tiistai 20. helmikuuta 2024

Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.



Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.


Kuva: Unsplash / Quasi Misha


Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?


Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"


Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 


Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.




tiistai 6. helmikuuta 2024

Tunteellinen suhde Jumalaan

  Tunnen syvää rakkautta ja loputonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Joskus liikutun ilon kyyneliin ajatellessani evankeliumia ja Jeesuksen ihanuutta.

  Usko ei kuitenkaan perustu tunteisiin.


"Mikä lämmin läikähti rinnassani..."

  Kirjailija ja suomentaja Hilja Haahti (1874-1966) kirjoitti runon Huurteinen aamu. Kertoja lähtee aamuvarhain kävelemään metsään, "kuusten ja honkien holvistoon", ja ihastelee kuinka "joka oksalle aamu helmiä tuhlaa, sananjalka ja sammal viettävät juhlaa".

Runo päättyy sykähdyttäviin säkeisiin. Kertoja näkee huurteisessa maassa jalanjäljet: "Vain yhdet ainoat askeleet ovat valkoista polkua astuneet. Mikä lämmin läikähti rinnassani: on tästä kulkenut rakkaimpani."

Hän tuntee ensin rakkauden läikähtävän rinnassaan, ja vasta sitten tajuaa, mikä tunteen aiheutti: askeleet olivat hänen rakkaimpansa, ehkä puolison, jättämät.


Kuva: Unsplash / Annie Spratt


  Olen itsekin kokenut sen, että rakkauden tunne läikähtää sydämessä ennen kuin tiedostaa, mikä sen on aiheuttanut. Sellainen tunne on voimakkaasti kouraiseva ja liikuttava, koska tavanomaiset ajatukset rakkauden kohteesta ja suhteesta häneen eivät vielä ole vaikuttaneet siihen. 

Vaikka nuo ajatukset olisivat myönteisiäkin, ne ohjaavat tunnetta tiettyihin tuttuihin uomiin ja heikentävät sen latausta nimenomaan tunteena. Tiedostamista edeltävä tunne on puhdas tunne.

Muistan erään tällaisen kokemuksen muutaman vuoden takaa. Olin markkinoilla ihmisjoukon keskellä. Katsellessani joitain koriste-esineitä ihan omissa ajatuksissani tunsin yhtäkkiä selittämättömän rakkauden läikähdyksen sydämessäni. Korvani olivat hahmottaneet jotain tuttua ja rakasta arkisen puheensorinan keskeltä. 

Käännyin ympäri ja näin kojun, jossa myytiin sisustustauluja, niissä luki mietelauseita ja muita sitaatteja. Joku oli lukenut ääneen eräässä taulussa olevan sitaatin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)


Entä uskoa nakertavat tunteet?


  Tuoreena uskovaisena ihmettelin, miksi pastorit ja raamatunopettajat niin paljon painottivat, että usko ei ole tunneasia. Jumalan sanaan täytyy vain luottaa, "tuntui miltä tuntui".

Se vaikutti melkein tunteiden vähättelyltä, ainakin verrattuna valtakulttuuriimme, jossa korostetaan tunteita ja "sydämensä seuraamisen" tärkeyttä. Yhtäkkiä olinkin keskellä ihan toisenlaista kulttuuria, jossa etsittiin vastauksia ja suuntaa elämälle Kirjoituksista, Jumalan ilmoituksesta.

Nyt ymmärrän miksi sitä on tarpeen painottaa.

  Rakkaudenläikähdykset ja vaikka voimakkaat kiitollisuuden tunteet Jumalaa kohtaan ovat ihania, mutta entä jos tunteet ovat kielteisiä: ahdistusta, epäluottamusta, häpeää, pelkoa, pettymystä...? 

Muistan jonkun uskovaisen tilityksen netissä. Anonyymi kirjoittaja kertoi, että hänestä oli alkanut tuntua, että Jumala oikeasti vihaa häntä. Hänelle ja hänen perheenjäsenilleen oli sattunut niin paljon menetyksiä ja kärsimystä, että hänen oli vaikea enää uskoa, että Jumala, joka oli sallinut sen kaiken, voisi rakastaa häntä.

Tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä eikä niitä saa eikä tarvitse mitätöidä. Psalmien kirjoittajatkin ilmaisevat vuolaasti kaikenlaisia tunteitaan Jumalalle, mukaan lukien syvää epätoivoa. Yksi rajuimmista on psalmi 88, jonka kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Jumala on hänet hylännyt. Psalmi päättyy lohduttomiin sanoihin "nyt on seuranani enää pimeys."

Sain kuitenkin muiden keskusteluun osallistuneiden uskovaisten kanssa muistuttaa tätä nettikirjoittajaa, että usko ei perustu tunteisiin, vaan Jumalan sanaan, jonka ytimessä on evankeliumi: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Jos kerran uskomme, että evankeliumi on totta, meidän on uskottava myös, että Jumala rakastaa meitä. Nettikirjoittaja kaikesta huolimatta kertoi uskovansa evankeliumin, kun kysyin. Hänen pahat kokemuksensa ja niihin perustuvat tunteensa vain "väittivät" vastaan. 

Evankeliumin sanoma eli Jumalan rakkaus Jeesuksessa on se suurin ja keskeisin asia uskonsuhteessamme Jumalan kanssa. Mikään onnettomuus tai kärsimys, jonka Jumala meille sallii, ei kumoa sitä eikä voi painaa vaakakupissa enempää. 


Ainut varma perusta

  Todellinen usko Jeesukseen ei perustu tunteisiimme ollenkaan, ei edes niihin hyviin tunteisiin, kuten voimakkaisiin rakkaudenläikähdyksiin tai hetkittäin tulvahteleviin ihaniin ilon ja kiitollisuuden tunteisiin. Se perustuu Jumalan lupauksiin Raamatussa. 

