tiistai 26. marraskuuta 2024

Kristityn pohdintoja romaanista Juuret

  Luin Alex Haleyn historiallisen romaanin Juuret. Hän kertoo kirjassa sukunsa tarinan alkaen vuonna 1750 syntyneestä Kunta Kintestä, miehestä, joka ryöstettiin orjaksi Pohjois-Amerikkaan. Samalla kirjasta on tullut eräänlainen afroamerikkalaisten orjien jälkeläisten kansalliseepos.

Juuret sai minut pohtimaan uskontojen näkökulmasta tätä julmaa lukua ihmiskunnan historiassa.


Kunta Kinten islam, "toubobien" kristinusko

  Kunta Kinte syntyi vuonna 1750 Juffuren kylässä nykyisen Gambian alueella Afrikassa. Kun hän oli 16-vuotiaana metsässä etsimässä sopivanlaista puuta rakentaakseen itselleen rummun, toubobit, kuten mandinkan kielellä valkoihoisia ihmisiä kutsuttiin, ryöstivät hänet kuljetettavaksi orjaksi valtameren taa.


Kuva: Unsplash / Seth

Luin Alex Haleyn (1921-1992) historiallisen romaanin Juuret ensimmäisen kerran lukiolaisena, kun sain sen vanhemmiltani joululahjaksi. Kun nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja uskovaisena luin sen uudestaan, kokemus oli hieman erilainen. Tuntui ohittamattomalta seikalta se että Kunta Kinte oli muslimi.

  Uskontojen näkökulma korostui kuvauksissa orjiksi ryöstettyjen tuskallisesta matkasta valtameren yli Lord Ligonier -laivalla. Laivan kuumassa ja pimeässä ruumassa nuoren Kuntan kanssa kuljetettiin satoja orjiksi ryöstettyjä. He istuivat kivuliaine märkivine haavoineen (sillä heitä oli ruoskittu) kahlittuina toisiinsa ja joutuivat virtsaamaan ja ulostamaan alleen. 

Valtaosa orjiksi ryöstetyistä oli Kuntan tavoin muslimeja, ja pimeä ruuma täyttyi rukouksista ja epätoivoisesta huudosta: "Allah, minä en koskaan unohda viittä päivärukoustani! Kuule minua! Auta minua!" Laivan ylemmissä kerroksissa ja kannella valkoiset miehet, jotka edustivat kristillistä maailmaa, tosin kirjassa ei mitenkään korostettu tätä, olivat välinpitämättömiä vankiensa hädälle.

Matka kesti yli neljä kuukautta. Laivalla todettiin punatauti, ja kuolema korjasi satoa niin valkoisten kuin heidän vankiensa keskuudessa. Menehtyneet vangit heitettiin yli laidan.

  Kirjan alkupuolella, jossa kerrotaan Kuntan tiiviistä yhteisöllisestä elämästä Juffuren kylässä ennen toubobien käsiin joutumista, on aavistuksenomainen ja koskettava viittaus Raamattuun. Eräänä päivänä Juffureen kantautui naapurikylästä sana saapumassa olevasta kunnianarvoisasta vieraasta. Saapuja oli "moro", ylimmän asteen opettaja Gambiassa, joka oli niin viisas, että jopa kuninkaat pyysivät neuvoa häneltä. 

Kyläläiset kerääntyivät hiljaa vanhan miehen ympärille kuuntelemaan. Koraania opetettuaan moro kertoi toisen kirjan, "kritittyjen koraanin", suurista tapahtumista ja henkilöistä: Aadamista ja Eevasta, Joosefista ja tämän veljistä, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta sekä Aabelin kuolemasta. Kirjan myöhemmissä luvuissa ei käynyt ilmi, saiko Kunta Kinte koskaan tietää, että maassa, johon hänet oli ryöstetty orjaksi, oli valtauskontona se uskonto, josta kunnianarvoisa moro oli kertonut.


Epätoivo, hämmennys, outous

  Ennen Juuria olin lukenut Milan Kunderan kirjan Romaanin taide. Kundera esittää romaanille vaativan määritelmän: kaunokirjallinen teos on romaani vain, jos se klassisessa eurooppalaisessa hengessä tekee löytöjä, valaisee ensimmäisen kerran tai ainutlaatuisella tavalla jotain ihmisenä olemisen aspektia. Ne ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksia (jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta historiassa). Romaanikirjailija on siis tavallaan filosofinen löytöretkeilijä.

Historialliset romaanit ja sukuromaanit ehkäpä harvemmin täyttävät Kunderan määritelmän, mutta Alex Haleyn Juuret mielestäni tekee sen. 

Haley kirjoitti teoksensa sukunsa suullisen perimätiedon, historiallisista asiakirjoista saamiensa tietojen sekä lopulta Gambiaan jäljittämänsä Kunta Kinten heimon sukukertomusten perusteella. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa kertomuksen romaanin muotoon ja näin ollen joutui kuvittelemaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja keskusteluja. Historiallisten tietojen perusteella ja niiden asettamissa raameissa hän yritti eläytyä kaksi sataa vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä kokemuksiin.

  Ihmisenä olemisen tapa, jota Juuret kuvailee ainutlaatuisen elävällä ja kurkkua kuristavan ahdistavalla tavalla, on omasta yhteisöstään, elämänpiiristään ja kulttuuristaan irti revityn ja keskelle outoa todellisuutta heitetyn ihmisen hämmennys ja epätoivo.

Itkin käytännössä koko ajan lukiessani Kuntan saapumisesta Amerikkaan, siitä kun hänet myytiin orjaksi sekä hänen toivottomista pakoyrityksistään. Hän ei tiennyt ollenkaan missä oli ja mihin hänen pitäisi mennä. Kaikki oli uppo-outoa: luonto, maasto, tiet, rakennukset, esineistö, ihmiset vaatteineen, kieli jota puhuttiin. Yrittäessään paeta hän lähti juoksemaan umpimähkään. Hän tiesi vain että jossain on se iso vesi, jonka yli pitäisi jotenkin päästä, että pääsisi takaisin kotiin.

Eräällä pakomatkallaan hän näki metsässä rämpiessään jotain tuttua muutoin oudossa maastossa. Se oli virtaava vesi, joka muistutti häntä kotikylänsä lähellä virtaavasta Gambiajoesta.

Orjiksi ryöstetyt eivät alun perin edes tienneet, mitä varten heidät oli viety. He olivat kuulleet huhuja, että toubobit veisivät heidät omaan maahansa suuren veden taakse, ja että siellä heidät syötäisiin.

