Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)

Pohdintoja psykedeeleistä ja uskonnollisista kokemuksista

  Huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellisestä käytöstä mielenterveysongelmien hoidossa keskustellaan vilkkaasti. Australiassa MDMA- ja psilosybiini-nimisten psykedeelien lääkkeellinen käyttö, osana terapiaa, virallistettiin tänä vuonna.

  Minua kiinnostaa se, että psykedeeliterapiaa koskevissa keskusteluissa käytetään usein uskonnollista käsitteistöä.

  Onko psykedeelien käyttö noituuden harjoittamista?

Psykedeeliterapia

  Tutustuin niinkin erikoiseen ilmiöön kuin huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellinen käyttö masennuksen ja joidenkin muiden mielenterveysongelmien hoidossa. 

Aiheesta on puhuttu viime vuosina melko runsaasti tiedotusvälineissä. MDMA- ja psilosybiini - psykedeelien lääkkeellinen käyttö virallistettiin Australiassa helmikuussa. Joten tulevina vuosina luultavasti Suomessakin tullaan käymään keskustelua laillistamisesta. Tämä riippuu ehkä siitä, millaisia tuloksia Australiassa saadaan.

En kirjoituksessani ota sen kummemmin kantaa psykedeelien vaikutuksiin sinänsä enkä mt-ongelmien hoitoon. Minulla ei ole näihin aihepiireihin asiantuntemusta eikä edes omaa kokemusta.

Tiivistetysti kuitenkin kyse on siitä, että psykedeelit muuttavat tilapäisesti aivotoimintaa ihan aivokuvissa näkyvällä tavalla. Masentuneen ihmisen aivot jumittavat tietyissä kielteisiä tunteita ja ajatuksia toistavissa sähkökemiallisissa radastoissa. Psykedeelien vaikutuksesta totunnaiset radastot hajoavat ja syntyy enemmän, uusia ja epätavallisiakin kytköksiä eri aivoalueiden väleillä. 

Tätä pidetään tavallaan mahdollisuuksien ikkunana, jonka aikana psykedeeliterapian asiakas voi omaksua uudenlaisia ajattelutapoja. 

Aivokuvissa vaikutus näkyy siis suurempana ja monipuolisempana aktiivisuutena, ja asiakas kokee sen epätavalliseksi tajunnantilaksi, johon kuuluu mm. outojen muotojen ja värien näkemistä mielessä sekä minuuden hajoamisen kokemuksia, etäisyyksien ja perspektiivien kokemiseen liittyviä muutoksia. Asiakas silti pysyy tietoisena siitä, mistä kokemus johtuu, ja häntä voidaan tarvittaessa puhutella sen aikana.

On saatu jonkin verran näyttöä, että masennus ainakin joksikin aikaa helpottaa psykedeeliterapian myötä. Aivotoimintaa muuttavien vaikutusten perusteella en ihmettele, että niin voi käydä.

Psykedeeliterapiaan kuuluu kokemuksen aiheuttamien tunteiden voimistamiseen ja ohjaamiseen tarkoitetun musiikin soittamista asiakkaalle sekä jälkikäteen ns. integroiva osuus, jossa asiakas käy terapeutin kanssa läpi kokemustaan ja antaa sille merkityksiä ja tulkintoja, joiden toivotaan ohjaavan hänen ajatteluaan uudenlaiseen, myönteisempään suuntaan.

  Se mikä minua psykedeeliterapiaa koskevassa keskustelussa kiinnostaa, on sen uskonnollinen käsitteistö. Nimittäin lähes jokaisessa näkemässäni haastattelussa ovat vilisseet sellaiset käsitteet kuin egokuolema, egon sulautuminen, egon hajoaminen ja ykseyskokemukset. Ei siis pelkästään terapian läpikäyneiden puheissa, vaan myös psykedeeliterapian tutkijoiden ja terapeuttien haastatteluissa!

Käsitteiden viitekehys on uskonnollinen tai ns. henkinen. Tarkemmin sanottuna ne ovat buddhalaisuuden peruskäsitteitä.

Uskonnollinen viitekehys

  Buddhalaisuudessa (ja hindulaisuudessa, vaikkakin eri käsittein) uskotaan, että ego eli ihmisen itse / minä / yksilötietoisuus on harhaa ja että todellisuudessa jokaisen tietoisuus on osa kaiken kattavaa jumalallista ykseyttä. 

Psykedeelejä käyttäneet kuvailevat kokemuksiaan usein siten, että heidän minuutensa hajoaa osaksi jotain laajempaa ykseyttä.

Ihminenhän voi tietysti kokea yhtä ja toista, varsinkin muuntuneessa tajunnantilassa, mutta painotan, että psykedeeliterapian tutkijatkin sekä varsinaiset terapeutit usein käyttävät tätä uskonnollista käsitteistöä. Joten kun ihminen menee psykedeeliterapiaan, hän on jo kuullut tiedotusvälineistä ja netin kautta sitä koskevia uskonnollisia tulkintoja ja sanastoa viliseviä keskusteluja.

