Naisen oikeus esineellistää itsensä?

   Amerikkalaisnäyttelijä Sydney Sweeney keikisteli alasti urheiluvedonlyöntisovelluksen mainoksessa. Sukupuolten tasa-arvon kannattajien keskuudessa alettiin kiistellä. Onko vapaalla ja vahvalla nykynaisella oikeus esineellistää itsensä ilman paheksuntaa?

Oikean suhtautumistavan vaikeus

  Muistan kun laulaja Christina Aguilera aiheutti feministeille päänvaivaa 2000-luvun alussa. Erittäin lahjakas ja menestynyt nuori laulaja esiintyi musiikkivideoillaan provokatiivisen paljastavissa vaatteissa. Mikäli niitä asuja voi vaatteiksi edes kutsua. Tarkoituksena oli nimenomaan paljastaa niin paljon kuin mahdollista, minkä seurauksena jotkut asut olivat kekseliäisyydessään lähes naurettavia.

Kuva: Unsplash / Vitaly Gariev

Jotkut feministit paheksuivat viihdeteollisuutta joka esittää naisen seksiobjektina. Toiset muistuttivat, että Aguilera itse oli suostunut ja omien sanojensa mukaan jopa halunnut esiintyä paljastavissa asuissa, koska halusi rikkoa rajoja. Eikö sekin tavallaan ole feminismiä, että tekee itse omat valintansa, rohkeasti, sovinnaisuuden rajoja rikkoen?

Kaksi vuosikymmentä on vierähtänyt, ja nyt feministeistä suuri osa ajaa jo seksityöläisten oikeuksia ja jotkut ovat jopa itse ryhtyneet Onlyfans-yrittäjiksi.

Näyttelijä Sydney Sweeneyn riisuutuminen mainokseen, jonka kohderyhmä on suurimmaksi osaksi miehet, aiheutti kuitenkin taas kohun ja kiistelyä.

Voiko oikea tasa-arvon kannattaja tai oikea feministi vastustaa sitä, jos nainen itsenäisesti käyttää vapauttaan itsensä esineellistämiseen? Vai pitäisikö kysyä niin päin, voiko oikea tasa-arvon kannattaja tai feministi hyväksyä sen? Mikä on oikea suhtautumistapa nykyaikana?

  Kristittynä tasa-arvon kannattajana olen rauhallinen monenlaisten somekohujen myllertäessä ympärillä. Oikean suhtautumistavan perusta on ikivanha, ja se löytyy Raamatusta: haureus, jota sekä Sweeneyn tempaus, Aguileran provokaatiot että Onlyfans-yrittäjyys ovat, on synti. 

Sallittua mutta epäviisasta

  Jos Sydney Sweeney tai Onlyfans-yrittäjä kysyisi minulta, onko OK paljastella itseään ja tehdä itsestään seksiobjekti, vastaisin kieltävästi. Maallisen lain edessä, Yhdysvalloissa ja Suomessa, sellainen kuitenkin on sallittua, ja minun kristittynä on elettävä sen kanssa. 

Mutta voin osallistua keskusteluun ja sananvapauden nojalla tuoda esiin näkemystäni, joka perustuu Jumalan sanaan. 

Ensin siis pari sanaa haureuden synnistä. Sen jälkeen palaan näihin ilmiöihin osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.

  Ei Jumala ole ihmisten kiusaksi kieltänyt haureutta, siis siveettömyyttä, seksuaalista moraalittomuutta, vaan ihmisten suojelemiseksi. Hän haluaa ohjata meitä kunnioittamaan itseämme ja toisiamme. Emme ole esineitä emmekä kauppatavaraa, vaan Jumalan kuvaksi luotuja olentoja, ja tämä kaikki pätee sekä miehiin että naisiin. Kohtelemalla itseämme ja toisiamme kunnioittavasti, kunnioitamme myös Jumalaa.

Onko tosiaan niin, että nykyajan ihmisistä huomattava osa ei ymmärrä itsensä ja ruumiinsa esineellistämisen tuhoisuutta? Minusta on ihan ilmiselvää. Näen sen itsensä kaltoin kohtelemisen muotona, joka on seurausta rikkinäisyydestä (jota meissä kaikissa ihmisissä on) ja johtaa yhä syvempään rikkinäisyyteen. Onhan tätä tutkittukin, mikäli jotkut tarvitsevat tieteellistä todistusaineistoa asian ymmärtämiseksi. 

Esim. pornonäyttelijät kärsivät huomattavasti yleisväestöä enemmän mielenterveysongelmista, kuten masennuksesta, traumaperäisestä stressihäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Mielenkiintoisena huomiona, vuonna 2009 alun perin julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, että monille pornoalalla työskenteleville on kehittynyt vakava päihdeongelma, koska he ovat käyttäneet alkoholia, huumeita tai rauhoittavaa lääkitystä selviytyäkseen kuvauksista. He siis joutuvat turruttamaan itsensä että pystyvät altistamaan ruumiinsa pornografian välineeksi.

