Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus, kun se vielä on annettavissasi, Jumalalle, runon kertoja ehdottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Kolme raamatullista keinoa vihapuheen vähentämiseksi

   Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme myös siinä miten puhumme. Jumalan sanankin mukaan "vihapuhe", syntinen puhe, on siis ongelma.

  Ehdotan kolmea raamatullista keinoa taisteluun vihapuheen vähentämiseksi.

Ei lepsuilua suhteessa vihapuheeseen

  Viime kerralla kirjoitin vihapuheesta ja päädyin kantaan, että en kannata pyrkimystä kitkeä vihapuhetta lainsäädännöllä eli sananvapautta kaventamalla. Ensinnäkin ihmisen syntisen luonnon takia sitä on mahdotonta tehokkaasti kitkeä lainsäädännöllä. Ihminen kyllä aina keksii keinoja kiertää vihapuhepykäliä mm. ivalla ja vihjailulla. 

Kuva: Pixabay / Pexels

Jos yritämme vastata vihapuheen ongelmaan laatimalla lisää lakipykäliä ja laajentamalla tarpeen mukaan rikollisen puheen määritelmiä sekä pykälien sovellettavuutta, lopputuloksena on sananvapauden kaventuminen, joka on vakava uhka demokratialle ja sivistykselle. 

Mainitsin viime kirjoituksessani myös kulttuurissamme havaitsemastani uudesta huolestuttavasta piirteestä: puhe saatetaan tuomita vihapuheeksi vain sen perusteella, että joku siitä loukkaantuu huomioimatta mikä on puhujan tarkoitus.

  Kristittynä tilanteessa huolestuttaa paitsi sananvapauden kaventamisen uhka demokratialle ja sivistykselle yleensä, myös sen seuraukset evankeliumin julistamiselle. Tämä on jo nyt ongelma: uskovainen saattaa joutua syytettynä Korkeimpaan oikeuteen asti jos sanoo synnin synniksi julkisesti. Synnistä puhuminen kuitenkin on erottamaton osa evankeliumin julistamista.

Vaikka me uskovaiset emme siis pääsääntöisesti pidä sananvapauden kaventamista ratkaisuna vihapuheeseen, tästä ei tule päätellä, että raamatullisen kristinuskon suhtautuminen todelliseen lähimmäistä kunnioittamattomaan puheeseen olisi lepsu. Todellisuudessa Raamatun vaatimustaso lähimmäisen rakkauteen ja kunnioittavaan kohteluun teoissa ja sanoissa on paljon korkeampi kuin tämän maailman määritelmät!

Mitä tulee tuohon puheen tai kirjoituksen loukkaavuuteen, niin Raamatun mukaan vihapuhe ei määrity sen perusteella, loukkaantuuko siitä joku, vaan olennaista on, mikä on puhujan tarkoitus. Raamatussa kerrotaan kuinka itse Jeesus puhui kuulijoilleen, eli syntisille ihmisille, sanoja joista moni loukkaantui pahoin. Raamatussa kerrotaan profeetoista, kuten Jeremiasta, jonka suuhun Herra laittoi tuomion sanoja, jotta kansa kääntyisi jälleen Hänen puoleensa, mutta ihmiset loukkaantuivat ja torjuivat profeetan.

Jos puhujan tarkoitus sen sijaan on vahingoittaa lähimmäistä sanoillaan, kyseessä on Raamatun tarkoittamalla tavalla vihapuhe.

  Mitä lääkkeitä kristinusko ja Raamattu voisi tarjota vihapuheen ongelmaan?

1. Evankeliumin julistaminen

  Kristinuskon peruslääke kaikkiin ongelmiin on ilman muuta evankeliumin julistaminen ja sen kautta usko Jeesukseen. Evankeliumin tarkoitus tosin ei ole maailman parantaminen tai puhdistaminen vihapuheesta, vaan se että ihmiset pelastuisivat Jumalan omiksi ja ikuisen elämän perillisiksi. Mutta kyllä usko Jeesukseen muuttaa myös ihmisen sisintä ja sitä miten hän pyrkii kohtelemaan lähimmäisiään.

Uskovainen lukee Raamatusta miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja siihen kuuluu lähimmäisen kunnioittaminen. Toki me uskovaisetkin olemme tienneet jo ennen uskovaiseksi tuloamme, että toisia ihmisiä tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin, koska olemme kasvaneet kulttuurissa johon kristinusko on vaikuttanut. 

Mutta uskovainen ymmärtää olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jumalan armoa elääkseen oikein. Vaikkei meistä tulekaan täydellisiä lähimmäisen kunnioittamisessa tämän elämän aikana, uskon vaikutus on silti oikeaan ohjaava. Se voi muuttaa paljon ja synnyttää yhteisöllistä hyvää. 

Mutta ilmeisenä ongelmana on, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Ilmeisenä vastauksena tähän puolestaan on, että jatketaan evankeliumin julistamista. Ja niin jatketaankin. Raamatussa kuitenkin on paljon viisautta jota voimme soveltaa myös kulttuurisesti, eettisenä ja moraalisena varantona yhteisössä jossa kaikki eivät ole uskovaisia.

"Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef. 4:32)

2. Hyvekasvatus takaisin!

  Kuulin että vielä 1960-luvulla suomalaisissa kouluissa opetettiin hyveitä. Perushyveitä, joita kansakoulussa koululaisille opetettiin, oli neljä: oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus ja ystävällisyys. Hyveet kuuluivat opetusohjelmaan. Kuulostaa aivan ihanalta!

