tiistai 9. elokuuta 2022

Kuntoilukipinöitä Raamatusta

  Kristityn elämän keskiössä ovat hengelliset asiat: usko Jeesukseen, ikuinen elämä, Jumala. Ruumistammekin meidän tulee silti hoitaa, onhan se Raamatun mukaan Pyhän Hengen temppeli. 




Kipinä Raamatusta

  Kuulin hiljattain säväyttävän Sokrates-lainauksen: "On sääli, jos ihminen vanhenee näkemättä koskaan sitä kauneutta ja voimaa, johon hänen ruumiinsa pystyy."

Antiikin Kreikassa, Sokrateen ja olympialaisten syntysijoilla, ihannoitiin ruumiillista kauneutta, voimaa, taitavuutta. Lisäksi lainauksessa näkyy Antiikin Kreikan filosofiasta muutenkin tuttu periaate: johonkin asiaan, kuten ruumiiseen, sisältyy potentiaalia eli mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai eivät. Jos mahdollisuudet toteutuvat, asia saavuttaa tarkoituksensa, mutta jos eivät, tarkoitus jää saavuttamatta.

En sääli ihmistä joka ei kuntoile. Itse kuntoilen, mutten tavoittele täydellistä ruumiiseeni sisältyvien mahdollisuuksien toteuttamista. Jos siihen pyrkisin, minun täytyisi omistaa kuntoilulle, ruokavaliolle ja edistymiseni seuraamiselle kaikki aikani ja voimavarani. Se ei enää olisi tarkoituksenmukaista.

Toisaalta lainauksessa on jotain hienoa. Uskovaisena se saa minut ajattelemaan, että Jumala on luonut meidän ruumiimme kaikkine kykyineen ja mahdollisuuksineen. 




  Olen kuntoillut jo vuosia säännöllisesti. Sain kipinän eräistä Raamatun jakeista. Kyseessä on Sananlaskujen kirjan "hyvän vaimon ylistys" (Sananl. 31).

Sen lisäksi, että hyvä vaimo on uskollinen, hyväsydäminen, viisas, miestään kunnioittava, Herraa pelkäävä eli kuuliainen Jumalalle, hän on myös voimakas. Eikä voimakkuudella tarkoiteta pelkästään asenteellista tarmokkuutta, vaan ihan ruumiillista voimaa:


"Hän voimalla vyöttää kupeensa ja käsivartensa vahvistaa." (Sananl. 31:17; käännös 1933/38)


Olin jo pitkään jahkaillut, että pitäisi alkaa harrastaa säännöllisemmin liikuntaa, ja nuo Vanhan Testamentin jakeet antoivat riittävän motiivin siihen, sellaisen viimeisen sysäyksen: Jumala haluaa että kuntoilen! 


Mitä tarkoitusta varten?

  Antiikin Kreikan olympia-ihanteen ja edellä mainitun Raamatun opetuksen välillä on olennainen ero, vaikka molemmat puhuvat ruumiillisen voiman tärkeydestä. 

Ensin mainitussa keskiössä on ruumis sinänsä – siihen sisältyy sekä potentiaali että tarkoitus. Kun ruumiin kyvyt ovat huippuunsa viritetyt, se itsessään, voimallaan ja kauneudellaan, ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

Raamatun opetuksessa taas keskiössä on Jumalan tahdon mukainen elämä – ruumiilliset kyvyt, kuten voimakkuus ovat vain sen yhtenä mahdollistajana. Kun ihminen elää ruumiillaan, sielullaan ja hengellään Herraa ja lähimmäisiään palvellen, hänen elämänsä ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

  Vaikka arjen kotityöt nykyään ovat pitkälle koneistetut eikä elämä enää ole yhtä vaativaa ruumiillisesti kuin "hyvän vaimon ylistyksen" kirjoittamisen aikaan, hyvä kunto on edelleen tarpeen. Kaikki – lapsista huolehtiminen, töissä käyminen, kodin hoitaminen, evankeliumin julistaminen – sujuu paremmin, kun olemme hyvässä kunnossa ruumiillisesti.




  Nykyarjessamme on eräs kuntoon vaikuttava lisähaaste, jota ei ollut Raamatun kirjoittamisen aikaan: ruoka jonka nautittavuus, houkuttelevuus ja helppous on teollisesti maksimoitu ravinteikkuuden kustannuksella. Tämä on nurinkurista, kun ajattelee ruoan ainoaa täysin välttämätöntä tarkoitusta, joka on ruumiin ravitseminen. 

