tiistai 20. huhtikuuta 2021

Tunnetko kostonhalua?

  Voiko kostonhalussa olla jotain hyvää?

  Nelson Mandela sanoi: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee." Lausetta hoetaan usein vääryyttä kärsineille, kostonhaluisille ihmisille. Vaikka ajatus sinänsä pitää paikkansa, mikä siinä on pielessä? 

  Mikä on kristinuskon tie?



Samalla mitalla


"Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu, annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, ruhje ruhjeesta." (2. Moos. 21:23-25)

  

  Parikymppisenä lainasin yliopiston kirjastosta psykologian osastolta teoksen, jonka nimi oli muistaakseni Getting Even. Se käsitteli kostonhalua. En muista kirjan sisältöä tarkemmin, mutta muistan sen pääväitteen: kostonhalu sinänsä on hyvä asia, koska se on merkki oikeudentajusta. Näkemys oli mielestäni virkistävä, kostonhalusta kun harvoin sanotaan mitään myönteistä.

Kirjailija, joka oli oikeustieteen professori, määritteli kostamisen aivan oikein vääryyden takaisin maksamiseksi samalla mitalla, tilien tasaamiseksi kuten englannin to get even ilmaisee. Olen kuullut, että suomen kostaa-sana tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. 

Kostonhalu ei siis välttämättä ole merkki ilkeydestä ja pahantahtoisuudesta, jollaisiin tunnetiloihin se usein liitetään. Vääryyttä kärsineen kostonhalu on kyllä yleensä voimakkaan tunteellinen tila, joka saattaa yltyä suhteettomuudeksi ja raivoksi, mutta sen alkusyy on perusteltu oikeudenjano. Sanotaanhan Raamatussakin, Israelin laiksi vanhan liiton aikaan tarkoitetussa Mooseksen laissa, vääryyden rankaisemisesta: "Annettakoon silmä silmästä, hammas hampaasta" jne. Jakeissa ei käsketty ilkeyteen, vaan oikeuden toteuttamiseen! 

Jakeet ilmaisevat periaatteen, jonka mukaan tuomareiden tulee käsitellä vääryydet: rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa rangaistavaan tekoon. Suhteettomuus kumpaankin suuntaan, teon liioitteluun tai sen vähättelyyn, on huono.

Olen kuullut, että Vanhan Testamentin ajan Israelissakin "silmä silmästä" -jakeet ymmärrettiin Jumalan antamaksi suhteellisuuden ja tasapuolisuuden periaatteeksi, eli niitä ei noudatettu kirjaimellisesti rikoksista tuomittujen hampaita kiskomalla ja silmiä sokeuttamalla. Käytössä oli Jumalan antama oikeudenkäyntijärjestelmä, jossa osapuolia kuultiin ja ruumiinvammojen aiheuttamisesta määrättiin omaisuuskorvauksia.

  Olen aina tykännyt fiktiivisistä kertomuksista, romaaneista ja elokuvista, joissa paha saa palkkansa. Itse kosto tai rangaistus ei kuitenkaan ole minua kiinnostava tapahtuma: jos tarina päättyy kostoon, saatan jättää loppuosan lukematta. En viihdy sellaisten kuvausten äärellä, joissa jotakuta vahingoitetaan ruumiillisesti tai henkisesti. Se riittää, että vääryys tunnustetaan sekä todetaan "tilit tasaavan" rangaistuksen olevan periaatteessa oikeudenmukaista.


Gandhin ja Mandelan neuvot

  Mahatma Gandhi sanoi: "'Silmä silmästä' tekee koko maailman sokeaksi." Toinen tunnettu ja paljon toisteltu neuvo on epäoikeudenmukaista apartheid-hallintoa vastaan taistelleelta ja sen vuoksi 27 vuotta vankilassa istuneelta Nelson Mandelalta: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee."

Gandhin ja Mandelan ajatuksia lainataan usein, kun yritetään auttaa ja neuvoa vääryyttä kärsinyttä, kostonhaluista ihmistä.

Tykkään Gandhin ja Mandelan lauseista todella paljon, mutta sellaisinaan ne eivät kelpaa minulle. Ne ovat viisaita ja pitävät paikkansa, mutta niiden hokemisessa ärsyttää, että ne jättävät varsinaisen vääryyden huomiotta. Niissä keskitytään pelkästään kostamisen yhteisöllisiin seurauksiin ja henkiseen hyvinvointiin. Ihan kuin vääryys olisi vain sen kohteeksi joutuneen yksityinen asia, oma ongelma, josta ei saa tehdä muiden ongelmaa. 

Oikeudenjanoista ihmistä saattaa turhauttaa, jos häntä opastetaan vain pidättäytymään kostamisesta sen hyödyttömyyden tai haitallisuuden perusteella, ja jätetään oikeudellinen puoli käsittelemättä. Näin on erityisesti silloin, kun vääryys ei ole maan lain mukaan rikos. Minua ainakin turhauttaa tuollainen ajattelutapa. Ihan kuin kärsitty vääryys ja siitä johtuva paha olo olisi vain jokin mielenterveysongelma, jota varten täytyy lukea mietelauseita, meditoida tai, jos muu ei auta, mennä terapiaan.

Hämmästyttävän usein neuvoja jopa sättii vääryyden kohdetta, että tämä edes miettii tapahtunutta enää: "Unohda se, hukkaat vain omaa aikaasi ja voimavarojasi miettimällä asiaa."


Kristinuskon tie

  Monet vaikuttavat luulevan, että Gandhin ja Mandelan viisaat neuvot ovat erityisen kristillisiä, mutta tarkalleen ottaen näin ei ole. Kristinuskossa ei kehoteta vääryyttä kärsinyttä pelkästään pidättäytymään kostamisesta, vaan antamaan anteeksi, ja jättämään mahdollisesti keskeneräinen riita-asia Korkeimmalle.

Kristinuskossa anteeksianto on tapahtuma, jossa vääryys todetaan vääryydeksi, luovutaan sen takaisin maksamisesta, ja sen sijaan valitaan anteeksianto. Keskiössä ovat väärä teko, sen osapuolet sekä Jumala – ei pelkästään vääryyttä kärsinyt ihminen, ei edes hänen henkinen hyvinvointinsa. 

Jokainen synti on syntiä myös Korkeinta vastaan. Jumala on antanut yhteiskunnan esivallalle tehtäväksi tuomita rikokset, mutta silloinkin, kun kyse on vääryydestä, joka ei ole maan lain mukaan rikos tai esivalta ei jostain syystä tuomitse rikosta, vääryyttä kärsinyt ei ole yksin: ainakin Jumala on läsnä ja näkee ja kuulee kaiken. 

  Kristinuskossa anteeksiannolla ja riita-asian jättämisellä Jumalalle on oikeustajun mukaisuuden lisäksi myös merkittävä henkisen hyvinvoinnin ulottuvuus. Vääryyttä kärsineet ja ilman maallista oikeutta jääneet ihmiset Vanhassa Testamentissa sanoivat usein jättävänsä asiansa Herralle, joka toteuttaa oikeuden. On suuri helpotus, kun ei tarvitse kantaa kaunaa, muttei myöskään tarvitse painaa vääryyttä villaisella. Apostoli Paavali kirjoitti ohjeissaan uuteen elämään uskovaisille:  


"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)


  Kristinuskossa anteeksianto on ihmeellinen asia. Se on evankeliumin keskiössä, Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa: meistä jokainen on tehnyt syntiä Korkeinta (ja lähimmäistä) vastaan, mutta Hän valitsi antaa meille anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen perusteella. Jumalan anteeksianto voimallista, aikaansaavaa, uutta luovaa, toivon sytyttävää, uuden elämän ehto ja alku. Pelkästään tämän muistaminen saa minut haluamaan antaa itsekin anteeksi, olla osa noin ihmeellistä todellisuutta.

