tiistai 13. elokuuta 2019

Kärsitkö epäonnistumisen pelosta?


  Jokaiseen pyrkimykseen sisältyy epäonnistumisen riski. Jotta voi ylipäätään tavoitella mitään tärkeää ja arvokasta, on uskallettava ottaa riski, että epäonnistuu.

Mitä jos pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla edes yrittää? Menneisyyden haavoittavien kokemusten takia saattaa tuntua ylivoimaisen pelottavalta aloittaa uusi työ, koulu, luova projekti tai vaikka seurustelusuhde. Epäonnistumisen pelko saattaa lamauttaa jopa pienten, arkisten haasteiden edessä.

Mitä jos riski toteutuu? Mitä jos joudun pettymään itseeni ja toteamaan, etten olekaan niin hyvä kuin olin kuvitellut? Mitä muut ajattelevat minusta, jos epäonnistun? Mitä jos joudun naurunalaiseksi, syrjityksi, torjutuksi tai petetyksi? 

Tiedän omasta kokemuksestani, että pelko voi johtaa siihen, että pyrkii välttelemään tilanteita, joissa on epäonnistumisen riski. Äärimmillään se voi siis johtaa siihen, ettei uskalla tehdä mitään!

Tässä kirjoituksessani kerron, millaista apua olen saanut evankeliumista ja Jumalalta.



Kriittisiä kysymyksiä itselle


 "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,
ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; 1933-38)

  Haavoittuneeseen, pelon lamaannuttamaan ihmiseen haluaisi suhtautua pelkästään lempeästi ja ymmärtävästi, mutta silloin ei pääse pureutumaan virheellisiin käsityksiin, joita epäonnistumisen pelosta kärsivällä yleensä on.

Vasta uskossa ollessani olen uskaltanut kyseenalaistaa omia käsityksiäni pelon taustalla. Rakastavan Jumalan kanssa se on ollut riittävän turvallista. Kristinusko oikeastaan patistaa siihen: vaara ei ole koskaan siinä, että kohtaa ja tunnustaa totuuden itsestään, vaikka se olisi kuinka tuskallista, vaan siinä, jos torjuu totuuden.

1.  Miksi on niin vaarallista, jos juuri minä paljastun epätäydelliseksi?

Kaikki ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä –  tämä on yksi Raamatun keskeisistä sanomista. Kaikki tekevät virheitä, pieniä ja joskus suurempia mokia, kaikki vaikuttavat joskus hölmöltä. Miksi kammoan tilanteita, joissa totuus heikkoudestani käy ilmi muille ja itselleni? Onko pelolla jopa kytkös ylpeyteen?

2.  Eikö muka ole mitään niin tärkeää, että voisin sitä tavoitellakseni ottaa epäonnistumisen riskin?

Eikö edes Jumalan tahdon noudattaminen ole sen arvoista?

Katsoin joskus amerikkalaista piilokamerasarjaa What Would You Do?. Ohjelmassa lavastettiin julkisille paikoille tilanteita, joissa joku tarvitsi ohi kulkevan tuntemattoman apua. Lavastettujen tilanteiden jälkeen ohjelman tekijät kysyivät paikalle sattuneilta ihmisiltä, miksi he olivat tai eivät olleet pysähtyneet auttamaan.

Jotkut kertoivat, etteivät menneet apuun, koska eivät voineet olla varmoja, osaavatko auttaa tai haluaako toinen apua. Tämä on mielestäni räikeä esimerkki siitä, että mieluummin suojelee itseään epäonnistumiselta muiden edessä kuin pyrkii tekemään Jumalan tahdon mukaisen teon. Mitä sitten, jos erehtyy? Miksi on vaikeaa sanoa: "Pahoittelen, tulkitsin tilanteen väärin"?

3. Kumpi on parempi, nolla täydellistä vai yksi ihan ok?

Tämä on ollut minulle kaikkein kipein kysymys, ja toisaalta tämä kysymys on innostanut minua muutokseen kaikkein eniten.

Varsinkin asioissa, joissa tiedän olevani hyvä, olen pelännyt pettymistä eli että aikaansaannokseni jää vajaaksi omasta vaatimustasostani. Pelon takia en edes ole yrittänyt. Olen mieluummin valinnut nolla täydellistä.

  Aikoinaan yläasteen äidinkielen opettajamme piti minulle nuhdesaarnan aiheesta. Hän oli antanut meille tehtäväksi kirjoittaa nopeasti pieni runo aiheesta "kissa", ja lopuksi runo piti lukea muille. Tehtävä osoittautui hauskaksi, kun jotkut saivat paperille vain yhden kömpelön riimin ja joidenkin hienosti alkanut runo jäi kesken, koska aika loppui. Tunnilla naurettiin paljon, oppilaat nauroivat sekä itselleen että toisille.

Olin ainoa, joka ei ollut kirjoittanut sanaakaan, tai oikeastaan olin kirjoittanut, mutta olin pyyhkinyt ne saman tien tyytymättömänä pois. Kuten opettajamme totesi, olin yrittänyt vältellä epäonnistumista, mutta oikeasti epäonnistuin siinä kohtaa, etten edes yrittänyt.

Turhauttavinta oli, että olin hyvä luovassa kirjoittamisessa, vapaa-ajalla kirjoitin runoja pöytälaatikkoon. Pelkäsin tuoda kykyjäni muiden arvioitavaksi. Epäonnistumisen pelon takia en käyttänyt Jumalalta saamiani lahjoja.

"Jumalaan minä luotan, en pelkää mitään.
Mitä voi minulle kukaan ihminen?" (Ps. 56:12)


Epäonnistumisen mörkö vs. Jeesus



  Entä jos yrittää... ja epäonnistuu? Mikä epäonnistumisessa on niin pelottavaa?

  Nuoruuteni lempielokuva Mulholland Drive kertoo epäonnistumisesta ja epäonnistumisen pelosta. Symbolinen tarina sijoittuu Hollywoodiin, unelmien kaupunkiin.

Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa eräs mies istuu lounasravintolassa terapeuttinsa kanssa ja kertoo pahimmasta painajaisestaan: ravintolan takapihalla asuu hirviömäinen olento, jonka kanssa hän joutuu kasvotusten. "En koskaan halua nähdä niitä kasvoja", hän sanoo pelokkaasti.

Terapeutin kanssa mies menee katsomaan ravintolan takapihaa todetakseen, ettei siellä oikeasti ole mitään hirviötä. Mutta takapihan jätteiden ja rojun keskellä hän kohtaakin painajaistensa hirviön! Hän järkyttyy niin paljon, että kaatuu tajuttomana maahan. Myöhemmässä kohtauksessa paljastuu, että hirviömäinen olento on ravintolan takana majaileva likainen, resuinen, koditon ihminen. Koditon edusti miehelle epäonnistumista – ne olivat kasvot joita hän ei kestänyt nähdä.

