Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Millainen on hyvä (kansan)johtaja?

   Maailma on aikamoisessa myllerryksessä. Moni meistä seuraa lähes päivittäin valtioiden päämiesten ja -naisten edesottamuksia, lausuntoja sekä keskinäistä vuorovaikutusta.

Aloin ajatella, millaisia piirteitä Raamatussa mainitaan hyvän johtajan piirteiksi.

 

 Raamatun kaikkia hyviä johtajia yhdistää yksi asia.

Johtajaksi kasvaminen

  Raamatusta löytyy monenlaisia johtajia: sukuklaanien johtajia eli patriarkkoja, kansanjohtajia, sotilasjohtajia, tuomarijohtajia, kuninkaita ja kuningattaria, perheenpäitä, seurakunnan johtajia eli paimenia sekä erilaisissa johtaja-asemissa olevia pyhiä miehiä kuten profeettoja ja saarnaajia.

Kuva: Pixabay / Ronald Sandino

Hyvän johtajan piirteet, joita Raamatussa kuvaillaan, eivät niinkään ole luonteenpiirteitä, vaan enemmänkin asenteita, periaatteita ja taitoja, joita jokainen johtajan asemassa oleva ihminen luontaisesta temperamentistaan riippumatta voi harjoittaa. Johtajan taidoissa tulee kehittyä ja kasvaa. 

Jeesusta lukuun ottamatta kaikki johtajat Raamatussa olivat epätäydellisiä, syntisiä. Kaikilla oli heikkouksia. Silti useista heistä puhutaan hyvinä, Herralle mieluisina johtajina.

Hyvä esimerkki on Mooses, joka arasteli kansansa johtajaksi ryhtymistä, kun Herra ilmoitti valinneensa hänet tehtävään. Mooses vetosi siihen että oli huono puhuja. Hän jopa sanoi: "Minä pyydän, Herra, lähetä joku muu." (2 Moos. 4:13). Mutta Herra pysyi valinnassaan ja ehdotti että Mooseksen veli Aaron toimii puhujana hänen puolestaan. Niin tehtiin ja Mooseksesta tuli Herralle ja kansalleen omistautunut johtaja, joka johdatti kansaansa kohti maata jonka Herra oli heille antanut.

Mooses osoitti sinnikästä isänmaallisuutta ja rakkautta omaan kansaansa, vaikka he, sekä johtaja että niskuroiva kansa, kävivät läpi monenlaisia vaikeuksia ja lankeemuksia matkalla luvattuun maahansa.

  Tämänhetkisessä maailmantilanteessa kansanjohtajan isänmaallisuus ja oman kansan puolustaminen ovat äärimmäisen tärkeitä johtajan piirteitä meille kansallisvaltioiden ihmisille. Elämme maailmassa jossa sotaisat suurvallat haluavat sulauttaa kansallisvaltioita itseensä. 

Mielestäni Suomen presidentti Alexander Stubb on johtanut maatamme viisaasti tässä myllerryksessä. Sillä meidän, kuten muidenkin itsenäisten kansallisvaltioiden, on pysyttävä olemassaolonsa puolesta taistelevan Ukrainan tukena.

Hyvän johtajan piirteitä Raamatussa

  Kansaansa puolustanut Mooses oli nöyrä, hänen mainitaan olleen nöyrempi kuin kukaan muu maan päällä. Jos johtaja on nöyrä, hän pystyy vastaanottamaan neuvoja. Mooseskin kuunteli appensa viisasta neuvoa tehtävien jakamisesta, ja se helpotti hänen omaa tehtäväänsä kansanjohtajana (4. Moos. 12:3, 2. Moos. 18:19-24).