Koska entä sitten, kun jonain päivänä tunne-elämämme joutuu myllerrykseen? Entä jos vaikka uupumuksen, ruumiillisen kivun tai taloudellisten huolien takia ne ihanat tunteet vaimenevat ja niiden tilalle tulee surua, pelkoa, epäluottamusta... Silloinhan suhteemme Jumalaan on vaarassa luhistua.

Jumalan sanaan perustuva usko taas on varmalla perustuksella silloinkin. Jumalan Pyhä Henki voi toki synnyttää meissä ilon tunteita keskellä murhettakin, olen itsekin saanut sen kokea, mutta senkin edellytyksenä on usko, jonka perusta on Jumalan sana. 


"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes 40:8)




tiistai 23. tammikuuta 2024

Ajattomasti viisaita käytännön neuvoja Raamatusta

  Jumalan sanasta löytyy tuhansia vuosia vanhoja käytännöllisiä periaatteita ja neuvoja, joita voimme soveltaa arjessa nykyäänkin. Käytännöllisyyden vuoksi ne ovat hyödyllisiä kaikille, eivät vain uskovaisille. 


Periaate järkevään taloudenhoitoon

  1. Mooseksen kirjan luvusta 41 löytyy viisas taloudellinen periaate. Joosef on erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Egyptiin, jossa jotkut ovat pistäneet merkille hänen kykynsä selittää unia. Joosefin viisaus kantautuu faaraon korviin ja tämä haetuttaa Joosefin luokseen, koska on itse nähnyt erikoisia unia.

Farao kertoo unestaan, jossa Niilin virrasta nousee ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sen jälkeen seitsemän laihaa lehmää. Lopuksi nämä seitsemän laihaa lehmää syövät lihavat lehmät, mutta näyttävät sen jälkeen edelleen yhtä laihoilta.


Kuva: Unsplash / Timothy Eberly

Aluksi Joosef toteaa faraolle, ettei hän itse pysty selittämään unta, mutta Jumala voi antaa suotuisan vastauksen. Sitten hän antaa profeetallisen selityksen unelle: ensimmäiset seitsemän lihavaa lehmää merkitsevät seitsemää tulevaa yltäkylläisyyden vuotta Egyptissä, kun taas seitsemän laihaa lehmää merkitsevät seitsemää nälkävuotta, jotka tulevat seuraamaan yltäkylläisyyden vuosia. 

Sitten siihen periaatteeseen. Joosef jatkaa selitystään: Egyptissä tulisi vauraina vuosina koota talteen paljon kaikkea syötävää ja varastoida viljaa, joka otetaan käyttöön nälkävuosien koittaessa. Tällä tavoin maa ei suistu nälän vuoksi perikatoon.

Kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kansantaloudellisella tasolla: kun yhteiskunnalla menee taloudellisesti hyvin, tulee elää säästeliäästi, ja kun menee huonosti, tulee käyttää säästettyä varallisuutta. Säästetyn varallisuuden kuluttaminen huonona aikana samalla elvyttää taloutta uuteen nousuun.

  No, en ymmärrä taloustiedettä oikeastaan ollenkaan enkä tiedä miten hyvin periaate on sovellettavissa nykyisenlaisessa talousjärjestelmässämme, mutta ainakin sen viisaus on ilmeistä henkilökohtaisessa taloudenhoidossa.

Periaatteen noudattaminen antaa taloudellista turvaa, ja turvallisuudentunnetta, sekä vauraampina että köyhempinä aikoina. Vauraampana mutta säästeliäänä aikana voi ajatella, että kaikkea on kyllä riittävästi, vaikkei sitä kulutakaan, ja köyhempänä aikana voi ostaa kaikkea mitä tarvitsee ja joskus omaksi ilokseen jotain ylimääräistäkin, vaikka tulot ovat huonot.

Periaatteen mukaan eläminen myös leikkaa elämäntyylistä äärimmäisyydet pois: vauraampana aikana ei ylenpalttisella kuluttamisella totuta itseään liian korkeaan elintasoon eikä köyhempänä aikana tarvitse sopeutua romahtaneeseen elintasoon.

Periaatteen ytimessä ovat siis itsestä riippumattomiin olosuhdemuutoksiin varautuminen sekä kohtuullisuus.


Profeetalle annettu leipäresepti

  Pari vuotta sitten katselin amerikkalaista YouTube-videota jossa puhuttiin markkinoiden terveellisimmistä leivistä. Asiantuntija arvioi erilaisten leipien ravintoarvoja. Hän kehui Pohjois-Amerikassa Ezekiel bread -nimellä tunnettua leipää, johon on leivottu mukaan palkokasveja kuten linssejä, ja siten se sisältää merkittävästi myös proteiinia.


Kuva: Unsplash / Gabriel Alenius

Ajattelin että tuohan on nerokas keksintö ja googlasin leivän. Kävi ilmi, että resepti on Raamatusta! Ezekiel on suomenkielisen Raamatun profeetta Hesekiel.

Hesekielin kirjan luvussa 4 kerrotaan, että Herra oli vihainen syntiselle kansalleen ja laittoi profeettansa eräänlaiselle nälkäkuurille kansan nähden. Herra sanoi, että profeetta Hesekiel saa tuona aikana juoda vain tietyn määrän vettä joka päivä sekä syödä tietyn määrän seuraavanlaista leipää:


"Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää. Se olkoon ravintosi niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän ajan, jotka makaat kyljelläsi." (Hes. 4:9)


Täytyy muistaa, että kuurin tarkoitus oli symboloida ihmisille Jumalan vihaa heidän syntiensä tähden. Sen takia Hesekiel sai Herralta ohjeeksi paitsi maata kyljellään, myös paistaa leipä tulella, jonka polttoaineena on käytetty lantaa (tämä valmistusohje ei tietenkään sisälly nykyiseen Hesekiel-leipään).