  Kohtaus kuvaa minusta vaikuttavasti epäonnistumisen pelon syvyyttä – sitä että kauhun ytimessä on suurempia kysymyksiä kuin ne, joihin on mahdollista vastata arkirealiteettien pohjalta. Terapeutti, joka näki tilanteen realistisesti, yritti turhaan saada kauhun lamauttamaa asiakastaan tokenemaan.

Pystyn samastumaan kauhuun. Kun olen vastannut psykologien usein esittämään kysymykseen "mikä on pahinta, mitä tilanteessa voisi tapahtua?", jäljelle jää syvempiä, suurempia, arkijärkeen nähden outoja kysymyksiä: Onko minulla toivoa, vaikka epäonnistuin? Hylätäänkö minut, koska epäonnistuin? Rakastetaanko minua, vaikka epäonnistuin?

Arkijärjen mukaan kysymykset ovat outoja ja filosofisesti liian monimutkaisia vastattaviksi, mutta evankeliumi vastaa täsmälleen niihin: Jumala on rakastanut meitä monin tavoin epäonnistuneita ihmisiä niin paljon, että lähetti Jeesuksen toivoksemme ja pelastukseksemme!

Kun olen ymmärtänyt, etteivät kaikkein tärkeimmät asiat ole oman onnistumiseni varassa, olen uskaltanut ottaa epäonnistumisen riskejä. Jos epäonnistun, en putoa tyhjyyteen, vaan Jumalan syliin.

"...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi;
älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi;
minä vahvistan sinua, minä autan sinua,
minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes. 41:10; 1933-38)





tiistai 30. heinäkuuta 2019

"Sinun käskysi ovat iloni" – ajatuksia psalmista 119


 "Miten nuorukainen pysyy oikealla tiellä?
Siten, että noudattaa sinun sanaasi." (Ps. 119:9)

  Psalmi 119 on voimakas Jumalan ja Hänen ikuisen sanansa ylistys. Psalmista tunnustaa rakastavansa ja yösydännäkin tutkivansa Jumalan lakia, käskyjä, lupauksia, todistuksia, päätöksiä ja kaikkea, mitä Jumala on Kirjoituksissa tuonut ilmi. "Sinun sanaasi minä panen toivoni", hän sanoo (Ps. 119:114).

Kirjoittaja eli aikaa ennen Jumalan Sanan lihaksi tulemista, eli ennen Jeesuksen tuloa maailmaan, mutta kuten jakeista huomaa, hän turvasi Jumalan armoon ja pelastukseen, jonka Hän oli lupaustensa mukaisesti Jeesuksessa toteuttava.

  Syventyessäni psalmiin ja lukiessani siitä kirjoitettuja kommentaareja aloin ymmärtää miten runsaasti se sisältää erilaisia merkitysvivahteita, painotuksia ja näkökulmia Jumalan sanaan, vaikka se ensi lukemalta saattaa vaikuttaa samojen asioiden toistamiselta yhä uudelleen. 

  Kolme opetusta psalmissa kosketti ja puhutteli minua erityisesti: Jumalan sanan onnellistava vaikutus, halu omistautua Jumalalle koko sydämestään sekä se, että Jumalan tietä voi kulkea vain armon varassa.

"Herra, sinun sanasi on ikuinen.
Sen luja perusta on taivaassa.
 Polvesta polveen pysyy totuutesi.
Sinä panit paikoilleen maan, ja se pysyy."
(Ps. 119:89-90)


Jumalan sanan noudattaminen tekee onnelliseksi 


"Onnellisia ovat ne, joiden vaellus on nuhteetonta,
ne, jotka seuraavat Herran lakia." (Ps. 119:1)

  Ihminen on luonnostaan taipuvainen ajattelemaan, että vapaus tehdä sen mukaan miltä itsestä milloinkin tuntuu takaa mahdollisimman onnellisen elämän. Vastaavasti ajatellaan, että uskovaisen elämä on onnetonta (kun joutuu luopumaan joistain maailman iloista, koska ne ovat syntiä) ja parhaimmillaankin tylsää.

Psalmin 119 kirjoittaja julistaa päinvastaista: ne ovat onnellisia, jotka vaeltavat Herran lakia seuraten.

Minun on helppo uskoa psalmistan väite. Kun katson taaksepäin elämääni, löydän melkein kaikkien kärsimysteni ja tragedioitteni taustalta Jumalan tahdon vastaisen teon, asenteen, laiminlyönnin. Joistain niistä olen tässä blogissakin kertonut.

Ja vastaavasti, kun olen elänyt parannuksessa ja Jumalan tahtoa Raamatusta tutkien, elämäni on ollut selkeämpää, rauhallisempaa kuin ennen. Uskovaisena, Jumalan armossa eläen, olen ollut onnellisempi.

Jumala tahtoo mm., että vaalimme ja suojelemme elämää, emme riko itseämme irtosuhteissa, olemme avioliitossa uskollisia, sanoissamme ja toimissamme oikeudenmukaisia ja luotettavia, kunnioitamme ja autamme toisiamme. Jumalan lain noudattaminen suojelee, rakentaa ja onnellistaa ihmistä.

  Vaikka Jumalan tahdon mukaiset valinnat voivat johtaa onnellisiin olosuhteisiin, kuten kohtuullisten elintapojen myötä ruumiilliseen hyvinvointiin tai uskollisuuden ja kunnioituksen myötä tasapainoiseen perhe-elämään, psalmistan tarkoittama onnellisuus on syvempää: hän kertoo kurjuudessakin Jumalan sanan virvoittavan, lohduttavan ja antavan toivon. 

Uskovaisen onnellisuus siis aina palautuu Jumalaan ja Hänen sanaansa, olivatpa olosuhteet millaiset tahansa.

"Muista lupausta, jonka palvelijallesi annoit!
Sinun sanasi antoi minulle toivon.
 Sinun lupauksesi on kurjuudessa lohtunani,
se virvoittaa minut jälleen." (Ps. 119:49-50)


"Koko sydämestäni" 


"Koko sydämestäni minä kysyn sinun tahtoasi,
älä anna minun eksyä käskyjesi tieltä.
 Minä talletan kaikki ohjeesi sydämeeni,
etten rikkoisi sinua vastaan." (Ps. 119:10)

  Psalmista käyttää useamman kerran ilmausta "koko sydämestäni" kertoessaan, millä tavalla hän kysyy Jumalan tahtoa ja etsii Hänen suosiotaan. Minulta tuo sanapari olisi jäänyt ilman kummempaa huomiota, mutta kommentaareja lukiessani törmäsin näkökulmaan, joka auttoi minua ymmärtämään syvemmin sitä palavaa omistautuneisuutta, jolla psalmista puhuu Jumalasta ja Hänen sanastaan.

