"Merkityksen kriisi" – kristityn näkökulma

  Yleistyneiden mielenterveysongelmien yhtenä vaikuttajana pidetään ilmiötä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa elämänsä ja toimiensa merkityksellisyyttä, jota aiemmat sukupolvet pitivät annettuna.

  Nähdäkseni merkityksen kriisi on ainakin osittain tahallisesti aiheutettu, ideologisista motiiveista. Perinteisiä käsityksiä ja merkitysten muodostamisen tapoja rohkaistaan kyseenalaistamaan ja tuottamaan itse uusia, henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin.

  Miten merkityksen kriisiä voisi ratkoa kristinuskon näkökulmasta?

Paljon puhuttu merkityksen kriisi

  Kävin kesällä taidenäyttelyssä, jossa näytillä olevia teoksia voisi ehkä luonnehtia kokeelliseksi taiteeksi, tilataiteeksi ja käsitetaiteeksi. Näyttelytila ei ollut järjestelmälliseksi kuratoitu, vaan siellä täällä oli ilmeisesti keskeneräisiä projekteja, esimerkiksi yhdessä kohtaa lattialla oli maalipurkki ja ympärillä läjä pensseleitä. 

Hetken aikaa kierreltyäni päädyin filosofisen pulman äärelle: taideteosten kanssa suunnilleen samassa rivissä oli tuoli, jossa oli eri värisiä maaliroiskeita. Rupesin pohtimaan, onko tuolikin taideteos vai pelkästään taiteilijan käyttämä istuin, joka on jäänyt taideteosten keskelle, kuten maalipurkki ja pensselit... Tai hetkinen, ehkä maalipurkki ja pensselitkin olivat taideteos? 

Tällainen pohdinta taisi olla näyttelyn tekijöiden tarkoitus. Siis se, että vierailija päätyy pohtimaan, mikä oikeastaan on taidetta, mikä on taiteessa olennaista, miten taiteen merkitys muodostuu ja kenellä on valta merkityksellistää se, määritellä: tekijällä vai vastaanottajalla vai yhteisöllä vai jollain auktoriteetilla? Kysymykset vievät pohdinnan usein myös vallankäyttöön ja ideologioihin.

  Taiteen merkityksen muodostumisen pohtiminen ja perinteisten merkitystä tuottavien tapojen kyseenalaistaminen on esimerkki aikamme valtavasta ilmiöstä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi (meaning crisis). 

Googlaamalla sanaparin löytää ilmiötä koskevia luentoja, haastatteluja, tieteellisiä tekstejä, kirjoja. Melkein kaikilla tieteenaloilla on oma näkökulmansa merkityksen kriisiin: filosofeilla, psykologeilla, taiteentutkijoilla, sosiaalitieteilijöillä...

  Taiteen perinteisten käsitysten rikkominen on tarkoituksellista merkityksen kriisiyttämistä, mutta ilmiöllä on myös tahattomia, huolestuttavia seurauksia. 

Merkitysten kadottaminen mielenterveysongelmana

  Meidän aikanamme räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus ja siihen kuuluva elämän merkityksellisyyden katoamisen kokemus on yksi tärkeimmistä merkityksen kriisiin kuuluvista ongelmista. Lähes kaikki näkemäni asiantuntijoiden haastattelut ja luennot aiheesta käsittelevät tai ainakin sivuavat merkityksen kriisin mielenterveydellisiä seurauksia.

Merkityksen kriisi ymmärrettävästi koskee kaikkea siihen ajautuneen ihmisen kokemusmaailmassa. Jos alkaa kyseenalaistaa asioiden merkityksiä, saattaa päätyä pohtimaan, onko millään lopulta mitään merkitystä. 

En usko enkä väitä, että mikään taho haluaa tahallisesti aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, mutta mielestäni nykyinen kulttuuri-ilmapiirimme on sellainen, että tavallaan haastetaan ihmisiä keksimään itse merkityksiä elämänsä asioille, ilman yhteisön tai auktoriteettien tai varsinkaan perinteisen ajattelutavan ohjausta. 

  Moni pitää merkityksen kriisiä hölynpölyongelmana, jota pohtivat vain sellaiset, joilla ei ole oikeita ongelmia. Nälkäisenä ihminen ei pohdi leivän merkityksen muodostumisen käytäntöjä, vaan tietää tismalleen, mikä leivän merkitys on.

Ehkä merkityksen kriisi, erityisesti sen mielenterveydellinen ulottuvuus, johtuukin siitä, että nykyään täällä hyvinvointimaissa ihmisten perustarpeet on tyydytetty eikä lähes kenenkään tarvitse varsinaisesti pelätä, että huomenna tai viikon päästä tai vuoden päästä saattaa kuolla nälkään tai kylmyyteen? Joka tapauksessa ilmiö on monille todellinen ja sillä on tuhoisia seurauksia.

Ongelmana yhteyksien kadottaminen

  Keskeisenä ongelmana merkityksen kriisissä pidetään yhteyksien kadottamista. Filosofien mukaan esimerkiksi koulut ja yliopistot tuottavat runsaasti tietoa, mutta eivät tarjoa oppilaille välineitä hahmottaa tai muodostaa yhteyksiä tiedonpalasten väleille, niin että tiedosta voisi koota mielekkäitä kokonaisuuksia.

Ongelmana on siis irrallisuus tai sirpaleisuus, kokoavien periaatteiden puute. Irrallisuus vaikeuttaa asioiden merkitysten ymmärtämistä, koska asiathan saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa.

  Kuten edellä taide-esimerkin kohdalla pohdin, tätä yhteyksien purkamista tehdään myös tahallisesti, joskus ideologisista, siis vallankäyttöön liittyvistä, motiiveista. Taidenäyttelyssä esim. taideteosten numerointi on perinteinen konventio, jolla ohjataan vierailijoita pitämään joitain tilassa olevia esineitä taideteoksina ja joitain ei. Konventio loisi yhteyden totuttuun tapaan ja toimisi kokoavana periaatteena.

Siinä missä taiteessa perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen totuttuja käytäntöjä tahallisesti rikkomalla on lähinnä harmitonta filosofista leikittelyä, käsitysten kyseenalaistaminen on tuhoisaa, kun se kohdistuu elämän yksiselitteisiin perusasioihin, joiden kyseenalaistaminen on mieletöntä.

