Näytetään tekstit, joissa on tunniste synti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste synti. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. toukokuuta 2026

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.


Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.


Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.


"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)


Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 


"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)




tiistai 12. toukokuuta 2026

Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.



Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.


Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 


"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)


Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.


Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 


"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)


Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.




tiistai 20. tammikuuta 2026

Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.


Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.


Kuva: Pixabay / Harald Matern


Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä (enkä edes kuolleelta). Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.


Kuva: Pixabay / Erez Krukower


Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen, joksi Luoja on hänet luonut.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 


Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)


Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, eli että ne kaikki ovat ihmisen luomuksia, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.


"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)




tiistai 30. syyskuuta 2025

Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.



Lesken sanat



Kuva: Pixabay / Dennis Gries


  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.


Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 


"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)





tiistai 19. elokuuta 2025

On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?


Kun menee hyvin



Kuva: Pixabay / StockSnap


  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:


"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)


No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.


On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 


"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)





tiistai 5. elokuuta 2025

Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...



Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!


Kuva: pixabay / Spencer Wing


Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.


Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.




tiistai 8. heinäkuuta 2025

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.


Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.


Kuva: Pixabay / Anemone123


Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 


Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.


"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)




tiistai 4. helmikuuta 2025

Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   


Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 


Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.


Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)


  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.


Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.


Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.


"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)





tiistai 10. joulukuuta 2024

Vaikka syntimme ovat verenpunaiset...

  Raamatussa Jumala puhuttelee ihmisiä ja antaa toivoa herättävän lupauksen: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."



"Paha väri"

  Mieleeni on jäänyt nuorena näkemäni elokuva The Village (2004). Se kertoo suuren metsän keskellä eristäytyneenä elävästä kyläyhteisöstä. Yhteisö eli täysin omavaraisesti, kasvatti itse ruokansa ja valmisti lääkkeensä sairaustapausten varalle. Kun yhteisöön kuuluneiden perheiden lapset varttuivat naimaikään, he menivät toistensa kanssa naimisiin synnyttääkseen seuraavan sukupolven joka jatkaisi elämää kylässä hamaan tulevaisuuteen.


Kuva: Unsplash / Bangsal Nam


Aluksi luonnon helmaan rakennettu kylä vaikutti idyllisen ihanalta, mutta pian ilmeni asia, joka paljasti että yhteisössä on jotain vinksahtanutta: punainen väri oli ankarasti kielletty. Kyläläiset kutsuivat punaista "pahaksi väriksi". Ja jos joku yritti karata ulkomaailmaan metsän halki, hän kyllä kääntyi ja juoksi pian takaisin kylään perin juurin kauhistuneena, sillä puiden lomassa liikkui hirviömäinen olento joka oli verhoutunut verenpunaiseen viittaan. 

Yksi perustajajäsenistä avasi kyläyhteisön syntytarinaa, josta punaisen värin kielto oli saanut alkunsa: hän oli nuorena halunnut irrottautua pahasta maailmasta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu, ja muutaman muun väkivaltatekojen traumatisoiman ihmisen kanssa yhdessä hän päätti rakentaa täydellisesti maailmasta eristäytyneen yhteisön, jossa vallitsisi rauha ja harmonia.

Elokuvan kyläyhteisössä verenvuodatus ja väkivalta, joita punainen väri symboloi, oli äärimmäinen tabu. Niin kauhea asia että sen olemassaolo kiistettiin ja siitä muistuttavatkin asiat torjuttiin. Tabu oli tietoisesti rakennettu ja pelottelemalla lujitettu yhtä tarkoitusta varten: "ei koskaan enää".

  Raamatussa Jesajan kirjassa luvussa 1 profeetta kertoo mitä Jumalalla on sanottavanaan:


" – Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

 

Raamatussa punainen väri, verenpunainen ja purppuranpunainen, symboloi monessa kohtaa ihmisen syntisyyttä, sen räikeyttä, syvyyttä ja kauheutta. Sellainen on langenneen ihmiskunnan tila. Valkoinen väri sen rinnalla taas symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja vanhurskautta. 

Yllä lainaamissani Jesajan kirjan jakeissa on minusta ihanaa paitsi Jumalan lupaus uudesta mahdollisuudesta, myös se että Hän ottaa suoraan ja avoimesti puheeksi ihmisten tilanteen heidän kanssaan. Jumala ei kavahda totuutta, oli se kuinka hirvittävä tahansa. Jumala ei luonut pahuudesta tabua kuten elokuvassa kylän perustajajäsenet, jotka luulivat että jos pahuuden olemassaolo vain johdonmukaisesti kiistetään, niin ehkä se katoaa seuraavista sukupolvista.