  On paljon tekoja, jotka ovat maallisen lakimme edessä sallittuja, mutta jotka ovat epäviisaita ja äärimmäisen tuhoisia. Jumala haluaa suojella meitä niiltä. Jeesus mainitsee haureuden syntinä muiden joukossa:

"Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset." (Matt. 15:19; käännös 1933/38)

Henkilökohtainen on yhteiskunnallista

  Joku voisi puuskahtaa, että aikamoisen hyppäyksen tein siirtyessäni Sydney Sweeneyn tv-mainoksesta pornonäyttelijöiden karuun todellisuuteen. Monet pornonäyttelijäthän ovat hyvin nuorina ajautuneet alalle, ja tutkimusten mukaan huomattava osa on jo lapsuudessaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä. Sweeney puolestaan on menestynyt ja varakas aikuinen nainen, joka vain käyttää vapauttaan alastomuudella ja itsensä esineellistämisellä "leikittelyyn". Eihän näissä ole kyse lainkaan samasta asiasta, siis jos nyt sekulaarissa yhteiskunnallisissa keskustelussa jätetään sivuun tuo että kummatkin ovat haureutta.

On kuitenkin eräs näkökulma, josta katsottuna hyväosaisen Sweeneynkin "leikittelevä" itsensä esineellistäminen on tuhoisaa samalla tavalla kuin pornografia.

  Vuosikymmeniä sitten feministeillä oli iskulause "henkilökohtainen on poliittista", millä he tarkoittivat, että naisten yksityiselämässään kohtaamat ongelmat eivät olleet heidän omia, henkilökohtaisia epäonnistumisiaan, vaan johtuivat yhteiskunnan poliittisista ja rakenteellisista valtasuhteista.

Mielestäni tuo ajatus, ehkäpä muodossa "henkilökohtainen on yhteiskunnallista", pitäisi uudelleen ottaa käyttöön, mutta siten, että sen logiikka kulkee toiseen suuntaan: meidän hyväosaisten vapaiden aikuisten naisten tulee ymmärtää, miten henkilökohtaiset valintamme vaikuttavat esim. tyttöjen elämään.

Kuva: Unsplash / Kateryna Hliznitsova

Sweeney ja Onlyfans-yrittäjät ovat kyllä itse vapaita aikuisia naisia, jotka ovat tehneet omat valintansa, mutta nämä valinnat sekä niiden tuottama naisia esineellistävä kuvasto ja kulttuuri vaikuttavat tuhoisasti tyttöihin ja myös muihin naisiin, jotka eivät ole itse tehneet valintaa tulla esineellistetyiksi.

Tätäkin on tutkittu. Kun tytöt ja naiset altistuvat jatkuvasti kuvastolle, jossa naisen arvo mitataan ulkonäön ja seksuaalisen viehättävyyden kautta, he alkavat katsoa itseään ulkopuolisen silmin. Ilmiötä kutsutaan itse-esineellistämiseksi. Lisäksi tutkimukset osoittavat, että seksualisoitu kuvasto muuttaa sitä, miten miesten (ja muiden naisten) aivot käsittelevät naisen hahmoa. Kun nainen esitetään pelkkänä katseen kohteena tai paljaana pintana, hänet usein nähdään vähemmän inhimillisenä.

Omilla yksilöllisillä valinnoillamme leikitellä, käyttää seksuaalista valtaa, rikkoa sovinnaisuuden rajoja ja ansaita rahaa on seurauksia myös niille, jotka eivät ole näitä valintoja tehneet eivätkä edes ole sellaisessa asemassa että voisivat päättää elämästään itse, kuten on lasten ja nuorten kohdalla. Raamatussakin opetetaan, ettei oman vapauden toteuttaminen saa koitua muille kompastukseksi (1. Kor. 8:9), ja viettelyksistä Jeesus opettaa:

"Mahdotonta on, että viettelykset jäisivät tulematta; mutta voi sitä, jonka kautta ne tulevat! Hänen olisi parempi, että myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet heitettäisiin mereen, kuin että hän viettelee yhden näistä pienistä." (Luuk. 17:1-2; käännös 1933/-38)

Voiko kohtaloaan muuttaa?

  Eräänä aamupäivänä kymmenen vuotta sitten tein itselläni filosofisen kokeen. Halusin selvittää, pystynkö muuttamaan kohtaloani.

  Jeesuksen sanat ihmisen tahdonvoimasta ja heikkoudesta kuvaavat täydellisesti tosiasiallista tilaamme.

Filosofinen ihmiskoe

  Tein itselläni filosofisen kokeen. Tästä on reilu kymmenen vuotta. Niihin aikoihin voin tosi huonosti, olin masentunut ja ihan ruumiillisesti väsynyt mm. MS-tautini ja monenlaisten huolien takia. Olisin halunnut harrastaa liikuntaa mutta olin niin uupunut etten koskaan vain saanut lähdettyä kävelylenkille.

