tiistai 25. tammikuuta 2022

Onko elämä kristittynä todellisuuspakoisuutta?

 Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?

 Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?


Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?

  Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...

Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä. 

Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta. 

Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.

Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!

  Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.

Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:


"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)

"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)


Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.

  Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. 


Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?

  On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.

Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.

  Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.

Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)

  Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)? 

Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.


"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)



tiistai 11. tammikuuta 2022

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?



Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:


"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)


Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!


Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  
  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 


"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 


Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.


"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)



tiistai 28. joulukuuta 2021

"Älä pelkää pieni laumani" – miksi uskovaisia verrataan lampaisiin?

  Raamatussa kristittyjä verrataan lampaisiin. Ovatko uskovaiset siis arkoja, normeihin mukautuvia laumasieluja?

  Mikä on lampaan tärkein ominaisuus?


Mukautuvia laumasieluja?

  Lampaat ovat minusta ihania. Lempeän luonteensa, pörröisen olemuksensa ja avuttomuutensa (mm. petoeläimiin nähden) takia lammas on viattomuuden ja haavoittuvuuden vertauskuva. 

Lammas on myös mukautuva ja pelokas laumaeläin, joka kuulemma kirjaimellisesti seuraa laumaansa vaikka alas kalliojyrkänteeltä. Lammas saa turvaa laumasta: erilleen joutunut yksilö ei tiedä minne mennä. Lammas on arka, pakoeläin. Viimeksi mainittujen ominaisuuksien takia lammasta käytetään laumasieluisuuden ja pelkuruuden vertauskuvana. 

  Raamatussa uskovaisia verrataan lampaisiin. Jos ajattelee pelkästään lammasta sinänsä – pörröistä, avutonta laumaeläintä – niin vertaus olisi ehkä kiusallinen. Raamatussa kuitenkin lampaat-vertausta käytetään vain suhteessa paimeneen, Jeesukseen. Eivät uskovaiset sinänsä ole sen pelkurimaisempia ja laumasieluisempia kuin muutkaan ihmiset.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta", Jeesus sanoi (Joh. 10:11). Vanhassa Testamentissa, Hesekielin kirjassa Herra vertaa Israelia lammaslaumaan (Hes. 34:11). Tunnetussa psalmissa 23 "Herra on minun paimeneni" Daavid, joka oli nuorena työskennellyt lammaspaimenena ja siten tunsi lampaiden ja paimenen välisen suhteen, kertoo Herran pitävän hänestä huolta kuin paimen lampaastaan.

Ainoastaan suhteessa paimeneen, Herraan Jeesukseen, kristityt ovat kuin lampaita: paimenensa äänen tuntevia lampaita, paimeneensa luottavia lampaita, paimentaan seuraavia lampaita, lampaita jotka ovat riippuvaisia paimenensa huolenpidosta, lampaita joita paimen puolustaa ja suojelee petoja vastaan, eksyneitä lampaita joita paimen lähtee etsimään.

  Raamatussa puhutaan myös huonoista paimenista, jotka eivät välitä lampaista (Joh. 10:12-13), mikä alleviivaa sitä, ettei pelkkä johtajan ja lauman seuraaminen ole se tavoiteltava asia. Olennaista on, että seuraa oikeaa, hyvää paimenta. 

Mihin tahansa ei tule laumasieluisesti mukautua, kuten Raamatussa opetetaan kristityille: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)


Lampaiden tärkein ominaisuus

  Luettuani lammaseläinlääkärin kirjoittaman luonnehdinnan lampaista ymmärrän hyvin, miksi Raamatussa uskovaisia verrataan kaikista eläimistä juuri lampaisiin. 

Luonnehdinnassa kerrotaan lampaiden pyrkivän kulkemaan valoa kohti, ja Jeesus sanoi olevansa maailman valo (Joh. 8:12). Lampaiden kerrotaan oppivan herkästi tunnistamaan niiden kanssa aikaansa viettävän ihmisen, siten myös paimenensa. Jeesus sanoi lampaiden tuntevan paimenensa ja paimenen äänen (Joh. 10:1-16).


"Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15)


Lammas ei pärjää erossa laumasta – erilleen joutunut yksilö hätääntyy eikä tiedä minne mennä. Jeesus kertoi hyvän paimenen olevan sellainen, joka jättää 99 lammasta ja lähtee etsimään yhtä eksynyttä, laumasta eroon joutunutta (Matt. 18:12). 

Lammas on saaliseläin. Varsinkin entisaikaan sudet veivät ja raatelivat lampaita. Oman onnensa nojaan jäänyt lammas on avuton eikä pysty pakenemaankaan eli juoksemaan nopeasti tai kauas. Lampaan paras turva oli paimen, joka huolehti laumastaan päivin ja öin, aina kun lampaat olivat taivasalla.

