Suvivirsikohun synnyttämiä ajatuksia

 Kristillisen kulttuurin mukanaolo peruskouluissa tarjoaa lapsille katsomuksellisia matkaeväitä elämään.

 Mielestäni hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät salli lastensa altistua vaikkapa koulun juhlissa veisatuille virsille, saattavat tehdä heille karhunpalveluksen. 

Suvivirsi ja Jumala loi auringon, kuun

 

 Meidän ala-asteella kaakkoissuomalaisessa pikkukaupungissa 1980-luvulla ei ollut varsinaista koulun kevätjuhlaa. Ei siis mitään oppilaiden esityksiä ja opettajien puheita juhlavaksi koristellussa liikuntasalissa. Kevätjuhlaamme kuului vain koululaisten jumalanpalvelus kirkossa minkä jälkeen palattiin koululle todistusten ja jäätelötuuttien jakoon. Vanhemmat saivat tulla tilaisuuksiin mukaan.

Kuva: Pixabay / couleur

Kirkon virsitaululla näkyi aina kahden vakiovirren numerot: 571 1-3 sekä 135. Eli Suvivirren ensimmäiset kolme säkeistöä sekä virsi Jumala loi auringon, kuun. 

Vielä nytkin näiden virsien kuuleminen loihtii mieleeni elävät muistikuvat noista toukokuisista aamupäivistä: kokoontuminen koulun pihalle hienoissa vaatteissa, kävelymatka keskuskirkolle luokittain jonoissa, kukkivien syreenipensaiden tuoksu, se miten aamuauringon säteet välkehtivät kirkon isosta ikkunasta, myöhemmin jännittävä todistusten jako ja Valion lakkajäätelötuutin maku kielellä...

  Hiljattain tajusin että molemmat virret ovat säkeistö säkeistöltä kasvavasti tunnustuksellisia. Suvivirren ensimmäisessä säkeistössä ei edes mainita Jumalaa. Siinä kuvaillaan eloon heräävää ihanaa luontoa. Toisessa säkeistössä kerrotaan kuinka luonto muistuttaa Jumalasta, Luojastaan. Kolmannessa puhutaan jo siitä miten meidän jokaisen sopii kiittää Luojaamme.

Mutta Suvivirressä on vielä kolme säkeistöä lisää, joita ainakaan meidän kevätjuhlassa ei laulettu. Niissä siirrytään jo rajuun tunnustuksellisuuteen. Esimerkiksi neljäs säkeistö kuuluu näin:

"Oi Jeesus Kristus jalo / ja kirkas paisteemme, / sä sydäntemme valo, / ain asu luonamme. / Sun rakkautes liekki / sytytä rintaamme, / luo meihin uusi mieli, / pois poista murheemme."

  Toinen kevätjuhlapäivän vakiovirsi oli meillä Jumala loi auringon, kuun. Sekin on etenevästi tunnustuksellinen, tosin kolmisäkeistöisenä virtenä siinä mennään nopeasti kristinuskon ytimeen: ensimmäisessä puhutaan Jumalasta Luojana, mutta jo toisessa kerrotaan Jeesuksesta, joka "kuolemallaan elämän toi".

Elämän katsomuksellisia matkaeväitä

  Mielikuvat joita esimerkiksi virsi 135 lapsena minussa synnytti olivat maailmankuvallisesti huikeita. Säkeissä esitettiin väitteitä maailmankaikkeuden synnystä: "Jumala loi auringon, kuun / ja järvet ja puut, ihmiset myös..." Ymmärsin jo silloin lapsena että ne ovat väitteitä ja että kaikki eivät usko niin. Minuun ne vetosivat, mutta muistan miten jotkut koulutoverit haukkuivat sanoja tyhmiksi. 

Tämä rajun tunnustuksellinen virsi ei aivopessyt minuakaan hihhuliksi. Olin itse asiassa nuorena aikuisena vielä katsomuksellisesti hyvin avarasti pohdiskeleva. Tutkin monipuolisesti erilaisia uskontoja ja filosofioita. Vasta kolmekymppisenä tulin uskoon, ja koulun juhlien kristilliset perinteet olivat vain yksi vaikuttava tekijä katsomuksellisella polullani.

Mutta sain virsistä, joille lapsena altistuin, paljon muutakin.

