"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä..."

  Raamatussa sanotaan että kukaan, joka luottaa Herraan, ei jää Hänen apuaan vaille. 

Luota, odota

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,

niin minä tahdon auttaa sinua,

ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; käännös 1933/38)

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miten voi saada rukoukset toimimaan?". Inhoan tuota ilmausta. Itse vastaan siihen, että ei mitenkään, koska kyseessä ei ole mekanismi jonka voimme käynnistää tai jonkinlainen luonnonuskonnoille tyypillinen maaginen rituaali, jossa oletetaan että teosta x seuraa tapahtuma y. Kristitty rukoilee elävää Jumalaa, joka on persoonallinen ja jolla on tahto ja oma suunnitelmansa, jonka Hän tulee toteuttamaan omalla aikataulullaan.

Kuva: Pixabay

Raamatussa meille kuitenkin kerrotaan, millainen sydämen tila rukoilijalla on Jumalan mielen mukainen.

Psalmeissa, Raamatun omassa rukouskirjassa, Jumala ohjaa rukoilijaa luottamukseen ja kiitollisuuteen. Ajattelen että kun lähestymme tällä tavoin Jumalaa, voimme oikeasti nähdä ihmeitä elämässämme, mikäli se on Jumalan tahto. Ne eivät välttämättä ole yleisesti ihmeiksi tunnistettavia tapahtumia, vaan esimerkiksi silmiemme avautumisen ihmeitä sekä ihmeellistä rauhaa sisällämme.

  Psalmissa 25 Daavid rukoilee Herraa ja toteaa:

"Ei kukaan, joka luottaa sinuun,

jää vaille apuasi." (Ps. 25:3)

 

Herra auttaa jokaista joka luottaa Häneen. Jumala-suhde on uskonsuhde, ja usko on olennaisesti luottamusta Jumalaan. Luotamme että Jumala tietää mitä tarvitsemme ja osaa auttaa meitä tavalla, jota emme itse välttämättä edes osaa pyytää. Luotamme että Hän rakastaa meitä ja että Hän paitsi pystyy, myös haluaa auttaa meitä.

Muistan tilanteita, joissa olen rukoillut hädässä ja saanut yliluonnollisen rauhan sisimpääni. Mikään olosuhteissani ei ollut ehtinyt muuttua, mutta ihme oli tapahtunut, vaikka en ikinä pystyisi todistamaan sitä epäilijöille. Herra auttoi antamalla minulle rauhan, koska luotin ja turvasin Häneen.

  Luottamukseen kuuluu että elämme Jumalan tahdon mukaan, "annamme tiemme Herran haltuun"; luotamme että Hän tietää mikä on oikein. Miten voisimme odottaa että Jumala auttaa meitä, jos torjumme Hänen hyvän tahtonsa toteutumisen elämässämme tekemällä syntiä? Jumalan tahto on että elämme oikein, teemme hyvää ja noudatamme totuutta. Tähän sisältyy se, että jos ja kun olemme kaikesta huolimatta tehneet syntiä, niin tunnustamme sen ja otamme vastaan Jumalan anteeksiannon Jeesuksessa, joka sovitti syntimme.

"Kun Herra ohjaa askeleita,

ihminen kulkee oikeaa tietä.

Jos hän horjahtaakin, ei hän suistu maahan,

sillä Herra pitää häntä kädestä." (Ps. 37:23-24)

  

  Luottamukseen kuuluu kärsivällisyys ja odottaminen. Joosefin elämä, joka oli kiistatta Jumalan ihmeitä täynnä, tarjoaa esimerkin. Ajatelkaa miltä Joosefista tuntui kun hänet veljiensä pettämänä ensin kuljetettiin yksin vieraaseen maahan, ja juuri kun hän oli alkanut toipua pelottavasta tapahtumasarjasta ja asettua taloon johon oli joutunut orjaksi, hänet tultiin pidättämään rikoksesta johon hän ei ollut syyllistynyt ja vietiin vankilaan. Ajattelikohan Joosef siinä vaiheessa, että miksi kaikkea kauheaa tapahtuu jatkuvasti ja Herra ei vain auta? En tiedä, mutta jos ajattelikin, niin hän ei jäänyt niihin ajatuksiin, vaan jatkoi luottamista. Kesti kauan, useita vuosia, ennen kuin Jumalan hyvä tarkoitus selvisi hänelle.

