On vain yksi oikea tapa tulkita Raamattua

  Kuka päättää miten Raamattua kuuluu ymmärtää?

  Onko Raamattu oikeasti niin vaikeatulkintainen kuin väitetään?

Kirjailijan tarkoitus vai lukijan oma kokemus?

  Opiskellessani kirjallisuutta muutama vuosikymmen sitten yliopistossa yksi peruskysymyksistä koski kirjallisen teoksen tulkinnan painopistettä: pitäisikö suurin painoarvo antaa 1. teoksen tekijälle ja sen selvittämiselle mitä hän on tarkoittanut kertoa vai 2. itse teokselle ja sen rakenteellisille ja tyylillisille ominaisuuksille vaiko 3. vastaanottajalle eli lukijalle ja vaikutelmille joita teos hänessä synnyttää?

Kuva: Pixabay / Julian Hacker

Runoudesta kiinnostuneena kolmas vaihtoehto tuntui minusta tärkeimmältä. Minua kiinnosti siis eniten reseptioestetiikka eli vastaanottokokemuksen tutkiminen. Ei ole mitään järkeä yrittää selvittää runoilijan tarkoitusta ja hänen sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimiaan teoksen luomisessa, koska runous tyypillisesti on tarkoituksellisen monimerkityksistä, hämärää, korkealentoista, katkelmallista ja tuokiokuvamaista, jopa tajunnanvirtamaista. Runoilija itsekään tuskin tietää kauhean tarkasti mitä hän on yrittänyt säkeillään sanoa!

Vaikka vastaanottokokemusta tutkitaan tiukasti teoksen viitekehyksessä, eri vastaanottajien eli lukijoiden tulkinnat yhdestä ja samasta teoksesta saattavat erota toisistaan melkoisesti.

Jos tutkittavana onkin vaikka omaelämäkertateos, tilanne on toinen. Silloin tekijä ihmisenä ja tekijän tarkoituksen selvittäminen on ainoa oikea lähtökohta. Mitä kirjailija haluaa kertoa itsestään? Samoin on tietokirjallisuuden laita, jossa kirjailijan on suorastaan ensisijaisen tärkeää ilmaista tarkoituksensa mahdollisimman selvästi. Tiedon jakaminen on tietokirjan tärkein tehtävä. Vastaanottaja tarttuu teokseen saadakseen tietoa, jota kirjailija on tarkoittanut jakaa. Tietokirjan kohdalla lukijoiden ymmärrys siitä mitä kirjassa sanotaan on yhteneväinen. Jotain olisi pahasti pielessä jos eri lukijat päätyisivät kovin erilaisiin tulkintoihin vaikka keittokirjasta!

  Yksi ihanimmista asioista uskovaiseksi tulossani oli Raamatun lukijaksi tuleminen. Vaikka Raamattu on monin paikoin hyvin runollinen kirjakokoelma, se on ensisijaisesti kristinuskon, joka on ilmoitususkonto, pyhä kirja. Raamatun ovat kirjoittaneet uskovaiset ihmiset Jumalan Pyhän Hengen innoittamana ja ohjaamana. Koska Raamattu on Jumalan ilmoitusta ihmisille, sen perimmäisenä tekijänä on pidettävä Jumalaa. 

Raamatun kohdalla ilmoittajan eli Jumalan tarkoituksen selvittäminen ja ymmärtäminen on ainoa oikea lähtökohta lukemiselle.

Selkeämpi kuin moni kuvittelee

  Väitän että Raamattu on paljon selkeämpi ja helpompi ymmärtää kuin yleisesti luullaan. Sehän olisikin omituista jos Jumala olisi antanut Raamatun muodostua monimerkityksiseksi ja hämäräksi, kun Hänen tarkoituksensa oli ilmoittaa ihmisille itsensä ja tahtonsa.

