoalaiset filosofit ja japanilaiset samurait olisivat luultavasti halveksineet häntä.

Nähdäkseni kunniallisuuteen sisältyy nimittäin välttämättä rehellisyys. Elämän, kuoleman ja kohtalon kysymyksissä rehellistä on, että tunnustaa oman heikkoutensa ja rajallisuutensa, ja Jumalan suuruuden. 

Heikoksi paljastumisen uhan ja häpeän pakeneminen kuolemaan on epärehellistä, ja jo sen vuoksi kunniaitsemurha ei voi koskaan olla oikeasti kunniallinen teko. Seppukun tekijä kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta – tappiotaan, tekojensa seurauksia, häpeää – kun taas Job, vaikkakin itkien ja vaikeroiden, jatkoi elämää.

Entä kohtalo? Se on perimmäisesti Jumalan käsissä. Vaikka tässä maallisessa elämässä joku kokisi hallitsevansa omaa kohtaloaan, viimeistään ikuisuudessa hän joutuu toteamaan, että hänenkin kohtalonsa on aina ollut Korkeimman käsissä.

Kunnia annetaan Jumalalle.

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: »Sinä olet minun Jumalani!» Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31:15-16)

 

Uuden mahdollisuuden usko

  On yhdenlainen itsemurha, jota mikään kulttuuri ei ole hyväksynyt kunnialliseksi ja hyveelliseksi: henkensä riistäminen epätoivoisen henkilökohtaisen tunnekuohun tilassa. Uskoisin sen olevan huomattavan yleinen mielentila itsemurhan tekijöillä.

  Juudas, Jeesuksen kavaltaja, teki itsemurhan epätoivoisessa tunnekuohussa. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: "Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: »Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.» Mutta he vastasivat: »Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.» Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." (Matt. 27:3-5)

Juudas parka. Mutta mitä varten hän ylipappien luo meni? Miksi hän ei mennyt vaikka muiden opetuslasten luo ja puhunut ahdingostaan? Miksi hän ei mennyt rukouksessa Jumalan eteen ja pyytänyt anteeksi? Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että tulisi nousemaan kuolleista. Eikö Juudas pitänyt yhtään edes mahdollisena, että jotain suurta saattoi vielä olla tulossa? 

  Oli toinenkin mies, joka samoina vuorokausina oli joutunut Jeesuksen tähden musertavan hirveään mielentilaan, nimittäin Pietari. Viimeisellä aterialla Jeesus oli ennustanut, että Pietari tulisi kieltämään Hänet kolmesti. Pietari oli vakuutellut Jeesukselle, ettei milloinkaan tulisi hylkäämään Häntä. 

Yönä, jona Jeesus vangittiin, tapahtui juuri niin kuin Hän oli ennustanut. Voin vain kuvitella Pietarin järkytyksen ja pohjattoman katumuksen, kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän itki katkerasti. Miten hirveää Pietarille mahtoi olla tuon yön jälkeen herätä uuteen aamuun!

Pietari kuitenkin jatkoi muiden opetuslasten joukossa, ja kolmen päivän kuluttua ristinkuolemasta hän kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen. Herra jutteli vakavasti Pietarin kanssa ja antoi hänelle anteeksi. 

Miksi Pietari oletti, että hänellä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi mitään asiaa Jeesuksen luona?

Kerran aiemmin eräässä Jeesuksen opetustilanteessa monet kuulijoista olivat lähteneet pois paheksuen Hänen opetustaan. Jeesus oli kysynyt silloin opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari oli vastannut: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Tuon käsittämättömän karmean yön jälkeen Pietari edelleen uskoi, ettei kukaan muu voi häntä auttaa kuin Jeesus.

  Silloinkin, kun kukaan tai mikään muu ei voi auttaa, kun kaikki on hajonnut, Jeesus voi auttaa. Kristinusko on elämän ja uuden mahdollisuuden usko.

Maailmankaikkeuden mysteeristä

  On kysymys, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, olivatpa he uskovaisia, ateisteja tai todellisuuskäsitykseltään mitä vain: mitä tämä kaikki, siis maailmankaikkeus, oikein on? 

  Raamatussa kerrotaan maailmankaikkeudesta suuripiirteisesti, mutta paljon jätetään toistaiseksi vaille vastausta. Mielestäni säväyttävimmät jakeet aiheesta löytyvät Jobin kirjasta.

Kysymys joka yhdistää kaikkia

  Olin ehkä 8- tai 9-vuotias, kun ensimmäisen kerran pohdin maailmankaikkeuteen liittyviä mysteerejä. Eniten mietityttivät sen rajat: jos avaruudessa lähtisi kulkemaan suoraan eteenpäin loputtomiin, mihin päätyisi? 