Psykedeelien aiheuttama aivojen totunnaisten sähkökemiallisten radastojen hajoaminen ja uusien kytkösten muodostuminen saavat hänen kokemuksessaan siis helposti uskonnollisen tulkinnan!

  Buddhalaisuuden mukainen ihmiskäsitys on muutenkin yleistymässä meillä Suomessakin tavoissa, joilla puhutaan mielenterveydestä. Ahdistukseen suositellaan mindfulnessia sekä meditaatiota. Meditaation varmaan kaikki osaavat liittää buddhalaisuuteen, mutta moni ei tiedä, että mindfulnessin toi tänne läntiseen maailmaan vietnamilainen Thich Nhat Hanh, joka oli buddhalainen munkki.

  Uskon että näiden menetelmien puolestapuhujat, opettajat ja ohjaajat vilpittömästi haluavat auttaa ihmisiä. Kristittynä haluan kuitenkin tuoda esiin niiden uskonnollista taustaa. On hyvä tietää millaisia mm. ihmiskäsitykseen liittyviä uskomuksia hoitomuotoihin sisältyy.

"Mitä haittaa siitä voi olla?"

  Kun psykedeelien vaikutusten pohdinnassa vielä huomioi sen tosiasian, että ihminen on niiden aikaansaamassa tajunnantilassa sekä jonkin aikaa sen jälkeen haavoittuvassa ja vaikutuksille alttiissa tilassa, käy ilmeiseksi, että terapiaan liittyy tiettyjä eettisiä pulmia.

Voidaan ensinnäkin kysyä, kunnioitetaanko asiakkaan katsomusta ja vakaumusta, kun psykedeelikokemusta käydään läpi terapeutin kanssa. Vielä ongelmallisempi kuitenkin on mielestäni tuo seikka, jonka mainitsin edellä: aiheesta käytävän julkisen keskustelun uskonnollinen viitekehys ehkä jo valmiiksi hilaa uskonnolliseen suuntaan sitä, miten asiakas tulkitsee kokemaansa ja millaisia merkityksiä sille antaa.

  Eräässä haastattelussa psykedeeliterapiaa antavalta terapeutilta kysyttiin, eikö ole riskinä, että asiakkaan aiemmat vakaumukset hajoavat psykedeeliterapian myötä. Terapeutti vastasi vastakysymyksellä: "Mitä haittaa avoimuudesta voi olla? Ainoa neuvoni on, että asiakkaalla on avoin mieli."

Terapeutin ajatuksena vaikutti olevan, että jos aiemmat vakaumukset ovat hyviä ja parantavia, tai jos niillä on parantavaa potentiaalia, ihminen kyllä ajautuu niihin luontaisesti takaisin. 

Voi olla, että terapeutin ajattelutapa pätee useimpiin uskontoihin ja katsomuksiin, mutta kristitylle se on nähdäkseni ongelmallinen. Kristinuskossa ihmissielu ei luontaisesti lähesty Jumalaa. Kristitty ei myöskään luontaisesti pysy uskossa.

Pohdintojani kristittynä

  Olen kuullut Raamatulla perustellun hurjan näkemyksen, että psykedeelien käyttö on noituuden harjoittamista! Tarkemmin ajatellen pystyn ymmärtämään miksi jotkut ovat päätyneet tuollaiseen tulkintaan. Siinähän valmistetaan luonnosta kerätyistä kasveista uutteita ja liemiä, joiden nauttimisella haetaan erikoisia kokemuksia, joita saatetaan pitää viisautta lisäävinä. 

Näkemyksen mukaan psykedeelien käyttäminen olisi yhteyden hakemista henkimaailmaan ja siten noituuden harjoittamista eli syntiä. Voi olla. En itse käytä päihteitä eikä minulla ole kiinnostusta kokeilla psykedeelejä, joten minulla ei ole ollut henkilökohtaista tarvetta saada aihepiiristä raamatullista opetusta.

On kuitenkin muistettava, että lääkkeellisessä käytössä tavoitteena ei välttämättä ole erikoisten kokemusten hakeminen. Psykedeelejä on lupaavin tuloksin käytetty myös ruumiillisen sairauden hoitoon eli karmean kivuliaaseen Hortonin päänsärkyyn. Jotkut tutkijat kuulemma ovatkin kiinnostuneita, voisiko psykedeelihoidon kokemuksellisen puolen kokonaan poistaa, jolloin jäljelle jäisi pelkästään aivotason ruumiillinen vaikutus.

  Toinen pohdintani liittyy kysymykseen johon edellä jo viittasin: jos vain päästää irti ennakkoluuloista ja opituista ajatusrakenteista ja antaa tietoisuutensa liitää vapaasti, ajautuuko ihmissielu luontaisesti kohti Jumalaa ja pyhää elämää? 