Raamattua hämäräksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi väittävät tapaavat perustella väitettään sillä että uskovaisetkin keskenään riitelevät siitä miten Raamattua oikeasti pitää tulkita. Tämä on mielestäni räikeä olkinukke-argumentointivirhe. Todellisuudessa uskovaisten kesken vallitsee laajasti hyvin yhtenäinen ymmärrys siitä mitä Raamatussa sanotaan ja opetetaan. On joitain harvoja kiistakysymyksiä, kuten oppi Jumalan ennaltamääräämisestä. Sanalla uskovainen viittaan niihin kristittyihin jotka kunnioittavat Raamattua erehtymättömänä Jumalan kirjoitettuna sanana. 

Minusta vaikuttaa että Raamattua vaikeatulkintaiseksi väittävien ongelmana on pikemminkin se etteivät he halua hyväksyä sitä mitä siellä lukee! 

  Olen kuullut englanninkielisen sanonnan joka sopii Raamatun ymmärtämisen perusperiaatteeksi: "If the Scripture makes plain sense, seek no other sense, lest you make nonsense." Eli jos raamatunkohta on sellaisenaan ymmärrettävä, älä etsi muuta merkitystä, jotta et päätyisi tekemään hölynpölytulkintoja.

  Jos palaan vielä alussa mainitsemaani kysymykseen kirjallisuuden tulkinnan oikeasta lähtökohdasta, siis että onko se 1. tekijän tarkoituksen selvittäminen, 2. teos ja sen teksti sinänsä vaiko 3. kunkin lukijan oma kokemus, niin Raamatun osalta kohdat 1. ja 2. ovat nähdäkseni molemmat oikeita lähtökohtia. Raamatun teksti sinänsä puhuu puolestaan. Jeesus on Jumalan Sana lihaksi tulleena, kun taas Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Jeesuksen persoona löytyy Raamatusta kirjallisessa muodossa!

"Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään." (2. Tim. 3:16)

Tavallisia ihmisiä

  Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa, että kenen tahansa meistä.

  Jopa itse Jeesus maailmassa ollessaan oli aikalaistensa silmissä yllättävän, suorastaan epäilyttävän tavallinen.

Tuulitakkimies kello neljän ruuhkassa

  Opiskeluaikoina minulla oli tapana viihdyttää itseäni katselemalla ihmisiä kun istuin iltapäivän ruuhkassa bussipysäkillä koulupäivän jälkeen. Päättelin ohikulkevien tuntemattomien ulkoisesta olemuksesta millaisia he mahtavat olla ja millaista arkea elävät. En tuijottanut vaan vaivihkaa havainnoin. 

Kuva: Pixabay / StockSnap

Jos ohi käveli vaikka hienosti pukeutunut keski-ikäinen nainen, kuvittelin että hän työskentelee ehkäpä tapahtumajärjestäjänä kulttuurialalla, hänellä on vaativa maku ja varakkaana rouvana hän on juuri matkalla Stockmannille ostamaan kalliita juustoja viikonlopun kutsuja varten. Tähän tapaan. Hieman nolottaa kertoa itsestäni tällaista, koska onhan omien ennakkoluulojensa ruokkiminen mielikuvituksella typerää ja vähän ylimielistäkin. Mutta tietystä syystä haluan kertoa tästä.

Nimittäin eräänä päivänä ihmisvilinässä käveli hyvin tavalliselta näyttävä mies tuulitakissa. Ajattelin että tuossapa on tavallinen ihminen: hän kulkee kenenkään huomaamatta tavallisissa asioissaan kello neljän ruuhkassa, tekemättä koskaan mitään huomiota herättävää. Ja juuri silloin, uskokaa tai älkää, mies pysähtyi, nosti kätensä kohti taivasta ja huusi kovaan ääneen "Kristus on noussut kuolleista!" Sitten hän jatkoi matkaansa. Ihmiset ympärillä vilkaisivat miestä, ja itse katsoin häntä hämmästyneenä. Sainpahan nenilleni, ajattelin. 

Nyt jälkeenpäin uskovaiseksi tultuani olen miettinyt että ehkä Jumala johdatti minut todistamaan tapahtumaa ja sen kautta omaa ennakkoluuloisuuttani. Ennakkoluuloihimme ja kokemuksiimme tavanomaisuudesta perustuvat luokittelut ovat tämän maailman juttu. Jumalan hengellinen todellisuus puolestaan toimii omalla tavallaan eivätkä siihen maailman luokittelut päde.