  Oli sydäntä särkevää lukea Kuntan hämmennyksestä ja oman elämänsä hallinnan täydellisestä menettämisestä, kun tiesi, millainen hän oli ollut kotona Juffuressa, Afrikassa. Romaanin ensimmäiset 130 sivua olivat kuvailleet hänen kasvuaan nuorukaiseksi, joka rakasti kotiseutuaan, sen ihmisiä ja luontoa, ja joka tunsi tarkkaan asuinympäristönsä reitit ja oppi kulkemaan arvaamattomassa luonnossa sekä opetteli taitoja ja urheutta käydessään läpi heimonsa ikäkausiriittejä ystäviensä kanssa. 

Hän oli tiennyt kuka oli ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Hän oli Omoro ja Binta Kinten esikoinen, Mandinkan heimon jäsen. Hän oli vahva ja terve, täynnä elämää. Hän janosi varttua aikuiseksi mieheksi, joka toisi kunniaa suvulleen sekä lopulta viisaaksi vanhukseksi, esikuvaksi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekä yhteisönsä seuraaville sukupolville.

  Surullista kyllä, Kunta oli Amerikkaan jouduttuaan yksinäinen ja erilainen myös muiden orjien joukossa. Muut olivat syntyneet Amerikassa tai olleet siellä jo pitkään. Näiden silmissä kielitaidoton ja rajun selviytymistaistelun jo nuorella iällä läpi käynyt Kunta oli "tuo Afrikasta tullut", "hiljainen afrikkalainen" ja "juro afrikkalainen".

Jotain lohtua Kuntan elämään tuli, kun hän tutustui ja lopulta meni naimisiin Bell-nimisen naisen kanssa joka oli hänen naapurinsa orjaraitilla ja sai tämän kanssa tyttären, Kizzyn. Bellin kanssa ensimmäisiä kertoja jutellessaan Kunta tajusi, ettei ollut jutellut toisen ihmisen kanssa 20 vuoteen.


Oliko Kunta Kinte sankari?

  Kunta Kinten tarina loppuu yllättäen hieman kirjan puolivälin jälkeen, ja se loppuu riipaisevaan tilanteeseen: hänen ja Bellin teini-ikään ehtinyt Kizzy-tytär lähetetään pois rangaistuksena erään orjan pakoyritykseen osallistumisesta. Kunta ymmärtää, ettei tulisi enää koskaan näkemään tytärtään. Se on viimeinen isku. Hän lyyhistyy maahan itkemään toivonsa menettäneenä.

Tämän jälkeen romaanissa siirrytään seuraavien sukupolvien vaiheisiin, alkaen toiselle plantaasille orjaksi kuljetetusta Kizzystä. On armollista ettei Kunta saanut tietää mitä hänen tyttärelleen siellä tapahtui. Uusi isäntä nimittäin raiskasi tätä säännöllisesti. Tämän seurauksena Kizzy synnyttikin lopulta lapsen eli Kuntan lapsenlapsen, Georgen.

Mutta minua jäi vaivaamaan, mitä Kuntalle tapahtui. Miksi Alex Haley lopetti hänen tarinansa noin surkeaan tilanteeseen? Miksei hän, kun kerran oli mielikuvitustaan ruvennut käyttämään, voinut keksiä jonkinlaisen mieltä ylentävän lopun Kuntalle? Kun googlailin saadakseni tietää mitä muut lukijat arvelivat Kunta Kintelle lopulta käyneen, yleisin tulkinta oli että hän kuoli särkyneeseen sydämeen.

  Haley ei pyrkinyt maalaamaan Kunta Kintestä sankaria, ainakaan sellaisessa perinteisessä vaikeuksien kautta voittoon -mielessä. Toisaalta Kuntassa oli sankaruutta se, että hän ei sisäisesti koskaan alistunut isännilleen eikä orjuuteen. Hän ei hyväksynyt orjanimeään, Toby, joka hänelle annettiin plantaasilla. Hän lopetti pakoyritykset vasta siinä vaiheessa, kun hänet erään kerran rampautettiin rangaistuksena.

Kunta tiesi loppuun asti sisimmässään, että hänelle ja hänen ihmisilleen tehtiin vääryyttä. Vaikka isännillä, orjakauppiailla ja patrulleilla ruoskineen, verikoirineen, aseineen ja lakeineen olikin ylivoima, hän tiesi olevansa heihin verrattuna oikeamielinen ja siten heidän yläpuolellaan.

Se että hän oli muslimi oli hänelle omanarvontunnon lähde. Islamin sääntöjen noudattaminen mahdollisuuksien mukaan oli niitä harvoja kodista muistuttavia asioita, joita hän saattoi yhä kuljettaa mukanaan. Kunta kieltäytyi syömästä sianlihaa vaikka se olisi ollut ainoa tarjolla oleva ruoka. Hän ei myöskään tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia kuten näki paitsi toubobien myös useiden orjaraitin ihmisten tekevän.

  Kunta piti huolen, että hänen tyttärensä oppii tietämään omat juurensa. Hän kertoi tälle Afrikasta ja kotiseudustaan ison veden tuolla puolen. Hän kertoi tälle kuinka toubobit olivat eräänä päivänä vieneet hänet pois kotoaan kun hän oli ollut metsässä etsimässä puuta josta voisi tehdä itselleen rummun. Tämä pieni kertomus säilyi sukupolvelta seuraavalle kunnes 1920-luvulla sen kuuli poikasena Alex Haley.


Kunta Kinten ja Alex Haleyn muistomerkki, Unsplash / Edouard TAMBA 

Kunta opetti tyttärelleen mandinkankielisiä sanoja, kuten että puu oli yiro, sade oli sanjio ja että virtaava vesi eli joki oli bolongo. Suullisena perimätietona säilyneet sanat olivat lähes kaksi sataa vuotta myöhemmin ratkaisevassa asemassa siinä, että Haley onnistui jäljittämään esi-isänsä juuret mandinkaheimon alueelle ja lopulta Juffuren kylään.

Kun tytär Kizzy oli syntynyt, Kuntalle oli ollut tärkeää jatkaa oman kansansa nimenantotapaa. Hän ei ollut kertonut tyttärelleen valitsemaansa nimeä kenellekään, vaan otti lapsen syliinsä, meni ulos ja kuiskasi nimen ensimmäisenä tämän omaan korvaan, "sillä jokaisen tulee saada itse tietää ensimmäisenä kuka on".