Jeesus sanoi seuraajilleen lähettäessään heidät julistamaan Jumalan valtakunnasta: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) Syntinen maailma on täynnä vainoa, vaaroja. Lauman eli Jeesukseen uskovien yhteisön ulkopuolella on syntihoukutuksia, raadollisuutta sekä vainoa, mutta Raamatussa kerrotaan myös lauman sisäpuolella olevista vaaroista, ihmisistä jotka ovat "susia lampaiden vaatteissa" ja eksyttävät uskovaisia (Matt. 7:15). 

Jotta pysyy Jeesus-paimenen johtamassa laumassa, uskovaisen on opittava tunnistamaan paimenen ääni. Siksi on tärkeää lukea Raamattua, joka on luotettavaa Jumalan sanaa, eikä pidä seurata opettajia, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. 

Etsiessäni aiheesta tietoa törmäsin erääseen vertauksen kannalta mielenkiintoiseen huomioon: lammas ei pysty puhdistamaan itseään, kuten monet muut eläimet. Lampaiden pörröinen turkki likaantuu ja siihen varmaan tarttuu herkästi kaiken maailman rojua. Tullakseen puhtaaksi lammas tarvitsee taas huolenpitoa. Myös me uskovaiset tarvitsemme hyvän paimenen eli Jeesuksen puhdistamaan meidät kaikesta synnin liasta (1. Joh. 1:7).

  Lampaiden turva ja suorastaan elinehto monin tavoin on niiden paimen. Sen takia kuuliaisuus ja luottavaisuus paimeneen on lampaiden tärkein ominaisuus. 


"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)



tiistai 14. joulukuuta 2021

Valo syttyi yöhön maailman

  Viikko sitten 8.12 vietettiin Sibeliuksen päivää eli suomalaisen musiikin päivää. Tässä kirjoituksessa kerron muistojani ja ajatuksiani liittyen kolmeen suomalaiseen joululauluun: Arkihuolesi kaikki heitä, En etsi valtaa loistoa sekä Taas kaikki kauniit muistot.


Jumalan sanan valoa

  Pimeyteen syttyvä valo on joululaulujen yleinen aihe. Koska Suomessa joulua vietetään kaamoksen sydämessä, meidän on helppo eläytyä sanoihin – joulu on kirjaimellisesti valon juhla synkkyyden keskellä: kynttilöitä, jouluvaloja kotien ikkunoissa, pihapuissa ja kaupunkien kaduilla, ehkä valkeina hohtavia lumihankia. Ne luovat juhlan tunnelmaa, joka valaisee mieltäkin.

Kristillisissä joululauluissa pimeys ja valo ovat kuitenkin hengellisen todellisuuden vertauskuva: maailman pimeys tarkoittaa syntisyyttä ja kaikkea mitä siitä seuraa – riitaa, vihaa, levottomuutta, huolia, kärsimystä, toivottomuutta... – ja valo tarkoittaa Jeesusta, jonka Jumala lähetti pelastamaan syntisen maailman ja tuomaan toivon ikuisesta elämästä Taivaassa.

  Lempijoululaulujani ovat Hoosianna ja Enkeli taivaan sekä kaksi suomalaista laulua: En etsi valtaa loistoa, joka on Jean Sibeliuksen 1890-luvulla säveltämä ja Zacharias Topeliuksen ruotsiksi sanoittama (suomentaja tuntematon) sekä Leevi Madetojan säveltämä ja Alpo Noposen sanoittama Arkihuolesi kaikki heitä vuodelta 1916.

Ala-asteella 1980-luvulla aloimme joka vuosi adventtiaikaan harjoitella mm. näitä lauluja koulun joulujuhlallisuuksiin, joihin kuului yleensä aamulla joulujumalanpalvelus läheisessä kirkossa ja sen jälkeen koulun kuusijuhla. Muuten en tykännyt koulusta lapsena, mutta joulun ajan valmisteluista ja juhlallisuuksista on jäänyt ihania muistoja.

  Arkihuolesi kaikki heitä oli lapsena se joululaulu, jossa oli outoja vanhanajan sanoja ja ilmauksia: päilyy, siintää, auvo, ”rinnan jäitä mi’ liuottaa. Muistan vieläkin kun äitini selitti auvon tarkoittavan onnea ja autuutta.

Toisessa säkeistössä on voimakas ilmaus yöhön maailman, raskaaseen. Sen takia laulussa oli minusta aina rankka sävy. Alkusanatkin, arkihuolesi kaikki heitä, sisältävät oletuksen, että huolet kuuluvat tavalliseen elämään, arkeen. Ja niinhän se on, vaikkeivät ihmiset koko aikaa halua ajatella elämää siitä näkökulmasta.