Hyvekasvatuksesta kouluissa kuulemma luovuttiin, kun kansakoulu muutettiin peruskouluksi 1970-luvun alussa. Miten luopumista perusteltiin? Ajattelivatko opetusohjelman laatijat, ettei hyveitä enää tarvita? 

"Oikeutta auttaa, joka totta puhuu,

valehtelija on vääryyden asialla." (Sananl. 12:17)

Hyveiden vahvuus on niiden konkreettisuudessa ja universaaliudessa eli yleispätevyydessä. Konkreettisia ne ovat siten, että ihmisen toiminnasta pystyy suoraan havaitsemaan, onko hän esim. auttavainen tai ystävällinen. Arvot, joista nykyään puhutaan ilmeisesti hyveiden tilalla, ovat abstrakteja eli käsitteellisiä päämääriä, joihin ihminen sillä toiminnallaan oletettavasti pyrkii. Molemmat ovat kyllä tärkeitä; ne eivät sulje pois toisiaan.

Hyveet ovat ihmisen käyttäytymisominaisuuksia, joihin ihmistä voidaan ojentaa ja kasvattaa. Jos jonkun käyttäytymisessä eivät toteudu nämä hyveelliset ominaisuudet, ongelma havaitaan ja siihen voidaan puuttua. Nähdäkseni hyveet olisivat hieno työkalu koululaisten kasvatuksessa. Ei pelkästään vihapuheen vähentämistä ajatellen, vaan muutenkin.

"Kuin muurinsa menettänyt kaupunki

on mies, joka ei hillitse itseään." (Sananl. 25:28)

Yleispäteviä ne ovat siten, että käytännössä kaikki allekirjoittavat esim. noiden neljän perushyveen hyvyyden. Alun perin ne perustuvat Raamatun opetukseen, mutta muotoutuivat vuosisatojen varrella esimerkiksi meidän suomalaisessa kulttuurissamme yleisesti tavoittelemisen arvoisiksi tunnustetuiksi ominaisuuksiksi.

Kuva: Pixabay / Jörn

Noihin neljään edellä mainittuun kristilliseen perushyveeseen liittäisin vielä itsehillinnän, joka niin ikään on vahvasti esillä Raamatussa ja olisi tärkeä taistelussa vihapuheen vähentämiseksi. Oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus, ystävällisyys ja itsehillintä – miltä kuulostaa?

  Kannatan siis hyvekasvatuksen ja hyveajattelun palauttamista suomalaisiin kouluihin, koteihin sekä myös aikuisten organisaatioihin. 

" – Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)

3. Vihapuheen sietokyvyn parantaminen

  Mutta minulla on vihapuheongelman ratkomiseen myös toisenlainen näkökulma: olisi hyvä parantaa vihapuheen sietokykyä. Vaikka kuinka pyrkisimme kitkemään vihapuhetta kasvattamalla ja lainsäädännöllä, ongelmana on ihmisen syntinen luonto, jälleen kerran. Vihapuhetta tulee aina jonkin verran olemaan. Sen takia tämä kolmas keino on tarpeen ottaa valikoimaan. Se ei ole vaihtoehtoinen edellä mainittujen kanssa, vaan kannatan tätä kolmatta niiden rinnalla.

  Joten miten voisimme parantaa omaa ja lastemme vihapuheen sietokykyä? Miten löytäisimme pilkkaan, solvauksiin, ilkeyteen, ivaan ja ihmisarvoa mitätöimään pyrkiviin kommentteihin oikean suhtautumisen? 

Oman kokemukseni mukaan tähän on kaksi keinoa ylitse muiden: vahvempi omanarvontunto ja realistinen ihmiskuva.

Omanarvontuntoni vahvistui uskoon tuloni myötä: olen Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen. Olemassaoloni on Kaikkivaltiaan tahto. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi Poikansa lunnaiksi edestäni. Kaikki ihmiset ovat Jumalan omaksi kuvakseen luomia ja kaikki ovat mittaamattoman arvokkaita, myös minä.

Ihmiskuvani muuttui realistisemmaksi niin ikään uskoon tuloni myötä: me ihmiset olemme syntisiä, enkä voi odottaa että tämä ei näkyisi maailmassa jatkuvasti. Ihminen on syntisyydessään viheliäinen olento, surkea ja väärä. Ihminen on siis sekä mittaamattoman arvokas ja rakastettu että viheliäinen syntinen samaan aikaan.

  Lopuksi vielä yksi varma keino vihapuheen vähentämiseen: älkäämme itse syyllistykö lähimmäistämme kunnioittamattomaan ja vahingoittavaan puheeseen tai kirjoitteluun!

"Olkoon kultaa, olkoon helmiä,

aarteista kallein on punnittu puhe." (Sananl. 20:15)

Vihapuhe, syntinen puhe

   Vihapuhe on ongelma, mutta sitä ei pystytä kitkemään lainsäädännöllä. Sananvapautta rajoittamalla saadaan aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Syntinen puhe

  Oli aika jolloin ainoastaan poliittisesti progressiiviset, liberaalit ja vasemmistolaiset olivat kuohuksissaan vihapuheesta ja vaativat sananvapauden rajoittamista. Mutta viimeisen noin vuoden aikana myös heidän aatteellinen vastapuolensa eli konservatiivit ja oikeistolaiset ovat havahtuneet siihen että vihapuhe on ongelma. 