Ihmisen on viisainta antaa anteeksi. Jeesus liittää meidän anteeksi antamisen toisillemme siihen, että Jumala antaa anteeksi meille (Matt. 6:14-15). 

  Onko uskovaisen anteeksianto täydellistä, niin kuin Jumalan? Ei, koska me ihmiset saatamme jo anteeksi annettuamme palata joskus ajattelemaan vanhaa vääryyttä ja tuntemaan sen synnyttämiä tunteita, vaikkemme peruisikaan anteeksiantoa. Jumala sen sijaan ei enää koskaan muista syntejä, jotka Hän on kerran antanut anteeksi (mm. Jes. 43:25 ja Miika 7:19). Anteeksi antaminen on meiltä Jumalan tahdon mukainen valinta, mutta vasta Taivaassa tulemme täydellisiksi rakkaudessa, jota myös anteeksi antaminen on.


"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi', mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." (Matt. 5:43-45)




tiistai 6. huhtikuuta 2021

Ajatuksia rukouspyynnöistä ja -vastauksista

  Raamatussa meitä neuvotaan saattamaan kaikki, mitä tarvitsemme, uskossa rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

  Miksi Jumala ei täytä kaikkia pyyntöjämme?

  Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa. Kiitokseen on aina syytä.



Herran haltuun

  Vuosia sitten katselin netistä ateistien ja kristittyjen apologeettojen välisiä väittelyjä Jumalan olemassaolosta. Jotkut ateistit kysyivät: jos Jumala kerran on olemassa, missä on todistusaineisto selkeistä yliluonnollisista ihmeistä? Eikö meidän pitäisi ihan jatkuvasti nähdä yliluonnollisia tapahtumia ympärillämme?

Vastaus on mielestäni ilmeinen: kysyjä unohtaa, että Jumala on elävä persoona, jolla on tahto. Jumala ei ole ihmeitä tuottava kone, jonka nappeja painellaan. Jumala ei myöskään ole lainalaisuuksia noudattava luonnonvoima, joka toimii ärsyke -> reaktio -periaatteella, ja josta voisi johdonmukaisesti kerätä empiiristä todistusaineistoa.

Magiassa ja luonnonuskonnoissa ihminen suorittaa tietyt rituaalit ja antaa uhrit, ja sen jälkeen hän voi jäädä odottelemaan ihmeitä tapahtuvaksi elämässään. Kristinusko ei ole magiaa.

Jumala on persoona, jolla on tahto, tunteet, suunnitelmat, kaiken kattava ennaltatietäminen ja viisaus. Olen niin onnellinen tästä; olisi surullista ja kolkkoa, jos jumala olisi vain jokin persoonaton luonnonvoima. 

  Joskus uskovainenkin saattaa ihmetellä, miksi Jumala ei toteuta pyyntöä, joka on uskossa ja Jeesuksen nimessä Hänen eteensä tuotu eikä esteenä rukoukselle ole anteeksiantamattomuutta eikä mitään syntiä, josta ei ole tehnyt parannusta. Kaiken lisäksi Raamatun perusteella pyyntö on Jumalan tahdon mukainen, esim. pyyntö parantua sairaudesta, pyyntö että Jumala saisi uskottoman aviopuolison tekemään parannuksen tai avioparin pyyntö saada lapsia. Kaikki on niin kuin pitää, mistä kiikastaa?

Minusta silloinkin vastaus on samansuuntainen: Jumala on viisas, ennaltanäkevä, Hänellä on tahto sekä omat suunnitelmansa. Ei siis ole niin, että jos teemme kaiken oikein, toivomamme vastaus on taattu. Jeesus sanoi rukoilemisesta opettaessaan: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt. 6:8) Uskon että Jumala tietää meitä paremmin, mitä tarvitsemme.

  Miksi sitten pyytää yhtään mitään? Miksi meitä toisaalla Raamatussa neuvotaan pyytämään Taivaalliselta Isältä? Juuri siitä samasta syystä: Jumala on elävä persoona, Häneen voi vedota. Vaikka Jumalalla on omat suunnitelmansa, jotka Hän kyllä toteuttaa, en usko kaiken olevan lukkoon lyötyä.

  Uskon että kaikella on tarkoitus. En puhu epämääräisestä kohtalonuskosta, jossa tie vie jonnekin tuntemattomaan määränpäähän, ja siellä todetaan "ai, tämä oli se juttu", vaan uskon, että meille on Raamatussa kerrottu mikä se tarkoitus on. Se, että uskomme Jeesukseen ja uudestisynnymme Taivaallisen Isän lapsiksi ja että olisimme jollain tavalla todistuksena Jeesuksesta muille, on maanpäällisen elämämme tarkoitus eikä se, että olisimme täällä terveitä ja onnellisia ja että kaikki toiveemme täyttyisivät. 

Virressä 341b sanotaan: "Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi." Tällä tavoin ajateltuna Jumala on aina vastannut rukouksiini – joskus toiveideni mukaisesti, joskus niiden vastaisesti. Tärkeintä on kuitenkin Jeesuksen tuoma pelastus.

  Seuraavaksi kerron kahdesta tapauksesta, kun Jumala täytti pyyntöni sekä mitä olen niistä oppinut.


"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)


"Kaikukoon kiitoksenne runsaana"


  Luukkaan evankeliumissa kerrotaan hämmentävästä tapahtumasarjasta: Jeesus parantaa kymmenen spitaalista miestä, mutta vain yksi heistä palaa kiittämään. Tämän yhden kerrotaan ylistäneen Jumalaa suurella äänellä ja langenneen kasvoilleen Jeesuksen jalkojen juureen. Jeesus kysyi: "Missä ne yhdeksän muuta ovat?" ja sanoi sille yhdelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Ennen ihmettelin aina, miten on mahdollista, että ne yhdeksän muuta eivät tulleet kiittämään. Olivatko he niin innoissaan parantumisesta, että unohtivat (mutta miten voi unohtaa noin suuren asian?)? Eivätkö he osanneet yhdistää ihmeparantumista Jeesukseen (mutta hehän tiesivät Jeesuksen parantavan sairaita ja olivat Hänet nähdessään pyytäneet: "Jeesus, mestari, armahda meitä!")? Eivätkö he viitsineet nähdä sitä vaivaa, että olisivat etsineet Jeesuksen (mutta eihän heidän olisi tarvinnut kuin palata samaa tietä takaisin jonkin matkaa)? 

Vai eivätkö he uskoneet, että oli tapahtunut ihme, vaan selittivät parantumisen jollain muulla tavalla? Onko vielä muita selityksiä?

Pari vuotta sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin voimakkaaseen huimaukseen: en pysynyt edes pystyssä. Minulla on MS-tauti, joka aina diagnoosiin johtaneesta rajusta pahenemisvaiheesta alkaen, eli vuodesta 2013, on ollut remissiossa eli rauhallinen. Edellinen pahenemisvaihe oli käynnistynyt juuri voimakkaalla huimauksella. 

