Aiheettomasta syyllisyydentunteesta

  Mitä jos omatunto kolkuttaa ilman syytä? 

Puhdas omatunto

  Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa joku ala-asteemme oppilas oli jäänyt kiinni näpistelystä kaupassa, ja juttelin siskoni ja isoäitimme kanssa siitä että varastaminen on väärin. Mainitsimme isoäidillemme koulukaverista, jonka perheellä on sääntö, etteivät lapset saa kaupassa ollenkaan laittaa käsiään taskuun, jotta henkilökunnalla ei heräisi epäilys, että he ovat varastaneet.

Isoäitimme sanoi, että hänen mielestään sääntö ei ole hyvä. Se riittää, että emme varasta. Ja jos joku syyttää meitä varastamisesta, voimme tarvittaessa näyttää taskumme ja osoittaa syyttömyytemme.

Puhtaaseen omaantuntoon kuuluu vapaus toimia ilman jatkuvaa epäillyksi joutumisen pelkoa. Ei ole tarpeen laatia itsellemme käyttäytymissääntöjä väärien syytösten ennaltaehkäisemiseksi. Jos emme ole tehneet väärin, meillä ei ole syytä olla varuillamme.

  Ihailen miten viisas isoäitini oli. Moni aikuinenhan olisi saattanut arvioida sääntöä pelkästään käytännön hyödyllisyyden kannalta ja päätellä, että se on hyvä – eipähän tule lasten kanssa mitään turhia selkkauksia kaupassa. Mutta isoäitini ajatteli säännön periaatteellisia ulottuvuuksia ja mitä lapsi siitä oppii.

Hän oli hienoeleinen kristitty, jonka usko tuli esiin viisaissa periaatteissa ja lempeydessä. Synttärikorteissa yms. hän aina toivotti "Korkeimman siunausta ja johdatusta".

Meidän kuuluu tuntea pistos omassatunnossamme kun olemme tehneet väärin, mutta tämän kanssa kulkee johdonmukaisesti käänteisenä opetuksena, että silloin kun emme ole tehneet väärin, meillä ei kuulu olla syyllinen olo. Ei, vaikka joku toinen sinnikkäästi syyttäisi meitä.

Myös se on valheellisuutta, että ottaa kontolleen syytöksiä, jotka eivät ole totta. Ei myöskään ole millään tavalla hyveellistä tai jaloa kantaa aiheetonta, ylimääräistä syyllisyyttä.

Väärät tunnustukset ja aiheeton syyllisyydentunto

  Tämänkin kristinuskon opetuksen mukaan eläminen on helpommin sanottu kuin tehty. Me ihmiset ihan tutkitusti olemme taipuvaisia vääriin tunnustuksiin ja aiheettomaan syyllisyyden kokemukseen manipuloinnin, uhkailun ja painostamisen seurauksena tai vaikka häpeäherkän persoonallisuuden takia.

Toisin sanoen omatunto ei ole täysin luotettava. Voimme olla tuntematta syyllisyyttä silloin kun pitäisi tai tuntea sitä ilman syytä. Sen takia kristityille opetetaan, että omantunnon tulisi ns. olla sidoksissa Jumalan sanaan. Emme itse ole perimmäinen oikean ja väärän tuomari.

  Nykyään vaikuttaa olevan yleistä, että ihmiset tuntevat syyllisyyttä melkein mistä tahansa. Kerran kassajonossa seisoskellessani silmiini osui aikakauslehden kannessa oleva sitaatti joltakulta julkkikselta: "Nyt pystyn jo syömään öisin jäätelöä ilman syyllisyyttä". 

On vakavampiakin esimerkkejä... Moni suomalainen on kertonut Venäjän sodan Ukrainaa vastaan synnyttäneen voimattomuuden kokemuksen, joka hetkittäin on tuntunut syyllisyydeltä siitä, ettei tee enempää ukrainalaisten auttamiseksi. Kuitenkaan auttamisteot, joita he yksittäisinä ihmisinä voivat tehdä, eivät syyllisyydentunnetta lievitä. Kyse on väärästä syyllisyydentunteesta, joka johtuu siitä, että ihminen vaatii itseltään mahdottomia.

On olemassa ilmiö, jota nimitetään "selviytyjän syyllisyydeksi" (survivor's guilt). Sitä poteva ihminen tuntee syyllisyyttä, että hän selviytyi hengissä tai terveenä jostain traagisesta tapahtumasta, jossa joku toinen kuoli tai vammautui. Järjellisesti ajatellessaan hän ymmärtää, ettei ole syyllinen toisen kohtaloon, mutta ilmeisesti kokee sen niin raskaasti, että kokemus kääntyy syyllisyyden tunteeksi omasta selviytymisestä.