Kun minua koulukiusattiin, sain lohtua ja turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ehkä on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja auttaa hädässä olevia. Nämä ajatukset olivat aavistuksenomaisia ja tunteellisia, mutta ne auttoivat pahimpien hetkien yli...

Kun tunsin olevani huono ja epäonnistunut, saatoin ajatella, että ehkä on olemassa Jumala, joka on luonut minutkin, ja että minulla on siten ihmisten mielipiteistä riippumaton tarkoitus olla olemassa ja että olen yhtä arvokas kuin muutkin...

  Minulla on teoria: monilla sellaisillakin ihmisillä, joista ei koskaan ole tullut uskovaisia, on ollut tiedostamattomana olemassa tämä kristillisen kulttuurin punoma sisäinen turvaverkko, joka luo perusturvallisuuden tunnetta elämään. Mutta koska he eivät tiedosta sitä, he pitävät sitä selviönä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että he eivät taistele sen puolesta, että heidän lapsensakin saisivat sen. Saattavat jopa hyvää tarkoittaen ja katsomusten tasa-arvon nimissä osallistua taisteluun kristillistä kulttuuriperintöä vastaan.

En tiedä onko teoriani oikea, mutta toivon että tällainenkin näkökulma huomioitaisiin Suvivirsi-kiistassa ja vastaavissa keskusteluissa. Niin paljon hyvää olen itse saanut peruskoulun kristillisistä perinteistä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet ei kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja ehdottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Kolme raamatullista keinoa vihapuheen vähentämiseksi

   Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme myös siinä miten puhumme. Jumalan sanankin mukaan "vihapuhe", syntinen puhe, on siis ongelma.

  Ehdotan kolmea raamatullista keinoa taisteluun vihapuheen vähentämiseksi.

Ei lepsuilua suhteessa vihapuheeseen

  Viime kerralla kirjoitin vihapuheesta ja päädyin kantaan, että en kannata pyrkimystä kitkeä vihapuhetta lainsäädännöllä eli sananvapautta kaventamalla. Ensinnäkin ihmisen syntisen luonnon takia sitä on mahdotonta tehokkaasti kitkeä lainsäädännöllä. Ihminen kyllä aina keksii keinoja kiertää vihapuhepykäliä mm. ivalla ja vihjailulla. 

Kuva: Pixabay / Pexels

Jos yritämme vastata vihapuheen ongelmaan laatimalla lisää lakipykäliä ja laajentamalla tarpeen mukaan rikollisen puheen määritelmiä sekä pykälien sovellettavuutta, lopputuloksena on sananvapauden kaventuminen, joka on vakava uhka demokratialle ja sivistykselle. 

Mainitsin viime kirjoituksessani myös kulttuurissamme havaitsemastani uudesta huolestuttavasta piirteestä: puhe saatetaan tuomita vihapuheeksi vain sen perusteella, että joku siitä loukkaantuu huomioimatta mikä on puhujan tarkoitus.

  Kristittynä tilanteessa huolestuttaa paitsi sananvapauden kaventamisen uhka demokratialle ja sivistykselle yleensä, myös sen seuraukset evankeliumin julistamiselle. Tämä on jo nyt ongelma: uskovainen saattaa joutua syytettynä Korkeimpaan oikeuteen asti jos sanoo synnin synniksi julkisesti. Synnistä puhuminen kuitenkin on erottamaton osa evankeliumin julistamista.

Vaikka me uskovaiset emme siis pääsääntöisesti pidä sananvapauden kaventamista ratkaisuna vihapuheeseen, tästä ei tule päätellä, että raamatullisen kristinuskon suhtautuminen todelliseen lähimmäistä kunnioittamattomaan puheeseen olisi lepsu. Todellisuudessa Raamatun vaatimustaso lähimmäisen rakkauteen ja kunnioittavaan kohteluun teoissa ja sanoissa on paljon korkeampi kuin tämän maailman määritelmät!