Kuva: Pixabay / StockSnap

Viime syksyn järkyttävän tapauksen, konservatiivivaikuttaja Charlie Kirkin salamurhan jälkeen on havahduttu laajasti siihen että vihapuhe saattaa pahimmillaan myötävaikuttaa jopa poliittisesti motivoituneisiin murhiin. Uutinen Kirkin murhasta järkytti minua pahoin. Yhdysvalloissa poliittisen väkivallan uhreja on viime vuosien aikana ollut kummallakin aatteellisella puolella. Samaan aikaan aatteellisen vastapuolen haukkuminen sosiaalisessa mediassa on yltynyt yhä rajummaksi puolin ja toisin.

  Itse olen uskovaisena kristittynä aina pitänyt vihapuhetta ongelmana. Tosin mieluummin puhun syntisestä puheesta. Sellaista ovat ovat mm. pilkkaaminen, mustamaalaaminen ja väärän todistuksen antaminen toisesta, uhkailu, vihaa ja epäluuloja ihmisryhmää kohtaan lietsovien salaliittoteorioiden levittely, ihmisyksilön tai -ryhmän ihmisarvon mitätöiminen. Esimerkiksi nämä kaikki ovat myös syntiä Raamatun mukaan!

"Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan." (2. Moos. 20:16)

Raamattuun Jumalan sanana uskovana kristittynä olen arvoiltani ja näkemyksiltäni konservatiivinen, mutta olen koettanut pysytellä erossa somen äärimmäisestä poliittisesta vastakkainasettelusta. En usko että riiteleminen ja räksyttäminen millään tavoin edistää niitä asioita joihin itse uskon ja joita haluan julistaa. 

Vaikka joskus jumalattomat poliittiset hankkeet, esim. transideologia, eutanasiahanke tai liberaaliteologia raivostuttavat minua, pyrin ilmaisemaan näkemykseni sovittelevasti. Yritän olla hengellisesti palava, mutta poliittisesti vuorovaikutustyyliltäni maltillinen.

 Mutta vaikka pidän vihapuhetta / syntistä puhetta ongelmana, näen suuria ongelmia nykyisessä ns. vihapuhelainsäädännössä.

Miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi

  Suomen laissa on useampi eri rikosnimike, joihin nykyään tavataan viitata vihapuhelainsäädäntönä. Esimerkiksi vanhat kunnianloukkaus (entiseltä nimeltään herjaus) ja laiton uhkaus ovat siellä hyvästä syystä. On siis puhetta ja kirjoitusta, jotka lain mukaan ovat rikoksia, ja se on ihan oikein. Tällaisten osalta sananvapautta tulee rajoittaa lainsäädännöllä.

Vihapuhelainsäädännön rikosnimike kiihottaminen kansanryhmää vastaan sen sijaan on mielestäni ongelmallinen. Kyseistä lainkohtaa on sovellettu hämmästyttävän laveasti ja epämääräisesti viime vuosien aikana. Esimerkiksi tätä kirjoitusta luonnostellessani tuli uutinen, että kansanedustaja Päivi Räsänen on Korkeimmassa oikeudessa tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tyrmistyttävä uutinen.

Tuomio tuli koskien hänen v. 2004 kirjoittamaansa pamflettia, jossa luonnehdittiin homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Luin päätöksen kokonaisuudessaan Korkeimman oikeuden sivuilta, ja olen eri mieltä sen tulkinnan kanssa, että Räsänen olisi kirjoituksellaan kiihottanut kansanryhmää, eli homoseksuaaleja, vastaan tai solvannut heitä. Tuomittaessa syytettynä olevan ihmisen motiivi on keskeinen tekijä enkä pidä todennäköisenä, että Räsäsellä olisi ollut paha motiivi pamflettia kirjoittaessaan tai kun hän julkaisi sen uudestaan v. 2019. En sinne päinkään.

Viimeksi mainittuun liittyen, kulttuurissamme laajemminkin on uudenlainen huolestuttava piirre: ihmisen käyttäytymisen moraalisessa arvioinnissa hänen mahdollinen motiivinsa ohitetaan tyystin ja keskitytään vain uhrina nähdyn osapuolen kokemukseen. Tämä on täysin vastoin ikiaikaista moraalikäsitystä, jonka mukaan arvioinnin kohteena olevan ihmisen motiivi on olennaisin asia!

  Lainkohdan kiihottaminen kansanryhmää vastaan soveltaminen on tuonut räikeästi esiin määrittelyn vaikeuden. Joidenkin tuomioiden kohdalla iso osa suomalaisista on ollut ymmällään. Ei ihme että moni kokee, että "mitään ei enää saa sanoa". Lainkuuliaisten kansalaisten kohdalla epämääräinen määrittely ja lainkohdan lavea soveltaminen on johtanut ylivarovaisuuteen ja itsesensuuriin. 

Itsekin mietin nykyään hyvin tarkkaan, liiankin tarkkaan, miten sanani asettelen. Kyse ei kuitenkaan ole harkitsevuuden, myötätunnon ja lähimmäistä kunnioittavan vuorovaikutustavan hyveistä sinänsä – niitä olen aina pyrkinyt harjoittamaan –, vaan kyse on huolesta, että kirjoituksissani nähdään tai että niissä vääristelemällä pyritään osoittamaan esimerkiksi solvaamista.