Vastaus on tietenkin, että ei. Ihminen on syntinen, joten luontainen ajautuminen tapahtuu pikemminkin poispäin Jumalasta.

Kristinusko on tässä aivan erilainen kuin muut uskonnot maailmassa. Kristityn hengellistä kasvua ja rakentumista ohjaa Jumalan kirjoitettu sana eli Raamattu. Jeesus itse opetti maailmassa ollessaan Kirjoitusten (eli Hänen aikanaan Vanhan Testamentin) mukaisesti. Jeesuksen apostolit tähdentävät raittiissa opissa pysymisen tärkeyttä. Hengellisyys ei siis ole tietoisuuden vapaata liitoa, mystiikkaa, tajunnanvirtaa tai viisauden ja uusien kokemusten hakemista sieltä täältä.

Jos vaarana (tai suorastaan toivottuna vaikutuksena) psykedeeliterapiassa kerran on, että aiemmin opitut ajatusrakenteet hajoavat tai niitä alkaa kyseenalaistaa, eikö tämä koske silloin myös Raamatusta saatua raitista oppia? Miksi tieten tahtoen vaarantaisin kasvuni kristittynä, vaikka pitäisinkin todennäköisenä, että Jumala varjelee minua halki kokemuksen?

  Kolmas pohdintani liittyy uskosta osattomiin. Useinhan on niin että jos joku vaikka silkkaa uteliaisuuttaan on päättänyt kokeilla jotain päihdettä, varoituksen sanat kaikuvat kuuroille korville. Tässä on kuitenkin kaksi lohdullista huomiota.

Vaikka ihminen ei luontaisesti ajaudu kohti Jumalaa, Jumala voi vetää ihmistä puoleensa. Ja tämä voi tapahtua riippumatta psykedeelien käytöstä. Toiseksi, jos ihminen tuntee vetoa Jeesukseen ja pelastuksen evankeliumiin, kuten näistä Raamatussa opetetaan, se on merkki Jumalan vaikutuksesta hänen sydämessään, koska luontaisestihan ihminen ei sen suuntaista vetoa tunne.

"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä." (Joh. 6:44)

Rakastatko kaikkia ihmisiä?

  Pitääkö kaikkia ihmisiä rakastaa? 

  Voiko kaikkia edes rakastaa?

"I love you all"

  Minut kasvatettiin ajattelemaan, että kaikkien kaveri pitää olla. Se vaikutti olevan yleisesti hyväksytty sääntö naapurustossani: kaikki lapset tiesivät että kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on tuhmaa. Sääntöä kyllä rikottiin aika usein. Yleisin riidan aihe, jota vanhemmatkin joskus joutuivat selvittelemään, oli se että jotkut halusivat vain olla kahdestaan kulloisenkin parhaan ystävän kanssa ja "ylimääräinen kaveri" jätettiin pois leikeistä.

Johdonmukaisena jatkona säännölle omaksuin ajatuksen, että kaikkia pitää rakastaa. Tämä rakkauden muoto sai nimen lähimmäisenrakkaus. Jos minulta kysyttiin nuorena, rakastanko kaikkia maailman ihmisiä, vastasin että totta kai.

Ajatus että rakastaa kaikkia on tässä kyyniseksi sanotussa maailmassa yllättävän yleinen. Tietynlaisissa somesisällöissä oikein viljellään rakkaudentunnustuksia. Esim. moni youtubettaja sanoo videoidensa lopussa "I love you all". Englanninkielisissä kulttuureissa se on tavallisempaa, mutta tapa on alkanut levitä tännekin. Mielenkiintoista on, ettei tällaisia rakkaudentunnustuksia yleensä kyseenalaisteta ollenkaan, ainakaan "ääneen" eli kommenttiosastossa.

Kerran tosin erään nuoren youtubettajanaisen miesystävä naurahti, että on höpsöä tunnustaa rakkauttaan kymmenille tuhansille tuntemattomille ympäri maailmaa. Kun nainen vastasi, että kyllä hän oikeasti rakastaa kaikkia katsojiaan eikä pelkästään sano niin, miesystävä nauroi vielä enemmän.

  Vaikken nykyään enää tohtisikaan väittää, että oikeasti rakastan kaikkia, en rupea kyseenalaistamaan, jos kuulen jonkun toisen sanovan niin. Elän mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa rakkaudentunnustuksissa mennään yli kuin sellaisessa, jossa niistä nipotetaan ja vaaditaan käytännön perusteluja.

Uskoisin että ihmiset kyllä ymmärtävät, että todellinen rakastaminen on paljon suurempi ja vaativampi asia kuin pelkkä yleinen hyväntahtoisuus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan.