  Nykyisen proteiinibuumin aikana ihmiset yrittävät keksiä helppoja keinoja lisätä proteiinin saantiaan päivittäisessä ravinnossa. Mutta tosiaan, Raamatussa tämä ohje on ollut jo satoja vuosia. 

Googlaillessani aiheesta löysin joitain amerikkalaisten uskovaisten puheenvuoroja, joissa paheksutaan Hesekiel-leivän suosiota kristittyjen keskuudessa. Niissä tähdennetään reseptin kielteistä asiayhteyttä Raamatussa. 

Aiheellinen huomio, mutta itse silti ajattelisin, että leivän monipuolinen ravinteikkuus on, ja saattoi olla alkuperäisessä raamatullisessa yhteydessäänkin, merkityksellinen seikka. Ehkä Herra oli ajatellut, että Hesekiel saa erikoisleivästä tarvittavat ravintoaineet niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana, jonka vähäisellä ravinnolla kituuttamisen oli määrä kestää?


Apostolin ihmissuhdeneuvo

  Teini-ikäisenä katselin äitini kanssa jotain draamaelokuvaa, joka kertoi aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Elokuvassa mainittiin seuraava viisaus: "Älkää antako auringon laskea riitanne ylle." Äitini kehui neuvon viisautta, ja itsekin kirjoitin lauseen päiväkirjaani muistiin.

Riidat on hyvä sopia ennen nukkumaan käymistä. Ensinnäkin elämä on onnellisempaa, kun herää jokaiseen aamuun sovussa. Toiseksi, pitkittyneinä riidat alkavat elää omaa elämäänsä osapuolten mielissä, mikä tuottaa ajan mittaan lisää ongelmia, esim. virheoletuksia ja väärinkäsityksiä.


Kuva: Unsplash / Jonny Gios

Parikymmentä vuotta myöhemmin löysin lauseen Raamatusta! Apostoli Paavali kirjoitti seuraavat sanat Efeson seurakunnalle, ohjeeksi seurakunnan jäsenten keskinäisiin ihmissuhteisiin:


"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa." (Ef. 4:26-27; käännös 1933/38)


Rauhasta ja sopusoinnusta huolehtimisessa tulisi pitää lyhyet välit. Sama pätee myös suhteessa Jumalaan. Itse ainakin aina iltarukouksessa pyydän anteeksi syntejäni ja kiitän Jumalaa Hänen uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.


Jeesuksen käsky parempaan mielenterveyteen

  Tästä periaatteesta olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin blogitekstissäni Kuinka katkaista ahdistuksen kehä. Kerroin vuosia sitten kokemastani ahdistusjaksosta, joka alkoi unettoman yön jälkeen. Mitä enemmän yritin nukkua, sitä vaikeampaa se oli, ja niin unettomuus, ja ahdistus, jatkuivat.

Ahdingon syövereissä ollessani luin Raamattua, ja silmiini osui Jeesuksen yksinkertainen käsky, jonka olin lukenut satoja kertoja aiemminkin: älkää murehtiko (Matt. 6:25-34). Pysähdyin sanojen äärelle ja tajusin, että ahdistus ei ollut käynnistynyt unettomuudesta, vaan siitä, että olin alkanut murehtia unettomuuden seurauksia mm. aivojen terveydelle. 

Oli päässyt syntymään tuhoisa noidankehä: unettomuuden murehtimisen seurauksena käynnistynyt ahdistus ylläpiti unettomuutta, joka luultavasti muutoin olisi jo poistunut! Ainoa kohta, josta voisin kehää itse yrittää katkaista, oli murehtiminen. Piti siis lopettaa murehtiminen.

  Älkää murehtiko! Kenen tahansa muun sanomana lause saattaisi ärsyttää, varsinkin siinä tilanteessa jossa olin. Miten muka voi noin vain, käskystä, lopettaa murehtimisen? Helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta koska Jeesus on Jeesus, päätin luottaa siihen, että käskyn tietoinen ja ohjelmallinen noudattaminen on kokeilemisen arvoista.


Kuva: Unsplash / Jo San Diego


Joten lopetin murehtimisen. Käytännössä se tarkoitti, etten murehtinut yhtään enempää kuin oli "pakko". Jos mielen taustalla pyöri tahattomasti murehtimistyyppisiä mielikuvia ja tunteita, hyväksyin ne, koska niille en voinut mitään. 

En tehnyt sitä virhettä, että olisin luopunut koko murehtimiskiellosta sen takia, etten ollut saavuttanut täydellistä vapautta murehtimisen mielialasta. Saati että olisin ruvennut murehtimaan vielä sitäkin, että mielen taustalla pyöri murehtimista, jolle en voinut mitään...

Se auttoi merkittävästi! Ahdistuksen mörkö heikentyi, kun pidin huolen, etten ainakaan ruoki sitä ajatuksillani. Ahdistus hellitti, ja unettomuus hellitti.

  Entä kaikki ongelmat, joille emme voi mitään, kuten vaikka ne univaikeudet itsessään tai se mielen taustalla pyörivä murehtiminen? Ne voi ja tuleekin jättää Herran haltuun rukouksessa.


"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7; käännös 1933/38)




tiistai 9. tammikuuta 2024

Aiheettomasta syyllisyydentunteesta

  Mitä jos omatunto kolkuttaa ilman syytä? 



