tiistai 20. syyskuuta 2022

Maailmankaikkeuden jatkuva virtaus – mikä on sen alku ja määränpää?

  Luomakunnassa kaikki liikkuu: eliöt, eläimet ja ihmiset, tähdet, planeetat – koko maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Mistä liike, kaikkeuden virtaus, on saanut alkunsa ja minne se johtaa? 

Pohdin kysymyksiä Lauri Viidan runon säkeiden kautta.


Runo Onni

  Yksi kaikkien aikojen lempirunoistani on Lauri Viidan Onni (runo kokonaisuudessaan löytyy tämän kirjoituksen lopusta). Sen ensimmäinen säkeistö on monelle tuttu: "Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen."

Runon yhdeksässä säkeistössä kertoja kuvailee elämänsä vaiheita: lapsuuden onnellisia kesäpäiviä, elämännälkäistä nuoruutta ystäväjoukossa, luovuuden puhkeamista, rakastumista, erossa olemista ja yhteiseloa rakastetun kanssa, vanhenemista, pohdintoja lähenevästä kuolemasta.

  Minua koskettavat runoissa ja laulunsanoissa ns. pysäytetyt hetket. Tarkoitan sillä ajan virrassa olevaa yksittäistä hetkeä, joka on painunut muistiin koko loppuelämäksi. Tässäkin runossa on sellainen. Se löytyy seitsemännestä säkeistöstä:

"On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne."



Säkeet luovat tunnelmallisen mielikuvan: on pimeä syysilta, kertoja ilahtuu huomatessaan vihdoin rakastettunsa ikkunassa valon kaipauksessa vietetyn kesän jälkeen, hän lähtee tapaamaan rakastettuaan ja näkee tämän jo etäältä: rakastettu katsoo loputtomalta vaikuttavaa tähtitaivasta. 


Vuo jatkuu


"Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi." (Ps. 104: 6-7)


  Sanakirjan mukaan vuo on fysiikassa käsite, jolla ilmaistaan vektorikentän liikettä, kulkeutumista tietyn pinnan läpi. Yleisempi merkitys on mikä tahansa virtaus, liike.

  Kaikki luomakunnassa liikkuu. Elämä jatkuu ja liikkuu eliöissä ja niiden järjestyksissä mikroskooppisen pieneltä tasolta meidän silmillemme havaittavaan – ihmiset ja eläimet liikkuvat, puut huojuvat tuulessa, joet virtaavat. 

Liike, virtaus, on jatkuvaa edelleen kokonaisuuksissa, jotka ovat liian suuria että havaitsisimme sen. Esimerkiksi tähdetkin liikkuvat, vaikkemme huomaa sitä. Planeetat liikkuvat. Koko maailmankaikkeus on liikkeessä.

Lauri Viidan runossa sana vuo saa merkityksensä suhteessa tähtitaivaaseen. Sanan merkitys sulkee siten sisäänsä ylipäätään kaiken luomakunnan liikkeen maan pinnalta aina korkeuksiin asti: ajan virran, elämän virran, koko maailmankaikkeuden virran. 

Kertoja kuvittelee tähtitaivasta katselevan rakastetun ajattelevan suuria kysymyksiä: vuo eli kaikkeuden virtaus jatkuu – mutta mistä se on saanut alkunsa ja minne se johtaa?


Mistä? Minne?

  "Vuo jatkuu", mutta mistä se sai alkunsa? Minulle kysymyksestä tulee mieleen 1200-luvun teologin ja papin, Tuomas Akvinolaisen, Jumala-todistus. 

Akvinolaisella oli kaikkiaan viisi todistusta Jumalan olemassaolon puolesta, ja niistä ehkä tunnetuin koski "ensimmäistä liikuttajaa": maailmankaikkeudessa kaikki on liikkeessä, liikkeelle on oltava alkusyy, ensimmäinen liikuttaja – liikkeen alkuunpanija on loogisesti välttämätön. 

Akvinolaisen vastaus oli, kuten minunkin, että liikkeen alkuunpanija on Jumala. Tulkinnassani runon kertoja ajattelee, että rakastettu kenties pohtii Jumalan olemassaoloa tähtitaivasta katsoessaan. 

  "Vuo jatkuu", mutta minne se johtaa? Mielestäni kysymys on sama kuin "mikä on elämän virran määränpää ja tarkoitus?".