Näkökulman avaa rakkauden kaksoiskäsky, jossa sanotaan: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi." (Matt. 22:37) Jos kysyn Jumalan tahtoa koko sydämestäni, kuuntelen ja rakastan Häntä yli kaiken muun.

Koko sydän tarkoittaa jakamatonta sydäntä, jakamatonta rakkautta. Jeesus varoitti mammonan rakastamisesta: "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista." (Matt. 6:24)

Jos sydämeni on jaettu Jumalan ja jonkin muun välillä, en rakasta Jumalaa yli kaiken enkä kysy Hänen tahtoaan koko sydämestäni. Jumala tahtoo koko rakkauteni, jakamattoman sydämeni. Sen rakkauden, jolla rakastan muita (rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa), tulee olla Jumalan tahdon mukaista.

  Psalmin alussa sanotaan onnellisiksi niitä, jotka koko sydämestään kysyvät Jumalan tahtoa (Ps. 119:2). Jaettu sydän voi tehdä uskovan onnettomaksi. Jos punnitsee ja laskeskelee Jumalan tahdon noudattamisesta itselle aiheutuvia menetyksiä ja valitsee seurata omaa hyötyään, vaikka se olisi Jumalan tahtoa vastaan, ei pääse kokemaan Hänen antamaansa sisäistä rauhaa ja onnellisuutta.

Jumala haluaa, että luotamme Häneen ja että meillä on Hänen kanssaan sisäinen rauha.

"Herra on minulle kaikki, muuta ei minulla ole,
hänen sanojaan olen luvannut noudattaa.
 Koko sydämestäni minä pyydän suosiotasi:
armahda minua, tee lupauksesi mukaan!" (Ps. 119:57-58)


 "Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!"


 "Minun sydämeni ikävöi apuasi,
sinun lupaukseesi minä panen toivoni." (Ps. 119:81)

  Ensi lukemalta psalmi 119 vaikutti minusta ehkä jonkin verran lakikeskeiseltä. Jumalan laki toki on pyhä ja hyvä, mutta kristinuskon näkökulma siihen on, ettei kukaan ihminen Jeesusta lukuunottamatta ole sitä pystynyt täyttämään – olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä. Psalmista kuitenkin vakuuttaa: "Oikopäätä, viivyttelemättä minä aina täytän sinun käskysi." (Ps. 119:60) Kuka meistä voi sanoa noin?

Mutta syvemmin psalmia tutkittuani aloin nähdä, että se sisältää valtavasti nöyriä pyyntöjä Jumalalle: "anna minulle ymmärrystä", "pidä minusta huolta", "avaa silmäni", "lohduta minua", "taluta minua", "ole minulle laupias", "auta minua", "armahda minua", "pelasta minut".

  Edellä pohdiskelemani "koko sydämestään Jumalan tahdon kysyminen" on jatkuva haaste uskovalle. Psalmista tunnustaa rakkauttaan Jumalan käskyihin ja vakuuttaa tottelevansa niitä tinkimättä, mutta yhtä kiihkeästi hän rukoilee ja anelee, että Jumala antaisi hänen tehdä niin!

"Käännä katseeni kauas kaikesta turhasta,
anna minun elää ja kulkea sinun tietäsi." (Ps. 119:37)

Hän heittäytyy Jumalan varaan kaikessa, ja juuri siinä hän tekee Jumalan tahdon mukaan. Sen ymmärtäminen ja tunnustaminen, että olemme täysin Jumalan armon varassa, on uskon lähtökohta. Tarkemman tutkiskelun jälkeen huomaankin, että psalmi 119 on hyvin armokeskeinen! 

  Keskiössä on Jumalan sana. Sen ansiosta psalmista ymmärsi olevansa syntinen ja Jumalan armon tarpeessa. Hän kertoo tutkineensa Jumalan sanaa sekä omaa vaellustaan ja huomanneensa, että oli ajautunut harhateille (Ps. 119:48, Ps. 119:59). "Hyvä oli, että laitoit minut nöyrtymään", hän sanoo (Ps. 119:71).

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

 Psalmin viimeinen pyyntö kuuluu: "Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!" (Ps. 119:176) Pyyntö ohjaa ajatukset Jeesukseen, jonka Jumala lupaustensa mukaan lähetti sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jeesus, lihaksi tullut Jumalan Sana, kertoi olevansa hyvä paimen, joka antaa henkensä lampaidensa edestä (Joh. 10:11).

"Tulkoon minun avunpyyntöni sinun eteesi –
pelasta minut, tee lupauksesi mukaan!" (Ps. 119:170)








tiistai 16. heinäkuuta 2019

Pimeydestä valoon – pohdintoja synnistä ja totuudesta


"Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. " (Joh. 3:19-20)

  Kuuntelin hiljan erään pastorin syvällisen saarnan synnistä. Hän opetti synnin kahtalaisesta luonteesta: synti ei ole pelkkiä Jumalan tahdon vastaisia tekoja, Jumalan lainkohtien rikkomista, vaan myös tila, joka saa ihmisen piilottamaan nuo teot. "Synti saa ihmisen piilottamaan syntinsä, valitsemaan pimeyden", jotenkin noin hän sanoi.

Pimeyden valitsemista on, että kieltää syntinsä ja syntisyytensä. Joskus siihen kuuluu vielä se, että näkee erityisen tarkkaan toisten synnit. Jeesus kertoi itsensä korottaneesta fariseuksesta, joka rukoillessaankin kiitti Jumalaa siitä, ettei ole "samanlainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit ja huorintekijät" sen sijaan, että olisi tunnustanut oman syntisyytensä ja rukoillut Jumalalta armoa (Luuk. 18:9-14).

Toinen tapa kiistää syntinsä ja valita pimeys on synnin oikeuttaminen ja esittäminen, ettei se olekaan syntiä. Raamatunkohdat, joissa teko sanotaan synniksi, joko jätetään huomiotta tai selitetään niiden tarkoittavankin jotain muuta. Minusta vaikuttaa, että erityisesti meidän aikanamme tällainen on yleistä.

Joskus kuulee perusteltavan, että jos rehellisesti ja piilottelematta elää vaikka avioliiton ulkopuolisessa suhteessa, niin eihän se silloin ole pimeässä elämistä, vaan silloin on tullut pimeydestä valoon! Ajatuksena näyttää olevan, että kun ollaan rohkeasti ihmisten edessä, ollaan valossa.