Rukoilin Jumalaa, että Hän ottaisi pois oireen ja lopettaisi pahenemisvaiheen. Soitin äidilleni ja kerroin tilanteesta, ja aloin etsiä neurologian poliklinikan puhelinnumeroa kysyäkseni toimintaohjeet.

Mutta samassa hetkessä huimaus oli poissa! Lähdin kävelylle voidakseni arvioida toimintakykyäni paremmin ja totesin kaiken olevan täysin normaalisti. Kummallista – sairaudessani ei ollut koskaan ollut pahenemisvaiheen ulkopuolella moisia oireita (eikä ole tuon tapauksen jälkeenkään ollut). Jatkoin kävelylenkkiä kevätauringon paisteessa ja laitoin äidilleni helpottuneen viestin, että kaikki on sittenkin hyvin.

Vasta kuukausien päästä tajusin, että olin unohtanut kiittää Jumalaa. Olin niin kuin ne yhdeksän spitaalista parantunutta. Jotenkin olin vain unohtanut, ja sitten olin siirtynyt ajattelemaan muita asioita. Niin helposti se käy. 

  Puolisen vuotta sitten lähipiirissäni tapahtui erittäin vakava äkillinen sairauskohtaus. Leikkauksen ennuste oli melko kehno, ja mikäli se onnistuisikin, toipuminen olisi tilastojen perusteella hidasta ja erilaiset komplikaatiot todennäköisiä sen edetessä. Kun sain tietää sairauskohtauksesta, rukoilin Jumalalta apua Jeesuksen nimessä, ja tiedän muidenkin lähipiirissäni rukoilleen.

Siinä rukoillessani muistin Raamatusta kohdan, jossa Jeesus sanoi: "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24) Olen sen tyyppinen, että pysähdyn yleensä pohtimaan, mikä Raamatun lauseiden syvällinen tarkoitus on, mutta tällä kertaa olin niin hädissäni, ettei minulla ollut aikaa eikä keskittymiskykyä pohtia sen kummemmin, vaan puhuin Jumalalle kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen mukaan: kiitin Jumalaa siitä, että läheiseni parantui ja kiitin, että Jumala antoi leikkauksen (joka ei rukoillessani vielä edes ollut alkanut!) sujua niin erinomaisesti. 

Ja niin tapahtui! Leikkaus sujui hyvin, ja toipuminen oli nopeaa eikä edes tavanomaisia komplikaatioita ole ilmaantunut. Jälkitarkastuksen ultraäänellä tehnyt erikoislääkäri kehui leikkaustulosta erinomaiseksi. Myös läheiseni itse on ihmetellyt, miten hyvin kaikki on sujunut.

  Näistä tapauksista olen oppinut sen, että Jumala auttaa ja tekee ihmeitä nykyäänkin ja että aina tulee rukoilla, vaikka olisi niin hädissään, että keskittyminen on vaikeaa. Sekä erityisesti opin sen, että tulee kiittää Jumalaa. Raamatussa kehotetaan rukoilemaan aina kiittäen:


"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)



tiistai 23. maaliskuuta 2021

Syntiä vastaan saarnaaminen: Jeremian esimerkki

  Jumala antoi Jeremialle järkyttävän elämäntehtävän: kansansa syntisen tilan paljastamisen ja tulossa olevasta Jumalan rangaistuksesta varoittamisen. Jeremian tuli julistaa tuhoa, "repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää...". Vaikka Jumala varusti Jeremian tehtävää varten, hänet muistetaan "itkevänä profeettana".

  Synnistä ja Helvetistä puhuminen on vaikeaa, mutta tehtävää helpottaa sen muistaminen, että sanomaan sisältyy toivo.



Miellyttävät, eksyttävät sanat

  Vanhan Testamentin Valitusvirsissä on pysäyttävä kohta, jossa surraan israelilaisten kohtaloa, johon synti oli heidät saattanut: 

"Kenen kohtaloa muistuttaa sinun kohtalosi, Siion, mistä löydän lohdutuksen sanat? Suuri kuin meri on sinun vammasi, kuka voi parantaa sinut? Profeettojesi näyt olivat petosta ja harhaa. Syntiäsi he eivät paljastaneet, eivät kääntäneet kohtaloasi." (Valit. 2:13-14)

Väärät profeetat olivat puhuneet vain sellaista, mitä ihmiset mielellään kuuntelivat eivätkä olleet saarnanneet heidän syntiään vastaan eivätkä varoittaneet synnin seurauksesta, Jumalan rangaistuksesta. Jos he sen sijaan olisivat saarnanneet Jumalan tahdon mukaan, he olisivat voineet kääntää ihmisten kohtalon!

Jeremia, Valitusvirsien todennäköinen kirjoittaja, oli Jumalan profeetta, joka yksin varoitti tulevasta rangaistuksesta, ja sen takia häntä vihattiin, pilkattiin ja vainottiin, häntä pahoinpideltiin, kidutettiin ja pidettiin vankina. Ihmiset kuuntelivat mieluummin vääriä profeettoja, jotka saarnasivat mukavia asioita ja lupailivat vain rauhaa. 

Jumala oli vihainen väärille profeetoille, koska he johtivat ihmisiä harhaan miellyttävillä valheillaan, joita nämä olivat valmiit kuuntelemaan. He esiintyivät Herran nimessä, kuin rauhan sanoma olisi lähtöisin Häneltä, vaikkei Herra ollut heitä lähettänyt.

  Miksi puhua Vanhan Testamentin profeetasta nykyaikana? Siksi, että sama ilmiö on nähtävissä meidän yhteiskunnassamme: puhe synnistä ja Jumalan vihasta sitä kohtaan halutaan vaientaa, ja mieluummin kuullaan valheellisia puheita, joiden mukaan Jumala sallii kaiken suuresta rakkaudestaan ja suvaitsevuudestaan. Tietyistä synneistä puhuminen synnyttää erityisen paljon vastustusta, sellaisia ovat esim. abortti, Jumalan luoman biologisen sukupuolen vastainen identifioituminen ja samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset suhteet. 

Ihmisillä on kyllä oikeus laillisin keinoin vastustaa loukkaavaksi kokemaansa Raamatun mukaista puhetta, ja meidän on kestettävä se. Jeremia joutui kestämään paljon pahempaa kohtelua.

Joku saattaisi huomauttaa, että Jeremia eli aikana ennen Jeesuksen syntymää, ja että Herra oli kutsunut hänet tiettynä historiallisena ajankohtana saarnaamaan nimenomaan omalle kansalleen eli israelilaisille. Vaikka tämä on totta, Herra myös sanoo Jeremialle pyhittäneensä tämän "kansojen profeetaksi", ei siis vain israelilaisten, vaan muidenkin kansojen (Jer. 1:5). Hänen sanomansa pätee meihin kaikkiin, tänä päivänäkin: synti vie tuhoon – kääntykää ja tehkää parannus.


Jeremian raskas elämäntehtävä

  Synnistä ja Helvetistä puhuminen on rankkaa. Se on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin tuoreena uskovaisena luulin. Voin vain kuvitella, miten paljon Jeremia kärsi – kansansa syntien paljastaminen ja tulossa olevasta Jumalan rangaistuksesta varoittaminen olivat hänen elämäntehtävänsä nuoresta pitäen. Eikä hän edes ollut valinnut tehtävää itse, vaan Herra oli valinnut hänet siihen. 