Kahdeksannessa säkeistössä kertoja sanoo: "Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?"

En tiedä mitä Lauri Viita ajatteli kirjoittaessaan nuo sanat. Minut ne saavat ajattelemaan, että kertoja on päätynyt pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, määränpäätä. Vaikka romanttinen rakkaus on suuri ja ihana täyttymys, kertoja vielä janoaa jotain...

  Runon viimeiset säkeet ovat vaikuttavat: "Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä." 

Jotkut tulkitsevat kertojan toteavan vain, että vaikka hän itse kuolee, täällä maailmassa kesä silti jatkuu. Itse taas olen aina ymmärtänyt viimeiset säkeet niin, että kertoja puhuu "ikuisesta kesästä" Taivaassa Jumalan luona. Sammumattomasta valosta ja lämmöstä, loppumattomasta onnesta.

Kolmannessa säkeistössä kertoja on kuvaillut lapsuuden kesäpäiviä: "Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!"

Mielestäni viimeiset säkeet ovatkin viittaus tähän: kuolemansa jälkeen kertoja odottaa pääsevänsä autuuteen, jollaista lähinnä täällä maailmassa ovat olleet lapsuuden onnelliset kesäpäivät. Se mitä kertoja vielä janoaa, on ikuinen kesä Jumalan luona.




Lauri Viita: Onni

1.

Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta.

3.

Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männiköntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!

4.

Tein laulun perhosesta / ja henkäisin. Se lensi.

5.

Läikähti lämmin lämmintä vasten, / ryöpsähti yli. Me vaikenimme. / Milloin ja missä? Emmehän tienneet. / Olimme kaksin ja rakastimme.

6.

Pirkkalasta Pispalasta Harjutieltä, huiskis, / pulteri Tahmelan lähteeseen. / Lyyti sanoi: Kirjoita, kirjoita sitten... / Ja aurinko kurkisti korkeuteen.

7.

On valo syttynyt ikkunaas. / Olet kotona taas. / Olen kaivannut sinua sinne. // Ja Pohjantähti on paikallaan. / Jäät katsomaan. / Vuo jatkuu. Mistä minne? / Et kesää viihtynyt täällä päin. / Vain tähdet näin, / kun tuoksui kukkarinne.

8.

Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen. / Mitä odottelen?

Joka kerta kun oveeni koputetaan, / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.

9.

Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.


(kopioitu teoksesta Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta; toimittanut Veikko Polameri)




tiistai 6. syyskuuta 2022

Luo minuun uusi sydän!

  Lähimmäistään tulisi rakastaa, mutta entä jos kohtaa ihmisiä, joita ei vain pysty rakastamaan, kun rehellisesti tutkii sydäntään?

  Voiko ihmiseltä edes vaatia muuta kuin rehellisyyttä?


Rehellisesti rakkaudeton

 

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 27:19)


  Vuosia sitten katsoin YouTubessa videon, jolla eräs äiti kuvasi arkeaan vaikeasti vammaisen lapsensa kanssa. Lapsi ei ollut vain kehitysvammainen, vaan hänellä oli jonkin geneettisen poikkeavuuden aiheuttamia epämuodostumia.

Kuten kuvitella saattaa, kommenttiosastossa oli runsaasti muka humoristisia törkykommentteja. Moni sanoi myös että tällaisia lapsia varten on sikiöseulonnat ja abortit. Jotkut pohtivat että jos vammainen lapsi on jo päässyt syntymään, niin ehkä eutanasia voisi tulla kyseeseen...

Eräs kommentti oli kuitenkin erilainen. Siitä tuli vaikutelma että kirjoittaja oli vakavasti pohtinut asiaa ennen kommentointia ja halusi olla rehellinen. Hän aloitti sanomalla olevansa hyvillään, että äiti rakastaa vammaista lastaan, mutta totesi että itse antaisi lapsen pois. Kommentin loppu on jäänyt mieleeni: "Ei. Sydämeni ei hyväksy tuollaista lasta."

Tulin surulliseksi. Ajattelin videon äitiä, joka kenties lukee kommenttiosastoa. Törkykommentit on helppo jättää omaan arvoonsa, mutta tässä kommentissa oli jotain pysäyttävää. Kirjoitin kommentoijalle: "Entä jos sydäntäsi voisi muuttaa? Antaisitko muuttaa sitä?" En koskaan saanut vastausta.

