Raamatullinen evankeliumikeskeinen kristitty

  Jos minulta kysytään, millainen kristitty olen, vastaan olevani raamatullinen ja evankeliumikeskeinen. Mitä tarkoitan näillä määritteillä ja miksi olen valinnut juuri ne?

Raamatullinen

  Kun aikoinani tulin uskoon, selkein muutos ajatusmaailmassani oli, että aloin pitää Raamattua Jumalan sanana. Jos minua askarrutti jokin Jumalaan, oikeaan ja väärään, uskoon tai pelastukseen liittyvä kysymys, Raamattu oli ainoa lähde, jota pidin luotettavana. 

Pastoreiden sanoista ja neuvoista oli apua vain, jos ne olivat selkeästi Raamatulla perusteltuja. Kuuntelinkin raamatunopetusta enemmän kuin saarnoja. 

  Luottamustani Raamattuun Jumalan sanana kuvaa eräs tapaus uskovaisuuteni alkuajoilta. Minua oli alkanut ahdistaa muuan kysymys pelastukseeni liittyen – vakava asia siis – ja ratkaisin tilanteen eräänä iltana päättämällä, että luen Raamattua niin kauan kunnes saan siitä rauhan. 

Ajattelin että minkään tai kenenkään muun tahon rauhoittelut ja vakuuttelut eivät kuitenkaan toisi lopullista rauhaa. Se auttoi: aamuyöllä erään jakeen sanat ilmaisivat evankeliumin tavalla, joka puhutteli minua erityisesti siinä tilanteessa, eikä asia ole vaivannut enää koskaan sen jälkeen.

Ei minulla sentään enää noin dramaattisia hetkiä ole ollut vuosikausiin. Tämän ja muiden saman tyyppisten kokemusten myötä aloin kuitenkin ymmärtää, että Jumalan sana on rakennettu niin ihmeellisesti, että jos siitä lähtee hakemaan apua oman syntisyytensä tunnustaen ja Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa luottaen, sen välityksellä saa aina rauhan sydämeensä. 

  Sanomalla itseäni raamatulliseksi kristityksi ilmaisen, etten ole minkään teologisen oppisuunnan tai perinteen seuraaja. Tai jos sola scriptura -periaate ymmärretään teologiseksi perinteeksi, niin sen seuraaja sitten olen. Latinankielinen ilmaus tarkoittaa siis "yksin Kirjoitukset" tai "yksin Raamattu".

Määrittelemällä itseni ykskantaan raamatulliseksi kristityksi tavallaan myös suojelen itseäni erilaisten teologisten ja filosofisten oppisuuntien yksipuolistavalta ja typistävältä vaikutukselta. Siis siltä, että esimerkiksi käsitykseni elävän Jumalan persoonasta ja olemuksesta palautuisi joihinkin ranskalaisin viivoin listattaviin opinkappaleisiin ja niistä johdettuihin päätelmiin. 

Raamatun todistus Jumalasta on monipuolinen, tasapainoinen ja luotettava – se on se jonka Jumala itse on halunnut meille antaa.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Evankeliumikeskeinen

  Ilmaus raamatullinen itse asiassa jo sisältää evankeliumikeskeisyyden merkityksen, koska evankeliumi on Raamatun ydinsanoma. Voisin siis vain sanoa, että olen raamatullinen kristitty. 

Haluan kuitenkin korostaa evankeliumia, koska minulle se oli aikoinaan ja on edelleen avain Raamatun ymmärtämiseen, ja uskoontulossani keskeistä oli juuri evankeliumin ymmärtäminen ja uskominen. Yhtäkkiä kirja, joka aiemmin oli näyttäytynyt minulle raskaalta, vanhahtavuuttaan vaikeaselkoiselta ja melko hajanaiselta, alkoi avautua ymmärrettävään muotoon. Sen sanoma paljastui ajankohtaiseksi ja myös minulle henkilökohtaisesti tarkoitetuksi!

Ihmiset joista Raamatussa kerrottiin, eivät olleetkaan joitain muinaisia hahmoja outoine tapoineen ja ajatuksineen, joita minun ei ole mahdollista ymmärtää, vaan samanlaisia eläviä, tuntevia ihmisiä kuin itse olen. 

  Ajattelen että uskonsa määritteleminen evankeliumikeskeiseksi auttaa keskittymään kristinuskon ytimeen eli Jeesukseen syntiemme sovittajana ja ylösnousseena elämän Herrana. Ihminen saattaa nimittäin kiinnostua jostain uskonelämän reunamilla olevasta asiasta, vaikkapa jostain mitä joku toinen uskovainen on sanonut tai jopa jostain yksittäisestä jakeesta Raamatussa, ja keskittyä siihen suhteettomasti, niin paljon, että ajautuu kriisiin uskossaan.

   Elämä tässä maailmassa on rankkaa. Kärsimyksiä ja menetyksiä kukaan ei voi täällä välttää. Niiden keskellä on inhimillistä päätyä pohtimaan, rakastaako Jumala minua. Evankeliumin sanoma on pysyvä muistutus ja todistus, että kyllä rakastaa. Siksi sen pitäminen keskiössä, sen ajatteleminen ja siitä iloitseminen, vahvistaa uskoa.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Jumalan armollisuuden elämänmuuttava voima

  Kun sisäistämme, mitä Jumalan armollisuus oikeastaan tarkoittaa ja mitä seurauksia sillä on meille, se voi mullistaa koko sisäisen elämämme. 

Rakastettu vai rakastettava?

  On eri asia olla rakkauden kohteena kuin olla rakastettava. Toisin sanoen rakkauden kohteena oleva ihminen ei välttämättä ole rakastettava ihminen.

Tällaisen eron tekeminen saattaa tuntua saivartelulta, sillä eikö se että minua rakastetaan ole tavallaan samalla merkki siitä, että olen rakastettava? Eivätkö ne ole vain kolikon eri puolet?

