Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin itse vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimiseksi on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Yritän elää kuin Joosef, osa 2

  Vuoden alussa kerroin uudenvuodenlupauksestani, että yritän elää kuin Joosef. Nyt kesällä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta.

  Miksi juuri Joosef on minulle niin erityinen uskon esikuva? Millaisia oivalluksia olen saanut Joosefin kertomuksen äärellä?

Miksi Joosef?

  Nyt kun vuosi on edennyt reiluun puoleenväliin olen palannut miettimään uudenvuodenlupaustani, että eläisin kuin Vanhan Testamentin Joosef. Joosef on minulle erityisen tärkeä siksi, että tutustuessani häneen sain aikoinani kunnon opetuksen liittyen vaikeuksiin ja elämään uskovaisena. 

Mielikuvani Joosefista oli se että hän kuului Raamatun onnekkaisiin: hän vain liiti läpi elämän kevyin askelin, ja kaikki aina lopulta koitui hänen parhaakseen.

Kuva: Pixabay / Sanna

Verrattuna vaikka Jobiin, Daavidiin, Jeremiaan ja moniin muihin Raamatun ihmisiin, myös esimerkiksi isäänsä Jaakobiin, Joosef vaikutti Jumalan kultapojalta, jolla kaikki aina meni nappiin. Tätä mielikuvaa toki vahvisti se, että Joosefin kertomuksessa sanotaan ihan suoraan pariinkin otteeseen: "Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

Mutta erään kerran Joosefin kertomusta lukiessani tajusin hämmentyneenä, että hänellähän oli ihan hirveästi vaikeuksia, sydäntä särkeviä menetyksiä ja traagisia tapahtumia elämässään. Ja nekin kerrotaan kaikki suoraan. 

Sitä paitsi minähän olin aina tiennyt ne – melkein kaikkihan tietävät, että Joosef oli se jonka omat veljet kateuksissaan möivät orjaksi Egyptiin ja joka heitettiin syyttömänä vankilaan ja joka joutui elämään vieraan kansan keskellä niin kauan että oli ehtinyt tulla muukalaiseksi omille veljilleenkin kun jälleennäkemisen hetki viimein koitti. Jumala ei todellakaan säästänyt Joosefiakaan rajuilta vaikeuksilta!

Raamattu siis antaa Joosefista mielenkiintoisen todistuksen: hän oli kovia kokenut mies jolla aina oli onni mukanaan.

Joosef on esimerkki uskovaisesta joka elää olosuhteiden yläpuolella. Olen Raamatussa kerrotun perusteella edelleen sitä mieltä, että Joosef liiti läpi elämänsä kevein askelin. Hänen elämänsä oli rankka, mutta Herran läsnäolo kohotti häntä ja kevensi kulkua. Joosef luotti lujasti Jumalaan ja Jumalan suuren suunnitelman toteutumiseen omalla kohdallaan, ja sen takia hän pystyi elämään ajallisten olosuhteidensa yläpuolella.

  Olen itse tosi herkkä ja helposti hätääntyvä. Sen takia olen valinnut nimenomaan Joosefin erityiseksi uskon esikuvakseni. Tarvitsen Jumalaa ylläpitämään luottamustani siihen että elämä kantaa.

Tänä kesänä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta. Liian innokkaan porrastreenin seurauksena polviini tuli rasitusvamma joka alkoi oireilla kesäkuun lopussa, ja nyt heinäkuun olen joutunut viettämään neljän seinän sisällä polvia lepuuttaen. Sentään sää on suosinut! Vilpoisten ilmojen ansiosta ei ole tarvinnut läkähtyä kun katselen kesää ikkunan läpi.

Joosefin profeetallinen uninäky – kristityille annettu lupaus

  Sittemmin olen saanut toisenkin oivalluksen liittyen Joosefiin uskon esikuvana. 

Vanhan Testamentin ihmisten aikaan ei tietenkään vielä ollut Raamattua. Siihen aikaan uskovaiset, kuten Abraham, Iisak ja Jaakob sekä Joosef, saivat tietää Jumalan tahdosta eri tavoin: jotkut kuulivat Jumalan äänen, joillekuille enkelit tulivat tuomaan sanaa, joillekuille Jumala antoi uninäkyjä johdatukseksi... Joosef on tunnettu tuosta viimeksi mainitusta. Hän näki jo nuorukaisena profeetallisia unia, mm. sellaisen, jossa hänen veljiensä viljalyhteet kumarsivat hänen lyhdettään pellolla.

