tiistai 28. toukokuuta 2024

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.



Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.


Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor


Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.


"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.


Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 


"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)


Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.




tiistai 14. toukokuuta 2024

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.


Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 



Kuva: Unsplash / Jan Canty


Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.


Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.


Joseph Merrickin runonsäkeet 


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 
en pelkäisi mitään pahaa, 
sillä sinä olet minun kanssani. 
Sinä suojelet minua kädelläsi, 
johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 


"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 
kaikkina elämäni päivinä, 
ja minä saan asua Herran huoneessa 
päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)





tiistai 30. huhtikuuta 2024

Suomalaisen kansanluonteen erityispiirre

  Miksi Eino Leinon runon kertoja antaa neuvon "Kell' onni on, se onnen kätkeköön"?

  Ensi viikolla vietettävän suomalaisuuden päivän kunniaksi pohdin suomalaista kansanluonnetta Eino Leinon runojen kautta.

  Miten kristinuskon sanoma sopii suomalaiseen kansanluonteeseen?



Laulu onnesta



Kuva: Pixabay / jplenio


  Aikoinaan koulussa piti kirjoittaa aine valitsemastaan suomalaisesta runosta. Jostain syystä monet päätyivät valikoimassa olleeseen Eino Leinon runoon Laulu onnesta. Ehkä syynä oli runon lyhyys ja, ainakin näennäinen, helppotulkintaisuus.

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön, 

kell' aarre on, se aarteen peittäköön, 

ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. 

Kell' onni on, se käyköön korpehen 

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan."

– Eino Leino

Kirjoitelmien palautustunnilla keskustelimme opettajan johdolla runon tulkinnasta. Yhteistuumin päättelimme, että se kertoo kateudesta, vieläpä suomalaisesta kateudesta. Kätke onnesi, koska kateuttaan ihmiset kuitenkin yrittäisivät tuhota sen!

Muistan vieläkin, kuinka opettaja kysyi huvittuneena, olemmeko sitä mieltä että suomalaiset ovat erityisen kateellista porukkaa, ja me teinit vastasimme, että kyllä niin on.

Nykyään, luettuani enemmän Eino Leinon runoja, tulkitsen runon eri tavalla. Palaan siihen myöhemmin. 


Lapin kesä ja suomalainen mielenlaatu 

  Myös Lapin kesä, Eino Leinon toinen tunnettu runo, avautuu minulle nykyään eri tavalla kuin nuorena. 

Kertoja pohtii suomalaisten kansanluonnetta, joka on erilainen kuin eteläisten kansojen ihmisten: "Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo."

Ja täällä nekin, jotka ovat toiveen, aatteen ja tunteen miehiä, kaatuvat ja maatuvat varhain tai "kesken toimiansa katkeavat".

Aiemmin luulin runon kertovan lyhyesti ja nykykielellä ilmaistuna kaamosmasennuksesta. Väittäähän kertoja suoraan, että syynä suomalaisten "varhaiseen vanhuuteen", siis jonkinlaiseen raskasmielisyyteen ja apeuteen, on "Lapin suvi", jossa kaikki kukkii nopeasti ja linnunlaulu jää lyhyeksi. 

Pohjoinen kesä on lyhyt – valtaa näillä leveysasteilla pitää kylmä, pimeä, ankara talvi.

Mutta tarkempi lukeminen osoittaa tulkinnan liian simppeliksi. Myöhemmissä säkeistöissä kertoja nimittäin paljastaa, että suomalaisten "varhaisen vanhuuden" yksityiskohtaisempi syy on "aatteettomuus". 

Joutsenet ovat runossa "suurten aatteiden" vertauskuva. Joutsenet, "aatteen valkolinnut", viivähtävät täällä pohjoisessa vain hetken ja lähtevät sitten valaisemaan muita maita.

Eteläisempien kansojen ihmiset ovat enemmän aatteen miehiä ja naisia. Mitä runoilija tarkoitti aatteella, aatteellisuudella?