Meidän ihmisten kesken noin ehkä usein onkin. Esim. parisuhdemielessä rakastuminen perustuu kohteen viehättävyyteen, joka puolestaan perustuu hänen yksilöllisiin ominaisuuksiinsa (ulkoisiin ja sisäisiin). Emmehän me kaikkiin rakastu romanttisesti – näin ollen kohteessa on oltava jotain, minkä perusteella rakastumme juuri häneen.

Mutta mitä tulee Jumalan rakkauteen, Raamatun vastaus on kieltävä. Siitä että Jumala rakastaa meitä, meidän ei tule päätellä, että meidän siten täytyy olla jotenkin rakastettavia, ominaisuuksiltamme ja teoiltamme Jumalan rakkauden ansaitsevia. Sanaa armo käytetään kristinuskossa tämän eron tähdentämiseen.

Armohan tarkoittaa käytännössä, että joku antaa toiselle jotain hyvää ilman, että tämä on ansainnut sen. Se että saan jotain hyvää antajan armollisuuden tähden, siis lahjaksi, kertoo antajan hyvyydestä eikä minun. Edelleen se, että minua rakastetaan armollisesti, kertoo rakastajan rakkaudellisesta olemuksesta eikä minun rakastettavuudestani. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on armollista rakkautta.

  Hiuksenhienolta vaikuttava ero on ratkaiseva ja seurauksiltaan elämänmuuttava. Sillä jos minua rakastetaan sen perusteella, että olen rakastettava, minuun kohdistuvan rakkauden ehdot ovat minussa, mistä puolestaan seuraa, että pysyäkseni rakkauden kohteena, minun täytyy ylläpitää niitä ehtoja, siis niitä ominaisuuksiani, jotka tekevät minusta rakastettavan. Jos menetän ne, minua ei enää rakasteta.

Kun taas jos minua rakastetaan puhtaasti rakastajan rakkaudellisuudesta ja armollisuudesta johtuen, rakkauden ehdot eivät ole minussa eikä ole minun tehtäväni ylläpitää minuun kohdistuvaa rakkautta. Minun ei tarvitse huolehtia, että pysyn rakastettavana. Minun ei tarvitse pelätä, että menetän ne ominaisuuteni, joiden perusteella minua rakastetaan. 

Jumala on rakkaus

  Uuden Testamentin apostolit näkivät paljon vaivaa sen selittämiseksi, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei perustu meidän rakastettavuuteemme, vaan Jumalan rakkaudelliseen olemukseen, ja että Hänen rakkautensa meitä kohtaan siten on armollista rakkautta.

Syntisyyttämme emme ansaitse Jumalan rakkautta ja pelastusta ikuiseen elämään, mutta Hän rakasti meitä silti – siksi Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Esimerkiksi seuraavissa jakeissa apostolit vääntävät tätä sanomaa rautalangasta:

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2 :8-9)

Raamatussa kerrotaan, että rakkaus on Jumalan olemus (1. Joh. 4:8) ja ettei Jumala voi kieltää olemustaan (2. Tim. 2:13). 

  On kuitenkin tähdennettävä erästä asiaa. Nimittäin vaikka Jumalan rakkaus meitä kohtaan perustuu Hänen rakkaudelliseen olemukseensa eikä meidän ominaisuuksiimme, se silti on syvällisesti henkilökohtaista. Jumala tuntee meistä jokaisen sisintämme myöten, paremmin kuin kukaan toinen ja paremmin kuin edes me itse. Suhteessa minun kanssani Jumalan rakkaus on rakkautta juuri minuun!

Armon parantava voima

  Sen sisäistäminen, että Jumala rakastaa meitä armollisesti, voi mullistaa sisäisen elämämme. 

Varmaan kaikki tietävät sen henkiseen pahoinvointiin tyypillisesti sisältyvän ilmiön, että ihminen yrittää ansaita hyväksynnän ja rakkauden. Toisin sanoen hän joko yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään rakastettavan tai pelkää menettävänsä rakastettavuutensa. 

Ihminen saattaa esimerkiksi tarjota rakkauden hinnaksi ahkeruuttaan, pätevyyttään, sosioekonomista menestystään, viehättävää ulkonäköä, mahtavaa luonnetta... 

Mutta entä jos vaikka sairastuu eikä enää pysty olemaan ahkera? Mitä jos ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ole pätevä valitsemallaan alalla? 

Mitä jos perustaa yrityksen ja tähtää menestykseen, mutta menestystä ei koskaan tule? Tai mitä jos on yrittäjänä ensin menestyvä, mutta sitten taloudelliset suhdanteet kääntyvät ja tulee konkurssi? 

Mitä jos ei saa itsestään viehättävän näköistä, vaikka kuinka puunaa ulkonäköään? Tai mitä jos on viehättävä, mutta menettää ulkonäkönsä vaikka onnettomuudessa? Tai mitä jos vanhenee ja ulkonäkö rapistuu?

Tai entä jos ei vain pysty olemaan hauska ja leppoisa tyyppi luonteeltaan? Entä jos kokee vaikka raskaita menetyksiä tai alkaa kärsiä jatkuvista kivuista ja on koko ajan huonotuulinen ja väsynyt eikä enää pysty olemaan hauskaa seuraa?

Itse asiassa jos omistamme elämämme sille pyrkimykselle, että ansaitsisimme rakkauden rakastettavien ominaisuuksien perusteella, häviämme aivan taatusti. Jokainenhan heikkenee, kokee menetyksiä, sairastuu, väsyy, rapistuu ruumiillisesti ja kognitiivisesti jne. 

Tämä langennut maailmamme on armoton paikka. Se logiikka, että kaikki hyvä täytyy itse ansaita, on syvään juurtunut meihin. Olen ollut suunnilleen kaksitoista vuotta uskossa, ja silti lähes aina ajatellessani Jumalan armollisuutta, ja sen kaiken muuttavaa voimaa, minusta tuntuu kuin olisin juuri oivaltanut jotain uutta kristinuskosta!

