tiistai 28. heinäkuuta 2020

Onko kristinusko heikkojen ihmisten usko?

  Jotkut sanovat kristinuskon olevan heikkojen usko – mieleltään, itsetunnoltaan ja joskus ruumiiltaankin heikkojen ihmisten juttu. Kieltämättä kristinuskossa ihmisen opetetaan olevan syntinen, apua tarvitseva sekä Jumalan armon varassa. Mutta johtaako se heikkouteen ja surkeuteen?




"Heikkona olen vahva"


  Lukiessani Raamatusta kirjaimellisesti vahvuutta ja heikkoutta koskevia kohtia käy ilmeiseksi, että vastaus otsikon kysymykseen on myöntävä: kristinusko tavallaan on heikkojen ihmisten usko. Kaikissa lukemissani kohdissa tavalla tai toisella ilmaistaan uskovaisen olevan heikko ja tarvitseva, ja toisaalta Jumalan olevan hänen vahvuutensa, voimansa, apunsa, tukensa, turvansa, pelastuksensa...

Ehkä tunnetuimmat aihetta koskevat jakeet Raamatussa ilmaisevat kirkkaasti tämän periaatteen, nimittäin apostoli Paavali puhuessaan "lihaansa rusikoivasta pistimestä" eli jonkinlaisesta heikkoudestaan ja vaivastaan sanoo:

"Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä." (2. Kor. 12:8-10; käännös 1933/38)

  Toisaalta mielestäni olisi harhaanjohtavaa sanoa pelkästään, että kristinusko on heikkojen usko, koska totuushan on, että kaikki ihmiset ovat heikkoja. Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin; jokainen on joskus joutunut luovuttamaan.

Jokainen on joskus hävinnyt itseään vahvemmalle eli joutunut kokemaan suhteellista heikkoutta. Jokainen joutuu joskus kohtaamaan absoluuttisen heikkoutensa eli omien voimiensa ja kykyjensä kertakaikkisen rajallisuuden. Kaikki ovat myös luonnostaan syntisiä ja heikkoja vastustamaan kiusauksia. Ero on siinä, miten suhtaudumme omaan syntisyyteemme ja heikkouteemme – tunnustammeko sen, pyydämmekö apua, ja jos, niin keneltä?

  Kristinuskossa uskotaan Jumalaan, jonka voima on mittaamattoman suuri ja vailla vertaa. Jumala voi yliluonnollisesti antaa voimia sille, joka uskossa pyytää Häneltä apua.

Joten Jumala on vahva, kun taas ihmiset ovat toinen toistaan heikompia, ja kaikkien ihmisten kyvyt ja voimat ovat rajalliset. Toisaalta ne rajallisetkin kyvyt ja voimat ovat alun perin Jumalan antamia: Luoja on luonut niin uskovat kuin uskomattomat ja antanut meille lahjakkuuksia, kykyjä, kestävyyttä, sekä ravintoa ruumiillisten voimiemme uudistamiseen.

Huomattavan monissa Jumalan voimallisuutta koskevissa Raamatunkohdissa puhutaankin luomisesta. Jumala on Luoja – Hän loi maailman, taivaat tähtineen ja ihmisen omaksi kuvakseen. Luonto elämää ylläpitävine systeemeineen on Jumalan Sanan aikaansaamaa.

  Voimallisen Jumalan rakkaus meitä heikkoja ihmisiä kohtaan näkyy kirkkaimmin siinä, että Jumalan Sana tuli lihaksi eli Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman! Raamatussa sanotaan evankeliumia Jumalan voimaksi, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. (Room. 1:16)



"Minä en hylkää sinua -- Ole luja ja rohkea"


  Jumala siis on vahva, kun taas me ihmiset olemme heikkoja. Kristitty voi kuitenkin olla vahva Herrassa. Viimeksi mainitun takia vastaan ehkä sittenkin kieltävästi otsikon kysymykseen. Ilman Herraa kristitty olisi heikko, mutta Herran kanssa hän voi olla vahva, kestävä ja luja – sen takia voidaan toisaalta sanoa, että on kristitty vahva.

Paavali sanoo kokemastaan materiaalisesta niukkuudesta puhuessaan: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13; 1933/38) Olivatpa olosuhteet niukat tai yltäkylläiset, päämäärä eli taistelu evankeliumin hyväksi on kaiken sen arvoinen, ja evankeliumin kautta hän itsekin oli saanut kestävyyttä Herralta vaikeissa olosuhteissa.

  Jotkut moittivat, että koska kristinuskossa "kaikki on armoa", seurauksena on välinpitämätön ja veltto elämänasenne, jossa lähinnä odotellaan Taivaaseen pääsemistä. Jos mielikuva kristityistä on tuollainen, ei mikään ihme, että jotkut sanovat kristinuskoa heikkojen uskoksi. Vaikka kaikki todella on Jumalan armoa, mielikuva ei vastaa sitä, mitä näen lukiessani Raamatusta uskovaisten elämästä.