Kuva: Unsplash / Diego Romeo

Eräänä aamuna herättyäni mielessäni oli kirkkaana lannistava ajatus: on kiveen hakattu etten tänäänkään tule lähtemään lenkille. Ajatus oli sanoiksi pukeutunut seuraus pitkään kypsyneestä äärimmäisestä turhautuneisuudesta tilanteeseeni. 

Sanonta "kiveen hakattu" ilmaisi että tilanteeni on varma, lopullinen ja muuttumaton. Toisin sanoen minun oli tullut aika myöntää itselleni, etten kerta kaikkiaan jaksa lähteä lenkille minään päivänä. Sen sijaan, että olisin suunnitellut lähtemistä ja epäonnistunut ja illalla harmitellut saamattomuuttani kuten kaikkina aiempina päivinä jo pitkän aikaa, oli tullut aika että hyväksyn kohtaloni.

Mutta jotain outoa tapahtui. Nimittäin heti sillä hetkellä kun ajattelin, että minun on aika hyväksyä kohtaloni, se kiveen hakattu kirjoitus, mieleeni juolahti toinen ajatus, ehkä vähemmän kirkas, mutta hyvin dramaattinen: tänään minun on lähdettävä lenkille, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tunsin että kyseessä on suuri filosofinen koe, jossa minulle ratkeaa, onko minulla vapaata tahtoa vai ei. Olenko kohtaloni vanki vai en?

Minussa heräsi vahva tarve uhmata kohtaloani, muuttaa sitä. Uhmastani huolimatta ruumiillinen tilani ei kuitenkaan ollut muuttunut mihinkään. Joten uupumuksesta huokaillen ja siellä täällä tuntuvia kolotuksia ääneen sadatellen puin kengät ja takin päälleni... ja lähdin lenkille.

Tein vain lyhyen kävelyn, mutta olin niin iloinen! Olin muuttanut kohtaloani.

  On kolme tapaa nähdä, mitä tuona päivänä tapahtui. Ensimmäinen on, että ei ole kohtaloa joten mitään kiveen hakattua kirjoitusta ei ollutkaan – luulin vain että sellainen olisi. Tämän näkemyksen mukaan en todellisuudessa muuttanut mitään. 

Toinen tapa on, että kohtalo on olemassa, mutta sitä ei voi muuttaa, vaan se toteutuu aina jotain kautta. Tämän näkemyksen mukaan se mikä oli kiveen hakattu oli itse asiassa se että tulen sinä päivänä lähtemään lenkille, ja se sitten toteutui. 

Kolmas näkemys on, ja tähän uskon itse, että jonkinlainen kohtalo on olemassa, mutta sitä voi muuttaa. Oli todella kiveen hakattu, että en lähtisi lenkille, mutta hioin kiveen hakatun kirjoituksen pois lähtemällä lenkille. Uskon tähän näkemykseen vaistonvaraisesti. 

  Suomen kielen mahdollistama partitiivimuoto on tässä tärkeä. Lauseeni ei ole "muutin kohtaloni", vaan "muutin kohtaloani". Muutin sitä vähäsen. Muutin sitä sen verran, että nyt tiedän sen olevan muutettavissa. 

"Tahtoa ihmisellä on..."

  Siihen en nimittäin usko, että ihminen pystyisi vain lujasti päättämällä, tahdonvoimalla, muuttamaan koko elämänsä. On lukematon määrä tekijöitä, sellaisia jotka ovat tiedossamme ja sellaisia joita emme edes tiedä, jotka yhdessä aiheuttavat sen, mitä edellä kutsuin jonkinlaiseksi kohtaloksi. 

Joten filosofinen kokeeni ei johtanut tahdonvoiman ylistykseen. Kokeen ja sen tuloksen suurin anti oli, että uskoni ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnanvapauteen, vaikka kuinka rajalliseen, konkretisoitui, lujittui. Sain uutta uskoa omaan toimijuuteeni ja jonkinasteiseen valtaan omassa elämässäni.

  Jeesus toteaa Matteuksen evankeliumissa: 

"Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko." (Matt. 26:41)

 

Jeesuksen sanoissakin on tuo partitiivimuoto. Ihmisellä kyllä on sitä tahtoakin, jonkin verran ja joskus ehkä paljonkin, mutta olemme myös heikkoja emmekä aina pysty toimimaan niin kuin tahdomme. Olemme paitsi syntisiä, myös ihan aivotoiminnaltamme ja ruumiillisilta kyvyiltämme ja voimiltamme vajavaisia.

Ei minunkaan elämässäni tuona päivänä tapahtunut mitään suurta käännettä, että olisin siitä lähtien joka päivä, tai edes joka toinen päivä, ruvennut käymään lenkillä ja sen myötä kaikki olisi muuttunut. Kuitenkin jonkinlainen hidas prosessi lähti liikkeelle. Seuraavien vuosien kuluessa aloin liikkua hiljalleen enemmän ja enemmän, sain uuden lääkkeen MS-tautiin, sain tukea muilta ihmisiltä, sain apua Jumalalta. Tämän kaiken seurauksena harrastan nykyään liikuntaa aktiivisesti, ja mielialani on hyvä.