  Mutta miten verenpunaisesta saadaan lumivalkoista?


"Verellä valkaistut"

  Lainaan usein profeetta Jesajaa blogissani. Rakastan sitä millä tavalla hän näki Jumalan ja kertoi Hänestä. Ja rakastan sitä miten Jesajan kirjan profetiat ja lupaukset toteutuvat Uudessa Testamentissa kerrotuissa tapahtumissa. 

Profeetta oli siis tuonut ilmi Jumalan hämmästyttävän lupauksen, että verenpunaiset synnit tulevat lumivalkoisiksi. Ihmiskunnalla on vielä toivoa! Ja hän profetoi Jumalan suunnitelman toteutumisen. Hän kertoi tulevasta ihmeestä: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan (Jes. 7:14). Myöhemmin hän kertoo, että tulee olemaan mies, Herran käsivarsi, jonka kannettavaksi Herra panee kaikkien syntivelan ja joka antaa itsensä sovitusuhriksi (Jes. 53:1,6,10). 

Uusi Testamentti alkaa tapahtumista joissa neitsyt, Maria, tulee raskaaksi Jumalan Pyhästä Hengestä ja Betlehemin kaupungissa synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Myöhemmin Uuden Testamentin kirjoittajat kertovat kuinka aikuiseksi mieheksi varttunut Jeesus antoi itsensä sovitusuhrina syntisen ihmiskunnan puolesta Golgatan ristillä. Neitsyestä syntynyt kärsi ja kuoli ristillä ja voitti kuoleman.

Jeesus on se Jesajan profetoima mies, joka antoi itsensä sovitusuhriksi syntisten puolesta! Jeesuksen ristillä vuodatettu uhriveri on se, joka puhdistaa meidän räikeän punaiset syntimme valkoiseksi kuin lumi. 


Kuva: Unsplash / Cherry Laithang


  Ilmestyskirjassa käytetään hämmentävää ilmausta "verellä valkaistu". Kohdassa puhutaan valkeavaatteisista ihmisistä, jotka ovat "valkaisseet vaatteensa karitsan veressä" (Ilm. 7:14). Karitsalla tarkoitetaan uhrikaritsaa eli Jumalan antamaa viatonta sovitusuhria, Jeesusta. Verenpunaisen synnin voi puhdistaa valkeaksi siis vain viattoman veri. Eikä kukaan muu ole viaton, synnitön, kuin Jeesus.

  Miksi Jumala teki tämän kaiken? Jumalahan on niin pyhä ettei Hän siedä syntiä. Miksi Hän ei vain ratkaissut ongelmaa tuhoamalla koko ihmiskuntaa kerralla ja unohtanut, että olemme edes koskaan olleet olemassa? Miksi Hän kärsi ja uhrasi niin paljon meidän tähtemme? 

Jeesus itse kertoi syyn: koska Jumala rakasti maailmaa – jokaista meistä. Jumala tarjoaa syntien anteeksiantoa sekä ikuista elämää luonaan rakkautensa lahjana joka ainoalle, ja lahja otetaan vastaan uskossa Jeesukseen. 





tiistai 15. lokakuuta 2024

Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.



Ihmissydämen arvoitus


  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 


Kuva: Pixabay / JLFineArt


Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.


Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:


"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)


Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.


"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)




tiistai 1. lokakuuta 2024

Noidat ja noituus

  Ovatko tarot-kortit, parantavat kristallit ja meedion pakeilla käyminen harmitonta huvia?

  Millaista on todellinen noituus, josta Raamattu puhuu? 


Satujen pahat noidat


  En osaa aloittaa noidista kirjoittamista muuten kuin käsittelemällä ensin satujen noitia. Grimmin sadut olivat ensimmäinen kosketuspintani aihepiiriin. Sadut ovat vain satuja, mutta toisaalta ajattelen, että kuvitteellistenkin kertomusten "noita-representaatioilla", eli sillä minkälaisina noidat esitetään, on merkitystä. Ne vaikuttavat mielikuviimme. Omalla kohdallani näin ainakin on ollut ihan selvästi.


Kuva: Pixabay / Jo-B


 Lapsena halusin aina kuulla iltasatuja, joissa hyvä ja paha taistelevat (ja joissa paha saa palkkansa). Parasta oli jos sadussa oli noita, synkän metsän keskellä pienessä tuvassa asuva vanha eukko, joka teki taikojaan, esimerkiksi lumosi luokseen eksyneitä ihmisparkoja puiksi, kiviksi tai eläimiksi. 