Sitä paitsi Jumala kehottaa uskovaisia olemaan lujia ja rohkeita! Olennaista nähdäkseni on, että Hän ensin lupaa olla uskovaisen kanssa, hänen voimanaan ja apunaan, ja sen jälkeen käskee olla rohkea.

Näin näyttää olleen esimerkiksi Vanhan Testamentin Joosuan kohdalla. Joosuan oli määrä Mooseksen kuoltua johtaa israelilaiset luvattuun maahan eli ryhtyä erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään. Herra sanoi Joosualle "minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua" ja sen jälkeen kehotti "Ole luja ja rohkea". (Joos. 1:5-6)

Herra ohjeisti Joosuaa tutkimaan Mooseksen antamaa lakia päivin ja öin, että hän osaisi sitä noudattaa, ja lopuksi vielä muistutti siitä mikä on kaiken perustana:

"Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin." (Joos. 1:9; 1933/38)

Uudessa Testamentissa apostoli muistuttaa kristittyjä: "Vahvistukaa Herrassa ja ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä". (Ef. 6:10) Ajattelen usein, että se, että evankeliumia yhä julistetaan maailmassa vihamielisestä vastustuksesta ja vainosta huolimatta on todistus kristittyjen vahvuudesta Herrassa.

"Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)





tiistai 14. heinäkuuta 2020

"Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä" – pitääkö sanonta paikkansa?

  Kristinuskossa puhutaan runsaasti Jumalan rakkaudesta syntisiä ihmisiä kohtaan. On selvää, että Pyhä Jumala vihaa syntiä, mutta Raamatussa on joitain kohtia, joissa Jumalan sanotaan vihaavan myös vääryyden tekijöitä eli syntisiä ihmisiä. Siis vihaako vai rakastaako Jumala syntisiä?

  Rakastaako Jumala kaikkia ihmisiä vai pelkästään uskovaisia?


"Sinä vihaat väärintekijöitä"


"Kuutta asiaa Herra vihaa,
seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä,
viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia,
jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa
ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan." (Sananl. 6:16-19)

  Kirjoitan paljon Jumalan rakkaudesta, ja Raamatun mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8), mutta Raamatussa puhutaan lisäksi paljon Jumalan vihasta. Jumala, jonka olemus on rakkaus, vihaa sitä, mikä on vastoin Hänen olemustaan eli vastoin rakkautta. Jumala vihaa syntiä.

  Moni on kuullut kristittyjen sanovan "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä." Sanontaan nähden on ehkä yllättävää, että kirjaimellisesti Raamatussa kyllä sanotaan, ainakin parissa kohtaa, että Jumala vihaa väärintekijöitä:

"Jumala, sinä et siedä vääryyttä.
Pahat eivät saa sinulta suojaa
rehentelijät eivät saa astua sinun eteesi.
Sinä vihaat väärintekijöitä,
valheenpuhujat sinä tuhoat,
murhamiehet ja petturit sinä kiroat." (Ps. 5:5-7)

Olen itse aina käyttänyt tuota lausetta "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä", koska se ilmaisee niin selkeästi Jumalan anteeksiantavan ja rakastavan suhtautumisen ihmisiin. Kun ensimmäistä kertaa huomasin yllä siteeratun psalmin kohdan, ajattelin harmistuneena, voinko enää käyttää sanontaa.

Toisaalta Raamatussa kerrotaan lukuisissa kohdissa myös Jumalan rakkaudesta syntiseen! Mikä selittää näennäisen ristiriidan?

Tarkalleen ottaenhan rakastamisen vastakohta ei ole vihaaminen, vaan se, että ei rakasta. Eikä Raamatussa tietääkseni ole ainuttakaan kohtaa, jossa sanottaisiin, että Jumala ei rakastaisi jotakuta. Jumalan viha väärintekijöitä kohtaan ei siis kumoa sitä totuutta, että Hän samanaikaisesti rakastaa syntisiä.

Olen kuullut sanottavan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ajattelen itsekin niin ja nähdäkseni ajatus on linjassa Jumalan sanan kanssa. Jumala rakastaa ihmisiä, ja juuri siksi Hän ei suhtaudu meihin välinpitämättömästi, ei myöskään vääryyksiin joihin olemme syyllistyneet.

 Jumala ei vihaa ihmisiä sinänsä, vaan kuten psalmin 5 kohdassa sanotaan, Hän ei siedä vääryyttä, ja koska ihminen on se, joka vääryyden tekee, Jumalan viha kohdistuu myös ihmiseen. Syntiä ei voi erottaa ihmisestä, synnin tekijästä – ei muuten kuin syntien sovituksen ja anteeksiannon kautta, ja sen saa osakseen vain Jeesuksessa Kristuksessa, kun uskoo Häneen.



Rakastaako Jumala kaikkia?