En muista että olisin kirjoittaessani ajatellut Jumalaa, mutta kysymyshän on kristinuskon ydinasioita.



Kristinuskossa kysymystä ei esitetä vain joillekuille, vaan kaikille. Kun mietin ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni varrella, niin "sydämeni ei ole hyväksynyt" kaikkia niin kuin pitäisi. Jos lähimmäisen rakastamisen standardiksi otetaan Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, niin jään sydämeltäni kauas siitä millainen pitäisi olla.


Mikä on ihmiselle mahdotonta...

 

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1933/38)


  Rehellisyyttä pidetään yleensä ainoana välttämättömänä vaatimuksena, sellaisena vihoviimeisenä, jonka jälkeen on vain hyväksyttävä olemassa oleva asiantila: jos koluan sydämeni läpikotaisin enkä kerta kaikkiaan löydä sieltä rakkautta jotakuta lähimmäistäni kohtaan, niin minun on OK hyväksyä se, vaikkapa sitten valitettavana tosiasiana, ja jatkaa elämää niine hyvineni.

Kristinuskossa rehellisyys on välttämätön askel, muttei viimeinen. Kristinuskossa nimittäin mennään pitemmälle: kun olen kolunnut sydämeni pohjia myöten enkä kerta kaikkiaan löydä rakkautta lähimmäistäni kohtaan, pyydän Jumalaa muuttamaan sydämeni.

Ymmärrän käsityksen rehellisyydestä viimeisenä vaatimuksena eli että sitä pitemmälle ihminen ei tavallaan voi mennä. Niinhän se on, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta se mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

  Jotkut moittivat kristinuskoa jämähtäneisyyteen ohjaavaksi uskoksi, mikä varmaan johtuu kristillisten arvojen konservatiivisuudesta. Kristinusko kuitenkin on ihmistä sydämestä lähtien uudistava usko. Uudistumisen suunnan ja päämäärän vain päättää Jumala eikä ihminen itse.

Miksi luotan Jumalaan niin paljon, että luovutan sydämeni Hänelle muutettavaksi? Siksi että olen evankeliumissa, pelastussanomassa Jeesuksesta, saanut niin vahvan todistuksen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta meitä kohtaan. 


"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:12)


  Olisi kiva tähän loppuun sanoa, että pohdin tuota kysymystä syvällisesti kerran, tullessani uskoon reilu kymmenen vuotta sitten, ja että siitä asiat lähtivät sujumaan, ja että olen päivä päivältä muuttunut yhä rakkaudellisemmaksi... Todellisuudessa kuitenkin olen monta kertaa sen jälkeen joutunut palaamaan samaan peruskysymykseen, pyytänyt Jumalaa uudistamaan sydämeni. Vaikken olekaan tullut täydellisen rakastavaksi, joka kerta Hän on auttanut.





tiistai 23. elokuuta 2022

Korkea, läheinen Jumala

  Jumala on suuri, mahtava ja korkea, mutta samalla läheinen jokaiselle lapselleen.

  Vaikka olisimme ihmisille huomaamattomia ja mitättömiä, Jumala tuntee meistä jokaisen yksityiskohtaisesti.


Korkea, etäinen?

  Jos joku on suuri ja korkeassa asemassa, hän on meille yleensä etäinen. Eräs pop-tähti kertoi kohdanneensa innokkaita faneja, jotka olettavat hänen muistavan heidät kahdenkymmenen vuoden takaisen lyhyen tapaamisen perusteella, ja pyysi, hieman tylysti, faneiltaan suhteellisuudentajua: sinä muistat minut, mutta minä en todennäköisesti muista sinua.

Suuren yrityksen johtajakin saattaa tavata kymmeniä uusia ihmisiä joka viikko työnsä kautta. Olisi kohtuutonta vaatia, että hän muistaisi kaikki sadat ihmiset, joita on tavannut vuosien varrella. 

Jos itse sattuu vielä olemaan hiljainen ja huomaamaton, muistetuksi tuleminen on sitä epätodennäköisempää. Minä en oleta, että edes nuoruuden opettajani muistavat minut. 

  Ihmisten kohdalla korkean aseman mukana tuleva etäisyysoletus on ymmärrettävää. Mutta joskus Jumalastakin puhutaan samaan tapaan. Olen monta kertaa kuullut jonkun sanovan heittäneensä rukouksen jonnekin korkeuksiin, jos vaikka Jumalalla olisi aikaa kuulla se.