Liian korkea vaatimustaso

  Totuushan on ettemme rakasta kaikkia lähimmäisiämme, jos lähimmäisenrakkauden määritelmä otetaan Jeesuksen opetuksesta Raamatussa, mm. Vuorisaarnasta ja vertauksesta laupiaasta samarialaisesta. Jeesushan sanoi Vuorisaarnassaan, "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt. 5:48). 

Totta kai Jeesus tiesi, etteivät Hänen sen hetkiset kuulijansa, tai kukaan meistä, pysty siihen. Ensinnäkin meidän kaikkien menneisyydessä on rakkaudettomia tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme ja parhaamme tästä pisteestä eteenpäin, emme silti pystyisi siihen. Raamatussa opetettu lähimmäisenrakkauden vaatimustaso on niin korkea.

  Ymmärrän tämän, mutta minusta tuntuu silti ilkeältä sanoa vain, etten rakasta kaikkia ihmisiä. Nimittäin jollain tavalla koen rakastavani kaikesta huolimatta. Kyse lienee juuri sellaisesta yleisestä hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Se ei missään nimessä täytä rakkauden määritelmää, mutta kyllä sekin jotain on.

  Mitä siis nykyään sanoisin, jos minulta kysyttäisiin rakastanko kaikkia ihmisiä? Antaisin kaksiosaisen vastauksen: minun pitäisi rakastaa ja haluaisin rakastaa, mutten valitettavasti ole kyennyt siihen. Mainitsisin varmaan Raamatun opetuksen lähimmäisenrakkaudesta, jotta kuulija ymmärtää miten suurta asiaa tarkoitan puhuessani rakkaudesta.

Rakkaus hylkiöitä kohtaan

  Joillekuille on tärkeää vastata kysymykseen, että vaikka he enimmäkseen kyllä rakastavat, niin eivät kuitenkaan kaikkia ihmisiä. Yleisimmin mainittuja "hylkiöryhmiä" ovat psykopaattirikolliset, murhaajat, narsistit, hirmudiktaattorit, natsit sekä erityisesti pedofiilit.

Toisaalta jos heiltä lähtee kyselemään yksityiskohtaisemmin, miksi he sitten rakastavat vaikka terroristeja tai raiskaajia (joiden uhri on aikuinen) tai huijareita tai parisuhteessa pettäneitä, toisin sanoen jos heiltä vaatii perusteluja sille miksi he vetävät rajan juuri mainitsemiinsa ryhmiin, lista yleensä alkaa kasvaa... 

Eräs pastori, joka pitää netissä kysymys & vastaus -palstaa, kertoi saavansa säännöllisesti kysymyksen, kuoliko Jeesus pedofiilienkin puolesta. Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "kyllä": jos ja kun pedofiiliset teot ovat syntiä, Jeesus sovitti ne ristillä. Vastaus herätti närkästystä osassa ihmisiä – heidän mielestään Jumalan rakkaus on liian suurta, liian armahtavaa?

Jumalan rakkauden suuruus paljastuukin Jeesuksessa, joka sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan. Evankeliumissa Jumala kutsuu syntisiä, siis meitä kaikkia tavalla tai toisella rakkaudessa epätäydellisiä ihmisiä, Jeesuksen luo parannukseen ja saamaan synnit anteeksi. 

  Yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi joka ainoalle. En voi viljellä omia rakkaudentunnustuksiani joka puolelle ja kaikille, mutta saan viljellä Jumalan rakkaudentunnustusta kaikille luoduille.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:6-8)

Onko kristinuskon julistamisesta hyötyä – vai jopa haittaa?

  Uskonsa julistajia pidetään ärsyttävimpänä ihmistyyppinä. Jotkut kristitytkin ovat nykyään sitä mieltä, ettei julistaminen edistä kristinuskon asiaa.

  Jeesus kuitenkin antoi käskyn saarnata evankeliumia kaikille luoduille.

Saarnaajavideot

  Katselen silloin tällöin YouTubesta yhdysvaltalaisia "saarnaajavideoita". Katusaarnaajat (open air preacher, street preacher) menevät julkisille paikoille ja rupeavat saarnaamaan Raamattu toisessa kädessä ja megafoni toisessa. Megafonia he käyttävät mm., jos joku yrittää meluamalla peittää saarnan.

Tyypillisiä paikkoja ovat yliopistojen piha-alueet ja ulkoilmatapahtumat. Saarnaajilla on vastustajia lähes joka paikassa, mutta heillä on sananvapauslain mukaan oikeus saarnata paikoissa, joiden ylläpitoon on saatu verorahoja (mm. yliopistot jotka saavat julkista rahoitusta). Saarnaajat kuvaavat tapahtuman ja lataavat videon YouTubeen. Videot (ja saarnatapahtumat) ovat kestoltaan pari tuntia.

Suomessa ei ole moista kulttuuria. Rupesinkin katselemaan videoita ihan uteliaisuudesta.