"Kun minä katselen sinun taivastasi,
sinun sormiesi tekoa,
kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen,
että sinä häntä muistat,
tai ihmislapsi,
että pidät hänestä huolen?" (Ps. 8:4-5; käännös 1933/38)

  Raamatussa kerrotaan monin tavoin Jumalan rakkaudesta lapsiinsa eli uskovaisiin. Jeesuksen opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo toisille uskoville: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään." (1. Joh. 3:1)

  Jumala rakastaa lapsiaan, mutta rakastaako Hän kaikkia ihmisiä, siis niitäkin, jotka eivät (ainakaan vielä) usko Jeesukseen?

Minusta on mielenkiintoista, että juuri niissä lauseissa, jotka ihan erityisellä tavalla kertovat Jumalan rakkaudesta ja pelastuksen evankeliumin julistamisesta – siis pienoisevankeliumiksi kutsuttu Joh. 3:16 sekä Mark. 16:15-16 – Jeesus käytti sanoja, jotka sulkevat sisäänsä kaikki maailman ihmiset.

Joh. 3:16:ssa Jeesus sanoo, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa... Ja Markuksen evankeliumin tunnetuissa jakeissa Hän käskee opetuslapsiaan: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.

Voisiko tuota enää "inklusiivisemmin" sanoa? Ihan kuin Jeesus olisi sanavalinnallaan etukäteen torjunut ihmisten omat hölmöt järkeilyt, että sille tai sille yksilölle tai ryhmälle ei kannata tarjota sanomaa Jumalan pelastavasta rakkaudesta.

  Eli jos pohdit, rakastaako Jumala sinuakin, Raamatun vastaus on: kyllä. Silloin kysymykseksi jää: miten sinä vastaat Jumalan rakkauteen?

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16; käännös 1933/38)






tiistai 30. kesäkuuta 2020

Viisas vaikenee – pohdintoja turhista ja tähdellisistä sanoista

  Sananlaskujen kirjan opetukset viisaasta vaikenemisesta eivät ole vain tavan lörpöttelijöille. Olen itse ujo ja hiljainen, mutta olen saanut niiden äärellä tärkeitä oivalluksia.




Hiljaisuus on parempi kuin turhat sanat


"Joka suutaan ja kieltään varoo, varjelee itsensä ahdingoilta." (Sananl. 21:23)

  Olen luonteeltani ujo ja hiljainen. Lapsuudessani vähän vieraammat tädit ja sedät yrittivät aina rohkaista minua puhumaan enemmän. Aloin tuntea painetta puhua. Ala-asteikäisenä keksin itselleni jopa säännön, että vieraampien seurassa minun täytyy sanoa jotain vähintään kerran tunnissa.

Vielä aikuisenakin olen tulkinnut, että siinä on monien mielestä jotain vikaa, jos on hiljainen. Sen takia Raamatun hyvät sanat hiljaa olemisesta ovat olleet minulle lohdulliset.

Harmitellessani kerran jälkeenpäin jotain typerää lausetta, jonka olin sanonut vieraammassa seurassa, tajusin jotain suurta: todella monet typerät puheenvuorot, joista olen myöhemmin ajatellut "äh, olisinpa vain pitänyt suuni kiinni", olen puhunut vain sen takia, etten aiheuttaisi kummastelua olemalla koko ajan hiljaa.

Sananlaskujen kirjassa neuvotaan puhumaan vain, jos on jotain tähdellistä sanottavaa; sanat eivät ole tarkoitettu hiljaisten hetkien täyttämiseen. Helposti ajattelee neuvojen olevan suunnattu vain erityisen puheliaille ihmisille, tavan lörpötteljöille ja jaarittelijoille, mutta hiljaiset, jotka kokevat painetta puhua, voivat oppia niistä juuri sen, että hiljaa oleminen on ihan ok.

  Kun on hiljaa, voi kuunnella toisia. Pelkkä suu supussa oleminen tosin ei riitä, vaan pitää myös keskittyä siihen mitä toinen sanoo. Joskus ujo ihminen miettii vain kuumeisesti, mitä toinen ajattelee hänestä, eli vaikka on hiljaa, silti on keskittynyt itseensä.

Nykyään pauhataan jokaisen oman äänen ja näkökulman esiin tuomisen tärkeydestä. Pelätään, että jos ei pidä melua itsestään, menettää oikeuksia tai ei saa niitä, ja muut kävelevät yli. No, joskus pelko on ihan aiheellinen tässä maailmassa. Toisaalta Jeesus sanoo, että hiljaiset, eli kärsivälliset ja nöyrät, perivät maan (Matt. 5:5; käännös 1933/38).

Jumalan edessä ei tarvitse pitää melua itsestään. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme. Jumalan kuunteleminen on mahdollista vain, jos olemme hiljaa, myös sisäisesti.

"Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!
Hän antaa minulle toivon.
Hän on kallio, hän on minun pelastukseni,
hän on linnani, minä en horju." (Ps. 62:6-7)



 "Viisas nielee loukkauksen ja vaikenee"


"Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää." (Sananl. 18:21)

  Harkitsemattomilla sanoilla voi olla kauaskantoisia vahingollisia seurauksia. Esimerkiksi kiivaan riitelyn aikana osapuolet saattavat huutaa toisilleen loukkaavia sanoja, joita myöhemmin joutuvat katumaan. Joskus kiivastuksissa lausutut sanat jäävät kalvamaan kohdetta ja synnyttävät sopivan hetken tullen yhä uusia riitoja.