Omituinen uni. Jopa vähän ylimieliseltä kuulostava. Ei ihme että veljet ottivat itseensä kun Joosef innostuneena selitti suurta untaan heille. 

Mutta Joosefiin itseensä uni vaikutti juuri oikealla tavalla. Hän ei unohtanut untaan. Hän vaistosi että sillä on profeetallinen merkitys. Hän uskoi että jollain tavalla uni vielä tulee toteutumaan; hirvittävien vaikeuksien keskellä hän uskoi että kaikki vielä koituu hänen ja hänen perheensä parhaaksi. Ja kun veljet vuosikymmeniä myöhemmin Egyptissä kumartuivat korkeaan asemaan nousseen Joosefin eteen tietämättä kuka tämä oli, Joosef muisti unensa...

Meillä nykyajan uskovaisilla on enemmän kuin uninäky – meillä on Raamattu!

  Jos ja kun haluamme elää kuin Joosef, lujasti Jumalaan luottaen ja niin kevein askelin kuin mahdollista, ajallisten olosuhteidemme yläpuolella, meidän tarvitsee vain muistaa Raamatun lupaukset, jotka Jumala on antanut meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen.

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." (Room. 8:28)

Välineellisen järjenkäytön ylivalta ja viisauden väheksyminen

   Elämme välineellisen järjenkäytön valtakautta. Ei ihme että ajan henki on niin kylmäkiskoinen.

  Satoja vuosia sitten, pimeäksi haukutulla keskiajalla, järjen valo loisti kirkkaana Euroopassa. Viisaat filosofi-papit pohtivat suuria kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja Jumalasta.

Välineellisen järjenkäytön valtakausi

  Muistan kun 2000-luvun alussa tv:n keskusteluohjelmissa kritisoitiin nykykulttuurin tehokkuusvaatimusta, jatkuvan talouskasvun tavoitetta, ahneutta ja kaikki mulle heti nyt -ajattelua. Elettiin Nokian menestyksen ja it-buumin aikaa sekä taloudellista nousukautta. Katselin niihin aikoihin paljon keskusteluohjelmia, ja nämä teemat olivat valtavan yleisiä. Ihan viikoittain joku filosofian, sosiologian tai kulttuurin ja taiteen asiantuntija oli tällaista kritiikkiä esittämässä. 

Kuva: Pixabay / geralt

Opiskelin siihen aikaan sivuaineenani filosofiaa ja ymmärsin, että kritisoitu ilmiö – tehokkuuteen ja loputtomaan talouskasvuun typistyvän ajattelutavan yleistyminen – kuvastaa välineellisen järjenkäytön ylivaltaa kulttuurissamme. Kärjistetysti sanottuna ihmisen järki ja voimavarat, ja oikeastaan koko ihminen itse, ovat typistyneet vaurastumisen välineiksi, ja keskiössä on raha, joka sekin on vain väline.

Ihmiset aina poliitikoista suuryritysten johtajiin ja tavallisiin työntekijöihin keskittyvät rahaan, sijoittamiseen ja kuluttamiseen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, mikä on vaurastumishalun perimmäinen tarkoitus ja, niin ollen, paljonko vaurautta on riittävästi. 

Tarkoitus määrittää sen, mikä on riittävästi, joten kun tarkoitus on kadonnut näköpiiristä, mikään ei tunnu olevan riittävästi eikä ihminen osaa lopettaa ajoissa. 

Kritiikkiä esittäneet asiantuntijat ehdottivat tilalle "arvokeskustelua" eli keskustelua arvokkaista päämääristä. Siihen, mitä nämä arvokkaat päämäärät olisivat, ja millä perusteilla, ei kuitenkaan koskaan menty syvällisesti.

  Mutta minusta välineellisen järjenkäytön ylivaltaan nykykulttuurissamme sisältyy muunkinlaisia ilmiöitä kuin talouskasvun loputon tavoittelu ja ahneus. Nimittäin esimerkiksi abortti sekä eutanasian laillistamisen vaatimus kuuluvat siihen myös. Tämä on ilmeistä: suorittamista ja vaurastumista hidastavista asioista, kuten ei-toivotuista ihmisenaluista, halutaan eroon tehokkaasti, helposti ja halvalla. Kärsimyksen poistamiseksi ollaan valmiita poistamaan suit sait koko kärsivä ihminen elävien kirjoista. Montaakaan ajatusta ei uhrata sellaisille asioille kuin ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus.

Eutanasiasta keskusteltiin silloin runsaasti, koska Alankomaat oli juuri säätänyt eutanasian sallivan lain ensimmäisenä EU-maana. En kuitenkaan muista, että tehokkuusajattelua kritisoineet asiantuntijat olisivat maininneet eutanasian esimerkkinä kylmäkiskoisesta ajan hengestä, saati abortin.