Puhdas omatunto

  Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa joku ala-asteemme oppilas oli jäänyt kiinni näpistelystä kaupassa, ja juttelin siskoni ja isoäitimme kanssa siitä että varastaminen on väärin. Mainitsimme isoäidillemme koulukaverista, jonka perheellä on sääntö, etteivät lapset saa kaupassa ollenkaan laittaa käsiään taskuun, jotta henkilökunnalla ei heräisi epäilys, että he ovat varastaneet.

Isoäitimme sanoi, että hänen mielestään sääntö ei ole hyvä. Se riittää, että emme varasta. Ja jos joku syyttää meitä varastamisesta, voimme tarvittaessa näyttää taskumme ja osoittaa syyttömyytemme.

Puhtaaseen omaantuntoon kuuluu vapaus toimia ilman jatkuvaa epäillyksi joutumisen pelkoa. Ei ole tarpeen laatia itsellemme käyttäytymissääntöjä väärien syytösten ennaltaehkäisemiseksi. Jos emme ole tehneet väärin, meillä ei ole syytä olla varuillamme.



  Ihailen miten viisas isoäitini oli. Moni aikuinenhan olisi saattanut arvioida sääntöä pelkästään käytännön hyödyllisyyden kannalta ja päätellä, että se on hyvä – eipähän tule lasten kanssa mitään turhia selkkauksia kaupassa. Mutta isoäitini ajatteli säännön periaatteellisia ulottuvuuksia ja mitä lapsi siitä oppii.

Hän oli hienoeleinen kristitty, jonka usko tuli esiin viisaissa periaatteissa ja lempeydessä. Synttärikorteissa yms. hän aina toivotti "Korkeimman siunausta ja johdatusta".

Meidän kuuluu tuntea pistos omassatunnossamme kun olemme tehneet väärin, mutta tämän kanssa kulkee johdonmukaisesti käänteisenä opetuksena, että silloin kun emme ole tehneet väärin, meillä ei kuulu olla syyllinen olo. Ei, vaikka joku toinen sinnikkäästi syyttäisi meitä.

Myös se on valheellisuutta, että ottaa kontolleen syytöksiä, jotka eivät ole totta. Ei myöskään ole millään tavalla hyveellistä tai jaloa kantaa aiheetonta, ylimääräistä syyllisyyttä.


Väärät tunnustukset ja aiheeton syyllisyydentunto

  Tämänkin kristinuskon opetuksen mukaan eläminen on helpommin sanottu kuin tehty. Me ihmiset ihan tutkitusti olemme taipuvaisia vääriin tunnustuksiin ja aiheettomaan syyllisyyden kokemukseen manipuloinnin, uhkailun ja painostamisen seurauksena tai vaikka häpeäherkän persoonallisuuden takia.

Toisin sanoen omatunto ei ole täysin luotettava. Voimme olla tuntematta syyllisyyttä silloin kun pitäisi tai tuntea sitä ilman syytä. Sen takia kristityille opetetaan, että omantunnon tulisi ns. olla sidoksissa Jumalan sanaan. Emme itse ole perimmäinen oikean ja väärän tuomari.

  Nykyään vaikuttaa olevan yleistä, että ihmiset tuntevat syyllisyyttä melkein mistä tahansa. Kerran kassajonossa seisoskellessani silmiini osui aikakauslehden kannessa oleva sitaatti joltakulta julkkikselta: "Nyt pystyn jo syömään öisin jäätelöä ilman syyllisyyttä". 

On vakavampiakin esimerkkejä... Moni suomalainen on kertonut Venäjän sodan Ukrainaa vastaan synnyttäneen voimattomuuden kokemuksen, joka hetkittäin on tuntunut syyllisyydeltä siitä, ettei tee enempää ukrainalaisten auttamiseksi. Kuitenkaan auttamisteot, joita he yksittäisinä ihmisinä voivat tehdä, eivät syyllisyydentunnetta lievitä. Kyse on väärästä syyllisyydentunteesta, joka johtuu siitä, että ihminen vaatii itseltään mahdottomia.

On olemassa ilmiö, jota nimitetään "selviytyjän syyllisyydeksi" (survivor's guilt). Sitä poteva ihminen tuntee syyllisyyttä, että hän selviytyi hengissä tai terveenä jostain traagisesta tapahtumasta, jossa joku toinen kuoli tai vammautui. Järjellisesti ajatellessaan hän ymmärtää, ettei ole syyllinen toisen kohtaloon, mutta ilmeisesti kokee sen niin raskaasti, että kokemus kääntyy syyllisyyden tunteeksi omasta selviytymisestä.

  Mikä voisi auttaa meitä torjumaan tai poistamaan aiheetonta syyllisyyden kokemusta? Minua auttaa että ajattelen tilanteita siltä kannalta, miten Jumala ne mahtaa nähdä. Se avaa objektiivisemman ja selkeämmän näköalan: näen itseni ja sen mitä oikeasti olen tehnyt ja mitä en ole tehnyt, näen myös oman rajallisuuteni niin, etten vaadi itseltäni mahdottomia.

En väitä, että tällä menetelmällä taipumus tuntea aiheetonta syyllisyyttä välttämättä korjautuu kuin sormia napsauttamalla, mutta väitän, että se antaa suhteellisuudentajua asian käsittelemiseen sekä varmuuden siitä, että syyllisyydentunne todella on aiheeton. Sen jälkeen on todennäköisempää, että ongelma alkaa hiljalleen korjautua myös tunteiden tasolla.


"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)




tiistai 26. joulukuuta 2023

Epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen

  Syntinen maailma vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.