"Ole ääneti Herran edessä,

odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7)

Kiitä, älä unohda

"Ylistä Herraa, minun sieluni,

älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt." (Ps. 103:2)

  Miten voimme vahvistaa luottamustamme Jumalaan? Yksi tärkeä tapa, johon psalmit neuvovat, on kiitollisuus eli se että muistamme miten Jumala on meitä aiemmin auttanut. Psalmi 103 puhuu juuri tästä. Muistutus on tarpeen. Jumalalta saamamme apu on voinut olla paitsi hämmästyttäviä tapahtumia, myös suojelusta ja varjelusta, sitä, että jotain pahaa ei ole tapahtunut. Viimeksi mainitut ovat vaivihkaisempia, ja ne saattavat meiltä unohtua.

Mutta psalmeissa meitä kehotetaan miettimään ja muistamaan myös mitä hyvää Herra on ylipäätään tehnyt kaikille ihmisille, jotka ovat turvanneet Häneen, ei pelkästään meille itsellemme. 

Monet psalmistat, esim. Asaf psalmissa 78, kertovat ihmeistä joita Herra on tehnyt kansalleen Israelille vuosisatojen varrella, aiemmille sukupolville, jotta ihmiset eivät unohtaisi sitä kaikkea, ja huutaisivat Herraa avukseen. 

Aihepiiriin sisältyy rajumpaakin opetusta. Psalmissa 107 muistutetaan, että Jumala niin paljon haluaa meidän turvaavan Häneen, että Hän saattaa jopa lähettää kärsimyksiä meille, jos uhmaamme ja halveksimme Hänen käskyjään. Psalmissa kerrotaan että Herra on lähettänyt tällaisille uhmakkaille ihmisille kärsimyksiä lannistaakseen heidän uhmansa, joten kun he murtuivat eikä kukaan auttanut heitä, he vihdoin hädässään huusivat Herraa, ja Hän pelasti heidät ahdingosta. 

Ja psalmista kehottaa tällaisia ihmisiä kiittämään Herraa ja kertomaan Hänen teoistaan muille. Meidän pitää suorastaan kuuluttaa ihmisille Jumalan teoista! Hän päättää: "Joka on viisas, muistaa tämän ja miettii Herran hyviä tekoja." 

  On eräs suuri Herran hyvä teko, jonka Hän on määrännyt kuulutettavaksi kaikille luoduille: Jumala on rakkaudessaan lähettänyt Jeesuksen meille syntiemme sovitukseksi ja pelastukseksi. Jos jonain synkkänä hetkenä meille ei tule mieleen mitään muuta hyvää, mitä Jumala on meille tehnyt, niin muistakaamme ainakin tämä!

"Hän antaa anteeksi kaikki syntini

ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta

ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään,

ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka." (Ps. 103:3-5)

Pohdintoja kristinuskosta ja patriarkaalisuudesta

  Pohdin, millä perustein kristinuskoa voidaan pitää patriarkaalisena uskontona. 

Paimen ja opettaja

  Suoritin aikoinani jonkin verran naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) kursseja yliopistossa. Erilaisista feministisen kritiikin suuntauksista pidin mielenkiintoisimpana ns. toisen aallon eli 1960-80-lukujen feminismiin kuulunutta radikaalifeminismiä, jossa vastustettiin patriarkaattia. Joidenkin näkemysten kanssa olin samaa mieltä, joidenkin kanssa eri mieltä. 

Kuva: oma / kuva Raamatun sivulta

Nykyään en määrittele itseäni feministiksi (tai miksikään muuksikaan -istiksi) ollenkaan, mutta silloinkin katsoin olevani feministi vain siltä osin että kannatin sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja sillä kannalla olen edelleen. Kristinusko antaa sille paremman perustan kuin mikään ismi ikinä voi antaa.

  Nyt kun olen Raamattuun Jumalan sanana uskova kristitty, olen pohtinut, voiko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena.

Patriarkaalisuus tulee kreikan sanasta patriarkhes, joka tarkoittaa isänvaltaa tai suvun päämiestä. Patriarkaalisessa yhteiskunnallisessa tai yhteisöllisessä järjestelmässä valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille. Ne ajattelijat, jotka lähtökohtaisesti torjuvat patriarkaalisuuden, esim. radikaalifeministit, yleensä sisällyttävät määritelmään lisäksi miesten etuoikeudet sekä naisten (ja lasten) alistamisen.

No, minulle on selvää etten hyväksy etuoikeuksia enkä alistamista. 