Viisaus korkeimpana ajattelutaitona

  Nykymaailman menoa katsellessa ei uskoisi, että satoja vuosia sitten Euroopassa järjen valo on loistanut kirkkaana. Nimittäin pimeäksi haukutulla keskiajalla mm. filosofi-papit Tuomas Akvinolainen ja Anselm Canterburylainen sekä juutalainen filosofi-rabbi Maimonides pohtivat suuria kysymyksiä Jumalasta, täydellisyydestä ja maailmankaikkeuden alkuperästä. 

Talouskasvun maksimoinnin, tehokkuuden ja mahdollisimman helpon elämän tavoittelijoiden silmissä tuollainen järjenkäyttö näyttää voimavarojen ja ajan haaskaamiselta!

Nykymaailmassa viisautta väheksytään. Jos ihmisiltä kysytään, onko viisaus tärkeää, he kyllä sanovat että juu juu, totta kai on, mutta käytännössä suurten kysymysten pohtijaa saatetaan pilkata naiiviksi hölynpölyhihhuliksi joka kuvittelee olevansa joku suuri filosofi. Viisauden vastainen asenne näkyy alussa kuvailemillani tavoilla yhteiskunnan instituutioissa, kulttuurissa ja elämänmenossa.

  Viisaus ajattelutaitona tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kokonaisvaltaiseen ajatteluun esimerkiksi merkittäviä päätöksiä tehtäessä. Viisas lainsäätäjä pohtii miten eutanasian laillistaminen vaikuttaisi ajan mittaan, siis kymmenien ja satojen vuosien kuluessa ihmiskuvaan, käsitykseemme ihmiselämän arvosta sekä suhtautumiseemme kärsimykseen (joka kuuluu aina ja erottamattomasti ihmiselämään tässä maailmassa).

Viisas päätöksentekijä ajattelee mikä on tarkoituksenmukaista, kuinka paljon on riittävästi, millaisia kauaskantoisia seurauksia valinnoilla on, mikä on oikein ja mikä väärin.

Väitän, että ihminen joka aidosti ja rohkeasti pohtii asioita tällaisilta kanteilta päätyy lopulta suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus? mikä on hyvää hyvää ja mikä pahaa? mikä on absoluuttinen totuus? mistä maailmankaikkeus on tullut? onko j-/Jumala olemassa?

Välineellinen järjenkäyttö ei ole paha asia, vaan sekin on välttämätön ajattelutaito! Ongelmiin on päädytty, koska sille on annettu ylivalta, korkein asema. Mielestäni sen kuuluu olla ajattelutaitona viisauden palveluksessa.

"Sinä yksin olet Herra. 

Sinä olet tehnyt taivaan,

taivasten taivaat ja tähtien joukot,

maan ja kaiken mitä sen päällä on,

meret ja kaiken mitä niissä on.

Sinä annat kaikelle elämän.

Kumartaen rukoilevat sinua

taivaan tähtien joukot." (Neh. 9:6)

 

Voiko kristitty rukoilla "koston Jumalaa"?

  Psalmin 59 kirjoittaja kuvailee vuolaasti vihollistensa pahuutta ja esittää Jumalalle pyynnön: "Tehköön vihasi heistä lopun. Hävitä heidät!" Voiko armolliseen Jumalaan uskova kristitty rukoilla tällä tavoin?

  On ainakin kolme asiaa joiden vuoksi tällaisetkin psalmit ovat tärkeitä.

Pyyntöjä "koston Jumalalle"

  Rukoilen lähes päivittäin Raamatun psalmien sanoin. Laitan ääniraamatun pyörimään ja tavallaan rukoilen psalmistan kanssa yhdessä. Suurimmassa osassa psalmeja puhutaan Jumalan iäti kestävästä armosta, rakkaudesta, laupeudesta ja varjeluksesta, mutta siellä täällä on psalmeja joissa kirjoittaja pyytää "koston Jumalaa" tekemään lopun vihollisistaan.

Kuva: Unsplash / Anastasiya Badun

Psalmin 109 kirjoittaja latelee Jumalalle pyyntöjä pyhää vihaa puhkuen:

"Pane ankara syyttäjä vastustajani kimppuun,

pane armoton mies todistamaan häntä vastaan!

Kun hänen asiansa on oikeudessa,

hänet tuomittakoon syylliseksi,

hänen rukouksensakin katsottakoon pahaksi teoksi.