Malttia ja itsehillintää tulisi noudattaa aina. Riitely ei ole poikkeustila, jonka aikana kaikki on sallittua. Riidan alkaessa on mielestäni viisaampaa vaieta ja kävellä pois.

Joskus kuulee puolusteltavan riitelyä sillä, että se puhdistaa ilmaa ja on rehellistä. Ajattelen itse, että jos on tyytymätön tai loukkaantunut toiseen, se pitäisi sanoa rauhallisella hetkellä ja fiksusti sen sijaan, että jäisi hautomaan asiaa kunnes riidan hetkellä kiivastuksissa se ryöppyää ulos mahdollisimman loukkaavalla tavalla.

Raamatun opetuksen turhien sanojen pidättämisestä ja viisaasta vaikenemisesta voikin toisaalta nähdä niin, että jos mielessä on jotain tähdellistä, tärkeää asiaa, ei tule vaieta ja jäädä hautomaan sitä, vaan tulee sanoa se!

Jos on jo riidellyt ja puhunut harkitsemattomasti, tulee pyytää anteeksi ja ottaa opiksi. Sydämestä tulevat ja sovintoon tähtäävät anteeksipyynnön sanat ovat aina tähdellisiä ja tärkeitä.

  Jeesus opetti turhista sanoista todella ankarasti: "Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi." (Matt. 12:36-37) Jeesus ei varmasti halunnut pelästyttää ihmisiä puhumattomiksi, vaan saada meidät miettimään sanojemme tarkoitusta ja seurauksia.

Meistä syntisistä jokainen, joka ylipäätään on puhunut, on ihan varmasti joskus puhunut myös turhia sanoja – ei pelkästään harkitsemattomia ja tarkoituksettomia, vaan myös sekoittavia, harhaanjohtavia, valheellisia, vääriä, pahoja. Sen takia Jeesuksen ankarat sanat voivat aiheuttaa piston sydämessä. Toisaalta se pisto sydämessä voi saada ihmisen tunnustamaan elämän tärkeimmät sanat eli Jeesuksen Pelastajakseen ja Herrakseen.


"Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde." (Sananl. 18:4)





tiistai 16. kesäkuuta 2020

Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.




"Parasta jättäytyä Herran käsiin"



  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)



"Tunnustan syntini Herralle"


"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.





tiistai 2. kesäkuuta 2020

"Mies on vaimon pää" – ajatuksia avioliitosta ja tasa-arvokeskustelusta

  Monen mielestä Raamatun avioliittokäsitys, jossa mies on vaimonsa pää, on aikansa elänyt instituutio, joka kuuluisi museoon. Minulle evankeliumin hyvyys on todistus siitä, että Jumalan kaikilla päätöksillä, käskyillä ja tehtävienjaoilla on rakastava tarkoitus meidän parhaaksemme, vaikkemme niitä aina kokonaan ymmärtäisi. Tässä kirjoituksessa kerron, miten näen Raamatun opetuksen avioliitosta.




Avioliitto kuvana Kristuksen ja seurakunnan suhteesta


  Kulttuurissamme pidetään ihanteellisena, että ihmisyksilö olisi mahdollisimman vapaa, riippumaton ja itsellinen omien arvojensa luoja, joka päättää itse mikä on oikein ja mikä väärin sekä keksii elämälleen tarkoituksen. Ja jos henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttamiseksi on pakko, tulee jopa katkoa siteet läheisiin ihmisiin ja elää oman näköistään elämää ilman, että tarvitsee kuunnella kenenkään kyseenalaistuksia.

Vallitsevan ihanteen mukaan ihmisyksilö on jonkinlainen oman elämänsä jumala.

Minusta ajatus kuulostaa surulliselta ja yksinäiseltä. Syntisenä ihmisenä olen toki itsekin toiminut itsekeskeisesti, mutta jos ajattelen syvimpiä tarpeitani, en halua olla riippumaton ja vahva "jumala", vaan haluan olla Jumalan rakastettu. Onneksi se on juuri niin! Kristinuskossa ihminen on Jumalan rakastettu: saamme kukin olla toisen, täydellisen Jumalan, rakastama.

  Yksi tapa, jolla Jumala kertoo tämän ihanan sanoman ihmisille, on avioliitto, miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Tällaisia asioita ajatellen luin hiljattain Efesolaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo ne tunnetut, nykyisen tasa-arvokäsityksen aikana hirveinä pidetyt lauseet:

"Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:22-24)

Minuakin, vaikken ole naimisissa, nuo lauseet ovat aina hieman mietityttäneet. Tällä kertaa kuitenkin näin ne selkeästi siinä valossa, että Jumala on säätänyt avioliiton olemaan kuva Hänen ja uskovaisen ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Toinen on vahvempi ja toinen heikompi; vahvempi on heikomman turva, rakkauden takia hän on valmis antamaan jopa henkensä toisen puolesta, kuten Kristus, ja heikompi kunnioittaa vahvempaa.