  Esimerkiksi eutanasiakeskustelussa vastaavaan perusteluun törmää aika usein. Mieleeni on jäänyt vuosien takaa iäkäs australialainen nainen, joka sanoi olevansa kristitty, mutta kannattavansa eutanasian laillistamista. Hän perusteli kantaansa mm. sillä, että on väärin, että kieltämällä eutanasian yhteiskunta pakottaa ihmisiä tekemään itsemurhan salassa, huonoa omaatuntoa potien. Sen sijaan jos eutanasia laillistettaisiin yhteiskunnassa ja toimitettaisiin sairaaloissa omaisten, ystävien ja lääkärin silmien edessä, ongelma poistuisi.

Jäin miettimään, miksi hän samassa yhteydessä korosti olevansa kristitty. Tarkoittiko hän, että tekemällä ihmisen surmaamisen ja itsemurhan lailliseksi, siitä tehdään ei-syntiä? Tai että se tuodaan valoon jossain hengellisessä mielessä, kun se tuodaan ihmisten silmien eteen?

Itse asiassa tänä keväänä Australian eteläisessä Victorian osavaltiossa on laillistettu eutanasian "maltillinen versio". Laillistaminen ja ihmisten edessä surmaaminen ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi Victoriassa lakannut olemasta syntiä ja pimeyttä. Se on pikemminkin askel yhä syvemmälle pimeyteen.


Jeesus on maailman valo


"Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:21)

  Lukiessani ensimmäistä kertaa Jeesuksen sanat pimeyden valitsemisesta ja valoon tulemisesta pysähdyin ihmettelemään, mitä Hän niillä oikein mahtoi tarkoittaa. Me kaikkihan olemme tehneet pahaa, ja lisäksi Raamatussa sanotaan, ettei meistä kukaan ole tehnyt hyvää (Room. 3:12). Miten kukaan siis voisi tulla valoon?

Mutta kun muistin, että Jeesus itse on se "valo, joka on tullut maailmaan" ja luin jakeet tarkemmin, huomasin, että pimeyden valitsemisen vaihtoehtona Hän sanoi olevan "totuuden noudattamisen", tai kuten vanhemmassa käännöksessä ilmaistaan, "totuuden tekemisen". Jeesus ei sanonut "joka on tehnyt hyviä tekoja, tulee valoon".

Se että tunnustaa syntinsä, kääntyy Jeesuksen puoleen ja turvaa Hänen tuomaansa syntien sovitukseen ja armoon, on totuuden noudattamista. Se on uskoa, ja toisaalla Jeesus sanookin "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko." (Joh. 6:29).

Ihmisten eteen tuleminen ja heiltä hyväksynnän hakeminen synneilleen ei ole Jeesuksen tarkoittamaa valoon tulemista, vaan pimeyteen turvaamista.

  Kun pastori sanoi saarnassaan, että synti saa ihmisen piilottamaan syntinsä, ajattelin heti, kuinka Jumala teki juuri päinvastoin: Hän laittoi ihmisen kohtaamaan syntinsä. Jeesus kantoi ristillä meidän kaikkien synnit, ja Taivaallisen Isän luo voi päästä vain ristiinnaulitun Jeesuksen kautta.

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: »Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.»" (Joh. 8:12)






tiistai 2. heinäkuuta 2019

Matalan kynnyksen kirkko? Ajatuksia Pride-kohusta


"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Kirkko tarkoittaa Jeesukseen uskovien yhteisöä. Kirkolle on uskottu pelastuksen evankeliumi, jota sen tulee julistaa "kaikille luoduille" (Mark 16:15). Evankeliumin julistamisen tarkoituksena on, että mahdollisimman moni alkaisi uskoa Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja ylösnousseesseen elämän Herraan, jonka tunnemme Raamatun kautta.

  Viime päivinä mediassa ja nettipalstoilla on keskusteltu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteistyökumppanuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pride -tapahtuman kanssa. Eniten huomiota ovat saaneet KD:n kansanedustaja Päivi Räsäsen kriittiset kannanotot, joissa hän on kysynyt, kuinka kirkon ratkaisu sopii yhteen Raamatun ilmoituksen kanssa.

Jos kirkon ihmiset eivät ole osallistuneet Prideen Jumalan tahtoa, parannusta ja syntien anteeksiantoa julistaakseen, vaan osoittaakseen hyväksyntänsä ja tukensa teoille, jotka Raamatun mukaan ovat Jumalan tahdon vastaisia, kritiikki on ilman muuta aiheellista.

  Raamatussa meille kerrotaan, että Jumalan asettama avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:3-12) ja että sen ulkopuoliset seksuaaliset suhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia eli syntiä (mm. 2. Moos. 20:14, 1. Kor. 6:9-11). Edelleen Raamatun mukaan Jumala on luonut meidät biologiseen sukupuoleemme – sukupuoli ei perustu ihmisen omiin aivoituksiin ja kokemukseen eikä sitä voi vaihtaa tai "korjata" (1. Moos. 1:27).

  Ja kuitenkin, samanaikaisesti Raamatun ilmoituksessa pitäytymisen kanssa, kirkon tulisi minunkin mielestäni olla matalan kynnyksen yhteisö, eli sellainen, mihin on helppo tulla, ja enemmänkin: yhteisö, joka kutsuu ihmisiä lämmöllä ja rakkaudella. Miten tämä voisi olla mahdollista?


 Armon sanoman esillä pitäminen  


 "Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

  Minusta matalan kynnyksen periaate tarkoittaa kristinuskon ja kirkon yhteydessä Jumalan armon ja syntien anteeksiannon julistamista. Koko evankeliumi menettää merkityksensä meidän puheissamme, jos emme kerro, että Jumalan omiksi ja Taivastielle päästäksemme tarvitsemme Jeesusta, joka sovitti syntimme.

Jotta evankeliumi syntien anteeksiannosta voi avautua kuulijalle, on kerrottava, että olemme syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Synti tulee sanoa synniksi.

Raamatussa kerrotaan, millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä ja mikä on Hänen tahtonsa vastaista eli syntiä. Sama Raamattu, joka kertoo meille synnistä ja Helvetistä, kertoo meille Jeesuksesta, jonka Jumala lähetti pelastamaan meidät synneistämme ja Helvetiltä, että voisimme tulla Hänen omikseen.

  Minusta yksi tärkeimmistä tavoista, jolla kristitty voi omalta osaltaan tehdä kirkosta matalan kynnyksen yhteisön, on sen tunnustaminen, että on itsekin vajavainen, on itsekin saanut syntinsä anteeksi ja elää Jumalan armon varassa uutena luomuksena Jeesusta seuraten.

Itsellenikin aikoinaan evankelistoista tehokkaimpia, kutsuvimpia olivat juuri ne, jotka todistivat oman elämänsä kautta nöyrästi ja rehellisesti.

  Kaikki mikä on Jumalan tahdon mukaista uskovaisen elämässä, on Jumalan tekoa ja Jeesuksen ansiota – ilman Jeesusta olisimme tismalleen samassa tilassa kuin hekin, jotka eivät nyt usko Häneen.