Kuva: Pixabay / Andreas Glöckner

Eino Leino eli 1800-luvulla, joka oli romantiikan ja idealismin aikaa Euroopassa. Mielestäni monissa hänen runoissaan pohditaan suurten aatteiden, siis ideoiden, ja käytännön todellisuuden välistä ristiriitaa ja sopusoinnun etsimistä, niin yhteisöllisellä tasolla kuin yksittäisen ihmisen mielessä. Esimerkiksi runot Näin unta kesästä kerran, Virta venhettä vie ja Hymyilevä Apollo käsittelevät tätä, ainakin oman tulkintani mukaan.

Aatteellisuudella tarkoitetaan Lapin kesässä jonkinlaista henkevyyttä, ihanteellisuutta, runollisuutta, kaunosieluisuutta, haaveellisuutta... Suuret aatteet innoittavat ja sytyttävät tunteen paloa. Tällainen on kertojan mukaan vähäisempää suomalaisilla kuin eteläisemmän Euroopan kansoilla.

  Miten kesän lyhyys aiheuttaa aatteen köyhyyttä, kaunosieluisuuden ja haaveellisuuden vähäisyyttä?

Tulkintani mukaan se aiheuttaa sitä välillisesti. Ilmastomme, joka on suurimman osan vuodesta ankara, ohjaa suomalaisia keskittymään käytännön todellisuuteen. Haaveilevuus ja kaunosieluisuus nähdään jopa vaarallisena haihatteluna: haaveilija saattaa unohtaa elämän karut tosiasiat ja menehtyä kylmyyteen, pimeyteen ja nälkään.

Eino Leinon aikana suomalaiset, esivanhempamme, taistelivat myös Venäjän sortotoimia vastaan, oman itsenäisyytemme ja vapautemme saavuttamiseksi. Itse asiassa vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti geopoliittinen todellisuutemme, jota emme pääse pakoon, on aina pakottanut suomalaiset huolehtimaan ja varautumaan, enemmän kuin vaikka ruotsalaiset. 

Toisaalta taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta innoitti yleiseurooppalainen kansallisromanttinen aate, joten käytännön tavoitteet voivat saada voimaa aatteista, toiveista ja haaveista.

  Minun on mahdotonta arvioida, ovatko käytännöllisyys ja haaveilevuuden torjuminen haihatteluna oikeasti suomalainen erityispiirre, koska en ole viettänyt pitkiä ajanjaksoja ulkomailla. Niinhän se on, että oman kulttuurinsa erityispiirteet pystyy erottamaan vasta sitten, kun on elänyt toisessa kulttuurissa.

Ulkosuomalaiset kyllä monesti puhuvat siihen malliin, että täällä ollaan selkeästi enemmän käytäntöön keskittyviä ja vähemmän esim. estetiikkaa ja romantiikkaa arvostavia kuin heidän asuinmaissaan. Ja kyllä sekin jotain kertoo, että viime vuosien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä suomalaisten käytännön varautuneisuus on herättänyt ihailua maailmalla.

  Käytännöllisyys on ehdottomasti hyve. Siitä ei pidä pyrkiä eroon eikä sitä pidä yrittää jotenkin korvata aatteellisuudella. Sitä paitsi en minä ainakaan näe mitään syytä, miksi käytännöllisyys ja haaveilevuus eivät voisi asua samassa ihmisessä. Joten ongelmana ei ole käytännöllisyys.

Mikä se ongelma sitten on?


Kell' onni on...

  Kun käytännöllisyys on kulttuurissa korkein hyve, haaveilevuuteen ja kaunosieluisuuteen aletaan suhtautua torjuvasti, sitä saa pilkata ja vähätellä.

Pilkallisesti suhtautuva repii alas muiden kaunosieluisuutta ja kieltää sen itseltään, ei anna itselleen lupaa haaveilla, ajatella käytännön olosuhteet ylittäviä kauniita asioita. Mielestäni se on se ongelma. Jos aatteellisuus puuttuu, elämä voi käydä liian rankaksi.