"»Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.» Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

  Miksi se menee juuri niin päin, että avioliitossa mies edustaa Kristusta ja vaimo seurakuntaa eli uskovaisia? Ei meistä kukaan voi tietää kaikkia Jumalan syitä, mutta varmaan yksi on se, että mies luonnostaan on naista vahvempi ruumiillisesti, ja henkisestikin miehet keskimäärin vaikuttavat olevan periksiantamattomampia ja rohkeampia kuin naiset keskimäärin, esim. ristiriita- ja konfliktitilanteissa.

Jotta ihmiset muistaisivat, että kyse on molemminpuolisesta rakkaussuhteesta eikä vaikka mielivaltaisen dominoinnin oikeutuksesta, Raamatussa muistutetaan, että molempien aviopuolisoiden tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistaan. Apostoli Pietari kirjoitti:

"Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen." (1. Piet. 3:7)

Mutta samalla miehen ja vaimon keskinäinen suhde on erityinen, erilainen kuin muut ihmissuhteet – siinä ilmenee jotain erityistä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Mies ja vaimo yhdessä, toisiaan täydentäen, muodostavat kuvan siitä rakkaussuhteesta. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi Paavalin lauseet saavat minut ajattelemaan rakkauteen kuuluvia velvollisuuksia puolisoa kohtaan. Tämä lienee toinen syy, miksi Raamatun opetusta avioliitosta vastustetaan kulttuurissamme: nykyään kaikki tuntuvat haluavan itselleen oikeuksia ja samalla mahdollisimman vähän velvollisuuksia.

Avioliitossa sekä miehen että vaimon osassa on omat haasteensa eivätkä konkreettiset avioliitot tässä maailmassa tietenkään vastaa kuvaa täydellisesti, mutta minusta ajatus on kaunis eikä vanhanaikaiseksi käynyt.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)


Onko aviomies erehtymätön?


  Joitain kuukausia sitten luin MTV:n sivuilta jutun, jossa kerrottiin millaisia ohjeita 1950-luvun yhdysvaltalaislehdessä oli annettu vaimoille suhteessa aviomieheen. Yksi ohjeista kuului:

"Muista aina, että hän on perheenpää – älä siis epäile miehesi tekemisiä. Hyvä vaimo ei kysele miehensä tekemisistä tai kyseenalaista hänen vilpittömyyttään. Muista aina, että hän on perheenpää, ja siis aina oikeudenmukainen ja rehellinen. Sinulla ei ole oikeutta epäillä häntä." (MTV; Housekeeping Monthly 1955)

Koska jutussa käytetään aviomiehestä ilmausta perheenpää, lukija helposti olettaa, että kyseessä kristinuskon mukainen ajatus, vaikka oikeasti ohje ei nähdäkseni kestä tarkastelua Raamatun valossa.

Vaikka raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies edustaa Kristusta, se ei tarkoita, että mies olisi kuin Kristus sikäli, että hän olisi virheetön ja aina oikeudenmukainen. Raamatun kuva avioliitosta – Kristus ja seurakunta – on kuva suhteesta, ei yksilöistä. Todellisuudessa sekä vaimo että mies ovat syntisiä, ja suhteessa Jumalaan kumpikin on seurakuntaa (jos he uskovat Jeesukseen).

Moni nykyään pitää Paavalia eli "mies on vaimon pää"-lauseen kirjoittajaa naisvihamielisenä, mutta tässä asiassa juuri Paavali on se, jonka kirjoitukset kokonaisuudessaan ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta ei muodostuisi väärää käsitystä avioliitosta.

Paavali kirjoitti mm. seuraavasti: "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija" (Room. 3:4; käännös 1933/38), "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää" --- "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:18, 24-25)

Mikä nöyryys Herran apostolilta – miten rehellisesti hän tunnusti oman epätäydellisyytensä ja samalla Jumalan täydellisyyden! Paavalin käsitys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) ei ole mairitteleva, ja hän otti itsensä esimerkiksi siitä. Tuollaisten lauseiden takia Paavali on yksi lempiapostoleistani.

Joskus vaimolla voi olla syytäkin epäillä miestään ja kyseenalaistaa hänen päätöksensä. Ja jos Jumalan sana ja aviomiehen sana ovat vastakkain, vaikka kysymyksessä oikeasta ja väärästä, olkoon Jumalan sana totinen ja aviomies siinä kohtaa valhettelija.

Esimerkiksi sopii vaikka tilanne, jossa aviomies vaatii raskaana olevaa vaimoaan abortoimaan heidän lapsensa tai tilanne, jossa aviomies oikeuttaa itselleen / molemmille liiton ulkopuolisen suhteen. Abortti ja aviorikos eivät ole joissain tilanteissa OK, vaikka aviomies niin vakuuttelisi.