Sitä ihanammat ovat sanat maailman yöhön syttyneestä siunatusta joulutähdestä. Tulkintani mukaan se ei ole viittaus pelkästään Betlehemin tähteen, vaan erityisesti Vapahtajan syntymään maan päälle, josta taivaalla loistava tähti oli merkkinä itämaan tietäjille. Jeesus Kristus on yhä auvona ihmisten. Hän on valo, josta lähti hohde määrätön ja joka edelleen loistavi lasten teillä


"Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Beetlehemissä kuningas Herodeksen aikana, niin katso, tietäjiä tuli itäisiltä mailta Jerusalemiin, ja he sanoivat: "Missä on se äsken syntynyt juutalaisten kuningas? Sillä me näimme hänen tähtensä itäisillä mailla ja olemme tulleet häntä kumartamaan."" (Matt. 2:1-2; käännös 1933/38)


  Aineellisesta niukkuudesta johtuvat arkihuolet eivät nykyään ole yhtä yleisiä ja suuria kuin entisajan tavallisilla suomalaisilla, mutta Jumalan sanan valoa tarvitaan nykymaailmassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sitä kertoja rukoilee maailman pimeyteen laulussa En etsi valtaa loistoa – Jumalan sanan valoa, joiss sieluin kirkastuu

Taivaan valoa, rauhaa ja suloista joulujuhlaa pyydetään laulussa kaikille varallisuuteen ja säätyyn katsomatta – kaikilla ihmisillä on sama Luoja. Kertoja pyytää Jumalaa suomaan jokaiselle sen joulun, joka mielet nostaa Luojan luo.

Samat aiheet ovat toisessakin Sibeliuksen säveltämässä ja Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Jo joutuu ilta (v. 1897): Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi! // Nyt valkeus voittaa, ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä. / Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.


Taas kaikki kauniit muistot

  Vuodesta 1955 lähtien radiossa on heti Turun joulurauhanjulistuksen jälkeen soitettu Taas kaikki kauniit muistot -laulu. Koskettavan kauniin, mutta minusta samalla surumielisen laulun on säveltänyt Sulho Ranta Viljo Kojon runoon. Laulu, eli runo nuotteineen, julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1931 sanomalehti Karjalan joululiitteessä.

Suurelle osalle suomalaisista joulussa on kyse lähinnä perinteestä, kerran vuodessa elpyvistä lapsuusmuistojen tunnelmista, ja tämä näkökulma on Viljo Kojon runossakin. Kertoja muistelee lapsuuden käyntejä joulukirkossa. Samastuttava laulu sopii vakituiselle paikalleen radion jouluaaton soittolistalle, koska silloin moni suomalainen on kuulolla autoradion äärellä, matkalla hautausmaalle.

Tosin sukupolvi sukupolvelta tämäkin näkökulma jouluun on käynyt harvinaisemmaksi: kuinka monella suomalaisella lapsella tai nuorella enää tulee olemaan lapsuusmuistoja joulukirkosta?

  Ani aikaisin puku parhain mun ylleni puettiin / Oli kirkossa oltu varhain, nyt sanaa luettiin, kertoja kuvailee. Hän muistaa äitinsä hartaan virrenveisuun ja kirkossa vallinneen pyhätunnelman ja toteaa: sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain. Ehkä kertoja pelkää, että kova ja julma maailma tuhoaa hänen kauniit muistonsa? 

Laulu on mielestäni surumielinen siksi, että siinä puhutaan joulun sanomasta kuin se kuuluisi menneisyyteen, olisi vain muistojen kautta tavoitettavissa. Kertoja puhuu joulukirkossa lapsena kuulemistaan sanoista siunaavimmista, jotka lankee sydämeen, mutta joita lausu ei enää kukaan. Hän kuitenkin kertoo joka joulu saavansa niiden tunnelman mukaan tueks vuoden vaikean

Miksi jouluevankeliumin sanoja ei lausu enää kukaan? Tarkoittaako säe, että kertojan uskovainen äiti on kuollut, minkä takia nuo sanat elpyvät hänelle vain muistojen kautta?

Tekisi mieli kysyä kertojalta, että kai hän tietää siunaavimpien sanojen olevan edelleen voimassa joka hetki, ja että se hyvä, minkä Jeesus meille voitti, on olennaiselta osaltaan vasta tulossa. En etsi valtaa loistoa -laulun sanoin, Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan.

  Laulussa ilahduttaa se, että joulua kutsutaan siinä juhlaksi Jeesuksen. Yllättävän harvoissa avoimen kristillisissäkään joululauluissa sanotaan Jeesuksen nimi. Laulu alkaa: Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen / Lumivalkeat pellot, puistot ja juhla Jeesuksen.


"Ja sillä seudulla oli paimenia kedolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."" (Luuk. 2:8-12; 1933/38)





Linkit lauluihin:

https://www.youtube.com/watch?v=Gt1qCgO_UH8

https://www.youtube.com/watch?v=Q1ZJAHzasIQ

https://www.youtube.com/watch?v=soa0QVWg1l8


tiistai 30. marraskuuta 2021

Toisen posken kääntäminen – heikkoutta vai vahvuutta?

  Miksi Jeesus kehotti vuorisaarnassaan kääntämään toisenkin posken lyötäväksi?