Mitä tulee tuohon puheen tai kirjoituksen loukkaavuuteen, niin Raamatun mukaan vihapuhe ei määrity sen perusteella, loukkaantuuko siitä joku, vaan olennaista on, mikä on puhujan tarkoitus. Raamatussa kerrotaan kuinka itse Jeesus puhui kuulijoilleen, eli syntisille ihmisille, sanoja joista moni loukkaantui pahoin. Raamatussa kerrotaan profeetoista, kuten Jeremiasta, jonka suuhun Herra laittoi tuomion sanoja, jotta kansa kääntyisi jälleen Hänen puoleensa, mutta ihmiset loukkaantuivat ja torjuivat profeetan.

Jos puhujan tarkoitus sen sijaan on vahingoittaa lähimmäistä sanoillaan, kyseessä on Raamatun tarkoittamalla tavalla vihapuhe.

  Mitä lääkkeitä kristinusko ja Raamattu voisi tarjota vihapuheen ongelmaan?

1. Evankeliumin julistaminen

  Kristinuskon peruslääke kaikkiin ongelmiin on ilman muuta evankeliumin julistaminen ja sen kautta usko Jeesukseen. Evankeliumin tarkoitus tosin ei ole maailman parantaminen tai puhdistaminen vihapuheesta, vaan se että ihmiset pelastuisivat Jumalan omiksi ja ikuisen elämän perillisiksi. Mutta kyllä usko Jeesukseen muuttaa myös ihmisen sisintä ja sitä miten hän pyrkii kohtelemaan lähimmäisiään.

Uskovainen lukee Raamatusta miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja siihen kuuluu lähimmäisen kunnioittaminen. Toki me uskovaisetkin olemme tienneet jo ennen uskovaiseksi tuloamme, että toisia ihmisiä tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin, koska olemme kasvaneet kulttuurissa johon kristinusko on vaikuttanut. 

Mutta uskovainen ymmärtää olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jumalan armoa elääkseen oikein. Vaikkei meistä tulekaan täydellisiä lähimmäisen kunnioittamisessa tämän elämän aikana, uskon vaikutus on silti oikeaan ohjaava. Se voi muuttaa paljon ja synnyttää yhteisöllistä hyvää. 

Mutta ilmeisenä ongelmana on, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Ilmeisenä vastauksena tähän puolestaan on, että jatketaan evankeliumin julistamista. Ja niin jatketaankin. Raamatussa kuitenkin on paljon viisautta jota voimme soveltaa myös kulttuurisesti, eettisenä ja moraalisena varantona yhteisössä jossa kaikki eivät ole uskovaisia.

"Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef. 4:32)

2. Hyvekasvatus takaisin!

  Kuulin että vielä 1960-luvulla suomalaisissa kouluissa opetettiin hyveitä. Perushyveitä, joita kansakoulussa koululaisille opetettiin, oli neljä: oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus ja ystävällisyys. Hyveet kuuluivat opetusohjelmaan. Kuulostaa aivan ihanalta!

Hyvekasvatuksesta kouluissa kuulemma luovuttiin, kun kansakoulu muutettiin peruskouluksi 1970-luvun alussa. Miten luopumista perusteltiin? Ajattelivatko opetusohjelman laatijat, ettei hyveitä enää tarvita? 

"Oikeutta auttaa, joka totta puhuu,

valehtelija on vääryyden asialla." (Sananl. 12:17)

Hyveiden vahvuus on niiden konkreettisuudessa ja universaaliudessa eli yleispätevyydessä. Konkreettisia ne ovat siten, että ihmisen toiminnasta pystyy suoraan havaitsemaan, onko hän esim. auttavainen tai ystävällinen. Arvot, joista nykyään puhutaan ilmeisesti hyveiden tilalla, ovat abstrakteja eli käsitteellisiä päämääriä, joihin ihminen sillä toiminnallaan oletettavasti pyrkii. Molemmat ovat kyllä tärkeitä; ne eivät sulje pois toisiaan.

Hyveet ovat ihmisen käyttäytymisominaisuuksia, joihin ihmistä voidaan ojentaa ja kasvattaa. Jos jonkun käyttäytymisessä eivät toteudu nämä hyveelliset ominaisuudet, ongelma havaitaan ja siihen voidaan puuttua. Nähdäkseni hyveet olisivat hieno työkalu koululaisten kasvatuksessa. Ei pelkästään vihapuheen vähentämistä ajatellen, vaan muutenkin.