Nöyrää ja rehellistä, Jumalaa kunnioittavaa miestä sen sijaan on ilo kunnioittaa ja hänen tahtoonsa suostua. Kuten sanottu, molemmat puolisot ovat epätäydellisiä ja syntisiä, sen takia alttius antaa anteeksi, joka on kristinuskon ydinopetus kaikissa ihmissuhteissa, on välttämätöntä avioliitossa.

  Mielestäni edellä kuvailtu 1950-luvun avioliittoihanne outoine käsityksineen on varoittava esimerkki siitä, että jos Raamatusta ja kristinuskosta noukitaan vain joitain osia ja niistä muotoillaan kulttuurinen malli katkaisten samalla yhteys Jumalaan ja Hänen sanansa kokonaisuuteen, kauniiksi tarkoitetut asiat vetäytyvät vänkyrälle.

  Vaimon alamaisuudesta miehelleen opettanut pastori muistutti, että vaimon ei ole tarkoitus vastaanottaa alamaisuuskehotuksia mieheltään, vaan Jumalalta. Uskovaisilla puolisoilla on molemmilla sama Herra, ja he ovat kumpikin mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita Jumalalle – onhan Jeesus antanut elämänsä molempien puolesta.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)





tiistai 19. toukokuuta 2020

"Miksi Jumala on hiljaa?"

  Mitä jos Jumala tuntuu olevan hiljaa, etäinen, välinpitämätön? Sekä uskovaiset että ne, jotka eivät usko, mutta ovat kiinnostuneet kristinuskosta, saattavat joskus kysyä, "miksi Jumala on hiljaa?".

Kysyjien lähtökohdat ovat erilaiset, mutta yhteys, jota Jumala tarjoaa, on sama.




Onko Jumala edes hiljaa?


  Muistan 2000-luvun alusta tv-haastattelun, jossa papilta kysyttiin, miksi Jumala on niin hiljaa. Pappi vastasi, että ehkä kyse on siitä, ettei langan täällä päässä ole ketään – Jumala kyllä puhuu, mutta ihmiset eivät kuuntele.

Itse ajattelen samalla tavalla, eli että Jumala ei ole puhumatta ja vastaamatta ihmiselle, joka haluaa kuunnella Häntä.

Jumala puhuu aina Raamatun eli sanansa välityksellä. Voi olla aikoja, jolloin Raamattu ei tunnu puhuttelevan, vaikka sitä lukisi. Kannattaa silti jatkaa, koska tuntuipa lukeminen miltä tahansa, Raamattu on Jumalan sanaa. Se ei muutu muuksi, vaikka oma kokemus vaihtelisi.

Tai vaikka olisi aikoja, ettei rukoileminen tunnu sydämen vuoropuhelulta Jumalan kanssa, vaan yksinpuhelulta, kannattaa silti jatkaa rukoilemista. Jumalalle voi ja pitääkin olla rehellinen: senkin voi sanoa suoraan, että on vaikea rauhoittua rukoukseen esim. huolien tai kipujen takia.

  Muiden uskovaisten kuunteleminen ja heidän kanssaan jutteleminen on yksi reitti, jota kautta Jumala voi puhua – vaikuttaahan Jumalan Pyhä Henki uskovaisissa. Olen monta kertaa saarnaa kuunnellessani ja toisen uskovaisen kanssa keskustellessani saanut odottamatta vastauksen kysymykseen, jota olen itsekseni pohtinut. Uskon että Jumala oli laittanut minut kuulemaan sen toisen uskovaisen kautta.

  Joskus ihmiset, jotka eivät tunnusta uskoa Jeesukseen, mutta etsivät ja ovat kiinnostuneita kristinuskosta kysyvät, miksi Jumala on hiljaa, miksei Hän jollain vastaansanomattomalla tavalla ilmaise itseään heille... Ehkä se, että he ylipäätään ovat alkaneet kysyä noita kysymyksiä Jumalasta, on Jumalan vaikutusta heissä?

  Yksi mahdollinen syy sille, ettei Jumalan sana puhuttele on se, että vaikka lukee Raamattua, sydän torjuu sen mitä Jumala sanoo. Niin voi olla esimerkiksi, jos haluaa pitää kiinni jostain, minkä Jumalan sana sanoo synniksi. Langan täällä päässä ei ole ketään, jos ihminen ei halua kuulla Jumalan sanaa.


     "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)



Yhteys Jumalaan on Jeesus


  Vaikka joskus tuntuisi, että Jumala on hiljaa ja välinpitämätön ihmistä kohtaan, se ei pidä paikkaansa. Pojassa Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ihmisten keskelle – Jumalan sana tuli lihaksi. Jeesus on yhteys Taivaalliseen Isään – Hän on syntiemme sovittaja ja välimies ihmisen ja Jumalan välillä. Häntä Jumala tarjoaa kaikille etsiville. Muuta yhteyttä ei ole.