Kun maailmankaikkeutta ajattelee pitempään, se alkaa tuntua mielettömältä, hullunkuriselta: on avaruus, jossa planeetoiksi kutsutut pallot pyörivät ympäri ja ympäri, asteroidit suhahtelevat ohi, valtavia mustia aukkoja ammottaa galaksien laidoilla ja ne imevät sisäänsä ainetta joka katoaa jonnekin tai hajoaa olemattomiin, ja aina vain ilmaantuu uusia galakseja tähtineen ja planeettoineen, kaiken jatkuessa, siltä näyttää, loputtomiin.

Maapallolla ihmissukupolvet syntyvät, ihmettelevät tätä kaikkea, omaa olemassaoloaankin, ja kuolevat saamatta (naturalistisesta näkökulmasta ajateltuna) koskaan tietää vastausta.

  Nuorena aikuisena juttelin kosmologin kanssa ja esitin kysymykseni hänelle. Ilmeisesti maallikot kysyvät heiltä tällaisia usein, sillä hän alkoi tottuneesti selittää, kuinka maailmankaikkeutta voi ajatella ilmapallona, jota puhalletaan – maailmankaikkeus laajenee kuin ilmapallon pinta.

Esitin jatkokysymyksiä: mikä sitten on se tila, jossa maailmankaikkeus laajenee puhallettavan ilmapallon tavoin ja mihin se mahdollisesti päättyy sekä mistä maailmankaikkeus on tullut ja miksi se on olemassa? Näihin kysymyksiin hän ei osannut vastata, ainakaan tavalla, joka olisi tyydyttänyt uteliaisuuteni.

Keskustelun jälkeen aloin eräänä iltana miettiä tätä kaikkea. Menin pohdinnoissani pitemmälle kuin koskaan aiemmin olin mennyt, ja jouduin pakokauhun valtaan. Suurimpana syynä pakokauhulle oli juuri se, ettei kukaan pysty vastaamaan kysymyksiin. 

Avaruustieteiden huippuasiantuntijat ihmettelevät kaikkeutta ja sen alkuperää viimekädessä samoin kuin muutkin. Me kaikki vain olemme tällä loputtomiin pyörivällä pallolla, loputtomalta vaikuttavan avaruuden keskellä, eikä kukaan tiedä miksi...

Psykiatriassa on keskusteltu tilasta, jota kutsutaan nimellä "filosofian laukaisema psykoosi". Ehkä se olisi ollut seuraava vaihe? Tila kuitenkin päättyi ennen kuin sekosin. Tunsin kuinka hulluksi tulon partaalla oleva mieleni normalisoitui, ja arkitietoisuus asettui taas paikalleen: välitön ympäristöni, seuraavan päivän suunnitelmani jne. 

  Ja kuitenkin, vaikka arkitietoisuus palautui, mysteeri oli edelleen vailla vastausta.

Suuripiirteinen vastaus

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä." (1. Moos. 1:1-2)

 Kun kysytään olemassaolon kysymyksiä, niin maailmankaikkeuden mittakaavassa tiede ja jumalausko lopulta kohtaavat: tiede ei enää pysty vastaamaan kysymyksiin, kun taas jotkut uskot, kuten kristinusko, väittävät maailmankaikkeuden olevan luotu ja Luojan ilmoittaneen itsensä meille. 

Tämä on ravisuttelevaa, koska tavallisestihan ajatellaan, että luonnollinen todellisuus ja jumalauskon mukaiset väitteet siitä ovat toisistaan loputtoman irrallisia, toisiaan milloinkaan kohtaamattomia kokonaisuuksia. Kirjoitin viime kerralla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa luonnontieteen empiirisin menetelmin, koska Jumala ei ole luonnonainetta, vaan henki. Järjellisesti taas päädytään siihen, että maailmankaikkeuden olemassaolo suorastaan edellyttää ikuisen Luojan olemassaoloa!

  Raamatun mukaan maailmankaikkeudella on siis Luoja, ja Hänen kerrotaan luoneen taivaat kunniakseen:

"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin." (Ps. 19:2-4)

Maailmankaikkeus eri väreissä hehkuvine planeettoineen ja säihkyvine tähtikuvioineen on kaunis, mutta suuruudessaan ja salaperäisyydessään pelottava, kunnioitusta herättävä. Kunnia kuuluu Luojalle. 