Yksi tuhoisimmista merkityssuhteiden purkamisista ja siten yrityksistä kriisiyttää merkityksiä, kohdistetaan sukupuoleen, naiseuteen ja mieheyteen.

Vaikuttaa siltä että erityisesti nuoria rohkaistaan muodostamaan yksityisiä merkityksiä sukupuolelleen. Tällä tavoin ohjataan ajattelua pois siitä ilmeisestä biologisesta yhteydestä, jonka kautta sukupuoli oikeasti saa merkityksensä: sukupuolet ovat (siis ihan ruumiillisesti) toisiaan täydentävät, ja saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.

Edelleen sukupuolelle merkitystä antavia yhteyksiä ovat yhteys lisääntymisen funktioon, perheeseen, sukupolvien ketjuun, miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

  Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että perusasioiden problematisointi mediassa, somessa ja nykyään ymmärtääkseni jopa kouluopetuksessa on yksi syy nuorten henkiseen pahoinvointiin. Miten se voisi olla vaikuttamatta luottamukseen elämään ja perusturvallisuuden tunteeseen? Nuoria haastetaan merkityksellistämään itse oma sukupuolensa, vaikka sukupuoli on yksiselitteinen biologinen ominaisuus, jonka merkitys on ollut sama aikojen alusta lähtien.

Miten tällainen järjettömyys kuin sukupuolen merkityksen problematisointi on niin laajalti hyväksytty? Varmaankin siksi, että kyseinen ideologia on esitelty ihmisille suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja empatian nimissä.

Kristinusko ja tarkoituksen näkökulma

  Olen sitä kognitiivista tyyppiä, joka ymmärtää asiat parhaiten niiden tarkoituksen kautta. Tarkoitus on se kokoava periaate. Pelkkä asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen ei siis riitä, vaan samalla on hahmotettava koko kokonaisuuden perimmäinen tarkoitus. Siitä käsin osatekijät saavat merkityksensä ja elämä mielekkyytensä.

Aikoinaan koulussa minulla oli vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoja, jos opettaja ei ollut kertonut, mikä niiden tarkoitus on. Mitä on tarkoitus oppia niiden kautta? Mitä tarkoitusta varten kyseisiä asioita opetellaan? Irrallisilta vaikuttavien tehtävien parissa näprääminen sai minut vaipumaan omiin haavemaailmoihini. En pysynyt kärryillä enkä ollut motivoitunut oppimaan. 

Vielä nytkin, jotta työtehtävä tai harrastus olisi mielekäs ja pysyisin motivoituneena, minun täytyy pitää sitä tarkoituksenmukaisena elämän kokonaisuutta ajatellen. 

Oikeastaan minun pitää kyetä johtamaan niiden merkitys tarvittaessa jopa lopulta niin korkeisiin asioihin kuin elämän tarkoitus. Arkistenkin askareideni, kuten imuroinnin ja liikunnan harrastamisen, on oltava linjassa korkeimman tarkoituksen kanssa, jonka uskon olevan hyvää, oikein ja totta. 

  Itse hahmotankin merkityksen kriisin niin, että perusongelmana on elämän perimmäisen tarkoituksen unohtaminen, kyseenalaistaminen tai joskus suoranainen torjuminen. Ymmärrettävästi on tahoja, jotka ihan tietoisesti haluavat torjua ajatuksen, että mitään kaikkia koskevaa, perimmäistä tarkoitusta onkaan. Sellainen väitehän olisi ihmisten ohjailemista ylhäältä käsin!

Olen pistänyt merkille, että merkityksen kriisistä keskustelevat asiantuntijat välttelevät tarkoitus-sanan käyttöä, varsinkaan missään perimmäisessä, kokoavassa merkityksessä. He puhuvat vain merkitystä muodostavista yhteyksistä ja sitä kautta rakentuvista merkitysverkostoista. 

Minä tarkoituskeskeisenä ihmisenä taas ajattelen, että perimmäinen tarkoitus on yhteyksistä se tärkein. Erillisten tiedonpalasten ja toimintojen merkitykset tuossa merkitysverkostossa tavallaan syttyvät, kun kaiken tarkoitus on selvillä.

Elämän tarkoituksen antaja

 "Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Miksi merkitys on kriisissä juuri nyt? Siksikö vain, että elämä on nykyään perustarpeiden tyydyttämisen osalta niin helppoa, että on aikaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin merkitysten muodostumisen pohdiskelu?

Minusta suurempi syy on, että usko Jumalaan, ja siten elämän perimmäiseen tarkoituksenmukaisuuteen, on vähentynyt. Merkityksen kriisin mielenterveydellinen ulottuvuus on elämän tarkoituksen kriisi.

Eivät kaikki ennen vanhaankaan olleet henkilökohtaisessa uskossa Jumalaan, mutta silloin elettiin kulttuurissa, jossa Jumalan olemassaolo oletettiin laajalti ilman kyseenalaistamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Nekin jotka eivät henkilökohtaisesti uskoneet, ehkä pääsivät merkitystä muodostavien sosiaalisten käytäntöjen kautta huomaamattaan osallisiksi niistä elämän tarkoituksenmukaisuuden tunteista, joita jumalauskosta seuraa?

  Kristinuskossa tarkoituksen pohtiminen on aina toimiva lähtökohta. Esimerkiksi sukupuolten, naiseuden ja mieheyden, merkitys avautuu ymmärrettäväksi niiden biologista elämää uusintavan tarkoituksen kautta, jonka Luoja on antanut. Sukupuolet ovat toisiaan täydentävät tätä tarkoitusta varten.

  Alussa puhuin merkityksen kriisin ilmenemisestä masennuksena ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kadottamisena. Kristinuskon mukaan ihmiselämällä on Jumalan antama tarkoitus. Omaa tarkoitustaan ei tarvitse itse yrittää keksiä, vaan se on meistä jokaisella, vaikka emme sitä ymmärtäisi. Se on aina olemassa ja löydettävissä uudestaan, jos sen on matkan varrella kadottanut.

Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja avaamaan meille yhteyden itsensä kanssa. Ihmiselämän perimmäinen tarkoitus täällä maan päällä on päästä Jumalan, Luojamme, yhteyteen.

"Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)

Kuinka katkaista ahdistuksen kehä?