Saarnaajien keskeisiä aiheita ovat synnit, Jumalan viha syntiä kohtaan, parannuksen tekeminen, pelastus Jeesuksen veren kautta. Näistä aiheista he lukevat otteita Raamatusta. Joskus saarnaajat kertovat omasta uskoontulostaan. Toisin sanoen he julistavat Jumalan sanaa ja evankeliumia eri näkökulmista, ja julistamisen tapana on saarnaaminen julkisella paikalla.

  Yksi videoilla jatkuvasti esillä oleva kysymys on, onko saarnaamisesta mitään hyötyä kristinuskon näkökulmasta vai onko siitä jopa haittaa. 

Yliopisto-alueilla saarnaajat nimittäin käyvät melkein joka kerta saman keskustelun. Tuohtunut opiskelija, joka kertoo itsekin olevansa kristitty, tulee kysymään eivätkö saarnaajat tajua, että he ärsyttäväksi koetulla toiminnallaan tulevat vain työntäneeksi ihmisiä kauemmas kristinuskosta. Siihen saarnaaja yleensä vastaa olevansa Jumalan töissä, eli toimivansa vain Jumalan tahdon mukaan, ja ettei hänen tehtävänsä ole arvioida sen hyödyllisyyttä.

Voisi helposti ajatella noiden opiskelijoiden tavoin, että saarnaamisesta on pikemminkin haittaa, mutta jokaisella näkemälläni videolla jokunen opiskelija pysähtyy kuuntelemaan saarnaa, esittämään kysymyksiä Raamatusta, esittämään asiallisesti vasta-argumentteja, kiittämään tai pyytämään rukousta.

"julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen." (2. Tim. 4:2)

Oma kokemukseni

  Julkisella paikalla megafoniin saarnaamista pidetään ihan ymmärrettävästi ärsyttävänä. Toisaalta jo paljon hienotunteisempaan julistamiseen suhtaudutaan torjuvasti, esim. nettikeskusteluissa tämän on kokenut varmaan jokainen uskostaan puhunut kristitty.

Laajalti jaettu mielipide vaikuttaa olevan, että omaa uskoaan julistavat kuuluvat kaikkein raivostuttavimpaan ihmistyyppiin.

Joskus törmää jopa toisiin kristittyihin, jotka suitsivat asiallista mutta kuumentunutta keskustelua kristittyjen ja uskosta osattomien välillä. Perustelu on sama kuin edellä mainitsemillani saarnaajavideoilla kuultu: se ei edistä kristinuskoa.

  Mikä mahtaa olla totuus? Onko julistamisesta hyötyä vai jopa haittaa? 

Tulin itse uskoon Raamattua lukiessani. Olenkin aina tavannut ajatella, että tulin uskoon yksikseni. Toki Jumalan läsnä ollessa ja vaikutuksesta, mutta en siis missään hengellisessä tilaisuudessa tai rippileirillä tms. Toisaalta mitä tapahtui sitä ennen? 

On ihme, että edes tulin aloittaneeksi Raamatun lukemisen. Näin sen pelottavana – tuomitsevana ja tulikivenkatkuisena. Sellaisenahan Raamatusta puhutaan uskomattomien keskuudessa, joihin itsekin kuuluin. Kaiken lisäksi olin joitain vuosia aiemmin tehnyt abortin ja tiesin, miten vakava synti se Raamatun mukaan on. 

Aloitin lukemisen vieläpä Vanhan Testamentin alusta. Sydän vapisten luin lakia, tuomiota ja rangaistuksia käsittelevät luvut. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, etten voi päästä Taivaaseen. Miksi en lopettanut lukemista ja vaikkapa ruvennut etsimään lohtua jostain tilanteeseeni paremmin sopivasta uskonnosta? Maailmahan on pullollaan uskontoja, joissa ei puhuta synneistä ja tuomiosta lainkaan. Nykyään oikeastaan kannustetaan kutakin muodostamaan itse oma uskontonsa, valiten "parhaita paloja" eri uskonnoista ja niiden pyhinä pidetyistä teksteistä. Miksi en tehnyt niin?

Syy on, että olin kuullut uskovaisten julistavan evankeliumia niin kuin se olisi keskeisin asia Raamatussa ja kristinuskossa. Näin jälkeenpäin ymmärrän miten suuri vaikutus sillä oli. Jatkoin Raamatun lukemista ja sain todeta, että kaikesta ankaruudesta huolimatta ilosanoma Jumalan rakkaudesta ja anteeksiannosta Jeesuksessa todella on sen ydinsanoma.

Joten sen lisäksi, että evankeliumin julistaminen on Jeesuksen lähetyskäskyn noudattamista sinänsä, oma kokemukseni on, että se myös tuottaa hedelmää. Omasta kokemuksestani tiedän senkin, että vaikkei ihminen heti vaikuttaisi vastaanottavaiselta evankeliumille, sanat voi jäädä hänen sisimpäänsä ja ohjata häntä Jeesuksen luo myöhemmin.