"Kuin muurinsa menettänyt kaupunki

on mies, joka ei hillitse itseään." (Sananl. 25:28)

Yleispäteviä ne ovat siten, että käytännössä kaikki allekirjoittavat esim. noiden neljän perushyveen hyvyyden. Alun perin ne perustuvat Raamatun opetukseen, mutta muotoutuivat vuosisatojen varrella esimerkiksi meidän suomalaisessa kulttuurissamme yleisesti tavoittelemisen arvoisiksi tunnustetuiksi ominaisuuksiksi.

Kuva: Pixabay / Jörn

Noihin neljään edellä mainittuun kristilliseen perushyveeseen liittäisin vielä itsehillinnän, joka niin ikään on vahvasti esillä Raamatussa ja olisi tärkeä taistelussa vihapuheen vähentämiseksi. Oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus, ystävällisyys ja itsehillintä – miltä kuulostaa?

  Kannatan siis hyvekasvatuksen ja hyveajattelun palauttamista suomalaisiin kouluihin, koteihin sekä myös aikuisten organisaatioihin. 

" – Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)

3. Vihapuheen sietokyvyn parantaminen

  Mutta minulla on vihapuheongelman ratkomiseen myös toisenlainen näkökulma: olisi hyvä parantaa vihapuheen sietokykyä. Vaikka kuinka pyrkisimme kitkemään vihapuhetta kasvattamalla ja lainsäädännöllä, ongelmana on ihmisen syntinen luonto, jälleen kerran. Vihapuhetta tulee aina jonkin verran olemaan. Sen takia tämä kolmas keino on tarpeen ottaa valikoimaan. Se ei ole vaihtoehtoinen edellä mainittujen kanssa, vaan kannatan tätä kolmatta niiden rinnalla.

  Joten miten voisimme parantaa omaa ja lastemme vihapuheen sietokykyä? Miten löytäisimme pilkkaan, solvauksiin, ilkeyteen, ivaan ja ihmisarvoa mitätöimään pyrkiviin kommentteihin oikean suhtautumisen? 

Oman kokemukseni mukaan tähän on kaksi keinoa ylitse muiden: vahvempi omanarvontunto ja realistinen ihmiskuva.

Omanarvontuntoni vahvistui uskoon tuloni myötä: olen Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen. Olemassaoloni on Kaikkivaltiaan tahto. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi Poikansa lunnaiksi edestäni. Kaikki ihmiset ovat Jumalan omaksi kuvakseen luomia ja kaikki ovat mittaamattoman arvokkaita, myös minä.

Ihmiskuvani muuttui realistisemmaksi niin ikään uskoon tuloni myötä: me ihmiset olemme syntisiä, enkä voi odottaa että tämä ei näkyisi maailmassa jatkuvasti. Ihminen on syntisyydessään viheliäinen olento, surkea ja väärä. Ihminen on siis sekä mittaamattoman arvokas ja rakastettu että viheliäinen syntinen samaan aikaan.

  Lopuksi vielä yksi varma keino vihapuheen vähentämiseen: älkäämme itse syyllistykö lähimmäistämme kunnioittamattomaan ja vahingoittavaan puheeseen tai kirjoitteluun!

"Olkoon kultaa, olkoon helmiä,

aarteista kallein on punnittu puhe." (Sananl. 20:15)

Vihapuhe, syntinen puhe

   Vihapuhe on ongelma, mutta sitä ei pystytä kitkemään lainsäädännöllä. Sananvapautta rajoittamalla saadaan aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Syntinen puhe

  Oli aika jolloin ainoastaan poliittisesti progressiiviset, liberaalit ja vasemmistolaiset olivat kuohuksissaan vihapuheesta ja vaativat sananvapauden rajoittamista. Mutta viimeisen noin vuoden aikana myös heidän aatteellinen vastapuolensa eli konservatiivit ja oikeistolaiset ovat havahtuneet siihen että vihapuhe on ongelma. 

Kuva: Pixabay / StockSnap

Viime syksyn järkyttävän tapauksen, konservatiivivaikuttaja Charlie Kirkin salamurhan jälkeen on havahduttu laajasti siihen että vihapuhe saattaa pahimmillaan myötävaikuttaa jopa poliittisesti motivoituneisiin murhiin. Uutinen Kirkin murhasta järkytti minua pahoin. Yhdysvalloissa poliittisen väkivallan uhreja on viime vuosien aikana ollut kummallakin aatteellisella puolella. Samaan aikaan aatteellisen vastapuolen haukkuminen sosiaalisessa mediassa on yltynyt yhä rajummaksi puolin ja toisin.

