Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)