Rukous, jonka Jumala aina kuulee ja johon Hän aina ennen pitkää vastaa hyväksi katsomallaan tavalla, on uskossa ja luottamuksessa Jeesukseen Kristukseen rukoiltu. Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: "Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää Hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo." (Joh. 4:23)

Hengessä ja totuudessa rukoiltu, Taivaallisen Isän tahtoma rukous on siis "Jeesus-keskeistä": Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, todistaa uskovaisen sydämessä Jeesuksesta (Joh. 15:26) ja Jeesus on totuus (Joh. 14:6). Uskovaisen ei tule keskittyä omiin kokemuksiinsa, esim. Jumalan hiljaa olemisesta, vaan Jeesukseen.

  Eikö kokemuksesta, että Jumala on hiljaa, ole mitään lohdullista sanottavaa? Entä jos pysähtyneisyyden ja neuvottomuuden ajanjakso vain jatkuu, vaikka lukisi avoimin sydämin Raamattua, vaikka olisi rukouksessa rehellinen, tunnustaisi syntisyytensä, turvaisi Jeesukseen ja eläisi Häntä seuraten (mikä kaikki todellisuudessa jo on Jumalan armon ja läsnäolon vaikutusta!)?

On Raamatussa jotain lohdullista sanottavaa siitäkin kokemuksesta. Vanhassa Testamentissa Jumalan profeetta Elia koki epäonnistuneensa Jumalan hänelle antamassa tehtävässä ja oli sitä toteuttaessaan joutunut uusiin ahdinkoihin. Hän jopa toivoi itselleen kuolemaa. Jumala kyllä puhui Elialle, mutta 1. kuninkaiden kirjassa on kohta, jossa kerrotaan Jumalan lähelle tulemisesta nimenomaan "hiljaisessa huminassa":

 "Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Ääni sanoi hänelle: »Miksi olet täällä, Elia?»" (1. kun. 19:11-13)

Herra ei ollut mahtavissa, kovaäänisissä tapahtumissa, vaan hiljaisessa huminassa niiden jälkeen. Elia tunnisti Herran läsnäolon hiljaisuudessa ja meni ulos, valmiina kuuntelemaan Häntä. Paljon kärsinyt Jumalan profeetta Jeremia sanoo Valitusvirsissä: "Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta." (Valit. 3:25-26)

Sen takia pysähtyneisyyttä ja neuvottomuutta kokevan kannattaa odottaa, pysyä kuulolla, sekä ennen kaikkea muistaa, että Jeesukseen turvaavalle Jumala jo on läsnä!

"Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.»" (Joh. 10:27-30)


 


tiistai 5. toukokuuta 2020

Korkeimman suojeluksessa – ajatuksia psalmista 91

  Sekasortoinen maailma voi saada ihmisen hakemaan turvaa jostain häntä itseään suuremmasta ja voimakkaammasta: luonnosta, enkeleistä, aatteista ja joukkovoimasta, rahan mahdista. Moni asia ja olento on yksittäistä ihmistä mahtavampi.

Psalmi 91 kuitenkin muistuttaa, että todellisesti turvassa on vain se, joka asuu kaikkein Korkeimman, Kaikkivaltiaan suojeluksessa.




Korkein, Kaikkivaltias



"Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: »Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.»" (91:1-2)

  Usein kuulee sanottavan "uskon johonkin ihmistä suurempaan" tai "uskon johonkin korkeampaan voimaan". Ihmiset ovat kokeneet vaaroja ja kärsimyksiä, joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa ja kaipaavat turvaa sekasortoisessa maailmassa – sitä etsitään jostain itseä suuremmasta ja voimakkaammasta.

Mutta kristitty ei ainoastaan usko johonkin itseään suurempaan tai korkeampaan, vaan kaikkein Korkeimpaan, Kaikkivaltiaaseen, kaiken muun yläpuolella olevaan Jumalaan. Sillä, uskooko korkeampaan vai kaikkein Korkeimpaan, on lopputuloksen kannalta ratkaiseva merkitys.

  Koronapandemia on synnyttänyt keskustelua luonnon voimasta ihmiseen nähden. Jotkut kertovat olevansa salaa tyytyväisiä, että ihmiskunta on joutunut myöntämään voimattomuutensa luonnon edessä.

Vaikka monissa tilanteissa luonto on ihmisiä voimakkaampi, Luoja itse on luonnon yläpuolella. Hän ylläpitää, tahtoo ja sallii luonnontapahtumat, niin hyvät kuin tuhoisat. Jobin sairastuttua (luultavasti johonkin mikrobi-välitteiseen) paisetautiin sekä menetettyä lapsensa luonnonkatastrofissa Jumala puhuu hänelle luonnon suuruudesta ja hurjuudesta, mutta muistuttaa: Minä olen sen kaiken luonut.