Noidan piti olla paha tai muuten en kelpuuttanut satua. Jos noita esitettiin kilttinä, kuten Andersenin Peukalo-Liisassa, satu oli minusta tylsä. Grimmin saduissa noidat olivat pahoja. Sen takia tykkäsin niistä eniten.

Yksi lempisaduistani oli nimeltään Noidan sormus (Die Alte im Wald). Siinä esiintyvä noita on erityisen hyytävä hahmo. Metsään eksynyt tyttö saa tehtäväkseen mennä noidan tupaan hakemaan hopeasormuksen, jonka avulla noidan loitsiman pahan taian saa raukeamaan. Tyttöä varoitetaan ankarasti: noita istuu tuvassa ja tervehtii häntä sekä yrittää puhutella, mutta tyttö ei missään nimessä saa tervehtiä takaisin eikä edes katsoa eukkoon, vaan hänen tulee pysähtymättä mennä tuvan perällä sijaitsevaan kamariin, jossa noita säilyttää lumouksia kantavia sormuksiaan.

Joka kerta minua hykerrytti ja kauhistutti tytön saama tehtävä: kuinka hän uskaltaa mennä noidan tupaan, kun tämä on kotona! Sadun opetus oli että noita voisi vahingoittaa tyttöä vain siinä tapauksessa, että hän kuuntelisi noitaa ja rupeaisi juttusille tämän kanssa. 

Hannun ja Kertun tietävät kaikki. Paha noita-akka houkuttelee synkkään metsään eksyneitä sisaruksia piparkakuista, karamelleista ja sokerista tehtyyn mökkiinsä. Nälkäiset lapset ovat ihastuksissaan kun saavat syödä makeaa mielin määrin, mutta noidalla on kauhistuttava suunnitelma: hän itse syö lapset suihinsa, kunhan on ensin lihottanut heidät pulskiksi.

  Grimmin satujen muovaamissa mielikuvissa nekin noidat, jotka ovat ystävällisiä ja herttaisia ja ruokkivat nälkäisiä lapsia, ovat oikeasti vaarallisia. 

Viime kerralla kirjoitin jo useita vuosia valloillaan olleesta enkelibuumista. Ihan viime vuosina on syttynyt myös noitabuumi. Niin nuoret kuin aikuisetkin haluavat löytää piilevät noitavoimansa, ja sitä varten on tarjolla kursseja ja oppikirjoja. Ja noitabuumissa on tietenkin kyse "hyvästä, kiltistä noituudesta".


"Valkoinen noituus"

  Joskus aiemminkin olen siteerannut kristityn kirjailijan C. S. Lewisin mietettä, että eräs tapa, jolla paholainen yrittää saada ihmisiä harhautetuksi, on näennäisten vastakkainasettelujen rakentaminen. Ilmiö, joka oikeasti on kokonaan paha, jaetaan kahteen näennäisesti vastakkaiseen puoleen, joista toinen esitetään hyvänä ja toinen pahana. Se hyvä puoli on sitten se, jonka kautta paholainen tarjoilee ilmiötä ihmisille.

Näennäisissä vastakkainasetteluissa hyvään puoleen liitetään myönteisiä käsitteitä, kuten valo, empatia ja epäitsekkyys, ja pahaan kielteisiä, kuten pimeys ja itsekkyys. Noituusbuumissa tämä on ilmeistä. Puhutaan kerrassaan "valkoisesta noituudesta / magiasta" ja "mustasta noituudesta / magiasta". 

  Muutama viikko sitten katsoin ruotsalaisen tv-ohjelman naisista, jotka hakivat apua ennustajilta ja meedioilta. Yksi naisista oli ystävänsä kuoleman jälkeen alkanut kokea kummallisia asioita ja arveli saavansa selvyyttä tapahtumiin meediolta, joka ottaisi yhteyden rajan takana olevaan ystävään ja tiedustelisi mitä tämä yrittää viestittää. Toinen oli jumissa kiukkuun ja negatiivisiin ajatuskuvioihin ja halusi noidalta apua saadakseen paremmat energiat sekä opastusta päästäkseen eteenpäin elämässä.