  Itse olen uskovaisena kristittynä aina pitänyt vihapuhetta ongelmana. Tosin mieluummin puhun syntisestä puheesta. Sellaista ovat ovat mm. pilkkaaminen, mustamaalaaminen ja väärän todistuksen antaminen toisesta, uhkailu, vihaa ja epäluuloja ihmisryhmää kohtaan lietsovien salaliittoteorioiden levittely, ihmisyksilön tai -ryhmän ihmisarvon mitätöiminen. Esimerkiksi nämä kaikki ovat myös syntiä Raamatun mukaan!

"Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan." (2. Moos. 20:16)

Raamattuun Jumalan sanana uskovana kristittynä olen arvoiltani ja näkemyksiltäni konservatiivinen, mutta olen koettanut pysytellä erossa somen äärimmäisestä poliittisesta vastakkainasettelusta. En usko että riiteleminen ja räksyttäminen millään tavoin edistää niitä asioita joihin itse uskon ja joita haluan julistaa. 

Vaikka joskus jumalattomat poliittiset hankkeet, esim. transideologia, eutanasiahanke tai liberaaliteologia raivostuttavat minua, pyrin ilmaisemaan näkemykseni sovittelevasti. Yritän olla hengellisesti palava, mutta poliittisesti vuorovaikutustyyliltäni maltillinen.

 Mutta vaikka pidän vihapuhetta / syntistä puhetta ongelmana, näen suuria ongelmia nykyisessä ns. vihapuhelainsäädännössä.

Miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi

  Suomen laissa on useampi eri rikosnimike, joihin nykyään tavataan viitata vihapuhelainsäädäntönä. Esimerkiksi vanhat kunnianloukkaus (entiseltä nimeltään herjaus) ja laiton uhkaus ovat siellä hyvästä syystä. On siis puhetta ja kirjoitusta, jotka lain mukaan ovat rikoksia, ja se on ihan oikein. Tällaisten osalta sananvapautta tulee rajoittaa lainsäädännöllä.

Vihapuhelainsäädännön rikosnimike kiihottaminen kansanryhmää vastaan sen sijaan on mielestäni ongelmallinen. Kyseistä lainkohtaa on sovellettu hämmästyttävän laveasti ja epämääräisesti viime vuosien aikana. Esimerkiksi tätä kirjoitusta luonnostellessani tuli uutinen, että kansanedustaja Päivi Räsänen on Korkeimmassa oikeudessa tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tyrmistyttävä uutinen.

Tuomio tuli koskien hänen v. 2004 kirjoittamaansa pamflettia, jossa luonnehdittiin homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Luin päätöksen kokonaisuudessaan Korkeimman oikeuden sivuilta, ja olen eri mieltä sen tulkinnan kanssa, että Räsänen olisi kirjoituksellaan kiihottanut kansanryhmää, eli homoseksuaaleja, vastaan tai solvannut heitä. Tuomittaessa syytettynä olevan ihmisen motiivi on keskeinen tekijä enkä pidä todennäköisenä, että Räsäsellä olisi ollut paha motiivi pamflettia kirjoittaessaan tai kun hän julkaisi sen uudestaan v. 2019. En sinne päinkään.

Viimeksi mainittuun liittyen, kulttuurissamme laajemminkin on uudenlainen huolestuttava piirre: ihmisen käyttäytymisen moraalisessa arvioinnissa hänen mahdollinen motiivinsa ohitetaan tyystin ja keskitytään vain uhrina nähdyn osapuolen kokemukseen. Tämä on täysin vastoin ikiaikaista moraalikäsitystä, jonka mukaan arvioinnin kohteena olevan ihmisen motiivi on olennaisin asia!

  Lainkohdan kiihottaminen kansanryhmää vastaan soveltaminen on tuonut räikeästi esiin määrittelyn vaikeuden. Joidenkin tuomioiden kohdalla iso osa suomalaisista on ollut ymmällään. Ei ihme että moni kokee, että "mitään ei enää saa sanoa". Lainkuuliaisten kansalaisten kohdalla epämääräinen määrittely ja lainkohdan lavea soveltaminen on johtanut ylivarovaisuuteen ja itsesensuuriin. 