Jeremia oli aluksi vastustellut kutsua: "Voi Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" (Jer. 1:6) Herra kuitenkin lupasi antaa sanat hänen suuhunsa ja ohjeisti:

"– Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:7-8)

Herra kuvaili Jeremialle antamaansa tehtävää: "Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa." (Jer. 1:10) Koska Hän tiesi, että ihmiset tulisivat nousemaan tällaista viestintuojaa vastaan, Hän lupasi:

"Minä teen sinusta tänä päivänä linnoitetun kaupungin, rautapatsaan ja pronssimuurin, jotta voit puolustautua, kun koko maa, Juudan kuninkaat, päämiehet, papit ja kansa nousevat sinua vastaan." (Jer. 1:18)

Jumalan antamasta varustuksesta huolimatta Jeremia muistetaan "itkevänä profeettana". Ymmärtääkseni hän kärsi paitsi ihmisten vihasta ja pilkasta sekä kansansa syntisestä tilasta, myös yksinkertaisesti siitä, että hänen elämäntehtävänsä oli julistaa niin järkyttävää sanomaa. Kuulostaa hirveän raskaalta – kyllä kai jokainen haluaisi tuoda hyviä uutisia eikä huonoja?

Jos Jeremia yritti vaieta ja olla ajattelematta Herraa, hän tunsi kuin tulen polttavan sisintään. Hän joutui itkien huutamaan ulos sanat, jotka Herra oli hänen puhuttavikseen antanut, ja sen seurauksena ihmiset pilkkasivat häntä vielä enemmän (Jer. 20:8-9).


"Toivon profeetta"

  Mielestäni pahin tila olisi se, ettei olisi toivoa ollenkaan. Minun olisi vaikeaa työskennellä vaikka syöpälääkärinä, joka joutuu jatkuvasti tuomaan huonoja uutisia potilaille: "Mitään ei enää ole tehtävissä." Tuo mahtaa olla hirveä viesti niin vastaanottajalle kuin lausujalle.

Vaikka puhuminen synnistä ja Helvetistä on vaikeaa, siihen silti sisältyy aina toivo. Myös Jeremia vaikutti lohduttautuvan sillä, että Jumala on armahtavainen. Hän puhui paljon Jumalan vihasta ja rangaistuksesta, mutta palasi aina toivoon, jonka Jumala itse oli hänelle kertonut: jos ihmiset kuitenkin kääntyvät Hänen puoleensa, tekevät parannuksen synneistään, Hän armahtaa ja uudistaa heidät sekä siunaa heidän elämänsä. 

Kuten alussa lainaamani Valitusvirsien kohta paljastaa, ihmisten kääntyminen Jumalan luo oli Jeremian tulikivenkatkuisten saarnojen perimmäinen tarkoitus. Luin joskus Jeremiasta kirjoituksen, jossa häntä kutsuttiin "tuomion ja toivon profeetaksi". Herra antoikin hänen puhuttavikseen myös lohdulliset sanat:

"– Minä hoidan haavasi terveiksi, parannan sinun vammasi, sanoo Herra, parannan sinut, Siion, sinut, jota kutsutaan nimellä 'Hylätty vaimo', sinut, josta kukaan ei välitä." (Jer. 30:17)

  VT:n profeetatkin siis kyllä tiesivät, että Herra on anteeksiantavainen ja armollinen syntejään katuvalle, vaikka Jeesus ei vielä heidän aikanaan ollut tullut maailmaan. Meidän tehtävämme, synnistä puhumisen osalta siis, on helpompi, koska kristinusko tunnetaan nimenomaan evankeliumin kautta: syntien anteeksianto ja pelastus, jotka Jeesus toi ristin kautta, ovat sanomamme keskiössä. Tämän muistaminen auttaa puhumaan synnistä ja Helvetistä, vähän samalla tavalla kuin Jeesuksen ristinkuolemasta puhumista helpottaa sen muistaminen, että Hän nousi kuolleista.

"Ja hän sanoi heille: 'Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista." (Luuk. 24:46-47; käännös 1933/38)


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Kuinka auttaa koulukiusattua?

  Koulukiusaamiseen pitää puuttua nykyistä järeämmin. En kuitenkaan usko, että kiusaamista saadaan koskaan kitkettyä täysin tässä maailmassa. On siis myös vahvistettava lapsia ja nuoria siltä varalta, että heitä tullaan kiusaamaan – niin rankalta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin.

  Tässä kirjoituksessa kerron omien kokemusteni pohjalta, miksi kristinusko on hyvä perusta omanarvontunnolle.



Entä jos joutuu koulukiusatuksi?

  Lähes aina koulukiusaamisesta puhutaan siitä näkökulmasta, miten saada kitketyksi kiusaaminen: miten kiusaajan toimintaan voisi puuttua tehokkaimmin? miten saada kiusaaja ymmärtämään toimintansa vääryys?, pitäisikö kiusaaja erottaa koulusta tai siirtää toiseen kouluun?, miten kiusaajaa tulisi rangaista?, vai pitäisikö valita mieluummin terapeuttinen lähestymistapa kiusaajaan?, pitäisikö kiusaajan kotioloja tarkistaa? jne.

Jos joku pohtii ratkaisua ongelmaan siitä näkökulmasta, mitä kiusattu voisi tehdä, pohdinta tyrmätään muistuttamalla, että ainoa syypää koulukiusaamiseen on kiusaaja ja että uhria ei saa syyllistää. Siitä olen tismalleen samaa mieltä: vain kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen.

Olen kuitenkin alkanut ajatella, että koulukiusaamisen ongelmaa pitäisi ehkä ratkoa kokonaisvaltaisemmin, jolloin kiusaajan lisäksi myös kiusatun osa huomioidaan. Emme voi täysin vaikuttaa toisen ihmisen tekoihin, esim. estää kiusaamista, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten itse (kiusattuina) suhtaudumme.

Aloin ajatella näin miettiessäni ihmisen luontaista syntisyyttä: ei ole realistista olettaa, että kiusaaminen koskaan loppuisi tässä maailmassa. Kiusaamista esiintyy sukupolvessa toisensa jälkeen – syyt, joilla kiusaajat oikeuttavat väärän toimintansa, sekä kiusaamisen tavat vain muuttuvat aikakauden ja kulttuurin mukaan. Syntinen ihmismieli on niin kiero, että se keksii epäsuoria tapoja kiusata, jos suora kiusaaminen estetään.

  On siis tärkeää paitsi puuttua kiusaamiseen ja ottaa käyttöön tapoja kitkeä sitä, myös vahvistaa lasta kestämään kiusaamista, niin rankalta kuin se kuulostaakin. Miten sen voisi tehdä?

Usein kiusatun vahvistamiseen pyrittäessä annetaan sellaisia neuvoja kuin "älä uhriudu". Esim. jos joku kertoo kiusatuksi joutumisestaan ja siihen liittyneistä kauhun, pelon, häpeän ja surun tunteista, hänelle sanotaan toruvasti "älä omaksu uhrin asennetta!". Olen huomannut, että neuvoja pyrkii lähes aina saamaan kiusatun vaikenemaan ajatuksistaan ja tunteistaan.

Neuvo on mielestäni pitemmän päälle huono, koska se sisältää tosiasioiden kieltämisen ja tapahtuneen vähättelemisen. Kiusaamiskokemukseen liittyvät tosiasiat, kuten em. tunteet, eivät poistu sillä, että vaikenee niistä. "Minähän en suostu olemaan uhri"-asenne voi tuntua voimaannuttavalta hetkellisesti, mutta pitkäaikaisesti on parempi kohdata ja ilmaista omat vaikeat kokemukset ja niihin liittyneet tunteet. Se ei tarkoita, että tunteisiin jää vellomaan.