Kuva: Pixabay / Girasol Tarsio Arte Visual


Avainsanoja valkoisessa noituudessa ovatkin harjoittajan epäitsekkäät motiivit ja auttamishalu. Mustan noituuden harjoittajat toimivat itsekkäistä motiiveista, kuten vallanhalusta. Kun joku on kiinnostunut noidaksi opiskelemisesta, mutta epäröi vielä, häntä kehotetaan tutkiskelemaan motiivejaan: jos tarkoitusperäsi ovat epäitsekkäät ja pyyteettömät, kyseessä on valkoinen noituus, ja siinä tapauksessa voit olla huoleti, koska et tee mitään väärää.

Valkoiset noidat parantavat, opastavat, tarjoavat salaperäistä tietoa ja ikiaikaista viisautta, puhdistavat energioita, toimivat välittäjinä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. 

Erilaisia menetelmiä on valtava määrä: maagiset seremoniat ja istunnot, "luonnonviisaus" ja parantavat yrtit, shamanististen kokemusten saamiseen käytettävät psykedeeliset huumekasvit, noitarummut, tarot-kortit, kristallit, amuletit, salaiset opit alkemiasta vetovoiman lakiin...

  Noitabuumin vetovoimaa lisää eräs aatteellinen virtaus, nimittäin ekologinen feminismi. Feministinen noituus voi tarkoittaa maagisten voimien aktivoimista kehotietoisuutta kasvattavien seremonioiden avulla, onhan nainen uuden elämän synnyttäjä ja siten ihan luontaisesti läheisemmin tekemisissä mahtavien luonnonvoimien kanssa kuin mies. Arkisemmalla tasolla feminististä noituutta harjoitetaan opiskelemalla menneiden aikojen vanhojen viisaiden naisten salaista tietoa esim. luonnonlääkinnän muodossa.

Uhrin asema ja siitä irtautuminen voimaantumalla on puhutteleva sanoma, joka löytyy monista nykyajan suosituista aatteista ja poliittisista liikkeistä. Feministisessä noituudessakin on sellainen: myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun noitavainojen historia ja sen nykyiset tulkinnat. 

Useimmat kyllä tietävät, että historiallisten asiakirjojen mukaan noitaoikeudenkäynneissä syytettiin ja tuomittiin kuolemaan yhtälailla niin naisia kuin miehiä (Suomen alueella itse asiassa enemmän miehiä), mutta noituuden harjoittamisen muistutetaan olleen aina naisten erityisaluetta. Noitavainojen, kohdistuivatpa ne yksilötasolla kumpaan sukupuoleen tahansa, sanotaan olleen naisvihan ilmenemismuoto.

Feministisen kerronnan mukaan patriarkaatin eli miesvallan vuosisatoina naisten oma luonnonviisaus oli halveksittua, torjuttua, pelättyä, kiellettyä. Ja sen vuoksi salaista.


Mitä noituus on?


  Mitä noituus on Raamatun mukaan? Minua hämmästyttää, miten samanlaiselta Raamatun kuvaukset noituudesta ovat kuin "valkoinen noituus". Monet uushenkisyyden jutut ja opit ja menetelmät eivät olekaan vain jotain nykyajan hömpötyksiä ja harmitonta viihteellistä krääsää, vaan ne ovat Raamatun tarkoittamaa noituuden harjoittamisen syntiä.

5. Mooseksen kirjassa on lueteltu erilaisia noituuden muotoja (5. Moos. 18:10-12). Noituutta on vainajahenkiin yhteyden ottaminen eli meediona toimiminen. Noituutta on tietäjähenkien manaaminen opastuksen pyytämiseksi. Noituutta on mikä tahansa henkien manaaminen mistä tahansa syystä. Noituutta on ennustaminen ja enteiden selittäminen sekä tietäjänä toimiminen. Noituutta on taikojen tekeminen, lumoaminen, loitsujen lukeminen. Samassa luettelossa mainitaan myös sellainen, että laittaa poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.

Tällaisiin osallistuminen on vakava synti. Tunnetuin esimerkki Raamatussa on se, kun kuningas Saul meni meediona toimivan noidan pakeille:

"Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»" (1. Sam. 28:7)

Teko oli Herran silmissä vakava synti:

"Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle." (1. Aik. 10:13-14)


Lista jatkuu. Kreikasta käännetyssä Uudessa Testamentissa sana noituus on käännetty sanasta pharmakeia, joka on nykyistä lääkintää tarkoittavan sanan kantasana (Gal. 5:20). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tässä kohtaa noituudella tarkoitetaan tajuntaa muuntavien huumekasvien käyttämistä erikoisten kokemusten, kuten näkyjen, saamiseen. Niin tuhansien vuosien takaisessa maailmassa kuin nykyäänkin tällaisia kasveja (ja nykyään myös synteettisiä psykedeelisiä huumeita) käytetään shamanismiin.


