Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)

Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa. 

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?

Kouluammuskelun herättämät kysymykset

"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.

Jumalaton, masentava maailma

"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.

Evankeliumin parantava voima 

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)

Pohdintoja syntyvyyden alenemisen syistä: lamauttava täydellisyyden vaatimus

  Miksi lapsia toivova pariskunta lykkää perheen perustamista? Voisiko yhtenä syynä olla epärealistisen ja tarpeettoman korkea vaatimustaso?

  Keskusteluissa syntyvyyden alenemisesta törmää usein sanaan äitimyytti. Mikä se oikein on?

Epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys

"Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi, joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata." (Saarn. 11:4)

 Jos odottaa täydellistä hetkeä perustaa perhe, joutuu odottamaan loputtomasti. Aina on jotain parannettavaa, aina voi jotain mennä pieleen, aina löytää syitä vielä varmistella asemiaan, säästää, odottaa.

On surullista, jos lapsia toivova pariskunta aina vain lykkää toivettaan parempiin aikoihin, ja lopulta joutuu toteamaan, ettei odotukset täyttävää hetkeä koskaan tullut.

Parempien aikojen odottamiseen kätkeytyy myös yksi lisäpulma, joka välillä tulee esiin mm. nettikeskusteluissa: oma vaatimustaso kasvaa sitä myöten, kun materiaaliset olosuhteet paranevat. Tilanne, joka parikymppisenä oli tavoitteena, saattaa kolmekymppisenä näyttäytyä liian heikkona perheen perustamiselle tai kasvattamiselle.

  Täydellisten olosuhteiden vaatimus tai epärealistisen korkea vaatimustaso eivät ehkä ole yleisimpiä syitä, miksi lapsia toivovat pariskunnat lykkäävät perheen perustamista tai kasvattamista. Kuitenkin lamauttava täydellisyydentavoittelu ja ylikorostunut hallinnan kokemisen kaipuu näyttävät olevan yleisiä ongelmia aikanamme muutenkin, ehkä ne ulottuvat myös perhesuunnitelmiin?

  Yksi suurimmista opetuksista tätä elämää koskien, jonka olen evankeliumin kautta saanut, on epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys, jotta voi elää, toimia, tehdä hyvää, luoda, synnyttää uutta, iloita. Ja tähän kaikkeen Jumala meitä kehottaa siitä huolimatta, että elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä.

Mitä tulee materiaalisiin olosuhteisiin, eiväthän lapset (joiden parasta mahdolliset tulevat vanhemmat ajattelevat) edes vaadi suuria. Muutama vuosi sitten katselin sisarusteni kanssa valokuvia lapsuutemme jouluista 80-luvulla. Meitä huvitti, kun kriittisiin aikuisen silmiin puitteet näyttivät kuvissa niin vaatimattomilta siihen nähden, miten suurelta, loisteliaalta ja ihmeelliseltä joulu silloin aina tuntui. Sama pätee lapsuutemme kesälomareissuihin ja leluihin.

  Lasten syntymälle mahdollisuuden antaminen on avioparilta hyvä ja Jumalan tahdon mukainen teko. Jos se on oma toive, ei kannata varovaisuuttaan ja kriittisyyttään päästää otollisia hetkiä lipumaan ohi. Suuriin riskeihin ja huimapäisiin ratkaisuihin ei ketään tietenkään voi kannustaa, mutta jos ongelmana on lamauttava täydellisyyden vaatimus, niin mielestäni on ihan paikallaan rohkaista hyväksymään olosuhteet, jotka ovat riittävän hyvät.

"Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa." (Ps. 127:3)

Vahingollinen äitimyytti

  Yksi näkökulma lamauttavaan täydellisyyden vaatimukseen on ns. äitimyytti. Mediakeskustelujen perusteella se on yksi yleisimmistä syistä, miksi nainen, joka periaatteessa toivoisi lapsia, näkee äidiksi tulemisen kielteisesti: ajatellaan, että kun äitimyytin mukaisia odotuksia ei kuitenkaan pysty täyttämään, luvassa on jatkuvaa syyllistämistä ja marttyyrina elämistä.

Mikä on äitimyytti? Ymmärtääkseni se on kulttuurissamme elävä uskomus, että äiti täyttää kaikki tarpeet, äiti uhrautuu ja venyy joka tilanteessa, äiti ei ilmaise kielteisiä tunteita, äiti on olemassa pelkästään muita varten ja että äidinrakkaus on täydellistä.

Tunnettu mietelause "Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin" tavoittaa varmaan jotain olennaista myytistä. Olen kuullut mietelauseen lukuisia kertoja ja pitänyt sitä kauniina, mutta kun pysähdyn miettimään tarkemmin, huomaan miten kauhea se onkaan: toisaalta se esittää Jumalan kyvyttömänä, ja toisaalta luo epärealistisen korkean käsityksen siitä, mihin äidit kykenevät.

Äitimyytti on vahingollinen, kun epärealistiset käsitykset muuttuvat odotuksiksi ja vaatimuksiksi muita ja itseä kohtaan.

  Äitimyytti asettaa mahdottomat odotukset, mutta eikö kristinuskokin tee niin? Jeesushan, nimenomaan rakastamisesta opettaessaan, kehotti uskovaisia: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen?" (Matt. 5:48) Miten kristinusko eroaa äitimyytistä?

Ensinnäkin siten, että siinä missä äitimyytin mukaan juuri äiti on se, jolta vaaditaan täydellisyyttä, Jeesus kehottaa kaikkia ihmisiä olemaan rakastamisessa täydellinen! Äitejä ei nosteta jalustalle yli muiden – asemaan, josta voi vain pudota muiden sätittäväksi, vaan kaikkien tulee tehdä parhaansa muiden rakastamisessa ja palvelemisessa.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

Äiti = virheetön tarpeiden täyttäjä?

  Ajattelen, että myytit ovat syntyneet ihmisten täydellisyydenkaipuusta; äitimyytti on varmaan syntynyt täydellisen hoivan, huolenpidon ja siten ilmenevän rakkauden kaipuusta. Näen myytit ihmisten kaipuun heijastumina, ja vaikka kaipuu on todellista, myyttien mukaiset käsitykset siitä, miten maailma makaa, eivät vastaa todellisuutta. Myytti on tarua.

Äitimyytin murtaminen ei tarkoita, että kiistäisi hoivaamisena, huolenpitona ja uhrautuvuutena ilmenevän rakkauden kuulumisen erityisesti äidinrakkauteen – jo biologisesti, Jumalan luomistyössä, se siihen kuuluu. Kun Jumala vakuuttaa omaa rakkauttaan uskoville Jesajan kirjassa, Hän ottaa vertauskohteekseen äidin rakkauden lapseensa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?" (Jes. 49:15)

Mutta äitimyytin kannalta on mielenkiintoista, ettei Jumala jatkakaan vertausta loppuun sanomalla vaikkapa "Minun rakkauteni on kuin äidinrakkautta – virheetöntä", vaan Hän jatkaa: "Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Tulkitsen nuo pysäyttävät jakeet seuraavasti. Jumala toisaalta kertoo ymmärtävänsä ihmisten kaipuun hoivaavan rakkauteen sekä ilmaisee sen toteutuvan täällä maailmassa ihan erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa, mutta toisaalta Hän kiistää uskomuksen virheettömästä äidinrakkaudesta, ja kertoo itse olevansa se, jonka rakkaus on täydellistä.

  Äidit tekevät virheitä, niin kuin kaikki muutkin. Siinä missä äitimyytti sanoo äideille: jos olet epätäydellinen, olet kelvoton äidiksi, Jumala sanoo evankeliumissa: olet tehnyt virheitä, niin kuin jokainen luotu, mutta minä olen rakastanut sinua – jatketaan yhdessä eteenpäin.

  Ehkä kaikkein surullisinta äitimyytissä on, että esittäessään äidin ainaisena hoivaajana ja tarpeiden täyttäjänä se saa helposti unohtamaan, että äideilläkin on tarpeita ja että äiditkin kaipaavat hoivaa ja rakkautta. Evankeliumin mukaan kaikki ihmiset tarpeineen ovat Jumalan rakkauden kohteena. Lisäksi Jumala tahtoo, että me kaikki rakastamme ja palvelemme toisiamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä.

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)

Oikeaa valintaa ei joudu katumaan

  Mistä tietää varmuudella, että on tekemässä oikean valinnan? Varsinkin, jos harkitsee koko loppuelämään vaikuttavaa valintaa, kuten avioeroa tai aborttia, epätietoisuus voi ahdistaa: mitä jos teen peruuttamattoman virheen?

  Entä jos on jo tehnyt väärän valinnan ja katuu?

Mikä on varmuudella oikea valinta?