Ruoasta nauttiminen ei ole syntiä, mutta kohtuudessa pysyminen on hyväksi. Syömiseen liittyen apostoli sanoo: ""Kaikki on luvallista", mutta ei kaikki ole hyödyksi; "kaikki on luvallista", mutta ei kaikki rakenna." (1. Kor. 10:23) Eli syömissääntöjen ja vaikkapa painoindeksirajojen antamisen sijaan meitä ohjataan Raamatussa miettimään, mikä on rakentavaa ja hyödyksi Jumalaa ja lähimmäisiämme palvellessamme.

  Toisessa kohtaa, opettaessaan seksuaalisen siveellisyyden tärkeydestä, apostoli kutsuu uskovaisen ruumista Pyhän Hengen temppeliksi ja muistuttaa, että Jumala on meidät omakseen ostanut täydestä hinnasta, eli Jeesuksen verellä, joten meidän tulee ruumillamme tuottaa Jumalalle kunniaa (1. Kor. 6:19-20). 

Seksuaalinen siveettömyys onkin syntiä, toisin kuin syöminen ja ruoasta nauttiminen, mutta kun muistaa, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, ymmärtää miten tärkeää on hoitaa siitä kaikin tavoin.


"Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)  




tiistai 26. heinäkuuta 2022

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.


Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?


  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.






Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.


"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"


  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,
eikä ihmislapsi, että hän katuisi.
Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,
puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,
riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.
Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,
sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:


"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)


Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 


"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)







tiistai 12. heinäkuuta 2022

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.



"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.




Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.


Janoamisen kiistattomuus


"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)


  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?


"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)


Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 




"On maa"


  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."








tiistai 28. kesäkuuta 2022

Maailman vaikein lause

  Ihminen haluaisi pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" vaikuttaa olevan maailman vaikein lause. Joskus se on kuitenkin ainoa oikea vastaus.


Häviäjän lause?

  Tuoreena uskovaisena katselin YouTubesta väittelyn predestinaatio-opista eli teologisesta kysymyksestä koskien Jumalan ennaltamääräämistä. Onko Jumala määrännyt ennalta kuka tulee uskoon ja pääsee Taivaaseen, kuten kalvinistisen suunnan teologit uskovat, vai onko ihminen vapaa uskomaan tai torjumaan uskon ja sitä myöten pelastuksen, kuten vastakkaisten suuntien teologit uskovat?

Teologit esittivät väittelyssä omat argumenttinsa vuorotellen, molemmat nojautuen Raamattuun sekä perustellen kantansa johdonmukaisesti. Lisäksi he kumosivat toistensa argumentit vasta-argumenteillaan. He olivat niin hyviä, että kumpikin sai minut vakuuttumaan vuoron perään, että juuri hän on oikeassa!




Toisaalta, kun kalvinismin opin vie loogiseen päätepisteeseensä, piirtyy kuva hirmuisesta Jumalasta sekä ihmisestä, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vastakkaisten oppien mukaan taas Jumalalla ei olisikaan kaikki, mukaan lukien ihmisen pelastus, kokonaan käsissään. Päättelin, ettei kumpikaan oppisuunta sellaisenaan voi olla täysin oikeassa. Meiltä ihmisiltä puuttuu tietoa, joka tarvittaisiin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Päädyin siis kantaan, että en tiedä. Emmehän voi tietää kaikkea – eikö se niin ole Raamatunkin mukaan? Paljon asioita meille kerrotaan Raamatussa suoraan, mutta kaikkea mitä keksimme kysyä ja pohtia, ei kerrota. Sen myöntäminen, ettei tiedä, on mielestäni myös loogista näin suuren mittaluokan kysymyksessä.

Päätin myös, etten kajoa ennaltamääräämisoppiin keskustellessani kristinuskosta muiden kanssa. Sen verran voin aihetta sivuta (kuten tässä kirjoituksessa), että totean ettei minulla ole ehdotonta kantaa, koska en tiedä tarpeeksi.

Myöhemmin lukiessani artikkeleita predestinaatio-opista sekä eri teologien kannoista siihen törmäsin muodollisen logiikan listaan argumentaatiovirheistä. Yksi niistä oli argumentum ad ignorantiam eli vetoaminen tietämättömyyteen. Sääntöjen mukaan, jos vetoaa tietämättömyyteen, on hävinnyt väittelyn...

  Ihminen haluaa pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" on luovuttamista. Varsinkin jos toteaa omalla tietämysalallaan, ettei tiedä, uskottavuus asiantuntijana saa kolauksen. Monella on kokemusta lääkäristä, joka vastaanotolla vaikenee sen sijaan, että vastaisi "en tiedä".