Viisas johtaja kuuntelee neuvoja, sillä "Missä ohjausta ei ole, sortuu kansa, mutta neuvonantajain runsaus tuo menestyksen." (Sananl. 11:14)

Hyvä johtaja puhuu totta ja oikein. Johannes Kastaja ei pelännyt tuomita vaikutusvaltaisessa asemassa olevien henkilöiden epärehellisyyttä. Hän kutsui ulkokultaisia fariseuksia kyykäärmeitten sikiöiksi ja kehotti heitä parannukseen. (Matt. 3:7-8)

Hyvä johtaja ei kuuntele valheita. Valehtelijoiden kuunteleminen, vaikkapa taloudellisen tai muun hyödyn saavuttamiseksi, johtaa koko hallinnon turmelukseen: 

"Jos hallitsija kuuntelee valheita, on hovissa kohta pelkkiä lurjuksia." (Sananl. 29:12)

Hyvä johtaja on oikeamielinen ja oikeudenmukainen. Psalmissa 72 esitetään pyyntö: "Jumala, neuvo kuninkaalle lakisi, opeta oikeamielisyys hallitsijalle". Ja Sananlaskujen kirjan luvussa 29 todetaan "Oikeudenmukainen kuningas pitää maan pystyssä". Kuningas Daavidin mainitaan olleen lankeemuksistaan huolimatta kaiken kaikkiaan oikeamielinen kuningas. Sama todistus annetaan esimerkiksi kuningas Hiskiasta, Daavidin jälkeläisestä. (1. Kun. 15:5, 2. Kun. 18:3)

Hyvä johtaja on rehellinen ja lahjomaton. Patriarkka Abraham kieltäytyi Sodoman kuninkaan lahjuksista sanoen: "minä en ota mitään sinun omaasi, en edes langanpätkää tai sandaalinhihnaa. Silloin et voi sanoa: ’Minä olen tehnyt Abramista rikkaan.’" (1. Moos. 14:23)

Sananlaskujen kirjan luvussa Neuvoja hallitsijalle mainitaan hyvän johtajan piirteenä harkitsevaisuus, se että ajattelee ennen kuin avaa suunsa. (Sananl. 29:20)

Luetellessaan seurakunnan paimenen ominaisuuksia apostoli Paavali mainitsee runsaasti hyvän johtajan ominaisuuksia. Listalta löytyvät mm. itsehillintä, oikeamielisyys, vieraanvaraisuus. Paimenen ei tule olla ylimielinen, äkkipikainen eikä oman edun tavoittelija. (Tit. 1:7)

Mooseksen seuraajana sotilasjohtaja Joosua tiesi astuvansa isoihin kenkiin, mutta pysyi rohkeana ja lujana. Hän onnistui tehtävässään johtajana ja esimerkillään loi kansaansakin periksiantamatonta asennetta.

Hyvä johtaja ei olekaan pelkkä määräilijä, vaan johtaa omalla esimerkillään. Tästä kirjoittaa apostoli Pietari ohjeistaessaan seurakunnan paimenia: "Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana." (1. Piet. 5:3)

Hyvä johtaja ymmärtää ettei häntä ole asetettu tehtävään jotta hän saisi itselleen kunniaa, mukavaa elämää ja valtaa, vaan että hän on itse asiassa alamaistensa palvelija. Herra Jeesus opetti: "Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." (Matt. 23:11)

  Tässä oli joitain hyvän johtajan piirteitä ja asenteita, joita Raamatusta löysin. Mutta kaikkein tärkein on vielä mainitsematta.

Yhdistävä tekijä

  Joosua oli rohkea siksi että hän luotti Jumalaan. Abraham oli lahjomaton ja valmis tekemään henkilökohtaisia uhrauksia, koska uskoi Jumalaan. Daavid oli oikeamielinen kuningas koska hän oli nöyrä Herran edessä. Hiskia oli hyvä kuningas ja menestyksekäs puolustaja maalleen Israelille, koska hän oli uskollinen Jumalalle ja torjui epäjumalat.

Johannes Kastaja oli tinkimättömän rehellinen saarnaaja koska hän julisti Jumalan tahtoa. Mooses johti kansaansa sinnikkäästi vaikeissa olosuhteissa, koska oli kuuliainen Jumalalle.  

Joosef menestyi kaikissa toimissaan ja kohosi suureksi johtajaksi, koska Herra oli hänen kanssaan. Kuningas Salomolla oli viisautta koska hän oli pyytänyt sitä Jumalalta. Profeetta Daniel pysyi lujana haasteiden edessä, koska hän oli omistautunut Jumalalle.