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

  Kristinuskossa opetetaan, että oikea valinta ei välttämättä ole se, josta omien järkeilyjeni mukaan seuraa minulle tai muille toivomiani asioita – tunteita, tapahtumia ja olosuhteita – vaan se, joka on Jumalan sanan mukainen.

  Miksi Jumalan sanaan voi luottaa? Minulle tulee mieleen ainakin seuraavat syyt.

  Jumala on luonut meidät ja tehnyt eläviksi. Hänen käskynsä suojelevat elämää. Useimmat ihmiset, vaikkeivät olisi kristittyjäkään, ymmärtävät intuitiivisesti hyvyyden, joka ilmenee Jumalan käskyissä: älä tapa, älä anna väärää todistusta, älä varasta, älä tee aviorikosta jne.

Raskauden keskeyttämistä harkitsevaa muistutetaan joskus: "Aborttia saatat joutua katumaan, mutta lastasi et koskaan." Minusta neuvo on hyvä. Suunnittelemattoman lapsen myötä elämään voi tulla vaikeita olosuhteita sekä hetkiä, joina saattaa kyseenalaistaa valintojaan, mutta lapsi itsessään on syy ajatella, että valinta oli kaikesta huolimatta hyvä ja oikea. Lapsen elämän suojeleminen on Jumalan, elämän antajan, tahdon mukainen valinta.

  Jumala näkee kaiken, jo ennalta (1. Piet. 1:2; 1938). Hän näkee sydämiimme ja ajatuksiimme (Jer. 17:10). Hänen suunnitelmiaan on enemmän kuin pystymme laskemaan, ja ne kaikki ovat ylivertaisia (Ps. 139:17-18). Jumala on viisas ja tuntee meidät pienintä yksityiskohtaa myöten ja tietää, mikä on meille parhaaksi.

Me itse näemme omaa elämäämme vain vähän matkaa eteenpäin, ja aika usein se vähäinenkin osoittautuu myöhemmin vääräksi.

  Ihminen on ailahtelevainen, mutta Jumalan sana ei muutu. Varmaan jokaisella meistä on kokemusta oman mielen muuttumisesta valinnan jälkeen – ymmärrys, että niin voi käydä, on ehkä keskeinen syy, miksi ihminen tuntee ahdistusta suurten valintojen edessä.

Joskus voi käydä jopa niin, että myöhemmin tajuaa halunneensa juuri päinvastaista kuin valitsi! Myös omat unelmamme ja päämäärämme voivat muuttua elämän varrella, samoin käsityksemme oikeasta ja väärästä sekä hyvästä elämästä.

Minulla on kokemusta kaikista edellä mainituista, vaikken mielestäni ole poikkeuksellisen irrationaalinen ihminen. Jumalan sanan mukaista valintaa en kuitenkaan ole koskaan joutunut katumaan, vaikka valinnan myötä olisin joutunut luopumaan joistain haluamistani asioista.

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Ps. 40:8) 

  On kuitenkin yksi syy ylitse muiden. Ilman sitä mikään edellä mainituista syistä luottaa Jumalaan ei ollut riittävä ainakaan minulle. Se on evankeliumin hyvyys.

Entä jos on jo tehnyt väärin?

  Ennen kaikkea Jumala on tarkoittanut sanansa väärää tekoaan katuvalle. Raamattu ei ole vain käskyjä, Jumalan tahdonilmauksia siitä, miten meidän tulee elää, vaan sen ydinsanoma on evankeliumi syntien anteeksiannosta. Koska Jumala rakasti maailmaa, Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Evankeliumi on tarkoitettu kaikille ihmisille, koska kaikki ovat tehneet Jumalan tahdon vastaisia valintoja – jokainen siis tarvitsee Jumalan anteeksiantoa. Se on Raamatun ydinsanoma siksi, että vain Jeesuksen kautta avautuu yhteys Jumalaan ja iankaikkiseen elämään Taivaassa.

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

Evankeliumi on ydinsanoma siksikin, että Jumalan anteeksiannon ja armon kautta ihmisen sydämeen tulee rakkaus ja luottamus Jumalaan. Siitä rakkaudesta, Jumalan antamasta, versoo myös tahto elää muutenkin Hänen sanansa mukaan: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

  Pelastuksen evankeliumin vastaanottaminen uskossa on tärkein Jumalan sanan mukainen valinta. Se on varmuudella oikein eikä sitä joudu koskaan katumaan. Vaikka Jumalan sanan mukaan eläessään joutuisi kokemaan vaikeita ajallisia olosuhteita tai jopa kärsimystä, uskovainen voi luottaa siihen, että se on vain ohimenevä vaihe tiellä kohti iankaikkista elämää Jumalan luona. Uskovaisia kehotetaan Raamatussa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)

  Sille, joka katuu vääriä valintojaan ja janoaa Jumalan antamaa sisäistä rauhaa, tie Jumalan luo on aina avoin: se tie on Jeesus.

Surupukuiset siunaukset ja vaarallisen mukava elämä

  Voivatko vaikeudet koitua siunaukseksi ja johdatukseksi? Voiko mukavasti sujuvaan elämään puolestaan kätkeytyä vaara?

  Tapahtuipa elämässämme pahaa tai hyvää, Jumala haluaa meidän kääntyvän Hänen puoleensa.

Surupukuiset siunaukset

"Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle en itse jaksaisi nousta." (Ps. 61:3)

  Minua kiinnostaa kristinuskossa ajatus, ettei kaikki aina ole siten kuin näyttää. Vaikka tilanne näyttäisi todella huonolta, jopa täysin toivottomalta, siihen voi silti kätkeytyä hyvää – jotain, mikä koituu siunaukseksi ja johdatukseksi.

  Kätketty hyvä voi tulla ilmi jo tämän elämän aikana. Monet suuriakin vastoinkäymisiä ja menetyksiä kokeneet ovat vuosia tapahtuman jälkeen todenneet, että siitä seurasi jotain hyvääkin, esim. onnettomuus on lähentänyt perheenjäseniä, ennakoimattomasti etenevä sairaus lisännyt kykyä keskittyä läsnäolevaan hetkeen tai oma kärsimys syventänyt myötäelämisen taitoa.

Tämä ajattelutapa ei tarkoita, että kiistää tapahtumasta seuranneen kärsimyksen ja vaikeudet, vaan että pahan lisäksi tunnistaa hyvät seuraukset, joita ei olisi tapahtunut ilman vastoinkäymistä. Hyvät seuraukset ovat yhtä kiistattomasti totta kuin pahatkin.

Varmaan meissä kaikissa asuu pieni kyynikko, joka pyrkii mitätöimään pahoihin kokemuksiin kätkeytyvän hyvän, sammuttamaan valonkipinän. Sille ei saisi antaa periksi.

  Yllättävä logiikka pätee myös suhteessa Jumalaan ja iankaikkiseen elämään. Raamatussa on runsaasti muistutuksia kärsimyksiin ja pahalta näyttäviin tilanteisiin kätkeytyvästä hyvästä uskovaisen elämässä.

Joskus ne saavat oudolta kuulostavan, ristiriitaisen ilmauksen, esim. "Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut" (Room. 4:18), "autuaita ovat murheelliset" (Matt. 5:4), "olemme---murheellisia, mutta aina iloisia", "meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken" (2. Kor. 6:10).

Nämä ja monet muut Raamatun lauseet, vertaukset ja kertomukset ilmaisevat näennäisen ristiriitaisen väitteen asioiden tilasta ja herättävät pohtimaan sille selitystä: mikä voi olla toivottoman toivo ja murheellisen ilo? Lopulta niiden tarkoituksena on, että ymmärtäisimme armon evankeliumin, tai että ymmärtäisimme sen aiempaa syvemmin.

  Eräs uskovainen käytti sairastumisesta ilmausta "surupukuinen siunaus". Kun se saapuu omaan tai läheisen elämään, näemme vain sen synkän ulkomuodon, mutta parhaimmillaan se voi pysäyttää meidät pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, ymmärtämään oman tarvitsevuutemme ja saada meidät turvaamaan Jumalaan.

Moni on tullut uskoon vaikeuksien keskellä. Se näyttää olevan yksi tapa, jolla Jumala vetää ihmisiä Sanansa ääreen ja luokseen.

Vaarallisen mukava elämä 

"Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi ja panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille." (1. Tim. 6:17-18)

  Entä voiko tapahtua käänteisesti? Jos maalliset asiat ovat mukavasti ja elämä yltäkylläistä, voiko seurauksena olla välinpitämättömyys Jumalaa ja iankaikkista elämää kohtaan? Voiko se johtaa kokemukseen, että kaikki on omassa hallinnassamme emmekä tarvitse Jumalaa?

  Nähdäkseni se on yksi opetus Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Rikkaan miehen elämä oli ollut "pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa", mutta kuoltuaan hän joutui tulenlieskoihin ja "kärsimyksen paikkaan". Ehkä rikas mies oli koko elämänsä keskittynyt maallisiin asioihin ja iloihin ja suhtautunut välinpitämättömästi Jumalaan. Hän ei ollut kokenut tarvitsevansa Jumalan apua.