Uuden toivon seurakunta

  Kunta Kinten jälkipolvista tuli kristittyjä, kuten orjien jälkeläisistä pääosin muutenkin. Hänen vaimonsa Bell oli kristitty, ja heidän tyttärensä Kizzy sai kristillisen kasteen. Kristinusko alkaa näkyä romaanin sivuilla enemmän siinä kohtaa, kun Kizzyn poika George menee naimisiin Matilda-nimisen orjanaisen kanssa.

Matilda oli kasvanut tilalla, jonka isäntä oli saarnaaja, ja hänestä itsestäänkin oli tullut harras kristitty. Seudun orjat tiesivät Matildan, sillä tämä oli eräänä yönä karannut isäntänsä tilalta ja tullut nuhtelemaan ja saarnaamaan Jumalan pelkoa läheisessä metsässä yölystiä viettäneille juopuneille orjille.  

George matkusti paljon isäntänsä mukana kukkotappelukilpailuissa, joten Matilda käytännössä yksin kasvatti heidän kahdeksan lastaan kristilliseen kuriin ja nuhteeseen sekä kunnialliseen elämään. Samastuin Matildaan, jolla oli tapana tutkia mitä Raamatussa sanottiin erinäisistä asioista ja tilanteista, joihin hän arjessaan törmäsi.

  Kaikki orjanomistajaisännät eli "massat" (kirjassa orjien käyttämä puhekielinen ilmaus joka tulee sanasta master = isäntä) eivät olleet yhtä pahoja ja julmia. Esimerkiksi Matildan nuoruuden tilan saarnaajaisäntä ilmeisesti oli kohdellut orjiaan inhimillisesti, samoin massa Murray, jonka tupakkaplantaasille Georgen ja Matildan perhe myytiin.

Matilda oli helpottunut kun hänelle selvisi, että Murray oli kristitty, koska se antoi hänelle toivoa, että olot tilalla olisivat edes hiukan paremmat ja että isännän hyväsydämisyyteen saattoi vedota. Kun laki orjuuden lopettamiseksi astui voimaan vuonna 1865, monet isännät tarjosivat orjilleen mahdollisuutta jäädä tilalleen työntekijöiksi, ja ilmeisesti jotkut siihen tarttuivatkin.

Jäin miettimään, missä määrin orjanomistajaisännät sekä orjakauppiaat pitivät itseään kristittyinä. He kuitenkin aivan peittelemättä kohtelivat mustaihoisia ihmisiä alempiarvoisina ikään kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia. Jos he kokivat olevansa kristittyjä, miten he pystyivät oikeuttamaan sen miten elivät? Minun pitää etsiä käsiini Pohjois-Amerikan orjuutta käsittelevä historiatieteellinen teos, jossa yritetään vastata näihin kysymyksiin.

  Vapauteen päässeet ja Tennesseehen asettuneet Kunta Kinten jälkeläiset rakensivat vuonna 1874 Matildan johdolla kirkon, joka sai nimekseen Uuden Toivon Värillinen Metodistinen Episkopaalikirkko.

Kirjan loppuvaiheilla viitataan siellä täällä Raamatun kertomukseen luvatusta maasta, jonka Herra oli antanut Israelin kansalle. Kunta Kinten jälkeläiset, kuten ilmeisesti orjien jälkeläiset laajemminkin, olivat mieltyneet kertomukseen. 1960-luvulla pastori ja mustien siviilioikeustaistelun johtaja Martin Luther King jr. käytti teemaa vertauskuvallisesti viimeiseksi jääneessä saarnassaan "I've been to the Mountaintop, I've seen the Promised Land". Orjien jälkeläisille luvattu maa oli vapaus.


"Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)





tiistai 12. marraskuuta 2024

Messias-oratorio -kohu ja pohdintoja kulttuurista kristinuskon sanoman kuljettajana

   Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio soveltuu uskosta osattomankin kuunneltavaksi, ihan vain ravisuttelevan upeana musiikkiteoksena. Mutta totta on myös, että se on kristillistä, hengellistä musiikkia mitä suurimmassa määrin.



Messias-oratorio -kohu

  En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun luin uutisista että koululaisille suunniteltu meno Händel-barokkikonserttiin peruttiin sen uskonnollisten viittausten takia. Minua harmittaa näiden koululaisten puolesta. Messias-oratorio on niin ravisuttelevan upea teos, että lapset olisivat saaneet unohtumattoman elämyksen.


Kuva: Pixabay / Lydia Bauman

Toisaalta kohu myös ilahdutti minua. Iloitsin Händelin teoksen saamasta huomiosta ja siitä, että se tunnistettiin kristillisenä teoksena, hengellisenä musiikkina! Sillä sitä se on mitä suurimmassa määrin. Messias-oratorion koko libretto eli sanoitukset ovat suoraan Raamatusta. Teoksen halki punaisena lankana kulkee sanoma Jeesuksesta luvattuna syntisten Pelastajana, Jumalan voideltuna eli Messiaana. Hallelujah totisesti!

Kuuntelen itse monenlaisesta hengellistä musiikkia, mutta erityisen paljon pidän klassisesta, kuten Bachista ja Händelistä. Hieman on joskus ärsyttänyt, jos sellaista klassista musiikkia, joka on läpikotaisin kristillistä, ei ole tunnistettu hengelliseksi musiikiksi. Näissä yhteyksissä teoksista on puhuttu kulttuurihistoriallisina taiteen merkkiteoksina, jotka ikään kuin vain sattuvat olemaan teemoiltaan kristillisiä, koska kristinuskolla oli niiden syntymisen aikaan kansakunnan kulttuurissa valta-asema ja kirkon asema oli vahva.

Todellisuudessa Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saatavissa olevan tiedon perusteella uskovainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut tunnustavassa kristillisessä kodissa Saksassa ja Englantiin muutettuaan pysyi maallisen elämänsä loppuun asti Anglikaanisen kirkon uskollisena jäsenenä. 

Myös toinen barokkisäveltäjä, Johann Sebastian Bach (1685-1750), joka on useampaan kertaan valittu kaikkien aikojen suurimmaksi säveltäjäksi, oli harras uskovainen kristitty. Bach itse sanoi, että musiikin ainoa tarkoitus on olla kunniaksi Jumalalle sekä virkistykseksi ihmisen sielulle.