"Ja hän sanoi heille: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille." (Mark. 16:15) 

Ihmiskunnan ensimmäinen synti

   Olen ollut uskossa jo vuosia, mutta vasta hiljattain tajusin erään asian Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta.

Ensimmäisen synnin teonkuvaus

  Kuuntelin hiljattain podcastia jossa keskusteltiin pahuudesta: mitä pahuus on? onko se (joidenkin) ihmisten ominaisuus? onko pahuus joidenkin tekojen ominaisuus, niiden tuhoisuuden perusteella? 

Pohdiskellessani kysymyksiä kristinuskon näkökulmasta tajusin jotain luomiskertomuksesta. Nimittäin Eevan ja Aadamin syntiinlankeemusteko, eli alkuperäinen synti, ei sellaisenaan ole tuhoisaksi tunnistettavissa oleva teko.

Siis siinä, että on puu, josta roikkuu kypsiä hedelmiä, ja että ihminen menee ja poimii hedelmän ja syö sen, ei sellaisenaan ole mitään tuhoisaa. Itse asiassa kaikkihan tuossa tapahtumasarjassa näyttää menevän juuri niin kuin pitää. Jumala itse aiemmin oli kirjaimellisesti säätänyt hedelmät ihmisen ravinnoksi (1. Moos. 1:29).

Ainoa asia, joka teki teon pahaksi ja seurauksiltaan suunnattoman tuhoisaksi oli se, että se oli Jumalan tahtoa vastaan; juuri siihen puuhun Jumala oli kieltänyt kajoamasta. Ja tämähän on synnin määritelmä: synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. 

Ihminen söi puusta hedelmän – siinä ensimmäisen synnin konkreettinen teonkuvaus. Kuulostaa harmittomalta. Vasta kun siihen lisää tiedon, että Jumala oli kieltänyt heitä tekemästä niin, teon ymmärtää synniksi.

  Toisin sanoen se, että ihmiskunnan ensimmäinen synti oli juuri tuollainen, tähdentää synnin määritelmää pelkistetyimmillään. Vaikka olen ollut jo melko kauan uskossa, vasta nyt tajusin tämän luomiskertomuksesta. Olen toki tiennyt synnin määritelmän, mutta se että alkuperäinen synti alleviivaa sitä, oli uusi oivallus minulle.

Jumalan kunnioittaminen yli kaiken muun

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

  

  Ihmisestä jokin teko voi tuntua hyväksyttävältä sillä perusteella, ettei hän näe siinä mitään tuhoisaa. Hyvänä esimerkkinä kahden aikuisen sinkun yhteinen päätös harrastaa yhden yön seksiä – eihän siinä pitäisi olla mitään pahaa, koska kenelle se muka on tuhoisaa? Eivätkö kaksi vapaata ihmistä saa tehdä keskenään mitä huvittaa?

Joku voisi sanoa, mielestäni hyvin perustein, että irtoseksi on aina tuhoisaa vähintään salakavalalla tavalla ihmisen sielulle. Kuitenkin synniksi teon riittää tekemään pelkästään se, että se on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Varsinkin nykyihmiselle on vaikeaa hyväksyä, että Jumala on yläpuolellamme ja että Häntä tulee kunnioittaa yli kaiken muun. Ja että Hänen tahtoaan tulee noudattaa silloinkin, kun oma järkeilymme johtaisi vastakkaiseen tulokseen.

Kulttuurissamme vallitsee kaksi eetosta ylitse muiden: tasa-arvo ja yksilönvapaus (kunhan ei vahingoita muita). Näiden mukaisesti Jumalakin halutaan nähdä ihmisten kanssa tasavertaisena keskustelukumppanina, joka vain antaa meille ohjeita, että emme tekisi itsellemme ja yhteisölle haitallisia valintoja.

Rakkaudenkin sanotaan toteutuvan vain keskenään tasavertaisten henkilöiden välisessä suhteessa; jos toinen on toisen yläpuolella, kyse ei voi olla rakkaudesta. Keskusteluissa tyypillisesti unohdetaan vanhempien ja lapsen välinen rakkaus: äiti ja isä ovat monella tavalla lapsen yläpuolella ja rakastavat ja haluavat vaalia lastaan sekä suojella häntä kaikelta pahalta.

  Synti on siis pelkistetyimmillään Jumalan tahdon vastaisuutta. Tämän lisäksi synti on aina tuhoisaa. Toisin sanoen Jumala tahtoo suojella meitä tuholta. Esimerkiksi Kymmentä käskyä tarkasteltaessa pystyy helposti näkemään, että niiden noudattaminen suojelisi ihmisiä. 

Mutta kuten edellä mainitsemani irtoseksiesimerkin kohdalla totesin, tekojensa seurauksia punnitsevakaan ihminen ei joka tilanteessa näe teon tuhoisaa vaikutusta. Sen takia on tärkeää, että vain luotamme Jumalan sanaan. 