  Mutta jos mietitään sanan neutraalimpaa määritelmää, johon ei kuulu alistaminen, niin voidaanko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena? Ohjaako Raamattu rakentamaan kristillisen "yhteisöllisen järjestelmän", eli seurakunnan, siten että valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille? Vastaan, että enimmäkseen kyllä.

Nähdäkseni tämä on melkeinpä kiistatonta. Ensinnäkin, Raamatun mukaan seurakunnan paimenen eli pastorin eli kaitsijan kuuluu olla mies, jolla on tehtävään sopivat ominaisuudet, mm. hyvät luonteenpiirteet (1. Tim. 3:1-7). Toiseksi, Raamatun mukaan seurakunnan opetusvirka kuuluu miehille (1. Tim. 2:12). Mielestäni jo näiden kahden perusteella voidaan sanoa että patriarkaalisuuden neutraali määritelmä täyttyy. 

Kolmanneksi voisin mainita vielä sen, että Raamatun mukaan aviomies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Vaikka tämä kolmas kohta koskee avioliittoa, eikä seurakunnan johtajuutta ja virkoja, kyseinen opetus niveltyy Raamatussa myös seurakunnan oikeanlaiseen järjestykseen.

"Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus." (1. Tim. 3:2-4)

Sukupuoliperustaisuus ja kykyperustaisuus

  Olen usein törmännyt oletukseen, että tiukasti Raamatun opetukseen em. kohdissa pitäytyvä uskovainen on myös yhteiskunnalliselta ajattelultaan perinteistä sukupuoliperustaista tehtävienjakoa kannattava. Oletus ehkä johtuu lisääntyneestä kiinnostuksesta traditionalismiin, jossa yhteiskunnallinen ajattelu on jossain määrin patriarkaalista.

Vaikka olen itsekin koti, uskonto ja isänmaa -ajattelijana jonkinasteinen perinteiden vaalija, yhteiskunnallisessa elämässä torjun patriarkaalisuuden. Yhteiskunta ei ole seurakunta, ei edes kristinuskoenemmistöisessä maassa (mikäli esimerkiksi Suomea enää voi sellaiseksi luonnehtia). 

Yhteiskunnassa kannatan kyky- ja ansioperustaista valintaa johtotehtäviin ja valta-asemiin. Näin ollen torjun sukupuoliperustaisen valinnan niin patriarkaalisuuden kuin esimerkiksi naiskiintiöidenkin osalta.

Yhteiskunnassa vallitkoon siis kykyperustainen valinta. Ja seurakunnassa toteutukoon se mikä Raamatussa opetetaan eli sekä sukupuoliperustainen että kykyperustainen valinta; pelkkä miessukupuolihan ei tietenkään riitä, vaan Raamatun mukaan paimenen ja opettajan virkaan valittavan miehen tulee täyttää pitkä ja melko vaativa lista sopivia kykyjä ja ominaisuuksia. Raamatun opetus seurakunnan johtotehtävistä ohjaa siis sekä patriarkaalisuuteen että kykyperustaisuuteen: kyvykäs henkilö valitaan miesten joukosta.

  Eikö minua naisena yhtään närkästytä Raamatun opetus, jonka mukaan oman sukupuoleni edustajia ei kelpuuteta seurakunnan johto- ja opetustehtäviin? Siis vaikka en itse ole koskaan ollut kiinnostunut minkäänlaisista johto- ja esiintymistehtävistä ujon luonteeni takia, niin eikö se ole nyppinyt edes periaatteen tasolla?

Uskonelämäni alkuvuosina aihe kiinnosti minua sen verran, että tutkin sitä Raamatun äärellä sekä kuuntelin aihetta koskien paljon raamatunopetusta ja erilaisia näkemyksiä, miksi asia on niin kuin on. 

Alkuvuosien ehkä lievän periaatetason närkästyksen jälkeen minun on ollut helppo hyväksyä Raamatun opetus tältäkin osin. Syynä on Jeesus. Raamatun mukaan seurakunnan pää, Hän joka on kaiken yläpuolella, on Jeesus Kristus. Jos ja kun itse Jeesus on johtajien johtaja ja paimenien Paimen, niin en voi tällaista kokonaisuutta vastustaa. Apostoli kirjoittaa Jeesuksesta:

"Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi." (Ef. 1:22-23)

Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimiseksi on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Yritän elää kuin Joosef, osa 2

  Vuoden alussa kerroin uudenvuodenlupauksestani, että yritän elää kuin Joosef. Nyt kesällä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta.

  Miksi juuri Joosef on minulle niin erityinen uskon esikuva? Millaisia oivalluksia olen saanut Joosefin kertomuksen äärellä?