  Millaista apua olen saanut ahdistukseen Jumalan sanan äärellä?

Ahdistuksen kehä: esimerkkinä unettomuus

 Vuonna 2018 eräänä kesäkuun yönä heräsin nukuttuani vain kaksi tuntia enkä nukahtanut enää uudestaan. Kun seuraavana yönä sama toistui, aloin huolestua. Olin saanut vain 4 tuntia unta kahdessa vuorokaudessa. 

Mitä tapahtuu aivoille jos en saa riittävästi unta? Mitä jos univaje syöksee MS-tautini pahenemisvaiheeseen? Mitä jos unettomuus ei koskaan lopu?

Sitä seuraavaan yöhön valmistauduin rentoutusharjoituksilla sekä noudattamalla tarkkaa ns. unihygieniaa, johon löysin ohjelistan netistä. Tulos: en nukkunut yhtään! Yritin niin hirveästi rentoutua, etten pystynyt rentoutumaan edes sen vertaa, että olisin nukahtanut kahdeksi tunniksi. 

Seuraavien viikkojen aikana pääsin sukeltamaan ahdistuksen ytimeen. Sanon että "pääsin", koska nykyään pidän sitä tutkimusmatkana, jolla opin itsestäni, ihmisyydestä ja suhteesta Jumalaan. Silloin se tietenkin oli hirveää helvettiä.

  Ahdistus oli minulla ennen kaikkea ruumiillinen olotila: sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Mielen tasolla se ilmeni tahattomana valppautena: yritin havaita merkkejä siitä, että tietoisuuteni oli lipumassa unten maille, vaikka toki ymmärsin, että se juuri ylläpiti valvetilaa. Ei ihminen voi lipua tiedottomuuteen ja samanaikaisesti olla tietoinen että niin tapahtuu. 

Ahdistuksen ytimessä oli omituinen paradoksaalinen kokemus: kaikki yritykset lopettaa ahdistus pahensivat sitä. Ja se puolestaan pahensi unettomuutta, mikä taas pahensi ahdistusta...

Hirveä umpikuja. Rukoileminenkaan ei auttanut, ainakaan heti. 

  Unettomuus on erinomainen esimerkki ahdistuksen tuhovoimasta. Unettomuus jo sinänsä ymmärtääkseni lisää kortisoli-stressihormonin eritystä lisämunuaisen kuorikerroksesta, mutta unettomuuden murehtiminen lisää sitä vielä moninkertaisesti. Kortisolin aiheuttamat oireet, edellä mainitut kiihtynyt syke ja hengitys sekä kognitiivinen valppaus, ovat yhtä kuin ahdistus. 

Järkyttävää on, että ahdistus itsessään riittää ylläpitämään unettomuutta, vaikka se muuten olisi jo poistunut! Unettomuuteni siis alkoi jostain syystä (joka ei ole tiedossani) mutta jatkui ahdistuksen takia. 

Murehtimisesta se alkoi

 

 "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

 Kun myöhemmin (saatuani taas jo vähän paremmin nukuttua) rukoilin ja siinä samalla pohdin ongelmaa, tajusin, että se askelma mistä eteenpäin kaikki kauheus oli lähtenyt vyörymään oli murehtiminen. 

Oli alkuperäinen ongelma, joka oli unettomuus. Sitten tuli murehtiminen, joka oli huoli tulevien öiden nukkumisesta ja muodostuneen univelan kuittaamisesta. Sen seurauksena alkoi ahdistus, joka ilmeni kyvyttömyytenä rentoutua (joka puolestaan ylläpiti unettomuutta).

Murehtiminen ei vielä ollut ahdistusta, vaan se oli askelma siihen. Murehtiminen on ajatuksia, ahdistus on olennaisesti ruumiillinen reaktio niihin ajatuksiin. Murehtiminen on se, josta ahdistuksen noidankehä kortisolioireineen käynnistyy. Murehtiminen lienee kaikkien ahdistustyyppisten mt-ongelmien alkujuuri?

Ei ihme, että Raamatussa suhtaudutaan vakavasti murehtimiseen. Jumala tietää ahdistuksen tuhovoiman, onhan Hän luonut meidät ja tietää miten meidän ruumiin ja sielun ja hengen muodostama kokonaisuutemme toimii.

Koska ahdistus on olennaisesti ruumiillinen tila, ja vielä itseään vahvistava eli se tuppaa voimistumaan mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä sinänsä ei voi lopettaa itse. Se minkä voimme lopettaa, on murehtiminen, joka käynnistää ahdistuksen. 

  Miten lopettaa murehtiminen? Minua auttoi suhtautumistapa jota kutsun "ongelman minimoimiseksi". Esimerkiksi unettomuuden aiheuttama ainoa välttämätön ongelma ("minimiongelma") on väsymys ja kirvelevät silmät. Näiden tai unettomuuden sinänsä tai sen mahdollisten seurausten murehtiminen on jo ylimääräistä, turhaa. 

Käytännössä se tarkoitti, että elin unetonta yötä seuraavana päivänä ihan normaalisti rajoitteenani vain väsymys ja kirvelevät silmät. Jos olin suunnitellut leipovani sämpylöitä, leivoin. Harrastin liikuntaa normaalin ohjelman mukaan, väsymyksen takia vain hitaammin. En valmistautunut mitenkään seuraavaa yötä varten, en yrittänyt rentoutua enkä varsinaisesti yrittänyt edes nukkua.

Pyrin tällä siihen etten päästäisi ongelmaa jatkumaan pelkän ahdistuksen takia.

"Ongelman minimoimisesta" oli apua. Varmaan jo sekin auttoi, että kun puuhailin kaikkea, en edes ehtinyt murehtia yhtä paljon.

Luojan asettamat mekanismit

  Onneksi rohkaistuin etsimään tietoa unesta ja unettomuudesta. Sain selville, että unettomien / vähäunisten öiden jälkeen aivot lisäävät syvän unen eli parantavan ja palauttavan univaiheen osuutta automaattisesti, vaikkei unen kokonaisaika lisääntyisi! 