  On vielä eräs merkittävä kysymys: mikä taho oli hakannut kiveen sen kirjoituksen, jonka hioin pois lenkille lähtemällä? Jumala se ei ole: en usko että me ihmiset pystymme muuttamaan Jumalan päätöksiä, ja sitä paitsi miksi Jumala muka olisi halunnut estää minua lähtemästä lenkille? Vastaus on, että minä itse, olosuhteitteni lannistamana, olin hakannut kiveen sellaisen kohtalon, ja minä itse myös muutin kohtaloani, koska uskoin että Jumala on antanut minulle tahdonvapautta.

Raamatun lääke haitalliseen perfektionismiin

  Haitallinen perfektionismi johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen, riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen.

  Raamatusta löytyy ongelmaan loistava täsmälääke.

  

Perfektionismin tuhoisa kehä

  Kuuntelin webinaarin jossa puhuttiin haitallisesta perfektionismista. Tyyppiesimerkkejä ilmiöstä ovat baletti- ja fitness-kulttuurien äärimmäisen korkea vaatimustaso joka edellyttää oman ruumiin ja sen toimintakyvyn yksityiskohtaista hiomista virheettömäksi. Mutta ilmiö on huomattavasti yleisempi. 

Kuva: Pixabay / Jabore

Ihan tavalliset ihmiset kärsivät haitallisesta täydellisyyden tavoittelusta töissä ja opinnoissa, jopa vanhemmuudessa. Yksi nykyään yleinen ilmenemismuoto on terveellisten elämäntapojen suorittaminen ja hyvinvointikulttuuri. Webinaarin aihe koski juuri tätä aluetta. Omien esimerkiksi syömisten tarkkailu voi lähteä käsistä ja johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin aina uupumuksesta itsetuhoisuuteen.

  Haitallisesti perfektionistinen ihminen pyrkii virheettömään suoritukseen, on joustamaton, kiinnittää huomionsa virheisiin onnistumisten sijaan, kuormittuu ja uupuu pyrkimyksissään, epäonnistuttuaan pettyy itseensä ankarasti, turhautuu itseensä, tuntee olevansa riittämätön ja kelvoton, aloittaa uudestaan saman epäonnistumaan tuomitun pyrkimyksensä... 

Pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan, koska me ihmiset emme pysty virheettömyyteen. Näin ollen on traagista, että monet haitallisesti perfektionistiset ihmiset kytkevät oman arvonsa ihmisinä suorituksiinsa; epäonnistunut suoritus tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä.

  Webinaarin pitäjä luetteli teitä ulos haitallisesta perfektionismista: virheettömän suorituksen mahdottomuuden hyväksyminen, se ettei vertaile itseään sosiaalisen median epärealistiseen kuvastoon, itsemyötätunnon harjoittelu... Itsemyötätunnon ohella hän puhui armollisuudesta itseä kohtaan.

Viisaita ajatuksia. Eräs webinaarin kuuntelija kuitenkin esitti mielenkiintoisen huomion: perfektionismista irti opetteleminen tuntuu siltä kuin pitäisi kitkeä itsestä pois hyvä ominaisuus.

Niin, täydellisyys ja virheettömyyshän on sinänsä hyvä tavoite, vaikka onkin epärealistinen. Perfektionistien lienee vaikeaa motivoitua opettelemaan siitä luopumista.

Tätä pohtiessani tajusin, miten loistava Raamatun opetus aiheesta on.

"Olkaa siis täydellisiä..."

  Raamatussa perfektionisteille annetaan lupa jatkaa täydellisyyden tavoittelua. Meitä kaikkia itse asiassa kehotetaan täydellisyyden tavoitteluun! Samanaikaisesti kuitenkin Raamatun opetus täydellisyydestä eliminoi jo lähtökohtaisesti täydellisyyden tavoittelun tuhoisat seuraukset.

Lähtökohtana nimittäin on täydellisyyden oikea määritelmä: mitä täydellisyys on? Ja vielä tarkemmin sanottuna: kuka on täydellisyyden esikuva? 

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan:

"Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Hän sanoi tämän kuvailtuaan juuri Jumalan armollisuutta (taivaallinen Isä antaa hyviä asioita niille jotka eivät ole tehneet mitään niiden ansaitsemiseksi). Toisin sanoen armollisuus sisältyy siihen täydellisyyteen, jota meidän tulee tavoitella! 

Jos olet täydellisyyden tavoittelussasi ajautunut mielentilaan, jossa virheitä tehtyäsi suhtaudut itseesi armottomasti, et ole alun perinkään tavoitellut täydellisyyttä, olet vain luullut tavoitelleesi. Langennut maailma jankuttaa meille että armollinen suhtautuminen epäonnistumiseen on periksi antamista ja luusereiden juttu, mutta se ei koskaan ole ollut totta.