Lisäksi tapahtuma saa minut ajattelemaan sitä Raamatun opetusta, että Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta, mikä tarkoittaa että kenen tahansa meistä. Nyt olen itsekin uskovainen tuulitakkinainen. Meidän ei tarvitse olla erityisiä, silmää tekeviä, vaikutusvaltaisia tyyppejä tullaksemme kutsutuiksi Jumalan omiksi ja Hänen evankeliuminsa julistajiksi. 

"Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor.4:7)

Epäilyttävän tavallinen

  Jopa itse Jeesus, joka Jumalan Poikana sentään oikeasti oli ja on erityinen muiden ihmisten joukossa, oli kuitenkin yllättävän tavallinen aikalaistensa silmissä. Tavallisuus oli yksi syy miksi ihmiset suhtautuivat Jeesukseen epäilevästi.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan kuinka Jeesuksen julkisen toiminnan alkupuolella Hänen ihmeelliset puheensa herättivät ihmisissä ärtymystä. "Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän", Jeesus oli sanonut, sekä "Minä olen elämän leipä."

Ihmisissä herätti ärtymystä nimenomaan se, että näin ihmeellisiä asioita itsestään puhuva Jeesus oli ihminen, kuten he itsekin, ja kaiken lisäksi samalta paikkakunnalta, minkä vuoksi he tiesivät Hänen vanhempansa. "Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?" (Joh. 6:42)

Kun tavalliset ihmiset alkoivatkin kuunnella Jeesusta, vaikutusvaltaisessa asemassa olevat uskonnolliset johtajat eli ylipapit ja fariseukset raivostuivat "rahvaan ymmärtämättömyydestä". 

  Mutta tavallisesta ihmisyydestään huolimatta Jeesuksessa tunnistettiin olevan jotain ainutlaatuista. Jeesusta ensimmäisen kerran pidättämään lähetetyt miehet palasivat tyhjin käsin ja totesivat: "Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän." (Joh. 7:46) Ja ihmiset jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen opetusta Kapernaumin kaupungissa sapattina "olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan, sillä hän puhui niin kuin puhuu se, jolla on valta." (Luuk. 4:31-32)

Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.

Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.

Kuva: Pixabay / Harald Matern

Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä. Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.

Kuva: Pixabay / Erez Krukower

Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen, joksi Luoja on hänet luonut.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 

Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)

Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.

"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)

Uuden vuoden lupaukseni: Yritän elää kuin Joosef

  Kun ajallisen elämän huolet uhkaavat täyttää mieleni, yritän vakaasti luottaa Herraan niin kuin Vanhan Testamentin Joosef. 

  Olen laatinut itselleni "joosefmaisia" periaatteita joita pyrin soveltamaan elämässäni tänä vuonna (ja toivottavasti siitä eteenpäinkin).

Otan vaikeudet tilaisuuksina

 

"Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

  Kaikista Raamatun uskon esikuvista Vanhan Testamentin Joosef innoittaa minua eniten. Joosefin kertomus löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, luvuista 37 ja 39-50.

Kuva: Pixabay / Achim Ruhnau

  Millaisena uskon esikuvana näen tämän Jaakobin ja Raakelin pojan, "uniennäkijän", jonka kateelliset veljet möivät orjana Egyptiin, mutta joka nousi lopulta faraon korkeaksi käskynhaltijaksi?

Joosef otti vaikeat olosuhteet ja karmeat vääryydet, joiden uhriksi hän joutui, tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antautua Hänen suunnitelmiensa toteutumisen välineeksi. Hän halusi olla hyvänä todistuksena isiensä uskosta vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa. Hän käytti Jumalalta saamiaan lahjoja ja kiitosta saadessaan antoi kunnian Jumalalle.

  On lukemattomia tapoja käyttää vaikeuksia tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antaa Hänestä ja kristinuskosta hyvä todistus ympärillä oleville ihmisille. 

Esimerkiksi sairastunut uskovainen voi entistäkin lujemmin turvautua armolliseen Jumalaan ja olla muille todistuksena siitä, että Hän on ylistyksen arvoinen niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Jobin kertomuksesta tiedämme, että tuollainen todistus on Jumalan mielen mukainen. Emme usko Jumalaan siksi että saisimme Häneltä onnellisuutta tai helpon elämän, vaan Hänen itsensä takia.