Sen sijaan köyhä ja sairas Lasarus sai kuolemansa jälkeen hyvän osan ja "lohdun vaivoillensa". Yleensä Jeesuksen kertomuksissa ja vertauksissa henkilöillä ei ole erisnimiä, mutta tässä se varmaan on osa opetusta: Lasarus on hepreaa ja tarkoittaa "Jumala auttaa".

Hyvinvointi ja vauraus itsessään eivät erota meitä Jumalasta, vaan se, jos turvaamme siihen Jumalan sijaan ja rakastamme sitä enemmän kuin Jumalaa.

  Vaikkei olisi valtavan rikaskaan, mukavasti sujuva elämä voi joskus altistaa väärälle itsevarmuudelle. Apostoli Jaakob varoittaa:

"Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja teemme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne!" ja "Näin teidän tulisi sanoa: 'Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.' Mutta nyt te kerskutte ja rehentelette." (Jaak. 4:13-16)

Monilla meistä on taipumus unohtaa Jumala sivummalle, kun elämä sujuu omien suunnitelmiemme mukaan ja tapahtuu mielenkiintoisia ja hauskoja asioita. Ainakin, kun katson omaa elämääni taaksepäin, voin huomata ajatelleeni Jumalaa kaikkein eniten ajanjaksoina, joina näkemykseni tulevaisuudesta on ollut täynnä epävarmuutta esim. sairastamisen takia ja olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei tuleva ole omissa käsissäni.

Pyydä apua ja kiitä

  Jos meille tapahtuu pahaa, Jumala haluaa, että pyydämme Häneltä apua.

Jumala on se hyvä, joka kätkeytyy pahalta näyttäviin tilanteisiin uskovaisen elämässä. Hän oli Abrahamille toivo toivottomuudessa ja pysyvä ilo apostoleille, jotka veivät evankeliumia eteenpäin vaarallisissa olosuhteissa ja ruumiillisissa kärsimyksissä. Jumala tekee autuaaksi syntejään murehtivan ja on "kaikki" jokaiselle, joka on ottanut evankeliumin vastaan – sillekin, joka ei maallisesti omista mitään.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,
niin minä tahdon auttaa sinua,
ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; 1933)

  Jos tapahtuu hyvää, meidän tulee kiittää Jumalaa. Terveys, hyvinvointi ja kyky hankkia vaurautta eivät ole itsestäänselvyys eivätkä viime kädessä omaa ansiotamme, vaan Jumalan lahjaa, varjelusta ja siunausta. Miksi rakastaisimme sitä kaikkea enemmän kuin Jumalaa, joka sen on antanut?

  Avun pyytäminen ja kiittäminen ovat kaksi Jumalalle mieluista rukousaihetta. Lähettämällä Jeesuksen pelastukseksemme Jumala on auttanut meitä kaikkia, ja siksi meillä kaikilla on ainainen syy kiittää.

"Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä,
sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti." (Ps. 136:1; 1933)

Kärsitkö epäonnistumisen pelosta?

  Jokaiseen pyrkimykseen sisältyy epäonnistumisen riski. Jotta voi ylipäätään tavoitella mitään tärkeää ja arvokasta, on uskallettava ottaa riski, että epäonnistuu.

Mitä jos pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla edes yrittää? Menneisyyden haavoittavien kokemusten takia saattaa tuntua ylivoimaisen pelottavalta aloittaa uusi työ, koulu, luova projekti tai vaikka seurustelusuhde. Epäonnistumisen pelko saattaa lamauttaa jopa pienten, arkisten haasteiden edessä.

Mitä jos riski toteutuu? Mitä jos joudun pettymään itseeni ja toteamaan, etten olekaan niin hyvä kuin olin kuvitellut? Mitä muut ajattelevat minusta, jos epäonnistun? Mitä jos joudun naurunalaiseksi, syrjityksi, torjutuksi tai petetyksi? 

Tiedän omasta kokemuksestani, että pelko voi johtaa siihen, että pyrkii välttelemään tilanteita, joissa on epäonnistumisen riski. Äärimmillään se voi siis johtaa siihen, ettei uskalla tehdä mitään!

Tässä kirjoituksessani kerron, millaista apua olen saanut evankeliumista ja Jumalalta.

Kriittisiä kysymyksiä itselle

 "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; 1933-38)

  Haavoittuneeseen, pelon lamaannuttamaan ihmiseen haluaisi suhtautua pelkästään lempeästi ja ymmärtävästi, mutta silloin ei pääse pureutumaan virheellisiin käsityksiin, joita epäonnistumisen pelosta kärsivällä yleensä on.

Vasta uskossa ollessani olen uskaltanut kyseenalaistaa omia käsityksiäni pelon taustalla. Rakastavan Jumalan kanssa se on ollut riittävän turvallista. Kristinusko oikeastaan patistaa siihen: vaara ei ole koskaan siinä, että kohtaa ja tunnustaa totuuden itsestään, vaikka se olisi kuinka tuskallista, vaan siinä, jos torjuu totuuden.

1.  Miksi on niin vaarallista, jos juuri minä paljastun epätäydelliseksi?

Kaikki ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä –  tämä on yksi Raamatun keskeisistä sanomista. Kaikki tekevät virheitä, pieniä ja joskus suurempia mokia, kaikki vaikuttavat joskus hölmöltä. Miksi kammoan tilanteita, joissa totuus heikkoudestani käy ilmi muille ja itselleni? Onko pelolla jopa kytkös ylpeyteen?

2.  Eikö muka ole mitään niin tärkeää, että voisin sitä tavoitellakseni ottaa epäonnistumisen riskin?

Eikö edes Jumalan tahdon noudattaminen ole sen arvoista?

Katsoin joskus amerikkalaista piilokamerasarjaa What Would You Do?. Ohjelmassa lavastettiin julkisille paikoille tilanteita, joissa joku tarvitsi ohi kulkevan tuntemattoman apua. Lavastettujen tilanteiden jälkeen ohjelman tekijät kysyivät paikalle sattuneilta ihmisiltä, miksi he olivat tai eivät olleet pysähtyneet auttamaan.

Jotkut kertoivat, etteivät menneet apuun, koska eivät voineet olla varmoja, osaavatko auttaa tai haluaako toinen apua. Tämä on mielestäni räikeä esimerkki siitä, että mieluummin suojelee itseään epäonnistumiselta muiden edessä kuin pyrkii tekemään Jumalan tahdon mukaisen teon. Mitä sitten, jos erehtyy? Miksi on vaikeaa sanoa: "Pahoittelen, tulkitsin tilanteen väärin"?

3. Kumpi on parempi, nolla täydellistä vai yksi ihan ok?

Tämä on ollut minulle kaikkein kipein kysymys, ja toisaalta tämä kysymys on innostanut minua muutokseen kaikkein eniten.

Varsinkin asioissa, joissa tiedän olevani hyvä, olen pelännyt pettymistä eli että aikaansaannokseni jää vajaaksi omasta vaatimustasostani. Pelon takia en edes ole yrittänyt. Olen mieluummin valinnut nolla täydellistä.

  Aikoinaan yläasteen äidinkielen opettajamme piti minulle nuhdesaarnan aiheesta. Hän oli antanut meille tehtäväksi kirjoittaa nopeasti pieni runo aiheesta "kissa", ja lopuksi runo piti lukea muille. Tehtävä osoittautui hauskaksi, kun jotkut saivat paperille vain yhden kömpelön riimin ja joidenkin hienosti alkanut runo jäi kesken, koska aika loppui. Tunnilla naurettiin paljon, oppilaat nauroivat sekä itselleen että toisille.

Olin ainoa, joka ei ollut kirjoittanut sanaakaan, tai oikeastaan olin kirjoittanut, mutta olin pyyhkinyt ne saman tien tyytymättömänä pois. Kuten opettajamme totesi, olin yrittänyt vältellä epäonnistumista, mutta oikeasti epäonnistuin siinä kohtaa, etten edes yrittänyt.

Turhauttavinta oli, että olin hyvä luovassa kirjoittamisessa, vapaa-ajalla kirjoitin runoja pöytälaatikkoon. Pelkäsin tuoda kykyjäni muiden arvioitavaksi. Epäonnistumisen pelon takia en käyttänyt Jumalalta saamiani lahjoja.

"Jumalaan minä luotan, en pelkää mitään.

Mitä voi minulle kukaan ihminen?" (Ps. 56:12)

Epäonnistumisen mörkö vs. Jeesus

  Entä jos yrittää... ja epäonnistuu? Mikä epäonnistumisessa on niin pelottavaa?

  Nuoruuteni lempielokuva Mulholland Drive kertoo epäonnistumisesta ja epäonnistumisen pelosta. Symbolinen tarina sijoittuu Hollywoodiin, unelmien kaupunkiin.

Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa eräs mies istuu lounasravintolassa terapeuttinsa kanssa ja kertoo pahimmasta painajaisestaan: ravintolan takapihalla asuu hirviömäinen olento, jonka kanssa hän joutuu kasvotusten. "En koskaan halua nähdä niitä kasvoja", hän sanoo pelokkaasti.

Terapeutin kanssa mies menee katsomaan ravintolan takapihaa todetakseen, ettei siellä oikeasti ole mitään hirviötä. Mutta takapihan jätteiden ja rojun keskellä hän kohtaakin painajaistensa hirviön! Hän järkyttyy niin paljon, että kaatuu tajuttomana maahan. Myöhemmässä kohtauksessa paljastuu, että hirviömäinen olento on ravintolan takana majaileva likainen, resuinen, koditon ihminen. Koditon edusti miehelle epäonnistumista – ne olivat kasvot joita hän ei kestänyt nähdä.

  Kohtaus kuvaa minusta vaikuttavasti epäonnistumisen pelon syvyyttä – sitä että kauhun ytimessä on suurempia kysymyksiä kuin ne, joihin on mahdollista vastata arkirealiteettien pohjalta. Terapeutti, joka näki tilanteen realistisesti, yritti turhaan saada kauhun lamauttamaa asiakastaan tokenemaan.

Pystyn samastumaan kauhuun. Kun olen vastannut psykologien usein esittämään kysymykseen "mikä on pahinta, mitä tilanteessa voisi tapahtua?", jäljelle jää syvempiä, suurempia, arkijärkeen nähden outoja kysymyksiä: Onko minulla toivoa, vaikka epäonnistuin? Hylätäänkö minut, koska epäonnistuin? Rakastetaanko minua, vaikka epäonnistuin?

Arkijärjen mukaan kysymykset ovat outoja ja filosofisesti liian monimutkaisia vastattaviksi, mutta evankeliumi vastaa täsmälleen niihin: Jumala on rakastanut meitä monin tavoin epäonnistuneita ihmisiä niin paljon, että lähetti Jeesuksen toivoksemme ja pelastukseksemme!

Kun olen ymmärtänyt, etteivät kaikkein tärkeimmät asiat ole oman onnistumiseni varassa, olen uskaltanut ottaa epäonnistumisen riskejä. Jos epäonnistun, en putoa tyhjyyteen, vaan Jumalan syliin.

"...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi;

älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi;

minä vahvistan sinua, minä autan sinua,

minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes. 41:10; 1933-38)

Matalan kynnyksen kirkko? Ajatuksia Pride-kohusta

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Kirkko tarkoittaa Jeesukseen uskovien yhteisöä. Kirkolle on uskottu pelastuksen evankeliumi, jota sen tulee julistaa "kaikille luoduille" (Mark 16:15). Evankeliumin julistamisen tarkoituksena on, että mahdollisimman moni alkaisi uskoa Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja ylösnousseesseen elämän Herraan, jonka tunnemme Raamatun kautta.

  Viime päivinä mediassa ja nettipalstoilla on keskusteltu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyökumppanuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pride -tapahtuman kanssa. Eniten huomiota ovat saaneet KD:n kansanedustaja Päivi Räsäsen kriittiset kannanotot, joissa hän on kysynyt, kuinka kirkon ratkaisu sopii yhteen Raamatun ilmoituksen kanssa.

Jos kirkon ihmiset eivät ole osallistuneet Prideen Jumalan tahtoa, parannusta ja syntien anteeksiantoa julistaakseen, vaan osoittaakseen hyväksyntänsä ja tukensa teoille, jotka Raamatun mukaan ovat Jumalan tahdon vastaisia, kritiikki on ilman muuta aiheellista.

  Raamatussa meille kerrotaan, että Jumalan asettama avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:3-12) ja että sen ulkopuoliset seksuaaliset suhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia eli syntiä (mm. 2. Moos. 20:14, 1. Kor. 6:9-11). Edelleen Raamatun mukaan Jumala on luonut meidät biologiseen sukupuoleemme – sukupuoli ei perustu ihmisen omiin aivoituksiin ja kokemukseen eikä sitä voi vaihtaa tai "korjata" (1. Moos. 1:27).

  Ja kuitenkin, samanaikaisesti Raamatun ilmoituksessa pitäytymisen kanssa, kirkon tulisi minunkin mielestäni olla matalan kynnyksen yhteisö, eli sellainen, mihin on helppo tulla, ja enemmänkin: yhteisö, joka kutsuu ihmisiä lämmöllä ja rakkaudella. Miten tämä voisi olla mahdollista?

 Armon sanoman esillä pitäminen  

 "Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

  Minusta matalan kynnyksen periaate tarkoittaa kristinuskon ja kirkon yhteydessä Jumalan armon ja syntien anteeksiannon julistamista. Koko evankeliumi menettää merkityksensä meidän puheissamme, jos emme kerro, että Jumalan omiksi ja Taivastielle päästäksemme tarvitsemme Jeesusta, joka sovitti syntimme.

Jotta evankeliumi syntien anteeksiannosta voi avautua kuulijalle, on kerrottava, että olemme syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Synti tulee sanoa synniksi.

Raamatussa kerrotaan, millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä ja mikä on Hänen tahtonsa vastaista eli syntiä. Sama Raamattu, joka kertoo meille synnistä ja Helvetistä, kertoo meille Jeesuksesta, jonka Jumala lähetti pelastamaan meidät synneistämme ja Helvetiltä, että voisimme tulla Hänen omikseen.

  Minusta yksi tärkeimmistä tavoista, jolla kristitty voi omalta osaltaan tehdä kirkosta matalan kynnyksen yhteisön, on sen tunnustaminen, että on itsekin vajavainen, on itsekin saanut syntinsä anteeksi ja elää Jumalan armon varassa uutena luomuksena Jeesusta seuraten.

Itsellenikin aikoinaan evankelistoista tehokkaimpia, kutsuvimpia olivat juuri ne, jotka todistivat oman elämänsä kautta nöyrästi ja rehellisesti.

  Kaikki mikä on Jumalan tahdon mukaista uskovaisen elämässä, on Jumalan tekoa ja Jeesuksen ansiota – ilman Jeesusta olisimme tismalleen samassa tilassa kuin hekin, jotka eivät nyt usko Häneen.


Raamattuun voi luottaa

  Kristittyjen tulee antaa oikea todistus Jeesuksesta, ja se on Raamatun mukainen.

Joskus kohtaa ihmisiä, jotka kyllä sanovat olevansa kristittyjä, mutta sanovat myös, etteivät usko koko Raamattuun, vaan ainoastaan tiettyihin Jeesuksen sanoihin, joille sitten antavat itse merkityksen. He jättävät pois ne kohdat, joissa Jeesus kehottaa kääntymään ja tekemään parannuksen synneistä (mm. Mark. 1:15, Luuk. 5:31-32, Joh. 8:11).

Mutta eikö ole epäjohdonmukaista, että noukkii vain tietyt kohdat todistuksesta ja hylkää saman todistuksen muut kohdat?

Jeesus omalla esimerkillään ja opetuksellaan osoitti, että kaikki Kirjoitukset, myös Vanhan Testamentin lakikirjat, ovat luotettavia. Ja mitä tulee Uuden Testamentin apostolien kirjeisiin, Jeesus itse valitsi apostolinsa, opetti heitä ja apostolit kirjoittivat kirjeet Häneltä saamansa opetuksen mukaan.

"Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk. 24:27)

Rakkaus ja synnistä puhuminen

  Entä rakkaus? Eikö kristityn korkein käsky ole rakastaa? Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos samanaikaisesti kuitenkin viittaa Raamatun opetukseen, joka osoittaa hänet syntiseksi?

Humanistinen käsitys lähimmäisen rakastamisesta näyttää edellyttävän, ettei sano mitään, mikä saattaisi loukata toista: jos toinen loukkaantuu sanoistani, niin se on osoitus siitä, että olen kohdellut häntä rakkaudettomasti. Sen takia puhe synnistä on lähtökohtaisesti rakkaudetonta puhetta.

Raamatun mukaan taas puhe synnistä on välttämätöntä, että voi puhua rakkaudesta. Syntien anteeksianto Jeesuksen sovitustyön kautta juuri on Jumalan rakkauden ydin:

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa sanonut, olen kiitollinen siitä, että minua aikonaan "loukattiin" Jumalan sanalla, eli kerrottiin, että Jumalan silmissä olen syntinen ja että tietyt tekoni ovat olleet syntiä.

  Apostoli Johannes kirjoittaa uskovaisille myös, että meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut meitä ja antanut meille Jeesuksessa. Uskosta osattomia lähimmäisiämmekin meidän tulee rakastaa Jumalalta saamassamme rakkaudessa pysyen ja julistaen sitä teoillamme, asenteillamme ja sanoillamme, kun kohtaamme toisia ihmisiä.