Raamattuun voi luottaa

  Kristittyjen tulee antaa oikea todistus Jeesuksesta, ja se on Raamatun mukainen.

Joskus kohtaa ihmisiä, jotka kyllä sanovat olevansa kristittyjä, mutta sanovat myös, etteivät usko koko Raamattuun, vaan ainoastaan tiettyihin Jeesuksen sanoihin, joille sitten antavat itse merkityksen. He jättävät pois ne kohdat, joissa Jeesus kehottaa kääntymään ja tekemään parannuksen synneistä (mm. Mark. 1:15, Luuk. 5:31-32, Joh. 8:11).

Mutta eikö ole epäjohdonmukaista, että noukkii vain tietyt kohdat todistuksesta ja hylkää saman todistuksen muut kohdat?

Jeesus omalla esimerkillään ja opetuksellaan osoitti, että kaikki Kirjoitukset, myös Vanhan Testamentin lakikirjat, ovat luotettavia. Ja mitä tulee Uuden Testamentin apostolien kirjeisiin, Jeesus itse valitsi apostolinsa, opetti heitä ja apostolit kirjoittivat kirjeet Häneltä saamansa opetuksen mukaan.

"Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk. 24:27)


Rakkaus ja synnistä puhuminen

  Entä rakkaus? Eikö kristityn korkein käsky ole rakastaa? Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos samanaikaisesti kuitenkin viittaa Raamatun opetukseen, joka osoittaa hänet syntiseksi?

Humanistinen käsitys lähimmäisen rakastamisesta näyttää edellyttävän, ettei sano mitään, mikä saattaisi loukata toista: jos toinen loukkaantuu sanoistani, niin se on osoitus siitä, että olen kohdellut häntä rakkaudettomasti. Sen takia puhe synnistä on lähtökohtaisesti rakkaudetonta puhetta.

Raamatun mukaan taas puhe synnistä on välttämätöntä, että voi puhua rakkaudesta. Syntien anteeksianto Jeesuksen sovitustyön kautta juuri on Jumalan rakkauden ydin:

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Kuten olen aiemminkin tässä blogissa sanonut, olen kiitollinen siitä, että minua aikonaan "loukattiin" Jumalan sanalla, eli kerrottiin, että Jumalan silmissä olen syntinen ja että tietyt tekoni ovat olleet syntiä.

  Apostoli Johannes kirjoittaa uskovaisille myös, että meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut meitä ja antanut meille Jeesuksessa. Uskosta osattomia lähimmäisiämmekin meidän tulee rakastaa Jumalalta saamassamme rakkaudessa pysyen ja julistaen sitä teoillamme, asenteillamme ja sanoillamme, kun kohtaamme toisia ihmisiä.

Eihän meidän kristittyjen tule rakastaa tavalla, joka on ristiriidassa Jumalalta saamamme rakkauden kanssa. Meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä Jumalan sanan mukaan eikä sen mukaan, minkä maailma kulloinkin muotoilee lähimmäisenrakkauden määritelmäksi.






tiistai 18. kesäkuuta 2019

Mitä Jobin kirja on opettanut minulle



 "Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi
eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton
sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)
 
  Kaikista Raamatun kirjoista Jobin kirja kiinnosti minua ehkä eniten, kun elin ns. etsikkoaikaa. Uskoon tullessani olin lukenut sen jo muutaman kerran. Ja kun uskovana luin Raamatun ensimmäistä kertaa järjestyksessä alusta loppuun, se puhutteli minua vielä enemmän, uudella tavalla.

Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomioni kohtaan, jossa kärsivä Job toivoo, että hänen sanansa talletettaisiin muistiin. Tuntuu huikealta ajatella, että Jumala toteutti Jobin toiveen, minkä seurauksena miljardit ihmiset ovat lukeneet hänen kertomuksensa.

  Joskus törmää kysymykseen: "Eikö uskovia häiritse, että Jumala antoi Saatanan runnoa Jobin elämän vain todistaakseen tälle, että Jobin usko on vankkumaton?" Tuollainen selitys meille Jobin kirjan johdantokertomuksessa tosiaan paljastetaan.

Herra kysyi Saatanalta:

"Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." (Job 1:8)

Ja Saatana vastasi Herralle: 

"Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!" (Job 1:9-11)

Ja Jumala antoi Saatanalle luvan tehdä mitä vain haluaa Jobille ja kaikelle mitä tällä on sillä rajoituksella, että henkeä hän ei saa Jobilta viedä (Job 1:12 ja Job 2:4-6).

Kuulostaa kieltämättä hurjalta. Toisaalta ehkä Jumalalla, jolla on ennaltatietämys asioista, oli sen lisäksi muitakin syitä sallia Jobin suuret onnettomuudet? Jumalahan kuitenkin johdatti Jobin kertomuksen osaksi Raamattua, todistukseksi ja opetukseksi meille kaikille.

Ihmeellisesti, tavalla jota en osaa selittää, Jumala veti mm. minua tietyssä vaiheessa elämääni erityisesti Jobin kirjan kautta Jeesuksen luokse.

  Tässä kirjoituksessa kerron lyhyesti joitain tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut Jobin kirjasta osana Raamatun kokonaisilmoitusta.

"Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
kunpa ne talletettaisiin kirjaan,
uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi
taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen!" (Job 19:23-24)


Jobin rehellisyys Jumalan edessä


"– Alastomana minä tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan täältä.
Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:21)

  Kun onnettomuus toisensa jälkeen vyörysi Jobin elämään, hän puhui rehellisesti, mitä koki, ajatteli ja tunsi. Hän puhui vaimolleen ja ystävilleen. Hän puhui Jumalan edessä ja suoraan Jumalalle.

Aluksi Job puhui jalosti, kuten kiittäessään Jumalaa suurten menetystensä keskellä. Myöhemmin hän puhui tulkintani mukaan välillä kyynisesti ja sarkastisesti, esim. kuvaillessaan jumalattomien menestystä, kuinka heidän lapsensa "lyövät rumpua, soittavat lyyraa ja karkeloivat huilun tahdissa" (Job 21:7-12).

Job oli myös "katkera ja huusi tuskansa julki", hän jopa kirosi syntymänsä päivän. Job itsekin myönsi että valtavan ahdistuksen takia hänen puheistaan puuttui hetkittäin "mieli ja maltti" (Job 6:2-3).

Jakeet, joissa Job kiroaa syntymänsä päivän, ovat rankat, mutta haluan laittaa ne tähän, koska ne paitsi kertovat, miten synkkä Jobin ajatusmaailma sillä hetkellä oli, ovat myös esimerkki Jobin kirjan lyyrisestä hienoudesta:

" – Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin,
yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

  Haihtukoon pimeään se päivä,
älköön Jumala taivaassaan muistako sitä,
älköön aamun valo sitä koskettako.

  Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan,
musta pilvi peittäköön sen,
auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

  Nielköön synkkä pimeys sen yön,
niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin,
että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

  Hedelmätön olkoon se yö,
ilosta tyhjä.
Sen päivän lävistäköön kirous,
joka herättäisi itsensä Leviatanin." (Job 3:3-8)

  Menetettyään lapsensa ja omaisuutensa, sairastuttuaan märkivään, kivuliaaseen paisetautiin sekä koettuaan kunnioitetun asemansa yhteisössä vaihtuvan vastoinkäymisten myötä kartetuksi ja pilkatuksi tulemiseen Job joutui hengelliseen kriisiin ja kysyi, miksi Jumala edes antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys (Job 3:20).

  Jobin kertomus osoittaa, että uskonsuhde Jumalaan kestää rankatkin pohdinnat ja ahdistuneet vuodatukset. Raamatussa kyllä kehotetaan malttiin ja kielensä hillitsemiseen, mutta Jobin kertomus osoittaa, että jos siihen ei ole jonain hetkenä pystynyt, suhde Jumalaan ei siitä tuhoudu. Sitä paitsi Job puhui Jumalan edessä ja Jumalalle. Ja Jumala kuuli häntä koko ajan sekä lopulta vastasi hänelle.


Johtuuko kova onni maallisissa asioissa jumalattomuudesta?


 "Säälikää minua, säälikää,
te, jotka olette ystäviäni!
Jumalan käsi on koskenut minuun." (Job 19:21)

 Jobilla oli kolme ystävää, Elifas, Bildad ja Sofar, jotka Jobia kohdanneesta onnettomuudesta kuultuaan päättivät mennä lohduttamaan häntä ja osoittamaan hänelle myötätuntoa. Kaunis ajatus, mutta hyvää tarkoittavat ystävät päätyivät sanoillaan syventämään Jobin ahdinkoa.

He lähtivät oletuksesta, että Jobin onnettomuuden syynä on jokin synti, salattu ja tunnustamaton, sekä ennen kaikkea jumalattomuus. "Käännä nyt mielesi Jumalan puoleen, Job, ojenna kätesi Jumalaa kohti! Jos käsiäsi tahraa synti, heitä se pois, älä anna pahan asua majassasi", Sofar neuvoi (Job 11: 13-14).

Ei ihme, että Job ahdistui vain enemmän ystävien "lohdutuksesta". "Kuulkaa minua, kuunnelkaa mitä sanon, sillä tavalla te minua parhaiten lohdutatte", Job pyysi (Job 21:2) ja vakuutti ystäviensä vihjailujen olevan vääriä.

Vuoden 1933 Raamatunkäännöksessä tiivistetään erään väliotsikon yhteydessä Jobin päätelmä:
"väärä on se oppi, että ulkonainen onni ja menestys olisi katsottava hurskauden, kärsimys ja kova onni jumalattomuuden palkaksi". Näin Job oli kokemuksiensa ja havaintojensa perusteella päätellyt, ja johdantokertomuksessa meille nähdäkseni paljastetaan, että hän oli oikeassa.

Ei Jobkaan ollut kokonaisuudessaan synnitön ja virheetön (hän itsekin viittaa nuoruutensa synteihin, Job 13:26), mutta ne kauheudet, jotka hänet olivat sen hetkiseen onnettomuuteen suistaneet, eivät johtuneet jostain tunnustamattomasta synnistä ja siitä, että hän vain ei ollut kääntynyt Jumalan puoleen, kuten hänen ystävänsä esittivät. Näin ainakin itse ymmärrän Jobin tilanteen, kun huomioin johdantokertomuksen ja tarkastelen Jobin kirjaa osana Raamatun ilmoituksen kokonaisuutta.

  Jokainen meistä on tehnyt syntiä ja jokainen myös joutuu kärsimään tässä maailmassa, jonka pahuus alun perin on syntiinlankeemuksen seurausta. Luulisin myös olevan ihan yleistä, että huonoja ja vääriä valintoja tehneet joutuvat itsekin kärsimään niiden seurauksista.

Mutta joskus törmää ajatukseen, että jos jollekulle tapahtuu oikein poikkeuksellisen hirveitä vastoinkäymisiä, niin sen on johduttava jostain "erityisen suuresta syntisyydestä", salaisesta synnissä elämisestä, siitä, ettei ole kääntynyt Jumalan puoleen. Jobin kertomus osoittaa räikeällä tavalla, että oletus on väärä, sillä Jobin onnettomuus sai alkunsa päinvastoin siitä, että hän oli Jumalan silmissä poikkeuksellisen nuhteeton, rehellinen ja Jumalaa pelkäävä!

  On mielenkiintoista, että Jumala kääntää Jobin elämän ahdingosta uuteen kukoistukseen sen jälkeen, kun tämä rukoili kovia ja vääriä sanoja puhuneiden ystäviensä puolesta!

"Kun Job oli rukoillut ystäviensä puolesta, Herra käänsi hänen kohtalonsa. Herra antoi Jobille kaksin verroin kaikkea, mitä hänellä oli ennen ollut." (Job 42:10)


Kaikki on Jumalan käsissä


"Kaikkivaltiaan nuolet ovat osuneet minuun,
niiden myrkkyä minun sieluni juo,
minua uhkaavat Jumalan lähettämät kauhut." (Job 6:4)

  Jobin kirja opettaa, että kaikki on lopulta Jumalan käsissä: niin onnettomuudet kuin myötäkäymisetkin. Saatanan runnomisetkin uskovan elämässä ovat Jumalan sallimuksen varassa niin kuin johdantokertomus osoittaa.

Tämä tulee ilmi Jobin puheissa Jumalasta, jotka nopealla vilkaisulla saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta: toisaalta hän kärsimyksiinsä viitatessaan sanoo olevansa "Jumalan saartama" ja että "kaikkivaltiaan nuolet ovat osuneet" häneen, ja toisaalta hän kutsuu Jumalaa monin tavoin auttajakseen, "tuomariksi", joka osoittaa ystävien aiheettomat syyllistämiset vääriksi sekä "lunastajakseen", joka pelastaa hänet niistä synneistä joita hän on tehnyt (Job 19:25-29).


"Tunnetko valon kulkutiet?"