Ja niin edelleen. Yhdistävä tekijä kaikkien Raamatun hyvien johtajien taustalla on Herra Jumala. Hyvä kansanjohtaja on kuuliainen Jumalalle.

Kuva: Pixabay / Sergio Silva

  Mutta sama opetus annetaan myös kansalle. Jos kansa turvaa Herraan, se saa Herran siunauksen. "Onnellinen se kansa, jonka jumala on Herra, kansa, jonka Herra on omakseen valinnut." (Ps. 33:12) 

Miten me suomalaiset voisimme olla Jumalan oma kansa? Miten voisimme tulla Herran siunaamaksi, varjelemaksi ja johdattamaksi? Siten että teemme parannuksen, käännymme Jumalan puoleen ja Jeesuksen nimessä pyydämme Häneltä apua.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla

  Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, mutta se mitä Betlehemissä tapahtui kaksi vuosituhatta sitten oli enemmän kuin vain suloisen poikalapsen syntymä.

  Miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan?

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen juhla

  Suomen kieli on minulle rakas, mutta yhtä asiaa kadehdin englannin kielestä. Nimittäin sanaa Christmas. Se tulee muinaisenglannin sanoista Cristes Maesse ja tarkoittaa Kristuksen messua. Varhaisin teksti josta sanapari löytyy on vuodelta 1038. Suomen kielen joulu taas tiettävästi tulee sanasta yule, joka on muinainen germaanien talvijuhla. 

Kuva: Pixabay / Jeff Jacobs

Kuuntelin adventtiaikana äänikirjana Charles Dickensin klassikon Saiturin joulu. Kirja ei ole suorasanaisen kristillinen, mutta sisältää viittauksia joulun kristilliseen merkitykseen, jotka kuitenkin saattavat mennä ohi suomenkielisen käännöksen lukijalta. Saituri Scroogen sisarenpoika mainitsee joulun ihanuudesta puhuessaan "kunnioituksen joka sisältyy sen pyhään nimeen ja alkuperään". Sisarenpoika, kirjan sydämellisin hahmo, viittasi Kristuksen messuun.

Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Kuten Joulurauhan julistuksessa sanotaan: "Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla." 

Mutta joulu on myös hämmästyttävää ihmettä kunnioittava juhla. 

  Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka salaperäiset miehet, idän tietäjiksi kutsutut, seurasivat taivaalla loistavaa tähteä, joka johdatti heidät todistamaan ihmettä: Jumalan Poikaa, ihmiseksi syntynyttä.

"Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen." (Matt. 2:9)

 

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmettä kuvaava teologinen sana inkarnaatio tarkoittaa lihaksi tulemista. Samaan tapahtumaan viittaa Johannes oman evankeliuminsa alussa sanoessaan ensin, että Sana oli Jumala ja sitten, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jeesus on Jumalan Sana.

En oikein osaa sanoa tästä tapahtumasta muuta kuin todeta, että se oli ihme; toteutumistavan yksityiskohdat ovat mysteeri. Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta, kuten uskontunnustuksessa muotoillaan. 

Tapahtui jotain minkä luultiin olevan mahdotonta. 

Mariakin, joka oli neitsyt, oli hämmentynyt, kun enkeli Gabriel tuli tervehtimään häntä ja kertomaan Jumalan suunnitelmasta:

"Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen." (Luuk 1:30-32)

Tämän kuultuaan Maria kysyi: »Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.» Enkeli vastasi tavalla, joka saa kaiken kuulostamaan vain entistä suuremmalta mysteeriltä: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan."  (Luuk. 1:34-35)

Lopuksi enkeli lisää: "Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." (Luuk. 1:37)

Vapahtajan syntymäjuhla

 Mutta siitä, miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan, tiedän jotain varmuudella, koska se kerrotaan Raamatussa. Syy sisältyy pelastuksen evankeliumin ytimeen.