Lopulta kaikkien ongelma

  Sananvapauden kaventaminen varsinkin tällaisella epämääräisellä tavalla on lopulta ihan kaikkien ongelma. Tällä hetkellä kiihottamispykälän soveltamisessa määritelmät kenties palvelevat tiettyjä aatteellisia ryhmiä, mutta jos tai kun muutoksen tuulet ajan mittaan tuovat uudenlaisen valtavirran kulttuuriimme, noihin ryhmiin kuuluvat joutuvat itse asettelemaan sanojaan ja saattavat jopa päätyä Korkeimpaan oikeuteen tuomiolle ilman, että ovat tarkoittaneet solvata ketään.

  Ylivarovaisuuden, itsesensuurin ja määrittelyvallankäytön kautta sananvapauden kaventaminen vihapuhelainsäädännöllä on vahingollista elävälle keskustelukulttuurille ja kulttuurille ylipäätään. Elävä keskustelu kuuluu sivistykseen, mahdollistaa syvällisiä kohtaamisia erimielistenkin ihmisten välillä sekä synnyttää oivalluksia. Parhaimmillaan keskustelijat vapaan ja omaehtoisen itsereflektion kautta kehittyvät vuorovaikutustaidoiltaan, myötätunnoltaan ja moraaliltaan.

Viimeksi mainitusta, ja siitä mitä lääkkeitä raamatullinen kristinusko tarjoaa vihapuhetta (syntistä puhetta) vastaan, jatkan myöhemmin toisessa kirjoituksessa. Tällä kertaa päätän hyvin kielteiseen huomioon.

Nimittäin haluan mainita vielä yhden syyn, miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi. Ihmiset ovat langenneen luontonsa tähden niin kieroja ja vilpillisiä, että halutessamme meillä kyllä on kykyä keksiä keinoja kiertää vihapuhepykäliä ivalla, vihjailulla yms. Psalmissa 12 kuvaillaan kerskuvien syntisten asennetta:

»Kielemme tekee meidät vahvoiksi,

meillä on sana hallussamme,

kukaan ei voi meille mitään!» (Ps. 12:5)

  Oma kantani on siis tämä: todellinen vihapuhe on väärin, mutta moninaisuudessaan sitä on hyvin vaikeaa kitkeä lainsäädännöllä. Niin vaikeaa, että päädytään epämääräisiin ja liian laveisiin tulkintoihin. Tämä puolestaan johtaa tuomioihin, jotka eivät vastaa kansalaisten oikeustajua ja ovat selkeästi kyseenalaistettavissa, sekä sanojen käytön ylivarovaisuuteen ja keskustelukulttuurin tukahtumiseen.

Jumalan käskyt henkireikänä pahassa maailmassa

  Psalmin 119 kirjoittaja rakastaa intohimoisesti Jumalan käskyjä ja tutkii niitä päivin öin. Hän kertoo janoavansa niitä "suu auki huohottaen". Kuka psalmin kirjoittaja mahtaa olla? Miksi hänellä on niin suuri palo Jumalan käskyihin?

Palava rakkaus Jumalan käskyihin

  Harvoin näkee kenenkään iloitsevan käskyistä. Silloinkin kun tiedämme käskyn noudattamisen olevan omaksi parhaaksemme, miellämme sen yleensä kielteiseksi asiaksi. Käskyt rajoittavat vapauttamme ja ohjaavat toimimaan tavalla jolla emme välttämättä haluaisi toimia – kuka niistä nyt varsinaisesti iloitsisi? 

Kuva: Pixabay / zz zz

Psalmin 119 kirjoittajalla on täysin eri asenne. Hänellä on suorastaan intohimoisen rakastava suhtautuminen Jumalan käskyihin, säädöksiin, lakiin...  Hän kuvailee niitä kalliimmaksi kuin kaikki hopea ja kulta, makeammaksi kuin hunaja, niin ihanaksi ja ihmeelliseksi, että hän yösydännäkin niitä nousee tutkistelemaan. Herran käskyt ovat hänelle "riemulaulu". Hän sanoo Jumalalle jopa: "Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi." (Ps. 119:131) 

Psalmia lukiessani huomaan melkein kadehtivani kirjoittajan paloa. Minäkin haluan tuntea noin voimakkaasti Jumalan vanhurskauden janoa, että maistelen Hänen käskyjään kuin makeinta hunajaa!

Joitain syitä palavalle rakkaudelleen psalmin kirjoittaja kertoo ihan suoraan. Hän tietää, että Jumalan käskyjen seuraaminen saa ihmisen pysymään oikealla tiellä ja noudattamaan totuutta. Hän tietää että Herran lakia tutkimalla viisastuu. Hän pitää onnellisina niitä jotka sitä nuhteettomasti seuraavat. Käskyjen tutkimisen kautta hän saa ihastella Jumalan oikeamielisyyttä ja hyvyyttä.

  Minusta kuitenkin vaikuttaa että näiden lisäksi kirjoittajan elämässä oli jotain erityistä, minkä vuoksi Jumalan käskyjen ja lakien kiihkeä tutkiminen oli hänelle suorastaan henkireikä.

"Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen"

 

  Halki psalmin kirjoittaja tuo esiin että häntä vainotaan ja pilkataan: "Sinun sanaasi minä turvaan, sen avulla pystyn vastaamaan pilkkaajille", "Röyhkeät mustaavat minua valheillaan, mutta minä seuraan kaikessa sinun säädöksiäsi", "Auta minua! He vainoavat minua syyttä. He ovat miltei tuhonneet minut, mutta minä en hylkää sinun säädöksiäsi", "Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi", "Minä, viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi".

Psalmin 119 kirjoittajan nimeä ei ole mainittu. On arveltu että kirjoittaja saattaisi olla kuningas Daavid, kuten niin monen muunkin psalmin (tosin Daavidin nimi yleensä mainitaan alussa jos hän on kirjoittaja), tai sitten pappi ja lainopettaja Esra tai profeetta Daniel tai profeetta Jeremia. 

"Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi." (Ps. 119:83)

Jumalan lain kiihkeä puolustaminen pilkkaajien keskellä ja syntiä vastaan saarnaaminen jumalattomuuden rehottaessa saavat minut ajattelemaan, että kirjoittaja saattaisi olla Jeremia. Hän joutui mm. kuningas Jojakimin ja tämän alaisuudessa toimivien sotapäälliköiden ja johtomiesten vainoamaksi, ja psalmin kirjoittaja kertoo olevansa "mahtimiesten vainoama".

Lisäksi Jeremia koki rajua muukalaisuutta oman kansansa keskellä, ja kirjoittaja sanoo: "Minä olen muukalainen maan päällä" (Ps. 119:19). Jeremia tunnetaan itkevänä profeettana, ja jakeessa 136 kirjoittaja sanoo: "Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska sinun lakiasi ei noudateta."

  Olipa kirjoittaja kuka tahansa edellä mainituista tai joku vallan muu niin minusta tuntuu, että hänen ahdinkonsa sekasorron ja pahuuden keskellä oli pahimmillaan niin suurta, että hänen oli päivin ja öin muistutettava itseään Jumalan ikiaikaisista käskyistä pysyäkseen ylipäätään järjissään. 

Ajatelkaa, miten kolkkoa olisi, jos ei olisi Jumalan käskyjä – olkoonkin, että ne eivät käytännössä vallitse tässä pahassa maailmassa. Onhan ihan eri asia elää siten että muistaa, että kaiken sekasorron yläpuolella kuitenkin on kaikkivaltias Jumala eivätkä Hänen vanhurskaat käskynsä muutu eivätkä horju, vaikka niitä kuinka rikotaan.

"Kaikelle tulee loppu, sen olen nähnyt, mutta sinun käskysi ovat ikuisesti voimassa." (Ps. 119:96)

 

Veressä on elämä

  Raamattu kertoi jo tuhansia vuosia sitten sen minkä luonnontiede myöhemmin on todistanut: ihmisten ja eläinten biologinen elämä on veressä.

  Veressä on myös ikuinen elämä.

Verisuoniterveysintoilija

  Olen jonkinasteinen terveysintoilija. Viime vuonna innostuin suoliston mikrobiomista ja muutin ruokavaliotani kasvispainotteisemmaksi saadakseni monipuolisesti kuituja sitä ruokkimaan. Tänä vuonna olen innostunut verisuonista ja lisännyt arkeeni verisuoniterveyttä edistäviä elämäntapoja.

Kuva: Pixabay / Olena

  Jo aiemmin aloittamani kasvis- ja kalapainotteinen ruokavalioni auttaa myös verisuonia: saan vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja enemmän verisuonia helliviä omega3-rasvahappoja. Kun tyydyttyneen rasvan määrä ruokavaliossa on vähäisempi, veren LDL-kolesterolipitoisuuden kohoaminen liian korkealle on epätodennäköisempää. Liian suurina määrinä se tuppaa kertymään verisuonten seinämiin tukoksia aiheuttavina plakkeina.

Uusi tuttavuus on tumma suklaa. Syön nykyään kaakaopitoisuudeltaan vähintään 70-prosenttista suklaata joka päivä pääaterian jälkiruoaksi muutaman palan. Tumman suklaan polyfenolit tutkitusti parantavat veren virtaavuutta. Ilahduttava yllätys on ollut että tumma suklaa on romahduttanut makean mielitekoni: lähes päivittäinen puoli levyä maitosuklaata on vaihtunut 20-30 grammaan tummaa suklaata! 

Muutos on ollut hämmentävä. Ehkä en koskaan olekaan himoinnut suklaan makeutta, kuten olen olettanut, vaan sen sisältämää kaakaota? Kun kaakaopitoisuus on huomattavasti suurempi, pienempi määrä suklaata riittää. Olen myös alkanut todella nauttia tumman suklaan vahvasta mausta.

  Saadakseni veren virtaamaan tehokkaammin myös ruumiin pinnalla, siis iholla, sekä raajojen kärkiosissa olen lisännyt arkeeni sykettä nopeasti nostavia liikuntapyrähdyksiä sinne tänne kestävyysliikuntaa ja voimaharjoittelua täydentämään. Esim. roskat vietyäni juoksen portaat ylös niin nopeasti että hengästyttää kunnolla. Liikunta ylipäätään lisää verisuonten notkeutta sekä edistää uusien verisuonten kasvua. Niin, ja se auttaa myös kohottamalla veren HDL-kolesterolia, joka siivoaa verisuonia LDL-kolesterolin kertymistä. 