  Pidän säveltaidetta taiteen muodoista korkeimpana, ja klassista musiikkia korkeimpana säveltaiteena. Jo nuorena pistin merkille, että klassisen musiikin parhaimpien säveltäjien parhaimmat teokset ovat suurelta osin kristillisiä. Ihan kuin Jumala itse olisi päättänyt, että tämän erityisen taiteen, jonka kauneutta tullaan arvostamaan vuosisatoja, tulee ylistää Häntä ja kuljettaa sanomaa Hänestä kuulijoille sukupolvesta toiseen.

  Tästä kaikesta huolimatta ymmärrän täysin, että esimerkiksi Messias-oratoriota moni kuuntelee ilman mitään uskon asioihin liittyvää (henkilökohtaista) kiinnostusta. Toivon että koululaiset vielä pääsevät sen kuulemaan. Sillä onhan se myös kulttuurihistoriallinen merkkiteos ja upea taide-elämys.


Kulttuuri kristinuskon sanoman kuljettajana

 
  Messias-oratorio -kohu ja muut vastaavat tapaukset tarjoavat oivan tilaisuuden pohtia, miten paljon kristinusko antaa kulttuurin kautta ihmisille lohtua, iloa, toivoa. Kyse ei ole pelkästään kauneudellaan koskettavista ja sielua hivelevistä teoksista, vaan sen lisäksi mieltä ylentävästä sanomasta.

Lapsena juhlava kristillinen musiikki ja hartausperinteet saivat minut tuntemaan, että vaikka maailmassa on paljon kaikkea surullista ja pelottavaa, ehkä sittenkin tämän maailman tuolla puolen on jotain, mikä antaa toivoa että kaikki päättyy hyvin. Olen varma, että on paljon lapsia ja aikuisia, jotka tänä päivänä janoavat kauneutta, johon sisältyy toivoa ja lohtua antava sanoma.


Kuva: Pixabay / falco

Ei ole viisasta pyrkiä eroon kristinuskon elementeistä kulttuurissamme, ihan henkisen hyvinvointimme kannalta. Mitä jäisi jäljelle, jos kristinuskon innoittama taide ja satoja vuosia vanhat kristilliset perinteet karsittaisiin pois?

Ja jos oikein tarkkoja ollaan ja vähän saivarrellaankin, niin kristinuskon vaikutteiden johdonmukaisen karsimisen lopputuloksena olisi kulttuurimme raunioituminen. Niin suuresti se on vaikuttanut mm. etiikkaan ja lainsäädäntöön, symboliseen kuvastoon, kieleen.

  Messias-oratoriosta ja vaikka Bachin Matteus-passiosta voi nauttia, ja nautitaankin, pelkästään vaikuttavana musiikkina. Jos kuulija ei arvosta niiden hengellistä sanomaa, niin sitten ei.

Toisaalta uskovaisena näen tässä mahdollisuuden: harmonisen kauniit teokset tulevat kuljettaneeksi sanomaa Jumalasta, ja se ehkä jää vaikuttamaan kuulijan sieluun. Ja joskus, jos hän on tilanteessa, jossa kukaan maailmassa ei voi häntä auttaa, hän ehkä muistaa sen toivon sanoman, joka ei ole tästä maailmasta.




tiistai 29. lokakuuta 2024

Usko Jumalaan on järjenmukaista

  Miksi niin usein kuulee väitettävän, että usko Jumalan olemassaoloon on järjenvastaista?

  Raamatun mukaan usko avaa ihmisen järjellisen ymmärryksen suuriin olemassaolon kysymyksiin.

  Syntyykö kristityn usko järjellisen päättelyn lopputuloksena?



"Usko on järjetöntä"

  Minua ärsyttää kun uskosta Jumalaan puhutaan joskus "myönteisenä järjettömyytenä". Eli vähän niin kuin "onhan se järjetöntä mutta jos siitä kuitenkin on apua yksilölle niin haittaako tuo mitään...". Toisinaan uskontoa suorastaan kehutaan esimerkiksi yhteisöllisyyttä lisäävänä voimana "vaikka se onkin järjetöntä". 

Mistä joillekuille tulee käsitys, että usko Jumalan olemassaoloon on järjettömyyttä tai järjenvastaista? Voisiko taustalla olla virheellinen samastus: luullaan että järjellisyys on sama asia kuin luonnontieteelliseen empiiriseen todistettavuuteen sitoutuminen?


Kuva: Pixabay / Gerd Altmann


  Se on totta, että luonnontieteen menetelmillä Jumalan olemassaoloa emme pysty todistamaan (emmekä toisaalta myöskään sitä että Jumala ei olisi olemassa). Luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyötä. Jumala on Henki eivätkä luonnontieteen menetelmät edes sovellu hengen tutkimiseen. Jumalaa emme voi laittaa petrimaljaan mikroskoopilla tihrustettavaksi, kuten vaikka mineraalikiteitä tai solunäytettä.

Mutta se ei siirrä Jumalan olemassaolon väitettä järjettömyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi. Emme voi painovoimankaan olemassaoloa laboratoriomenetelmin todistaa, mutta ei kukaan väitä etteikö painovoimaa olisi olemassa. Sen vaikutuksista voimme järjellisesti päätellä, että se on todellinen.

Väite, että Jumala on olemassa, soveltuu erinomaisesti järjellisin argumentein puolustettavaksi. Tämä käy ilmi jo kaikkein perustavanlaatuisinta olemassaolon kysymyksestä pohtiessamme: mistä maailmankaikkeus on tullut?

Itse pidän järjettömänä lähinnä sitä oletusta, että maailmankaikkeus olisi tupsahtanut tyhjyydestä olemassa olevaksi. On järjellisempää olettaa, että maailmankaikkeudella on Luoja, vaikka meillä ei olekaan menetelmiä Hänen olemassaolonsa tieteelliseen todistamiseen.

Ai että mistäkö se Luoja sitten on tupsahtanut? Tämä kysymys puolestaan on järjetön, epälooginen, sillä eihän ikuinen olento ole koskaan alkanut olla olemassa. Luoja eli Jumala on ikuinen. Hän on ollut olemassa aina. 


Usko järjellisen ajattelun tukena

  Usko Jumalaan tukee suurten olemassaolon kysymysten järjellistä pohdiskelua. Olen intuitiivisesti ymmärtänyt tämän aina siitä lähtien kun tulin uskoon, mutta pähkäilin pitkään, miten saisin ajatuksen ilmaistua selkeästi.