Rakkaussuhteessa Jumalan kanssa

  Kun sisäistämme sanoman Jumalan armollisesta rakkaudesta, se luo turvaa ja rauhaa elämäämme. Se auttaa meitä olemaan armollinen itseämme ja muita kohtaan. 

Se myös vapauttaa. Uskallan yrittää olla parempi ihminen, koska voin epäonnistua rauhassa – epäonnistuminen ei aiheuta mitään muutoksia siihen, että Jumala rakastaa minua. Sillä Jumalan rakkaus ei perustu minun rakastettaviin tekoihini, vaan siihen, että Hän on rakkaus.

  Edellä mainitsin, että Jumalan rakkaus on syvällisesti henkilökohtaista, kun elämme rakkaussuhteessa Hänen kanssaan. Miten pääsee henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa?

Jumala on rakastanut armollisesti kaikkia luotujaan lähettämällä Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen uskossa, hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. 

Taivaallisen Isän lapsena kasvamme ajan mittaan Hänen käsittämättömän suuren rakkautensa tuntemisessa.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Paras tehtävä maailmassa

  Paras tehtävä maailmassa on mielestäni hyvien uutisten kertominen. Kristittynä saan olla unelmatehtävässäni.

Hyviä uutisia

  Eilen iltapäivälehti julkaisi uutisen kadonneesta pikkulapsesta. Jutussa lueteltiin tuntomerkkejä (niissä oli vielä jokin hellyttävä yksityiskohta, taisi olla että pojalla on päällään Spiderman-paita) ja pyydettiin kertomaan poliisille kaikki havainnot lapsen liikkeistä. 

Katoamisuutiset kouraisevat minua aina syvältä, koska pystyn kuvittelemaan, miltä kadonneen omaisista tuntuu. Joitain vuosia sitten oma pikkusisarukseni oli kadonneena tilapäisesti. Melkein sekosin huolesta ja ahdistuksesta. Tapahtumasarja päättyi onnellisesti, mutten koskaan unohda miten kamalia nuo epätietoisuuden tunnit olivat.

Myöhemmin illalla lehti julkaisi iloisen uutisen: lapsi on löytynyt hyvässä kunnossa! Oman lapsen katoaminen on varmasti yksi pahimmista asioista mitä ihminen voi kokea, joten uutinen lapsen löytymisestä lienee vanhemmille ihanuudessaan vertaansa vailla.

Aloin ajatella kuka mahtoi olla se onnellinen ihminen, varmaankin poliisi, joka sai tehtäväkseen ilmoittaa vanhemmille että lapsi on löytynyt. Kuvittelin millä sanoilla hän aloitti puhelun. Kuvittelin vanhempien ja muiden perheenjäsenten suunnatonta helpotusta ja iloa, kun he kuulivat uutisen. Miten ihana tehtävä!

  Hyvien uutisten kertominen on mielestäni oikeastaan paras tehtävä maailmassa. Kun muistelen elämäni onnellisimpia hetkiä, niiden joukossa sellaisia, joissa olen saanut kertoa hyvän uutisen toiselle ihmiselle. Muistan esim. hetken, kun parikymppisenä soitin vanhemmilleni ja kerroin heille päässeeni opiskelemaan yliopistoon. Varmaan jo hyväksymiskirjeen avattuani olin ollut riemuissani, mutta vahvimmin muistiini on piirtynyt se puhelu jossa kerroin uutisen heille.

  Kun aikoinani tulin uskoon, evankeliumista eli kristinuskon ilouutisesta tuli elämäni keskipiste. Se oli kuin aurinko, joka oli syttynyt loistamaan elämässäni. Aloin nähdä kaikkialla toivoa. Kaikki pahatkin asiat olivat yhtäkkiä alistettuina evankeliumin totuudelle – ne vain todistivat siitä mistä Raamattu kertoo eli ihmiskunnan syntisyydestä, ja ne antoivat syyn julistaa Jeesusta joka on synnin voittanut.

Ilosanoman tuojan askeleet

"Kuinka ihanat ovat vuorilla
ilosanoman tuojan askelet!
Hän ilmoittaa rauhan tulon,
tuo suuren ilosanoman,
hän tuo pelastuksen sanoman
ja sanoo Siionille:
– Sinun Jumalasi on nyt kuningas!" (Jes. 52:7)

  Mielenkiintoinen tuo Raamatun ilmaus, että ilosanoman tuojan askelet ovat ihanat. Ilosanoma on vastaanottajille ihanaa kuultavaa, mutta se että viestintuojan askelet ovat ihanat viittaa minusta vielä enemmän itse viestintuojan kokemukseen. Jo ennen kuin ilosanoman vastaanottajat näkevät hänet vuorella, hän kiirehtii että pääsee kertomaan sen.

Ilosanoman tuojan askeleet ovat vuorten vaikeakulkuisesta maastosta huolimatta kevyet, innokkaat, onnelliset, koska hän tietää saavansa kohta kertoa ihmisille jotain hyvää. Hän saa nähdä riemua ja ilonkyyneleitä.

Ehkä syy sille, että tulkitsen tuon Jesajan kirjan jakeen lähinnä ilosanoman tuojan enkä vastaanottajan kannalta on se käytännön tosiseikka, että evankeliumin pelastussanoman kertominen ei läheskään aina johda välittömään riemastuneeseen vastaanottoon ja ilonkyyneliin. Niissäkään tapauksissa, joissa kuulija on todellinen kuulija eli myös vastaanottavainen evankeliumille, vaikutus ei yleensä ole välitön. 

Tiedän tämän omasta kokemuksestani. Kukaan niistä monista ilosanoman tuojista, jotka aikoinaan sattuivat polulleni, ei saanut todistaa sitä hetkeä kun sydämeni lopulta avautui Jeesukselle. Heidän evankeliumin julistamisellaan kuitenkin oli ratkaiseva vaikutus, että niin tapahtui.