Yksinäisyydestä kärsivä tai vastoin tahtoaan sinkkuna elävä uskovainen voi omistaa aikansa Raamatun tutkimiselle, rukoilemiselle, Jumalan kanssa lähentymiselle. En tarkoita että yksinäisyys tai omien toiveiden vastainen sinkkuus tulisi hyväksyä lopullisena elämäntienä eikä se useimmissa tapauksissa sellainen olekaan. Mutta elämänvaiheen voi ottaa tilaisuutena omistautua Jumalalle entistä kokonaisvaltaisemmin arjessa.

En kanna turhia taakkoja

  Joosef ei kantanut turhia taakkoja eli ei vaikuttanut liiemmin murehtivan asioita, menneitä tai tulevia, jotka ovat yksin Kaikkivaltiaan käsissä. Joosefin elämässä oli suuria vaikeuksia ja raskaita menetyksiä, mutta hän kulki niin kevein askelin kuin mahdollista. 

Joosef ei vastustanut ja osoittanut mieltään niitä kamalia asioita vastaan joita Jumala hänelle salli. Hän ei katkeroitunut. Ainakaan mitään sellaista ei kerrota Raamatussa. Nöyrtyminen ja hyväksyminen on helpompi tapa elää. 

Joosefin kertomus on ihmeellinen: hänen nuorukaisena näkemänsä enneunet toteutuivat traagisten tapahtumien kautta tavalla joka muutti kokonaisten kansakuntien kohtalon. Mutta jos olisimme tavanneet Joosefin vaikka siinä vaiheessa kun hänet orjana tultiin hakemaan Potifarin talosta syyttömänä vankilaan, tuskin olisimme nähneet siinä mitään innoittavaa. 

Joosef itse ei ollut unohtanut unta jonka näki ja joka vaiheessa uskoi kärsivällisesti siihen että kaikella hänen elämässään on Jumalan säätämä tarkoitus. Kuten aiemmin sanoin, hän antautui Jumalan suuren suunnitelman toteutumisen välineeksi.

  Joosef luopui turhista taakoista antamalla anteeksi. Hän ei kantanut kaunaa veljiään kohtaan, vaikka nämä olivat myyneet hänet orjaksi kauas kotoa. Joosef lohduttaa katuvaisia veljiään sanomalla: "Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

  Joten toinen Joosefilta oppimani periaate on, että kun luottaa Jumalan viisaaseen suunnitelmaan ja hyvään tarkoitukseen vaikeuksienkin keskellä, ei tarvitse murehtimalla lisätä taakkaansa.

Haluan elää kevyesti niin kuin Joosef. Hyväksyn tapahtumat jotka ovat yksin Jumalan käsissä, annan anteeksi nopeasti, tunnustan omat syntini ja pyydän anteeksi nopeasti. Vien kaikki huoleni Jumalalle ja otan vastaan Hänen anteeksiantonsa Jeesuksen nimessä.

Ruokin uskoani luottamalla Jumalaan

  Usko on lahja Jumalalta. Joosefkaan ei itse ollut pumpannut itseensä voimallista uskoa. On kuitenkin ilmeistä, että hän ruokki sitä mm. edellä luettelemillani tavoilla. Hänen uskonsa vahvistui, mikä puolestaan lujitti entisestään hänen haluaan elää Jumalan kunniaksi... 

Kuva: Pixabay / valentin hintikka

Onhan ihan yleisesti tiedetty tosiasia, että Jumalaan luottaminen kaikissa elämän tilanteissa vahvistaa uskoamme ja syventää suhdettamme Jumalan kanssa. Niinhän avioliittokin kuulemma lujittuu kun puolisot vuosikymmenien varrella käyvät yhdessä läpi hyviä ja huonoja aikoja eivätkä eroa kriisien myötä.

Joosefin tavoin aion ruokkia uskoani luottamalla Jumalaan, mitä tapahtuukin. Ei siis näin: "Luotan Jumalaan että Hän huolehtii ettei minulle tapahdu pahoja asioita", vaan näin: "Luotan että Jumala huolehtii minusta, tapahtuipa minulle mitä vain".