Kunnes eräänä päivänä löysin ajatuksen tiiviisti ja elegantisti muotoiltuna Raamatusta! Kyseisessä Heprealaiskirjeen luvussa puhutaan uskon merkityksestä, ja tässä kyseisessä lauseessa puhutaan uskon merkityksestä maailmankaikkeuden alkuperän järjellisessä ymmärtämisessä:


"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hebr. 11:3; käännös 1933/38)


Toisessa käännöksessä sama kohta kuuluu näin:


"Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä." (Hepr. 11:3; käännös 1992)


Jos uskon varassa suostumme olettamaan, että on olemassa näkymätön hengellinen olento, Jumala, meidän ei tarvitse suistua sellaiseen järjettömään oletukseen kuin että maailmankaikkeus on kerran kaukaisessa menneisyydessä vain tupsahtanut tyhjyydestä, ilman mitään syytä. 


Kuva: Pixabay / Gennaro Leonardi


Olen monesti miettinyt, että henkilö joka lähtee järjellisesti pohtimaan esimerkiksi juuri maailmankaikkeuden alkuperää agnostisesta pisteestä, todennäköisesti päätyy lopulta oletukseen jonkinmoisen jumalan olemassaolosta. Sen sijaan ateisti, joka ohjelmallisesti kiistää jumalan olemassaolon mahdollisuuden, jää järjettömän kantansa vangiksi.

  Onko kristityn usko Jumalaan siis syntynyt järjellisen pohdiskelun lopputuloksena? Ei. Usko ei palaudu järkeen, vaan on hengellinen tila, jonka Jumala itse yliluonnollisesti on synnyttänyt uskovan ihmisen sisimmässä. 

Kirjoitukseni pointti on, että usko Jumalaan ei kuitenkaan ole järjen kanssa ristiriidassa, kuten niin monesti esitetään, vaan on järjellisyyden kanssa sopusoinnussa ja voi jopa tukea järjellistä pohdiskelua. Ja kuten ylempänä totesin, tarvittaessa Jumalan olemassaolon väitettä voi menestyksekkäästi puolustaa järjellisin argumentein.


"Mieletön se, joka ajattelee:

»Ei Jumalaa ole.»" (Ps. 14:1)





tiistai 15. lokakuuta 2024

Synnintunnosta ja armon oivaltamisesta

  Synnintunto kuulostaa surulliselta. Synnintunnossa vietetty elämä ankealta. Se kuitenkin johtaa mitä suurimpaan iloon ja autuuteen.



Ihmissydämen arvoitus


  Luin jostain kirjasta vuosia sitten puhuttelevan vanhan kansan arvoituksen. Se meni seuraavasti.

Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena. 


Kuva: Pixabay / JLFineArt


Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!

Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.

  Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.

Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.

Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.


Ihmeellinen armo

  Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."

Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.

En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.

Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:


"Autuas se,

jonka pahat teot on annettu anteeksi,

jonka synnit on pyyhitty pois.

 Autuas se ihminen,

jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään

ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)


Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!

  Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta. 

  Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.


"Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)




tiistai 1. lokakuuta 2024

Noidat ja noituus

  Ovatko tarot-kortit, parantavat kristallit ja meedion pakeilla käyminen harmitonta huvia?

  Millaista on todellinen noituus, josta Raamattu puhuu? 


Satujen pahat noidat


  En osaa aloittaa noidista kirjoittamista muuten kuin käsittelemällä ensin satujen noitia. Grimmin sadut olivat ensimmäinen kosketuspintani aihepiiriin. Sadut ovat vain satuja, mutta toisaalta ajattelen, että kuvitteellistenkin kertomusten "noita-representaatioilla", eli sillä minkälaisina noidat esitetään, on merkitystä. Ne vaikuttavat mielikuviimme. Omalla kohdallani näin ainakin on ollut ihan selvästi.


Kuva: Pixabay / Jo-B


 Lapsena halusin aina kuulla iltasatuja, joissa hyvä ja paha taistelevat (ja joissa paha saa palkkansa). Parasta oli jos sadussa oli noita, synkän metsän keskellä pienessä tuvassa asuva vanha eukko, joka teki taikojaan, esimerkiksi lumosi luokseen eksyneitä ihmisparkoja puiksi, kiviksi tai eläimiksi. 

Noidan piti olla paha tai muuten en kelpuuttanut satua. Jos noita esitettiin kilttinä, kuten Andersenin Peukalo-Liisassa, satu oli minusta tylsä. Grimmin saduissa noidat olivat pahoja. Sen takia tykkäsin niistä eniten.

Yksi lempisaduistani oli nimeltään Noidan sormus (Die Alte im Wald). Siinä esiintyvä noita on erityisen hyytävä hahmo. Metsään eksynyt tyttö saa tehtäväkseen mennä noidan tupaan hakemaan hopeasormuksen, jonka avulla noidan loitsiman pahan taian saa raukeamaan. Tyttöä varoitetaan ankarasti: noita istuu tuvassa ja tervehtii häntä sekä yrittää puhutella, mutta tyttö ei missään nimessä saa tervehtiä takaisin eikä edes katsoa eukkoon, vaan hänen tulee pysähtymättä mennä tuvan perällä sijaitsevaan kamariin, jossa noita säilyttää lumouksia kantavia sormuksiaan.

Joka kerta minua hykerrytti ja kauhistutti tytön saama tehtävä: kuinka hän uskaltaa mennä noidan tupaan, kun tämä on kotona! Sadun opetus oli että noita voisi vahingoittaa tyttöä vain siinä tapauksessa, että hän kuuntelisi noitaa ja rupeaisi juttusille tämän kanssa. 

Hannun ja Kertun tietävät kaikki. Paha noita-akka houkuttelee synkkään metsään eksyneitä sisaruksia piparkakuista, karamelleista ja sokerista tehtyyn mökkiinsä. Nälkäiset lapset ovat ihastuksissaan kun saavat syödä makeaa mielin määrin, mutta noidalla on kauhistuttava suunnitelma: hän itse syö lapset suihinsa, kunhan on ensin lihottanut heidät pulskiksi.

  Grimmin satujen muovaamissa mielikuvissa nekin noidat, jotka ovat ystävällisiä ja herttaisia ja ruokkivat nälkäisiä lapsia, ovat oikeasti vaarallisia. 

Viime kerralla kirjoitin jo useita vuosia valloillaan olleesta enkelibuumista. Ihan viime vuosina on syttynyt myös noitabuumi. Niin nuoret kuin aikuisetkin haluavat löytää piilevät noitavoimansa, ja sitä varten on tarjolla kursseja ja oppikirjoja. Ja noitabuumissa on tietenkin kyse "hyvästä, kiltistä noituudesta".