Eihän meidän kristittyjen tule rakastaa tavalla, joka on ristiriidassa Jumalalta saamamme rakkauden kanssa. Meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä Jumalan sanan mukaan eikä sen mukaan, minkä maailma kulloinkin muotoilee lähimmäisenrakkauden määritelmäksi.

Kärsimmekö lopulta aina yksin?

  Kärsimys yhdistää meitä kaikkia. Toisaalta se vie jokaisen meistä erilleen muista ihmisistä. Voiko kukaan ymmärtää juuri minua vai kärsinkö yksin?

 

 

 

 Kärsimyksen mysteeri

  Keväällä 2013 tv:ssä esitettiin kotimainen dokumenttisarja Viimeiset sanani, jossa seurattiin kuolemansairaiden elämää. Olin silloin juuri kotiutunut sairaalasta, jossa olin viettänyt useita viikkoja poikkeuksellisen pahan MS-taudin pahenemisvaiheen takia.

Katselin sarjaa sairastamiselle ja kärsimykselle herkistyneenä, mutta tietoisena siitä, etten itse ollut kuolemansairas.

Kuoleminen ja kuolema alkoivat kiinnostaa minua aiheina. Millaista kuoleminen on? Miltä se tuntuu? Muuttuuko perspektiivi omaan elämään, kun tietää kuolevansa pian? Muuttuuko se elämään yleensä? Miten? Miksi kuolemasta ei puhuta enempää? Joskus löysin netistä muita pohdiskelijoita keskustelemaan kanssani kuolemasta.

Saman tyyppisiä pohdintoja ovat minussa herättäneet monet suuronnettomuudet ja luonnonkatastrofit, joista on aikoinaan uutisoitu runsaasti, esim. Estonia-onnettomuus ja vuoden 2004 tsunamikatastrofi.

  Ajan mittaan olen huomannut, että pohdinnat eivät sammuta ymmärtämisen janoani, päinvastoin oikeastaan: niistä syntyy lisää kysymyksiä. Lähestymistapani on ollut auttamattomasti liian abstrakti. Eivät kysymykseni välttämättä ole olleet vääriä, vaan ongelmani on ollut, että olen "vaatinut" filosofisesti tyydyttäviä vastauksia. Olen yrittänyt ymmärtää filosofisella tavalla yksityisiä, konkreettisia kokemuksia.

  Muutama vuosi tsunamikatastrofin jälkeen aloin nähdä todentuntuisia painajaisia jättimäisistä hyökyaalloista ja vedenpaisumusta muistuttavista tulvista. Usein unien tapahtumat sijoittuivat johonkin päin Aasiaa, joskus taas olin turistina Etelä-Euroopassa, kun Välimeri kohosi kauhistuttavana hyökyaaltona, ja juoksimme sen varjossa pakoon rannalta.

Kun mietin painajaisteni syytä, tajusin niiden varmaankin olevan mieleni tapa yrittää ymmärtää kauheuksia, joita olin tuloksettomasti pohtinut: ainoa tapa ymmärtää olisi, että kokisin ne itse?

En voi tietää mitä koet, mutta kuuntelen

  Kärsimys ja sairastaminen eristävät sosiaalisesti. Sairauden aiheuttamat kivut, toimintakyvyn aleneminen, väsymys, työkyvyttömyys ja taloudelliset ongelmat sekä valitettavan usein häpeän tunteet saattavat eristää. Minulla on kokemusta oikeastaan näistä kaikista.

Mutta niiden lisäksi juuri se, etteivät muut ymmärrä, aiheuttaa syvempää yksinäisyyden kokemusta. Kun itse sairastuin, minusta tuntui kuin olisin pudonnut jonkinlaiseen varjomaailmaan. Kun läheisiäni tuli sairaalaan katsomaan minua, tuntui kuin he olisivat saapuneet toisesta maailmasta, jossa on normaalia, yhteisöllistä ja valoisaa. 

Ja kun vihdoin kotiuduin, tuntui omituiselta ja vähän pelottavaltakin katsella taksin ikkunasta arkista kaupunkia, jonka kaduilla ihmiset kulkivat kiireisinä koululaukkuineen ja ostoskasseineen ja bussit liikennöivät kuten aina ennenkin. Olin palaamassa siihen maailmaan, oli sulauduttava taas osaksi sitä, nyt vähän heikompana. 

Todellisuudessahan osalla niistä kiireisistä katujen ihmisistäkin saattoi juuri sillä hetkellä olla omista syistään se sama sisäinen, varjomaailmaan putoamisen kokemus. Kärsimys yhdistää kaikkia ihmisiä jossain kohtaa elämää, mutta jokaiselle se on omanlaisensa ja aina jossain määrin yksityinen kokemus. 

Vertaiskokemuksen ja -tuen tärkeyttä korostetaan, ja ajattelen itsekin sen olevan parasta, mutta samaan hengenvetoon muistutetaan ihan oikein, että tismalleen samaa kokemusta ei ole kenelläkään vertaistenkaan keskuudessa.

Sen myöntäminen, ettei voi täysin tietää mitä toinen kokee, on ensimmäinen askel kokemusten jakamiseen ja osan ottamiseen. Silloin voi olla parempi kuuntelija: ei oleta jo tietävänsä.

"Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12:15)

Varjojen maailmassa Jeesuksen kanssa

"Herra, sinä olet minut tutkinut,

sinä tunnet minut." (139:1)

   On kuitenkin yksi, joka ymmärtää täydellisesti. Psalmissa 139 kerrotaan, että Jumala, joka itse on luonut meistä jokaisen, tuntee meidät perin pohjin ja on kaikkialla kanssamme – emme voisi paeta Hänen läsnäoloaan, vaikka haluaisimme! Jumala tuntee minut intiimillä tavalla, paremmin kuin itse tunnen itseni. Minun ei tarvitse kärsiä yksin. Eikä sinun.

  Minua koskettaa kristinuskossa erityisesti se, että Jumala tahtoo olla niiden kanssa, joita kukaan ei ymmärrä ja jotka ovat joutuneet normaalin yhteisöelämän ulkopuolelle – pudonneet sinne varjomaailmaan.

Jeesuksen kautta Jumalalla on oma kokemus ihmisenä olemisesta: Hän tietää, millaista on kärsiä ihmisenä erillään muista ihmisistä ja millaista on, kun muut eivät ymmärrä, ja kun on torjuttu ja hylätty. 

  Jeesus kosketti niitä, joita muut karttoivat, aterioi syrjittyjen kanssa, paljasti suuria hengellisiä salaisuuksia ihmisille, joita pidettiin liian yksinkertaisina vastaanottamaan sellaista opetusta. Jeesus auttoi mitä hirvittävimpiin, yksinäisimpiin ja lohduttomimpiin tiloihin joutuneita ihmisiä, siitäkin huolimatta, että joskus Häntä itseään alettiin sen seurauksena karttaa.

"Vaikka sanoisin: »Nyt olen pimeyden kätköissä,

yö peittää päivän valon»,

 sinulle ei pimeys ole pimeää,

vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,

pimeys kuin kirkas valo." (139:11-12)

  Raamatun kertomuksissa Jeesuksesta näemme, millainen Jumala on tänäkin päivänä. Hän on elossa, läsnä, kuulee, haluaa lohduttaa ja antaa toivon. Kirkkaimmin Jumalan rakkaus heikkoa ja kärsivää kohtaan näkyy pelastuksen evankeliumissa: me kaikki ihmiset olemme synnin takia hengellisesti synkässä ja toivottomassa tilassa, ja Jeesus tuli pelastamaan meidät kaikki.

"Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,

kuinka valtava onkaan niiden määrä!

 Jos yritän niitä laskea,

niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.

Minä lopetan,

mutta tiedän: sinä olet kanssani." (Ps. 139:17-18)

Pohdintoja aviorikoksesta: syyllisyys ja anteeksianto

  Kuka on syyllinen aviorikokseen? Julkisessa keskustelussa totuus peittyy usein draaman alle. Toisaalta vain totuuden tunnustamisen kautta anteeksianto on mahdollinen.

  Entä jos luottamus on menetetty?

 

 Kuka on syyllinen aviorikokseen?

  Eräs toistuva piirre aviorikosta koskevissa keskusteluissa ärsyttää minua. Siksi haluan kirjoittaa aiheesta, vaikkei minulla ole siitä omaa kokemusta. En ole koskaan ollut naimisissa enkä suhteessa naimisissa olevan kanssa.

Piirre on se, että avioliiton ulkopuolinen taho, se kolmas pyörä, saa keskusteluissa kohtuuttoman paljon huomiota, jopa niin paljon, että häneen kohdistuva tuomitsemishalu jättää varjoonsa petollisen aviopuolison teon. Jos joku kuumenneessa keskustelussa huomauttaa viimeksi mainitusta, näkökulma ohitetaan mielenkiinnottomana: "no joo, tavallaan noin, mutta...".