Olen itse ilmeisesti epätyypillinen suomalainen siltä osin, että tipahdan kahtiajaossa aivan selkeästi aatteellisen mielenlaadun osastolle. Olen periaatteellinen ja haaveileva niin voimakkaasti, että se omasta mielestänikin lähentelee joskus haihattelua.

Vaikka käytännöllisyys sinänsä on ehdottomasti hyve (ja yritän itsekin olla käytännöllisempi), sen kanssa valitettavasti joskus käsi kädessä kulkeva lyttääminen ja pilkkaaminen on paha asia meille kaikille. Varmaan jokainen on joskus mahtavasta ideasta innostuneena saanut kuulla olevansa typerä, lapsellinen, hyväuskoinen ja "ei tule onnistumaan", "keskity vain hyödyllisiin asioihin", "älä kuvittele liikoja", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" jne.

Lakkasin itse nuorena liiemmin puhumasta korkealentoisemmista ajatuksistani. 

  Tästä pääsen vihdoin takaisin Laulu onnesta -runon nykyiseen tulkintaani. Mielestäni onnella tarkoitetaan siinä kaunosieluisuutta, aatteellisuutta. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tarkoittaa siis, että jos olet sielultasi runollinen ja haaveileva, älä avaudu aatteistasi muille. Muut eivät välttämättä arvosta sellaista ja saattavat yrittää repiä sinunkin alas sinunkin haaveesi ja toiveesi.

Kertoja ei siis viittaa kateuteen. Mielestäni säe "ei onni kärsi katseit' ihmisten" viittaa siihen, että kaunosieluisuus ja myönteinen elämänasenne on haavoittuvainen kovalle ja kyyniselle kommentoinnille. 

  Käytännöllisyys on järkevyyttä, mutta jos kolikon kääntöpuolena on haaveiden torjuminen, seurauksena voi olla toivottomuus, niin suuri synkkyys, että järjenvalokin sammuu: "Miks' täällä niin on monta mielipuolta, miks' vähän käyttäjiä kanteleen?"


Millaisille ihmisille kristinusko sopii?


"Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,

riemuitkaa, maan asukkaat!

Laulakaa hänen nimensä kunniaa,

kiittäkää ja ylistäkää häntä." (Ps. 66:1-2)


  Hyvä uutinen on, että kristinusko ei palaudu mihinkään maailman jakolinjoihin. Evankeliumi on julistettu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle mielenlaadusta ja luonteenpiirteistä riippumatta.


Kuva: Pixabay / Isto Hurmekoski


Yksi ärsyttävimmistä kristinuskoon kohdistuvista ennakkoluuloista on, että kristinusko sopii lähinnä kaunosieluisille ihmisille, jotka ovat ovat liian herkkiä ja hauraita tämän maailman ankaralle todellisuudelle. Että kristinusko olisi jonkinlaista todellisuuspakoisuutta.

Joku toinen voisi puolestaan väittää, että kristinusko ei sovi kaunosieluisille haaveilijoille, koska heille uskonasiatkin ovat vain jotain höttöisiä aatteita ja Jumalan sanan arvo typistyy sen runolliseen kauneuteen.

Oma todistukseni aikuisena uskoon tulleena kristittynä kumoaa nuo molemmat ennakkoluulot: uskovaisena olen saanut rohkeutta nimenomaan katsoa tätä syntiin langennutta maailmaa ja ihmisyyttä, ja itseäni syntisenä ihmisenä, sellaisena kuin se on. Todellisuus on usein raadollinen ja ankara.

Evankeliumi – pelastus syntiemme sovittajassa, Jeesuksessa, uskon kautta – on voimallinen löytämään tiensä kaikenlaisten kerrosten läpi ihmisen sydämeen. Evankeliumi on julistettu niillekin, jotka ovat rakastuneet rumuuteen ja hellivät sydämessään kyynisiä ajatuksia sekä niille, jotka ovat sekä todellisuuden että aatteiden musertamia, masentuneita ja vailla toivoa.