Me kristityt emme tiedä, kuka on vastaanottavainen Jumalan sanalle, meidän tehtävämme on vain julistaa sitä kaikille. Olemme kukin saaneet omasta kokemuksestamme todistuksen siitä, että Herran sana ei tyhjänä palaa, kuten Jesajan kirjassa sanotaan (luku 55). 

  Kristittynä saan olla unelmatehtävässäni eli ilouutisen kertojana. Uskon täydestä sydämestäni, ettei ole sellaista ahdinkoa, johon Jumala ei voisi tuoda lohtua. Jeesus on ristinkuolemallaan voittanut synnin, kuoleman ja kadotuksen, noussut kuolleista ja on kanssamme koko ajan aina täältä ikuisuuteen.

"Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta
eivätkä sinne palaa
vaan kastelevat maan,
joka hedelmöityy ja versoo
ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän,
  niin käy myös sanan,

joka minun suustani lähtee:
se ei tyhjänä palaa
vaan täyttää tehtävän,
jonka minä sille annan,
ja saa menestymään kaiken,
mitä varten sen lähetän." (Jes. 55:10-11)

"Miksi juuri Jahve?"

  Minulta on monesti kysytty, miksi uskon kaikkien uskontojen väitetyistä jumalista juuri Raamatun Jumalaan. Vaikka kysymys tietyllä tavalla tuntuu epämielekkäältä uskovaiselle, olen kyllä aina osannut antaa vastauksen.

Omituiselta tuntuva kysymys

  Joku kysyi minulta nettikeskustelussa, miksi uskon juuri Jahveen enkä johonkuhun toiseen jumalaan. Hän varmaankin käytti erisnimeä Jahve koska halusi painottaa, ettei Raamatun Jumala hänen mielestään ole ainut jumala, vaan yksi monista vaihtoehdoista.

Olen vuosien varrella, melko aktiivisena nettikeskustelijana, kuullut vastaavanlaisen kysymyksen useamman kerran. Minua mietityttää siinä pari asiaa, jotka yritän nyt selittää.

  Ensinnäkin, kysymys ei tunnu mielekkäältä uskovaiselle kristitylle. Ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus nimittäin olisi, että koska Raamatun Jumala, Jahve, on todellinen ja elävä Jumala – totta kai uskon todelliseen Jumalaan (ei kai kukaan nyt epätodellisena pitämäänsä jumalaan uskoisi!). 

Minusta kuitenkin tuntuu, että kysyjä hakee toisenlaista vastausta – vähemmän, no, itsestään selvää. Ehkä kysyjää kiinnostaa enemmänkin, miksi pidän Jahvea kunnioittamisen arvoisena ja luotettavana?

  Toinen askarruttava seikka on, että kysyjällä on lähes aina taustalla näkemys, että uskonnon ja jumalan pitäisi ennemminkin olla kunkin omasta kulttuurista ja synnyinseudusta riippuvainen. Usein kysyjä nimittäin jossain vaiheessa tuo esiin vanhan tutun "miksi suomalainen uskoisi Lähi-idän ihmisten aavikkojumalaan?" -näkemyksen.

Tämä näkemys mielestäni paljastaa, että kysyjä puhuu kulttuurista, tarkemmin sanottuna kansanperinteistä, eikä uskonnosta ollenkaan! Hän vain käyttää käsitteitä uskonto ja jumalausko.

Selvimmin tämä ilmenee kun ajatellaan luomista. Kuka on luonut meidät, kaikkien kansojen ihmiset, ja koko luomakunnan, maailmankaikkeuden? Ei kai kysyjä sentään usko, että jokainen hänen olettamansa "kansankulttuurin jumala" olisi luonut omaan vastuualueeseensa kuuluvan maapläntin ihmisineen? Jos siis on yksi jumala ylitse muiden, luoja, kuka hän on? Kun tähän kysymykseen aletaan vakavasti pohtia vastausta, ollaan siirrytty kulttuurin aihepiiristä todellisen jumalauskon kysymyksiin.

  Vielä sananen kansanperinteistä... Kyllä minäkin arvostan niitä ja niiden osana jumalatarustoja, suomalaisena tietysti erityisesti Kalevalaa. En kuitenkaan sekoita niitä uskontoon. Minulle Kalevala on kansanrunoutta, omanlaistaan taidetta. Se ilmentää suomalaisen kulttuurin, luontosuhteen ja ajattelutapojen erityisyyttä.

 

Kristittynä eläessäni olen oikeastaan alkanut aiempaa enemmän huomioida suomalaisuuttani. Sillä Raamatussa yksi tasoista, joilla ihmiskunnasta puhutaan, on kansojen taso: jokainen yksittäinen ihminen kuuluu johonkin kansaan tässä maailmassa. Kansojen taso ei tietenkään ole se perimmäinen ja kaikkein merkityksellisin taso, jolla Jumala ihmisiä tarkastelee. Perimmäinen ja ratkaiseva taso on jokainen yksittäinen ihminen ja hänen sydämensä. 

Siksi Jahve

  Toisaalta pystyn ymmärtämään kysymystä. Tulin uskoon kolmekymppisenä, ja sitä ennen tutustuin eri uskontoihin ja niiden väitteisiin jumalasta / jumalista / jumaluudesta. Joten joku samalla tavalla uskonnoista kiinnostunut saattaisi olettaa, että aikani tutkittuani ja vertailtuani päädyin Jahveen.

Ei se kuitenkaan mennyt niin. Se hetki jolloin tulin uskoon ei ollut jatkoa tuolle uskontojen tutkimiselleni. Olin muutoin elämässäni alkanut janoita Jumalaa, täydellistä rakkautta ja anteeksiantoa. En siis valinnut Jahvea jonkinlaisen älyllisen tai tunteellisen pohdiskelun päätteeksi, vaan Jahve sytytti sydämessäni uskon Häneen.