"Valkoinen noituus"

  Joskus aiemminkin olen siteerannut kristityn kirjailijan C. S. Lewisin mietettä, että eräs tapa, jolla paholainen yrittää saada ihmisiä harhautetuksi, on näennäisten vastakkainasettelujen rakentaminen. Ilmiö, joka oikeasti on kokonaan paha, jaetaan kahteen näennäisesti vastakkaiseen puoleen, joista toinen esitetään hyvänä ja toinen pahana. Se hyvä puoli on sitten se, jonka kautta paholainen tarjoilee ilmiötä ihmisille.

Näennäisissä vastakkainasetteluissa hyvään puoleen liitetään myönteisiä käsitteitä, kuten valo, empatia ja epäitsekkyys, ja pahaan kielteisiä, kuten pimeys ja itsekkyys. Noituusbuumissa tämä on ilmeistä. Puhutaan kerrassaan "valkoisesta noituudesta / magiasta" ja "mustasta noituudesta / magiasta". 

  Muutama viikko sitten katsoin ruotsalaisen tv-ohjelman naisista, jotka hakivat apua ennustajilta ja meedioilta. Yksi naisista oli ystävänsä kuoleman jälkeen alkanut kokea kummallisia asioita ja arveli saavansa selvyyttä tapahtumiin meediolta, joka ottaisi yhteyden rajan takana olevaan ystävään ja tiedustelisi mitä tämä yrittää viestittää. Toinen oli jumissa kiukkuun ja negatiivisiin ajatuskuvioihin ja halusi noidalta apua saadakseen paremmat energiat sekä opastusta päästäkseen eteenpäin elämässä.


Kuva: Pixabay / Girasol Tarsio Arte Visual


Avainsanoja valkoisessa noituudessa ovatkin harjoittajan epäitsekkäät motiivit ja auttamishalu. Mustan noituuden harjoittajat toimivat itsekkäistä motiiveista, kuten vallanhalusta. Kun joku on kiinnostunut noidaksi opiskelemisesta, mutta epäröi vielä, häntä kehotetaan tutkiskelemaan motiivejaan: jos tarkoitusperäsi ovat epäitsekkäät ja pyyteettömät, kyseessä on valkoinen noituus, ja siinä tapauksessa voit olla huoleti, koska et tee mitään väärää.

Valkoiset noidat parantavat, opastavat, tarjoavat salaperäistä tietoa ja ikiaikaista viisautta, puhdistavat energioita, toimivat välittäjinä tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. 

Erilaisia menetelmiä on valtava määrä: maagiset seremoniat ja istunnot, "luonnonviisaus" ja parantavat yrtit, shamanististen kokemusten saamiseen käytettävät psykedeeliset huumekasvit, noitarummut, tarot-kortit, kristallit, amuletit, salaiset opit alkemiasta vetovoiman lakiin...

  Noitabuumin vetovoimaa lisää eräs aatteellinen virtaus, nimittäin ekologinen feminismi. Feministinen noituus voi tarkoittaa maagisten voimien aktivoimista kehotietoisuutta kasvattavien seremonioiden avulla, onhan nainen uuden elämän synnyttäjä ja siten ihan luontaisesti läheisemmin tekemisissä mahtavien luonnonvoimien kanssa kuin mies. Arkisemmalla tasolla feminististä noituutta harjoitetaan opiskelemalla menneiden aikojen vanhojen viisaiden naisten salaista tietoa esim. luonnonlääkinnän muodossa.

Uhrin asema ja siitä irtautuminen voimaantumalla on puhutteleva sanoma, joka löytyy monista nykyajan suosituista aatteista ja poliittisista liikkeistä. Feministisessä noituudessakin on sellainen: myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun noitavainojen historia ja sen nykyiset tulkinnat. 

Useimmat kyllä tietävät, että historiallisten asiakirjojen mukaan noitaoikeudenkäynneissä syytettiin ja tuomittiin kuolemaan yhtälailla niin naisia kuin miehiä (Suomen alueella itse asiassa enemmän miehiä), mutta noituuden harjoittamisen muistutetaan olleen aina naisten erityisaluetta. Noitavainojen, kohdistuivatpa ne yksilötasolla kumpaan sukupuoleen tahansa, sanotaan olleen naisvihan ilmenemismuoto.

Feministisen kerronnan mukaan patriarkaatin eli miesvallan vuosisatoina naisten oma luonnonviisaus oli halveksittua, torjuttua, pelättyä, kiellettyä. Ja sen vuoksi salaista.


Mitä noituus on?


  Mitä noituus on Raamatun mukaan? Minua hämmästyttää, miten samanlaiselta Raamatun kuvaukset noituudesta ovat kuin "valkoinen noituus". Monet uushenkisyyden jutut ja opit ja menetelmät eivät olekaan vain jotain nykyajan hömpötyksiä ja harmitonta viihteellistä krääsää, vaan ne ovat Raamatun tarkoittamaa noituuden harjoittamisen syntiä.

5. Mooseksen kirjassa on lueteltu erilaisia noituuden muotoja (5. Moos. 18:10-12). Noituutta on vainajahenkiin yhteyden ottaminen eli meediona toimiminen. Noituutta on tietäjähenkien manaaminen opastuksen pyytämiseksi. Noituutta on mikä tahansa henkien manaaminen mistä tahansa syystä. Noituutta on ennustaminen ja enteiden selittäminen sekä tietäjänä toimiminen. Noituutta on taikojen tekeminen, lumoaminen, loitsujen lukeminen. Samassa luettelossa mainitaan myös sellainen, että laittaa poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.

Tällaisiin osallistuminen on vakava synti. Tunnetuin esimerkki Raamatussa on se, kun kuningas Saul meni meediona toimivan noidan pakeille:

"Silloin Saul sanoi palvelijoilleen: »Etsikää minulle nainen, joka pystyy manaamaan esiin vainajien henkiä, niin minä menen hänen luokseen ja pyydän neuvoa.» Hänen palvelijansa vastasivat: »En-Dorissa on nainen, joka manaa henkiä.»" (1. Sam. 28:7)

Teko oli Herran silmissä vakava synti:

"Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle." (1. Aik. 10:13-14)


Lista jatkuu. Kreikasta käännetyssä Uudessa Testamentissa sana noituus on käännetty sanasta pharmakeia, joka on nykyistä lääkintää tarkoittavan sanan kantasana (Gal. 5:20). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tässä kohtaa noituudella tarkoitetaan tajuntaa muuntavien huumekasvien käyttämistä erikoisten kokemusten, kuten näkyjen, saamiseen. Niin tuhansien vuosien takaisessa maailmassa kuin nykyäänkin tällaisia kasveja (ja nykyään myös synteettisiä psykedeelisiä huumeita) käytetään shamanismiin.