Taustalla on ajatus omasta, ja ylipäätään ihmisen, vähäisyydestä suuren Jumalan edessä, mikä sinänsä pitääkin paikkansa. Toisaalta oletus, että ihmisen vähäisyys – siis pienuus, heikkous, syntisyys, kuolevaisuus – tarkoittaisi sitä, ettei Jumala muistaisi ja tuntisi meitä, oikaistaan Raamatussa huikealla tavalla.




Läheisempi kuin kukaan muu

  Ensinnäkin Raamatussa Jumalan suuruus, korkeus ja mahtavuus mainitaan nimenomaan yhtenä perusteena sille, että Hän muistaa ja tuntee meidät. Jumala on niin mahtava, että Hän pystyy tuntemaan jokaisen luotunsa. Ihmisistä kyvykkäinkin on huomiokyvyltään ja muistiltaan rajallinen, mutta Jumalalla ei ole moisia rajoitteita. Psalmissa 33 sanotaan:


"Taivaastaan Herra katsoo meitä, hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)


  Jumalan suuruus ja mahtavuus, Hänen kykyjensä rajattomuus, ei kuitenkaan ole varsinainen syy, miksi Hän on meitä lähellä. Suurin syy on Hänen rakkautensa, joka on niin korkea ja niin syvä, ettei siihen pysty kukaan muu. 

Psalmissa 139, joka alkaa "Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut" Daavid puhuu yhtä aikaa Jumalan korkeudesta ja syvyydestä, jotka molemmat ovat ihmismielelle käsittämättömiä. Jumala on lähellä kaikkialla, taivaan korkeuksissa ja tuonelan syvyyksissä. Hän on lähellä silloinkin, kun luulemme olevamme yksin pimeyden keskellä. 

Jumala on rakastanut meitä niin paljon, että Hän itse Jeesuksessa kävi siellä tuonelan syvyyksissä meidän syntiemme sovitukseksi.

  Vaikka sukupolvi sukupolvelta miljoonat ihmiset ympäri maailmaa tulevat Jumalan eteen rukouksin, Hän tuntee jokaisen yksityiskohtaisesti, jopa hiuskarvojen lukumäärää myöten, kuten Jeesus sanoi. Samassa kohdassa Hän kertoi, ettei Jumala unohda edes yhtä varpusta, saati sitten ketään meistä! (Luuk. 12:6)

Varpusta on aina pidetty mitättömänä lintuna, myös siinä kulttuurissa jossa Jeesus eli maan päällä ollessaan. Varpunen on ulkonäöltään ja laulultaan muihin lintuihin verrattuna mitäänsanomaton ja kaiken lisäksi viihtyy parvissa – kuka nyt moisia tusinalintuja edes viitsisi erottaa toisistaan? 

Omasta mielestäni varpuset ovat söpöjä ja niillä on suloinen viserrys mutta, kieltämättä, ne eivät ole linnuista näyttävimpiä ja kuuluvimpia. Suomen kielessäkin on ilmaus harmaavarpunen, joka tarkoittaa huomaamatonta ja mitätöntä ihmistä. 

Saatamme olla ihmisille helposti unohdettavia harmaavarpusia, mutta emme Jumalalle.






tiistai 9. elokuuta 2022

Kuntoilukipinöitä Raamatusta

  Kristityn elämän keskiössä ovat hengelliset asiat: usko Jeesukseen, ikuinen elämä, Jumala. Ruumistammekin meidän tulee silti hoitaa, onhan se Raamatun mukaan Pyhän Hengen temppeli. 




Kipinä Raamatusta

  Kuulin hiljattain säväyttävän Sokrates-lainauksen: "On sääli, jos ihminen vanhenee näkemättä koskaan sitä kauneutta ja voimaa, johon hänen ruumiinsa pystyy."

Antiikin Kreikassa, Sokrateen ja olympialaisten syntysijoilla, ihannoitiin ruumiillista kauneutta, voimaa, taitavuutta. Lisäksi lainauksessa näkyy Antiikin Kreikan filosofiasta muutenkin tuttu periaate: johonkin asiaan, kuten ruumiiseen, sisältyy potentiaalia eli mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai eivät. Jos mahdollisuudet toteutuvat, asia saavuttaa tarkoituksensa, mutta jos eivät, tarkoitus jää saavuttamatta.