  Kun ajattelen että yrittäisin elää kuin Joosef, saan innoitusta ja voimaa kohdata kaiken mitä alkanut vuosi tuokin mukanaan. Minusta tuntuu suorastaan että olen Jumalan ansiosta jo selviytynyt tulevistakin vaikeuksista! 

Mistä joulutunnelma syntyy?

  Tavoittelen joulutunnelmaa toistamalla lapsuuden kotini jouluperinteitä.

  Lapsena joulun aika oli yhtä juhlaa, taianomaista ja ihmeellistä. Eikä se johtunut lahjoista ja makeisista...

Aineellisesti runsas adventtiaikani

  Katsoin hiljattain haastattelun jossa kerrottiin adventtiajan kristillisistä perinteistä. Kuulemma monissa kirkoissa, mm. ortodoksisessa ja myös evankelis-luterilaisessa, on perinteisesti vietetty paastoa ennen joulua. Alkoi hymyilyttää ja vähän nolostuttaakin, kun ajattelin omia adventtiajan joulupuuhiani.

Kuva: Pixabay / Frauke Riether

Itsenäisyyspäivää seuranneesta sunnuntaista eli toisesta adventista lähtien joulukuuni on ollut yhtä juhlaa. Olen paistanut joulutorttuja ja useampia kakkuja, ja myös syönyt niitä glögin kanssa. Olen nauttinut joulukuusen ja kynttelikköjen luomasta tunnelmallisesta valaistuksesta ja viihdyttänyt itseäni jouluelokuvilla ja -kirjoilla. Hartaiden jouluvirsien lisäksi kotonani ovat soineet myös iloiset tonttuklassikot kuten Tonttujen jouluparaati ja Tip-tap tip-tap...

Silti väitän että tästä kaikesta aineellisesta ja maallisesta puuhastelusta huolimatta joulu, mukaan lukien adventtiaika, on minulle syvästi kristillistä.

En koe että minun pitäisi perustella tätä kenellekään, mutta haluan kirjoittaa aiheesta. Siinä nimittäin kietoutuvat yhteen kaksi joulun lähestyessä yleistä keskustelunaihetta: kysymys joulun todellisesta merkityksestä sekä joulutunnelman etsiminen. Ihmiset kertovat kaipaavansa joulutunnelmaa, sitä, että "tuntuu joululta". 

  Minulle joulutunnelma tulee ensinnäkin siitä että teen asioita joita lapsuudenkotini jouluihin kuului. Siihen tarvitsen aineellisia juttuja palauttamaan muistoja aistimusten kautta: jouluisia tuoksuja, makuja, ääniä...

Tänä vuonna maalasin itse tavallisesta kynttilästä sellaisen adventtikynttilän jollainen meillä oli 1980-luvulla, kun niitä ei ymmärrettävästi enää ole kaupoissa. Saman sävyisen värivalosarjan, joka meillä oli lastenhuoneen ikkunassa, olen laittanut lasimaljakkoon luomaan nostalgista hehkua.

Joulun alla äitini leipoi yleensä esimerkiksi kookoskakun, toscakakun tai taatelikakun sekä paistoi joulutorttuja, ja koska meillä ei muuten juuri leivottu, ihana leivonnaisten tuoksu kuului nimenomaan joulun aikaan. Siksi olen nytkin leiponut noita samoja herkkuja. Hyasintin, voimakkaasti tuoksuvan sinisen, ostin heti kun niitä tuli myyntiin. Isoäitimme kotona oli aina hyasintteja kun kävimme jouluna kylässä, joten tuoksu kuuluu jouluun ehdottomasti.

Jo marraskuussa aloin laatia itselleni soittolistaa niistä joululauluista joita lapsuudenkodissani kuunneltiin, ja meillä kuunneltiin sekä kristillisiä jouluvirsiä että tonttulauluja.

  Lapsuudenkotini perinteet ovat siis aineellisen joulupuuhasteluni taustalla. Entä miten kristillisyys tähän liittyy?