Kuva: Pixabay / Gordon Johnson


  Pari sanaa historian noitavainoista... Mielenkiintoista on että noitavainoissa, jotka velloivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella, syytökset ja todistusaineisto noituudesta eivät läheskään aina olleet Raamatun mukaisia, eivät sinne päinkään, vaikka alun perin Keski-Euroopassa kristilliset kirkot olivat niitä lietsomassa! 

Noitakäräjien historiallisissa asiakirjoissa on erikoisen kuuloisia tapauksia esim. paholaisen järjestämiin orgioihin osallistumisesta. Todistusaineistona olivat huhupuheet mielikuvituksellisista tapahtumista, jotka eivät vastaa Raamatun kuvauksia noituuden harjoittamisesta lainkaan. Esimerkiksi Ruotsissa 11-vuotiasta paimentyttöä syytettiin noituudesta, ja todistusaineistona oli toisen lapsen väite, että tyttö oli kävellyt veden päällä.

Suomen alueella noitasyytteeseen saattoi johtaa esimerkiksi seuraavanlainen tapahtumasarja. Kaksi kyläläistä olivat riidelleet julkisella paikalla ja toinen heistä oli huutanut suutuspäissään, "palakoon talosi maan tasalle!" tms., ja sitten, joskus myöhemmin, oikeasti kävi niin, että tuon toisen talo tai aitta syttyi tuleen. Epäilykset herätti viimeistään se, jos suutuspäissään "noitunut" tyyppi ei ollut halukas osallistumaan kirkonmenoihin. 

Mutta eiväthän kiivas käyttäytyminen tai epäsosiaalisuus, saati eriskummalliset yhteensattumat ole Raamatun mukaan noituutta! Raamatussa noituus on melko tarkkaan määriteltyä tahallista toimintaa, kuten juuri ennustamista ja henkien manaamista. Sekään, että ei osallistu kirkonmenoihin eikä tunnusta kristinuskoa, ei ole noituutta Raamatun mukaan. Edes harhaoppisuus, joka Keski-Euroopassa saattoi johtaa syytöksiin noituuden harjoittamisesta, ei nähdäkseni ole Raamatun mukaan noituutta. 

Täällä pohjoisessa, Ruotsissa ja Suomen alueella, noitavainoja kuulemma eivät edes johtaneet kirkot, vaan tavalliset kansalaiset. Olennaiselta osaltaan noitavainoissa taisi olla kyse vainoajien omasta taikauskosta ja pelonsekaisesta hysteriasta.

  Palataan lopuksi todelliseen, Raamatun tarkoittamaan noituuteen. Miksi Jumala on kieltänyt sen harjoittamisen? Edellä lainaamassani Raamatun kohdassa kerrotaan perimmäinen syy: meidän tulee turvautua Herraan Jumalaan neuvoja ja apua saadaksemme eikä muihin henkimaailman tahoihin.


"Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä." (Ps. 46:2)


Onneksi voimme saada kaikki synnit Jumalalta anteeksi, myös noituuden ja siihen osallistumisen, kunhan käännymme koko sydämestämme Jeesuksen puoleen. 


"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)





tiistai 17. syyskuuta 2024

Keitä enkelit ovat?

  Serafit, kerubit, arkkienkelit... Enkelien tehtävä on ylistää Jumalaa ja palvella ihmisiä Jumalan käskystä.

  Raamatun valossa nykyinen "enkelibuumi", jossa ihmiset lumoutuvat enkeleistä ja hakevat heihin yhteyttä, ei miellytä paitsi Jumalaa, myöskään enkeleitä itseään. Enkelit eivät halua että teemme heistä numeroa! 


Jumalan käskyläisiä

  En pienenä erityisemmin tykännyt Suojelusenkeli-laulusta, joka ehkä tunnetaan paremmin alkusanoistaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Kaunis virsi se kyllä on, mutta sen tunnelma oli minusta jotenkin synkkä ja pelottava. Pimeä korpi, liukas käytävä, kotia ei näy... 

Suurin ongelma laulussa kuitenkin oli, että siinä ei mainita Jumalaa, vaan pelkkä ihana enkeli, joka käy lapsosen vierellä. Toki enkeli on Jumalan lähettämä, mutta maininta suoraan Jumalasta olisi tehnyt tunnelmasta turvallisemman.


Kuva: Unsplash / Simon Champagne

Koska olen lapsesta lähtien ajatellut näin, minun on ollut vaikea ymmärtää sitä uushenkisyyden, tai miksikä sitä nyt kutsuisi, keskuudessa yleistä ilmiötä, jossa haetaan turvaa ja apua nimenomaan enkeleiltä. Useat näistä ihmisistä kuitenkin vaikuttavat uskovan myös jumalan olemassaoloon. Miksi he eivät siis halua yhteyttä jumalaansa? 

Kaiketi hekin ajattelevat, että jumala on kaiken, ja siten myös enkeleiden, yläpuolella? Ajattelevatko he, että jumala on persoonaton ja siten hänelle ei varsinaisesti voi puhua? Vai ajattelevatko he, että jumalaa voi lähestyä vain "väliportaan" olentojen kautta?

  Kristinuskossa ja Raamatussa järjestys on selvä: rukoukset osoitetaan suoraan Jumalalle, joka on persoonallinen ja ymmärtää mitä meillä on sydämellämme. 

Ehkä maailman hierarkioiden takia monesta saattaa tuntua intuitionvastaiselta, että nimenomaan tulee mennä suoraan Korkeimman pakeille? Yleensähän organisaatioiden hierarkioiden huipulla olevia ei tavata, vaan asiat selvitetään väliportaiden toimijoiden kautta.

Todellisuudessa Jumalan suuruus ja mahtavuus mahdollistaa senkin, että vaikka Hän on korkea, Hän pystyy samaan aikaan olemaan läheinen jokaisen lapsensa kanssa.

Jumala on se, johon meidän tulee olla yhteydessä kaikissa mahdollisissa asioissa, eivät enkelit. Enkelit ovat Jumalan alamaisia. Hän halutessaan lähettää enkeleitään esimerkiksi varjelemaan meitä. Ajatus suojelusenkeleistä perustuu varmaankin alun perin psalmiin 91:


"Hän antaa enkeleilleen käskyn

varjella sinua, missä ikinä kuljet,

ja he kantavat sinua käsillään,

ettet loukkaa jalkaasi kiveen." (Ps. 91:11-12)


Serafit, kerubit, arkkienkelit, enkelit

  Jesajan kirjassa on erikoinen kohta. Profeetta Jesaja saa näyn: hänelle ilmestyy Jumala, jota tässä kohdassa kutsutaan Herra Sebaotiksi, ympärillään serafeja, enkeleitä joilla kullakin on kuusi siipeä. "Kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät." Kohta on minusta jopa hieman pelottava. Serafit vaikuttavat niin oudoilta. 