  Jälkeenpäin, kun olen pohtinut eri uskontojen jumalakäsityksiä, olen alkanut ymmärtää, etteivät ne ole sellaisia, jotka edes teoriassa vetoaisivat minuun. Ne nimittäin maalaavat kuvan jumalasta joka on heikko, tahdoton ja epätäydellinen; väitetyiltä jumalilta puuttuu kokonaisnäkemys, suunnitelma, oikeamielisyys ja mahti, kaikkivaltius; niihin ei voi turvata hädässä eivätkä ne ole ratkaisseet synnin ongelmaa.

Monien uskontojen kertomukset synnyttävät ihan mielenkiintoisia pohdintoja ihmisyydestä, hyvästä elämästä, kärsimyksestä ja onnellisuudesta, mutta niiden jumalat eivät ole sellaisia, joihin pystyisin uskomaan, joita kunnioittaisin ja joihin luottaisin.

  Mitä siis vastasin kysyjälle? Koska minulla ei ollut aikaa kirjoittaa esseetä kaikesta edellä mainitsemastani, ajattelin sitä hetkeä kun tulin uskoon – mitä ajattelin ja tunsin sydämessäni? Millä tavalla Jahve veti minut omakseen?

Vastaus on täysin kirkkaasti evankeliumi! Uskoon tullessani ymmärsin evankeliumin, eli syntien sovituksen ja pelastuksen Jeesuksessa, ensimmäisen kerran todeksi omalla kohdallani. Kaikki Jumalan ominaisuudet, jotka olen maininnut tässä kirjoituksessani – että Hän on elävä Jumala, Luoja, kaikkivaltias, vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, syntiemme sovittaja... – lähtevät avautumaan evankeliumin kautta.

Taisin muotoilla vastaukseni jotenkin niin, että koska Jahve, Raamatun Jumala, kosketti sydäntäni evankeliumilla. 

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

  

Lääkkeitä katastrofiajatteluun

   Minulla on aina ollut taipumus maalailla mielessäni kauhukuvia ongelmien paisumisesta ja kaiken hajoamisesta. Sitä kutsutaan katastrofiajatteluksi tai joskus mörköjen pelkäämiseksi. Kolme sanontaa ovat auttaneet minua; yksi on isältäni, toinen äidiltäni ja kolmas Vanhan Testamentin Jaakobilta.

"Asioilla on tapana järjestyä"

  Parikolmekymppisenä opiskelijana kärsin sairauksienpelosta. Minulla oli outoja, vaihtelevia oireita, joita kirjoitin ylös ja joille yritin hakea selitystä lääkärikirjoista ja lääketieteellisistä artikkeleista. Vietin tällaista elämää yhtäjaksoisesti muutaman vuoden.

Kerran ollessani opiskelijaterveydenhuollon lääkärin vastaanotolla luin oireitani muistilapuilta sekä ehdotin pariakin eri diagnoosia ja tutkimuksia niiden poissulkemiseksi. Polveilevan yksinpuheluni jälkeen lääkäri pamautti: "Minusta vaikuttaa, että sä pelkäät nyt mörköä."

Loukkaannuin hieman, koska oireeni olivat ilmeisen todellisia ja ruumiillisia eivätkä psykosomaattisia laadultaan (vuosia myöhemmin sain todella diagnoosin MS-taudista, joka selitti ne kaikki). Toisaalta näin, että lääkäri tarkoitti hyvää. Juttelimme pelosta ja lähdin vastaanotolta hieman kevyemmällä mielellä sillä erää. Taisin saada myös lähetteen joihinkin tavallisiin verikokeisiin, varmaan ihan mielenrauhani vuoksi.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että vaikka oireideni aiheuttajana ei ollutkaan mörkö eli kuviteltu pelko, vaan oikea sairaus, samalla pelkäsin myös mörköä. Ymmärtämättäni harjoitin vuosien ajan jatkuvaa katastrofiajattelua. Mielessäni väikkyi sekasortoisia kauhukuvia sokeutumisesta, pyörätuolista ja pysyvästi laitoksessa asumisesta. Mikään niistä ei ole toteutunut vieläkään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

  Isäni käyttää sanontaa "asioilla on tapana järjestyä". Nuorena epäilin sitä, koska ymmärsin sen väärin. Sanontahan ei tarkoita, että lopputulos olisi välttämättä toiveiden mukainen, vaan se tarkoittaa, että sitä mukaa kun asiat etenevät ja pelot joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta, tilanteeseen alkaa löytyä sopiva suhtautuminen. Tiedon ja kokemuksen lisääntyessä uuteen, tuntemattomaan tilanteeseen alkaa hahmottua jonkinlainen kartta mielen sisällä. Sekasorto muuttuu järjestykseksi.

Mörön pelkääminen ja MS-diagnoosin saaminen on loistava esimerkki sanonnan paikkansapitävyydestä. Oireiden pähkäilyn lopputulos ei ollut toiveideni mukainen, vaan sain todella diagnoosin sairaudesta, jota olin pelännyt. Toisaalta sekasorto on diagnoosin myötä muuttunut järjestykseksi. Olen vapautunut ahdistuksesta, jossa tietämättömyyden ja kauhukuvien pyörittelyn takia vietin vuosikausia.

"Jos se on Herran tahto, niin käyköön niin"

  Tämä lainaus, ainakin suurin piirtein, on Vanhan Testamentin Jaakobilta, joka oli menettänyt rakkaan poikansa Joosefin. Eräänä iltana muut pojat palasivat paimenesta, mutta Joosef oli kadonnut. Veljet ojensivat isälle Joosefin repaleisen vaatteen. Isä päätteli, että petoeläimet olivat raadelleet pojan kuoliaaksi ja oli siitä lähtien surun murtama.