Itsekin mietin nykyään hyvin tarkkaan, liiankin tarkkaan, miten sanani asettelen. Kyse ei kuitenkaan ole harkitsevuuden, myötätunnon ja lähimmäistä kunnioittavan vuorovaikutustavan hyveistä sinänsä – niitä olen aina pyrkinyt harjoittamaan –, vaan kyse on huolesta, että kirjoituksissani nähdään tai että niissä vääristelemällä pyritään osoittamaan esimerkiksi solvaamista.

Lopulta kaikkien ongelma

  Sananvapauden kaventaminen varsinkin tällaisella epämääräisellä tavalla on lopulta ihan kaikkien ongelma. Tällä hetkellä kiihottamispykälän soveltamisessa määritelmät kenties palvelevat tiettyjä aatteellisia ryhmiä, mutta jos tai kun muutoksen tuulet ajan mittaan tuovat uudenlaisen valtavirran kulttuuriimme, noihin ryhmiin kuuluvat joutuvat itse asettelemaan sanojaan ja saattavat jopa päätyä Korkeimpaan oikeuteen tuomiolle ilman, että ovat tarkoittaneet solvata ketään.

  Ylivarovaisuuden, itsesensuurin ja määrittelyvallankäytön kautta sananvapauden kaventaminen vihapuhelainsäädännöllä on vahingollista elävälle keskustelukulttuurille ja kulttuurille ylipäätään. Elävä keskustelu kuuluu sivistykseen, mahdollistaa syvällisiä kohtaamisia erimielistenkin ihmisten välillä sekä synnyttää oivalluksia. Parhaimmillaan keskustelijat vapaan ja omaehtoisen itsereflektion kautta kehittyvät vuorovaikutustaidoiltaan, myötätunnoltaan ja moraaliltaan.

Viimeksi mainitusta, ja siitä mitä lääkkeitä raamatullinen kristinusko tarjoaa vihapuhetta (syntistä puhetta) vastaan, jatkan myöhemmin toisessa kirjoituksessa. Tällä kertaa päätän hyvin kielteiseen huomioon.

Nimittäin haluan mainita vielä yhden syyn, miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi. Ihmiset ovat langenneen luontonsa tähden niin kieroja ja vilpillisiä, että halutessamme meillä kyllä on kykyä keksiä keinoja kiertää vihapuhepykäliä ivalla, vihjailulla yms. Psalmissa 12 kuvaillaan kerskuvien syntisten asennetta:

»Kielemme tekee meidät vahvoiksi,

meillä on sana hallussamme,

kukaan ei voi meille mitään!» (Ps. 12:5)

  Oma kantani on siis tämä: todellinen vihapuhe on väärin, mutta moninaisuudessaan sitä on hyvin vaikeaa kitkeä lainsäädännöllä. Niin vaikeaa, että päädytään epämääräisiin ja liian laveisiin tulkintoihin. Tämä puolestaan johtaa tuomioihin, jotka eivät vastaa kansalaisten oikeustajua ja ovat selkeästi kyseenalaistettavissa, sekä sanojen käytön ylivarovaisuuteen ja keskustelukulttuurin tukahtumiseen.

Jumalan käskyt henkireikänä pahassa maailmassa

  Psalmin 119 kirjoittaja rakastaa intohimoisesti Jumalan käskyjä ja tutkii niitä päivin öin. Hän kertoo janoavansa niitä "suu auki huohottaen". Kuka psalmin kirjoittaja mahtaa olla? Miksi hänellä on niin suuri palo Jumalan käskyihin?

Palava rakkaus Jumalan käskyihin

  Harvoin näkee kenenkään iloitsevan käskyistä. Silloinkin kun tiedämme käskyn noudattamisen olevan omaksi parhaaksemme, miellämme sen yleensä kielteiseksi asiaksi. Käskyt rajoittavat vapauttamme ja ohjaavat toimimaan tavalla jolla emme välttämättä haluaisi toimia – kuka niistä nyt varsinaisesti iloitsisi? 