Eri tyyppisillä enkeleillä on erilaisia tehtäviä, ja serafien tehtävä on ylistää Jumalaa. Jesajan näyssä serafit toteuttivat tehtäväänsä:


"He huusivat toinen toiselleen:

– Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!

Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.

Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua." (Jes. 6:3)


Ehkä vieläkin erikoisempi vaikutelma tulee kerubeista, enkeleistä, jotka Herra laittoi vartioimaan elämän puulle vievää tietä sen jälkeen, kun oli karkottanut syntiin langenneen ihmisen paratiisista (1. Moos. 3:24). Hesekielin kirjassa kuvaillaan kerubeja, että heidän koko ruumiinsa oli täynnä silmiä, heidän siivistään kantautui valtava kohina ja että kulkiessaan he liikkuivat neljään suuntaan ja että heillä oli neljät kasvot:


"Kullakin kerubilla oli neljät kasvot. Yhdet niistä olivat kerubin kasvot, yhdet olivat ihmisen kasvot, yhdet leijonan ja yhdet kotkan kasvot." (Hes. 10:14)


Kuvaukset saavat minut tuntemaan, että enkeleiden olemus on niin erilainen, Jumalalle niin täysin omistautunut, että meidän ihmisten on mahdotonta tuntea tai edes mitenkään syvällisesti ymmärtää heitä.

  Arkkienkelit eli ylienkelit ovat ymmärtääkseni enemmän ihmisen näköisiä. Raamatussa tietääkseni vain yhtä enkeliä, Mikaelia, kutsutaan ylienkeliksi. Mikaelin kerrotaan kamppailevan voittoisasti paholaista vastaan, ja hänellä on tärkeä osa Ilmestyskirjassa kerrottujen lopun aikojen tapahtumissa. Myös Gabrielin uskotaan olevan arkkienkeli. Gabriel on se enkeli, jonka Jumala lähetti tuomaan Marialle viestin, että tämä synnyttäisi pojan, Vapahtajan Jeesuksen. 


"Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: »Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!»" (Luuk. 1:28)


Enkelit ylipäätään tuovat Raamatun kertomuksissa usein ilmoituksia Jumalalta. Enkeli ilmestyi paimenille kedolla ja kertoi Vapahtajan syntymästä, ja haudalla naiset kohtasivat kaksi enkeliä, tai "kaksi miestä sädehtivissä vaatteissa", jotka kertoivat heille Jeesuksen nousseen kuolleista (Luuk. 2:9-11 ja Luuk. 24:4-7).


Kuva: Unsplash / Alexander Shustov

Langennut enkeli, Saatana, oli ymmärtääkseni alun perin arkkienkeli. Lankeemuksen myötä hänestä tuli Jumalan vastustaja ja meidän ihmisten vihollinen. Osa henkivalloista lähti seuraamaan Saatanaa. Raamatun mukaan Saatana tekeytyy valon enkeliksi yrittäessään johdattaa ihmisiä harhaan. Nykykulttuurissa, jossa ihaillaan ja lumoudutaan enkeleistä, tämä Raamatun varoitus on hyvä pitää mielessä. Kaikki valoa säihkyvän jumalalliselta vaikuttavat ihmekokemukset eivät oikeasti ole Jumalasta.

  Sitten ovat vain ihan enkelit sinänsä, joista Raamatussa kerrotaan siellä täällä. Esim. Raamatun alussa kerrotaan miehistä, jotka tulivat kylään Lootin kotiin. Näiden miesten kerrotaan olleen enkeleitä. Ilmeisesti he olivat ihan ihmisten näköisiä ja sulautuivat joukkoon. Heprealaiskirjeessä kerrotaan, että jotkut muukalaisia koteihinsa majoittaneet uskovaiset ovat tietämättään tulleet antaneeksi yösijan enkeleille. (Hepr. 13:2)


Enkeleiden nöyryys

  Sain ajatuksen kirjoittaa enkeleistä nähdessäni kesällä kaupungilla jonkun nuoren naisen paidassa tekstin Angel Queen, "enkelikuningatar". Teksti ärsytti ja myös huvitti minua.  Kuvioinnin tyylistä päätellen Angel Queen on jonkin animesankarittaren nimi. Kristinuskon viitekehyksessä nimi on ilmeinen oksymoron eli kaksiosainen käsite, jonka osat kumoavat toisensa. Sisäisesti ristiriitainen käsite.

Kuningattaren tuntevat kaikki, enkelit ovat muukalaisia maailmassa. Kuningatar antaa käskyjä, enkeli vastaanottaa Jumalan käskyjä. Kuningatar on sotajoukkojensa ylin komentaja, enkelit muodostavat Jumalan taivaallisen sotajoukon. Kuningatar vaatii itselleen ihmisten huomion, enkelit eivät halua huomiota itselleen, vaan Jumalalle.

Monet nykyään ihailevat ja haluavat yhteyden enkeleihin, mutta oikeasti enkelit eivät edes halua huomiotamme itselleen! He haluavat huomiota Jumalalle, kuten edellä mainituissa esimerkeissä ylistysenkelit eli serafit sekä Jumalan ilmoituksia ihmisille tuovat arkkienkelit.

Vain langennut enkeli Saatana, sekä muut hänen joukkoihinsa kuuluvat henkiolennot, on tässä juuri päinvastainen: Saatana haluaa huomion itseensä, tai itse asiassa hän haluaa vetää huomiomme keneen tai mihin tahansa muuhun, paitsi Jumalaan.

  Taivaallisista sotajoukoista puheen ollen, yksi ihanimmista enkeleitä koskevista kohdista Raamatussa on se, kun Herran enkeli oli tullut ilmoittamaan Jeesuksen syntymästä paimenille kedolla:


"Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,

maan päällä rauha

ihmisillä, joita hän rakastaa." (Luuk. 2:13-14)





tiistai 3. syyskuuta 2024

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?


Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.


Kuva: Pixabay / LukasJohnns


  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?


Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.


Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.


Kuva: Pixabay / Dennis Gries


 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.


"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)


Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.


"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)