Vähiin jääkööt hänen elämänsä päivät,

toinen ottakoon hänen työnsä ja toimensa." (Ps. 109:6-8)

Psalmin 94 kirjoittaja ei myöskään turhia kiertele ja kaartele:

"Herra, koston Jumala,

koston Jumala, saavu jo!

Nouse, maailman tuomari,

maksa ylvästelijöille heidän tekojensa mukaan." (Ps. 94:1-2)

"Herra, meidän Jumalamme, tuhoaa heidät", kirjoittaja päättää.

Tällaisten psalmien kohdalla olen pysähtynyt miettimään voinko osallistua psalmistan pyyntöihin. Olen itse saanut Jumalalta pahat tekoni anteeksi ja saan elää Hänen armossaan. Voinko pyytää että Jumala tuhoaa jonkun toisen syntisen? Olen päätynyt siihen, että mietin rukoillessani mitä nämä psalmit kertovat meille Jumalasta. On ainakin kolme asiaa.

Oikeamielinen Jumala, ja rukous vihamiehen puolesta

  Ensinnäkin ne kertovat, että Jumala haluaa että voimme rukoillessamme olla rehellisiä. Kirjoittaja on turhautunut, vihainen, järkyttynyt, loukattu, ahdistunut. Hänen jumalaton vastustajansa on julma ja röyhkeä ja vaikuttaa pääsevän vääristä teoistaan ilman seurauksia. 

Toiseksi, psalmin kirjoittaja antaa esimerkin siitä, miten meidän kaikkien tulee toimia kun olemme joutuneet vääryyden kohteeksi: emme saa ottaa oikeutta omiin käsiimme, vaan meidän tulee antaa Jumalan näyttää vihansa. Vaikka olisimme kuinka kuohuksissamme ja syvästi loukattuja, meidän tulee hillitä itsemme ja antaa asiamme Jumalan ratkaistavaksi. Myös Uusi Testamentti puhuu "koston Jumalasta":

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: »Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan» – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

Suomen kielen sana kosto tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. Uudessa Testamentissakin, jonka keskiössä on Jumalan suuri armo ja anteeksianto jonka Hän lähetti meille Pojassaan Jeesuksessa, muistutetaan että Jumala yhä näkee vääryydet ja haluaa käsitellä ne. Meidän ei tarvitse kantaa kaunoja. Emme saa kantaa kaunoja. Jumala haluaa että annamme taakkamme Hänelle.

Kolmanneksi, ne kuvailevat Jumalan oikeamielisyyttä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän ikinä tule hyväksymään pahuutta, ja kirjoittaja, joka tuntee vanhurskaan Jumalan, tietää sen. Psalmin 109 kirjoittaja kertoo väärintekijästä esim. seuraavaa: "Hän vainosi köyhää ja avutonta, ajoi murtuneen ihmisen kuolemaan." Kuulostaa ihan hirveältä, suorastaan sadistiselta tyypiltä! 

Kirjoittaja ilmaisee luottavansa siihen, etteivät pahat teot jää Jumalalta näkemättä ja tuomitsematta. Kuten psalmin 94 kirjoittaja sanoo:

"Hän, joka on luonut korvan –

hänkö ei kuule?

Hän, joka on tehnyt silmän –

hänkö ei näe?" (Ps. 94:9)

Paha saa palkkansa ellei hän käänny Jumalan puoleen ja tee parannusta. Kristitylle sopiva rukous onkin, että Jumala vetäisi pahantekijän synnintuntoon ja parannukseen. 

Suvivirsikohun synnyttämiä ajatuksia

 Kristillisen kulttuurin mukanaolo peruskouluissa tarjoaa lapsille katsomuksellisia matkaeväitä elämään.

 Mielestäni hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät salli lastensa altistua vaikkapa koulun juhlissa veisatuille virsille, saattavat tehdä heille karhunpalveluksen. 

Suvivirsi ja Jumala loi auringon, kuun

 

 Meidän ala-asteella kaakkoissuomalaisessa pikkukaupungissa 1980-luvulla ei ollut varsinaista koulun kevätjuhlaa. Ei siis mitään oppilaiden esityksiä ja opettajien puheita juhlavaksi koristellussa liikuntasalissa. Kevätjuhlaamme kuului vain koululaisten jumalanpalvelus kirkossa minkä jälkeen palattiin koululle todistusten ja jäätelötuuttien jakoon. Vanhemmat saivat tulla tilaisuuksiin mukaan.

Kuva: Pixabay / couleur

Kirkon virsitaululla näkyi aina kahden vakiovirren numerot: 571 1-3 sekä 135. Eli Suvivirren ensimmäiset kolme säkeistöä sekä virsi Jumala loi auringon, kuun. 