Miksi Joosef?

  Nyt kun vuosi on edennyt reiluun puoleenväliin olen palannut miettimään uudenvuodenlupaustani, että eläisin kuin Vanhan Testamentin Joosef. Joosef on minulle erityisen tärkeä siksi, että tutustuessani häneen sain aikoinani kunnon opetuksen liittyen vaikeuksiin ja elämään uskovaisena. 

Mielikuvani Joosefista oli se että hän kuului Raamatun onnekkaisiin: hän vain liiti läpi elämän kevyin askelin, ja kaikki aina lopulta koitui hänen parhaakseen.

Kuva: Pixabay / Sanna

Verrattuna vaikka Jobiin, Daavidiin, Jeremiaan ja moniin muihin Raamatun ihmisiin, myös esimerkiksi isäänsä Jaakobiin, Joosef vaikutti Jumalan kultapojalta, jolla kaikki aina meni nappiin. Tätä mielikuvaa toki vahvisti se, että Joosefin kertomuksessa sanotaan ihan suoraan pariinkin otteeseen: "Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

Mutta erään kerran Joosefin kertomusta lukiessani tajusin hämmentyneenä, että hänellähän oli ihan hirveästi vaikeuksia, sydäntä särkeviä menetyksiä ja traagisia tapahtumia elämässään. Ja nekin kerrotaan kaikki suoraan. 

Sitä paitsi minähän olin aina tiennyt ne – melkein kaikkihan tietävät, että Joosef oli se jonka omat veljet kateuksissaan möivät orjaksi Egyptiin ja joka heitettiin syyttömänä vankilaan ja joka joutui elämään vieraan kansan keskellä niin kauan että oli ehtinyt tulla muukalaiseksi omille veljilleenkin kun jälleennäkemisen hetki viimein koitti. Jumala ei todellakaan säästänyt Joosefiakaan rajuilta vaikeuksilta!

Raamattu siis antaa Joosefista mielenkiintoisen todistuksen: hän oli kovia kokenut mies jolla aina oli onni mukanaan.

Joosef on esimerkki uskovaisesta joka elää olosuhteiden yläpuolella. Olen Raamatussa kerrotun perusteella edelleen sitä mieltä, että Joosef liiti läpi elämänsä kevein askelin. Hänen elämänsä oli rankka, mutta Herran läsnäolo kohotti häntä ja kevensi kulkua. Joosef luotti lujasti Jumalaan ja Jumalan suuren suunnitelman toteutumiseen omalla kohdallaan, ja sen takia hän pystyi elämään ajallisten olosuhteidensa yläpuolella.

  Olen itse tosi herkkä ja helposti hätääntyvä. Sen takia olen valinnut nimenomaan Joosefin erityiseksi uskon esikuvakseni. Tarvitsen Jumalaa ylläpitämään luottamustani siihen että elämä kantaa.

Tänä kesänä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta. Liian innokkaan porrastreenin seurauksena polviini tuli rasitusvamma joka alkoi oireilla kesäkuun lopussa, ja nyt heinäkuun olen joutunut viettämään neljän seinän sisällä polvia lepuuttaen. Sentään sää on suosinut! Vilpoisten ilmojen ansiosta ei ole tarvinnut läkähtyä kun katselen kesää ikkunan läpi.

Joosefin profeetallinen uninäky – kristityille annettu lupaus

  Sittemmin olen saanut toisenkin oivalluksen liittyen Joosefiin uskon esikuvana. 

Vanhan Testamentin ihmisten aikaan ei tietenkään vielä ollut Raamattua. Siihen aikaan uskovaiset, kuten Abraham, Iisak ja Jaakob sekä Joosef, saivat tietää Jumalan tahdosta eri tavoin: jotkut kuulivat Jumalan äänen, joillekuille enkelit tulivat tuomaan sanaa, joillekuille Jumala antoi uninäkyjä johdatukseksi... Joosef on tunnettu tuosta viimeksi mainitusta. Hän näki jo nuorukaisena profeetallisia unia, mm. sellaisen, jossa hänen veljiensä viljalyhteet kumarsivat hänen lyhdettään pellolla.

Omituinen uni. Jopa vähän ylimieliseltä kuulostava. Ei ihme että veljet ottivat itseensä kun Joosef innostuneena selitti suurta untaan heille. 