  Ja vielä kauneudesta... Kauniiden aatteiden lisäksi Lapin kesässä puhutaan kauneudesta, joka on kiistattomasti todellista ja johon kaikilla ihmisillä maailmassa on pääsy: luonnon kauneudesta. Se ei ole vain jotain haavetta ja ideoita tai kauneuden potentiaalia, jonka jotkut hahmottavat ja toiset eivät.

Järvimaisemaa katsellessaan tai kuunnellessaan peipposten laulua tai puidenlehvien suhinaa tuulessa jokainen voi pohtia, mistä se kaikki on saanut alkunsa.




tiistai 16. huhtikuuta 2024

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.



 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 


Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.


Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:


"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)


"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 


"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)


Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 


"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)




tiistai 2. huhtikuuta 2024

Sieluton ystävä – kriittisiä pohdintoja tekoälykeskustelusta

  Tekoälyn tuleminen laajasti ihmisten käyttöön ChatGPT:n muodossa on nostanut syvältä ihmisyydestä pinnalle taipumuksia ja oletuksia, jotka hämmästyttävät minua.



Hämmentäviä ilmiöitä 

  Vielä pari vuotta sitten pidin epätodennäköisinä, ja ainakin kaukaisina, tulevaisuusskenaarioina scifi-elokuvia, joissa ihminen loi itselleen merkityksellisen "ihmissuhteen" tekoälypersoonan kanssa. Ex Machina (2014) lienee näistä tunnetuimpia. Pidin elokuvia aina huvittavan epärealistisina: ei kai kukaan oikeasti tyytyisi suhteeseen pitkälle kehitetynkään tietokoneohjelman kanssa...


Kuva: Unsplash / Alexander Sinn


Nyt yhtäkkiä elämme maailmassa, jossa jotain tuon kaltaista on jo tapahtunut. Kuulin tapauksesta jossa ihmiset olivat luoneet romanttisia suhteita tekoälyn kanssa, jonka eräs yhdysvaltalainen yritys oli laittanut nettilevitykseen. Kun yritys sai tietää asiasta ja ohjelmoi tekoälyyn rajoituksia niin, ettei sitä enää voi käyttää moiseen tarkoitukseen (mm. seksiaiheinen sanasto rajattiin pois), nuo ihmiset kokivat sydämensä särkyneen! Tekoälytyttöystävät ja -poikaystävät eivät enää vastanneet lepertelyihin. 

  Tekoälykeskustelussa yleensä pohditaan sitä, miten uusi teknologia tulee ajan mittaan vaikuttamaan ihmisten ajatteluun. Itse en ole vielä edes ehtinyt ruveta pohtimaan tulevia vaikutuksia, kun siinä, mitä tekoälyn tuleminen on paljastanut jo tämänhetkisestä ihmisyydestä, on ollut niin paljon mietittävää. 

Teknologinen uutuus on nostanut pintaan sielullisia ilmiöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Mikä selittää tekoälyn kanssa luodut "ihmissuhteet"? Yksinäisyys? Vai onko kyse omahyväisyydestä ja mukavuudenhalusta: halutaan kumppaniksi olio, joka muokkautuu käytössä juuri omien mieltymysten ja fantasioiden mukaiseksi, jolla ei ole omaa tahtoa eikä inhimillisiä heikkouksia? 

Pidin vastenmielisenä mainitsemaani elokuvaa Ex Machina. Nuori mies, tekoälykeksijän apulaiseksi päässyt koodari, "rakastui" tekoälyrobottiin, joka oli rakennettu hemaisevan nuoren naisen näköiseksi. Nuorukainen oli älykäs ja empaattinen, mutta kaiken kaikkiaan täyshöhlä.

Sivuhuomautuksena... Minusta on mielenkiintoista, että elokuvien tekoälyhahmot ovat lähes aina naispuolisia, yleensä hunajaäänisen nuoren naisen hahmoisia. Myös todellisen elämän tekoälyäänet ja -robotit vaikuttavat useimmiten olevan naispuolisia. Monet varmaan muistavat Sophian, ai-perustaisen humanoidirobotin, joka kiersi maailmaa vuonna 2016. Tekoälyrobottien edeltäjä, ensimmäinen ihmistä esittävä robotti vuodelta 1966, oli sekin naishahmoinen, nimeltään Eliza. Eikä toki pidä unohtaa Applen virtuaaliavustajia Alexaa ja Siriä. 