En sääli ihmistä joka ei kuntoile. Itse kuntoilen, mutten tavoittele täydellistä ruumiiseeni sisältyvien mahdollisuuksien toteuttamista. Jos siihen pyrkisin, minun täytyisi omistaa kuntoilulle, ruokavaliolle ja edistymiseni seuraamiselle kaikki aikani ja voimavarani. Se ei enää olisi tarkoituksenmukaista.

Toisaalta lainauksessa on jotain hienoa. Uskovaisena se saa minut ajattelemaan, että Jumala on luonut meidän ruumiimme kaikkine kykyineen ja mahdollisuuksineen. 




  Olen kuntoillut jo vuosia säännöllisesti. Sain kipinän eräistä Raamatun jakeista. Kyseessä on Sananlaskujen kirjan "hyvän vaimon ylistys" (Sananl. 31).

Sen lisäksi, että hyvä vaimo on uskollinen, hyväsydäminen, viisas, miestään kunnioittava, Herraa pelkäävä eli kuuliainen Jumalalle, hän on myös voimakas. Eikä voimakkuudella tarkoiteta pelkästään asenteellista tarmokkuutta, vaan ihan ruumiillista voimaa:


"Hän voimalla vyöttää kupeensa ja käsivartensa vahvistaa." (Sananl. 31:17; käännös 1933/38)


Olin jo pitkään jahkaillut, että pitäisi alkaa harrastaa säännöllisemmin liikuntaa, ja nuo Vanhan Testamentin jakeet antoivat riittävän motiivin siihen, sellaisen viimeisen sysäyksen: Jumala haluaa että kuntoilen! 


Mitä tarkoitusta varten?

  Antiikin Kreikan olympia-ihanteen ja edellä mainitun Raamatun opetuksen välillä on olennainen ero, vaikka molemmat puhuvat ruumiillisen voiman tärkeydestä. 

Ensin mainitussa keskiössä on ruumis sinänsä – siihen sisältyy sekä potentiaali että tarkoitus. Kun ruumiin kyvyt ovat huippuunsa viritetyt, se itsessään, voimallaan ja kauneudellaan, ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

Raamatun opetuksessa taas keskiössä on Jumalan tahdon mukainen elämä – ruumiilliset kyvyt, kuten voimakkuus ovat vain sen yhtenä mahdollistajana. Kun ihminen elää ruumiillaan, sielullaan ja hengellään Herraa ja lähimmäisiään palvellen, hänen elämänsä ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

  Vaikka arjen kotityöt nykyään ovat pitkälle koneistetut eikä elämä enää ole yhtä vaativaa ruumiillisesti kuin "hyvän vaimon ylistyksen" kirjoittamisen aikaan, hyvä kunto on edelleen tarpeen. Kaikki – lapsista huolehtiminen, töissä käyminen, kodin hoitaminen, evankeliumin julistaminen – sujuu paremmin, kun olemme hyvässä kunnossa ruumiillisesti.




  Nykyarjessamme on eräs kuntoon vaikuttava lisähaaste, jota ei ollut Raamatun kirjoittamisen aikaan: ruoka jonka nautittavuus, houkuttelevuus ja helppous on teollisesti maksimoitu ravinteikkuuden kustannuksella. Tämä on nurinkurista, kun ajattelee ruoan ainoaa täysin välttämätöntä tarkoitusta, joka on ruumiin ravitseminen. 

Ruoasta nauttiminen ei ole syntiä, mutta kohtuudessa pysyminen on hyväksi. Syömiseen liittyen apostoli sanoo: ""Kaikki on luvallista", mutta ei kaikki ole hyödyksi; "kaikki on luvallista", mutta ei kaikki rakenna." (1. Kor. 10:23) Eli syömissääntöjen ja vaikkapa painoindeksirajojen antamisen sijaan meitä ohjataan Raamatussa miettimään, mikä on rakentavaa ja hyödyksi Jumalaa ja lähimmäisiämme palvellessamme.

  Toisessa kohtaa, opettaessaan seksuaalisen siveellisyyden tärkeydestä, apostoli kutsuu uskovaisen ruumista Pyhän Hengen temppeliksi ja muistuttaa, että Jumala on meidät omakseen ostanut täydestä hinnasta, eli Jeesuksen verellä, joten meidän tulee ruumillamme tuottaa Jumalalle kunniaa (1. Kor. 6:19-20). 