Mutta Joosefiin itseensä uni vaikutti juuri oikealla tavalla. Hän ei unohtanut untaan. Hän vaistosi että sillä on profeetallinen merkitys. Hän uskoi että jollain tavalla uni vielä tulee toteutumaan; hirvittävien vaikeuksien keskellä hän uskoi että kaikki vielä koituu hänen ja hänen perheensä parhaaksi. Ja kun veljet vuosikymmeniä myöhemmin Egyptissä kumartuivat korkeaan asemaan nousseen Joosefin eteen tietämättä kuka tämä oli, Joosef muisti unensa...

Meillä nykyajan uskovaisilla on enemmän kuin uninäky – meillä on Raamattu!

  Jos ja kun haluamme elää kuin Joosef, lujasti Jumalaan luottaen ja niin kevein askelin kuin mahdollista, ajallisten olosuhteidemme yläpuolella, meidän tarvitsee vain muistaa Raamatun lupaukset, jotka Jumala on antanut meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen.

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." (Room. 8:28)

Välineellisen järjenkäytön ylivalta ja viisauden väheksyminen

   Elämme välineellisen järjenkäytön valtakautta. Ei ihme että ajan henki on niin kylmäkiskoinen.

  Satoja vuosia sitten, pimeäksi haukutulla keskiajalla, järjen valo loisti kirkkaana Euroopassa. Viisaat filosofi-papit pohtivat suuria kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja Jumalasta.

Välineellisen järjenkäytön valtakausi

  Muistan kun 2000-luvun alussa tv:n keskusteluohjelmissa kritisoitiin nykykulttuurin tehokkuusvaatimusta, jatkuvan talouskasvun tavoitetta, ahneutta ja kaikki mulle heti nyt -ajattelua. Elettiin Nokian menestyksen ja it-buumin aikaa sekä taloudellista nousukautta. Katselin niihin aikoihin paljon keskusteluohjelmia, ja nämä teemat olivat valtavan yleisiä. Ihan viikoittain joku filosofian, sosiologian tai kulttuurin ja taiteen asiantuntija oli tällaista kritiikkiä esittämässä. 

Kuva: Pixabay / geralt

Opiskelin siihen aikaan sivuaineenani filosofiaa ja ymmärsin, että kritisoitu ilmiö – tehokkuuteen ja loputtomaan talouskasvuun typistyvän ajattelutavan yleistyminen – kuvastaa välineellisen järjenkäytön ylivaltaa kulttuurissamme. Kärjistetysti sanottuna ihmisen järki ja voimavarat, ja oikeastaan koko ihminen itse, ovat typistyneet vaurastumisen välineiksi, ja keskiössä on raha, joka sekin on vain väline.

Ihmiset aina poliitikoista suuryritysten johtajiin ja tavallisiin työntekijöihin keskittyvät rahaan, sijoittamiseen ja kuluttamiseen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, mikä on vaurastumishalun perimmäinen tarkoitus ja, niin ollen, paljonko vaurautta on riittävästi. 

Tarkoitus määrittää sen, mikä on riittävästi, joten kun tarkoitus on kadonnut näköpiiristä, mikään ei tunnu olevan riittävästi eikä ihminen osaa lopettaa ajoissa. 

Kritiikkiä esittäneet asiantuntijat ehdottivat tilalle "arvokeskustelua" eli keskustelua arvokkaista päämääristä. Siihen, mitä nämä arvokkaat päämäärät olisivat, ja millä perusteilla, ei kuitenkaan koskaan menty syvällisesti.

  Mutta minusta välineellisen järjenkäytön ylivaltaan nykykulttuurissamme sisältyy muunkinlaisia ilmiöitä kuin talouskasvun loputon tavoittelu ja ahneus. Nimittäin esimerkiksi abortti sekä eutanasian laillistamisen vaatimus kuuluvat siihen myös. Tämä on ilmeistä: suorittamista ja vaurastumista hidastavista asioista, kuten ei-toivotuista ihmisenaluista, halutaan eroon tehokkaasti, helposti ja halvalla. Kärsimyksen poistamiseksi ollaan valmiita poistamaan suit sait koko kärsivä ihminen elävien kirjoista. Montaakaan ajatusta ei uhrata sellaisille asioille kuin ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus.

Eutanasiasta keskusteltiin silloin runsaasti, koska Alankomaat oli juuri säätänyt eutanasian sallivan lain ensimmäisenä EU-maana. En kuitenkaan muista, että tehokkuusajattelua kritisoineet asiantuntijat olisivat maininneet eutanasian esimerkkinä kylmäkiskoisesta ajan hengestä, saati abortin.