  Onko posken kääntäminen heikkoutta vai vahvuutta?


Kehotuksen pohjimmainen tarkoitus?


"Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.'" (Matt. 5:39)

 

  Jeesuksen kehotuksesta posken kääntämiseen puhutaan joskus kuin se olisi Hänen muusta opetuksestaan erillinen ohje, jolle pitää olla jokin erityinen selitys: millaisesta lyönnistä tarkalleen ottaen on kyse, läpsäisystä vai nyrkillä lyömisestä? vai onko kyse lyömisestä ollenkaan vaiko pelkistä loukkaavista sanoista ja riidan haastamisesta? onko se kehotus pasifismiin? onko se kehotus käänteispsykologiseen itsevarmuuden eleeseen?

Kuitenkin, kun lukee koko vuorisaarnan, huomaa lauseiden olevan johdonmukainen osa opetusta, jonka Jeesus perustelee "jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia" (Matt. 5:45).

Kehottaessaan olemaan tekemättä pahalle vastarintaa Jeesus ensinnäkin opettaa pidättäytymään kostamisesta ja sen sijaan olemaan valmis sovintoon ja rauhan tekemiseen – niinhän taivaallinen Isäkin on tehnyt lapsilleen. Uskovaisen tulee vastata pahalle hyvällä – niinhän Jumalakin on tehnyt antaessaan aurinkonsa ja sateensa niin hurskaille kuin jumalattomille (Matt. 5:45).

  Mutta miksi pitää oikein kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Ymmärtääkseni Jeesus tarkoitti sillä, että uskovaisen tulee olla valmis kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia hyvän puolesta. Kehotus on mielestäni siis paitsi konkreettinen ohje tilanteisiin, joissa joku yllyttää riitaan tai tappeluun, myös ohje joka ilmaisee periaatteen: 'kääntää toinenkin poski lyötäväksi' tarkoittaa valmiutta kärsiä rauhan ja sovinnon puolesta.

Kristityn pitää toimia oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta karu tosiasia on, että tässä maailmassa ei voi välttyä epäoikeudenmukaisuuksilta. Kehotus posken kääntämiseen tarkoittaa mielestäni valmiutta kohdata maailma sellaisena kuin se on, syntisenä.

Konkreettisessa tilanteessa poskensa kääntäminen, kun joku vaikka läpsäisemällä haastaa riitaa ja yllyttää henkilökohtaiseen mittelöön kanssaan, tarkoittaa myös sitä, että estää koston kierteen syntymisen. Poskensa kääntäjä ei itse lisää maailman pahuutta, vaikka joku siihen yllyttää.


Heikkoutta vai vahvuutta?

  Jeesuksen kehotusta toisenkin posken kääntämiseen on arvosteltu siitä, että se opastaa heikkouteen ja luovuttamiseen, kun pitäisi olla valmis puolustamaan itseään. Minusta taas posken kääntäminen on vahvuutta. Miksi ihmeessä ajattelen näin? 

Olennaista on se, kenelle Jeesus sanansa osoittaa.

Jeesus opettaa vuorisaarnassa opetuslapsiaan ja kaikkia kuuloetäisyydellä olevia, jotka ovat hengellisesti kuulevia Hänen opetukselleen. Tämä tulee ilmi mm. siinä, että Jeesus käyttää saarnatessaan ilmausta "teidän taivaallinen Isänne". Jumala on Jeesukseen uskovan taivaallinen Isä.

Kehotus posken kääntämiseen on siis osoitettu niille, jotka uskovat Jumalan sanan olevan totuus, kuten Jeesus sanoi (Joh. 17:17). Vuorisaarnan päätteeksi Hän sanoi:


»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.

»Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.» (Matt. 7:24-27)

 

Uskon mukana tulee ymmärrys, että Jumalan valtakunnassa ja evankeliumissa on kyse suuremmista asioista kuin ajallisen elämän tilanteista loukkauksineen, joihin henkilökohtaisesti joutuu.

Toisaalta on helppo ymmärtää, että jos joku ei näe mitään suurempaa tarkoitusta, minkä puolesta kärsiä loukkaavaa kohtelua, niin hänestä kehotus olla vastaamatta siihen samalla mitalla voi tuntua mielettömältä.

  Totuutta ei muuta miksikään se, että joku vaikka loukkaa sanallisesti, läpsii tai lyö. Se jota loukataan ilman, että hän puolustautuu, saattaa maailman silmissä näyttää heikolta – ja pelkästään tätä maailmaa ajatellen hän ehkä onkin heikko – mutta Jumalassa ja hengellisesti ajatellen hän on vahva.

Totuutta ei ratkaista riitelemällä, tappelemalla, sotimalla – ajatellen, että vahvin pääsee sanelemaan mikä totuus on –, vaan totuus on mikä on. Vaikka läpsäisijä löisi toisellekin poskelle, hän ei voita sillä mitään. Päinvastoin: se joka taistelee Jumalan sanaa vastaan, on jo hävinnyt.


"Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9; käännös 1933/38)




tiistai 16. marraskuuta 2021

Pohdintoja hyvän- ja pahantiedon puusta

  Eedenin puutarhan keskellä kasvoi hyvän- ja pahantiedon puu, josta Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa syömästä. Miksi? Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu oikein oli?




 Tietämistä hinnalla millä hyvänsä

  Katsoin nuorena alankomaalaisen elokuvan Spoorloos (1988). Elokuva on katoamismysteeri: nuori mies etsii epätoivoisesti tyttöystäväänsä, joka katosi jäljettömiin (hollanniksi "spoorloos") kesälomareissulla vuosia aiemmin. 

Hän ikävöi tyttöystäväänsä, mutta sitäkin suuremmaksi ongelmaksi hänelle muodostuu pakkomielle saada tietää, mitä tälle tapahtui.

Vuosia katoamisen jälkeen häneen ottaa yhteyden tuntematon mies, tyttöystävän kaappaaja. Tämä lupaa, että mies saa kaipaamansa tiedon, mutta vain yhdellä ehdolla, tai oikeammin sanottuna, vain yhdellä tavalla: hänen on suostuttava käymään läpi sama minkä tyttöystävä oli kokenut. Kokemalla kaiken itsekin hän saisi samalla vastauksen piinaavaan kysymykseensä.

Kaappaajalla oli filosofia, jonka mukaan todellinen tietäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemisen kautta. Hän esitteli filosofiaansa laajemmin: hän oli tehnyt elämässään erään sinänsä äärimmäisen hyvän teon – pelastanut hukkumassa olleen lapsen oman henkensä vaarantaen –, mistä hän päätteli olevansa kykenevä myös äärimmäiseen pahuuteen. Saadakseen tietää pitääkö teoria paikkansa hän oli tehnyt myös hirvittävän pahoja tekoja. 

Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle selviää, että kaappaaja oli psykopaatti, joka suhtautui kaikkeen, myös pahuuteen ja kärsimykseen, puhtaasti henkilökohtaisen hyödyntavoittelun, eli hänen tapauksessaan tiedon saamisen, näkökulmasta.

  Mielestäni elokuva kuitenkin oli teemoiltaan syvällisempi kuin psykopaattijännärit yleensä. Kaappaajan filosofiassa oli lisäksi jotain tuttua: tieto hyvästä ja pahasta, joka oli mahdollista saavuttaa vain kokemisen kautta... 

Paljon myöhemmin tajusin, että teemoissa oli jotain samaa kuin Raamatun kertomuksessa Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta. Käärme houkutteli Eevaa syömään Jumalan heiltä kieltämästä puusta, ja sillä tavoin, kokemalla itse, tämä saisi ymmärrystä ja tietoa, jota Jumala panttasi. 


Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?


"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun." (1. Moos. 2:9)

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: 'Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1. Moos. 2:16-17; käännös 1933/38)


 Joskus kuulee tulkintoja, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat täysin tietämättömiä mistään. Eli heidän viattomuutensa ymmärretään kuin he olisivat olleet tahdottomia ja vailla ymmärrystä, jonkinlaisia nukkeja Jumalan nukkekodissa.

Käsitys ei pidä paikkaansa. Aadam ja Eevahan tiesivät kyllä mm. oikean ja väärän eron: Jumala oli kieltänyt heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, ja käärmeen puhutellessa Eevaa tämä viittasi Jumalan kieltoon.

Käärme kuitenkin perusteli, että vasta syöminen kielletystä puusta saisi heidät tietoisiksi, heidän silmänsä avautuisivat ja he tulisivat Jumalan kaltaisiksi. 

Tekemällä sitä, minkä tiesivät rikkovan Jumalan tahtoa vastaan eli olevan väärin, he saisivat tietoa pahasta, ja sen kautta myös hyvä, joka oli ollut normaalitila, kirkastuisi heille – he tulisivat, niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan, kuten käärme vakuutteli.

  Jotkut ovat sitä mieltä, että käärme, eli sielunvihollinen Saatana, oli hyvällä asialla, koska se rohkaisi tiedonhankintaan ja ymmärryksen lisäämiseen. Jumalaa he puolestaan arvostelevat siitä, että Hän olisi halunnut pitää ihmisen tietämättömänä.

Mutta todellisuudessahan Jumala ei ollut tiedon hankkimista vastaan. Ongelmana oli, että Aadam ja Eeva tekivät sellaista, minkä Jumala oli kieltänyt. 

Tiedon lisääminen sinänsä, myös oman kokemisen kautta, on Jumalan tahdon mukaista: Hän kehotti Aadamia ja Eevaa syömään vapaasti muista puutarhan puista, ja voisin kuvitella, että Eedenin puutarhassa oli paljon tutkittavaa, aistittavaa, koettavaa, tiedettävää.