Olen välillä itse ollut tilanteessa, jossa joku esittää minulle ja keskustelun muille uskovaisille hankalan kysymyksen kristinuskosta, ja olen tuntenut että minun on pakko keksiä vastaus, jonkinlainen Raamatun kanssa linjassa oleva selitys. Miksen vain voisi todeta, etten tiedä ja ohjata kysyjän vaikka hyväksi tietämälleni kristinuskon opetussivustolle?

Tai jos tiedän kysymyksen olevan niin hankala, että se on askarruttanut teologeja halki vuosisatojen, voisin todeta vain, ettei tätä tiedetä – vielä. Iankaikkisuudessa tietämisemme täydellistyy.


Joskus "en tiedä" on oikea vastaus

  Oletukseen, että pystymme selittämään tyhjentävästi kaiken, liittyy eräs ongelma. Nimittäin eikö siihen sisälly samalla oletus, että oma viisaus on yhteismitallinen Jumalan viisauden kanssa?

Jobin kirjassa on monta perustavanlaatuista opetusta. Yksi niistä on muistutus ihmisen ymmärryksen vaillinaisuudesta. Kertomuksen alussa meille lukijoille paljastetaan tapahtumien lähteneen liikkeelle Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta koskien Jobia, Jumalan vilpitöntä ja nuhteetonta palvelijaa. Keskustelu käydään korkeuksissa eikä Job itse tiedä siitä mitään.

Saatana väitti, että Job on nuhteeton ja jumalaapelkäävä vain siksi, että Herra on antanut hänen menestyä ja hänellä on kaikki hyvin. "Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!", hän perusteli (Job 1:11). Jumala antaa Saatanalle luvan tuottaa Jobille onnettomuutta ja kärsimystä.

Niinpä Jobin elämä maan päällä muuttuu yhtäkkiä karmeaksi: hirvittävät onnettomuudet seuraavat toisiaan. 




Job ei ymmärtänyt miksi Jumala antoi hänen kärsiä niin kovin. Lopulta hän alkoi tivata Jumalalta selitystä kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle. Jobin kolme ystävää puolestaan yrittivät selittää hänen onnettomuuttaan päättelemällä, että sen on pakko johtua salatusta synnistä (Job 11:13-14). Me lukijat kuitenkin tiedämme, etteivät onnettomuudet olleet rangaistus Jobin synneistä.

Kun Herra kertomuksen lopussa puhuu heille, Hän sanoo olevansa vihastunut Jobin kolmeen ystävään (Job 42:7). Mutta selitystä tivannutta Jobiakin Herra nuhtelee: "– Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" (Job 38:2)

Herra esittää Jobille kysymyksiä: "Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!", "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu? Sinäkö tuot valon maan ylle, sinäkö opastat sen takaisin majaansa?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" jne.

Jumalan kysymykset kuulostavat retorisilta, koska on ilmeistä, että ne ylittävät Jobin ymmärryksen, mutta itse asiassa Jumala käskee Jobia vastaamaan: "Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Jumala käytännössä siis käskee Jobia myöntämään, ettei hän voi mitenkään ymmärtää kaikkea. Ja Job sanookin lopuksi: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

Ymmärryksemme on liian vähäinen, että pystyisimme selittämään kaiken ja vastaamaan tyhjentävästi kaikkiin kysymyksiin. 


"En tiedä, mutta..."


  Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: se että emme tiedä kaikkea, ei tarkoita, ettemme tietäisi mitään tai että kaikki tieto asettuisi kyseenalaiseksi. Raamatussa meille kerrotaan suoraan paljon asioita Jumalasta, Hänen tahdostaan ja teoistaan sekä maailman tilasta, ja ne ovat luotettavia ja tosia.

Toiseksi, arvostan todella paljon uskovaisten raamatunopettajien ja teologien yms. pyrkimystä ymmärtää, selittää ja opettaa kristinuskosta. Olen myös varma, etteivät he ajattele oman viisautensa olevan Jumalan viisauden kanssa yhteismitallinen.

Teologisissa ja filosofisissa väittelyissä on omat sääntönsä, mutta elämä ei ole väittely. Ei ole vaarallista todeta, ettei tiedä jotain.

  Vaikka "en tiedä" on välillä tarpeellinen lause kristitylle, puheenvuoroaan ei tarvitse jättää siihen, vaan voi ja monissa tilanteissa mielestäni pitääkin kertoa se minkä tietää. Näin on varsinkin silloin, kun asia vaivaa kysyjää henkilökohtaisesti.