  Sen sijaan minusta täytyy mennä syvemmälle eli lähteä lapsen omanarvontunnon sekä oikean ja väärän tajun vahvistamisesta. Tämä on pitkäaikainen prosessi ja alkaa jo kasvatuksessa eli vanhempien ja muiden kasvattamiseen osallistuvien (ts. kaikkien ihmisten lapsen elämässä) täytyy vahvistaa lasta myös elämän vääryyksiä silmällä pitäen. 

Samanaikaisesti kiusaamiseen pitää puuttua ja sitä pitää koettaa ennaltaehkäistä. Kyse ei siis ole jommasta kummasta tavasta ratkoa kiusaamisongelmaa – kiusaajan toimintaan puuttumisesta tai kiusatun vahvistamisesta – vaan molemmat ovat tärkeitä yhtä aikaa.

  

Jumala vahvistaa ja parantaa

 

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Kouluaikoinani oli muotia, että jos jollakulla oli huono itsetunto, hänellä sanottiin olevan "anteeks ett oon olemassa"-asenne. Törmäsin ilmaukseen hiljattain pitkästä aikaa, ja aloin ajatella, miten järjetön se on kristityn näkökulmasta: sen mukaanhan Luoja olisi tehnyt virheen, jota pitää pyytää anteeksi! 

Meistä kenenkään olemassaolo ei ole oman päätöksemme seurausta, eikä edes vanhempiemme, vaan todellakin Jumalan. On Korkeimman tahto, että juuri minä olen olemassa, ja juuri sinä, sinun lapsesi jne. 

  Toinen asia, mitä kristinusko on antanut minulle, on ymmärrys ihmisten syntisyydestä. On mieletöntä asettaa ihmiset – olivatpa kyseessä kuinka suositut tyypit tai kuinka suuri ja meluisa joukko tahansa – tuomariksi olemassaolon oikeutukselle, jakamaan armoa ja mielisuosiota ja toisaalta tuomioita ja rangaistuksia. Se, mitä Jumala ajattelee minusta on tärkeintä, ja kaiken mikä on sen kanssa ristiriidassa, tulee menettää merkityksensä.

  Joskus kuulee sanottavan, että kristinusko ohjaa ihmistä heikkouteen, sanoihan Jeesus mm. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:39). 

Jeesus opetti tuossa Vuorisaarnan kohdassa, että tulee antaa anteeksi kostamisen sijaan. Jos joku vaikka muksii, haistattelee ja ilkeilee, Jeesuksen seuraajan ei tule muksia, haistatella ja ilkeillä takaisin. Kristityn standardi on taivaallisen Isän armollisuus ja täydellisyys. 

Ymmärrän Jeesuksen sanat myös siten, että kyse on vahvuudesta, jonka perusta on Jumalan vanhurskaudessa: vaikka kiusaamistilanne saattaa näyttää siltä, että kiusattu on häviöllä, todellisuudessa se, joka tekee väärin, on jo hävinnyt. Se, ettei maksa pahaa pahalla, ei ole heikkoutta, vaan voittajan vahvuutta. 

  Eräässä kristillisessä lastenlaulussa sanotaan Jumalasta: "Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen." Vaikka kuinka yrittäisimme, emme pysty kitkemään koulukiusaamista täydellisesti. Aina jossain on joku lapsi tai nuori, joka joutuu pelkäämään kouluun menoa. Syystä tai toisesta lapsi ei välttämättä edes osaa kertoa, että häntä kiusataan. Siitä voi olla suuri apu, että hän tietää Jumalan olevan hänen puolellaan ja kuuntelevan rukoukset. 

Vaikkeivät vanhemmat itse edes uskoisi Jumalaan, olisi mielestäni hyvä, jos he kertoisivat lapselle, että jotkut uskovat Jumalaan, joka on luonut meidät kaikki ja joka rakastaa ja auttaa vaikeuksissa.


"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)



tiistai 23. helmikuuta 2021

Pohdintoja uskosta ja ajattelun vapaudesta

  Raamattu vastaa kysymyksiin elämän tarkoituksesta, kuoleman jälkeisestä elämästä, Jumalan olemuksesta jne. Onko kristitty uskonsa myötä menettänyt vapauden ajatella itsenäisesti? Onko kristinuskossa mitään mysteeriä?

  Onko jotain tärkeämpää kuin vapaus?
  



Vapauttava ja rajoittava usko

  Olen aina ihaillut henkisesti vapaita, itsenäisesti ajattelevia ja rohkeita ihmisiä. Lapsena ja nuorena rakastin tarinoita noidista, jotka elivät yksin metsässä, yhteisön ulkopuolella – vapaina, viisaina, paheksuttuina ja pelättyinä. Aikuisena henkistä vapautta alkoivat edustaa historian toisinajattelijat, esim. jotkut filosofit, taiteilijat, aktivistit ja poliitikot.

Vapaus on tarkoittanut minulle ensisijaisesti vapautta yhteisön vaatimuksista ja tuomioista. Jälkeenpäin ajatellen vapauskäsitykseni jountui ihan ilmeisesti siitä, että olin koulukiusattu. Aloin ajatella uhmakkaasti, etten tarvitse yhteisön hyväksyntää. Todellisuudessa olin poikkeuksellisen kiltti ja pyrin miellyttämään ihmisiä ympärilläni – uhmakas, vapaa ja rohkea olin lähinnä sisäisesti, ajatusmaailmaltani ja haaveissani. Kukaan ei tiennyt, miten radikaali ajattelija olin.

  Olen uskovaisena kristittynä törmännyt ennakkoluuloon, että kristitty on uskonsa myötä menettänyt vapautensa: sen sijaan, että ajattelisi itse, hän mukauttaa ajatuksensa uskonnon opinkappaleisiin ja pyhiin kirjoituksiin. Minulle uskoon tuleminen oli kuitenkin vapauttava kokemus paitsi hengellisesti, vapauskäsitykseni takia myös sosiaalisesti: usko Jeesukseen on vapautumista yhteisön vaatimuksista ja tuomioista. Kristinusko on tarkoittanut minulle vahvasti lopullista vapautta ihmisten miellyttämisen tarpeesta.

  Toisaalta ymmärrän ajatuksen, että uskon myötä ihminen menettää ajattelun vapauttaan. Ennen uskoa filosofiset kysymykset todellisuuden perimmäisestä olemuksesta tai elämän tarkoituksesta olivat minulle avoimia. Kristillinen usko antaa tuollaisille pohdinnoille, jos ei nyt yksityiskohtaista vastausta, niin ainakin selkeän suunnan. 

Nuorena pidin mahdollisena esim. sielujen jälleensyntymistä ja saatoin jutella aiheesta tuntikausia, mutta nykyään tyrmään jälleensyntymisopin heti kättelyssä enkä suoraan sanottuna pidä siitä, jos joku yrittää selittää jotain Raamatussa olevaa kohtaa sen mukaisesti. En enää ole yhtä avoin erilaisille pohdinnoille.

Jos henkisen vapauden ymmärtää ajattelun loputtomaksi avoimuudeksi ja rajattomuudeksi, olen uskoon tuloni myötä menettänyt sitä. Toki nytkin voin ajatella täysin vapaasti ja rajattomasti, ja ajattelenkin, mutten enää ole samalla tavalla utelias etsijä, jolle mikä tahansa vastaus on mahdollinen, kuin ennen. Näin itseni jonkinlaisena mystikkona ennen kuin tulin uskoon.