Kiellettyä sen sijaan oli, ja on edelleen, tehdä syntiä eli rikkoa Jumalan tahtoa vastaan, ja se on kiellettyä myös tiedon hankkimisen motiivista. 

  Saatana on kavala ja viekoittelee ihmistä Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin mistä motiivista tahansa, mutta alkuperäisessä syntiinlankeemuksessa hän houkutteli tiedolla. Mitä hän lupaili, että ihminen tiedolla saavuttaisi?


"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" 
Niin vaimo vastasi käärmeelle: "Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa, mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'." (1. Moos. 3:1-3; 1933/38)


Valaistumispuu? 


"Niin käärme sanoi vaimolle: "Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi." (1. Moos. 3:4-6; 1933/38)


  Kun käärme viekoitteli Eevaa syömään hyvän- ja pahantiedon puusta, se sai siitä seuraavan silmien avautumisen kuulostamaan ylevältä, kuin siitä seuraisi jonkinlainen valaistuminen, tietoiseksi tuleminen ilman mitään pimeyttä ja pahaa. Käärmeen puheiden takia Eeva alkoi nähdä kielletyn puun hedelmineen "houkuttelevana koska se antoi ymmärrystä".

Mutta mitä Jumalan kieltämästä puusta syömisestä todellisuudessa seurasi? 

Adamin ja Eevan silmät kyllä avautuivat, mutta eivät sillä tavalla kuin käärme oli antanut ymmärtää. Valaistumisen sijaan seurauksena oli alhainen olo – ymmärrys siitä, että he olivat tehneet väärin, syyllisyys ja häpeä Jumalan ja toistensa edessä, vastuun pakoileminen, toisen syyttäminen omasta teosta: Aadam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä (1. Moos. 3:12-13). 

Lankeemuksesta seurasi yhä lisääntyvää pahuutta ja kärsimystä sekä Jumalan kirous joka teki elämästä vaivaista ja kämäistä (1. Moos. 3:16-19).

Hyvän- ja pahantiedon puu ei ollutkaan valaistumispuu. Eikä Jumala ollut sanonutkaan, että se olisi. Vain käärme sai Eevan ja Aadamin näkemään sen sellaisena. 

  On uskontoja, joiden mukaan valaistumista tavoitteleva ihminen tavoittelee oikeastaan jumalaksi tulemista. Tällaista lupaili Eedenin käärmekin. Saatanaa kutsutaan Luciferiksi, valonkantajaksi, ja hänet liitetään joskus edelleen tietoon, tietoisuuteen, valaistumiseen. Raamatussa Saatanan kuitenkin sanotaan petollisuuttaan vain tekeytyvän valon enkeliksi (2. Kor. 11:14).


Puu johon kajoaminen toi kuoleman

 

"Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!" Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu." (1. Moos. 3:22-23; 1933/38)


  Ennen kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi ihmiselle kuolema, sekä ruumiillinen että hengellinen, kuten Jumala oli varoittanut. Sen käärme oli kieltänyt: "Ette suinkaan kuole." Jeesus sanoi Saatanan olevan valehtelija sekä murhaaja alusta asti (Joh. 8:44). 

Kielletystä puusta syötyään ihminen oli edelleen vain ihminen – nyt syntinen, vaivainen ja kuolevainen. Ihminen sai kokemuksen kautta tietää sen, mistä Jumala oli heitä varoittanut.

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu siis oikein oli? Oliko se ihmeellinen puu, jonka hedelmiin oli pakattu tietoa hyvästä ja pahasta? Vai oliko se tavallinen hedelmäpuu, jonka teki erityiseksi se, että Jumala oli kieltänyt koskemasta siihen? Ajattelen itse jälkimmäisellä tavalla. Kun Aadam ja Eeva söivät Jumalan heiltä kieltämästä puusta, heidän silmänsä avautuivat sille tosiasialle, että he olivat nyt rikkoneet Jumalaa vastaan.

  Kertomuksen lopussa Jumala karkotti Aadamin ja Eevan paratiisista, jotta nämä eivät nyt, syntisinä, söisi paratiisiin keskellä, hyvän- ja pahantiedon puun vieressä kasvavasta elämänpuusta, ja näin eläisi ikuisesti. Paratiisista karkottaminen oli mielestäni Jumalalta armollinen teko. Miten kauheaa olisi, jos tämä maallinen syntinen elämä vaivoineen olisi se elämä, joka kestäisi ikuisesti!

Mutta Jumala oli tarkoittanut Aadamin ja Eevan, ihmisen, ikuiseen elämään yhteydessään. Siksi Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja antamaan meille vanhurskauden ja ikuisen elämän.




tiistai 2. marraskuuta 2021

Maailmankaikkeuden mysteeristä

  On kysymys, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, olivatpa he uskovaisia, ateisteja tai todellisuuskäsitykseltään mitä vain: mitä tämä kaikki, siis maailmankaikkeus, oikein on? 