Täydellisyydentavoittelu vs. Jumalan kaltaisuuden tavoittelu

  Kuulin sanonnan "täydellinen on hyvän pahin vihollinen". Jos on niin ehdoton, ettei hyväksy itseltään muuta kuin täydellisen lopputuloksen, ei välttämättä uskalla edes yrittää, koska tietää kokemuksesta, että jokaisesta suorituksesta löytyy kuitenkin aina jotain kritisoitavaa, ja taas joutuisi pettymään itseensä ja kykyihinsä. Ja niin jäävät syntymättä sellaisetkin aikaansaannokset, jotka olisivat ihan hyviä, kelvollisia, OK.

Allekirjoitan sanonnan. 

  Suhteessa Jumalaan se ei kuitenkaan päde: Jumala on täydellinen, ja Hän rakastaa epätäydellistä eli meitä ihmisiä. Yksi Jumalan, eli täydellisen olennon, ominaisuuksista on nimittäin juuri epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen eli armollisuus. 



Tämä avaa uuden näkökulman meidän ihmistenkin täydellisyydentavoitteluun: jos pyrimmekin pelkän kliinisen ja persoonattoman täydellisyyden sijaan Jumalan kaltaisuuteen, meidän on syytä opetella hyväksymään epätäydellisyys itsessämme ja muissa, ja rakastaa itseämme ja toisiamme siitä huolimatta! Jos haluamme oikeasti olla täydellisiä, meidän on oltava armollisia.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Emme me tietenkään pysty yhtä suureen armollisuuteen kuin Jumala, mutta mielestäni armollisuuden tavoite on hyvä aisapari parhaansa tekemisen tavoitteelle. Jokainen epätäydellinen suoritus antaa meille mahdollisuuden harjoittaa Jumalan kaltaisuutta siinä, että valitsemme katsoa itseämme armollisesti. Armollisuudessa voi kehittyä, mutta vain, jos sen ymmärtää olevan tavoittelemisen arvoista.


Armollisuus ylevänä tavoitteena

  Tässä ajattelutavassa armollinen suhtautuminen itseensä ja muihin on hieno ja ylevä tavoite. Se on Jumalan kaltaisuutta. 

Tämä syntinen maailmahan tyypillisesti vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Armollisuutta saatetaan pitää lepsuutena ja hentomielisyytenä. Jotkut ehkä pelkäävät sen johtavan tavoitteiden madaltumiseen, siihen että alkaa päästää itsensä liian helpolla?

Ainakaan minuun pelko ei päde. Esimerkiksi voin ottaa pyhityselämän kristittynä: vaikka tiedän, että Jumala rakastaa minua ja että pääsen Taivaaseen syntisyydestäni huolimatta, siis pelkästä armosta Jeesuksen täytetyn työn tähden, janoitsen silti vanhurskautta ja synnittömyyttä ja kilvoittelen sitä kohti. Motivaatiotani ei heikennä edes se, että tiedän, ettemme me ihmiset tule saavuttamaan täydellistä synnittömyyttä tämän elämän aikana, vaikka yrittäisimme kaikkemme joka hetki.

  Täydellisyydentavoittelu sinänsä on mielestäni hyvä asia – esim. sellaisissa asioissa kuin korkea moraali, pyhyys, sisäinen kauneus –, kunhan täydellisyyden esikuvana pitää Jumalaa, joka toisaalta on myös armollinen.

Ilman armollisuutta täydellisyydentavoittelijasta tulee kova, kylmäkiskoinen ja jatkuvasti pettynyt sekä itseensä että muihin.

  Armollisuus on ylevä tavoite, joka periaatteessa on mahdollinen kaikille. Kaikki eivät ole älykkäitä, vahvoja, luovia, käteviä käsistään, taiteellisesti tai liikunnallisesti lahjakkaita, mutta kaikki voivat harjoittaa armollisuutta ja kehittyä siinä paremmaksi. Jumalalta voi pyytää apua armollisemmaksi tulemiseen.


"Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan. Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!" (Ps. 145:8-10)



 

tiistai 12. joulukuuta 2023

Kuolemasta, ruumiillisuudesta ja ylösnousemuksesta

  Mielestäni kulttuurissamme suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti kuolemaan ja ruumiillisuuteen.

  Raamatun mukaan ylösnousemus iankaikkiseen elämään tulee olemaan paitsi hengellinen, myös ruumiillinen tapahtuma. Sen sisäistäminen voi olla hankalaa länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle.




 Vaikuttavat post mortem -valokuvat

  Joskus 2000-luvun alussa näin Poliisi-tv:n jakson, jossa kerrottiin merenrannalta löytyneestä miehen ruumiista. Poliisi yritti selvittää vainajan henkilöllisyyttä, minkä vuoksi ohjelmassa poikkeuksellisesti näytettiin ruumiista otettu kasvokuva. Toimittaja varoitti etukäteen, että kuva saattaa järkyttää herkkiä katsojia. Vaikka olen herkkä, olen myös utelias, joten jatkoin katsomista.

En vieläkään ole unohtanut kuolleen miehen kasvoja. Ruumiin silmät oli avattu tunnistamisen helpottamiseksi. Kasvot synnyttivät minussa oudon sekoituksen erilaisia tunteita, joita yleensä en tunne samaan aikaan: sääliä, iljetystä, surua, rakkautta, torjuntaa, ahdistusta... Erityisesti minua järkyttivät ne avoimet silmät vailla katsetta.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä luonnossa. Ehkä siksi valokuvat kuolleista ovat tehneet minuun niin voimakkaan vaikutuksen.