Todellinen täydellisyys on sekä virheettömyyttä että armollisuutta. Me ihmiset emme pysty virheettömyyteen, mutta ainakin me voimme, ja meidän tulee, suhtautua virheisiimme armollisesti. Siten voimme tuntea epäonnistumisen hetkinä taivaallista alkuperää olevaa lohtua. Eikö tämä Raamatun opetukseen perustuva ajatus olekin sopusointuinen ja realistinen, sellainen, jota kohti voimme turvallisesti pyrkiä?

  Vain Jumala on täydellinen, koska Hän on sekä virheetön että armollinen (ja lisäksi kaikkivoipa ja kaikkitietävä jne.). Jumalan täydellisyys ilmenee armollisuutena epätäydellisiä kohtaan. Näin ollen mekin suhtaudumme armollisesti kohdatessamme epätäydellisyyttä itsessämme ja toisissamme, siis mikäli tavoittelemme todellista täydellisyyttä.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä..."

  Raamatussa sanotaan että kukaan, joka luottaa Herraan, ei jää Hänen apuaan vaille. 

Luota, odota

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,

niin minä tahdon auttaa sinua,

ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; käännös 1933/38)

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miten voi saada rukoukset toimimaan?". Inhoan tuota ilmausta. Itse vastaan siihen, että ei mitenkään, koska kyseessä ei ole mekanismi jonka voimme käynnistää tai jonkinlainen luonnonuskonnoille tyypillinen maaginen rituaali, jossa oletetaan että teosta x seuraa tapahtuma y. Kristitty rukoilee elävää Jumalaa, joka on persoonallinen ja jolla on tahto ja oma suunnitelmansa, jonka Hän tulee toteuttamaan omalla aikataulullaan.

Kuva: Pixabay

Raamatussa meille kuitenkin kerrotaan, millainen sydämen tila rukoilijalla on Jumalan mielen mukainen.

Psalmeissa, Raamatun omassa rukouskirjassa, Jumala ohjaa rukoilijaa luottamukseen ja kiitollisuuteen. Ajattelen että kun lähestymme tällä tavoin Jumalaa, voimme oikeasti nähdä ihmeitä elämässämme, mikäli se on Jumalan tahto. Ne eivät välttämättä ole yleisesti ihmeiksi tunnistettavia tapahtumia, vaan esimerkiksi silmiemme avautumisen ihmeitä sekä ihmeellistä rauhaa sisällämme.

  Psalmissa 25 Daavid rukoilee Herraa ja toteaa:

"Ei kukaan, joka luottaa sinuun,

jää vaille apuasi." (Ps. 25:3)

 

Herra auttaa jokaista joka luottaa Häneen. Jumala-suhde on uskonsuhde, ja usko on olennaisesti luottamusta Jumalaan. Luotamme että Jumala tietää mitä tarvitsemme ja osaa auttaa meitä tavalla, jota emme itse välttämättä edes osaa pyytää. Luotamme että Hän rakastaa meitä ja että Hän paitsi pystyy, myös haluaa auttaa meitä.

Muistan tilanteita, joissa olen rukoillut hädässä ja saanut yliluonnollisen rauhan sisimpääni. Mikään olosuhteissani ei ollut ehtinyt muuttua, mutta ihme oli tapahtunut, vaikka en ikinä pystyisi todistamaan sitä epäilijöille. Herra auttoi antamalla minulle rauhan, koska luotin ja turvasin Häneen.

  Luottamukseen kuuluu että elämme Jumalan tahdon mukaan, "annamme tiemme Herran haltuun"; luotamme että Hän tietää mikä on oikein. Miten voisimme odottaa että Jumala auttaa meitä, jos torjumme Hänen hyvän tahtonsa toteutumisen elämässämme tekemällä syntiä? Jumalan tahto on että elämme oikein, teemme hyvää ja noudatamme totuutta. Tähän sisältyy se, että jos ja kun olemme kaikesta huolimatta tehneet syntiä, niin tunnustamme sen ja otamme vastaan Jumalan anteeksiannon Jeesuksessa, joka sovitti syntimme.

"Kun Herra ohjaa askeleita,

ihminen kulkee oikeaa tietä.

Jos hän horjahtaakin, ei hän suistu maahan,

sillä Herra pitää häntä kädestä." (Ps. 37:23-24)

  

  Luottamukseen kuuluu kärsivällisyys ja odottaminen. Joosefin elämä, joka oli kiistatta Jumalan ihmeitä täynnä, tarjoaa esimerkin. Ajatelkaa miltä Joosefista tuntui kun hänet veljiensä pettämänä ensin kuljetettiin yksin vieraaseen maahan, ja juuri kun hän oli alkanut toipua pelottavasta tapahtumasarjasta ja asettua taloon johon oli joutunut orjaksi, hänet tultiin pidättämään rikoksesta johon hän ei ollut syyllistynyt ja vietiin vankilaan. Ajattelikohan Joosef siinä vaiheessa, että miksi kaikkea kauheaa tapahtuu jatkuvasti ja Herra ei vain auta? En tiedä, mutta jos ajattelikin, niin hän ei jäänyt niihin ajatuksiin, vaan jatkoi luottamista. Kesti kauan, useita vuosia, ennen kuin Jumalan hyvä tarkoitus selvisi hänelle.