Luoja on asettanut meihin mekanismin, joka parantaa unen laatua, kun sen määrä syystä tai toisesta alenee. Ongelma on että unettomuutta murehtiva, joka ei ole tietoinen tästä mekanismista, yleensä alkaa tarkkailla unen määrää eli laskea unitunteja. Niin minäkin alussa tein. Jos sain nukuttua yhtään, merkitsin herättyäni ylös tuntimäärän, jonka olin nukkunut. Laskin jopa viikon ajalta keskimääräisen tuntimäärän per yö, ja sitten kauhistelin pieniä numeroita ja ahdistuin entisestäni.

Ihmettelinkin kun olin joinain päivinä (unettomuusjakson jatkuttua siinä vaiheessa jo yli viikon) pirteä kuin peipponen, vaikka olin edellisenä yönä saanut vain pari tuntia unta. Nyt tiedän, että se johtui Jumalan mekanismista. 

Tiedon tuoma helpotus vähensi murehtimista (ja sitä myöten ahdistusta) huomattavasti.

Oma esimerkkini koskee unta ja unettomuutta, mutta vastaavia stressiä, ahdistusta ja uupumusta korjaavia automaattisia mekanismeja on muitakin. Yleisesti tiedetään, että jo syvään ja rauhallisesti hengittäminen voi parantaa oloa kokonaisvaltaisesti, koska se käynnistää hermojärjestelmää rauhoittavia prosesseja.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että pelkkä syvään hengittäminen ei auta, jos se itsensä tarkkaileminen ja hallintaan pyrkiminen (joka on kehään johtava reitti, kuten edellä kuvailin) ei lopu.

Joten kuinka lopettaa tarkkailun ja hallinnan noidankehä?

Rukoileminen

 Olikohan se Jung, joka sanoi, ettei ihmismieli pysty tuottamaan ongelmaa, jota se ei itse pystyisi ratkaisemaan? Ihanan optimistinen näkemys, mutta oman kokemukseni mukaan ainakaan murehtimisesta seuraavan ahdistuksen kohdalla se ei ole totta.

Koin ahdistuksen lopettamisen olevan omassa vallassani: minä olen tilan saanut aikaan, voin myös lopettaa sen. Mutta eikö se, etten pysty lopettamaan ahdistusta, vaikka haluan, tarkoita sitä ettei se ole vallassani? Tämän itseni hallitsemisen harhan takia ahdistus oli minulle niin paradoksaalinen kokemus.

Kuulostaa varmaan naurettavan yksinkertaiselta probleemalta, mutta minulle oli suuri oivallus, etten pysty itse lopettamaan tilaa jonka olin murehtimalla lietsonut itseeni.

  Joku AA-kerhon raittiusohjelman läpikäynyt raitistunut alkoholisti sanoi jossain haastattelussa olevansa kiitollinen vaikeasta kamppailustaan riippuvuutensa kanssa, koska se sai hänet ymmärtämään heikkoutensa. Minulla on sama kokemus kamppailustani unettomuuden ja ahdistuksen kanssa. Ja kuten tuolla AA-kerholaisella, minullakin se johti Jumalaan turvautumiseen aiempaa aidommin ja kokonaisvaltaisemmin. 

Kun on epätoivoinen eikä pysty auttamaan itseään, rukoukset Jumalalle tulevat täydestä sydämestä.

Murehtimisen tietoinen vähentäminen ja Jumalan mekanismeista itseni muistuttaminen ovat auttaneet minua, mutta suurimman avun sain, kun tunnustin, että valta ahdistuksen lopettamiseen ei ole omissa käsissäni, vaan Jumalan käsissä. Oli helpottavaa lopettaa ahdistuksen lopettamisen yrittäminen. 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

"Mistä tunnet sä ystävän?"

  Miten tukea vaikeaa elämänvaihetta läpikäyvää lähimmäistä tunnetasolla?

Ystävän laulu

  Katselin ala-asteikäisenä tv:stä Tenatavatähti-laulukilpailua perheeni kanssa. Suosikkimme oli lapsi joka lauloi Vladimir Vysotskin Ystävän laulun, joka ehkä tunnetaan paremmin alkusäkeen mukaan: "Mistä tunnet sä ystävän".

Kaunis laulu, mutta olen kuullut todella monen haukkuvan sen sanoitusta. Kertojan käsitystä ystävyydestä pidetään armottomana, kovasydämisenä ja vaativana. Kieltämättä sanoitus mahdollistaa tällaisen tulkinnan. Toisaalta itse ymmärrän sanat eri tavalla.

  Laulun perusväittämässä ei ole mitään kiistanalaista. Kertojan mukaan tosi ystävyys punnitaan vaikeuksissa: "ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää". Juuri niinhän se on, että vaikeina aikoina muka-ystävät karsiutuvat pois. Kertoja käyttää elämän vaikeuksista myrskyävän meren sekä tunturille nousemisen vertauskuvia. 

Moni kuitenkin pitää outona kertojan suosittelemaa menetelmää muka-ystävien karsimiseen. Hän nimittäin kehottaa itse työntämään luotaan nämä henkilöt – karsimisperusteena se, että he ilmaisevat heikkoutta! 

Laulussa sanotaan: "Anna meren se selvittää / kuka viereesi jää / Ja jos silloin kun myrsky soi / vain sun kumppanis vaikeroi / vene lähimpään rantaan vie / jääköön pois, mikä lie".

Erikoinen ohje kieltämättä. Sillä eikö ystävyyttä ole se, että ymmärretään toisen heikkoutta ja ollaan tukena? Kertojan ohje kuulostaa kovasydämiseltä.

Seuraavassa säkeistössä sama periaate toistuu: "Anna tunturin selvittää / kuka viereesi jää / Kun on kaukana kaikki muut / ja kun päättyvät pitkospuut / kuka rinnallas ruikuttaa / takaisin mennä saa". 

Ruikuttajat ja vaikeroijat eivät saa kertojalta armoa!

Laulu päättyy säkeisiin: "Siitä tunnet sä ystävän / kun on vierelläs vielä hän / Turhat tuttavat luotas ois / hävinneet pian pois". Vieläkin hämmentävämpää. Miksi kertoja edes odottaa, että hänen vierellään olisi jäljellä ketään, kun hän itse on dumpannut rinnallakulkijansa eli nuo "vaikeroijat" ja "ruikuttajat"?

  Toisaalta sanat voi ymmärtää toisellakin tavalla. 

Avaimena on loppupuolella oleva säe: "Kun on sinulla vaikeaa / ja kun tarvitset auttajaa / silloin ystävyys punnitaan / Menee muut menojaan". 