 

Kuolema on kulttuurissamme siivottu pois näkyviltä, mikä ei tarkoita pelkästään, että kuolevat ihmiset, kuoleminen ja siihen liittyvä kärsimys ovat syrjään sysättyjä, vaan myös ja ennen kaikkea, että kuolleet ruumiit siirretään pois näkyviltä mahdollisimman kiireellisesti. Ihmisen eläessä ruumis, sen terveys ja viehättävyys, on kaikki kaikessa, mutta kuoleman jälkeen sitä ikään kuin "ei ole".

  Seuraavan kerran tunsin samanlaisen oudon tunteiden sekamelskan, kun törmäsin netissä englantilaisiin viktoriaanisen ajan post mortem -kuviin eli vainajista otettuihin valokuviin. Kamerat yleistyvät 1800-luvulla niin paljon, että keskiluokkaisissa piireissä oli mahdollisuus perhepotretteihin. Myös lapsikuolleisuus oli yleistä. Monissa post mortem -kuvissa vainaja onkin lapsi tai nuori. Kuvaaja kutsuttiin paikalle kuoleman jälkeen, jotta saataisiin edes yksi kuva muistoksi nuorena kuolleesta perheenjäsenestä. 

Jotkut omaiset halusivat, että vainaja näyttää kuvassa elävältä. Kuvaa varten ruumis puettiin siististi, kammattiin ja ehostettiin, se oli aseteltu esim. tuolille istumaan elävien perheenjäsenten keskelle niin, ettei heti edes pysty erottamaan, kuka kuvassa on se kuollut. Joskus vainajan silmät avattiin tai suljettujen silmäluomien päälle maalattiin auki olevat silmät. Kuolleiden valokuvausta varten oli keksitty teline, jolla ruumis saatiin pysymään halutussa asennossa.

Myös Suomessa otettiin toisinaan post mortem -valokuvia. Nuorena kaverini näytti minulle sukunsa vanhoja valokuvia, ja mukana oli kuva kuolleesta tytöstä, joka makasi silmät kiinni vuoteella. Kädet oli aseteltu rintakehälle levollisen näköisesti. Kuvassa näytti olevan vain nukkuva tyttö. Koska ruumiin silmät olivat kiinni, kuva ei ollut niin järkyttävä kuin nuo edellä mainitsemani.


Kuolleet ruumiit keskuudessamme

  Tapaan, jolla suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin, sisältyy hämmentävä ristiriita: vaikka kuolleista ihmisistä ihan yleisesti puhutaan siten, että he ovat poissa keskuudestamme, niin tosiasiassahan se ainoa luonnontieteellisesti varmuudella olemassa oleva osa heistä on edelleen keskuudessamme!

Juuri se konkreettinen ruumis yhä on täällä, vaikka vainaja "ei enää ole", vaikka hän "on poissa".

Itse asiassa kuollut ihminen, joka "on poistunut keskuudestamme", on (ennen maatumista tai tuhkaamista) puhtaan luonnontieteellisesti ajateltuna enemmän keskuudessamme kuin koskaan. Sillä kuoleman jälkeen ruumiilla ei enää ole minuutta, tahtoa, toimijuutta saati oikeuksia, vaan ruumis on kokonaisvaltaisesti mitattavissa, avattavissa, sisäelin sisäelimeltä punnittavissa, ruumiista voi rajattomasti ottaa solunäytteitä petrimaljaan laboratoriossa tutkittavaksi jne.

Tästä huolimatta nekin, joiden maailmankuva rajautuu luonnontieteellisesti todistettavissa olevaan eli jotka ovat naturalisteja tai materialisteja, ymmärtävät välittömästi, että vainaja kuitenkin on olennaisella tavalla poissa keskuudestamme.

Mielestäni viimeksi mainittu puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset, myös naturalistit, ymmärtävät sielun eli aineettoman elämän olemassaolon ja todellisuuden. Sielu, vaikkei sitä voi laittaa petrimaljaan tutkittavaksi, tekee meistä olemassa olevia yhtä paljon kuin ruumis.

  Raamatun mukaan sielu on elävän luodun veressä oleva elämä. Sielu on veressä, joka kiertää kudoksissamme, ja niin kauan kuin sielu on ruumiissamme, ruumis pysyy elossa. Kun sielu poistuu, ruumis kuolee.

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; käännös 1933/38)


Ylösnousemuksen ruumiillisuudesta

  Vuosia sitten näin lähes viikoittain unia, joissa kuollut ruumis herää eloon. Unet alkoivat suorastaan iljettävinä painajaisina: ruumiit liikahtelivat kömpelösti ja ääntelivät mölähdellen. Aste asteelta ne kuitenkin muuttuivat sulavaliikkeisemmiksi. Lopussa vainajat olivat, paitsi normaalien elävien ihmisten oloisia, ihan erityisen kauniita ja ihania. Parissa unessa eloon heränneet vainajat puhuivatkin runollisesti, kirkkaasti helähtelevällä äänellä. 

Unet, jotka olivat alkaneet painajaismaisissa tunnelmissa, päättyivät lohdullisesti. Herätessäni minulla oli rauhallinen, vaikkakin hämmentynyt olo.

Pidin niinä aikoina unipäiväkirjaa, ja siinä pohdin moisten unien syytä ja mahdollista merkitystä. Olin pari vuotta aiemmin tullut uskoon, joten mietin, että ehkä Jumala antoi unet minulle rohkaisuksi ja uskonvahvistukseksi. Voi olla. 

Toisaalta olin samoihin aikoihin alkanut sisäistää, että ylösnousemus tulee olemaan ruumiillinen. Vaikka olin tiennyt sen – sanotaanhan apostolisessa uskontunnustuksessakin "...syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän" –, en koskaan ollut pysähtynyt ajattelemaan, että se tulee kirjaimellisesti olemaan niin.