Asetelma kiinnostaa draamasta nauttivia ihmisiä. Näkökulma, jossa keskitytään kolmannen pyörän ja petetyn puolison väliseen ristiriitaan, nostaa pintaan tunteita raivosta vahingoniloon.

  Myös sukupuolella on suuri merkitys: avioliiton ulkopuolinen henkilö kiinnostaa vain, jos hän on nainen, ns. toinen nainen, samoin petollinen aviopuoliso kiinnostaa korkeintaan silloin, jos hän on vaimo.

Kun mediassa, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, puhutaan naimisissa olevien salarakkaista, he ovat aina naisia. Yhdysvaltalaisella She's a Homewrecker -sivustolla, jolla julkaistaan kuvia ja tietoja "kodinrikkojista" (ja jollaista toimintaa on ollut Suomessakin, joskaan ei yhtä organisoitunutta) keskitytään pelkästään naisiin.

Pystyisin heti mainitsemaan muutaman tunnetun tapauksen Suomesta, aina menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan, jossa aviorikoksen tehnyt mies on itse ollut julkisuuden henkilö, mutta media on keskittynyt maalaamaan paheellista kuvaa pelkästään toisesta naisesta. Median ei mielestäni kuulu retostella tällaisilla ollenkaan, mutta se on toinen asia.

  Avioliiton ulkopuoliseen tahoon keskittyvä näkökulma sukupuolipainotuksineen toistuu myös fiktiossa pop-lyriikoista ja tv-sarjoista elokuviin.

Kaikki tietävät elokuvan Vaarallinen suhde tai muita saman tyyppisiä tarinoita, joissa aviomies tekee kohtalokkaan "syrjähypyn", ikään kuin vahingossa, ja aviopari saa riesakseen pakkomielteisen ja hullun toisen naisen, jota vastaan he yhdessä taistelevat. Dramaturginen viesti on, että heidän liittonsa säilyminen tarinan lopussa perustuu ensisijaisesti aviomiehen havahtumiselle: "Huh, en kyllä enää sorru syrjähyppyihin, kun nuo toiset naiset ovat niin salakavalia."

Näkökulma kiinnostaa ja myy, mutta miksi?


Mitä Raamatussa opetetaan?

  Kristinuskossa näkökulma on toinen: aviorikoksen tekee avioliitossa oleva itse. Hän on se "kodinrikkoja". Aviopuoliso, joka hylkää puolisonsa toisen takia, tekee syntiä tätä kohtaan, olipa kyseessä mies tai vaimo (Mark. 10:11-12).

Jeesus opettaa, että aviorikos lähtee kunkin omasta sydämestä. Ja edelleen, kun Sananlaskujen kirjassa varoitetaan vieraan naisen houkutuksesta, opetus kohdistetaan (tulevalle) aviomiehelle (Sananl. 5:1-23).

"Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos." (Mark. 7:15)

"Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23)

Kirjoitan kristityn näkökulmasta, mutta haluan uskoa, että tämä ymmärretään todeksi ihan yleisen moraalin mukaan, jos vain halutaan.

  Raamatussa kehotetaan "pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa". Kehotus on ensisijaisesti suunnattu aviopuolisoille, mutta ilmaus "kaikin tavoin" saa minut ajattelemaan sitä laajemminkin.

Se tarkoittaa minusta avioliiton ja perheen tärkeyden tunnustamista Luojan säätämänä liittona ja keskeisenä yhteisöllisenä rakenteena sekä sitä, että muiden tulee kunnioittaa toisten avioliittoa; naimisissa olevan tavoitteleminen kumppaniksi on väärin.

Mutta eikö ole käytännössä hieman tekopyhää odottaa muilta avioliiton kunnioittamista, jos avioliitossa oleva ei itsekään kunnioita liittoaan?

"Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat." (Hepr. 13:4)

Aviorikoksen jälkeen

 "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty,
joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon." (Sananl. 28:13)

  Miksi on tärkeää, että aviorikoksen oikea syyllinen tunnustetaan? Ensinnäkin siksi, että se on totuudessa pysymistä: käärme on paratiisissa, vaikka saattaisi olla mukavampaa ajatella, että se on jossain muualla. Jotta aviorikoksen tehnyt puoliso voi tehdä parannuksen, hänen on ensin ymmärrettävä tehneensä väärin.

Vaarallinen suhde olisi toisenlainen, jos se olisi ohjattu tältä perustalta: dramaattisimmat hetket olisivat olleet ne, joissa aviomiehen petollisuus käy ilmi, hän tunnustaa rikkomuksensa ja pyytää katuen anteeksi, ja vaimo joutuu pohtimaan anteeksi antamista ja mahdollista liiton jatkoa. Ei se, että kajahtanut toinen nainen keittää perheen lemmikkikanin.

  Sama edellytys on anteeksiannolla. Katsoin joskus parikymppisenä Dr Philin ohjelman aviorikoksesta ja anteeksiannosta. Tv-psykologin viisaat sanat jäivät mieleeni: jotta petetty puoliso voi sydämestään antaa anteeksi ja alkaa rakentaa luottamustaan siitä eteenpäin, hänen on uskottava, että puoliso sydämestään ymmärtää, miten syvästi on teollaan satuttanut rikkoessaan lupauksensa rakastaa ja kunnioittaa häntä.

Jos petollinen puoliso vähättelee tekoaan ja syyttää siitä jotakuta toista – uskottomuuteen vietellyttä "salarakastaan" tai vaikka liittoa laiminlyönyttä aviopuolisoaan – edellytys ei täyty. Edellytys ei täyty silloinkaan, jos petetty puoliso syyttää aviorikoksesta liiton ulkopuolista henkilöä ja on liian ylpeä tunnustaakseen, että oma puoliso on häntä haavoittanut.


Anteeksianto 

  Hyvä uutinen on, että avioliitto voi jatkua aviorikoksen jälkeen. Aina niin ei käy, mutta se on mahdollista. Totuuden tunnustamisen, vastuunkannon ja vilpittömän kääntymyksen sekä toisaalta anteeksiannon kautta rakkaus voi vahvistua. Se edellyttää molempien sitoutumista.

Johannes Kastajan kehotus "Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!" (Luuk. 3:8) on varmaan paras neuvo rikotun luottamuksen uudelleen rakentamiseksi. Sanoilla voi kertoa, mitä mielessä liikkuu, mutta teoilla pystyy todistamaan toiselle, että sanoihin voi luottaa.

Kaikki parisuhdeasiantuntijat painottavat arkisten tekojen merkitystä. Kääntymyksen hedelmätkään eivät ole jonkinlainen näytös tai sarja urotekoja, vaan ne näkyvät yhteisessä arjessa luotettavuutena ja vastuunkantona.

  Omassa elämässäni olen huomannut, että jos on ollut vähällä menettää jotain tärkeää, sitä voi vastedes oppia arvostamaan enemmän ja tietoisemmin.

  Aviorikos on vakava vääryys puolisoa kohtaan, mutta se on myös Jumalan tahdon rikkomista. Mitä pitää tehdä, jos on syyllistynyt aviorikokseen ja haluaa Jumalan anteeksiannon? Samoin kuin kaiken synnin kohdalla: pitää tunnustaa teko Jumalalle ja hylätä se, tehdä parannus. Jeesus on ristin kautta tuonut meille anteeksiannon ja pelastuksen.

Ajattelen, että uskollisuudessa aviopuolisoiden esikuva on Jumala. Hän rakastaa uskollisesti. Kun puolisot ovat sitoutuneet avioliittoon, maailmasta on vaikea löytää toista yhtä kaunista ja todistusvoimaista ihmissuhdetta. Se on taistelemisen arvoinen.

"Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä." (Joh. 15:12)

Kunnioita lähimmäistäsi!

  Raamatussa uskovaisia kehotetaan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä. Mihin kehotus perustuu?

Entä jos tulee itse kohdelluksi epäkunnioittavasti?

 "Kunnioittakaa kaikkia"

  Raamatussa käsketään kunnioittamaan mm. isää ja äitiä (Ef. 6:2), vanhempia ihmisiä (3. Moos. 19:32), hallitsijaa ja esivaltaa ja muuta maallista järjestystä (1. Piet. 2:13-14) ja tietysti Jumalaa tulee kunnioittaa yli kaiken muun (mm. 1. Aik. 29:11). Näissä tapauksissa kunnioittaminen tarkoittaa tietynlaista alamaisuutta kohteen aseman ja / tai ominaisuuksien perusteella.

Mutta sen lisäksi apostoli Pietari kehottaa uskovaisia kunnioittamaan ylipäätään kaikkia riippumatta kohteen ominaisuuksista ja asemasta (1. Piet. 2:17; 1938).