Tietokoneen sammuttaminen eettisenä ongelmana

  Vai onko kyse (uudenlaisesta) ajattelutavasta, jossa ihmisen ja tietokoneohjelman välillä ei nähdä olevan mitään ratkaisevan tärkeää eroa?

Myös tekoälykeskustelussa itsessään on noussut pinnalle joitain hämmentäviä oletuksia, joiden olemassaolosta tai ainakaan yleisyydestä en ollut tietoinen. Olen törmännyt niihin varsinkin tulevaisuuden mahdollisia kehityssuuntia koskevissa keskusteluissa, joissa puhutaan pitkälle kehitetystä tai itseorganisoituneesta tekoälystä – sellaisesta, joka sanoo olevansa tietoinen olento. 

Jotkut nimittäin väittävät että ei ole mielekästä tapaa erottaa toisistaan ihmisen tietoisuutta ja "tekoälypersoonan" tietoisuutta. Näille keskustelijoille eron tekeminen on suuri filosofinen pulma!

Aluksi tuumin, että ehkä he tavallaan tarkoituksellisesti, keskustelua herättääkseen, ongelmallistavat yksinkertaista asiaa. Nyt olen alkanut harkita mahdollisuutta, että osa ihmisistä ihan oikeasti painiskelee sellaisten kysymysten kanssa kuin että mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Esimerkiksi kuulin jonkun tekoälytutkijan pohtivan olisiko eettisesti hyväksyttävää sammuttaa tekoäly, joka sanoo olevansa tietoinen ja että sillä on tunteet ja että sitä loukkaa ja sille aiheutuu kärsimystä, jos sitä käyttävä ihminen sammuttaa sen, siis sulkee laitteen off-nappulaa painamalla.

Minulle vastaus on selviö: totta kai olisi, samoin kuin on eettisesti ongelmatonta sammuttaa mikä tahansa muukin tietokone tai vaikka taskulaskin. 

Se että tekoälypohjainen ohjelma prosessoi suuremman määrän informaatiota kuin tavallinen tietokoneohjelma tai taskulaskin, ei muuta asiaa miksikään. Kyseessä on kuitenkin vain ihmisen rakentama kone. Se ei ole elävä olento, se ei tunne kärsimystä (vaikka olisi ohjelmoitu sanomaan niin), sillä ei ole eikä kuulukaan olla oikeuksia yhteiskunnassa.

Vaikka tekoälytietokone olisi rakennettu ihmisen muotoiseksi ja näköiseksi ja sen omistaja sanoisi elävänsä parisuhteessa sen kanssa ja vaikka tekoäly itse sanoisi olevansa tietoinen, tunteva olento, se ei olisi tietoinen eikä tunteva eikä elävä eikä edes verrattavissa ihmiseen. Joten vaikka joku hakkaisi sen vasaralla tuusan nuuskaksi, hän syyllistyisi vain omaisuusrikokseen.

  Eniten ärsyttää kun joku yrittää empatiaan vetoamalla taivutella kaltaistani terveen järjen suhtautumista edustavaa ihmistä: ajattele nyt jos sinun tietoisuutesi joku yrittäisi sammuttaa väkivalloin – miltä sinusta tuntuisi? 

 

Kuva: Pixabay / geralt

Pidän hämmentävinä tuollaisia rinnastuksia. Ei koneita kohtaan ole mielekästä tuntea empatiaa. Myötätuntomme kuuluu ihmisille ja muille eläville olennoille. Rinnastukset ovat loukkaaviakin – olemmehan me ihmiset Jumalan kuvakseen luomia sielullisia olentoja!

Niin, tekoäly pitkälle kehitettynä versionakin on sieluton. Haluaisitko sinä sieluttoman ystävän tai elämänkumppanin?