Pyrin hengittämään sierainten kautta silloinkin kun hengästyn kohtalaisesti liikunnan aikana. Nenän kautta hengittäminen vapauttaa typpioksidia joka laajentaa ja rentouttaa verisuonia ja sitä kautta parantaa verenkiertoa sekä alentaa verenpainetta.

  Huolehdin että saan riittävästi K2-vitamiinia. K2 kuljettaa kalsiumia verestä luustoon jolloin se ei jämähdä kalkkeuttamaan verisuonten seinämiä. Tätä vitamiinia saa lähinnä hapattamalla valmistetuista kasviksista ja eläinkunnan tuotteista, joten kasvispainotteisena ruokailijana otan sitä varmuuden vuoksi purkista ainakin niinä päivinä kun en syö esimerkiksi hapankaalia.

  Verenpaineeni on aina ollut ihanteellisella tasolla, mutta tiedän että näin keski-ikäisenä se saattaa ruveta kipuamaan salakavalasti korkeammalle. Tämän vuoksi jo toissa vuonna hankin verenpainemittarin. Nyt verisuoniterveydestä innostuttuani olen alkanut mitata verenpaineeni säännöllisesti 1-2 kertaa kuukaudessa.

  Haluan että verisuoneni ovat mahdollisimman nuorekkaat, notkeat, avonaiset sekä sisäseinämiltään sileät ja liukkaat niin että veri pääsee soljumaan kaikkiin kudoksiini. Sillä veri pitää yllä koko ruumiin elämää. Ihmisten ja eläinten elämä on veressä.

Jo Raamattu sen kertoi

   Jo tuhansia vuosia sitten Raamattu sen kertoi: "veressä on elämänvoima" (5. Moos. 12:23). Biologisen elämän osalta tiede on sen todistanut. Veren hemoglobiini kuljettaa happea keuhkoista kudoksiin mahdollistamaan aineenvaihdunnan. Ruoan energia ja ravinteet kulkevat kaikkialle ruumiiseen veren mukana. Verihiutaleet korjaavat vaurioita ja valkoiset verisolut taistelevat taudinaiheuttajia vastaan. Veri kuljettaa lämpöä ruumiin sisäosista pinnalle. Tässä oli vain muutama niistä tavoista joilla suonissamme virtaava hehkuvan punainen nestemäinen kudos ylläpitää koko ruumiin elämää.

Kuva: Pixabay / Olga Volkovitskaia

Jos joku vielä inttää ettei veri ole sen merkittävämpi ruumiin elämän ylläpitäjä kuin vaikkapa sydän, munuaiset, aivot tai maksa, niin muistutan, että nuokin sisäelimet pysyvät toiminnassa niiden kudoksissa kiertävän veren ansiosta! Jos veren pääsy kudosryhmään estyy liian pitkäksi aikaa tai heikkenee merkittävästi, seurauksena on kudoksen elämän päättyminen eli kuolio.

  Luoja loi meihin luuytimen jossa jatkuvasti valmistuu uutta verta ruumiin tarpeisiin. Hän loi meille sydämen erottelemaan ja ohjamaan happipitoisen veren valtimoiden kautta kaikkialle ruumiiseen ja hapettoman veren keuhkoihin muuntumaan uloshengitettäväksi hiilidioksidiksi. Hän laittoi sydämemme pumppaamaan ja pitämään veren liikkeessä. Lisäksi Luoja loi olosuhteet ja eväät veren vahvistamiseen, esimerkiksi ravinnon joka sisältää rautaa josta ruumiissamme valmistuu hemoglobiinia joka kuljettaa happea kudoksiin. Ja niin edelleen.

Ai niin, eräs huomio aiemmin mainitsemastani typpioksidista, joka siis oli se verisuonia rentouttava tärkeä kaasu jota syntyy nenän kautta hengittäessämme. Tiedemiehet löysivät ja nimesivät sen vasta 1700-luvun lopulla, ja sen merkittävä tehtävä verenpaineen säätelyssä tajuttiin niinkin myöhään kuin 1980-luvulla. Mutta jo Raamatun luomiskertomuksessa meitä ohjataan hengittämään nenän kautta (aina kun mahdollista): ihmisen luotuaan Luoja puhalsi elämänhenkäyksensä ihmisen sieraimiin, ei suuhun (1. Moos. 2:7).

Veressä on ikuinen elämä

  Tavoista joilla veri ylläpitää ruumiidemme biologista elämää voisin jatkaa esitelmöintiä muutamankin esseekirjoituksen verran. Kuten voisi varmaan jokainen googlaamis- ja sisälukutaidon hallitseva ihminen... 

Mutta paitsi että elämä on veressä biologisella tavalla, Raamattu kertoo myös että veressä on ikuinen elämä. Tästä en osaa sanoa yhtä paljon. Kyse on niin ihmeellisestä, yliluonnollisesta asiasta. Elämän salaisuus on Jumalalla. Raamatussa siitä kerrotaan kuitenkin kaikki mitä meidän nyt tarvitsee tietää. 

Myös Jeesuksen, tänne maan päälle ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan ruumiissa oli verisuonet joissa kiersi veri. Mutta toisin kuin me kaikki muut ihmiset, Jeesus oli puhdas synnistä. Raamatun mukaan syntisyys on ikuisen elämän este, ja syntien sovitus ja anteeksianto on mahdollinen vain veren vuodatuksen kautta.