"Ole ääneti Herran edessä,

odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7)

Kiitä, älä unohda

"Ylistä Herraa, minun sieluni,

älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt." (Ps. 103:2)

  Miten voimme vahvistaa luottamustamme Jumalaan? Yksi tärkeä tapa, johon psalmit neuvovat, on kiitollisuus eli se että muistamme miten Jumala on meitä aiemmin auttanut. Psalmi 103 puhuu juuri tästä. Muistutus on tarpeen. Jumalalta saamamme apu on voinut olla paitsi hämmästyttäviä tapahtumia, myös suojelusta ja varjelusta, sitä, että jotain pahaa ei ole tapahtunut. Viimeksi mainitut ovat vaivihkaisempia, ja ne saattavat meiltä unohtua.

Mutta psalmeissa meitä kehotetaan miettimään ja muistamaan myös mitä hyvää Herra on ylipäätään tehnyt kaikille ihmisille, jotka ovat turvanneet Häneen, ei pelkästään meille itsellemme. 

Monet psalmistat, esim. Asaf psalmissa 78, kertovat ihmeistä joita Herra on tehnyt kansalleen Israelille vuosisatojen varrella, aiemmille sukupolville, jotta ihmiset eivät unohtaisi sitä kaikkea, ja huutaisivat Herraa avukseen. 

Aihepiiriin sisältyy rajumpaakin opetusta. Psalmissa 107 muistutetaan, että Jumala niin paljon haluaa meidän turvaavan Häneen, että Hän saattaa jopa lähettää kärsimyksiä meille, jos uhmaamme ja halveksimme Hänen käskyjään. Psalmissa kerrotaan että Herra on lähettänyt tällaisille uhmakkaille ihmisille kärsimyksiä lannistaakseen heidän uhmansa, joten kun he murtuivat eikä kukaan auttanut heitä, he vihdoin hädässään huusivat Herraa, ja Hän pelasti heidät ahdingosta. 

Ja psalmista kehottaa tällaisia ihmisiä kiittämään Herraa ja kertomaan Hänen teoistaan muille. Meidän pitää suorastaan kuuluttaa ihmisille Jumalan teoista! Hän päättää: "Joka on viisas, muistaa tämän ja miettii Herran hyviä tekoja." 

  On eräs suuri Herran hyvä teko, jonka Hän on määrännyt kuulutettavaksi kaikille luoduille: Jumala on rakkaudessaan lähettänyt Jeesuksen meille syntiemme sovitukseksi ja pelastukseksi. Jos jonain synkkänä hetkenä meille ei tule mieleen mitään muuta hyvää, mitä Jumala on meille tehnyt, niin muistakaamme ainakin tämä!

"Hän antaa anteeksi kaikki syntini

ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta

ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään,

ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka." (Ps. 103:3-5)

Pohdintoja kristinuskosta ja patriarkaalisuudesta

  Pohdin, millä perustein kristinuskoa voidaan pitää patriarkaalisena uskontona. 

Paimen ja opettaja

  Suoritin aikoinani jonkin verran naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) kursseja yliopistossa. Erilaisista feministisen kritiikin suuntauksista pidin mielenkiintoisimpana ns. toisen aallon eli 1960-80-lukujen feminismiin kuulunutta radikaalifeminismiä, jossa vastustettiin patriarkaattia. Joidenkin näkemysten kanssa olin samaa mieltä, joidenkin kanssa eri mieltä. 

Kuva: oma / kuva Raamatun sivulta

Nykyään en määrittele itseäni feministiksi (tai miksikään muuksikaan -istiksi) ollenkaan, mutta silloinkin katsoin olevani feministi vain siltä osin että kannatin sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja sillä kannalla olen edelleen. Kristinusko antaa sille paremman perustan kuin mikään ismi ikinä voi antaa.

  Nyt kun olen Raamattuun Jumalan sanana uskova kristitty, olen pohtinut, voiko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena.

Patriarkaalisuus tulee kreikan sanasta patriarkhes, joka tarkoittaa isänvaltaa tai suvun päämiestä. Patriarkaalisessa yhteiskunnallisessa tai yhteisöllisessä järjestelmässä valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille. Ne ajattelijat, jotka lähtökohtaisesti torjuvat patriarkaalisuuden, esim. radikaalifeministit, yleensä sisällyttävät määritelmään lisäksi miesten etuoikeudet sekä naisten (ja lasten) alistamisen.

No, minulle on selvää etten hyväksy etuoikeuksia enkä alistamista. 