Kuva: Pixabay / Gordon Johnson


  Pari sanaa historian noitavainoista... Mielenkiintoista on että noitavainoissa, jotka velloivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, syytökset ja todistusaineisto noituudesta eivät läheskään aina olleet Raamatun mukaisia, eivät sinne päinkään, vaikka alun perin Keski-Euroopassa kristilliset kirkot olivat niitä lietsomassa! 

Noitakäräjien historiallisissa asiakirjoissa on erikoisen kuuloisia tapauksia esim. paholaisen järjestämiin orgioihin osallistumisesta. Todistusaineistona olivat huhupuheet mielikuvituksellisista tapahtumista, jotka eivät vastaa Raamatun kuvauksia noituuden harjoittamisesta lainkaan. Esimerkiksi Ruotsissa 11-vuotiasta paimentyttöä syytettiin noituudesta, ja todistusaineistona oli toisen lapsen väite, että tyttö oli kävellyt veden päällä.

Suomen alueella noitasyytteeseen saattoi johtaa esimerkiksi seuraavanlainen tapahtumasarja. Kaksi kyläläistä olivat riidelleet julkisella paikalla ja toinen heistä oli huutanut suutuspäissään, "palakoon talosi maan tasalle!" tms., ja sitten, joskus myöhemmin, oikeasti kävi niin, että tuon toisen talo tai aitta syttyi tuleen. Epäilykset herätti viimeistään se, jos suutuspäissään "noitunut" tyyppi ei ollut halukas osallistumaan kirkonmenoihin. 

Mutta eiväthän kiivas käyttäytyminen tai epäsosiaalisuus, saati eriskummalliset yhteensattumat ole Raamatun mukaan noituutta! Raamatussa noituus on melko tarkkaan määriteltyä tahallista toimintaa, kuten juuri ennustamista ja henkien manaamista. Sekään, että ei osallistu kirkonmenoihin eikä tunnusta kristinuskoa, ei ole noituutta Raamatun mukaan. Edes harhaoppisuus, joka Keski-Euroopassa saattoi johtaa syytöksiin noituuden harjoittamisesta, ei nähdäkseni ole Raamatun mukaan noituutta. 

Täällä pohjoisessa, Ruotsissa ja Suomen alueella, noitavainoja kuulemma eivät edes johtaneet kirkot, vaan tavalliset kansalaiset. Olennaiselta osaltaan noitavainoissa taisi olla kyse vainoajien omasta taikauskosta ja pelonsekaisesta hysteriasta.

  Palataan lopuksi todelliseen, Raamatun tarkoittamaan noituuteen. Miksi Jumala on kieltänyt sen harjoittamisen? Edellä lainaamassani Raamatun kohdassa kerrotaan perimmäinen syy: meidän tulee turvautua Herraan Jumalaan neuvoja ja apua saadaksemme eikä muihin henkimaailman tahoihin.


"Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä." (Ps. 46:2)


Onneksi voimme saada kaikki synnit Jumalalta anteeksi, myös noituuden ja siihen osallistumisen, kunhan käännymme koko sydämestämme Jeesuksen puoleen. 


"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)





tiistai 6. elokuuta 2024

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 


Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.


Kuva: Pixabay / Mark Filter


  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.


Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 


"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)


Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.




tiistai 23. heinäkuuta 2024

Onko ihmisellä vapaa tahto?

  Onko meillä vapaa tahto? Onko kohtalomme avoin vai suljettu?



Vapaa tahto, avoin kohtalo?

  En ole koskaan ollut yhteiskunnallisesti mikään vapausaktivisti. Koronarajoitusten aikana mietin onko minussa jotain vikaa, kun minua ei olisi liiemmin hetkauttanut edes täysi ulkonaliikkumiskielto. Ajattelin tilannetta siitä näkökulmasta, että rajoitukset olivat hyvin perustellut. Yhteiskunnallisista vapauksista lähinnä vain sananvapaus voisi saada minut nousemaan barrikadeille. 




Mutta on yksi tulokulma, joka sytyttää minussa tunteen palon vapauden puolesta. Se on kohtalon avoimuus. 

  Tuoreena uskovaisena koin jonkinasteisen kriisin luettuani teologisia tekstejä erilaisista tavoista ymmärtää Jumalan ennaltamäärääminen. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan jokaisen ihmisen iankaikkisuuskohtalo on Jumalan ennalta määräämä ja siten ihmiselle itselleen suljettu. Jotkut ovat ennalta määrättyjä pelastukseen, toiset kadotukseen, ja siinä se.