Suuressa armossaan ja rakkaudessaan Jeesus antoi itsensä ristillä meidän syntiemme sovitukseksi niin että Hänen verensä kautta saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän.

"Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä." (Ef. 1:7-8)

On vain yksi oikea tapa tulkita Raamattua

  Kuka päättää miten Raamattua kuuluu ymmärtää?

  Onko Raamattu oikeasti niin vaikeatulkintainen kuin väitetään?

Kirjailijan tarkoitus vai lukijan oma kokemus?

  Opiskellessani kirjallisuutta muutama vuosikymmen sitten yliopistossa yksi peruskysymyksistä koski kirjallisen teoksen tulkinnan painopistettä: pitäisikö suurin painoarvo antaa 1. teoksen tekijälle ja sen selvittämiselle mitä hän on tarkoittanut kertoa vai 2. itse teokselle ja sen rakenteellisille ja tyylillisille ominaisuuksille vaiko 3. vastaanottajalle eli lukijalle ja vaikutelmille joita teos hänessä synnyttää?

Kuva: Pixabay / Julian Hacker

Runoudesta kiinnostuneena kolmas vaihtoehto tuntui minusta tärkeimmältä. Minua kiinnosti siis eniten reseptioestetiikka eli vastaanottokokemuksen tutkiminen. Ei ole mitään järkeä yrittää selvittää runoilijan tarkoitusta ja hänen sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimiaan teoksen luomisessa, koska runous tyypillisesti on tarkoituksellisen monimerkityksistä, hämärää, korkealentoista, katkelmallista ja tuokiokuvamaista, jopa tajunnanvirtamaista. Runoilija itsekään tuskin tietää kauhean tarkasti mitä hän on yrittänyt säkeillään sanoa!

Vaikka vastaanottokokemusta tutkitaan tiukasti teoksen viitekehyksessä, eri vastaanottajien eli lukijoiden tulkinnat yhdestä ja samasta teoksesta saattavat erota toisistaan melkoisesti.

Jos tutkittavana onkin vaikka omaelämäkertateos, tilanne on toinen. Silloin tekijä ihmisenä ja tekijän tarkoituksen selvittäminen on ainoa oikea lähtökohta. Mitä kirjailija haluaa kertoa itsestään? Samoin on tietokirjallisuuden laita, jossa kirjailijan on suorastaan ensisijaisen tärkeää ilmaista tarkoituksensa mahdollisimman selvästi. Tiedon jakaminen on tietokirjan tärkein tehtävä. Vastaanottaja tarttuu teokseen saadakseen tietoa, jota kirjailija on tarkoittanut jakaa. Tietokirjan kohdalla lukijoiden ymmärrys siitä mitä kirjassa sanotaan on yhteneväinen. Jotain olisi pahasti pielessä jos eri lukijat päätyisivät kovin erilaisiin tulkintoihin vaikka keittokirjasta!

  Yksi ihanimmista asioista uskovaiseksi tulossani oli Raamatun lukijaksi tuleminen. Vaikka Raamattu on monin paikoin hyvin runollinen kirjakokoelma, se on ensisijaisesti kristinuskon, joka on ilmoitususkonto, pyhä kirja. Raamatun ovat kirjoittaneet uskovaiset ihmiset Jumalan Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana. Koska Raamattu on Jumalan ilmoitusta ihmisille, sen perimmäisenä tekijänä on pidettävä Jumalaa. 

Raamatun kohdalla ilmoittajan eli Jumalan tarkoituksen selvittäminen ja ymmärtäminen on ainoa oikea lähtökohta lukemiselle.

Selkeämpi kuin moni kuvittelee

  Väitän että Raamattu on paljon selkeämpi ja helpompi ymmärtää kuin yleisesti luullaan. Sehän olisikin omituista jos Jumala olisi antanut Raamatun muodostua monimerkityksiseksi ja hämäräksi, kun Hänen tarkoituksensa oli ilmoittaa ihmisille itsensä ja tahtonsa.

Raamattua hämäräksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi väittävät tapaavat perustella väitettään sillä että uskovaisetkin keskenään riitelevät siitä miten Raamattua oikeasti pitää tulkita. Tämä on mielestäni räikeä olkinukke-argumentointivirhe. Todellisuudessa uskovaisten kesken vallitsee laajasti hyvin yhtenäinen ymmärrys siitä mitä Raamatussa sanotaan ja opetetaan. On joitain harvoja kiistakysymyksiä, kuten oppi Jumalan ennaltamääräämisestä. Sanalla uskovainen viittaan niihin kristittyihin jotka kunnioittavat Raamattua erehtymättömänä Jumalan kirjoitettuna sanana. 

Minusta vaikuttaa että Raamattua vaikeatulkintaiseksi väittävien ongelmana on pikemminkin se etteivät he halua hyväksyä sitä mitä siellä lukee! 

  Olen kuullut englanninkielisen sanonnan joka sopii Raamatun ymmärtämisen perusperiaatteeksi: "If the Scripture makes plain sense, seek no other sense, lest you make nonsense." Eli jos raamatunkohta on sellaisenaan ymmärrettävä, älä etsi muuta merkitystä, jotta et päätyisi tekemään hölynpölytulkintoja.