Jeesuksen oli tarkoitus täyttää Jumalan laki meidän syntisten ihmisten puolesta, ja tämän takia Hänen oli synnyttävä ihmiseksi, ns. lain alaisuuteen: "Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:4-5)

Toiseksi, Jeesuksen oli välttämätöntä vuodattaa viaton verensä meidän syntiemme sovitukseksi ja anteeksi antamiseksi. Ja sitä varten Hänen piti olla kaltaisemme lihaa ja verta oleva ihminen. Apostoli Pietari kirjoitti kirjeessään: "Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä." (1. Piet. 1:18-19)

Kuva: Pixabay / Davie Bicker

  Vapahtaja Jeesus kävi maailmassa toteuttamassa Jumalan pelastussuunnitelman. Hänen maanpäällinen elämänsä alkoi ihmeestä ja myös huipentui kuolleista nousemisen ihmeeseen, jonka senkin luultiin olevan mahdotonta. Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmeen syy oli siis Jumalan armo ja rakkaus meitä kohtaan.

  Rauhaisaa joulua kaikille!

"Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa." (Matt. 2:10-11)

  

Kristityn pohdintoja romaanista Juuret

  Luin Alex Haleyn historiallisen romaanin Juuret. Hän kertoo kirjassa sukunsa tarinan alkaen vuonna 1750 syntyneestä Kunta Kintestä, miehestä, joka ryöstettiin orjaksi Pohjois-Amerikkaan. Samalla kirjasta on tullut eräänlainen afroamerikkalaisten orjien jälkeläisten kansalliseepos.

Juuret sai minut pohtimaan uskontojen näkökulmasta tätä julmaa lukua ihmiskunnan historiassa.

Kunta Kinten islam, "toubobien" kristinusko

  Kunta Kinte syntyi vuonna 1750 Juffuren kylässä nykyisen Gambian alueella Afrikassa. Kun hän oli 16-vuotiaana metsässä etsimässä sopivanlaista puuta rakentaakseen itselleen rummun, toubobit, kuten mandinkan kielellä valkoihoisia ihmisiä kutsuttiin, ryöstivät hänet kuljetettavaksi orjaksi valtameren taa.

Kuva: Unsplash / Seth

Luin Alex Haleyn (1921-1992) historiallisen romaanin Juuret ensimmäisen kerran lukiolaisena, kun sain sen vanhemmiltani joululahjaksi. Kun nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja uskovaisena luin sen uudestaan, kokemus oli hieman erilainen. Tuntui ohittamattomalta seikalta se että Kunta Kinte oli muslimi.

  Uskontojen näkökulma korostui kuvauksissa orjiksi ryöstettyjen tuskallisesta matkasta valtameren yli Lord Ligonier -laivalla. Laivan kuumassa ja pimeässä ruumassa nuoren Kuntan kanssa kuljetettiin satoja orjiksi ryöstettyjä. He istuivat kivuliaine märkivine haavoineen (sillä heitä oli ruoskittu) kahlittuina toisiinsa ja joutuivat virtsaamaan ja ulostamaan alleen. 

Valtaosa orjiksi ryöstetyistä oli Kuntan tavoin muslimeja, ja pimeä ruuma täyttyi rukouksista ja epätoivoisesta huudosta: "Allah, minä en koskaan unohda viittä päivärukoustani! Kuule minua! Auta minua!" Laivan ylemmissä kerroksissa ja kannella valkoiset miehet, jotka edustivat kristillistä maailmaa, tosin kirjassa ei mitenkään korostettu tätä, olivat välinpitämättömiä vankiensa hädälle.

Matka kesti yli neljä kuukautta. Laivalla todettiin punatauti, ja kuolema korjasi satoa niin valkoisten kuin heidän vankiensa keskuudessa. Menehtyneet vangit heitettiin yli laidan.

  Kirjan alkupuolella, jossa kerrotaan Kuntan tiiviistä yhteisöllisestä elämästä Juffuren kylässä ennen toubobien käsiin joutumista, on aavistuksenomainen ja koskettava viittaus Raamattuun. Eräänä päivänä Juffureen kantautui naapurikylästä sana saapumassa olevasta kunnianarvoisasta vieraasta. Saapuja oli "moro", ylimmän asteen opettaja Gambiassa, joka oli niin viisas, että jopa kuninkaat pyysivät neuvoa häneltä. 