Kuulostaa hirmuiselta opilta. Mutta toden totta, Raamatussa on joitain jakeita, joista noin olisi pääteltävissä. Toisaalta Raamatussa on paljon kohtia, joissa ihmisiä puhutellaan aidosti ja ratkaisevalla tavalla tahdoltaan vapaina ja itse iankaikkisuuskohtalostaan vastuullisina.

Olenkin päätynyt kantaan, että Jumalan ennaltamääräämiseen liittyvät kysymykset ovat liian tähtitieteellisiä meille ymmärtää. Se että Raamattu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta aiheen osalta, tarkoittaa vain, että meiltä ihmisiltä puuttuu tässä maailmanajassa riittävä tieto ja ymmärrys. 

  Saatavilla olevan tiedon perusteella oma näkemykseni on, että Jumala on ennalta määrännyt joitain asioita, esimerkiksi maailman kohtalon, mutta että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on avoin kohtalo. Avoin kohtalo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa ratkaisevalla tavalla. Se tarkoittaa myös, että ihmisellä on aidosti vapaa tahto, vaikka Jumala tietääkin etukäteen miten kukin meistä sitä tulee käyttämään.

Mielestäni ihminen pelkällä olemassaolollaan suorastaan ansaitsee aidosti vapaan tahdon! Jumala loi ihmisen itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on tietoisuus ja omatunto, ja Raamatussa ihmistä puhutellaan vastuullisena teoistaan. Tähän pakettiin mielestäni kuuluu välttämättä vapaa tahto ja sen myötä avoin kohtalo.

On selvää, että kukaan meistä ei ansaitse hyvää kohtaloa. Itse asiassa syntisyytensä takia jokainen ihminen ansaitsee pahan kohtalon eli Helvetin! 

Ajattelen siis, että pahan kohtalon lisäksi jokaiselle kuuluu avoin kohtalo. Palaan tähän päällekkäisyyteen myöhemmin.


Tietämättömyys ja pelottava vapaus

  Katselin hiljattain erään juutalaisen rabbin opetusvideota aiheesta, ja hän korosti vapaata tahtoa nimenomaan Jumalan meille antamana ominaisuutena. Hän huomautti, että luonnontiedehän on käytännössä todistanut, että puhtaan materialistisesti katsoen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että toimintamme on täysin determinoitua. 

Jos ja kun me ihmiset siis kuitenkin olemme edes jossain määrin tahdoltamme vapaita ja vastuullisia teoistamme, mistä muualta kuin Jumalalta olisimme ominaisuuden saaneet? Sen on pakko olla lähtöisin materialistisen todellisuuden ulkopuolelta, eli Luojalta.

  Jotta vapaasta tahdosta olisi meille hyötyä, tarvitsemme tietoa. Yksinkertainen esimerkki: kesälomamatkalla oleva Maija haluaa käyttää vapauttaan menemällä iltapäivällä pieneen rantakahvilaan josta on kuullut tuttavaltaan, mutta tietämättään lähtee kulkemaan väärää tietä ollen varma että se on oikea tie. Kun Maija lopulta löytää rantakahvilan, se on jo suljettu.

Jos Maija olisi kysynyt tietä vastaan tulleelta Liisalta, hän olisi löytänyt perille. Tieto oikeasta reitistä olisi auttanut Maijaa toteuttamaan vapaata tahtoaan, joka nyt jäi toteutumatta.

Entä sellainen tilanne, että joku kertoisi meille oikeasta tiestä, mutta kieltäytyisimme uskomasta?

Vapaus on pelottavaa. Olen jo riittävän vanha kyetäkseni näkemään, että jos olisin vapaasti nuorena saanut päättää joitain asioita elämässäni, olisin päätynyt katumaan niitä nyt myöhemmin. Onneksi kaikki toiveeni eivät toteutuneet.

Vapaan tahdon hyödyntämiseen tarvitaan paitsi tietoa, myös ymmärrystä ja viisautta arvioida, mikä on todellisesti ja pysyvästi hyvä päämäärä.

  Koska uskon Jumalaan joka on viisas, oikeamielinen, armollinen ja joka tietää tulevaisuuden ja jolla on hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, ajattelen että voimme parhaiten toteuttaa vapaata tahtoamme siten, että luotamme Jumalaan. Olen varma, että Jumala haluaa auttaa meitä käyttämään vapautta, jonka on meille antanut.