Laulussa puhutaan siis tilanteista, joissa ystävyksistä vain toisella ("sinulla") on vaikeaa. Jos ystäväsi valittaa ja vaikeroi, kun sinulla on vaikeaa, et voi turvata häneen hädässä. Alat varoa, mitä hänelle kerrot. Varjelet häntä pahoilta asioilta.

  Lisäksi, minusta laulussa puhutaan tilanteista, joissa vaikeuksissa oleva on päättänyt olla vahva ja taistella – seilata parhaansa mukaan myrskyävässä meressä, jollaiseksi hänen elämänsä on muuttunut. Kertojan mukaan ystäväkään ei silloin saa valittaa!  

"Ja jos silloin kun myrsky soi / vain sun kumppanis vaikeroi / vene lähimpään rantaan vie / jääköön pois, mikä lie."

Olkaa vahvoja vahvojen kanssa

  Pystyn samastumaan kertojan tunteeseen. Kun sain reilu kymmenen vuotta sitten MS-diagnoosin rajun vammautumisjakson myötä ja olin viikkojen ajan tosi sairas, minua ärsytti hetkittäin suunnattomasti, jos joku toinen voivotteli tilannettani, itki vuokseni tai ilmaisi sääliä. Se ei auttanut minua ollenkaan, vaan oikeastaan pahensi oloani.

Ärsyyntyminen johtui siitä, että olin itse päättänyt olla vahva enkä myöskään esim. itkenyt muiden ihmisten nähden. Se puolestaan johtui siitä, että jos olisin ruvennut itkemään ja voivottelemaan tilannettani, siitä ei olisi tullut loppua. Sairaus on syy itkeä. Parantumaton sairaus on loppumaton syy itkeä, jos sille tielle lähtee.

Muistan ihan sen hetken, kun tajusin, että jos en halua vajota syvään masennukseen, minun on vaihdettava strategiaa ja omaksuttava "tämä on kauheaa" -ajattelun sijaan sellainen asenne, että olen vahva ja kaikki järjestyy. Sisimmässäni tunsin edelleen samanaikaisesti myös surua ja huolta, mutta niitä tunteita en halunnut ruokkia.

Ehkä nuo tilannettani voivotelleet ihmiset asettuivat asemaani ja arvasivat, millaisia tunteita tunsin sisimmässäni, ja sitten ilmaisivat saman kaltaisia tunteita? Ja he arvasivat ihan oikein: itku ei ollut kaukana. 

Olennaista kuitenkin on, että en voivotellut enkä itkenyt.

(Tähän väliin täytyy kyllä sanoa, että sain vaikeana aikanani paljon tukea ja ihan käytännön apua läheisiltäni, ja olen siitä kiitollinen.)

 Raamatussakin kehotetaan "iloitsemaan iloitsevien kanssa, itkemään itkevien kanssa" (Room. 12:15). Ehkä ajatusta voisi jatkaa vaikka siten, että olkaa rohkeita niiden kanssa jotka ovat päättäneet olla rohkeita tai olkaa vahvoja vahvojen kanssa tai toivokaa toiveikkaiden kanssa?

Ystävän laulun sanoin: jos se vaikeuksissa oleva itse ei vaikeroi, hänen ystävänsäkään ei pidä vaikeroida. 

  Toisaalta ihmiset ovat heikkoja. Tämän tosiasian edessä Ystävän laulun sanat kaikesta huolimatta saattavat tuntua vaativilta. 

Jumala onneksi on vahva. Häneen voimme aina turvata hädässä, vaikkei ihmisistä olisi auttajaksi tai jos ei edes ole ketään läheisiä. Jumala on luvannut myös vahvistaa meitä Jeesuksen kautta niin, että voimme tukea toinen toisiamme.

"Jumala on turvamme ja linnamme,

auttajamme hädän hetkellä.

Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,

vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.

Meret pauhaavat ja kuohuvat,

vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä. (sela)" (Ps. 46:2-4)

Millaisen signaalin eutanasian laillistaminen lähettäisi?

 Eutanasian laillistaminen olisi itsemurhan institutionalisoimista. Se tarkoittaisi mm., että yhteiskunta alkaisi nähdä itsemurhan järkevänä ratkaisuna joissain tilanteissa.

 Eutanasian muoto, jota Suomeenkin yritetään saada, olisi selektiivinen eli valikoiva: aktiivisen kuolinavun antaminen avattaisiin vaihtoehtona vain tietynlaisille ihmisille eli vaikeasti sairaille ja vaikeasti vammaisille. Muiden kohdalla yhteiskunta tuomitsisi itsemurhan sekä puolustaisi elämää.

 Millaisen signaalin tällainen laki lähettäisi kansalaisille yleisesti ja yksityisesti?

Eräs itsemurhayritys ja käänteentekevä reaktio siihen

  Luin pari viikkoa sitten Iltalehdestä (6.7.2023) auto-onnettomuudessa pahat palovammat mm. kasvoihinsa saaneen Virpin tarinan. Virpi on kaikesta päätellen sopeutunut tilanteeseensa hyvin ja elää nykyään aktiivista elämää ollen mukana esim. Näkövammaisteatterissa sekä opaskoiratoiminnassa (hän menetti onnettomuudessa myös näkökykynsä).

Tuntemattomien kommentit hänen ulkonäöstään, niin ihmettelevät kuin ilkeätkin, ovat kuitenkin käyneet tutuiksi. Hänestä on sanottu esimerkiksi "Hyi minkä näköinen". Joku toinen nainen oli todennut Virpille, ettei voisi elää, jos olisi hänen näköisensä. Tästä hän kertoo häkeltyneensä niin, ettei osannut sanoa mitään. 

  Jutun mielenkiintoisin kohta on minusta se, jossa Virpi kertoo synkistä ajoista vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Kun ruumiillinen ja henkinen toipuminen oli hiljalleen lähtenyt käyntiin ja hän oli päässyt takaisin kotiin sairaalasta, tuli uusi isku: hänen avomiehensä jätti hänet. Virpi ei enää yksinkertaisesti kestänyt, vaan päätyi yrittämään itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla.