  Minusta Jobin kirjan ehkä keskeisin opetus on, että kaikkivaltiaan Jumalan viisaus on suurempi kuin mihin ymmärryksemme pystyy. Uudessa Testamentissa apostolikin muistuttaa, että nyt tietomme vielä on vajavaista (1. Kor. 13:9-10) ja Jeesus itse sanoo: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa." (Joh. 16:12)

Kun Jumala kertomuksen lopussa vastaa Jobille, Hän esittää tälle lukuisia retorisia kysymyksiä, ja niiden kautta ilmaisee oman suuruutensa ja Jobin ja muiden luotujen rajallisuuden, ymmärryksen riittämättömyyden: 

"Tunnetko valon kulkutiet?
Mistä nousee polttava itätuuli?
Kuka on uurtanut väylän rankkasateelle,
kuka on avannut tien ukkosen jylinälle?" (Job 38:24-25)

Jumala nuhtelee kyllä Jobiakin tämän mielettömistä puheista (Job 38:2), mutta näyttää suhtautuvan ymmärtäväisemmin Jobin ahdistuneisiin vuodatuksiin, joista puuttuu mieli ja maltti, kuin ystävien koviin, ymmärtämättömiin sanoihin. Herra sanoo Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job." (Job 42:7)

  Ystävät luulivat tietävänsä, mistä kiikastaa, mutta olivat väärässä. Ihan kuin he olisivat väkisin yrittäneet saada Jumalan näyttämään ihmisten silmissä johdonmukaiselta: onhan sen oltava niin, että Jumalan siunausten vaihtuminen onnettomuuksiksi johtuu Jumalasta luopumisesta! "Ne, jotka kyntävät vääryyden peltoa ja kylvävät pahaa, ne myös korjaavat tuhon ja turmion, sen olen nähnyt.", Elifas perusteli heti alkuun (Job 4:8).

Job sanoikin ystävilleen yhdessä puheenvuorossaan: "Yritättekö te valheella puolustaa Jumalaa,
ajaa vilpillä hänen asiaansa? Yritättekö te kaunistella hänen tekojaan, toimia hänen asianajajinaan?" (Job 13:7-8) Ystävät olivat nähdäkseni omaksuneet opin maallisen onnettomuuden ja jumalattomuuden kytköksestä ja tarkastelivat tapahtumia tämän sapluunan läpi.

  Jumalalla on tarkoituksensa ja päämääränsä, vaikkemme sitä aina pystyisi ymmärtämään. Minusta tuntuu, että hetkittäisistä mielettömistä ja toivottomista puheistaan huolimatta Job sisimmässään luotti Jumalaan koko ajan. Ahdinkonsa ollessa syvimmillään hän kertoi tietävänsä, että hänen lunastajansa elää. Uskon hänen viitanneen sillä Vapahtajaan Jeesukseen, joka myöhemmin syntyi maailman lunastamaan syntiset:

"Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
kunpa ne talletettaisiin kirjaan,
uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi
taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen!

Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:23-27)






tiistai 4. kesäkuuta 2019

Jeesukseen uskovalla on aina syy iloita



"Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!" (Fil. 4:4)

  Maailmassa on paljon pieniä ja suuria ilon aiheita. Minulle yksi sellainen on alkukesästä heräilevä luonto. Viime viikolla metsässä ollessani kävin katsomassa vuosien varrelta tuttua rinnettä, joka on täynnä kieloja. Ne olivat onneksi vasta nupuillaan. Pelkäsin missanneeni niiden kukinta-ajan aikaisen kesän takia. Viimeksi eilen olen iloinnut mielenkiintoisesta elokuvasta ja lempiruoastani.

Mutta kun apostoli kehottaa Raamatussa uskovaisia iloitsemaan, hän ei puhu tämän maailman iloa tuottavista asioista eikä edes positiivisen asenteen omaksumisesta tai siitä, että pitäisi nähdä ikävissäkin tilanteissa aina myönteiset puolet, niin hieno neuvo kuin se sinänsä onkin.

  Apostoli puhui ilosta, jonka syy on pysyvä, järkähtämätön, riippumaton elämän vaihtelevista tilanteista ja olosuhteista. Hän puhui ilosta, joka ei ole sen varassa, mitä näemme silmillämme, kuulemme korvillamme, maistamme suullamme, haistamme nenällämme jne.

  Vuosia sitten MS-tautini rajun pahenemisvaiheen aikana menetin peräjälkeen melkein kaikki aistini. Yksi, mitä en ollenkaan osannut odottaa, oli makuaistin menettäminen. Ennen kuin pääsin osastolle sairaalaan, olin lapsuudenperheeni luona, ja vanhempani tarjosivat minulle yhtä lempiruoistani. Järkytyin huomatessani, etten maista sitä.

Siinä vaiheessa liikuntakykyni oli jo mennyt ja käytännössä näkönikin, mutta makuaistin menettäminen, vaikka se saattaakin kuulostaa edellisiin verrattuna pikku jutulta, oli yllättävän suuri kolaus.

Myöhemmin palauduin täysin ennalleni, Jumalan kiitos, mutta tässä sairaudessa ei koskaan voi etukäteen tietää, mitkä vammat mahdollisesti parantuvat. Siinäkin hetkessä, kun surin kaikkia menetyksiäni ja olin hiljalleen alkanut ymmärtää millaisessa mullistuksessa elämäni oli, Jumalan sana kehotti minua: "Iloitse! Iloitse ja kiitä!"

Jos kuka tahansa muu ja millä tahansa muin perustein olisi sillä hetkellä kehottanut minua iloitsemaan, vaikkapa positiivisen asenteen tärkeydestä muistuttaen, minua olisi varmaan vain ärsyttänyt. Kehotus iloita Herrassa kuitenkin tuo lohdutuksen. Se muistuttaa, ettei tämä maailma kärsimyksineen ja menetyksineen ole kaikki, vaan Herra Jeesus on ristin kautta avannut tien iankaikkiseen elämään, jossa kaikki on hyvin.

Jeesukseen uskovalla on aina syy iloita, jopa silloin, kun on kaikki maailman syyt olla murheellinen.
 
"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6)




Nähdä uskossa ja iloita


 "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." (Hepr. 11:1)
  Ilo Herrassa on tulevaan suuntautuvaa iloa tässä hetkessä. Se on iloa, jonka syy on jo olemassa, vaikka me vielä olemmekin täällä maailmassa, jossa on monenlaista huolta ja murhetta.

Vähän samalla tavalla kuin iloitsin nupuillaan olevista kieloista, joiden vasta myöhemmin näkisin kukkivan ja joiden tuoksusta vasta myöhemmin pääsisin nauttimaan, iloitsen Herrassa jo nyt, vaikken vielä ole Taivaassa Hänen luonaan.

  Heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuu uskosta sen todellisuutena mitä toivotaan, sen näkemisenä, mitä ei nähdä. Sillä tavoin, uskossa, kirjoittaja kehottaa uskovaisia pitämään katseensa suunnattuina Jeesukseen (Hepr. 12:1-3). Herrassa iloitseminen jo tässä ajassa on ymmärtääkseni sitä, että näkee maailman asiat, niin iloa tuottavat kuin murheellisetkin, Jumalan sanan valossa, joka paljastaa ne ohimeneviksi, katoavaisiksi.