En tiedä, miksi Jumala on sallinut sinulle tämän kärsimyksen, mutta tiedän että Hän rakastaa sinuakin (Joh. 3:16). En tiedä, miksi Jumala sallii uskovaisten kärsiä, mutta tiedän, että Taivaassa kärsimystä ei enää ole (Ilm. 21:4). En tiedä, miksi sinun on vaikea uskoa Jumalaan, mutta tiedän, että Hän on tarkoittanut evankeliuminsa julistettavaksi sinulle (Mark. 16:15).


"Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor. 13:9)




tiistai 14. kesäkuuta 2022

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 


"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!



Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 


  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?

   



tiistai 31. toukokuuta 2022

Raamattu ja vallankumoukselliset ajatukset

  Yhteiskunnallista muutosta ajavat radikaalit tasa-arvoliikkeet ja niiden käsitteet, kuten Woke, BLM, intersektionaalinen feminismi, rakenteellinen syrjintä jne., lienevät vähintään uutisten ja somekohujen kautta tuttuja kaikille. 

  Raamatussa ei ole oikeutusta yhteiskunnalliselle radikalismille ja vallankumouksellisuudelle. Kristinusko kuitenkin on toisella tavalla vallankumouksellinen.


"...pysy mieluummin orjana"

  Jos hakee Raamatusta oikeutusta poliittiselle radikalismille, tulee pettymään. Näin siis, jos on kiinnostunut mitä Raamatussa oikeasti sanotaan eikä vain nouki omiin tarkoitusperiinsä sopivia kohtia irrallisina asiayhteydestä.

Meidän aikanamme radikaalia yhteiskunnallista muutosta ajavat tasa-arvoliikkeet ovat jatkuvasti esillä mediassa ja somessa. Yleensä liikkeille riittää maailmankuvan perustaksi heidän omat ideologiansa, mutta toisinaan törmää pyrkimyksiin hakea yhteiskunnalliselle liikehdinnälle oikeutusta kristinuskosta "vapautuksen teologian" (liberaaliteologian) mukaisesti. 



  Mutta kuten sanottu, Raamatussa ei ole sen suuntaista opetusta, vaan paikoin jopa päinvastaista. Kerron seuraavaksi kaksi esimerkkiä.

Viimesyksyisen Afrikan tähti -kohun myötä päädyin lukemaan Raamatusta orjuutta käsitteleviä kohtia. Vastoin joidenkuiden luuloa, Raamatussa ei puhuta orjuudesta myönteisesti, vaan sitä käsitellään yhtenä sen ajan yhteiskunnallisena realiteettina (orjuutta oli siihen aikaan lähes kaikkialla maailmassa). Raamatussa kuvailtu orjuus ei myöskään ollut sidoksissa ihonväriin ja rotuun.

Kuitenkin Uudessa Testamentissa on jae, joka varmasti saa jokaisen Raamattua liberaaliteologian näkökulmasta lukevan järkyttymään. Nimittäin ohjeistaessaan tuoreita kristittyjä ulkonaiseen asemaan liittyen apostoli Paavali kirjoittaa: "Jokaisen tulee pysyä siinä osassa, jossa hän oli kutsun saadessaan. Jos olit orja, älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana." (1. Kor. 7:20-21)

Siis mitä? Oli parempi, ettei edes pyri vapaaksi? Lauseesta on kuitenkin pääteltävissä, että apostoli itsekin piti orjan yhteiskunnallista asemaa huonona. Lisäksi hän kirjeissään laajemmin opettaa kaikkien uskovaisten veljeyttä ja sisaruutta Kristuksessa.

Toinen esimerkki on tilanteesta, jossa itse Jeesusta yritettiin saada ottamaan kantaa sen ajan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kiistakysymykseen. Kyse oli israelilaisten huonosta asemasta mahtavan Rooman valtakunnan alaisuudessa. Yksi epäreiluuksista, joista israelilaiset joutuivat kärsimään, oli kohtuuton verotus. 

Jeesuksen vastustajat lähettivät fariseuksia ja Rooman valtaa tukevia Herodeksen kannattajia kysymään Jeesukselta, pitääkö epäreilu vero maksaa vai pitäisikö, kuten sen ajan radikaalit "kiivailijat" julistivat, protestoida ja kieltäytyä maksamasta veroja Rooman keisarille. 

Osa ihmisistä varmaankin toivoi ja odotti, että Jeesus – tämä uusi vaikutusvaltainen julistaja Israelin kaduilla – asettuisi israelilaisten vapaustaistelun kannalle, mutta kävi toisin. Jeesus pyysi kysyjiä ottamaan esiin denaarin rahan:


"He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.»" (Mark. 12:16-17)


Evankeliumin hyväksi

  On joitain käytännön syitä, miksi Paavali kehotti orjina kristityiksi tulleita mieluummin pysymään asemassaan kuin pyrkimään vapaiksi. Kristuksen evankeliumi oli sen ajan yhteiskunnassa hyvin huomiota herättävä oppi jo muutenkin, ei tarvittu yhtään ylimääräisiä levottomuuksia ja sosiaalista käymistilaa sen liepeille. 