  On kristinuskossakin silti omat salaisuutensa, joista voimme (toistaiseksi) vain esittää arvauksia. "Etsikää minun kasvojani", Jumala kehottaa (Ps. 27:8). Itse asiassa Raamatussa puhutaan paljon siitä, ettemme voi ymmärtää Jumalan kaikkia päätöksiä, suunnitelmia ja tarkoituksia. Vaikka meille sanoin kuvaillaan Jumalan suuruutta ja ihmeellisyyttä, sitä on mahdotonta ymmärtää. 

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)


Rajaton vapaus ahdistaa


  Toisaalta en muista, että olisin silloin, ennen uskoa siis, kokenut olevani vapaampi kuin nyt. Rajaton "etsijyys" ja loputon kyseenalaistaminen ei sen takia omalla kohdallani ollut sisäistä vapautta. Koin enemmänkin ristiriitaisuutta ja ahdistusta kysymysteni kanssa. 

Pohdintojeni taustalla häämötti yksi mahdollinen lopullinen vastaus: se ettei millään ole mitään tarkoitusta, ja että myös kaikki pohdinnat siten ovat lopulta turhia. Olin teini-ikäinen 1990-luvulla, ja silloinen populaarikulttuuri viestitti vahvasti tuota sanomaa; monet sen ajan kulttielokuvat, -sarjat ja suosittujen bändien sanoitukset toistivat kaiken tarkoituksettomuutta ja sitä ettei millään ole mitään väliä. Ehkä jotkut kokivat sellaisen vapauttavaksi: kaikki on avointa jokaisen itse päätettäväksi? 

Pidän ahdistusta sisäisen vapauden kokemisen vastakohtana. Senkin takia on ymmärrettävää, että koin uskoon tulemisen vapauttavaksi: kaikella on sittenkin tarkoitus. 

Mutta miksi en voinut vain itse muodostaa oman elämäni tarkoitusta, kuten kaikkialla nykyään toitotetaan?

  Osallistuin vuosia sitten elämän tarkoitusta / tarkoituksettomuutta käsittelevään keskusteluun. Pitkäaikaisesta ahdistuksesta kärsinyt keskustelukumppanini pohti, miksi hän ei koe ihanaa vapauden tunnetta maailmankaikkeudessa, joka (hänen uskonsa mukaan) on lopulta vain materiaa, jossa ei ole muuta kuin läsnäoleva hetki ja jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin se, minkä hän itse sille antaa. "Miksi alkeishiukkasten tanssi on merkityksetöntä – miksi se ei voisi olla kaunista?", hän kysyi. 

Keskustelu jäi mieleeni, koska tajusin silloin itse, että minulle maailmankaikkeuden ihmeellinen kauneus ei riitä, vaan tarvitsen rakkautta saadakseni sisäisen rauhan ja voidakseni nauttia myös vapaudestani: haluan tuntea sen, joka ne alkeishiukkaset on luonut ja saanut tanssimaan. Ilman Jumalan rakkautta tanssivat hiukkaset, huikea tähtitaivas ja muut maailmankaikkeuden ihmeet saisivat minut niin surulliseksi, etten edes välittäisi niiden kauneudesta.

"Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani." (Ps. 139:17-18)





tiistai 9. helmikuuta 2021

Jeesus on maailman valo

  Jeesus sanoi: "Minä olen maailman valo." Mitä se tarkoittaa? 

  Raamattukin on Jumalan sanan valo. Se antaa meille Jumalan tahdosta ja Jeesuksesta oikean todistuksen.




Jeesus valona  


"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8:12)

  Valo on elämälle välttämätöntä. Luojan luoma auringon valo on välttämätöntä kasvien yhteyttämiselle ja kasvulle. Se on välttämätöntä, että luonnollinen elämä uusiutuu ja jatkuu ajallisesti. Kasvien yhteyttämisessä syntyy myös happea, jota ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen.

Valo mahdollistaa näkemisen. Ilman valoa ihminen harhailee pimeydessä ja eksyy. Joskus näkeminenkin voi olla hengissä pysymiselle välttämätöntä, kuten jouduin kerran nuorena kaupunkilaisena toteamaan. 

Olin lähtenyt maaseudulla sydäntalvella metsäpolulle kävelemään. Yhtäkkiä, ollessani keskellä metsikköä, tuli säkkipimeää. Vaikka kuinka auoin silmiäni, en nähnyt, missä polku menee. Paniikissa kompuroidessani aloin oikeasti pelätä, että kuolen kylmyyteen. Onneksi pilvi siirtyi kuun edestä ja pääsin juoksemaan pois metsästä. Ihastelin lumista metsää, joka säihkyi hopeisena kuun valossa. Siitä pitäen olen aina muistanut ottaa taskulampun mukaan lähtiessäni maaseudulla ulkoilemaan talvi-iltana.

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, jota ilman ihmiset harhailevat pimeydessä ja kuolevat synteihinsä. Siinä missä auringon valo on luonnolliselle, ajalliselle elämälle välttämätöntä, Jeesus Kristus on ihmisen hengelliselle syntymälle, hengelliselle kasvulle ja uusiutumiselle sekä ikuiselle elämälle välttämätön. 

Jeesus-valo on välttämätön hengelliselle näkemiselle eli sille, että näemme Jumalan tahdon ja oman syntisen tilamme sen valossa. Jeesus valona saa näkemään paitsi sen, mikä on pielessä, eli oman syntisyytemme, myös vastauksen siihen eli Hänet Pelastajana. Jeesus on valo jokaiselle, joka seuraa Häntä.

Jeesus valona saa näkemään tämän lisäksi kaiken sen hyvän minkä Jumala on luonut Hänen kauttaan eli Sanallaan. Kaikki ihmiset, joilla on luonnollinen näkökyky, kyllä näkevät luomakunnan silmillään, mutta Jeesus valona saa näkemään sen kaiken Jumalan luomana ja olemaan Hänelle kiitollinen.

  Jeesus valona ei ole pelkästään vertauskuvallinen ilmaus, vaan Raamatussa kerrotaan Jumalan valon olevan myös nähtävää kirkkautta. Kolme opetuslasta saivat vuorella nähdä Jeesuksen kirkkauden: "Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään, ja hänen kasvonsa loistivat niin kuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo." (Matt. 17:2; 1933/38)


"Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:10)



Lamppu joka valaisee askeleet


  Joskus kuulee sanottavan "uskon Jeesukseen, mutten usko Raamattuun". Eikö se ole ristiriitaista? Raamatun ansiostahan me tiedämme Jeesuksesta ne kaikki ihanat lohdulliset asiat, kuten sanat "Minä olen hyvä paimen", "Minä olen tie, totuus ja elämä" sekä Hänen rakastavat ja parantavat kohtaamisensa sairaiden ja hyljeksittyjen kanssa. 

Raamatun ansiosta tiedämme Jeesuksen sanoneen: "Minä olen maailman valo" ja tiedämme evankelista Johanneksen todistuksen Jeesuksesta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh. 1:4)  Millä perusteella muka voisimme hyväksyä kaikki nämä miellyttävän tuntuiset kohdat, mutta hylätä muut kohdat samasta todistavasta lähteestä?

Lisäksi Jeesus itse viittasi Kirjoituksiin eli Vanhaan Testamenttiin opettaessaan sekä kertoessaan, kuka Hän on: Kirjoitukset toteutuivat Hänessä. Siten Jeesus vahvisti Raamatun olevan oikea todistus Hänestä. 

