Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.

"Olen antanut sinulle anteeksi"

Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).

Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.