  Mikä voisi auttaa meitä torjumaan tai poistamaan aiheetonta syyllisyyden kokemusta? Minua auttaa että ajattelen tilanteita siltä kannalta, miten Jumala ne mahtaa nähdä. Se avaa objektiivisemman ja selkeämmän näköalan: näen itseni ja sen mitä oikeasti olen tehnyt ja mitä en ole tehnyt, näen myös oman rajallisuuteni niin, etten vaadi itseltäni mahdottomia.

En väitä, että tällä menetelmällä taipumus tuntea aiheetonta syyllisyyttä välttämättä korjautuu kuin sormia napsauttamalla, mutta väitän, että se antaa suhteellisuudentajua asian käsittelemiseen sekä varmuuden siitä, että syyllisyydentunne todella on aiheeton. Sen jälkeen on todennäköisempää, että ongelma alkaa hiljalleen korjautua myös tunteiden tasolla.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?

Kaipuu viattomuuteen

  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 

Viattomuus kristinuskossa 

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.

"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 

"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)

Pohdintoja aviorikoksesta: syyllisyys ja anteeksianto

  Kuka on syyllinen aviorikokseen? Julkisessa keskustelussa totuus peittyy usein draaman alle. Toisaalta vain totuuden tunnustamisen kautta anteeksianto on mahdollinen.

  Entä jos luottamus on menetetty?

 

 Kuka on syyllinen aviorikokseen?

  Eräs toistuva piirre aviorikosta koskevissa keskusteluissa ärsyttää minua. Siksi haluan kirjoittaa aiheesta, vaikkei minulla ole siitä omaa kokemusta. En ole koskaan ollut naimisissa enkä suhteessa naimisissa olevan kanssa.

Piirre on se, että avioliiton ulkopuolinen taho, se kolmas pyörä, saa keskusteluissa kohtuuttoman paljon huomiota, jopa niin paljon, että häneen kohdistuva tuomitsemishalu jättää varjoonsa petollisen aviopuolison teon. Jos joku kuumenneessa keskustelussa huomauttaa viimeksi mainitusta, näkökulma ohitetaan mielenkiinnottomana: "no joo, tavallaan noin, mutta...".

Asetelma kiinnostaa draamasta nauttivia ihmisiä. Näkökulma, jossa keskitytään kolmannen pyörän ja petetyn puolison väliseen ristiriitaan, nostaa pintaan tunteita raivosta vahingoniloon.

  Myös sukupuolella on suuri merkitys: avioliiton ulkopuolinen henkilö kiinnostaa vain, jos hän on nainen, ns. toinen nainen, samoin petollinen aviopuoliso kiinnostaa korkeintaan silloin, jos hän on vaimo.

Kun mediassa, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, puhutaan naimisissa olevien salarakkaista, he ovat aina naisia. Yhdysvaltalaisella She's a Homewrecker -sivustolla, jolla julkaistaan kuvia ja tietoja "kodinrikkojista" (ja jollaista toimintaa on ollut Suomessakin, joskaan ei yhtä organisoitunutta) keskitytään pelkästään naisiin.

Pystyisin heti mainitsemaan muutaman tunnetun tapauksen Suomesta, aina menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan, jossa aviorikoksen tehnyt mies on itse ollut julkisuuden henkilö, mutta media on keskittynyt maalaamaan paheellista kuvaa pelkästään toisesta naisesta. Median ei mielestäni kuulu retostella tällaisilla ollenkaan, mutta se on toinen asia.

  Avioliiton ulkopuoliseen tahoon keskittyvä näkökulma sukupuolipainotuksineen toistuu myös fiktiossa pop-lyriikoista ja tv-sarjoista elokuviin.

Kaikki tietävät elokuvan Vaarallinen suhde tai muita saman tyyppisiä tarinoita, joissa aviomies tekee kohtalokkaan "syrjähypyn", ikään kuin vahingossa, ja aviopari saa riesakseen pakkomielteisen ja hullun toisen naisen, jota vastaan he yhdessä taistelevat. Dramaturginen viesti on, että heidän liittonsa säilyminen tarinan lopussa perustuu ensisijaisesti aviomiehen havahtumiselle: "Huh, en kyllä enää sorru syrjähyppyihin, kun nuo toiset naiset ovat niin salakavalia."

Näkökulma kiinnostaa ja myy, mutta miksi?


Mitä Raamatussa opetetaan?

  Kristinuskossa näkökulma on toinen: aviorikoksen tekee avioliitossa oleva itse. Hän on se "kodinrikkoja". Aviopuoliso, joka hylkää puolisonsa toisen takia, tekee syntiä tätä kohtaan, olipa kyseessä mies tai vaimo (Mark. 10:11-12).

Jeesus opettaa, että aviorikos lähtee kunkin omasta sydämestä. Ja edelleen, kun Sananlaskujen kirjassa varoitetaan vieraan naisen houkutuksesta, opetus kohdistetaan (tulevalle) aviomiehelle (Sananl. 5:1-23).

"Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos." (Mark. 7:15)

"Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23)

Kirjoitan kristityn näkökulmasta, mutta haluan uskoa, että tämä ymmärretään todeksi ihan yleisen moraalin mukaan, jos vain halutaan.

  Raamatussa kehotetaan "pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa". Kehotus on ensisijaisesti suunnattu aviopuolisoille, mutta ilmaus "kaikin tavoin" saa minut ajattelemaan sitä laajemminkin.

Se tarkoittaa minusta avioliiton ja perheen tärkeyden tunnustamista Luojan säätämänä liittona ja keskeisenä yhteisöllisenä rakenteena sekä sitä, että muiden tulee kunnioittaa toisten avioliittoa; naimisissa olevan tavoitteleminen kumppaniksi on väärin.

Mutta eikö ole käytännössä hieman tekopyhää odottaa muilta avioliiton kunnioittamista, jos avioliitossa oleva ei itsekään kunnioita liittoaan?

"Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat." (Hepr. 13:4)

Aviorikoksen jälkeen

 "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty,
joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon." (Sananl. 28:13)

  Miksi on tärkeää, että aviorikoksen oikea syyllinen tunnustetaan? Ensinnäkin siksi, että se on totuudessa pysymistä: käärme on paratiisissa, vaikka saattaisi olla mukavampaa ajatella, että se on jossain muualla. Jotta aviorikoksen tehnyt puoliso voi tehdä parannuksen, hänen on ensin ymmärrettävä tehneensä väärin.

Vaarallinen suhde olisi toisenlainen, jos se olisi ohjattu tältä perustalta: dramaattisimmat hetket olisivat olleet ne, joissa aviomiehen petollisuus käy ilmi, hän tunnustaa rikkomuksensa ja pyytää katuen anteeksi, ja vaimo joutuu pohtimaan anteeksi antamista ja mahdollista liiton jatkoa. Ei se, että kajahtanut toinen nainen keittää perheen lemmikkikanin.

  Sama edellytys on anteeksiannolla. Katsoin joskus parikymppisenä Dr Philin ohjelman aviorikoksesta ja anteeksiannosta. Tv-psykologin viisaat sanat jäivät mieleeni: jotta petetty puoliso voi sydämestään antaa anteeksi ja alkaa rakentaa luottamustaan siitä eteenpäin, hänen on uskottava, että puoliso sydämestään ymmärtää, miten syvästi on teollaan satuttanut rikkoessaan lupauksensa rakastaa ja kunnioittaa häntä.

Jos petollinen puoliso vähättelee tekoaan ja syyttää siitä jotakuta toista – uskottomuuteen vietellyttä "salarakastaan" tai vaikka liittoa laiminlyönyttä aviopuolisoaan – edellytys ei täyty. Edellytys ei täyty silloinkaan, jos petetty puoliso syyttää aviorikoksesta liiton ulkopuolista henkilöä ja on liian ylpeä tunnustaakseen, että oma puoliso on häntä haavoittanut.


Anteeksianto 

  Hyvä uutinen on, että avioliitto voi jatkua aviorikoksen jälkeen. Aina niin ei käy, mutta se on mahdollista. Totuuden tunnustamisen, vastuunkannon ja vilpittömän kääntymyksen sekä toisaalta anteeksiannon kautta rakkaus voi vahvistua. Se edellyttää molempien sitoutumista.

Johannes Kastajan kehotus "Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!" (Luuk. 3:8) on varmaan paras neuvo rikotun luottamuksen uudelleen rakentamiseksi. Sanoilla voi kertoa, mitä mielessä liikkuu, mutta teoilla pystyy todistamaan toiselle, että sanoihin voi luottaa.

Kaikki parisuhdeasiantuntijat painottavat arkisten tekojen merkitystä. Kääntymyksen hedelmätkään eivät ole jonkinlainen näytös tai sarja urotekoja, vaan ne näkyvät yhteisessä arjessa luotettavuutena ja vastuunkantona.

  Omassa elämässäni olen huomannut, että jos on ollut vähällä menettää jotain tärkeää, sitä voi vastedes oppia arvostamaan enemmän ja tietoisemmin.

  Aviorikos on vakava vääryys puolisoa kohtaan, mutta se on myös Jumalan tahdon rikkomista. Mitä pitää tehdä, jos on syyllistynyt aviorikokseen ja haluaa Jumalan anteeksiannon? Samoin kuin kaiken synnin kohdalla: pitää tunnustaa teko Jumalalle ja hylätä se, tehdä parannus. Jeesus on ristin kautta tuonut meille anteeksiannon ja pelastuksen.

Ajattelen, että uskollisuudessa aviopuolisoiden esikuva on Jumala. Hän rakastaa uskollisesti. Kun puolisot ovat sitoutuneet avioliittoon, maailmasta on vaikea löytää toista yhtä kaunista ja todistusvoimaista ihmissuhdetta. Se on taistelemisen arvoinen.

"Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä." (Joh. 15:12)