Kyläläiset kerääntyivät hiljaa vanhan miehen ympärille kuuntelemaan. Koraania opetettuaan moro kertoi toisen kirjan, "kritittyjen koraanin", suurista tapahtumista ja henkilöistä: Aadamista ja Eevasta, Joosefista ja tämän veljistä, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta sekä Aabelin kuolemasta. Kirjan myöhemmissä luvuissa ei käynyt ilmi, saiko Kunta Kinte koskaan tietää, että maassa, johon hänet oli ryöstetty orjaksi, oli valtauskontona se uskonto, josta kunnianarvoisa moro oli kertonut.

Epätoivo, hämmennys, outous

  Ennen Juuria olin lukenut Milan Kunderan kirjan Romaanin taide. Kundera esittää romaanille vaativan määritelmän: teos on romaani vain, jos se klassisessa eurooppalaisessa hengessä tekee löytöjä, valaisee ensimmäisen kerran tai ainutlaatuisella tavalla jotain ihmisenä olemisen aspektia. Ne ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksia (jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta historiassa). Romaanikirjailija on siis tavallaan filosofinen löytöretkeilijä.

Historialliset romaanit ja sukuromaanit ehkäpä harvemmin täyttävät Kunderan määritelmän, mutta Alex Haleyn Juuret mielestäni tekee sen. 

Haley kirjoitti teoksensa sukunsa suullisen perimätiedon, historiallisista asiakirjoista saamiensa tietojen sekä lopulta Gambiaan jäljittämänsä Kunta Kinten heimon sukukertomusten perusteella. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa kertomuksen romaanin muotoon ja näin ollen joutui kuvittelemaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja keskusteluja. Historiallisten tietojen perusteella ja niiden asettamissa raameissa hän yritti eläytyä kaksi sataa vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä kokemuksiin.

  Ihmisenä olemisen tapa, jota Juuret kuvailee ainutlaatuisen elävällä ja kurkkua kuristavan ahdistavalla tavalla, on omasta yhteisöstään, elämänpiiristään ja kulttuuristaan irti revityn ja keskelle outoa todellisuutta heitetyn ihmisen hämmennys ja epätoivo.

Itkin käytännössä koko ajan lukiessani Kuntan saapumisesta Amerikkaan, siitä kun hänet myytiin orjaksi sekä hänen toivottomista pakoyrityksistään. Hän ei tiennyt ollenkaan missä oli ja mihin hänen pitäisi mennä. Kaikki oli uppo-outoa: luonto, maasto, tiet, rakennukset, esineistö, ihmiset vaatteineen, kieli jota puhuttiin. Yrittäessään paeta hän lähti juoksemaan umpimähkään. Hän tiesi vain että jossain on se iso vesi, jonka yli pitäisi jotenkin päästä, että pääsisi takaisin kotiin.

Eräällä pakomatkallaan hän näki metsässä rämpiessään jotain tuttua muutoin oudossa maastossa. Se oli virtaava vesi, joka muistutti häntä kotikylänsä lähellä virtaavasta Gambiajoesta.

Orjiksi ryöstetyt eivät alun perin edes tienneet, mitä varten heidät oli viety. He olivat kuulleet huhuja, että toubobit veisivät heidät omaan maahansa suuren veden taakse, ja että siellä heidät syötäisiin.

  Oli sydäntä särkevää lukea Kuntan hämmennyksestä ja oman elämänsä hallinnan täydellisestä menettämisestä, kun tiesi, millainen hän oli ollut kotona Juffuressa, Afrikassa. Romaanin ensimmäiset 130 sivua olivat kuvailleet hänen kasvuaan nuorukaiseksi, joka rakasti kotiseutuaan, sen ihmisiä ja luontoa, ja joka tunsi tarkkaan asuinympäristönsä reitit ja oppi kulkemaan arvaamattomassa luonnossa sekä opetteli taitoja ja urheutta käydessään läpi heimonsa ikäkausiriittejä ystäviensä kanssa. 