Viisaus korkeimpana ajattelutaitona

  Nykymaailman menoa katsellessa ei uskoisi, että satoja vuosia sitten Euroopassa järjen valo on loistanut kirkkaana. Nimittäin pimeäksi haukutulla keskiajalla mm. filosofi-papit Tuomas Akvinolainen ja Anselm Canterburylainen sekä juutalainen filosofi-rabbi Maimonides pohtivat suuria kysymyksiä Jumalasta, täydellisyydestä ja maailmankaikkeuden alkuperästä. 

Talouskasvun maksimoinnin, tehokkuuden ja mahdollisimman helpon elämän tavoittelijoiden silmissä tuollainen järjenkäyttö näyttää voimavarojen ja ajan haaskaamiselta!

Nykymaailmassa viisautta väheksytään. Jos ihmisiltä kysytään, onko viisaus tärkeää, he kyllä sanovat että juu juu, totta kai on, mutta käytännössä suurten kysymysten pohtijaa saatetaan pilkata naiiviksi hölynpölyhihhuliksi joka kuvittelee olevansa joku suuri filosofi. Viisauden vastainen asenne näkyy alussa kuvailemillani tavoilla yhteiskunnan instituutioissa, kulttuurissa ja elämänmenossa.

  Viisaus ajattelutaitona tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kokonaisvaltaiseen ajatteluun esimerkiksi merkittäviä päätöksiä tehtäessä. Viisas lainsäätäjä pohtii miten eutanasian laillistaminen vaikuttaisi ajan mittaan, siis kymmenien ja satojen vuosien kuluessa ihmiskuvaan, käsitykseemme ihmiselämän arvosta sekä suhtautumiseemme kärsimykseen (joka kuuluu aina ja erottamattomasti ihmiselämään tässä maailmassa).

Viisas päätöksentekijä ajattelee mikä on tarkoituksenmukaista, kuinka paljon on riittävästi, millaisia kauaskantoisia seurauksia valinnoilla on, mikä on oikein ja mikä väärin.

Väitän, että ihminen joka aidosti ja rohkeasti pohtii asioita tällaisilta kanteilta päätyy lopulta suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus? mikä on hyvää hyvää ja mikä pahaa? mikä on absoluuttinen totuus? mistä maailmankaikkeus on tullut? onko j-/Jumala olemassa?

Välineellinen järjenkäyttö ei ole paha asia, vaan sekin on välttämätön ajattelutaito! Ongelmiin on päädytty, koska sille on annettu ylivalta, korkein asema. Mielestäni sen kuuluu olla ajattelutaitona viisauden palveluksessa.

"Sinä yksin olet Herra. 

Sinä olet tehnyt taivaan,

taivasten taivaat ja tähtien joukot,

maan ja kaiken mitä sen päällä on,

meret ja kaiken mitä niissä on.

Sinä annat kaikelle elämän.

Kumartaen rukoilevat sinua

taivaan tähtien joukot." (Neh. 9:6)

 

Voiko kristitty rukoilla "koston Jumalaa"?

  Psalmin 59 kirjoittaja kuvailee vuolaasti vihollistensa pahuutta ja esittää Jumalalle pyynnön: "Tehköön vihasi heistä lopun. Hävitä heidät!" Voiko armolliseen Jumalaan uskova kristitty rukoilla tällä tavoin?

  On ainakin kolme asiaa joiden vuoksi tällaisetkin psalmit ovat tärkeitä.

Pyyntöjä "koston Jumalalle"

  Rukoilen lähes päivittäin Raamatun psalmien sanoin. Laitan ääniraamatun pyörimään ja tavallaan rukoilen psalmistan kanssa yhdessä. Suurimmassa osassa psalmeja puhutaan Jumalan iäti kestävästä armosta, rakkaudesta, laupeudesta ja varjeluksesta, mutta siellä täällä on psalmeja joissa kirjoittaja pyytää "koston Jumalaa" tekemään lopun vihollisistaan.

Kuva: Unsplash / Anastasiya Badun

Psalmin 109 kirjoittaja latelee Jumalalle pyyntöjä pyhää vihaa puhkuen:

"Pane ankara syyttäjä vastustajani kimppuun,

pane armoton mies todistamaan häntä vastaan!

Kun hänen asiansa on oikeudessa,

hänet tuomittakoon syylliseksi,

hänen rukouksensakin katsottakoon pahaksi teoksi.

Vähiin jääkööt hänen elämänsä päivät,

toinen ottakoon hänen työnsä ja toimensa." (Ps. 109:6-8)

Psalmin 94 kirjoittaja ei myöskään turhia kiertele ja kaartele:

"Herra, koston Jumala,

koston Jumala, saavu jo!