Katovuosien koittaessa Jaakobille tuli lisää surua ja huolta. Tilanne oli se, että hän menetti jo toisen poikansa, Simeonin, veljesten ollessa ruoanhakumatkalla Egyptissä. Egyptin käskynhaltija oli epäillyt veljeksiä vieraan valtakunnan vakoojiksi eikä ollut päästänyt Simeonia palaamaan kotiin muiden kanssa. Seuraavalle matkalle Jaakobin piti päästää myös kuopuksensa, Benjamin. Tuo Egyptin salaperäinen käskyhaltija oli esittänyt moisen vaatimuksen.

Jaakob ei millään olisi päästänyt poikiaan lähtemään. Egypti oli selvästi vaarallinen paikka. Mutta puute ja kurjuus pahenivat ja alkoivat kääntyä nälänhädäksi. Lopulta Jaakob, raskain sydämin, antoi pojilleen luvan lähteä uudestaan matkalle: 

"Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä, kun joudutte sen miehen eteen, niin että hän päästää Simeonin ja myös Benjaminin lähtemään kanssanne. Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Jaakob oli varmaan viettänyt useita päiviä huoneessaan rukoillen ja käyden läpi erilaisia lopputuloksia uhkaavalle tilanteelle: ilman ruokaa he kaikki kuolevat varmasti, toisaalta Egyptin-reissu sisälsi lukemattomia vaaroja, esim. rosvojoukko saattaisi hyökätä erämaassa tai perillä Egyptissä he saattaisivat muukalaisina joutua jälleen epäilysten kohteeksi ja päätyä vankilaan tai jopa surmatuiksi.

Jaakobin sanoista kuultaa nöyryys Kaikkivaltiaan edessä ja sen kautta rauhan saaminen. Se oli palauttanut hänen toimintakykynsä. Jaakob hyväksyi pahimman kauhukuvansa mahdollisena lopputuloksena ja osana Herran suurta suunnitelmaa. 

Olen itse käyttänyt menetelmää tilanteissa, joissa olen ollut pelkojen lamauttama. Tämä Jaakobilta oppimani menetelmä on hieman eri kuin pelkkä Herran haltuun -asenne. Tässä kerta kaikkiaan kuvitellaan se pahin lopputulos ja tietoisesti käynnistetään prosessi sen hyväksymiseksi. Jos se pahin tapahtuukin, niin ainakin on jo aloittanut asian käsittelyn jollain tavalla.

Saattaa kuulostaa vanhalta tutulta "pessimisti ei pety"-ajatukselta, mutta ei kyse ole siitäkään, koska olennaista tässä on Jumalan tahtoon nöyrtyminen: "tapahtukoon sinun tahtosi".

"Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

  Tyypillisesti katastrofiajattelu liitetään persoonallisuuden piirteeseen, jossa ihminen pyrkii täydelliseen oman elämänsä hallintaan. Kauhukuvissa elämä riistäytyy hallinnasta... Toki se että kaikki lähtökohtaisesti olisi omassa hallinnassa on ilmeinen virheoletus.

En itse ole tältä osin tyypillinen katastrofiajattelija – en ole kontrollifriikki koskaan ollutkaan. Minulla katastrofiajattelu painottuu pelkoon, että elämä muuttuu pysyvästi jollain tavalla hirveäksi enkä enää voisi olla oma perusiloinen ja hyväntuulinen itseni. Lähes aina kauhukuvani ovat liittyneet jotenkin terveyteen.

 Olen aiemmin blogissani kehunut olevani toiveikas optimisti, mutta nyt paljastankin olevani mörköjä pelkäävä katastrofiajattelija, joka saa rauhankin kuvittelemalla pahimman kauhukuvansa toteutuvan ja hyväksymällä sen etukäteen!

Molemmat kuvailut kuitenkin pitävät paikkansa. Sillä kun pohdin mihin kaikki ihan loppujen lopuksi johtaa, olen toiveikas optimisti. Siinä välissä saatan kyllä joutua kokemaan ties mitä hirveyksiä.

  Äitini on aina sanonut minulle ja sisaruksilleni "kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu", jos meillä on ollut paha mieli jostain pienestä tai isommasta asiasta. Tähän mennessä sanonta on pätenyt: surujen ja menetysten jälkeen on aina tullut se hetki, kun havahdun siihen että olen jälleen iloinen. 

Sitä paitsi ihan loppujen lopuksi, siis tämän maallisen vaelluksen jälkeen, kaikki todella muuttuu pysyvästi iloksi uskovaisille. Kantava voima elämässäni on Jumala ja Hänen lupauksensa ikuisesta elämästä Taivaassa, johon Jeesus on tie. 

  Joskus suuri suru muuttuu valtavaksi iloksi jo tässä elämässä. Jaakobin kohdalla näin tapahtui lähes käsittämättömällä tavalla. Joosefin menetettyään hän oli nöyrtynyt siihen, että saattaa menettää muutkin poikansa. Paitsi että kauhukuva ei toteutunut, hän sai jopa Joosefin takaisin! 

                                            

                                             Jaakobin ja Joosefin jälleennäkeminen Egyptissä

Joosef ei ollutkaan kuollut, vaan oli päätynyt Egyptiin korkeaan asemaan. Joosef oli se salaperäinen ja ankaralta vaikuttanut käskynhaltija, joka oli vaatinut kaikki veljet matkustamaan luokseen. Lopulta myös vanha isä sai kutsun matkustaa Egyptiin. 

Kun Jaakobille kerrottiin Joosefin olevan elossa, hän ei aluksi pystynyt uskomaan sitä. Hänen mielensä oli, Raamatun sanoin "niin turtunut" kaikesta murheesta (1. Moos. 45:26). Kyllä se silti totta oli, ja Jaakob sai viettää lopun elämänsä koko perheensä ympäröimänä.

Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)

Pohdintoja psykedeeleistä ja uskonnollisista kokemuksista

  Huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellisestä käytöstä mielenterveysongelmien hoidossa keskustellaan vilkkaasti. Australiassa MDMA- ja psilosybiini-nimisten psykedeelien lääkkeellinen käyttö, osana terapiaa, virallistettiin tänä vuonna.

  Minua kiinnostaa se, että psykedeeliterapiaa koskevissa keskusteluissa käytetään usein uskonnollista käsitteistöä.

  Onko psykedeelien käyttö noituuden harjoittamista?

Psykedeeliterapia

  Tutustuin niinkin erikoiseen ilmiöön kuin huumausaineiksi luokiteltavien psykedeelien lääkkeellinen käyttö masennuksen ja joidenkin muiden mielenterveysongelmien hoidossa. 

Aiheesta on puhuttu viime vuosina melko runsaasti tiedotusvälineissä. MDMA- ja psilosybiini - psykedeelien lääkkeellinen käyttö virallistettiin Australiassa helmikuussa. Joten tulevina vuosina luultavasti Suomessakin tullaan käymään keskustelua laillistamisesta. Tämä riippuu ehkä siitä, millaisia tuloksia Australiassa saadaan.

En kirjoituksessani ota sen kummemmin kantaa psykedeelien vaikutuksiin sinänsä enkä mt-ongelmien hoitoon. Minulla ei ole näihin aihepiireihin asiantuntemusta eikä edes omaa kokemusta.

Tiivistetysti kuitenkin kyse on siitä, että psykedeelit muuttavat tilapäisesti aivotoimintaa ihan aivokuvissa näkyvällä tavalla. Masentuneen ihmisen aivot jumittavat tietyissä kielteisiä tunteita ja ajatuksia toistavissa sähkökemiallisissa radastoissa. Psykedeelien vaikutuksesta totunnaiset radastot hajoavat ja syntyy enemmän, uusia ja epätavallisiakin kytköksiä eri aivoalueiden väleillä. 

Tätä pidetään tavallaan mahdollisuuksien ikkunana, jonka aikana psykedeeliterapian asiakas voi omaksua uudenlaisia ajattelutapoja. 

Aivokuvissa vaikutus näkyy siis suurempana ja monipuolisempana aktiivisuutena, ja asiakas kokee sen epätavalliseksi tajunnantilaksi, johon kuuluu mm. outojen muotojen ja värien näkemistä mielessä sekä minuuden hajoamisen kokemuksia, etäisyyksien ja perspektiivien kokemiseen liittyviä muutoksia. Asiakas silti pysyy tietoisena siitä, mistä kokemus johtuu, ja häntä voidaan tarvittaessa puhutella sen aikana.

On saatu jonkin verran näyttöä, että masennus ainakin joksikin aikaa helpottaa psykedeeliterapian myötä. Aivotoimintaa muuttavien vaikutusten perusteella en ihmettele, että niin voi käydä.

Psykedeeliterapiaan kuuluu kokemuksen aiheuttamien tunteiden voimistamiseen ja ohjaamiseen tarkoitetun musiikin soittamista asiakkaalle sekä jälkikäteen ns. integroiva osuus, jossa asiakas käy terapeutin kanssa läpi kokemustaan ja antaa sille merkityksiä ja tulkintoja, joiden toivotaan ohjaavan hänen ajatteluaan uudenlaiseen, myönteisempään suuntaan.

  Se mikä minua psykedeeliterapiaa koskevassa keskustelussa kiinnostaa, on sen uskonnollinen käsitteistö. Nimittäin lähes jokaisessa näkemässäni haastattelussa ovat vilisseet sellaiset käsitteet kuin egokuolema, egon sulautuminen, egon hajoaminen ja ykseyskokemukset. Ei siis pelkästään terapian läpikäyneiden puheissa, vaan myös psykedeeliterapian tutkijoiden ja terapeuttien haastatteluissa!

Käsitteiden viitekehys on uskonnollinen tai ns. henkinen. Tarkemmin sanottuna ne ovat buddhalaisuuden peruskäsitteitä.

Uskonnollinen viitekehys

  Buddhalaisuudessa (ja hindulaisuudessa, vaikkakin eri käsittein) uskotaan, että ego eli ihmisen itse / minä / yksilötietoisuus on harhaa ja että todellisuudessa jokaisen tietoisuus on osa kaiken kattavaa jumalallista ykseyttä. 

Psykedeelejä käyttäneet kuvailevat kokemuksiaan usein siten, että heidän minuutensa hajoaa osaksi jotain laajempaa ykseyttä.

Ihminenhän voi tietysti kokea yhtä ja toista, varsinkin muuntuneessa tajunnantilassa, mutta painotan, että psykedeeliterapian tutkijatkin sekä varsinaiset terapeutit usein käyttävät tätä uskonnollista käsitteistöä. Joten kun ihminen menee psykedeeliterapiaan, hän on jo kuullut tiedotusvälineistä ja netin kautta sitä koskevia uskonnollisia tulkintoja ja sanastoa viliseviä keskusteluja.

Psykedeelien aiheuttama aivojen totunnaisten sähkökemiallisten radastojen hajoaminen ja uusien kytkösten muodostuminen saavat hänen kokemuksessaan siis helposti uskonnollisen tulkinnan!

  Buddhalaisuuden mukainen ihmiskäsitys on muutenkin yleistymässä meillä Suomessakin tavoissa, joilla puhutaan mielenterveydestä. Ahdistukseen suositellaan mindfulnessia sekä meditaatiota. Meditaation varmaan kaikki osaavat liittää buddhalaisuuteen, mutta moni ei tiedä, että mindfulnessin toi tänne läntiseen maailmaan vietnamilainen Thich Nhat Hanh, joka oli buddhalainen munkki.

  Uskon että näiden menetelmien puolestapuhujat, opettajat ja ohjaajat vilpittömästi haluavat auttaa ihmisiä. Kristittynä haluan kuitenkin tuoda esiin niiden uskonnollista taustaa. On hyvä tietää millaisia mm. ihmiskäsitykseen liittyviä uskomuksia hoitomuotoihin sisältyy.