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, minkä yksi merkitys on, ettei Hän ole jokin yksityinen, sisäinen valo, joka ohjaa kutakin yksilöä tämän "oman totuuden" mukaisia teitä, vaan Hän on sama valaiseva totuus kaikille ihmisille maailmassa. Jeesus ei muutu sen mukaan, mitä meistä kukin kokee eikä Hän muutu aikojen mukana. Jeesus-valo on kyllä jokaisen uskovaisen sydämessä sisäisesti, mutta Hän on muuttumaton ja sama kaikille. 

  Raamattukin on uskovaiselle Jumalan sanan valo. Raamatusta saamme tietoa ja ymmärrystä Jumalasta ja voimme tutkia, ovatko omat ja toisilta kuulemamme käsitykset Hänestä paikkansapitävät vai eivät. Raamatun todistus ainakin on oikea ja luotettava, vaikka ihmiset erehtyvät. Tämän takia psalmin 119 kirjoittaja kutsuu Jumalan sanaa "lampuksi, joka valaisee askeleeni".

Raamatun valo kyllä paljastaa meille syntimme kertomalla, miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja mikä on Hänen tahtoaan vastaan, mutta se myös todistaa pelastuksesta, jonka Jumala on meille lähettänyt eli Jeesuksesta.


"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)




tiistai 26. tammikuuta 2021

Kristityn pohdintoja holokaustista ja juutalaisuudesta

  Huomenna vietetään kansainvälistä Vainojen uhrien muistopäivää juutalaisten kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan ajan joukkomurhien uhrien muiston kunnioittamiseksi. 27. päivänä tammikuuta vuonna 1945 Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vangit vapautuivat. 

Miksi natsiaate ja holokausti sopivat muistutukseksi ja varoitukseksi kaikille siitä pahuudesta, mihin ihminen kykenee? 

  Historian tapahtumiin on aina lukuisia myötävaikuttavia syitä. Näin oli myös natsipuolueen valtaannousun ja holokaustin kohdalla maailmansotien aikaisessa Saksassa. Uskon kuitenkin, että perimmäinen syy, miksi juuri juutalaiset haluttiin tuhota, saattoi olla hengellinen.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa. Juuri tämän natsi-Saksan ideologit pyrkivät tuhoamaan muotoillessaan uutta uskontoa saksalaisille.

  


"Luokaamme uusi, parempi ihminen"

  Joskus kuulee kysyttävän, miksi juuri natsi-Saksasta ja holokaustista historiallisena tapahtumana on tullut symboli sille pahuudelle, mihin ihminen kykenee. Ihmiskunnan historiahan on täynnä hirveyksiä.

On totta, että kaikki väkivalta, kiduttaminen ja murhaaminen on tuomittavaa ja sitä pitää vastustaa. Ihminen, jota kidutetaan, tai joka näkee lapsensa vietävän surmattavaksi, kärsii aina riippumatta siitä, millä aatteella surmaajat oikeuttavat tekonsa. Miksi siis juuri holokausti?

Seurasin kerran netissä natsiaatteen eli kansallissosialismin kannattajan ja sen vastustajan välistä kiistelyä. Molemmat puolustivat sananvapautta ja avointa keskustelua, joten he yrittivät pysyä asiallisina. Natsiaatteen kannattaja kysyi, mitä toinen tarkalleen ottaen vastustaa hänen aatteessaan, ja tämä vastasi, että suurin ongelma siinä on rasismi. 

Vaikka natsiaatteen rotuoppiin perustuva rasismi on ilman muuta väärin, tunsin keskustelua seuratessani, että vastaus oli liian suppea. Mielestäni pahinta natsiaatteessa, ja holokaustissa sen toteutumana, oli ylipäätään Jumalan luoman ihmisen tuhoaminen "paremman, korkeamman ihmisen" tieltä. Kaikki murhaaminen natsi-Saksassa ei kohdistunut alempirotuisina pidettyihin ihmisiin – juutalaisiin, slaaveihin ja romaneihin –, vaan myös ns. oman rodun sisällä murhattiin ihmisiä: vammaisia, epämuodostuneita, psykiatrisesti sairaita.

Natsi-Saksassa murhattiin kuuden miljoonan juutalaisen ja monien muiden ihmisryhmien lisäksi yli 200 000 sairasta ja vammaista ihmistä vuosien 1941-1945 välisenä aikana eutanasiaohjelman mukaisesti. Natsiaatteen perustana oleva rotuoppi johti siis sekä juutalaisten kansanmurhaan että ylipäätään ei-toivotunlaisten ihmisten systemaattiseen murhaamiseen.

Sairaita ja vammaisia vastaan suunnattiin propagandaa. Vuonna 1939 Hitlerin hallituksen propagandaministeri Josef Goebbels antoi kuvata omia lapsiaan elokuvaan, jonka tarkoituksena oli puolustaa vammaisten lasten surmaamista eutanasiaohjelman mukaisesti: elokuvassa Goebbelsin lapset esitettiin ihannelapsina, vastakohtana "elinkelvotonta elämää" edustaville vammaisille lapsille.

Voin vain kuvitella, miten iljettävä moinen hanke on ollut Luojan silmissä: syntiset, syvästi kieroutuneet ihmiset asettamassa itsensä ihanneihmisiksi ja häärimässä rodunjalostuksen parissa. Näen sen epäjumalanpalvontana, jossa ihminen korotti itsensä jumalaksi. 

  Holokausti sopii muistutukseksi ihmisen pahuudesta siksi, että se koskee meitä kaikkia. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja mittaamattoman arvokkaita sekä toisaalta syntiin langenneita ja siten mahdollisia pahuuden harjoittajia. 

Jokainen on myös omalla tavallaan kurja, heikko ja vajavainen, tai aatteesta riippuen ei-toivotunlaiseksi määriteltävissä, ja siten "paremman ihmisen luomiseen" tähtäävällä aatteella oikeutetun pahuuden mahdollinen uhri.


Miksi erityisesti juutalaiset haluttiin tuhota?

  Antisemitismillä eli juutalaisvastaisuudella on pitkä historia, joka ulottuu aikaan useita satoja vuosia ennen natsi-Saksaa. Kun tilanne ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, joka kuului sodan häviäjiin, oli taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti sekasortoinen ja tulevaisuus tuntui epävarmalta, juutalaisvähemmistö otettiin politiikassa jälleen syntipukiksi.

Kansallishengen korostaminen sekä uuden evoluutioteorian innoittama rotuominaisuuksien tutkiminen ja rodunjalostamisen mahdollisuuksia soveltavat teoriat vaikuttivat natsien rotuopin muotoilemiseen ja puhdasrotuisuuden idean syntymiseen. 

Juutalaiset määriteltiin rotuopin mukaisessa hierarkiassa kaikkien rotujen alapuolella olevaksi ryhmäksi, joka piti hävittää. Juutalaisvihaa lietsottiin äärimmilleen propagandalla, jossa heidät esitettiin jonkinlaisina ihmistä muistuttavina tuholaisina sekä salaliittoteorioilla, joiden mukaan juutalaiset pyrkivät valloittamaan koko maailman mm. muita rotuja heikentämällä. Tämän kaiken myötä natsipuolue nousi johtoon.