Seksuaalinen siveettömyys onkin syntiä, toisin kuin syöminen ja ruoasta nauttiminen, mutta kun muistaa, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, ymmärtää miten tärkeää on hoitaa siitä kaikin tavoin.


"Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)  




tiistai 26. heinäkuuta 2022

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.


Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?


  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.






Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.


"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"


  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,
eikä ihmislapsi, että hän katuisi.
Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,
puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,
riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.
Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,
sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:


"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)


Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 


"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)







tiistai 12. heinäkuuta 2022

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.



"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.




Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.


Janoamisen kiistattomuus


"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)


  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?


"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)


Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 




"On maa"


  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."








tiistai 28. kesäkuuta 2022

Maailman vaikein lause

  Ihminen haluaisi pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" vaikuttaa olevan maailman vaikein lause. Joskus se on kuitenkin ainoa oikea vastaus.


Häviäjän lause?

  Tuoreena uskovaisena katselin YouTubesta väittelyn predestinaatio-opista eli teologisesta kysymyksestä koskien Jumalan ennaltamääräämistä. Onko Jumala määrännyt ennalta kuka tulee uskoon ja pääsee Taivaaseen, kuten kalvinistisen suunnan teologit uskovat, vai onko ihminen vapaa uskomaan tai torjumaan uskon ja sitä myöten pelastuksen, kuten vastakkaisten suuntien teologit uskovat?

Teologit esittivät väittelyssä omat argumenttinsa vuorotellen, molemmat nojautuen Raamattuun sekä perustellen kantansa johdonmukaisesti. Lisäksi he kumosivat toistensa argumentit vasta-argumenteillaan. He olivat niin hyviä, että kumpikin sai minut vakuuttumaan vuoron perään, että juuri hän on oikeassa!




Toisaalta, kun kalvinismin opin vie loogiseen päätepisteeseensä, piirtyy kuva hirmuisesta Jumalasta sekä ihmisestä, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vastakkaisten oppien mukaan taas Jumalalla ei olisikaan kaikki, mukaan lukien ihmisen pelastus, kokonaan käsissään. Päättelin, ettei kumpikaan oppisuunta sellaisenaan voi olla täysin oikeassa. Meiltä ihmisiltä puuttuu tietoa, joka tarvittaisiin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Päädyin siis kantaan, että en tiedä. Emmehän voi tietää kaikkea – eikö se niin ole Raamatunkin mukaan? Paljon asioita meille kerrotaan Raamatussa suoraan, mutta kaikkea mitä keksimme kysyä ja pohtia, ei kerrota. Sen myöntäminen, ettei tiedä, on mielestäni myös loogista näin suuren mittaluokan kysymyksessä.

Päätin myös, etten kajoa ennaltamääräämisoppiin keskustellessani kristinuskosta muiden kanssa. Sen verran voin aihetta sivuta (kuten tässä kirjoituksessa), että totean ettei minulla ole ehdotonta kantaa, koska en tiedä tarpeeksi.

Myöhemmin lukiessani artikkeleita predestinaatio-opista sekä eri teologien kannoista siihen törmäsin muodollisen logiikan listaan argumentaatiovirheistä. Yksi niistä oli argumentum ad ignorantiam eli vetoaminen tietämättömyyteen. Sääntöjen mukaan, jos vetoaa tietämättömyyteen, on hävinnyt väittelyn...

  Ihminen haluaa pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" on luovuttamista. Varsinkin jos toteaa omalla tietämysalallaan, ettei tiedä, uskottavuus asiantuntijana saa kolauksen. Monella on kokemusta lääkäristä, joka vastaanotolla vaikenee sen sijaan, että vastaisi "en tiedä".

Olen välillä itse ollut tilanteessa, jossa joku esittää minulle ja keskustelun muille uskovaisille hankalan kysymyksen kristinuskosta, ja olen tuntenut että minun on pakko keksiä vastaus, jonkinlainen Raamatun kanssa linjassa oleva selitys. Miksen vain voisi todeta, etten tiedä ja ohjata kysyjän vaikka hyväksi tietämälleni kristinuskon opetussivustolle?

Tai jos tiedän kysymyksen olevan niin hankala, että se on askarruttanut teologeja halki vuosisatojen, voisin todeta vain, ettei tätä tiedetä – vielä. Iankaikkisuudessa tietämisemme täydellistyy.