Lapsen aulis usko

  Sanotaan, että joulu on lasten juhla. Omalla kohdallani allekirjoitan väitteen. Minusta joulu on kirjaimellisten lasten, mutta myös meissä aikuisissa olevien sisäisten lasten juhla. Keskusteluissa joissa haikaillaan kadonnutta joulutunnelmaa moni kertoo kaipaavansa juuri sitä lapsena koettua. 

Nyt aikuisena edes aavistus siitä riittäisi. Lapsena joulu oli ihmeellinen, taianomainen. Se oli minusta ihanampi, jännittävämpi ja onnellisempi kuin mikään muu päivä. Jouluna kaikki oli hyvin. Olin onnellinen.

  En rakastanut joulua lahjojen ja herkkujen takia. Sehän on monien aikuisten virhekäsitys lapsista, ja sen seurauksena lapset hukutetaan leluihin ja makeisiin. Mutta lahjoja, herkkuja, kauniiksi koristeltu koti ja muita jännittäviä ja hauskoja aineellisia juttujahan on esimerkiksi synttärijuhlissakin, ja silti ainakaan minulle synttärit eivät olleet mitään joulun rinnalla. Niissä ei ollut sitä ihmeellisen ihanaa juhlan tunnelmaa. 

Eivätkä joulun taianomaisuutta loihtineet esiin myöskään tarinat ikkunoista kurkkivista tontuista ja Korvatunturilta lahjoja tuovasta joulupukista. Olivathan ne hauskoja, mutta ymmärsin että joulupukkijutut olivat leikkiä.

Kuva: Pixabay / falco

Jouluun liittyi jotain sellaista yliluonnollista, joka oli totta – siis yliluonnollisuutta, johon aikuisetkin uskoivat! Siitä kerrottiin koulun uskontotunnilla ja hartaissa virsissä joita opettajatkin vakavina veisasivat kuusijuhlassa. Hieman siitä puhuttiin meillä kotonakin sekä joulurauhan julistuksessa jota keräännyttiin kuuntelemaan tv:stä aattona.

Sain kuulla että todelliselta merkitykseltään joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, ja lapsen uskossa vastaanotin sanoman auliisti. Joulupukkijutut himmenivät ihmeellisyydessä jouluevankeliumin yliluonnollisen sanoman rinnalla: Betlehemin tähden... enkeleiden... Jeesus-lapsen jonka ansiosta kaikki tulee päättymään onnellisesti. 

Joulun makeiset ja lahjapaketitkin tuntuivat erityisiltä kristillisen sanoman vuoksi, vaikken sitä lapsena ehkä osannut mielessäni eritellä saati pukea sanoiksi. Ilman sitä joulu olisi tuntunut vain tavallisilta kekkereiltä muiden joukossa.

  Lapsuudenkotini jouluperinteet, niiden herättämät rakkaat muistot sekä alun perin lapsen uskossa vastaanottamani jouluevankeliumi – näistä syntyy joulutunnelma minulle.

  Siunattua joulua kaikille!

Hoosianna, Daavidin Poika!

  Adventtiajan virsi Hoosianna oli minusta lapsena ihmeellinen, sen salaperäisiltä tuntuvat sanat ja juhlallisen riemuisa sävelkulku.

Ihmeellinen virsi

  Lempijoululauluni on adventtiajan virsi, Hoosianna. Virttä veisataan perinteen mukaan ensimmäisen adventin jumalanpalveluksessa. Minun rakkauteni virteen sai alkunsa alakoululaisena. Muistaakseni kuulin sen ensimmäisen kerran kun harjoittelimme lauluja koulun joulujuhlaan, jonka ohjelmaan kuului myös joulujumalanpalvelus kirkossa. Hoosianna oli minusta ihmeellinen. Sen sanat ja sävelkulku.

Kuva: Pixabay / Ralf Ruppert

Sanat tuntuivat salaperäisiltä. Joku suuri henkilö, joka liittyy Jumalaan, on tullut ja sen myötä kaikki muuttuu hyväksi ikuisiksi ajoiksi. Olin arka ja ujo lapsi, koulukiusattukin, ja maailma tuntui minusta pelottavalta, joten virren sanoma oli ihana, huojentava. Sävelkulku oli juhlava, huikean riemullinen ja aivan eri tyyppinen kuin minkään toisen laulun jonka olin kuullut.