  Jos palaan vielä alussa mainitsemaani kysymykseen kirjallisuuden tulkinnan oikeasta lähtökohdasta, siis että onko se 1. tekijän tarkoituksen selvittäminen, 2. teos ja sen teksti sinänsä vaiko 3. kunkin lukijan oma kokemus, niin Raamatun osalta kohdat 1. ja 2. ovat nähdäkseni molemmat oikeita lähtökohtia. Raamatun teksti sinänsä puhuu puolestaan. Jeesus on Jumalan Sana lihaksi tulleena, kun taas Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Jeesuksen persoona löytyy Raamatusta kirjallisessa muodossa!

"Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään." (2. Tim. 3:16)

Tavallisia ihmisiä

  Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa, että kenen tahansa meistä.

  Jopa itse Jeesus maailmassa ollessaan oli aikalaistensa silmissä yllättävän, suorastaan epäilyttävän tavallinen.

Tuulitakkimies kello neljän ruuhkassa

  Opiskeluaikoina minulla oli tapana viihdyttää itseäni katselemalla ihmisiä kun istuin iltapäivän ruuhkassa bussipysäkillä koulupäivän jälkeen. Päättelin ohikulkevien tuntemattomien ulkoisesta olemuksesta millaisia he mahtavat olla ja millaista arkea elävät. En tuijottanut vaan vaivihkaa havainnoin. 

Kuva: Pixabay / StockSnap

Jos ohi käveli vaikka hienosti pukeutunut keski-ikäinen nainen, kuvittelin että hän työskentelee ehkäpä tapahtumajärjestäjänä kulttuurialalla, hänellä on vaativa maku ja varakkaana rouvana hän on juuri matkalla Stockmannille ostamaan kalliita juustoja viikonlopun kutsuja varten. Tähän tapaan. Hieman nolottaa kertoa itsestäni tällaista, koska onhan omien ennakkoluulojensa ruokkiminen mielikuvituksella typerää ja vähän ylimielistäkin. Mutta tietystä syystä haluan kertoa tästä.

Nimittäin eräänä päivänä ihmisvilinässä käveli hyvin tavalliselta näyttävä mies tuulitakissa. Ajattelin että tuossapa on tavallinen ihminen: hän kulkee kenenkään huomaamatta tavallisissa asioissaan kello neljän ruuhkassa, tekemättä koskaan mitään huomiota herättävää. Ja juuri silloin, uskokaa tai älkää, mies pysähtyi, nosti kätensä kohti taivasta ja huusi kovaan ääneen "Kristus on noussut kuolleista!" Sitten hän jatkoi matkaansa. Ihmiset ympärillä vilkaisivat miestä, ja itse katsoin häntä hämmästyneenä. Sainpahan nenilleni, ajattelin. 

Nyt jälkeenpäin uskovaiseksi tultuani olen miettinyt että ehkä Jumala johdatti minut todistamaan tapahtumaa ja sen kautta omaa ennakkoluuloisuuttani. Ennakkoluuloihimme ja kokemuksiimme tavanomaisuudesta perustuvat luokittelut ovat tämän maailman juttu. Jumalan hengellinen todellisuus puolestaan toimii omalla tavallaan eivätkä siihen maailman luokittelut päde.

Lisäksi tapahtuma saa minut ajattelemaan sitä Raamatun opetusta, että Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa että kenen tahansa meistä. Nyt olen itsekin uskovainen tuulitakkinainen. Meidän ei tarvitse olla erityisiä, silmää tekeviä, vaikutusvaltaisia tyyppejä tullaksemme kutsutuiksi Jumalan omiksi ja Hänen evankeliuminsa julistajiksi. 

"Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor.4:7)

Epäilyttävän tavallinen

  Jopa itse Jeesus, joka Jumalan Poikana sentään oikeasti oli ja on erityinen muiden ihmisten joukossa, oli kuitenkin yllättävän tavallinen aikalaistensa silmissä. Tavallisuus oli yksi syy miksi ihmiset suhtautuivat Jeesukseen epäilevästi.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan kuinka Jeesuksen julkisen toiminnan alkupuolella Hänen ihmeelliset puheensa herättivät ihmisissä ärtymystä. "Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän", Jeesus oli sanonut, sekä "Minä olen elämän leipä."

Ihmisissä herätti ärtymystä nimenomaan se, että näin ihmeellisiä asioita itsestään puhuva Jeesus oli ihminen, kuten he itsekin, ja kaiken lisäksi samalta paikkakunnalta, minkä vuoksi he tiesivät Hänen vanhempansa. "Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?" (Joh. 6:42)

Kun tavalliset ihmiset alkoivatkin kuunnella Jeesusta, vaikutusvaltaisessa asemassa olevat uskonnolliset johtajat eli ylipapit ja fariseukset raivostuivat "rahvaan ymmärtämättömyydestä". 

  Mutta tavallisesta ihmisyydestään huolimatta Jeesuksessa tunnistettiin olevan jotain ainutlaatuista. Jeesusta ensimmäisen kerran pidättämään lähetetyt miehet palasivat tyhjin käsin ja totesivat: "Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän." (Joh. 7:46) Ja ihmiset jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen opetusta Kapernaumin kaupungissa sapattina "olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan, sillä hän puhui niin kuin puhuu se, jolla on valta." (Luuk. 4:31-32)