Ymmärtääkseni "kaikkien kunnioittaminen" tarkoittaa ainakin toisen ihmisen arvon tunnustamista ja kultaisen säännön noudattamista: "kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan". Käytännön tilanteissa se ilmenee mm. kohteliaisuutena, huomioimisena ja tilan antamisena, keskustelutilanteissa toisen kuuntelemisena vaikka hänellä olisi eri näkemys.

Joskus lähimmäisen kunnioittaminen tulee luonnostaan, joskus se edellyttää vaivannäköä.

Näen lähimmäisen kunnioittamisen lähimmäisenrakkauden arkisena ilmenemismuotona. Se on alttiutta palvella toista kykyjen ja mahdollisuuksien mukaan, jos tämä tarvitsee apua. Palvelualttiuden osalta "kaikkien kunnioittamisessakin" on alamaisuuden elementti.

  Maailmassa Raamatun alamaisuus-sanalla on huono kaiku. Luullaan, että alamaisina tulee olla valtaa pitävien ihmisten käskystä. Raamatun mukaan näin ei ole, vaan alamaisuutta tulee harjoittaa maallisessakin järjestyksessä "Herran tähden" (1. Piet. 2:13). Ja kaikkien tulee kunnioittaa Jumalaa.

"Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: »Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija...»" (Matt. 20:25-26)

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii"

  Joskus arkisissa kohtaamisissa lähimmäisen kunnioittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti epäkunnioittavasta käyttäytymisestä pidättäytymistä eli sitä, että ei suhtaudu toiseen ylimielisesti, väheksyvästi, halveksivasti.

Moni joka ei itse ole kohdannut räikeästi epäkunnioittavaa käyttäytymistä ominaisuuksien, kuten ulkonäön, vammaisuuden, ihonvärin tai vaikka sosioekonomisen aseman perusteella, ei edes uskoisi, että meidän sivistyneessä maailmassamme tapahtuu sellaista.

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii,

autuas se, joka köyhää säälii." (Sananl. 14:21)

  Miksi tulee pidättäytyä epäkunnioittavasta käyttäytymisestä? Miksi nähdä se vaiva jonkun tuntemattomankin takia? Raamatussa annetaan perustavanlaatuinen syy: toisen ihmisen kunnioittaminen on Luojan kunnioittamista, ja hänen halveksimisensa on Luojan herjaamista. On Jumalan luomistahto, että meistä jokainen on olemassa. Jokaisen meistä Jumala on luonut omaksi kuvakseen.

 "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa,

mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa."

(Sananl. 14:31; 1933)

  Joskus epäkunnioittavaa käyttäytymistä perustellaan rehellisyyden hyveellä: eikö se ole vain rehellisyyttä, että ilmaisee sen mitä sisimmässään tuntee?

Väärin ei saa tehdä rehellisyydenkään nimissä. Olemme syntiin langenneita ihmisiä – totta kai syntiselle ihmiselle tulee syntisiä tunteita, ajatuksia ja aikeita, mutta niiden mukaan toimimisessa ei ole mitään hyveellistä. Jumalan sanan totuuden mukaan tulee ojentautua eikä koheltaa tuntemustensa ohjaamana.

Jos omat aidot tunteet ja asenteet ovat epäkunnioittavat, rehellisenä kuuluu pysyä sen kautta, että tunnustaa ne itselleen ja Jumalalle, mutta pidättäytyy toimimasta niiden mukaan.

Jeesus palveli ja kesti epäkunnioittavan kohtelun

"Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Matt. 20:28)

  Tuntuu aina yhtä ällistyttävältä, että Jumala, taivaan ja maan Luoja, jota tulee kunnioittaa ja palvella yli kaiken muun, syntyi itse ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja palveli syntisiä ihmisiä!

  Kunnioitusta ja alamaisuutta käsittelevässä kohdassa Pietari muistuttaa, että vaikka Jeesusta itseään kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti ja epäkunnioittavasti, Hän ei antanut takaisin:  "Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun." (1. Piet. 2:23) Evakeliumeissa kerrotaan, että Jeesusta syljettiin ja häväistiin eri tavoin ennen ristiinnaulitsemista.

Epäoikeudenmukaisuuteen tulee puuttua ja epäkunnioittava käytös tunnustaa vääräksi, mutta tuskin kukaan tässä pahassa maailmassa voi sellaiselta kohtelulta siltikään välttyä.

Jos uskovainen tekee itse oikein, Herran tähden, joutuessaan kestämään vääryyttä ja epäkunnioittavaa kohtelua, se on hänelle Jumalalta tulevaa armoa (1. Piet. 2:19). Hän saa olla Jumalan hyvän ja armollisen tahdon todistajana ja luottaa, että jollain tavalla Jumalan tahto etenee hänen kauttaan maailmassa.

"Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään." (1. Piet. 2:21)

 
  Meistä jokaisen olemassaolo on Jumalan luomistahdon seurausta, ja sen lisäksi Hänen pelastustahtonsa kohdistuu kaikkiin ihmisiin (1. Tim. 2:3-4): niihin, joilla on inhimillisen järjestyksen mukaan kunnioitettavia ansioita tai korkea asema yhteisössä, niihin jotka ovat ihmisten kunnioituksen menettäneet ja niihin joilla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen todistajaksi jokainen Jeesukseen uskova on kutsuttu.

"Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)

Jeesus – ristiinnaulittu ja ylösnoussut

  Jeesuksen ristiinnaulitseminen on rankka aihe. Sitä ei kuitenkaan voi ohittaa, kun puhutaan syntien anteeksiannosta.

Jumalan kiitos, Jeesuksen maanpäällinen elämä ei päättynyt kuolemaan ja hautaan.

 

Jeesuksen veri puhdistaa synneistä  

"Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi." (Matt. 26:27-28)

  Ristiinnaulitseminen on kauhistuttava teko, brutaali ja verinen. Viattoman ristiinnaulitseminen järkyttää vielä enemmän. Ei sellaisesta edes puhu mielellään.

Puheenvuoroissa Jeesuksesta jätetäänkin usein pois osa todistuksesta, jonka Raamattu antaa – se verinen osa. Puhutaan pelkästään nykyajan humanistiseen etiikkaan sopivista asioista, kuten siitä mitä Jeesus opetti lähimmäisenrakkaudesta, laupeudesta, ulkokultaisuudesta jne.

Syntyy virheellinen käsitys, että kristinuskon sanoma on pääpiirteittäin sama kuin useimpien muiden uskontojen: tehkäämme hyviä tekoja, niiden perusteella myös avautuu pääsy Jumalan luo.

  Joskus törmää siihenkin, että puhutaan kyllä Jeesuksen ristiinnaulituksi tulemisesta, mutta pelkästään inhimillisestä näkökulmasta ilman, että tunnustetaan ristin olleen meidän syntiemme sovituksen paikka. Kuuntelin pari vuotta sitten luennon, jossa eräs yhdysvaltalainen piispa väitti ihan suoraan, että kristinuskon pitää uudistua: tulee hylätä oppi syntien sovituksesta ja nähdä risti pelkästään jonkinlaisena inhimillisen heikkouden tunnistamisen ja kohtaamisen paikkana.

  Paitsi että ristillä Jeesus oikeasti kantoi meidän syntimme, sovitti ne verellään tuoden meille Jumalan anteeksiannon, kuten Raamatussa todistetaan, ristinsovitus myös muistuttaa syntiemme vakavuudesta: vain ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan pyhä veri voi puhdistaa meidät synneistä. Me emme itse voi auttaa itseämme (Room. 5:6).

Samalla se muistuttaa Jumalan pyhyydestä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän salli ikuiseen valtakuntaansa yhtään syntiä – ei niitäkään vääryyksiä, joita me ihmiset saatamme vähätellä tai jopa yrittää oikeuttaa.

Ainakin minusta olisi hirveää, jos Taivaassakin olisi vääryyttä, jota vähäteltäisiin ja katsottaisiin läpi sormien, sanottaisiin uhreille vain: "älä välitä, eihän tuo nyt niin vakavaa ole". 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jeesus nousi kuolleista!

"Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." (Joh. 10:17-18)

  Kun Jeesus kerran itse sanoi menevänsä ristille, antavansa henkensä ja täyttävänsä siinä Taivaallisen Isän tahdon, kuka meistä muka on siinä asemassa, että voisimme mitätöidä ristin merkityksen ja sanoa, ettei niin hirmuinen tapahtuma oikeastaan olisi ollut edes tarpeen?

  Ristin tapahtumien järkyttävyys omalla tavallaan johdatti minut aikoinaan pohtimaan, luotanko oikeasti siihen, mitä Jeesus sanoi.