Psalmissa 89 julistetaan, ettei kukaan ole Herran vertainen, ja esimerkkinä kaikkivaltiudesta mainitaan Hänen suvereniteettinsa mm. sääilmiöihin nähden: "Sinä hallitset meren pauhun, tyynnytät aaltojen tyrskyn." (Ps. 89:10)

  Jotkut turvaavat enkeleihin, jotka ovat kyllä monella tavalla ihmisiä mahtavampia ja voimakkaampia olentoja, mutta lopulta Herran enkelitkin ovat Jumalan alapuolella, Hänen käskyläisiään:

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." (Ps. 91:11-12)

Myös sielunvihollinen, langennut enkeli Saatana ja hänen henkivaltansa, on Jumalan alapuolella, vaikka onkin tämän maailman ruhtinas. Hänen valtakautensa tulee päättymään.

  Turvaa haetaan ylisukupolvisista aatteista ja niiden innoittamasta joukkovoimasta, mutta vaikka niistä hetken saisi turvallisuudentunnetta, nekin kaikki lopulta kaatuvat ihmisten vajavaisuuteen ja syntisyyteen, kuten historia on osoittanut.

  Psalmissa 91 puhutaan Jumalasta Korkeimpana, Kaikkivaltiaana. Kirjoittaja muistuttaa, että Korkeimpaan turvaava on kaikkein parhaassa turvassa. Vaikka uskovainen joutuisi ahdinkoihin, kukaan tai mikään ei pysty häntä tuhoamaan – eivät muut ihmiset, eivät pahat henkivallat, eivät sairaudet, kulkutaudit eivätkä luonnonkatastrofit.

Sillä, joka asuu Korkeimman suojeluksessa, ei ole hätää, koska Kaikkivaltiaalle ei kukaan tai mikään mahda mitään.

"Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi." (Ps. 91:3-4)


"Minä olen hänen tukenaan ahdingossa"


"Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt." (Ps. 91:5-7)

  Psalmin ensimmäisen osan sinä-puhuttelumuoto mielestäni alleviivaa, että lupaukset Korkeimman suojeluksesta kuuluvat kenelle tahansa lukijalle, joka sydämestään turvaa Korkeimpaan: sinä et pelkää..., sinä säästyt..., onnettomuus ei sinuun iske..., Herra antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua...

Mutta miksi sitten esimerkiksi Herran palvelija Job sairastui? Miksi Valitusvirsien kirjoittajan, Herran profeetta Jeremian elämässä oli niin valtavasti kärsimyksiä: "Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa" (Valit. 3:17), hän sanoo. Miksi Paavalille, Herran apostolille, tapahtui vastoinkäymisiä toisensa perään?

Tai jos ajatellaan tämän päivän uskovaisia, miksi kristittyjen ei ole todettu olevan immuuneja koronavirukselle? Miksi kristityt joutuvat joskus onnettomuuksiin? Itse voisin pohtia vaikka sitä, miksi Jumala on sallinut minun sairastua MS-tautiin.

  Toisaalta, kun psalmissa 91 Herra itse alkaa puhua, ilmenee, ettei psalmissa luvata, ettei Herraan turvaavalle koskaan tapahtuisi mitään pahaa maailmassa: Jumala johdattaa, varjelee ja siunaa omiaan, mutta jos jotain pahaa tapahtuu, Hän auttaa ahdingossa.

Jos ajatellaan loogisesti, niin miten Herra voisi olla uskovaisen tuki ahdingossa, kuten Hän jakeessa 15 sanoo olevansa, jos ei ensin ole ahdinkoa? Miten Herra voisi suojella uskovaista vaaroilta, jos mikään ei uhkaa? Tai jos uskovainen ei koskaan ole joutunut häpeään, miten Herra voisi "nostaa hänet taas kunniaan"?

Uskovaisen ei siten tule ajatella, ettei Jumala näe ja kuule hänen avunhuutojaan, tai että vaikka Hän näkisi ja kuulisi, Hän ei välittäisi. Psalmissa 91 kerrotaan, että Korkein näkee, kuulee ja välittää. Jumalaan turvaava voi luottaa, että kaikella on tarkoitus, vaikkemme sitä aina tiedä, ja että jollain tavalla psalmin lupaukset hänenkin kohdallaan käyvät toteen.

  Edellä pohdin luonnon olevan ihmistä mahtavampi. On kuitenkin yksi ihminen, joka on kyennyt hallitsemaan luontoa suvereenisti. Evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen tyynnyttäneen myrskyn eli hallinneen säätä (Matt. 8:23-27), parantaneen sokeana syntyneen miehen (Joh. 9:1-41) sekä herättäneen kuolleen henkiin (Joh. 11:38-44). Mutta Jeesus oli ja onkin ihmiseksi syntynyt Jumala, Korkein. Hän on syntiemme sovittaja ja ylösnoussut elämän Herra!

  Lopulta sille, joka uskoo Herraan Jeesukseen käy hyvin ja hän on voittava. Ei siksi, että hän omana itsenään olisi voittoisa, vaan siksi, että Hän turvaa Voittajaan, Korkeimpaan.

"Herra sanoo: »Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.»" (Ps. 91:14-16)