  Raamatussa kerrotaan maailmankaikkeudesta suuripiirteisesti, mutta paljon jätetään toistaiseksi vaille vastausta. Mielestäni säväyttävimmät jakeet aiheesta löytyvät Jobin kirjasta.


Kysymys joka yhdistää kaikkia

  Olin ehkä 8- tai 9-vuotias, kun ensimmäisen kerran pohdin maailmankaikkeuteen liittyviä mysteerejä. Eniten mietityttivät sen rajat: jos avaruudessa lähtisi kulkemaan suoraan eteenpäin loputtomiin, mihin päätyisi? 

Kun maailmankaikkeutta ajattelee pitempään, se alkaa tuntua mielettömältä, hullunkuriselta: on avaruus, jossa planeetoiksi kutsutut pallot pyörivät ympäri ja ympäri, asteroidit suhahtelevat ohi, valtavia mustia aukkoja ammottaa galaksien laidoilla ja ne imevät sisäänsä ainetta joka katoaa jonnekin tai hajoaa olemattomiin, ja aina vain ilmaantuu uusia galakseja tähtineen ja planeettoineen, kaiken jatkuessa, siltä näyttää, loputtomiin.

Maapallolla ihmissukupolvet syntyvät, ihmettelevät tätä kaikkea, omaa olemassaoloaankin, ja kuolevat saamatta (naturalistisesta näkökulmasta ajateltuna) koskaan tietää vastausta.

  Nuorena aikuisena juttelin kosmologin kanssa ja esitin kysymykseni hänelle. Ilmeisesti maallikot kysyvät heiltä tällaisia usein, sillä hän alkoi tottuneesti selittää, kuinka maailmankaikkeutta voi ajatella ilmapallona, jota puhalletaan – maailmankaikkeus laajenee kuin ilmapallon pinta.

Esitin jatkokysymyksiä: mikä sitten on se tila, jossa maailmankaikkeus laajenee puhallettavan ilmapallon tavoin ja mihin se mahdollisesti päättyy sekä mistä maailmankaikkeus on tullut ja miksi se on olemassa? Näihin kysymyksiin hän ei osannut vastata, ainakaan tavalla, joka olisi tyydyttänyt uteliaisuuteni.

Keskustelun jälkeen aloin eräänä iltana miettiä tätä kaikkea. Menin pohdinnoissani pitemmälle kuin koskaan aiemmin olin mennyt, ja jouduin pakokauhun valtaan. Suurimpana syynä pakokauhulle oli juuri se, ettei kukaan pysty vastaamaan kysymyksiin. 

Avaruustieteiden huippuasiantuntijat ihmettelevät kaikkeutta ja sen alkuperää viimekädessä samoin kuin muutkin. Me kaikki vain olemme tällä loputtomiin pyörivällä pallolla, loputtomalta vaikuttavan avaruuden keskellä, eikä kukaan tiedä miksi...

Psykiatriassa on keskusteltu tilasta, jota kutsutaan nimellä "filosofian laukaisema psykoosi". Ehkä se olisi ollut seuraava vaihe? Tila kuitenkin päättyi ennen kuin sekosin. Tunsin kuinka hulluksi tulon partaalla oleva mieleni normalisoitui, ja arkitietoisuus asettui taas paikalleen: välitön ympäristöni, seuraavan päivän suunnitelmani jne. 

  Ja kuitenkin, vaikka arkitietoisuus palautui, mysteeri oli edelleen vailla vastausta.


Suuripiirteinen vastaus


"Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä." (1. Moos. 1:1-2)


 Kun kysytään olemassaolon kysymyksiä, niin maailmankaikkeuden mittakaavassa tiede ja jumalausko lopulta kohtaavat: tiede ei enää pysty vastaamaan kysymyksiin, kun taas jotkut uskot, kuten kristinusko, väittävät maailmankaikkeuden olevan luotu ja Luojan ilmoittaneen itsensä meille. 

Tämä on ravisuttelevaa, koska tavallisestihan ajatellaan, että luonnollinen todellisuus ja jumalauskon mukaiset väitteet siitä ovat toisistaan loputtoman irrallisia, toisiaan milloinkaan kohtaamattomia kokonaisuuksia. Kirjoitin viime kerralla, että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa luonnontieteen empiirisin menetelmin, koska Jumala ei ole luonnonainetta, vaan henki. Järjellisesti taas päädytään siihen, että maailmankaikkeuden olemassaolo suorastaan edellyttää ikuisen Luojan olemassaoloa!

  Raamatun mukaan maailmankaikkeudella on siis Luoja, ja Hänen kerrotaan luoneen taivaat kunniakseen:


"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin." (Ps. 19:2-4)


Maailmankaikkeus eri väreissä hehkuvine planeettoineen ja säihkyvine tähtikuvioineen on kaunis, mutta suuruudessaan ja salaperäisyydessään pelottava, kunnioitusta herättävä. Kunnia kuuluu Luojalle. 