Herrassa iloitseminen ei nähdäkseni tarkoita sitä, että kieltää tämän ajallisen elämän kärsimystä ja murhetta aiheuttavien asioiden olemassaolon tai että kieltää niiden aiheuttaman kärsimyksen ja surun – sehän olisi teeskentelyä ja valheellista, ja Herra Jeesus on totuus! (Joh. 14:6) – vaan sitä, että tunnustaa niiden olemassaolon ja vaikutuksen, mutta ohimenevinä, ja kärsimyksenkin keskellä iloitsee siitä, mikä on ikuista. 

  "Iloitkaa aina Herrassa!" on kehotus uskovaisille. Kehotus on tarpeen, koska aina emme muista tarkastella tässä maailmassa kokemaamme Jumalan sanan valossa ja iloita siihen sisältyvistä lupauksista. Herrassa iloitsemiseen on syytä koko ajan, aina, vaikkemme sitä joka hetki tuntisikaan.

Evankeliumi, Jumalan ilouutinen pelastuksesta Jeesuksessa uskon kautta, on pysyvä syy iloita. Ja evankeliumia tarjotaan ihan kaikille, koska Jumala tahtoo, että kaikki pääsisivät iloitsemaan Herrassa.

  Iloitseminen Herrassa ei välttämättä aina näy ulospäin, muille ihmisille, vaan se voi olla pelkästään sisäinen usko ja muistaminen, että Jumala on suurempi kuin kaikki se, mikä nyt saattaa tuottaa kärsimystä ja surua.

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)





tiistai 21. toukokuuta 2019

Jumalan Sana osoittaa syylliseksi ja armahtaa



"Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili." (Hepr. 4:12-13)

  Tulin aikuisena uskoon, ja muistan vielä aika tarkkaan sen hetken: mitä tunsin, ajattelin, muistin, pelkäsin, toivoin, kaipasin. Vaikka uskoon tuleminen on hengellinen tapahtuma, se oli minulle samanaikaisesti voimakkaan tunteellinen. 

Olin kuullut evankeliumin lukemattomia kertoja elämäni aikana, mutta sanoma Jumalan pelastavasta armosta ei oikein ollut mennyt perille. Minulla oli taipumusta ajatella, että Jumala, jonka olemassaoloa pidin mahdollisena tuohon aikaan, hyväksyy minut vain, jos olen hyvä. 

Tämä johti yrityksiin oikeuttaa tekemiäni tekoja, jotka Raamatun mukaan ovat syntiä sekä puolustella itseäni hyvillä teoillani. "Kaiken kaikkiaan olen ihan hyvä ihminen", ajattelin. Kuitenkaan sisimmässäni ei ollut rauhaa.

Uskoon tulemisen hetki oli totuuden hetki. Siihen sisältyi myös ohikiitävä, pelokas ajatus: jos päästän irti oikeutuksekseni ja puolustuksekseni kyhäämistäni rakennelmista, putoanko kadotukseen ja tyhjyyteen vai voinko luottaa siihen, että Jumala ottaa minut kiinni?

  Apostolien teoissa Paavali kertoo, kuinka hän sokaisevassa valossa kohtasi Jeesuksen Damaskon tiellä. Paavali, jonka nimi siihen aikaan oli Saul, oli fariseus ja Jeesukseen uskovien väkivaltainen vainoaja. Kohtaaminen Jeesuksen kanssa muutti hänen elämänsä suunnan.

"Me kaikki kaaduimme maahan, ja minä kuulin äänen sanovan heprean kielellä: ’Saul, Saul, miksi vainoat minua? Paha sinun on potkia pistintä vastaan.’ Minä kysyin: ’Herra, kuka sinä olet?’ Herra sanoi: ’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.--" (Ap. t. 26:14-15)

Paavali alkoi julistaa Jumalan sanan totuutta, joka oli osoittanut hänet itsensäkin syylliseksi ja sen kautta Jumalan armon tarpeessa olevaksi. Roomalaiskirjeessä Paavali toteaa kaikkien olevan syntisiä (Room. 3:23).

 

Jumalan Sana tuo armon 


 "-- sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

 Jumalan edessä olemme kaikki syntisiä emmekä ansaitse päästä Taivaaseen. Vaikka tämä on pelottava, ikävä ja synkkä ajatus, se on totuus.

Kuitenkin aina mm. Apostolien tekoja ja Roomalaiskirjettä lukiessani minulle välittyy voimakkaimpana apostolien ilo ja innostus. Paavali puhuu omasta syntisyydestään ja kelvottomuudestaan Jumalan edessä ja samalla iloitsee!

Muuten tämä kuulostaisi täysin absurdilta ja siltä, että Paavali oli seonnut, mutta iloitsemiselle oli syy: Jumalan armo. Ei Paavali synneistään ja kelvottomuudestaan iloinnut, vaan Jumalan armosta, joka oli avautunut hänelle, kun hän oli tullut totuuteen omasta kelvottomuudestaan. 

Pelastus eli Taivaaseen pääseminen on Jumalan armosta, Paavali julisti. Armosta pelastuminen on sitä, että saamme anteeksi syntimme. Mutta omilla sinänsä hyvilläkään teoillamme emme ansaitse paikkaa Taivaassa, vaan se on täysin ansiotonta, puhdasta armoa.

  Taivaaseen pääseminen on tietysti iloittavaa, mutta minusta se kaikkein iloisin ja riemullisin asia evankeliumissa on sanoma Jumalan rakkaudesta: Jumala rakastaa minua ilman, että vaatii minulta mitään rakkautensa hinnaksi. Se täydellinen rakkaus, jota uskon meidän kaikkien kaipaavan, on sittenkin totta ja se on itsensä Jumalan rakkautta!

Juuri siksi uskallan tunnustaa syntinikin. Vaara ei ole siinä, että tunnustan olevani syntinen, vaan juuri siinä, jos pakenen totuutta, en luota Jumalaan ja sillä tavalla torjun Jumalan armollisen rakkauden.

  Jumalan armo on rakkautta korkeimmillaan ja syvimmillään. Raamatussa sanotaan rakkauden olevan siinä, että Jumala lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi (1. Joh. 4:10).

  Koska luotin siihen rakkauteen, uskalsin päästää irti omista rakennelmistani: synneistäni, joita olin yrittänyt oikeuttaa ja omista hyvistä teostani, joilla olin puolustellut itseäni. Ja Jumala otti minut kiinni, koska juuri sitä Hän halusi. Ristiinnaulittu ja kuoleman voittanut Jeesus on oikeutukseni ja puolustukseni.

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Myös parannuksen tekeminen perustuu Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen. Luotan siihen, että Jeesus johtaa minua oikeaa tietä. Vaikka välillä kompuroinkin, voin luottaa Jumalan rakkauteen.

"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:10; 1938)