  Mutta jos mietitään sanan neutraalimpaa määritelmää, johon ei kuulu alistaminen, niin voidaanko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena? Ohjaako Raamattu rakentamaan kristillisen "yhteisöllisen järjestelmän", eli seurakunnan, siten että valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille? Vastaan, että enimmäkseen kyllä.

Nähdäkseni tämä on melkeinpä kiistatonta. Ensinnäkin, Raamatun mukaan seurakunnan paimenen eli pastorin eli kaitsijan kuuluu olla mies, jolla on tehtävään sopivat ominaisuudet, mm. hyvät luonteenpiirteet (1. Tim. 3:1-7). Toiseksi, Raamatun mukaan seurakunnan opetusvirka kuuluu miehille (1. Tim. 2:12). Mielestäni jo näiden kahden perusteella voidaan sanoa että patriarkaalisuuden neutraali määritelmä täyttyy. 

Kolmanneksi voisin mainita vielä sen, että Raamatun mukaan aviomies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Vaikka tämä kolmas kohta koskee avioliittoa, eikä seurakunnan johtajuutta ja virkoja, kyseinen opetus niveltyy Raamatussa myös seurakunnan oikeanlaiseen järjestykseen.

"Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus." (1. Tim. 3:2-4)

Sukupuoliperustaisuus ja kykyperustaisuus

  Olen usein törmännyt oletukseen, että tiukasti Raamatun opetukseen em. kohdissa pitäytyvä uskovainen on myös yhteiskunnalliselta ajattelultaan perinteistä sukupuoliperustaista tehtävienjakoa kannattava. Oletus ehkä johtuu lisääntyneestä kiinnostuksesta traditionalismiin, jossa yhteiskunnallinen ajattelu on jossain määrin patriarkaalista.

Vaikka olen itsekin koti, uskonto ja isänmaa -ajattelijana jonkinasteinen perinteiden vaalija, yhteiskunnallisessa elämässä torjun patriarkaalisuuden. Yhteiskunta ei ole seurakunta, ei edes kristinuskoenemmistöisessä maassa (mikäli esimerkiksi Suomea enää voi sellaiseksi luonnehtia). 

Yhteiskunnassa kannatan kyky- ja ansioperustaista valintaa johtotehtäviin ja valta-asemiin. Näin ollen torjun sukupuoliperustaisen valinnan niin patriarkaalisuuden kuin esimerkiksi naiskiintiöidenkin osalta.

Yhteiskunnassa vallitkoon siis kykyperustainen valinta. Ja seurakunnassa toteutukoon se mikä Raamatussa opetetaan eli sekä sukupuoliperustainen että kykyperustainen valinta; pelkkä miessukupuolihan ei tietenkään riitä, vaan Raamatun mukaan paimenen ja opettajan virkaan valittavan miehen tulee täyttää pitkä ja melko vaativa lista sopivia kykyjä ja ominaisuuksia. Raamatun opetus seurakunnan johtotehtävistä ohjaa siis sekä patriarkaalisuuteen että kykyperustaisuuteen: kyvykäs henkilö valitaan miesten joukosta.

  Eikö minua naisena yhtään närkästytä Raamatun opetus, jonka mukaan oman sukupuoleni edustajia ei kelpuuteta seurakunnan johto- ja opetustehtäviin? Siis vaikka en itse ole koskaan ollut kiinnostunut minkäänlaisista johto- ja esiintymistehtävistä ujon luonteeni takia, niin eikö se ole nyppinyt edes periaatteen tasolla?

Uskonelämäni alkuvuosina aihe kiinnosti minua sen verran, että tutkin sitä Raamatun äärellä sekä kuuntelin aihetta koskien paljon raamatunopetusta ja erilaisia näkemyksiä, miksi asia on niin kuin on. 

Alkuvuosien ehkä lievän periaatetason närkästyksen jälkeen minun on ollut helppo hyväksyä Raamatun opetus tältäkin osin. Syynä on Jeesus. Raamatun mukaan seurakunnan pää, Hän joka on kaiken yläpuolella, on Jeesus Kristus. Jos ja kun itse Jeesus on johtajien johtaja ja paimenien Paimen, niin en voi tällaista kokonaisuutta vastustaa. Apostoli kirjoittaa Jeesuksesta:

"Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi." (Ef. 1:22-23)

Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen, tavoiteltaessa kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimista, on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Yritän elää kuin Joosef, osa 2

  Vuoden alussa kerroin uudenvuodenlupauksestani, että yritän elää kuin Joosef. Nyt kesällä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta.

  Miksi juuri Joosef on minulle niin erityinen uskon esikuva? Millaisia oivalluksia olen saanut Joosefin kertomuksen äärellä?

Miksi Joosef?

  Nyt kun vuosi on edennyt reiluun puoleenväliin olen palannut miettimään uudenvuodenlupaustani, että eläisin kuin Vanhan Testamentin Joosef. Joosef on minulle erityisen tärkeä siksi, että tutustuessani häneen sain aikoinani kunnon opetuksen liittyen vaikeuksiin ja elämään uskovaisena. 