"Mitä haittaa siitä voi olla?"

  Kun psykedeelien vaikutusten pohdinnassa vielä huomioi sen tosiasian, että ihminen on niiden aikaansaamassa tajunnantilassa sekä jonkin aikaa sen jälkeen haavoittuvassa ja vaikutuksille alttiissa tilassa, käy ilmeiseksi, että terapiaan liittyy tiettyjä eettisiä pulmia.

Voidaan ensinnäkin kysyä, kunnioitetaanko asiakkaan katsomusta ja vakaumusta, kun psykedeelikokemusta käydään läpi terapeutin kanssa. Vielä ongelmallisempi kuitenkin on mielestäni tuo seikka, jonka mainitsin edellä: aiheesta käytävän julkisen keskustelun uskonnollinen viitekehys ehkä jo valmiiksi hilaa uskonnolliseen suuntaan sitä, miten asiakas tulkitsee kokemaansa ja millaisia merkityksiä sille antaa.

  Eräässä haastattelussa psykedeeliterapiaa antavalta terapeutilta kysyttiin, eikö ole riskinä, että asiakkaan aiemmat vakaumukset hajoavat psykedeeliterapian myötä. Terapeutti vastasi vastakysymyksellä: "Mitä haittaa avoimuudesta voi olla? Ainoa neuvoni on, että asiakkaalla on avoin mieli."

Terapeutin ajatuksena vaikutti olevan, että jos aiemmat vakaumukset ovat hyviä ja parantavia, tai jos niillä on parantavaa potentiaalia, ihminen kyllä ajautuu niihin luontaisesti takaisin. 

Voi olla, että terapeutin ajattelutapa pätee useimpiin uskontoihin ja katsomuksiin, mutta kristitylle se on nähdäkseni ongelmallinen. Kristinuskossa ihmissielu ei luontaisesti lähesty Jumalaa. Kristitty ei myöskään luontaisesti pysy uskossa.

Pohdintojani kristittynä

  Olen kuullut Raamatulla perustellun hurjan näkemyksen, että psykedeelien käyttö on noituuden harjoittamista! Tarkemmin ajatellen pystyn ymmärtämään miksi jotkut ovat päätyneet tuollaiseen tulkintaan. Siinähän valmistetaan luonnosta kerätyistä kasveista uutteita ja liemiä, joiden nauttimisella haetaan erikoisia kokemuksia, joita saatetaan pitää viisautta lisäävinä. 

Näkemyksen mukaan psykedeelien käyttäminen olisi yhteyden hakemista henkimaailmaan ja siten noituuden harjoittamista eli syntiä. Voi olla. En itse käytä päihteitä eikä minulla ole kiinnostusta kokeilla psykedeelejä, joten minulla ei ole ollut henkilökohtaista tarvetta saada aihepiiristä raamatullista opetusta.

On kuitenkin muistettava, että lääkkeellisessä käytössä tavoitteena ei välttämättä ole erikoisten kokemusten hakeminen. Psykedeelejä on lupaavin tuloksin käytetty myös ruumiillisen sairauden hoitoon eli karmean kivuliaaseen Hortonin päänsärkyyn. Jotkut tutkijat kuulemma ovatkin kiinnostuneita, voisiko psykedeelihoidon kokemuksellisen puolen kokonaan poistaa, jolloin jäljelle jäisi pelkästään aivotason ruumiillinen vaikutus.

  Toinen pohdintani liittyy kysymykseen johon edellä jo viittasin: jos vain päästää irti ennakkoluuloista ja opituista ajatusrakenteista ja antaa tietoisuutensa liitää vapaasti, ajautuuko ihmissielu luontaisesti kohti Jumalaa ja pyhää elämää? 

Vastaus on tietenkin, että ei. Ihminen on syntinen, joten luontainen ajautuminen tapahtuu pikemminkin poispäin Jumalasta.

Kristinusko on tässä aivan erilainen kuin muut uskonnot maailmassa. Kristityn hengellistä kasvua ja rakentumista ohjaa Jumalan kirjoitettu sana eli Raamattu. Jeesus itse opetti maailmassa ollessaan Kirjoitusten (eli Hänen aikanaan Vanhan Testamentin) mukaisesti. Jeesuksen apostolit tähdentävät raittiissa opissa pysymisen tärkeyttä. Hengellisyys ei siis ole tietoisuuden vapaata liitoa, mystiikkaa, tajunnanvirtaa tai viisauden ja uusien kokemusten hakemista sieltä täältä.

Jos vaarana (tai suorastaan toivottuna vaikutuksena) psykedeeliterapiassa kerran on, että aiemmin opitut ajatusrakenteet hajoavat tai niitä alkaa kyseenalaistaa, eikö tämä koske silloin myös Raamatusta saatua raitista oppia? Miksi tieten tahtoen vaarantaisin kasvuni kristittynä, vaikka pitäisinkin todennäköisenä, että Jumala varjelee minua halki kokemuksen?

  Kolmas pohdintani liittyy uskosta osattomiin. Useinhan on niin että jos joku vaikka silkkaa uteliaisuuttaan on päättänyt kokeilla jotain päihdettä, varoituksen sanat kaikuvat kuuroille korville. Tässä on kuitenkin kaksi lohdullista huomiota.

Vaikka ihminen ei luontaisesti ajaudu kohti Jumalaa, Jumala voi vetää ihmistä puoleensa. Ja tämä voi tapahtua riippumatta psykedeelien käytöstä. Toiseksi, jos ihminen tuntee vetoa Jeesukseen ja pelastuksen evankeliumiin, kuten näistä Raamatussa opetetaan, se on merkki Jumalan vaikutuksesta hänen sydämessään, koska luontaisestihan ihminen ei sen suuntaista vetoa tunne.

"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä." (Joh. 6:44)