Ihmettelin sanoitusta: kuka tai mikä Hoosianna? kuka Daavid? kuka Daavidin Poika? mitä tarkoittaa että joku "tulee Herran nimeen"? Ja siinä se oli, se koko erikoinen laulu. Ei muita säkeistöjä, joissa sanoja olisi selitetty.

Kyllä opettaja varmaan selitti että hoosianna tulee heprean sanoista jotka tarkoittavat "auta, pelasta", ja että Daavid on kauan sitten elänyt Israelin ja Juudan kuningas, ja että Daavidin Poika tarkoittaa Jeesusta, mutta ainakin minulta selitys oli kai sitten mennyt ohi. Seurakunnan aamupäiväkerhon käyneenä olin toki jo kuullut Jeesuksesta.

  Virren sanat tulevat lähes kirjaimellisesti Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa kerrotusta tilanteesta jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin:

"Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:

– Hoosianna, Daavidin Poika!

Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!

Hoosianna korkeuksissa!" (Matt. 21:9)

Kuningas jonka kuninkuus on ikuista

  Nyt kun minulle on selvinnyt kuka tuo Daavidin Poika on, pidän ehkä jopa yliluonnollisena ihmeenä virren vaikutusta minuun lapsena. No, en tiedä onko kyse ihmeestä, mutta mielelläni ajattelen niin. Ajatukset, joita virsi synnytti minussa, vastaavat niin täysin sitä, millaisena Jeesusta kuvaillaan Raamatussa. Niin Vanhan Testamentin profetioissa kuin Uuden Testamentin evankeliumeissa.

On valtavasti jakeita ja kappaleita joihin voisin tässä kohtaa viitata, mutta mainitsen muutaman joista Hoosianna minua muistuttaa.

  Kun enkeli Gabriel kertoo neitsyt Marialle ihmeellisistä asioista mitä tälle tulee tapahtumaan, hän viittaa Jeesukseen Daavidin poikana ja kuninkaana: "Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." (Luuk. 1:31-33)

Korkeimman Poika. Ihmisluonnossaan kuningas Daavidin jälkeläinen, "Daavidin Poika". Kuningas jonka kuninkuudella ei ole loppua. 

Millainen Kuningas Jeesus on? Vanhassa Testamentissa on profeetallinen psalmi 72. Se on paitsi rukous, jossa kuningas Salomo, Daavidin poika kirjaimellisesti, rukoilee itselleen oikeamielisyyttä hallitsijana, samalla myös profetia Messiaasta Jeesuksesta.

"Sillä hän pelastaa köyhän, joka apua huutaa, kurjan ja sen, jolla ei auttajaa ole." (Ps. 72:12; käännös 1933/38) Kun joku on jo joutunut toteamaan että hänellä ei ole auttajaa tässä maailmassa, ja hän on jo menettänyt toivonsa, auttaja saapuukin. Tapahtuu jotain ihmeellistä. Auttaja tulee tähän synkkään maailmaan ja muuttaa epätoivon helpotukseksi ja riemuksi. Tällainen mielikuva minulle tuli lapsena Hoosianna-virrestä.

  Virsi sai minut tuntemaan rauhaa. Tuo ihmeellinen auttaja tuo rauhan. Jouluevankeliumissakin Vapahtajan synnyttyä taivaallinen sotajoukko julistaa rauhaa (Luuk. 2:14). Jesaja Vanhassa Testamentissa profetoi Vapahtajan syntymän ja sen että Hänen ansiostaan Daavidin valtaistuimella ja valtakunnassa "rauha on loputon". Profeetan mukaan Vapahtaja on Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:5-6).

Vaikka maailmassa tälläkin hetkellä soditaan, Jeesus on jo tuonut ikuisen rauhan. Syntimme sovittamalla Hän toi rauhan meidän ja Jumalan välille. Tällä tavalla Jeesus, Daavidin Poika, vastasi avunhuutoon hoosianna – auta, pelasta!

Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)