Pohdintoihin liittyi myös kysymys Jeesuksen jumaluudesta: jos Jeesus olisi ollut pelkästään joku tavallinen ihminen, jonka Jumala päätti uhrata muiden edestä, en olisi voinut hyväksyä oppia ristinsovituksesta. Mutta koska Jeesus Raamatun todistuksen mukaan oli ristille mennessäänkin ihmiseksi syntynyt Jumalan ainut Poika ja yhtä Taivaallisen Isän kanssa (Joh. 10:30) sekä tietoinen pelastussuunnitelmasta, jota oli toteuttamassa, ymmärsin ristin tapahtumat laajemmin: niissä toteutui syntisten ihmisten kätten kautta Jumalan uhrautuva rakkaus meitä luotuja, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Tähän liittyen pidän erityisen paljon edellä siteeraamastani heprealaiskirjeen kohdasta, jossa puhutaan Jeesuksesta: "Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä..." Vain Jumalalla on ikuinen henki.

  Puheenvuoroissa, joissa Jeesus kertoo seuraajilleen lähestyvästä ristiinnaulitsemisestaan, Hän samalla kertoo ylösnousemuksestaan (mm. Matt. 20:18-19 ja Joh. 10:17-18). Kuulijat eivät kai oikein ymmärtäneet, mitä Hän tarkoitti. Vasta kun ylösnousemus oli tapahtunut, he iloitsivat ja ymmärsivät Jeesuksen sanat (Luuk. 24:5-8).

"Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?»" (Joh. 11:25-26)

  Minulle on tärkeää aina muistaa Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus yhdessä. Eiväthän ne ole vain joitain irrallisia opinkappaleita, vaan todellinen – sekä ruumillinen että hengellinen – historiallinen tapahtumasarja, jossa elämä voitti kuoleman. Jeesuksen vaiheet täällä maailmassa eivät päättyneet kuolemaan ja hautaan, vaan ylösnousemuksen ihmeeseen!

"Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista." (Luuk. 24:5-6) 

"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista." (1. Piet. 1:3)

 

"Persoonuus" vai ihmisyys? Maailmalla käytävän eutanasiakeskustelun herättämiä ajatuksia

  Alankomaissa eutanasialakia ja sen tulkintaa on laajennettu viime vuosina. Nykyään eutanasia voidaan tehdä muistisairaalle, joka ei ymmärrä tilannetta ja saattaa jopa vastustella toimenpidettä. Millaisia filosofisia periaatteita eutanasian taustalta löytyy?

Miksi "armomurha" on sisäisesti ristiriitainen käsite?

Karmivia uutisia Alankomaista

  Brittiläinen The Guardian -lehti uutisoi v. 2018 karmivasta tapauksesta Alankomaissa: eutanasialääkäri oli pyytänyt omaisia pitelemään pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sairastavaa, rimpuilevaa naista aloillaan pystyäkseen kiinnittämään hänen kyynärtaipeeseensa tappavaa myrkkyä sisältävän tipan.

Tapauksesta käynnistettiin rikostutkinta, mutta vain siksi, että siinä oli rikottu tiettyjä muodollisuuksia. Alankomaiden laki nimittäin on vuodesta 2016 alkaen sallinut dementoituneen potilaan surmaamisen, jos tämä on ennen sairauden etenemistä allekirjoittanut virallisen julkilausuman sen hetkisestä tahdostaan saada myöhemmin kuolinapua.

Ennen vuoden 2016 lakimuutosta muistisairaiden eutanasian on estänyt usein kovin inhimillinen ilmiö: eutanasian halunneet muistipotilaat ovat itse lykänneet sen toimeenpanemista aina vain eteenpäin, niin pitkään, etteivät lopulta ole enää olleet "kykeneviä ilmaisemaan tahtoaan johdonmukaisesti".

Mutta onko kyseessä ensisijaisesti muistisairaan kyvyttömyys ilmaista tahtoaan vai pitäisikö asia nähdä pikemminkin niin, että hänen kokemuksensa ja tarpeensa ovat yksinkertaisesti muuttuneet neurologisen sairauden edetessä, kuten kriitikot ja eutanasiaa vastustavat potilasjärjestöt esittävät?

Tällä videolla haastatellaan alankomaalaista Jokea ja hänen Alzheimerin tautia sairastavaa miestään Gerritiä. Video on ajalta ennen lakimuutosta. Diagnoosin saadessaan Gerrit kertoi haluavansa eutanasian, mutta taudin edetessä alkoi vältellä asiasta puhumista (vaikka oli edelleen kommunikointikykyinen) ja kertoi vain haluavansa hoitopaikasta kotiin vaimonsa luo.

 Uskon eutanasian olevan väärin kaikissa tapauksissa, mutta muistisairaiden asemaa koskeva keskustelu valaisee erityisellä tavalla, millaisia vähittäisiä muutoksia ihmisarvoon ja elämän suojelemiseen liittyvissä käsityksissä on tapahtunut yhteiskunnissa, joissa eutanasia on sallittu.

Filosofi Singer ja "persoonuus"

  Australialainen filosofi ja bioeetikko Peter Singer on esittänyt, että vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat "persoonia", tulisi olla lain suojaama oikeus elämään. "Persoonuus" (personhood) on Singerin mukaan ihmisillä, jotka ovat rationaalisia, tietoisia ja kykeneviä tekemään valintoja (hold preferences).

Osa ihmisistä on siis "ei-persoonia" ja siten Singerin ajattelun mukaan ihmisarvon ulkopuolella.

  Edellä mainitussa Alankomaiden lakimuutoksessa näkyy mielestäni "singeriläinen" logiikka: ennen muistisairauden etenemistä henkilö on persoona, mutta sairauden edettyä hän ei enää ole persoona – ja persoonan tahdonilmaus eutanasiaan ylittää ei-persoonan eli "pelkän ihmisen" vaistonvaraiset vastustelut tulla surmatuksi.

Peter Singer on kohahduttanut lapsenmurhaa puoltavilla lausunnoillaan: jos syntynyt lapsi onkin vaikeasti vammainen, lain tulisi sallia lapsen surmaaminen, jos vanhemmat niin toivovat.

Radikaali kanta perustuu Singerin eutanasiaa koskevaan jäsennykseen, jonka mukaan eutanasia voi olla tahdollista (voluntary), tahdonvastaista (involuntary) tai ei-tahdollista (non-voluntary). Singer hyväksyy näistä tahdollisen sekä joissain tapauksissa ei-tahdollisen. Vammaisen lapsen surmaaminen olisi jäsennyksen mukaan ei-tahdollista eutanasiaa, mutta sallittavaa, koska vauva ei ole "persoona".

Ajatuksena tuntuu olevan, ettei ihmiselämä sinänsä ole arvokasta ja suojeltavaa, vaan että siitä tekee arvokasta ja suojeltavaa vasta tiettyihin kriteereihin perustuva status. Joissain tapauksissa edellytetään jopa, että ihminen on erikseen ilmaissut riittävän johdonmukaisesti vaatimuksen saada jatkaa elämistä.

  Suomessa olen törmännyt hieman saman tyyppiseen logiikkaan aborttikeskusteluissa, kun aborttia puolustavat ovat väittäneet, että se, että sikiötä ei abortoida, on sen "pakottamista syntymään" (koska sikiö ei ole ilmaissut tahtoa syntyä).

Armollisuus ja elämän suojeleminen

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Eutanasia suomennetaan usein "armomurhaksi". Se on kristityn näkökulmasta sisäisesti ristiriitainen käsite. Armollisuus on Jumalan, elämän antajan ja ylläpitäjän, ominaisuus. Jumalan henkäys tekee elottoman eläväksi ja herättää henkiin kuolleen.

Synti ja ero Jumalasta aiheutti ihmisen kuolevaisuuden, mutta Jeesuksessa Jumala on avannut meille tien ikuiseen elämään. Se on Jumalan armollisuutta suurimmillaan. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus meni ristille puolestamme ja nousi kuolleista. Todellisen armon päämäärä on aina elämä.
  

"Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:10)

  On pelottavaa, miten helposti me ihmiset pystymme rationalisoimaan ja oikeuttamaan pahoja tekoja kehittelemällä hienoja filosofisia määritelmiä ja uudenlaisia jäsennyksiä, ja miten vastaanottavaisia olemme uusille opeille. Jumalan antamia käskyjä, kuten "älä tapa", ei kuitenkaan voi ahtaa mihinkään filosofiseen lokeroon, vaan se on yksiselitteinen ja koskee kaikkia ihmisiä.

  Edellä kuvailemani näkemys, että ihmisen pitäisi täyttää tietyt rationaalisuuden kriteerit, että hänellä olisi oikeus elää, on täydellisessä ristiriidassa kristillisen ajattelun kanssa. Jeesus opetti, että meidän tulee auttaa ja suojella toista ihmistä sitä suuremmalla syyllä, mitä avuttomampi, heikompi ja kyvyttömämpi hän itse on (mm. Luuk. 10:25-37 ja Matt. 25:35-45).

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6:2)