  Suurelta osalta maailmankaikkeutta koskevat kysymykset jätetään toistaiseksi avoimiksi Raamatussakin. Se mitä meille kerrotaan, on kovin suuripiirteistä. Jos vaikka kysymys "mihin avaruus loppuu?" askarruttaa, niin siihen ei anneta Raamatussa vastausta. Apostoli toteaakin Uudessa Testamentissa, että toistaiseksi "tietämisemme on näet vajavaista" (1. Kor. 13:9).

  Kiehtovimmin maailmankaikkeuden mysteerejä lähestytään mielestäni Jobin kirjassa, kun Luoja itse puhuu niistä.

Kärsivä, katkeruuttaan julistava Job tivaa Jumalalta syytä järkyttäviin onnettomuuksiinsa. Lopulta Jumala vastaa esittämällä hänelle joukon tähtitieteellisen mittaluokan vastakysymyksiä:

"Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset?" "Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran?" "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu?" 

"Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? Osaatko tuoda ajallaan esiin eläinradan tähdet, sinäkö talutat Leijonaa ja sen pentuja? Sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?" (Job 38:4, 12, 19, 31, 32, 33)

Jumala ei vastannut Jobin kysymykseen, mutta Job rauhoittui, koska Jumala puhui hänelle, oli kuullut häntä ja välitti hänestä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vastausta Jumalan esittämiin kysymyksiin: "Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen", hän sanoi. 

Mutta vaikkei Jumala tuossa kohtaa vastannut minunkaan kysymyksiini, eli kysymyksiin maailmankaikkeudesta, siitä mitä Hän sanoi Jobille on pääteltävissä jotain. Ensinnäkin, Jumala ei omista syistään halua kertoa meille kaikkea, ja toiseksi, että meidän käsityskykymme ei varmaan edes riittäisi, vaikka Hän tekisikin niin.

Toisaalta Jumalan maailmankaikkeutta koskevat kysymykset ovat sisällöltään juuri sellaisia, joita olen pohtinut: kaikkeuden mittasuhteet ja vaikutussuhteet, taivaankappaleiden luomisen alkuhetki... Nuo jakeet Jobin kirjassa aina säväyttävät minua – olkoonkin että ne ovat kysymyksiä eivätkä vastauksia. 

Saako ihminen koskaan tietää?

  Muutama vuosi sitten teknologia-alan keksijä Elon Musk herätti kummastelua sanomalla pitävänsä lähes varmana, että maailmankaikkeus on simulaatio, siis jonkinlainen keinotekoisesti rakennettu ja ylläpidetty pienoismalli ja siten harhaa. Vaikken itse tietenkään usko tuohon, ilahdun moisista hulluistakin pohdinnoista, koska tykkään mysteereistä. 

Lisäksi mielikuvitukselliset pohdinnat alleviivaavat sitä, ettei ihmiskunnalla ole tieteellisestä ja teknologisesta menestyksestään huolimatta vastauksia maailmankaikkeuden suurimpiin kysymyksiin.

Ihmiselämä rutiineineen tuntuu helposti arkipäiväisen tylsältä, mutta olemassaolon kysymykset maailmankaikkeuden mittakaavassa repäisevät siihen salaperäisen syvyyden: on tämä valtava mysteeri, joka on yhtä ajankohtainen nyt kuin Jobin aikoina, tuhansia vuosia sitten.

  Voisin kuvitella, että esimerkiksi masentunut ihminen, joka on ajautunut harkitsemaan itsemurhaa, voi saada mysteerien pohtimisesta uuden syyn jatkaa elämäänsä – ainakaan hän ei voi sanoa, että maailmankaikkeuskin olisi jo nähty ja koettu ja osoittautunut turhanpäiväiseksi. 

Jobin kertomuksessa on kyse paljon muustakin, mutta juuri noinkin tapahtui: Jumala vei toivottomuuteen ja masennukseen vajonneen Jobin ajatukset tähtien tasolle ja maailmankaikkeuden synnyn kysymysten äärelle, ja sitä kautta omaan kaikkivaltiuteensa ja voimaansa. 

Vaikka meistä elämämme ja olemassaolomme tuntuisi sattumanvaraiselta, vailla tarkoitusta olevalta, se ei tarkoita, että niin olisi. Meiltä vain puuttuu tietoa ja ymmärrystä.

  Raamatussa kerrotaan, että kaikki mikä on syntynyt, on syntynyt Jumalan Sanalla ja että Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Nyt tietämisemme vielä on vajavaista, mutta Jeesukseen uskoville luvataan, että pääsemme kerran ikuiseen elämään, jossa ihmeellinen todellisuus kokonaisuudessaan avautuu koettavaksemme.