Vielä nytkin näiden virsien kuuleminen loihtii mieleeni elävät muistikuvat noista toukokuisista aamupäivistä: kokoontuminen koulun pihalle hienoissa vaatteissa, kävelymatka keskuskirkolle luokittain jonoissa, kukkivien syreenipensaiden tuoksu, se miten aamuauringon säteet välkehtivät kirkon isosta ikkunasta, myöhemmin jännittävä todistusten jako ja Valion lakkajäätelötuutin maku kielellä...

  Hiljattain tajusin että molemmat virret ovat säkeistö säkeistöltä kasvavasti tunnustuksellisia. Suvivirren ensimmäisessä säkeistössä ei edes mainita Jumalaa. Siinä kuvaillaan eloon heräävää ihanaa luontoa. Toisessa säkeistössä kerrotaan kuinka luonto muistuttaa Jumalasta, Luojastaan. Kolmannessa puhutaan jo siitä miten meidän jokaisen sopii kiittää Luojaamme.

Mutta Suvivirressä on vielä kolme säkeistöä lisää, joita ainakaan meidän kevätjuhlassa ei laulettu. Niissä siirrytään jo rajuun tunnustuksellisuuteen. Esimerkiksi neljäs säkeistö kuuluu näin:

"Oi Jeesus Kristus jalo / ja kirkas paisteemme, / sä sydäntemme valo, / ain asu luonamme. / Sun rakkautes liekki / sytytä rintaamme, / luo meihin uusi mieli, / pois poista murheemme."

  Toinen kevätjuhlapäivän vakiovirsi oli meillä Jumala loi auringon, kuun. Sekin on etenevästi tunnustuksellinen, tosin kolmisäkeistöisenä virtenä siinä mennään nopeasti kristinuskon ytimeen: ensimmäisessä puhutaan Jumalasta Luojana, mutta jo toisessa kerrotaan Jeesuksesta, joka "kuolemallaan elämän toi".

Matkaeväitä elämään

  Mielikuvat joita esimerkiksi virsi 135 lapsena minussa synnytti olivat maailmankuvallisesti huikeita. Säkeissä esitettiin väitteitä maailmankaikkeuden synnystä: "Jumala loi auringon, kuun / ja järvet ja puut, ihmiset myös..." Ymmärsin jo silloin lapsena että ne ovat väitteitä ja että kaikki eivät usko niin. Minuun ne vetosivat, mutta muistan miten jotkut koulutoverit haukkuivat sanoja tyhmiksi. 

Tämä rajun tunnustuksellinen virsi ei aivopessyt minuakaan hihhuliksi. Olin itse asiassa nuorena aikuisena vielä katsomuksellisesti hyvin avarasti pohdiskeleva. Tutkin monipuolisesti erilaisia uskontoja ja filosofioita. Vasta kolmekymppisenä tulin uskoon, ja koulun juhlien kristilliset perinteet olivat vain yksi vaikuttava tekijä katsomuksellisella polullani.

Mutta sain virsistä, joille lapsena altistuin, paljon muutakin.

Kun minua koulukiusattiin, sain lohtua ja turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ehkä on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja auttaa hädässä olevia. Nämä ajatukset olivat aavistuksenomaisia ja tunteellisia, mutta ne auttoivat pahimpien hetkien yli...

Kun tunsin olevani huono ja epäonnistunut, saatoin ajatella, että ehkä on olemassa Jumala, joka on luonut minutkin, ja että minulla on siten ihmisten mielipiteistä riippumaton tarkoitus olla olemassa ja että olen yhtä arvokas kuin muutkin...

  Minulla on teoria: monilla sellaisillakin ihmisillä, joista ei koskaan ole tullut uskovaisia, on ollut tiedostamattomana olemassa tämä kristillisen kulttuurin punoma sisäinen turvaverkko, joka luo perusturvallisuuden tunnetta elämään. Mutta koska he eivät tiedosta sitä, he pitävät sitä selviönä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että he eivät taistele sen puolesta, että heidän lapsensakin saisivat sen. Saattavat jopa hyvää tarkoittaen ja katsomusten tasa-arvon nimissä osallistua taisteluun kristillistä kulttuuriperintöä vastaan.

En tiedä onko teoriani oikea, mutta toivon että tällainenkin näkökulma huomioitaisiin Suvivirsi-kiistassa ja vastaavissa keskusteluissa. Niin paljon hyvää olen itse saanut peruskoulun kristillisistä perinteistä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.