Kuolleista herääminen, iankaikkinen elämä ja Taivaan autuus... Mielikuvani näistä tapahtumista ovat olleet sellaisia eteerisen kauniita, niin kuin ne eivät voisi olla käsin kosketeltavaa todellisuutta. Tämä lienee yleistä meille ns. länsimaisessa kulttuurissa kasvaneille kristityille. Eurooppalaisen filosofian historiassa on ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joihin kuuluu hengen, sielun ja mielen erottaminen ruumiista ja materiasta niin, että mm. kaikki J-/jumalaan liittyvät asiat ovat lopullisesti aineettomia. 



  Mutta Raamatussa kuvaillaan ylösnousemusta ja ikuista elämää Taivaassa paitsi ihmeellisen kirkkaana, kauniina ja hengellisenä, myös käsin kosketeltavana ja ruumiillisena. Uskon että meillä tulee olemaan samankaltaiset ruumiit kuin ylösnousseella Jeesuksella, ja Jeesus käveli, jutteli, mursi leipää ja söi opetuslastensa kanssa. 

Tämänhetkiset ruumiimme ovat ajallisia, katoavaisia ja heikkoja. Ylösnousemusruumis tulee olemaan katoamaton ja hengellinen, mutta sitä pystyy käsin koskettamaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kehotti epäilevää opetuslapsi Tuomasta koskettamaan itseään: 


"Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"" (Joh. 20:26-28)




tiistai 28. marraskuuta 2023

Tuntemattomat lähimmäisemme

   Voisiko paljon puhuttu yhteisöllisyyden lisääminen olla ratkaisu välinpitämättömyyteen ja rakkaudettomuuteen ihmisten välillä? Jos ei, niin miten ongelmaa kannattaisi lähestyä?



Pahassa maailmassa on paljon rakkautta

  Jouluelokuva Rakkautta vain (Love Actually, Englanti 2003) alkaa koskettavalla kohtauksella. Kertojaääni sanoo, että aina kun maailman tila saa hänet surumieliseksi, hän ajattelee lentokentän saapuvien aulaa, jossa perheenjäsenet ja ystävät toivottavat matkalta saapuvat läheisensä tervetulleiksi. Samalla näytetään ihmisiä Heathrow'n lentokentällä: lämpimiä halauksia, hymyjä, jälleennäkemisen iloa. Ajatus saa hänet taas muistamaan, että rakkauttahan on kaikkialla ympärillämme.

Liikuttava kohtaus. Mutta toisaalta eihän kukaan ole väittänytkään, että maailmassa ei olisi rakkautta läheisten, ystävien ja perheenjäsenten, ns. omien ihmisten välillä. 

  Kouluyhteisöä voidaan ajatella eräänlaisena pienoismallina "omien porukoiden" ja niiden ulkopuolelle jäämisen vaikutuksesta. Aina esimerkiksi ihmetellään, kuinka koulukiusaajat, jotka ovat hirveitä tyyppejä, ovat niin suosittuja. Vastaus on tietenkin, että eivät he kavereilleen ole hirveitä. Koulukiusaajat saatetaan tuntea tuttavapiirissään erityisen hyvinä tyyppeinä. Piirin ulkopuoliset sen sijaan ovat vaarassa joutua tuntemaan heidän todelliset värinsä.



Samoin kummastellaan, miksi muut yhteisössä sallivat pahojen tekojen tapahtua. Miksi ihmiset eivät puutu kaltoinkohteluun ja vääryyteen? Syy on välinpitämättömyys, joka kohdistuu tuntemattomiin. Kyllä ystäviä ja omaisia yleensä autetaan.

Jeesus opetti, että meidän tulee pitää tuntemattomiakin lähimmäisinämme (Luuk. 10:36-37). Jokainen toinen ihminen, jonka kohtaamme, on lähimmäisemme. Pahassa maailmassa on paljon rakkautta ja välittämistä, mutta tuntemattomat lähimmäiset usein jäävät sen ulkopuolelle.

  Mitä ongelmalle pitäisi tehdä? Pitäisikö tutustua kaikkiin? Jos kerran rakkaus ja välittäminen kohdistuu niihin oman ystäväpiirin ihmisiin, pitäisikö kaikki ihmiset haalia mukaan ystäväpiireihin, jotta kaikista ruvettaisiin välittämään? Lisää vain yhteisöllisyyttä, vaikka väkisin?


Rakasta tuntematonta lähimmäistäsi


  Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastamaan jopa vihollista ja kysyi: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5: 46-47)

Siitä voi päätellä että käskyyn sisältyy ylipäätään kaikkien "ei-ystävien" rakastaminen. Siis kaikkien kohtaamiemme ihmisten lähimmäisenä rakastaminen sen sijaan, että rakastaisimme vain ystäviämme ja omaisiamme.

Muukalaisten eli tuntemattomien ihmisten lähimmäisenrakkaudellinen ja oikeudenmukainen kohteleminen on läpi Raamatun kulkeva opetus. Siihen käsketään jo Mooseksen laissa (3. Moos. 19:33-34). Yksi Jumalan palvelijan Jobin hyvistä teoista on, että hän auttoi tuntematonta saamaan oikeutta (Job 29:16).

