Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja kehottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)