Kuva: Pixabay / zz zz

Psalmin 119 kirjoittajalla on täysin eri asenne. Hänellä on suorastaan intohimoisen rakastava suhtautuminen Jumalan käskyihin, säädöksiin, lakiin...  Hän kuvailee niitä kalliimmaksi kuin kaikki hopea ja kulta, makeammaksi kuin hunaja, niin ihanaksi ja ihmeelliseksi, että hän yösydännäkin niitä nousee tutkistelemaan. Herran käskyt ovat hänelle "riemulaulu". Hän sanoo Jumalalle jopa: "Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi." (Ps. 119:131) 

Psalmia lukiessani huomaan melkein kadehtivani kirjoittajan paloa. Minäkin haluan tuntea noin voimakkaasti Jumalan vanhurskauden janoa, että maistelen Hänen käskyjään kuin makeinta hunajaa!

Joitain syitä palavalle rakkaudelleen psalmin kirjoittaja kertoo ihan suoraan. Hän tietää, että Jumalan käskyjen seuraaminen saa ihmisen pysymään oikealla tiellä ja noudattamaan totuutta. Hän tietää että Herran lakia tutkimalla viisastuu. Hän pitää onnellisina niitä jotka sitä nuhteettomasti seuraavat. Käskyjen tutkimisen kautta hän saa ihastella Jumalan oikeamielisyyttä ja hyvyyttä.

  Minusta kuitenkin vaikuttaa että näiden lisäksi kirjoittajan elämässä oli jotain erityistä, minkä vuoksi Jumalan käskyjen ja lakien kiihkeä tutkiminen oli hänelle suorastaan henkireikä.

"Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen"

 

  Halki psalmin kirjoittaja tuo esiin että häntä vainotaan ja pilkataan: "Sinun sanaasi minä turvaan, sen avulla pystyn vastaamaan pilkkaajille", "Röyhkeät mustaavat minua valheillaan, mutta minä seuraan kaikessa sinun säädöksiäsi", "Auta minua! He vainoavat minua syyttä. He ovat miltei tuhonneet minut, mutta minä en hylkää sinun säädöksiäsi", "Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi", "Minä, viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi".

Psalmin 119 kirjoittajan nimeä ei ole mainittu. On arveltu että kirjoittaja saattaisi olla kuningas Daavid, kuten niin monen muunkin psalmin (tosin Daavidin nimi yleensä mainitaan alussa jos hän on kirjoittaja), tai sitten pappi ja lainopettaja Esra tai profeetta Daniel tai profeetta Jeremia. 

"Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi." (Ps. 119:83)

Jumalan lain kiihkeä puolustaminen pilkkaajien keskellä ja syntiä vastaan saarnaaminen jumalattomuuden rehottaessa saavat minut ajattelemaan, että kirjoittaja saattaisi olla Jeremia. Hän joutui mm. kuningas Jojakimin ja tämän alaisuudessa toimivien sotapäälliköiden ja johtomiesten vainoamaksi, ja psalmin kirjoittaja kertoo olevansa "mahtimiesten vainoama".

Lisäksi Jeremia koki rajua muukalaisuutta oman kansansa keskellä, ja kirjoittaja sanoo: "Minä olen muukalainen maan päällä" (Ps. 119:19). Jeremia tunnetaan itkevänä profeettana, ja jakeessa 136 kirjoittaja sanoo: "Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska sinun lakiasi ei noudateta."

  Olipa kirjoittaja kuka tahansa edellä mainituista tai joku vallan muu niin minusta tuntuu, että hänen ahdinkonsa sekasorron ja pahuuden keskellä oli pahimmillaan niin suurta, että hänen oli päivin ja öin muistutettava itseään Jumalan ikiaikaisista käskyistä pysyäkseen ylipäätään järjissään. 

Ajatelkaa, miten kolkkoa olisi, jos ei olisi Jumalan käskyjä – olkoonkin, että ne eivät käytännössä vallitse tässä pahassa maailmassa. Onhan ihan eri asia elää siten että muistaa, että kaiken sekasorron yläpuolella kuitenkin on kaikkivaltias Jumala eivätkä Hänen vanhurskaat käskynsä muutu eivätkä horju, vaikka niitä kuinka rikotaan.

"Kaikelle tulee loppu, sen olen nähnyt, mutta sinun käskysi ovat ikuisesti voimassa." (Ps. 119:96)