Onneksi apu hälytettiin juuri ajoissa ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Tässä kohtaa Virpi kertoo mielenkiintoisen seikan. Ambulanssihenkilökunta oli nimittäin ollut hänelle vihainen itsemurhan yrittämisestä, ja hän oli pitänyt sitä yllättävänä ja erikoisena suhtautumisena. Virpi kertoo kuitenkin olevansa suhtautumisesta kiitollinen, sillä se sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan yritä itsemurhaa!

  Miten noin näennäisen pieni asia pystyi muuttamaan noin paljon? 

Minun on jotenkin helppo ymmärtää se. Vihainen suhtautuminen viestitti, että itsemurhan yrittäminen ei ollut järkevä, vaan typerä ratkaisu. Ambulanssihenkilökunnalta eli viranomaisilta se oli signaali, että yhteiskunnan silmissä itsemurhaa yrittäneen elämä on tärkeä ja taistelun arvoinen, olipa hän kuka ja millainen ja millaisissa olosuhteissa tahansa.

Ambulanssihenkilökunnan vihainen suhtautuminen Virpin itsemurhayritykseen on tavallaan vastakohta sille, kun joku sanoi hänelle, ettei voisi elää jos olisi hänen näköisensä.

  Itsemurha on tabu, ja mielestäni sen kuuluukin olla tabu, siis merkityksessä "kielletty, paha asia". Ambulanssihenkilökunta oli vihainen auttaessaan Virpiä pysymään elossa, koska hän oli yrittänyt tehdä pahan teon itselleen. 

Jos eutanasia laillistettaisiin, itsemurhasta tulisi järkevänä, hyväksyttävänä pidettävä teko – ainakin osan ihmisistä kohdalla.

Valikoiva itsemurha-apu

  Eutanasian salliva laki, jota Suomeenkin ajetaan, olisi selektiivinen eli valikoiva: vain tietynlaisille ihmisille tarjottaisiin kuolinapua. Muiden ihmisten itsetuhoisuuden yhteiskunta tuomitsisi.

Muiden kohdalla laki, yhteiskunnan instituutiot ja lainsäädäntöä myötäilevä yleinen mielipide puolustaisi elämää kaikin tavoin, mutta niille, joiden elämä jo muutenkin on vaikeaa, yhteiskunta sanoisi: me ymmärrämme että sinä haluat kuolla, ja voimme itse asiassa auttaa sinua kuolemaan.

Valikoivan eutanasian laillistaminen lähettäisi signaalin, että osan ihmisistä elämä ei ole taistelun arvoista. Taistelulla en tarkoita tässä pelkästään ihmisen omaa taistelua elämänhalunsa palauttamiseksi, vaan myös, ja monissa tilanteissa vielä enemmän, yhteiskunnan (kuten sairaanhoidon) taistelua ihmiselämän puolesta.

Laillistaminen lähettäisi sairaille ja vammaisille signaalin, että heidän tilansa ja tilanteensa on toivoton. Tämän huolen ovat ilmaisseet vammaisjärjestöt, jotka tietääkseni kaikki ovat eutanasian laillistamista vastaan.

  Vaikeasti sairaat ja vammaiset ihmiset ylipäätään huomattavan usein vastustavat eutanasian laillistamista. Muistan vuosien takaa uutisjutun, jossa kerrottiin Vihreiden puoluevaltuuston tms. kokouksesta, jossa äänestettiin puolueen eutanasiakannasta. Valtuutetuista ainoa, joka äänesti eutanasiaa vastaan, oli itse vaikeasti vammainen, pyörätuoliin ja hengityskoneeseen sidottu Kalle Könkkölä.

Viitisen vuotta sitten 68-vuotiaana menehtynyt mm. kansanedustajana toiminut Könkkölä oli lapsesta lähtien käyttänyt pyörätuolia lihassairauden takia. Jossain kirjoituksessaan hän kertoi, että jouduttuaan nuorena keuhkokuumeen seurauksena lisäksi riippuvaiseksi hengityskoneesta, hän synkimpinä hetkinään halusi kuolla. Ajan mittaan elämänhalu kuitenkin voitti. Ympärillä oli kuulemma onneksi ollut ihmisiä, jotka halusivat, että hän jatkaa elämää. Könkkölä kertoi eläneensä rikkaan ja täyden elämän. 

Hän piti suurena onnenaan, ettei kuolinapua ollut ollut tarjolla, koska hän olisi saattanut siihen nuorena tarttua eikä elämänhalu siten olisi koskaan päässyt syttymään uudelleen.

  On monia ihan sekulaareja syitä miksi eutanasiaa ei tule laillistaa, esim. väärinkäyttöihin ja turvallisuuteen liittyviä, lääketieteen etiikkaan liittyviä, ihmiskäsitykseen ja ihmiselämän kunnioittamiseen liittyviä. Tämä signaalijuttu on mielestäni yksi merkittävimmistä. 

  Mutta vaikkei yhteiskunta ja viranomaiset tai yleinen mielipide piittaisi elämästäsi, sinun Luojasi piittaa. Jumala on vihainen jos suunnittelet henkesi riistämistä, koska Hän on sen sinulle antanut ja Hän rakastaa sinua. Jumalan mielestä sinulla on toivoa.

"Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään." (Ps. 30:4)

"Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina." (Ps. 30:12-13)

"Joka köyhää armahtaa..." – pohdintaa armosta ja auttamisesta

  Pohdintoja Sananlaskujen kirjan jakeen 19:17 äärellä:

  Mikä on armahtamisen ja anteeksi antamisen ero?

  Miten hyvän tekeminen on "Herralle lainaamista"?

  Jos Jumala kerran on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on kärsimystä, kuten köyhyyttä?

 

"Joka köyhää armahtaa..."

  Kun tuoreena uskovaisena luin Raamattua, ihmettelin kun siellä puhutaan "köyhän armahtamisesta":

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon." (Sananl. 19:17)

Miksi köyhää pitäisi armahtaa? Ajattelivatko Raamatun kirjoittajat, että köyhänä oleminen on jotenkin väärä teko siltä köyhältä ihmiseltä niin, että hän olisi armahdetuksi tulemisen tarpeessa?

Ajattelin siis, että armahtaminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Olen huomannut että monilla muillakin on tämä käsitys.

  Armo ja anteeksianto ovatkin samanlaisia asioita. Tarkemmin sanottuna, anteeksianto on armon alalaji. Armo tarkoittaa, että joku antaa toiselle ilmaiseksi ja ansiotta jotain hyvää. 