Joskus "en tiedä" on oikea vastaus

  Oletukseen, että pystymme selittämään tyhjentävästi kaiken, liittyy eräs ongelma. Nimittäin eikö siihen sisälly samalla oletus, että oma viisaus on yhteismitallinen Jumalan viisauden kanssa?

Jobin kirjassa on monta perustavanlaatuista opetusta. Yksi niistä on muistutus ihmisen ymmärryksen vaillinaisuudesta. Kertomuksen alussa meille lukijoille paljastetaan tapahtumien lähteneen liikkeelle Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta koskien Jobia, Jumalan vilpitöntä ja nuhteetonta palvelijaa. Keskustelu käydään korkeuksissa eikä Job itse tiedä siitä mitään.

Saatana väitti, että Job on nuhteeton ja jumalaapelkäävä vain siksi, että Herra on antanut hänen menestyä ja hänellä on kaikki hyvin. "Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!", hän perusteli (Job 1:11). Jumala antaa Saatanalle luvan tuottaa Jobille onnettomuutta ja kärsimystä.

Niinpä Jobin elämä maan päällä muuttuu yhtäkkiä karmeaksi: hirvittävät onnettomuudet seuraavat toisiaan. 




Job ei ymmärtänyt miksi Jumala antoi hänen kärsiä niin kovin. Lopulta hän alkoi tivata Jumalalta selitystä kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle. Jobin kolme ystävää puolestaan yrittivät selittää hänen onnettomuuttaan päättelemällä, että sen on pakko johtua salatusta synnistä (Job 11:13-14). Me lukijat kuitenkin tiedämme, etteivät onnettomuudet olleet rangaistus Jobin synneistä.

Kun Herra kertomuksen lopussa puhuu heille, Hän sanoo olevansa vihastunut Jobin kolmeen ystävään (Job 42:7). Mutta selitystä tivannutta Jobiakin Herra nuhtelee: "– Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" (Job 38:2)

Herra esittää Jobille kysymyksiä: "Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!", "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu? Sinäkö tuot valon maan ylle, sinäkö opastat sen takaisin majaansa?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" jne.

Jumalan kysymykset kuulostavat retorisilta, koska on ilmeistä, että ne ylittävät Jobin ymmärryksen, mutta itse asiassa Jumala käskee Jobia vastaamaan: "Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Jumala käytännössä siis käskee Jobia myöntämään, ettei hän voi mitenkään ymmärtää kaikkea. Ja Job sanookin lopuksi: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

Ymmärryksemme on liian vähäinen, että pystyisimme selittämään kaiken ja vastaamaan tyhjentävästi kaikkiin kysymyksiin. 


"En tiedä, mutta..."


  Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: se että emme tiedä kaikkea, ei tarkoita, ettemme tietäisi mitään tai että kaikki tieto asettuisi kyseenalaiseksi. Raamatussa meille kerrotaan suoraan paljon asioita Jumalasta, Hänen tahdostaan ja teoistaan sekä maailman tilasta, ja ne ovat luotettavia ja tosia.

Toiseksi, arvostan todella paljon uskovaisten raamatunopettajien ja teologien yms. pyrkimystä ymmärtää, selittää ja opettaa kristinuskosta. Olen myös varma, etteivät he ajattele oman viisautensa olevan Jumalan viisauden kanssa yhteismitallinen.

Teologisissa ja filosofisissa väittelyissä on omat sääntönsä, mutta elämä ei ole väittely. Ei ole vaarallista todeta, ettei tiedä jotain.

  Vaikka "en tiedä" on välillä tarpeellinen lause kristitylle, puheenvuoroaan ei tarvitse jättää siihen, vaan voi ja monissa tilanteissa mielestäni pitääkin kertoa se minkä tietää. Näin on varsinkin silloin, kun asia vaivaa kysyjää henkilökohtaisesti.




En tiedä, miksi Jumala on sallinut sinulle tämän kärsimyksen, mutta tiedän että Hän rakastaa sinuakin (Joh. 3:16). En tiedä, miksi Jumala sallii uskovaisten kärsiä, mutta tiedän, että Taivaassa kärsimystä ei enää ole (Ilm. 21:4). En tiedä, miksi sinun on vaikea uskoa Jumalaan, mutta tiedän, että Hän on tarkoittanut evankeliuminsa julistettavaksi sinulle (Mark. 16:15).


"Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor. 13:9)