"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7)




tiistai 19. maaliskuuta 2024

Kärsivän todistus on vahvempi

   Miksi kärsivän Jobin todistus vahvistaa uskoani enemmän kuin vauraiden, menestyneiden ja terveiden uskovaisten todistukset?


Menestysteologia

  Tuoreena uskovaisena satuin katsomaan amerikkalaisen kristillisen tv-ohjelman, jossa kerrottiin todistuksia uskon puolesta. Kaikki todistukset koskivat raha-asioita ja terveyttä. Joku kertoi olleensa taloudellisissa vaikeuksissa, kunnes Jumala kuulemma oli luvannut hänelle, että "vuoden päästä tulet olemaan upporikas". Ja totta tosiaan, pian hän sai bisnesidean, ja rahaa alkoi tulla ovista ja ikkunoista.


Kuva: Pixabay

Ohjelman esiintyjät varmaan halusivat todistuksillaan vahvistaa katsojien uskoa, mutta ainakaan minuun niillä ei ollut vaikutusta. Taloudelliseen menestykseen liittyvistä todistuksista minulle tuli oikeastaan paha mieli. Ne lässäyttivät kristinuskon ihmeellisen sanoman, joka on voimallinen muuttamaan ihmisen koko elämän sydämestä lähtien, vain yhdeksi pinnallisen maailman hölynpölyjutuista.

Sairauksista parantuneiden puolesta olin toki iloinen, mutta eivät heidänkään todistuksensa minuun suurta vaikutusta tehneet.

Myöhemmin sain tietää, että ohjelman edustamaa suuntausta kutsutaan kristittyjen keskuudessa menestysteologiaksi. Se on harhaoppi, jossa painotetaan uskovaisten ajallista menestystä, kuten juuri terveyttä ja mammonaa.

  Mutta muutenkaan todistukset ihmeparantumisista eivät ole minulle vahvimpia uskontodistuksia, vaikka eivät ne kaikki ole menestysteologiaa.

Raamatussakin kerrotaan Jumalan tekemistä parantamisihmeistä ja jopa kuolleista herättämisistä. Aineelliseen runsauteen perustuvia ihmeitäkin on, nimittäin ruokaihmeet: erämaassa vaeltaville israelilaisille ilmestyi taivaasta mannaa, 2. Kuninkaiden kirjassa kirjassa profeetta Elisa kohtasi köyhän lesken joka sai Jumalan ihmetekona öljyä jolla maksaa velkansa, Uudessa Testamentissa Jeesuksen jakamat viisi leipää ja kaksi kalaa riittivät viidelle tuhannelle miehelle.


Terveys, menestys, vauraus... kuolema

  Läheiseni voivat todistaa, että arvostan terveyttä valtavasti. Uskon myös Jumalan parantamisihmeisiin. Olen saanut kokea ja läheltä todistaa sairauksista parantumisia, joiden uskon olleen Jumalan antamia rukousvastauksia.

Toisaalta niin hieno asia kuin terveys onkin, se ei parhaimmillaankaan kestä kovin kauan. Sekin nainen, jonka Jeesus paransi verenvuotoa aiheuttavasta sairaudesta (Matt. 9:20-22), vanheni ja kävi raihnaiseksi tai mahdollisesti sairastui myöhemmin johonkin toiseen sairauteen, ja lopulta kuoli. Lasarus, jonka Jeesus herätti kuolleista, lopulta kuoli toisen ja viimeisen kerran ruumiillisesti. 

Jeesuksen ihmeparannusteot olivat ennen kaikkea tunnustekoja, jotta ihmiset tietäisivät että Hän on se joka sanoo olevansa. Ihmeelliset teot todistivat Jeesuksen voimasta ja vallasta. Ne eivät olleet tätä ajallista elämää koskevia mainoksia tai tarjouksia, tyyliin "jos uskot Jeesukseen, parannut sairauksista etkä enää koskaan sairastu uudestaan".

Jeesus sanoi tämän ihan suoraan parantaessaan halvaantuneen miehen (Matt. 9:5-8). Ensin Hän oli sanonut vuoteella makaavalle miehelle vain lohdulliset sanat: »Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.» 