  Suurelta osalta maailmankaikkeutta koskevat kysymykset jätetään toistaiseksi avoimiksi Raamatussakin. Se mitä meille kerrotaan, on kovin suuripiirteistä. Jos vaikka kysymys "mihin avaruus loppuu?" askarruttaa, niin siihen ei anneta Raamatussa vastausta. Apostoli toteaakin Uudessa Testamentissa, että toistaiseksi "tietämisemme on näet vajavaista" (1. Kor. 13:9).

  Kiehtovimmin maailmankaikkeuden mysteerejä lähestytään mielestäni Jobin kirjassa, kun Luoja itse puhuu niistä.

Kärsivä, katkeruuttaan julistava Job tivaa Jumalalta syytä järkyttäviin onnettomuuksiinsa. Lopulta Jumala vastaa esittämällä hänelle joukon tähtitieteellisen mittaluokan vastakysymyksiä:


"Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset?" "Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran?" "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu?" 
"Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? Osaatko tuoda ajallaan esiin eläinradan tähdet, sinäkö talutat Leijonaa ja sen pentuja? Sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?" (Job 38:4, 12, 19, 31, 32, 33)


Jumala ei vastannut Jobin kysymykseen, mutta Job rauhoittui, koska Jumala puhui hänelle, oli kuullut häntä ja välitti hänestä. Oli selvää, ettei hänellä ollut vastausta Jumalan esittämiin kysymyksiin: "Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen", hän sanoi. 

Mutta vaikkei Jumala tuossa kohtaa vastannut minunkaan kysymyksiini, eli kysymyksiin maailmankaikkeudesta, siitä mitä Hän sanoi Jobille on pääteltävissä jotain. Ensinnäkin, Jumala ei omista syistään halua kertoa meille kaikkea, ja toiseksi, että meidän käsityskykymme ei varmaan edes riittäisi, vaikka Hän tekisikin niin.

Toisaalta Jumalan maailmankaikkeutta koskevat kysymykset ovat sisällöltään juuri sellaisia, joita olen pohtinut: kaikkeuden mittasuhteet ja vaikutussuhteet, taivaankappaleiden luomisen alkuhetki... Nuo jakeet Jobin kirjassa aina säväyttävät minua – olkoonkin että ne ovat kysymyksiä eivätkä vastauksia. 


Saako ihminen koskaan tietää?

  Muutama vuosi sitten teknologia-alan keksijä Elon Musk herätti kummastelua sanomalla pitävänsä lähes varmana, että maailmankaikkeus on simulaatio, siis jonkinlainen keinotekoisesti rakennettu ja ylläpidetty pienoismalli ja siten harhaa. Vaikken itse tietenkään usko tuohon, ilahdun moisista hulluistakin pohdinnoista, koska tykkään mysteereistä. 

Lisäksi mielikuvitukselliset pohdinnat alleviivaavat sitä, ettei ihmiskunnalla ole tieteellisestä ja teknologisesta menestyksestään huolimatta vastauksia maailmankaikkeuden suurimpiin kysymyksiin.

Ihmiselämä rutiineineen tuntuu helposti arkipäiväisen tylsältä, mutta olemassaolon kysymykset maailmankaikkeuden mittakaavassa repäisevät siihen salaperäisen syvyyden: on tämä valtava mysteeri, joka on yhtä ajankohtainen nyt kuin Jobin aikoina, tuhansia vuosia sitten.

  Voisin kuvitella, että esimerkiksi masentunut ihminen, joka on ajautunut harkitsemaan itsemurhaa, voi saada mysteerien pohtimisesta uuden syyn jatkaa elämäänsä – ainakaan hän ei voi sanoa, että maailmankaikkeuskin olisi jo nähty ja koettu ja osoittautunut turhanpäiväiseksi. 

Jobin kertomuksessa on kyse paljon muustakin, mutta juuri noinkin tapahtui: Jumala vei toivottomuuteen ja masennukseen vajonneen Jobin ajatukset tähtien tasolle ja maailmankaikkeuden synnyn kysymysten äärelle, ja sitä kautta omaan kaikkivaltiuteensa ja voimaansa. 

Vaikka meistä elämämme ja olemassaolomme tuntuisi sattumanvaraiselta, vailla tarkoitusta olevalta, se ei tarkoita, että niin olisi. Meiltä vain puuttuu tietoa ja ymmärrystä.

  Raamatussa kerrotaan, että kaikki mikä on syntynyt, on syntynyt Jumalan Sanalla ja että Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Nyt tietämisemme vielä on vajavaista, mutta Jeesukseen uskoville luvataan, että pääsemme kerran ikuiseen elämään, jossa ihmeellinen todellisuus kokonaisuudessaan avautuu koettavaksemme.


"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen." (Ps. 8:4-5)