Enkeleistä puhutaan nykyään valtavasti – heidän kauneudestaan ja valoa hohtavasta olemuksestaan –, ja enkeleitä on toki Raamatunkin mukaan useammanlaisia, mutta yksi ominaisuus, joka toistuu Raamatun kuvauksissa Herran enkeleistä maailmassa, on heidän muukalaisuutensa. Raamatun Heprealaiskirjeen kirjoittaja itse asiassa käyttää tätä opettaessaan muukalaisten lähimmäisenrakkaudellisen kohtelun tärkeydestä (vieraanvaraisuutta tarkoittava alkukielinen sana on kirjaimellisesti suomennettuna "muukalaisen rakastaminen"): "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä." (Hepr. 13:2)

  Olen itse aina suhtautunut epäilevästi edellä mainitsemaani yhteisöllisyyden lisäämisen vaatimukseen. Se on muuten ihan hieno ajatus, mutta ratkaisuna tuntemattomiin ihmisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden ongelmaan se ei mielestäni ole realistinen tavoite.

Keskuudessamme on ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin paljon kaltoinkohtelua, etteivät he enää luota muihin ihmisiin. Pahoin pelkään, että monella tila on pysyvä. Osa heistä ei enää edes halua tutustua muihin. Jotkut jopa suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin ihmisiin. Kuulostaa äärimmäiseltä ilmiöltä, mutta anonyymeissä nettikeskusteluissa siihen törmää melko usein. He itse kuvailevat tilaansa noin.

Yhteisöllisemmällä kulttuurilla voisi korkeintaan yrittää ennaltaehkäistä moista ilmiötä, mutta en näe sitäkään kauhean realistisena. Ehkä johtuen siitä, että olen itse entinen koulukiusattu, näen sieluni silmin, kuinka jotkut yksilöt kuitenkin aina jätettäisiin niiden yhteisöllisten tapahtumien ulkopuolelle. Tai vaikka he osallistuisivat, he olisivat silti hienovaraisella tavalla ulkopuolisia.

Ajattelen muutenkin, että pitää ottaa Raamatun opetus sellaisena kuin se on. Jumala ei käske meitä ensin tekemään tuntemattomista ihmisistä ystäväpiiriemme jäseniä, ja sitten rakastamaan heitä ystävinä, vaan Hän käskee kohtelemaan muukalaisia ikään kuin he olisivat ystäviämme, omia ihmisiämme. Ehkä heistä tulee ajan mittaan ystäväpiiriemme jäseniä, kuka tietää, mutta se ei ole se pointti. Jeesus käskee rakastamaan kaikkia kohtaamiamme ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, lähimmäisenrakkaudella. 

Tämän ajatuksen takia tuo Heprealaiskirjeen enkeliesimerkkikin on niin tehokas: enkelit, Jumalan sanansaattajat, ovat pysyvästi muukalaisia tässä maailmassa. Jokainen ymmärtää, että ei enkeleistä tule ajan mittaankaan kenenkään ystäväpiirin tai harrastusporukan jäseniä. 


Lähimmäisen rakastaminen velvollisuutena


  Jumala tietää, totta kai, ettemme me ihmiset tule kykenemään täydelliseen lähimmäisenrakkauteen. Se ei silti tarkoita, että käsky ei velvoittaisi meitä. Tulee yrittää, vaikka virheitä ja lankeemuksia ja turhauttavia väärinkäsityksiä taatusti tulee.

Esitin edellä, että välinpitämättömyytemme ja rakkaudettomuutemme kohdistuu erityisesti sellaisiin lähimmäisiin, jotka ovat meille tuntemattomia. Ja toiseksi, että yhteisöllisyyden lisääminen, eli se, että tekisimme tuntemattomista tuttujamme, joista sitten voisimme välittää, ei ehkä ole realistinen ratkaisu ongelmaan.

Miten sitten ajattelen, että ongelmaa kannattaisi ratkoa?

Mielestäni lähtökohtana on omaksua ajatus, että lähimmäisenrakkaus, tai rakkaus ylipäätään, ei ole (ensisijaisesti) tunne, vaan toimintaa. Se että niin luontevasti välitämme perheenjäsenistämme ja ystävistämme johtuu tunteista, joita synnyttävät tuttuus, kiintymys ja yhteiset muistot. Tutkimusten mukaan aivoissamme alkaa erittyä välittämiseen ja huolenpitoon ohjaavaa "rakkaushormoni" oksitosiinia, kun kohtaamme tutut, siis jo muistoissamme olevat, kasvot.

Jos pidämme myönteistä tunnetta välttämättömänä osana rakkautta, ei mikään ihme, jos emme ole kovin motivoituneita auttamaan jotakuta satunnaista tuntematonta ihmistä. Varsinkaan, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei meitä millään tavoin vedä puoleensa, toisin sanoen, jos mikään hänessä ei synnytä meissä myönteisiä tunteita.






  Kristinuskon ja Raamatun mukaan lähimmäisenrakkaus on ensisijaisesti toimintaa, johon meillä on velvollisuus, tuntui miltä tuntui. Nähdäkseni jo pelkästään tämän hyväksyminen rakkauden lähtökohtaiseksi määritelmäksi voi avartaa näkökulmaamme siten, että näemme kaikki kohtaamamme ihmiset potentiaalisina auttamisen ja välittämisen kohteina. 

Lähimmäisenrakkautta on mielestäni jo ihan peruskohteliaisuus. Tuntemattoman kaltoinkohteluun puuttuminen vaatii jo rohkeutta, mutta senkin teemme todennäköisemmin, jos pidämme sitä velvollisuutenamme.

Mielenkiintoinen havainto, jonka minä ja monet muut ovat tehneet, on että välittämisen ja huolenpidon tunteet usein seuraavat lähimmäisenrakkaudellista toimintaa. Eli vaikkei välittämisen tunteita aluksi olisi ohjaamassa toimintaa, niin toiminta voi niitä synnyttää.

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11)