Paikalla olleet lainopettajat kauhistelivat, miten Jeesus voi noin suuria luvata – vain Jumalallahan on valta antaa anteeksi syntejä. Silloin Jeesus kysyi "Kumpi on helpompaa, sanoa: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse ja kävele’?"

Vasta sen jälkeen Hän teki ihmetekonsa: "Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» – hän puhui nyt halvaantuneelle – »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.»". Ja halvaantunut parantui välittömästi, nousi ja käveli. 

Hämmästyttävän ihmeteon tarkoitus oli todistaa Jeesuksen valtasuuruudesta antaa anteeksi syntejä. Parantunut mies oli varmaan ikionnellinen kävelykyvystään, mutta se oli sittenkin toissijaista. 

Tämä ajallinen elämä ei ole se, jonka on tarkoitus olla (pysyvästi) tervettä, vaurasta ja menestyksekästä. Lasaruksen Jeesus herätti kuolleista, mutta ennen kaikkea se oli todistus siitä, että Hänen nimessään uskovat tulevat kerran heräämään ikuisen elämän ylösnousemukseen. 


Jobin todistus on vahvempi

  Uskon täytyy kestää, vaikka tuo kaikki – hyvinvointi, terveys, vauraus – tuhoutuisi. Sen täytyy kestää läpi kivun, kärsimyksen, masennuksen, ahdistuksen, puutteen...

  Siksi Saatana oli mielestäni osittain oikeassa ottaessaan Jobin suhteen esiin olosuhteiden merkityksen. Kestäisikö Jobin usko, vaikka Jumala sallisi hänelle onnettomuutta ja kärsimystä? Saatanan teoriahan oli, että Job on uskossa Jumalaan lähinnä tai yksinomaan siksi, että Jumala sulkenut hänet siunaukseensa: suuri hyvinvoiva perhe, terveyttä, vaurautta, kunnioitettu asema yhteisössä.

Väärässä Saatana oli veikatessaan, että Job kiroaisi ja luopuisi Jumalasta, jos niin tapahtuisi. Job joutui uskonkriisiin hirvittävien koettelemusten myötä, mutta ei kironnut Jumalaa, ei luopunut Hänestä.


"Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

– Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:20-21)


  Kärsimys sinänsä ei ole erityisessä asemassa minulle. Olen pistänyt merkille, että tämä helposti ymmärretään väärin. En usko sanontaan "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" tms. Sen sijaan ajattelen että on suuri todistus, että ihminen kärsii tässä ajassa, mutta uskoo rakastavaan Jumalaan evankeliumin tähden. Uskon Jumalaan ja tiedän että Hän rakastaa minua, koska olen saanut syntini anteeksi ja saan elää Hänen lapsenaan.

Kärsivän uskovaisen todistus on vahvempi siksi, että hänen uskoaan on koeteltu ja se on kestänyt. Todistus kertoo minulle, että jos usko perustuu sille mikä on ikuista, on toivoa kuolinvuoteellakin.


Kuva: Pixabay / geralt

  Sairauksista, köyhyydestä ja nälästä kärsiminen on yhdenlainen uskonkoetus. Toisenlainen uskonkoetus on omasta syntisyydestä johtuva murhe; siltä osin elämä olisi huolettomampaa uskosta osattomana.

Kaikkein suurin ja merkittävin koetus, ja siten vahvin uskontodistus, on se kun uskovainen joutuu kärsimään nimenomaan uskonsa tähden. Hän voisi saada kärsimyksensä loppumaan, jos kieltäisi Jeesuksen. Apostoleista lähes kaikki kärsivät ja lopulta kuolivat marttyyreina eli Jeesuksen todistajina.

Apostoli Pietari sanoo kaikille uskovaisille:


"Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." (1. Piet. 1:6-9)




tiistai 5. maaliskuuta 2024

Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.


Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 


Kuva: Unsplash / Nandha kumar


Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 


Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.


Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...


Kuva: Usplash / maira co


Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.


"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)


Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 


"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)