Evankeliumi, vapauden sanoma

  Totesin edellä, että jokainen meistä ansaitsee syntisyytensä takia pahan iankaikkisuuskohtalon. Ja sen lisäksi kerroin ajattelevani, että jokaiselle kuuluu myös avoin kohtalo. 

  Evankeliumi, jota Jeesus käski julistaa kaikille luoduille, on minulle vahvasti avoimen kohtalon sanoma: menneisyydelle ja tekemillemme synneille emme mahda mitään, menneisyys on suljettu, mutta tulevaisuus on avoin! 

Menneisyytemme työntää meitä deterministisellä vääjäämättömyydellä tiettyyn suuntaan, oma syntimme työntää meitä kohti kadotusta, mutta pelastuksen evankeliumi avaa kohtalomme niin, että voimme välttyä siltä kohtalolta jonka omien tekojemme perusteella ansaitsemme.

Kun meille julistetaan Jumalan sanaa, meille annetaan tietoa, ja siten vapauttamme lisätään. Meille kerrotaan mikä tilanteemme on: olemme syntisiä ja jos jatkamme samaa tietä, päädymme kadotukseen, mutta jos käännymme Jeesus-tielle, pääsemme iankaikkiseen elämään Jumalan luo. 

Evankeliumissa meille avataan mahdollisuus hyvään kohtaloon Jumalan armosta.


"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:

– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,

pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.

Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:1-2)



 

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?



Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.


Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann


Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.


Vastuullisuuden ikä 


"Herra, sinä olet minut tutkinut, 
sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)


  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.


"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)




tiistai 11. kesäkuuta 2024

Laumailmiöt ja väärässä oleva enemmistö

  Jos joutuu enemmistön vihan kohteeksi, täytyykö siitä päätellä, että syy on itsessä?



 Laumailmiöt ja juutalaisvastaisuus

  "Juutalaiset eivät voi hyvin laumojen aikakaudella", eräs juutalainen toimittaja pohti. Sosiaalinen media (joka mahdollistaa paljon hyviäkin asioita) on kuin luotu kielteisiä laumailmiöitä varten. Väärät käsitykset, suoranaiset valheet, salaliittoteoriat ja viha leviävät hetkessä somen kautta. Tunnekuohut leimahtelevat ja tarttuvat. Joukossa tyhmyys tiivistyy.


Kuva: Pixabay / TheDigitalArtist


Laumailmiöitä kuvaa valitettavasti sekin sanonta, että joukossa on voimaa. Valheellisenkin väitteen vakuuttavuus tuntuu kasvavan, jos iso joukko ihmisiä kannattaa sitä: kyllä tuossa kommentissa varmaan jotain perää on, ainakin osittain, kun se on kerännyt noin paljon tykkäyksiä.

Ja mitä enemmän kommentti saa tykkäyksiä, sitä enemmän se saa näkyvyyttä, ja sitä enemmän taas tykkäyksiä.

  2010-luvun lopulla havahduin outoon ilmiöön YouTubessa. Yhteiskunnallisia asioita ja historiaa käsittelevien videoiden kommenttiosastoissa oli juutalaisvastaisia salaliittoteorioita levittäviä kommentteja, jotka olivat niiden saamien satojen tykkäysten takia nousseet kommenttiosaston yläpäähän eli jatkuvasti näkyville. Joissain niistä saatettiin mm. kiistää holokaustin koskaan tapahtuneen, joissain taas sanottiin vain "Hitler oli oikeassa". Tunsin ahdistusta ja voimattomuutta nähdessäni niitä.

Ihmettelin ensin, mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun antavat tykkäyksiä moisille kommenteille. Sitten aloin ymmärtää, että somehan soveltuu myös laumailmiöiden tietoiseen luomiseen tykkäyksiä koordinoimalla. Esim. tietty video voidaan linkata salaliittoteorioita levittävälle sivustolle, ja sivuston käyttäjät käyvät porukalla tykkäämässä salaliittoteoriaa levittävää kommenttia. 

Sittemmin YouTube ilmeisesti on kiristänyt moderointiaan eli rasistisiksi tms. ilmoitettuja kommentteja poistetaan herkemmin. Tai ehkä moiset käyttäjät ovat enimmäkseen poistuneet muille videofoorumeille.

  Israel-vastaisissa mielenosoituksissakin on näkynyt edellä mainitsemiani laumailmiöiden tunnusmerkkejä. Osallistujat ovat mm. julistaneet kuorossa "From the river to the sea" -iskulausetta ilman, että ovat kysyttäessä tienneet, mistä joesta ja mistä merestä siinä puhutaan.