  Miksi emme luottaisi? Jumala on antanut meille elämän, ja evankeliumi todistaa kirkkaasti Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan. Olemme kaikki rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan ja ansainneet kadotuksen, mutta Hän lähetti Jeesuksen tuomaan meille anteeksiannon ja pelastuksen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)

Pohdintoja Jobista: hyväosaisuus, huono-osaisuus ja usko

  Job oli hyväsydäminen lähimmäinen, oikeamielinen, jumalaapelkäävä. Hän myös kuului yhteisönsä hyväosaisiin: Jumala oli siunannut häntä suurella rakastavalla perheellä, terveydellä ja vauraudella.

Eräänä päivänä alkoi järkyttävien tapahtumien sarja, jonka myötä Job menetti perheensä, omaisuutensa, terveytensä ja asemansa kunnioitettuna yhteisön jäsenenä.

 Saatana ennusti, että Job tulisi menettämään myös uskonsa.

"Olin sokealle silmä, rammalle sauva"

  Raamatussa on kohtia, joissa kuvaillaan laupeutta tavalla, joka koskettaa sydäntäni ja innoittaa minua olemaan itsekin parempi ihminen. Yksi sellaisista löytyy Jobin kirjan luvusta 29, jossa kärsivä Job kuvailee millainen hän oli ennen kuin suuret onnettomuudet kohtasivat hänet:

"Ken sanani kuuli, ylisti onneani,
ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua,
ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua,
lesken sydämessä minä herätin ilon.

Minä pukeuduin vanhurskauteen,
oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

Olin sokealle silmä,
rammalle sauva.

Köyhille minä olin isä
ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

Minä murskasin pahantekijän leuan
ja tempasin saaliin hänen hampaistaan." (Job 29:11-17)

Joku voisi huomauttaa, että nuohan ovat Jobin omia sanoja itsestään – kuinka luotettava todistus sellainen muka on... Kirjan alussa kuitenkin on tehty selväksi, että Job oikeasti oli poikkeuksellisen oikeamielinen ja hyväsydäminen ihminen, sillä Jumala itse sanoo hänestä: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." (Job 1:8)

  Job oli paitsi Jumalan uskollinen palvelija, myös yhteisönsä kunnioitettu ja rakastettu jäsen. Valitettavan usein tässä maailmassa yhteisöjen tukipilareiksi kutsutut ihmiset elävät kulissielämää tai ovat korruptoituneita omaneduntavoittelijoita. Jumalan todistuksesta kuitenkin päättelen Jobin olleen vilpitön hyväntekijä. Jumalahan näkee kaiken, myös jokaisen sydämeen. Miten siunattu Jobin yhteisö oli, kun heillä oli tuollainen tukipilari! 

Job ei auttanut vain omaa väkeään ja omaan yhteisöönsä kuuluvia ihmisiä, vaan kuten Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, hän välitti muukalaisistakin: "ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta". 

  Lainaamani katkelman viimeinen lause kuulostaa tutulta: "Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.". Daavidista, toisesta Jumalan palvelijasta, sanotaan Raamatussa jotain saman kaltaista. Se että toimii Jumalan silmissä hyvin ja oikein ei tarkoita pelkkää lempeyttä, vaan hyvyyteen kuuluu myös rohkeus taistella oikeuden ja totuuden puolesta pahantekijää vastaan.

Hyväosaisuus ja hyväntekeminen

  Jobin kertomuksessa tulee esille eräs ilmiö, josta ei kovin usein kuule puhuttavan: hyväosaisuus mahdollistaa hyvän tekemisen, kun taas huono-osaisuus vaikeuttaa sitä. Näin siis, kun puhutaan aineellisesta hyväosaisuudesta ja aineellisesta auttamisesta.

Jumala oli siunannut Jobia voimilla, terveydellä ja vauraudella, ja Job antoi tarvitseville siitä mitä oli saanut. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) Job hyväosaisena eli tämän periaatteen mukaan vaurautensa ja voimiensa osalta.

Job itse oli myös tietoinen siitä, miten merkittävästi hyväosaisuus oli mahdollistanut hänelle hyvän tekemisen. Hän puhuu näistä kahdesta rinnan, kuin ne olisivat saman asian kaksi puolta: onneani ylistettiin ja kaikki näkivät että tein hyvää.

  Onnettomuuksien myötä Jobilla ei enää ollut voimia tehdä hyvää. Hän oli heikko ruumiillisesti ja ahdinkonsa uuvuttama mieleltään ja tahdonvoimaltaan. Lisäksi, jos hän olisi lähes kaiken menettäneenä ja märkivine paiseineen edes lähestynyt muita ihmisiä, nämähän olisivat juosseet kirkuen pakoon. 