"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen." (Ps. 8:4-5)

"Miten voin luottaa Jumalaan, kun Hän on sallinut niin paljon pahoja tapahtumia elämässäni?"

  Miksi Jumala, joka on hyvä ja kaikkivaltias, sallii esimerkiksi pienten lasten kärsiä? 

  Miten voi luottaa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen, kun Hän on sallinut niin paljon pahoja tapahtumia omassa elämässä?

Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi on niin paljon kärsimystä?

  Muutama vuosi sitten katsoin YouTubesta ihan päivittäin videoita, joilla vakavasti sairaat ihmiset kertoivat elämästään sairautensa kanssa. Minulle oli käynyt se YouTuben käyttäjille tuttu ilmiö, että katseltuani muutaman (omaa sairauttani käsittelevän) videon, sivusto ehdotti lisää saman kaltaisia videoita. Lopulta seurasin yli kymmenen vakavasti sairaan ihmisen videopäiväkirjaa. Jotkut heistä nukkuivat pois sinä aikana.

Kun olin katsellut tuollaisia videoita paljon ja pitemmän aikaa, minua joskus melkein nolotti toivottaa sairaalle Jumalan varjelusta ja siunausta, kertoa muistavansa häntä rukouksissa tms. Kärsimyksen määrä oli niin musertava. Tuntui kuin minun olisi pitänyt kirjoittaa lohdutukseksi ja rohkaisuksi tarkoittamani kommentti anteeksi pyydellen, kuin pahoitellen Jumalan ja kristinuskon puolesta. Toisinaan joku kommentoikin vihaisesti: miten voit toivottaa "Jumalan siunausta", kun sinun jumalasihan on tämänkin kärsimyksen sallinut!? 

  Noihin aikoihin minun täytyi tietoisesti ja johdonmukaisesti pysähtyä pohtimaan, miten asia oikein on. Kristinuskon sanoma Jumalasta on toivon lähde maailmassa – on nurinkurista, jos siitä kertoessaan joutuu nolostelemaan. Halusin siis oikeastaan vastauksen "pahan ja kärsimyksen ongelmana" tunnettuun kysymykseen: jos jumala kerran on hyvä ja kaikkivoipa, miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Jos jumala on hyvä, eikö hän tahtoisi poistaa kärsimyksen, ja jos hän on lisäksi kaikkivoipa, eikö hän myös voisi tehdä niin?

Yleensä kysymyksen esittävät ateistit osoittaakseen, ettei mitään jumalaa voi olla olemassa, ainakaan hyvää ja kaikkivoipaa. Itse en ole epäillyt Jumalan olemassaoloa, enkä hyvyyttä ja kaikkivaltiutta, vaikka olen kokenut mm. sairautta, vaan koin näennäisen ristiriidan ongelmaksi ainoastaan puhuessani Jumalan hyvyydestä ja avusta toisille ihmisille. Halusin johdonmukaisen perusteen sille, mihin sydämessäni jo uskoin.

  Yleensä "pahan ja kärsimyksen ongelmaan" todetaan heti, että Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon – maailman pahuus ja kärsimykset johtuvat pahaa tekevistä ihmisistä, eivät Jumalasta. Jos Jumala poistaisi maailmasta välittömästi kaikki pahuuden ja kärsimyksen lähteet, me kaikki katoaisimme saman tien, koska kaikki ihmiset syntisyydessään ovat pahan lähteitä; maailman pahuus alkoi ihmisen syntiinlankeemuksesta. 

Noinhan se on, mutta yleensä seuraa jatkokysymyksiä: miksi jumala, jos hän on hyvä ja kaikkivoipa, ei auta edes ilman omaa syytään kärsiviä lapsia? entä luonnonkatastrofeista johtuva kärsimys? 

Paras kuulemani vastaus on, että Jumalalla on kokonaisuuden kannalta moraalisesti riittävän hyvät, painavat syyt sallia pahuus ja kärsimys kaikissa tapauksissa – me emme vain aina tiedä mitkä Hänen syynsä ovat. Miksi kysyjä olettaa tietävänsä kaiken kokonaisuuden kannalta olennaisen ja sitä myöten väittää, että Jumalan olemassaolo on ristiriidassa maailman kärsimyksen kanssa?

Jobin esimerkki

"Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

  Jobin kirja mielestäni viittaa tuohon vastaukseen: aiemmin niin onnekas ja vauras Job ei tiedä, miksi hänen elämässään on yhtäkkiä alkanut tapahtua hirvittäviä onnettomuuksia toinen toisensa perään, ja hänen onnensa on vaihtunut jatkuvaksi ja pahenevaksi kärsimykseksi, mutta lukijalle paljastetaan, että kaiken taustalla ovat taivaalliset tapahtumat Jumalan ja enkeleiden, mukaan lukien langenneen enkelin Saatanan, kesken. 