Nouse, maailman tuomari,

maksa ylvästelijöille heidän tekojensa mukaan." (Ps. 94:1-2)

"Herra, meidän Jumalamme, tuhoaa heidät", kirjoittaja päättää.

Tällaisten psalmien kohdalla olen pysähtynyt miettimään voinko osallistua psalmistan pyyntöihin. Olen itse saanut Jumalalta pahat tekoni anteeksi ja saan elää Hänen armossaan. Voinko pyytää että Jumala tuhoaa jonkun toisen syntisen? Olen päätynyt siihen, että mietin rukoillessani mitä nämä psalmit kertovat meille Jumalasta. On ainakin kolme asiaa.

Oikeamielinen Jumala, ja rukous vihamiehen puolesta

  Ensinnäkin ne kertovat, että Jumala haluaa että voimme rukoillessamme olla rehellisiä. Kirjoittaja on turhautunut, vihainen, järkyttynyt, loukattu, ahdistunut. Hänen jumalaton vastustajansa on julma ja röyhkeä ja vaikuttaa pääsevän vääristä teoistaan ilman seurauksia. 

Toiseksi, psalmin kirjoittaja antaa esimerkin siitä, miten meidän kaikkien tulee toimia kun olemme joutuneet vääryyden kohteeksi: emme saa ottaa oikeutta omiin käsiimme, vaan meidän tulee antaa Jumalan näyttää vihansa. Vaikka olisimme kuinka kuohuksissamme ja syvästi loukattuja, meidän tulee hillitä itsemme ja antaa asiamme Jumalan ratkaistavaksi. Myös Uusi Testamentti puhuu "koston Jumalasta":

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: »Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan» – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

Suomen kielen sana kosto tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. Uudessa Testamentissakin, jonka keskiössä on Jumalan suuri armo ja anteeksianto jonka Hän lähetti meille Pojassaan Jeesuksessa, muistutetaan että Jumala yhä näkee vääryydet ja haluaa käsitellä ne. Meidän ei tarvitse kantaa kaunoja. Emme saa kantaa kaunoja. Jumala haluaa että annamme taakkamme Hänelle.

Kolmanneksi, ne kuvailevat Jumalan oikeamielisyyttä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän ikinä tule hyväksymään pahuutta, ja kirjoittaja, joka tuntee vanhurskaan Jumalan, tietää sen. Psalmin 109 kirjoittaja kertoo väärintekijästä esim. seuraavaa: "Hän vainosi köyhää ja avutonta, ajoi murtuneen ihmisen kuolemaan." Kuulostaa ihan hirveältä, suorastaan sadistiselta tyypiltä! 

Kirjoittaja ilmaisee luottavansa siihen, etteivät pahat teot jää Jumalalta näkemättä ja tuomitsematta. Kuten psalmin 94 kirjoittaja sanoo:

"Hän, joka on luonut korvan –

hänkö ei kuule?

Hän, joka on tehnyt silmän –

hänkö ei näe?" (Ps. 94:9)

Paha saa palkkansa ellei hän käänny Jumalan puoleen ja tee parannusta. Kristitylle sopiva rukous onkin, että Jumala vetäisi pahantekijän synnintuntoon ja parannukseen. 

Suvivirsikohun synnyttämiä ajatuksia

 Kristillisen kulttuurin mukanaolo peruskouluissa tarjoaa lapsille katsomuksellisia matkaeväitä elämään.

 Mielestäni hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät salli lastensa altistua vaikkapa koulun juhlissa veisatuille virsille, saattavat tehdä heille karhunpalveluksen. 

Suvivirsi ja Jumala loi auringon, kuun

 

 Meidän ala-asteella kaakkoissuomalaisessa pikkukaupungissa 1980-luvulla ei ollut varsinaista koulun kevätjuhlaa. Ei siis mitään oppilaiden esityksiä ja opettajien puheita juhlavaksi koristellussa liikuntasalissa. Kevätjuhlaamme kuului vain koululaisten jumalanpalvelus kirkossa minkä jälkeen palattiin koululle todistusten ja jäätelötuuttien jakoon. Vanhemmat saivat tulla tilaisuuksiin mukaan.

Kuva: Pixabay / couleur

Kirkon virsitaululla näkyi aina kahden vakiovirren numerot: 571 1-3 sekä 135. Eli Suvivirren ensimmäiset kolme säkeistöä sekä virsi Jumala loi auringon, kuun. 