Job oli menettänyt sosiaalisen pääomansa – se suorastaan oli muuttunut omaksi irvikuvakseen: aiemmin hän oli laajalti tunnettu vauraana hyväntekijänä, nyt hän oli yhtä laajalti tunnettu miehenä jolle oli lyhyessä ajassa tapahtunut käsittämättömiä, mykistäviä kauheuksia. Jobia oli alettu karttaa ja halveksia. Häntä kai luultiin Jumalan kiroamaksi.

  Huono-osaisenakin Jobissa silti oli nähtävissä edellä mainitsemiani ihania piirteitä, kuten lempeys ja rehellisyys.

Job ei teeskennellyt handlaavansa tilanteen, vaan valitti ääneen sekä julisti olevansa katkera. Lyhyessä ajassa hän oli muuttunut valoisasti hymyilevästä toivontuojasta yhteisönsä hylkiöksi, joka oli pelkkää luuta ja nahkaa. Job tiedosti muutoksen ja puhui siitä avoimesti. Hän tiesi rehellisyyden olevan välttämätöntä suhteessa Jumalaan: "Teeskentelijät eivät hänen eteensä pääse."(Job 13:16) 

Job ei ex-menestyjänä korottanut itseään muiden huono-osaisten yläpuolelle, vaan puhui uutta sosiaalista viiteryhmäänsä puolustaen. Joskushan ihmiset eivät siedä itsensä kaltaisia, siis ihmisiä joilla on samoja ongelmia tai heikkouksia, koska eivät kestä nähdä niitä itsessään, mutta lempeä Job toteaa yleisesti onnen hylkäämien puolesta: "Onnen hylkäämä ansaitsee halveksuntaa, sanovat ne, joilla ei ole huolia, ja töytäisevät vielä kerran sitä, joka jo horjuu." (Job 12:5)

  Yksi syy lisää tykätä Jobista on hänen huumorintajuisuutensa. Lienee mustaa huumoria, kun Job sanoo odottavansa että pääsee kuollessaan haudan multiin tervehtimään matoja: "Äitini, sisareni!" Ja kun Job vastaa ystäviensä nuhdesaarnoihin, joissa nämä besserwisseröivät hänen tilannettaan, hän sanoo ivallisesti mm.: "– No olivatpa äänessä viisaat miehet! Kun te kuolette, kuolee viisaus maasta!" (Job 12:2)

Vaikka nämä esimerkit eivät ole sellaista huumoria jonka on tarkoitus saada ihmiset puhkeamaan hyväntuuliseen nauruun, päättelen niistä Jobin olleen paremmin voidessaan hauska ja sympaattinen.

Saatanan teoria

  Jobin kirjan alussa Saatana esittää teorian: Job uskoo Jumalaan vain siksi, että hänellä on asiat niin hyvin.

Jumalan kehuttua Jobia Saatana sanoo: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!" (Job 1:9-11)

Miten tutun kuuloinen väite tässä maailmassa! Saatanan esittämään periaatteeseen törmää usein käänteisessä muodossa: miksi uskoisin Jumalaan, kun minulla on asiat niin huonosti? Joko Jumalaa ei ole, tai sitten Jumala ei rakasta minua!

  Job joutuu valtavien menetystensä myötä uskossaan kriisiin ja vaatii Jumalalta selitystä, mutta sittenkin todistaa Saatanan teorian vääräksi. Sen jälkeen kun hänen kaikki lapsensa ovat kuolleet ja hän on menettänyt koko omaisuutensakin, hän sanoo:

"– Alastomana minä tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan täältä.
Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:21)

Ja kun Job kaiken lisäksi vielä sairastuu, hän käy vaimonsa kanssa sananvaihdon, jossa kirjaimellisesti kieltäytyy kiroamasta Jumalaa eli tekemästä sitä mitä Saatana oli vakuutellut tapahtuvaksi. Vaimo nimittäin puuskahtaa Jobille: "Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!", mutta Job vastaa: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:10)

  Kun tarkemmin ajattelee, niin vaikka Saatanan teorialle löytyy paljon kannattajia tässä maailmassa, se myös todistetaan vääräksi koko ajan: monien uskovaisten usko Jeesukseen on vahvistunut erityisesti kärsimyksessä. Lisäksi monet uskomattomat kääntyvät Jumalan puoleen juuri kärsimyksessä.

Kristinuskon ydinsanoma on evankeliumi eli ilosanoma pelastuksesta Jeesuksessa. Evankeliumin perusteella voimme aina luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon meitä kohtaan, olimmepa hyväosaisia tai huono-osaisia tai jotain siltä väliltä. 

  Jobia sanotaan joskus Vanhassa Testamentissa olevaksi ennuskuvaksi Jeesuksesta. Jobkin oli Jumalan kärsivä palvelija kuten Jeesus maailmassa ollessaan. Mutta toisin kuin Jeesus, Job oli syntinen. Vaikka Job oli ihana, laupias ja oikeamielinen, hänkin tarvitsi lunastajaa eli Jeesusta: 

"Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)