Mielikuvani Joosefista oli se että hän kuului Raamatun onnekkaisiin: hän vain liiti läpi elämän kevyin askelin, ja kaikki aina lopulta koitui hänen parhaakseen.

Kuva: Pixabay / Sanna

Verrattuna vaikka Jobiin, Daavidiin, Jeremiaan ja moniin muihin Raamatun ihmisiin, myös esimerkiksi isäänsä Jaakobiin, Joosef vaikutti Jumalan kultapojalta, jolla kaikki aina meni nappiin. Tätä mielikuvaa toki vahvisti se, että Joosefin kertomuksessa sanotaan ihan suoraan pariinkin otteeseen: "Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

Mutta erään kerran Joosefin kertomusta lukiessani tajusin hämmentyneenä, että hänellähän oli ihan hirveästi vaikeuksia, sydäntä särkeviä menetyksiä ja traagisia tapahtumia elämässään. Ja nekin kerrotaan kaikki suoraan. 

Sitä paitsi minähän olin aina tiennyt ne – melkein kaikkihan tietävät, että Joosef oli se jonka omat veljet kateuksissaan möivät orjaksi Egyptiin ja joka heitettiin syyttömänä vankilaan ja joka joutui elämään vieraan kansan keskellä niin kauan että oli ehtinyt tulla muukalaiseksi omille veljilleenkin kun jälleennäkemisen hetki viimein koitti. Jumala ei todellakaan säästänyt Joosefiakaan rajuilta vaikeuksilta!

Raamattu siis antaa Joosefista mielenkiintoisen todistuksen: hän oli kovia kokenut mies jolla aina oli onni mukanaan.

Joosef on esimerkki uskovaisesta joka elää olosuhteiden yläpuolella. Olen Raamatussa kerrotun perusteella edelleen sitä mieltä, että Joosef liiti läpi elämänsä kevein askelin. Hänen elämänsä oli rankka, mutta Herran läsnäolo kohotti häntä ja kevensi kulkua. Joosef luotti lujasti Jumalaan ja Jumalan suuren suunnitelman toteutumiseen omalla kohdallaan, ja sen takia hän pystyi elämään ajallisten olosuhteidensa yläpuolella.

  Olen itse tosi herkkä ja helposti hätääntyvä. Sen takia olen valinnut nimenomaan Joosefin erityiseksi uskon esikuvakseni. Tarvitsen Jumalaa ylläpitämään luottamustani siihen että elämä kantaa.

Tänä kesänä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta. Liian innokkaan porrastreenin seurauksena polviini tuli rasitusvamma joka alkoi oireilla kesäkuun lopussa, ja nyt heinäkuun olen joutunut viettämään neljän seinän sisällä polvia lepuuttaen. Sentään sää on suosinut! Vilpoisten ilmojen ansiosta ei ole tarvinnut läkähtyä kun katselen kesää ikkunan läpi.

Joosefin profeetallinen uninäky – kristityille annettu lupaus

  Sittemmin olen saanut toisenkin oivalluksen liittyen Joosefiin uskon esikuvana. 

Vanhan Testamentin ihmisten aikaan ei tietenkään vielä ollut Raamattua. Siihen aikaan uskovaiset, kuten Abraham, Iisak ja Jaakob sekä Joosef, saivat tietää Jumalan tahdosta eri tavoin: jotkut kuulivat Jumalan äänen, joillekuille enkelit tulivat tuomaan sanaa, joillekuille Jumala antoi uninäkyjä johdatukseksi... Joosef on tunnettu tuosta viimeksi mainitusta. Hän näki jo nuorukaisena profeetallisia unia, mm. sellaisen, jossa hänen veljiensä viljalyhteet kumarsivat hänen lyhdettään pellolla.

Omituinen uni. Jopa vähän ylimieliseltä kuulostava. Ei ihme että veljet ottivat itseensä kun Joosef innostuneena selitti suurta untaan heille. 

Mutta Joosefiin itseensä uni vaikutti juuri oikealla tavalla. Hän ei unohtanut untaan. Hän vaistosi että sillä on profeetallinen merkitys. Hän uskoi että jollain tavalla uni vielä tulee toteutumaan; hirvittävien vaikeuksien keskellä hän uskoi että kaikki vielä koituu hänen ja hänen perheensä parhaaksi. Ja kun veljet vuosikymmeniä myöhemmin Egyptissä kumartuivat korkeaan asemaan nousseen Joosefin eteen tietämättä kuka tämä oli, Joosef muisti unensa...

Meillä nykyajan uskovaisilla on enemmän kuin uninäky – meillä on Raamattu!

  Jos ja kun haluamme elää kuin Joosef, lujasti Jumalaan luottaen ja niin kevein askelin kuin mahdollista, ajallisten olosuhteidemme yläpuolella, meidän tarvitsee vain muistaa Raamatun lupaukset, jotka Jumala on antanut meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen.

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." (Room. 8:28)