Jos Jeesukseen uskoviksi kääntyneet orjat olisivat ruvenneet kapinoimaan ja vaikka karkailemaan isäntäväeltään, olisi herännyt epäily, että kristinuskossa on kyse poliittisesta kiihotuksesta. Evankeliumin julistaminen olisi nopeasti kielletty kokonaan.

Tai jos Jeesuksen seuraajissa olisi ruvettu vastustamaan Rooman valtaa, niin seuraus olisi saattanut olla, että kristinuskon olisi epäilty olevan kiivailijoiden poliittinen vallankumoushanke, ja Rooma olisi pyrkinyt tukahduttamaan sen.

  Se olisi myös ollut vakava väärinkäsitys: kristinuskossa ei ollut eikä ole tänä päivänäkään kyse politiikasta ja yhteiskunnasta, vaan Jumalan valtakunnasta. 

Tämä on tärkeää huomioida nykyäänkin. Jos kristinuskosta puhutaan kuin se olisi sosiaalinen vapautus- ja tasa-arvoliike, evankeliumi eli ilosanoma Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta ja pelastuksesta jäisi syrjään!

  Apostolit myös suoraan opettivat kuuliaisuutta ja kunnioitusta maallisia hallitsijoita kohtaan, vaikka hallitsijat virkamiehineen eivät pääsääntöisesti olleet Jeesukseen uskovia. Paavali jopa sanoi, että esivaltana nämä kuitenkin ovat Jumalan palvelijoita, koska rankaisevat pahoista teoista eli rikoksista ja pitävät yllä järjestystä yhteiskunnassa.

  Ennen kaikkea kristityn tulee olla Jumalalle kunniaksi millaisessa maallisessa tilanteessa ja asemassa onkaan. Se todistaa vahvasti evankeliumin voiman sekä uskovien yhtenäisyyden puolesta.


"Jos olit orja, älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana. Se, jonka Herra on kutsunut orjana, on näet Herran vapauttama." (1. Kor. 7:21-22)


Sydämen vallankumous

  Keväällä 2020 George Floydin järkyttävä tapaus käynnisti kuukausia jatkuneen mellakoinnin eri puolilla Yhdysvaltoja. Mellakoijat aiheuttivat sekasortoa ja vaaratilanteita sekä tekivät rikoksia. Syntyi lisää väkivaltaa ja lisää kuolemia. Rasismia vastustavan Black Lives Matter -liikkeen aktivisteista osa tuomitsi, mutta osa jopa kannusti jatkamaan mellakointia.

Noihin aikoihin erään yhdysvaltalaisen uskonyhteisön pastori kielsi jyrkästi BLM-liikkeen mukaisen   argumentoinnin ja liikehdinnän omassa seurakunnassaan, johon kuuluu myös paljon mustaihoisia. Kaikki mahdolliset ristiriidat ja huolenaiheet tulisi seurakunnassa selvittää lähtien siitä perustasta, että kaikilla jäsenillä on Jumalan lapsen identiteetti Kristuksessa.


"Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi." (Gal. 3:26-28)


  Jatkuvissa tasa-arvokiistoissa vellovassa maailmassa olen iloinen, että olen kristitty, koska kristinusko vastaa tasa-arvokysymyksiin järkähtämättömällä tavalla: kaikkien ihmisten arvon perustana on, että Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen sekä lähettänyt Jeesuksen lunastamaan meidät ristin kautta – ja tämä ilosanoma on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille.

  Ei tietenkään ole väärin vaikuttaa politiikan kautta yhteiskuntaan, kunhan ajettavat asiat eivät ole Jumalan tahdon vastaisia. Se ei kuitenkaan ole kristinuskon tarkoitus maailmassa.

Itse asiassa tavallaan kristinuskossa on kyse vallankumouksesta, nimittäin vallankumouksesta ihmisten sydämissä. Kristityn ei ole tarkoitus ns. muuttaa systeemiä, vaan julistaa evankeliumia, jotta ihmiset uskoisivat Jeesukseen ja alkaisivat myös muuttua sydämestään lähtien Hänen kaltaisekseen. Jos tai kun tämä muutos vaikuttaa ihmisten toiminnan kautta yhteiskunnassakin, sen parempi. 





tiistai 17. toukokuuta 2022

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 


Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.



  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 


"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)


Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:


»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)


Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.