Job kysyy syytä tapahtumille: miksi Jumala antaa hänen kärsiä? mikä on syy sille, että Jumala kohtelee häntä kuin pahinta vihollistaan? miksi Jumala on edes antanut hänen syntyä? 

Lopulta Herra vastaakin Jobille, mutta Hän ei kerro syitään, miksi on sallinut Jobin kärsimykset, vaan vastaa hänelle kysymyksillä, mm.: "Missä sinä olit silloin, kun minä laskin maan perustukset?", "Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? ", "Sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?" (Job 38) 

Lukuisia tämän kaltaisia kysymyksiä Herra kysyy Jobilta – ilmeinen vastaus jokaiseen on kieltävä.

Silloin Job myöntää: "Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen." ja "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 40:4, 42:3)  

  Jonkin tietyn tapahtuman tarkoitus saattaa olla niin kauaskantoinen ja mittaluokassaan ihmiselle käsittämätön, että emme sitä ehkä edes ymmärtäisi, vaikka Jumala sen paljastaisikin. Jumala näkee ja tietää kaiken, myös tulevan, sekä asioiden väliset vaikutussuhteet, ja Hänellä on syynsä kaikelle. 

  Tällaisia asioita pohtiessaan kannattaa muistaa, että Jumala kyllä varjelee meitä pahalta, luultavasti paljon enemmän kuin tiedämme. Joten kysymys "miksei Jumala tee mitään?" on väärin. Se että pystyn tässä kirjoittamaan omassa kodissani sen sijaan, että vaikka makaisin sairaalassa kivuista kärsien, on syy kiittää Jumalaa.

Miksi luottaa että Jumala rakastaa?

  Yhdeltä uskovaiselta naiselta kysyttiin kerran, miten voi saada syvemmän suhteen Jumalaan. Hän vastasi, että luottamalla Jumalaan, mitä tahansa tapahtuukin. Vastaan itse samoin. Luottamus Jumalaan synnyttää lisää luottamusta, ja suhde syvenee. Lähtökohtainen luottamus Jumalaan, että Hänen tahtonsa minua kohtaan on hyvä, on siis tärkeää. 

Miten voi luottaa Jumalaan, jos Hän on sallinut paljon onnettomuutta, menetyksiä ja kärsimystä omassa elämässä? 

Oma vastaukseni on, että evankeliumi on vastaansanomaton todiste Jumalan hyvyydestä ihmisiä kohtaan. Koska Jumala on antanut kaikkein kalleimpansa ja rakkaimpansa, ainoan Poikansa Jeesuksen, meidät pelastaakseen, Hänen tahtonsa meitä kohtaan on oltava hyvä ja rakastava. 

Kaikki mitä meille tapahtuu täällä maailmassa, niin toiveidemme mukaiset kuin hirvittävätkin asiat, saavat perimmäisen merkityksensä suhteessa tähän suurimpaan asiaan eli pelastuksen evankeliumiin, jonka Jumala on toteuttanut, sekä siihen, että mahdollisimman moni ihminen uskoisi sen, saisi syntinsä anteeksi ja pääsisi Hänen luokseen. Raamatussa kerrotaan Jumalan tahtovan, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1. Tim. 2:4)

  Evankeliumissa lisää luottamusta sekin, että se sisältää kärsimyksen. Jos kärsimys ei kuuluisi evankeliumiin, minulla ehkä olisi vaikeuksia luottaa Jumalaan, koska ajattelisin, ettei Hän välitä meistä, jotka kärsimme – kärsivä olisi mahtavalle Jumalalle tuntematon, ulkopuolinen. Sanomalla "kärsimys sisältyy evankeliumiin" tarkoitan siis sitä, että Jeesus Kristus voitti synnin, kärsimyksen ja kuoleman kulkemalla niiden läpi: meidän syntimme laitettiin Hänen kannettavakseen ristillä, Hän kärsi ja kuoli meidän tähtemme.

Evankeliumi muistuttaa uskovalle aina myös siitä, että kaikki päättyy hyvin, vaikka ensin on kärsimystä ja pahoja asioita: Jeesus nousi kuolleista! Jokainen joka uskoo Häneen Vapahtajanaan ja Herranaan, niin kuin Raamattu todistaa, tulee myös kerran pääsemään elämän ylösnousemukseen ja Taivaaseen. 

"Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:3-4)