Ja niistäkin, jotka tietävät, osa ei kenties ymmärrä millaista ratkaisua siinä esitetään. Israelin valtion rajan siirtäminen Jordan-virralta Välimerelle tarkoittaisi koko Israelin maa-alueen valtaamista eli Israelin hävittämistä maailmankartalta. Kuorossa huutajat ehkä pitävät sitäkin vain Israelin hallinnon kritisoimisena?

Jos kuulisin julistuksia, joissa haaveillaan vaikka Suomen hävittämisestä maailmankartalta, pitäisin sitä kyllä suomalaisiin kohdistuvana ankarana vihana.

  Iskulausetta on käyttänyt vuoden 2017 päivitetyssä peruskirjassaan myös itse Hamas, jonka raakalaismaisesta hyökkäyksestä Israeliin Gazan sota käynnistyi viime lokakuussa. Viimeistään tämä käyttöyhteys paljastaa lauseen todellisen, käytännön merkityksen. 

Mutta on helpompi liittyä "oikeassa olijoiden" laumaan huutamaan kuin ottaa asioista selvää.


Nooa ja väärässä oleva enemmistö

  Koulukiusattuna saattaa tulla "kaikki vihaavat minua" -kokemus. Se puolestaan voi johtaa "syyn on oltava minussa" -päätelmään. Jos vain jokunen yksilö vihaisi minua, vika ei olisi minussa, vaan siinä vihaajassa, mutta jos kaikki vihaavat minua, vian on pakko olla minussa.

No kiusaamisessahan on niin, että oikeasti "kaikki" eivät vihaa kiusattua, vaan se on kiusaamisesta ja yksinäisyydestä muodostuva virheellinen kokemus. 

Varsinainen pommi kuitenkin on se, että vaikka kaikki oikeasti vihaisivatkin, niin siitä silti ei voi päätellä, että vika olisi kiusatussa. Syy voi todella olla niissä kaikissa muissa!

Raamattuun perustuva ihmiskäsitys, että ihmiskunta on syntiin langennut, muistuttaa että tämä tulkinta on aina mahdollinen. Ihmisillä, kaikilla ihmisillä (Jeesusta lukuun ottamatta), on taipumus olla väärässä.

  Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta havainnollistaa tätä järkyttävällä tavalla: Jumala tuhosi kaikki muut ihmiset maan päällä, paitsi Nooan ja hänen seitsemän perheenjäsentään. Kaikki muut, oletettavasti miljoonat ihmiset, "kuluttivat elämänsä pahuudessa". Vaikka Nooakin oli vain ihminen ja siten osallinen perisynnistä, hän oli ainut joka vaelsi Jumalalle kuuliaisena.


"Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. Ja Herra sanoi: »Minä pyyhin maan päältä ihmisen, jonka olen luonut, ja ihmisen mukana karjaeläimet, pikkueläimet ja taivaan linnut, sillä minä kadun, että olen ne tehnyt.» Mutta Nooa oli Herralle mieluinen." (1. Moos. 6:5-8)


Aikalaiset varmaan pilkkasivat Nooaa, joka Jumalan ohjeiden mukaan ryhtyi rakentamaan arkkia tulevaa vedenpaisumusta varten. Kunnes eräänä päivänä alkoi rankkasade, jonka loppua he eivät koskaan nähneet.

Nooan aikalaisista tulee mieleen silmittömänä sinne tänne räyhäävä väkivaltainen ihmislauma, mutta kyllä heilläkin varmaan oli omat aatteensa ja oikeutuksensa teoilleen. He kaikki vain olivat väärässä.


Kuva: Unsplash / Grahame Jenkins

  Kertomuksella on jonkinmoinen rauhoittava loppu. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta alkoi kasvaa uudelleen Nooan jälkeläisistä, ja Jumala asetti sateenkaaren muistutukseksi itselleen liitosta, jonka teki kaikkien maan päällä elävien kanssa: Hän ei enää koskaan hävittäisi elämää maasta vedenpaisumuksella.

Ei se kuitenkaan mikään onnellinen loppu ollut. Nooasta polveutunut ihmiskunta on edelleen syntinen eikä vanhurskas Jumala edelleenkään hyväksy syntiä. Onneksi Jumala toteutti Jeesuksessa pelastussuunnitelmansa ihmiskunnalle. Ne, jotka ovat kuuliaisia Jumalalle, pelastuvat ikuiseen elämään. Kuuliaisuutta Jumalalle on se että kääntyy pahoilta teiltään ja uskoo Jeesukseen.