Anteeksianto tarkoittaa, että kohde on tehnyt jotain pahaa ja itse asiassa ansaitsisi rangaistuksen, mutta rangaistuksen sijaan hänelle annetaan anteeksi ja sillä tavalla annetaankin hyvää (hyvä asia on jo se rankaisematta jättäminen!).

Kummassakaan tapauksessa kohde ei siis saa ansionsa mukaan – ei hyvässä eikä pahassa. Armo, ja sen alalaji anteeksianto, tarkoittaa yksinkertaisesti minkäänlaisista kohteen omista ansioista riippumatonta hyvän antamista kohteelle. Armo perustuu antajan hyvyyteen.

  Eli kun Sananlaskujen kirjassa kehotetaan armahtamaan köyhää, sillä tarkoitetaan vain, että vaikka köyhällä kerjäläisellä ei ole ansioita sinuun nähden, anna hänelle silti jotain hyvää, vaikka rahaa tai vaatetta tai leipää. 

Ei kuitenkaan ole virhe käyttää sanaa armahtaa anteeksi antamisen synonyyminä; silloin vain valitaan niistä kahdesta kattavampi sana. Toisin sanoen armahtaminen voi joskus sisältää myös anteeksi antamisen merkityksen. Esim. siinä, kun Jumala armosta pelastaa meidät, se tarkoittaa samalla, että Hän antaa meille meidän syntimme anteeksi.

"Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle..."

  Jatkan pohtimalla vielä toista seikkaa, joka on askarruttanut minua samassa Sananlaskujen kirjan jakeessa. Nimittäin sitä, että jakeessa puhutaan armahtamisen rinnalla lainaamisesta ja takaisin maksusta.

Edellä muotoilemaani armon määritelmään nähden se vaikuttaa ristiriitaiselta: vaikka kyseessä on armollinen teko (eli ilmainen lahja), jakeessa muistutetaan, että Herra silti maksaa hyväntekijälle hyvän teon! 

Ihmiseltä armollinen laupeuden teko on siis jakeen mukaan kuitenkin vain lainaamista – Herralle.

Ymmärrän tuon niin, että ihan perimmäisesti kaikki hyvä tulee Herralta eli että Jumala on armon alkuperäinen lähde.

Ihana ajatus: Jumala haluaa että teemme Hänen tekojaan maailmassa lähimmäisiämme kohtaan. Sen takia Hän ns. lainaa meidän käsiämme. Meidän tekemämme laupeuden teot ovat Jumalan tekoja meidän kauttamme.

 Uudessa Testamentissa uskovaisille sanotaankin:

"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:10)

  

  Miksi Jumala ei suoraan itse auta vaikkapa köyhiä tai sairaita? Hänhän voisi ihmeteolla, vain "sormia napsauttamalla", saada katetun ruokapöydän ilmestymään nälkäisen köyhän eteen. 

On olemassa tämä tunnettu argumentti kristinuskoa vastaan: siitä että maailmassa on niin paljon kärsimystä, voidaan päätellä, että Jumala joko ei ole hyvä (= Hän ei halua poistaa kärsimystä) tai sitten Hän ei ole kaikkivaltias (= Hän ei pysty poistamaan kärsimystä, vaikka haluaisi). Argumentti on nimenomaan kristinuskoa vastaan, koska Raamatun mukaan Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias.

Muun muassa tässä Sananlaskujen kirjan jakeessa on vastaus argumenttiin, tyydyttipä se argumentin esittäjää tai ei. Vastaus on, että Jumala haluaa auttaa apua tarvitsevia, ja että Hän haluaa tehdä sen meidän kauttamme. Meidän tulee siis olla Jumalan avun välikäsiä.

 

Geeniperimää kartoittavat testit ja tietämättömyyden autuus

  Missä tilanteissa valitsisit tietämättömyyden? Olisitko mieluummin tietämättä esim. millaisia sairauksia geeniperimästäsi löytyy?

  Perimän avaaminen johtaa joskus kysymyksiin, jotka ainakin kristitylle voivat olla pulmallisia.

Haluaisitko tietää kuolinpäiväsi?

  Nykyajan yksi suurimmista eetoksista on kaiken tietämiseen pyrkiminen. Ja käänteisesti: yksi paheksutuimmista asenteista on tiedon torjuminen eli tietämättömänä pysymisen valitseminen. 

Kuitenkin arvelisin, että lähes jokainen ihminen valitsisi tietämättömyyden joidenkin asioiden suhteen. Mielikuvitusleikkinä voisi kysyä, että jos sinulle ojennettaisiin kirjekuori, jossa olisi lappu jolle olisi kirjoitettu kuolinpäivämääräsi sekä tieto siitäkin millä tavalla kuolet, avaisitko sen vai valitsisitko mieluummin tietämättömyyden?

Itse en avaisi kuorta. Enkä edes olisi yhtään häpeissäni tietämättömyyden valitsemisesta. 

On totta, että moinen tieto mahdollistaisi sen, että elämäänsä voisi suunnitella tarkemmin. Esimerkiksi jos saisi tietää kuolevansa vuoden päästä, voisi tehdä nyt niitä asioita, joita on aina lykännyt hamaan tulevaisuuteen. Tieto on valtaa. 

Valitsisin silti pysyä autuaan tietämättömänä. Mielestäni ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea.

Esimerkkinä Huntingtonin tauti -testi

  Aloin ajatella tällaisia kysymyksiä katsottuani dokumentin Huntingtonin tauti -perheistä. Kyseinen tauti on geneettinen, vallitsevasti periytyvä, vaikeaan vammautumiseen, dementoitumiseen ja lopulta kuolemaan johtava aivosairaus. Taudin aiheuttaa erään geenin liiallinen kopioituminen.

Vallitseva periytyminen tarkoittaa, että jos lapsen jommalla kummalla vanhemmalla on Huntingtonin tauti, lapsella on 50% todennäköisyydellä tautigeeni, mikä puolestaan tarkoittaa, että hänkin tulee varmuudella sairastumaan Huntingtonin tautiin jossain vaiheessa elämäänsä (ellei kuole sitä ennen vaikka liikenneonnettomuudessa) sekä siirtämään geenin mahdollisille jälkeläisilleen 50% todennäköisyydellä.