Vielä nytkin näiden virsien kuuleminen loihtii mieleeni elävät muistikuvat noista toukokuisista aamupäivistä: kokoontuminen koulun pihalle hienoissa vaatteissa, kävelymatka keskuskirkolle luokittain jonoissa, kukkivien syreenipensaiden tuoksu, se miten aamuauringon säteet välkehtivät kirkon isosta ikkunasta, myöhemmin jännittävä todistusten jako ja Valion lakkajäätelötuutin maku kielellä...

  Hiljattain tajusin että molemmat virret ovat säkeistö säkeistöltä kasvavasti tunnustuksellisia. Suvivirren ensimmäisessä säkeistössä ei edes mainita Jumalaa. Siinä kuvaillaan eloon heräävää ihanaa luontoa. Toisessa säkeistössä kerrotaan kuinka luonto muistuttaa Jumalasta, Luojastaan. Kolmannessa puhutaan jo siitä miten meidän jokaisen sopii kiittää Luojaamme.

Mutta Suvivirressä on vielä kolme säkeistöä lisää, joita ainakaan meidän kevätjuhlassa ei laulettu. Niissä siirrytään jo rajuun tunnustuksellisuuteen. Esimerkiksi neljäs säkeistö kuuluu näin:

"Oi Jeesus Kristus jalo / ja kirkas paisteemme, / sä sydäntemme valo, / ain asu luonamme. / Sun rakkautes liekki / sytytä rintaamme, / luo meihin uusi mieli, / pois poista murheemme."

  Toinen kevätjuhlapäivän vakiovirsi oli meillä Jumala loi auringon, kuun. Sekin on etenevästi tunnustuksellinen, tosin kolmisäkeistöisenä virtenä siinä mennään nopeasti kristinuskon ytimeen: ensimmäisessä puhutaan Jumalasta Luojana, mutta jo toisessa kerrotaan Jeesuksesta, joka "kuolemallaan elämän toi".

Matkaeväitä elämään

  Mielikuvat joita esimerkiksi virsi 135 lapsena minussa synnytti olivat maailmankuvallisesti huikeita. Säkeissä esitettiin väitteitä maailmankaikkeuden synnystä: "Jumala loi auringon, kuun / ja järvet ja puut, ihmiset myös..." Ymmärsin jo silloin lapsena että ne ovat väitteitä ja että kaikki eivät usko niin. Minuun ne vetosivat, mutta muistan miten jotkut koulutoverit haukkuivat sanoja tyhmiksi. 

Tämä rajun tunnustuksellinen virsi ei aivopessyt minuakaan hihhuliksi. Olin itse asiassa nuorena aikuisena vielä katsomuksellisesti hyvin avarasti pohdiskeleva. Tutkin monipuolisesti erilaisia uskontoja ja filosofioita. Vasta kolmekymppisenä tulin uskoon, ja koulun juhlien kristilliset perinteet olivat vain yksi vaikuttava tekijä katsomuksellisella polullani.

Mutta sain virsistä, joille lapsena altistuin, paljon muutakin.

Kun minua koulukiusattiin, sain lohtua ja turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ehkä on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja auttaa hädässä olevia. Nämä ajatukset olivat aavistuksenomaisia ja tunteellisia, mutta ne auttoivat pahimpien hetkien yli...

Kun tunsin olevani huono ja epäonnistunut, saatoin ajatella, että ehkä on olemassa Jumala, joka on luonut minutkin, ja että minulla on siten ihmisten mielipiteistä riippumaton tarkoitus olla olemassa ja että olen yhtä arvokas kuin muutkin...

  Minulla on teoria: monilla sellaisillakin ihmisillä, joista ei koskaan ole tullut uskovaisia, on ollut tiedostamattomana olemassa tämä kristillisen kulttuurin punoma sisäinen turvaverkko, joka luo perusturvallisuuden tunnetta elämään. Mutta koska he eivät tiedosta sitä, he pitävät sitä selviönä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että he eivät taistele sen puolesta, että heidän lapsensakin saisivat sen. Saattavat jopa hyvää tarkoittaen ja katsomusten tasa-arvon nimissä osallistua taisteluun kristillistä kulttuuriperintöä vastaan.

En tiedä onko teoriani oikea, mutta toivon että tällainenkin näkökulma huomioitaisiin Suvivirsi-kiistassa ja vastaavissa keskusteluissa. Niin paljon hyvää olen itse saanut peruskoulun kristillisistä perinteistä.