Tv-dokumenttien haastatteluissa jotkut asiantuntijat ovat sanoneet, että Hitler vaikutti yksinkertaisesti vihaavan juutalaisia tavalla, joka ei ole selitettävissä edes hänen käsityksillään maailman tapahtumista. Olen samaa mieltä. Se, oliko kyse jostain henkilökohtaisesta kokemuksesta vai mistä, on yleensä jätetty avoimeksi.

  Yllättävän vähälle huomiolle on mielestäni jäänyt se, että natsi-Saksan johtohenkilöistä moni, Hitler mukaan lukien, oli omalla tavallaan uskonnollinen. Hitlerin uskonnollisuutta tutkinut historian professori Richard Weikartin Hitler's Religion -kirjan johtopäätös on, että Hitler oli panteisti, jolle luonto oli jumala. Panteismin mukaan jumaluus on kaikessa luonnossa, myös ihmisessä itsessään.

Natsi-Saksan johtohenkilöistä holokaustin arkkitehdiksi kutsuttu Heinrich Himmler oli uskonnolliselta kiinnostukseltaan suuntautunut hindulaisuuteen. Natsi-ideologi, Hitlerin Saksan erityinen uskonnollinen ja filosofinen kehittäjä Alfred Rosenberg oli esoteerisen Thule-seuran jäsen, kuten myös Auschwitzin keskitysleirin päällikkö Rudolf Höss. Kyseisessä seurassa tutkittiin "arjalaisten" hengellistä alkuperää mm. luonnonuskontojen kautta.

  Kun ajattelee natsi-Saksan ideologiaa ja holokaustia siitä näkökulmasta, että natsit korottivat itsensä jumalaksi ja pyrkivät luomaan evoluutioteoriaa soveltavalla rodunjalostuksella korkeamman ihmisen – tulee pohdittavaksi yksi mahdollinen vastaus kysymykseen, miksi juuri juutalaiset olivat natsien erityisen tuhoamishalun kohteena: juutalaiset ovat se kansa, jonka kautta Luoja ilmoitti itsensä ja tahtonsa Raamatussa. Raamattu, sekä Vanha että Uusi Testamentti, on juutalaisten kirjoittama Pyhän Hengen johdatuksessa, ja itse Jeesus Kristus on juutalainen.

Siinä missä Hitlerin panteismissa luonto (ja ihminen itse osana sitä) on jumala, ja sen myötä luonnonlait ainoa laki, Raamatun mukaan Jumala on luonut luonnon (ja ihmisen), ja Hänen tahtonsa mukaan tulee pyrkiä elämään. Jumalan lain korkein käsky on rakkauden kaksoiskäsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Antisemitistisissä filosofioissa, jo ennen natsipuolueen valtaannousua, on luonnehdittu Raamatullista ajattelua heikkomielisten ihmisten "orjamoraaliksi".

  Saksalaisten "arjalaisten" enemmistö kuului kristillisiin kirkkoihin, joten Hitler pyrki julkisissa esiintymisissään miellyttämään heitä ja siksi käytti toisinaan kristillisiltä kuulostavia ilmauksia, mutta yksityisesti hän halveksi kristinuskoa, kuten mm. Weikart on tuonut esiin. Rosenbergin, Thule-seuran jäsenen, Hitler nimitti puolueensa pääideologiksi. Rosenbergin johdolla kristinuskosta laadittiinkin versio, "positiivinen kristinusko", joka soveltui Hitlerin Saksan uskonnoksi. Kyhäelmästä oli poistettu olennainen Raamatullinen sanoma – jäljelle jätettiin vain ontot, kristillisyyttä muistuttavat sanat.

  Minusta tämä kaikki Raamatun sanoman vastainen uskonnollisuus natsi-Saksan johdon keskuudessa on merkittävää eikä vain jokin jännä yhteensattuma ja sivuseikka, jollaisena se usein ohitetaan.

Ajattelen että uskonnollisuus oli yksi tapahtumiin myötävaikuttava syy. Ehkä jopa perimmäisenä syynä kaiken taustalla olivat hengelliset voimat? Ei kai voi olla sattumaa, että tuhottaviksi päätyivät erityisesti juutalaiset, joiden kautta Raamatun oppi ja "orjamoraali" oli tullut maailmaan, sekä sairaat ja vammaiset, joita se velvoitti suojelemaan. 


Jeesus Kristus, juutalainen


"Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja." (Matt. 1:1; käännös 1933/-38)

  Kristillisillä kirkoilla oli maailmansotien ajan Euroopassa vielä suuri vaikutusvalta ihmisten käsityksiin oikeasta ja väärästä. He olisivat varmaankin voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Miksi isot kirkot puuttumattomuudellaan käytännössä asettuivat natsien puolelle?   

Muiden, mm. edellä jo lueteltujen yhteiskunnallisten ja aatteellisten syiden ohella vastaus lienee, että kirkkojen johtajat katsoivat hyötyvänsä sopeutuvaisesta yhteiselosta natsihallinnon kanssa. Kirkoissa myös vaikuttivat antisemitistiset teologiset opit. Edellä sanoin, että juutalaisvastaisuuden historia on satoja vuosia pitkä. Kristilliset kirkotkin ovat olleet osa sitä historiaa.

Kristityn täytyy sekä seurata kriittisesti aikaansa – sosiaalisia, aatteellisia ja yhteiskunnallisia virtauksia – ja sen lisäksi lukea Raamattua ja rukoilla Jumalalta johdatusta ja varjelusta vääriltä opeilta sekä rohkeutta puuttua vääryyteen. Edellisessä kappaleessa luettelin tekijöitä, jotka tutkijoiden mukaan vaikuttivat natsien valtaannousuun ja juutalaisvainoihin. Jotkut niistä ovat nytkin ajankohtaisia. Tavallinen nettisurffaaja voi törmätä juutalaisvihaan mm. joissain salaliittoteorioissa.

On lohdullista lukea joistakuista yksittäisistä uskovaisista, jotka aikanaan konkreettisesti toimivat natsihallintoa vastaan. Yksi tunnettu on hollantilainen nainen Corrie ten Boom perheineen. Corrie, hänen siskonsa Betsie ja muutamat muut perheenjäsenet joutuivat itse keskitysleireille jäätyään kiinni toiminnastaan. Arviolta 800 hengen pelastaneesta ten Boomin perheestä kolme kuoli leireillä, Corrie pelastui ja hänestä tuli vapautumisensa jälkeen kansainvälisesti tunnettu evankeliumin julistaja.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, Israelin kansassa. Edellä mainitsemani natsi-Saksan versio kristinuskosta, "positiivinen kristinusko", iski juuri tähän: kristinuskon juutalaiset juuret haluttiin tuhota. Natsien erityisen vastustuksen kohteena olivat Uudessa Testamentissa Paavalin kirjoitukset, joissa ehkä kaikkein selkeimmin tuodaan esiin juutalaisten ja kristittyjen pelastuminen yhdessä, Jeesuksessa Kristuksessa.

  Herra sanoi juutalaisten kantaisälle Abrahamille: "sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" (1. Moos. 12:3). Abraham uskoi Herran lupaukseen, ja hänen ja hänen jälkeläistensä uskon kautta Herra toteutti maailmassa pelastussuunnitelmansa. Lopulta Jeesus syntyi ihmiseksi juutalaisesta kansasta lihan puolesta ja Jumalan Hengen siittämänä. Jokainen, joka uskoo Häneen, syntyy uudesti ylhäältä Taivaallisen Isän lapseksi, kuuluipa täällä maan päällä mihin kansaan tahansa.

"Herra sanoi Abramille: 'Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.'"  (1. Moos. 12:1-3)