  1980-luvulla kehitettiin geenitesti, johon Huntington-suvun jäsenet voivat mennä 18 vuotta täytettyään. Tulos on todellakin 50% todennäköisyydellä positiivinen ja 50% todennäköisyydellä negatiivinen. Se voi muuttaa tulevaisuudennäkymät kertaheitolla lopullisesti eikä paluuta tietämättömyyden tilaan sen jälkeen ole.

Raju päätös tehtäväksi. En suoraan sanottuna tiedä mitä itse tekisin, jos olisin Huntington-sukuun kuuluva nuori aikuinen.

Jos päättäisin mennä testiin, ja tulos olisi negatiivinen, minun ei enää omalla kohdallani tarvitsisi pelätä tautia eikä minun myöskään tarvitsisi pelätä, että tauti siirtyisi tulevaisuudessa mahdollisille lapsilleni. Tieto vapauttaisi turhasta huolesta.

Toisaalta jos testin tulos olisi positiivinen, en voisi käytännössä tehdä muuta kuin odottaa oireiden ilmaantumista. Huntingtonin tautiin ei ole parantavaa hoitoa. Toki voisin käyttää tietoa elämäni suunnittelemiseen, esim. voisin hyvissä ajoin muuttaa esteettömään kotiin, alkaa säästää mukavaan pyörätuoliin tai vaikka matkustaa unelmakohteeseeni kun se vielä on mahdollista...

Jos taas päättäisin olla menemättä testiin, saattaisin koko elämäni ihan turhaan pelätä että minulle puhkeaa kauhea sairaus, joka vammauttaa täysin sekä ruumiillisesti että kognitiivisesti.

  Kysymyksestä "menisitkö sinä Huntington-testiin vai et?" käydään netissä paikoin tunteellista ja kiivasta keskustelua. Jotkut, joita asia ei edes koske henkilökohtaisesti, ovat sitä mieltä, että Huntington-suvun jäsenellä on suorastaan velvollisuus käydä testissä. Yleisin perustelu tälle kannalle on, että siten hän ei tule tietämättään hankkineeksi lapsia, joille siirtäisi tautigeenin. Perustelu on siis eugenistinen. Lisäksi tätä mieltä olevat usein korostavat alussa mainitsemaani tietämisen eetosta ja moittivat päinvastaista mieltä olevia ignorantismista, taantumuksellisuudesta ja vaikka mistä.

Kuten sanoin, en tiedä mitä itse päättäisin. Kantani kuitenkin on, että päätös olla menemättä testiin eli kieltäytyä tiedosta voi myös olla viisas ja oikea päätös. Saattaisin hyvinkin itse päättää olla menemättä.

Itse asiassa Huntington-testin tulos ei ole muotoa positiivinen / negatiivinen, vaan tulos on luku, joka kertoo geenin kopioitumisen toistojen määrän. Jos tulos on alle 36 toistoa, henkilöllä ei ole Huntingtonin tauti -geeniä, ja jos tulos on yli 36, hänellä on se. 

Lisäksi, luvun suuruus kertoo suunnilleen, missä iässä tauti puhkeaa. Jos luku on vaikkapa 50, henkilö saattaa sairastua siihen jo pari-kolmekymppisenä. Jos se taas on esim. 39, hänellä sairaus puhkeaa todennäköisesti vasta vanhemmalla iällä.

Testitulos, jos se on positiivinen, kertoo siten osapuilleen, millä vuosikymmenellä henkilö tulee kuolemaan. Näin ollen tilanne on jossain määrin verrannollinen alussa mainitsemaani kuolinpäivän sisältävän kirjekuoren avaamiseen.

Vaikeita kysymyksiä

  Geenitestejä on ollut tarjolla 2000-luvulta lähtien yleisesti, ei siis vain Huntingtonin taudin selvittämiseksi. Kuka tahansa voi sellaisen teettää, jos vain on rahaa.

En itse ole innostunut perimäni tutkimisesta. Jos voisin omilla valinnoillani estää tautiriskin toteutumisen, haluaisin tiedon. Valitettavasti joissain geenitestien tuloksissa näin ei kuitenkaan ole. 

  Tarjolla oleva tieto voi joskus johtaa vaikeisiin kysymyksiin. Kun perimä avataan, olennaisiksi saattavat nousta esimerkiksi lisääntymistä koskevat kysymykset. Jos testitulos paljastaa korkean riskin tiettyihin vakaviin sairauksiin, kuinka monilla se vaikuttaisi päätökseen hankkia biologisia lapsia? Kuinka korkea riskin täytyy olla, että se olisi "liian korkea"? 

Koeputkihedelmöityksessä on tarjolla alkiodiagnostinen menetelmä, jossa alkioiden geenit tutkitaan ja sairausgeeniä kantavat alkiot karsitaan. Sama kuin abortti siis...

Sitä paitsi miksi oletetaan, että elämä sairaana tai vammaisena ei voisi olla elämisen arvoista? Sairastan itse MS-tautia, mutta olen todellakin iloinen että olen olemassa sekä enimmäkseen olen varsin onnellinen.

Joka tapauksessa, ennen geenitestejä tällaisia kysymyksiä ei kenenkään tarvinnut pohtia. Jotain armollista siinä mielestäni oli.

  Mitähän Jumala ajattelee siitä, että ihmiset tutkivat perimänsä? 

En usko geenitestien sinänsä olevan Jumalan tahtoa vastaan, kunhan ihminen tekee sen vapaaehtoisesti sekä harkiten. Testiin menijän täytyy olla valmis elämään tuloksen kanssa vaikka se suistaisi epätoivoon. 

Psalmissa 39 rukoillaan Jumalaa "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen." (Ps. 39:5) mutta ei psalmissa tietenkään tarkoiteta kirjaimellista päiviensä määrän tietämistä, vaan rukoilija pyytää Jumalalta apua oman maallisen elämänsä rajallisuuden tiedostamisessa.

  Kuten edellä vihjasin, minulla on tällaisissa asioissa ehkä enemmän que sera -asenne. Tapahtukoon mitä tapahtuu, tulevaisuuteni on Jumalan käsissä. Ei minun tarvitse tietää ja suunnitella kaikkea etukäteen. Jeesuksen viisaat sanat sopivat mielestäni myös tähän aihepiiriin:

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)