Hän oli tiennyt kuka oli ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Hän oli Omoro ja Binta Kinten esikoinen, Mandinkan heimon jäsen. Hän oli vahva ja terve, täynnä elämää. Hän janosi varttua aikuiseksi mieheksi, joka toisi kunniaa suvulleen sekä lopulta viisaaksi vanhukseksi, esikuvaksi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekä yhteisönsä seuraaville sukupolville.

  Surullista kyllä, Kunta oli Amerikkaan jouduttuaan yksinäinen ja erilainen myös muiden orjien joukossa. Muut olivat syntyneet Amerikassa tai olleet siellä jo pitkään. Näiden silmissä kielitaidoton ja rajun selviytymistaistelun jo nuorella iällä läpi käynyt Kunta oli "tuo Afrikasta tullut", "hiljainen afrikkalainen" ja "juro afrikkalainen".

Jotain lohtua Kuntan elämään tuli, kun hän tutustui ja lopulta meni naimisiin Bell-nimisen naisen kanssa joka oli hänen naapurinsa orjaraitilla ja sai tämän kanssa tyttären, Kizzyn. Bellin kanssa ensimmäisiä kertoja jutellessaan Kunta tajusi, ettei ollut jutellut toisen ihmisen kanssa 20 vuoteen.

Oliko Kunta Kinte sankari?

  Kunta Kinten tarina loppuu yllättäen hieman kirjan puolivälin jälkeen, ja se loppuu riipaisevaan tilanteeseen: hänen ja Bellin teini-ikään ehtinyt Kizzy-tytär lähetetään pois rangaistuksena erään orjan pakoyritykseen osallistumisesta. Kunta ymmärtää, ettei tulisi enää koskaan näkemään tytärtään. Se on viimeinen isku. Hän lyyhistyy maahan itkemään toivonsa menettäneenä.

Tämän jälkeen romaanissa siirrytään seuraavien sukupolvien vaiheisiin, alkaen toiselle plantaasille orjaksi kuljetetusta Kizzystä. On armollista ettei Kunta saanut tietää mitä hänen tyttärelleen siellä tapahtui. Uusi isäntä nimittäin raiskasi tätä säännöllisesti. Tämän seurauksena Kizzy synnyttikin lopulta lapsen eli Kuntan lapsenlapsen, Georgen.

Mutta minua jäi vaivaamaan, mitä Kuntalle tapahtui. Miksi Alex Haley lopetti hänen tarinansa noin surkeaan tilanteeseen? Miksei hän, kun kerran oli mielikuvitustaan ruvennut käyttämään, voinut keksiä jonkinlaisen mieltä ylentävän lopun Kuntalle? Kun googlailin saadakseni tietää mitä muut lukijat arvelivat Kunta Kintelle lopulta käyneen, yleisin tulkinta oli että hän kuoli särkyneeseen sydämeen.

  Haley ei pyrkinyt maalaamaan Kunta Kintestä sankaria, ainakaan sellaisessa perinteisessä vaikeuksien kautta voittoon -mielessä. Toisaalta Kuntassa oli sankaruutta se, että hän ei sisäisesti koskaan alistunut isännilleen eikä orjuuteen. Hän ei hyväksynyt orjanimeään, Toby, joka hänelle annettiin plantaasilla. Hän lopetti pakoyritykset vasta siinä vaiheessa, kun hänet erään kerran rampautettiin rangaistuksena.

Kunta tiesi loppuun asti sisimmässään, että hänelle ja hänen ihmisilleen tehtiin vääryyttä. Vaikka isännillä, orjakauppiailla ja patrulleilla ruoskineen, verikoirineen, aseineen ja lakeineen olikin ylivoima, hän tiesi olevansa heihin verrattuna oikeamielinen ja siten heidän yläpuolellaan.

Se että hän oli muslimi oli hänelle omanarvontunnon lähde. Islamin sääntöjen noudattaminen mahdollisuuksien mukaan oli niitä harvoja kodista muistuttavia asioita, joita hän saattoi yhä kuljettaa mukanaan. Kunta kieltäytyi syömästä sianlihaa vaikka se olisi ollut ainoa tarjolla oleva ruoka. Hän ei myöskään tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia kuten näki paitsi toubobien myös useiden orjaraitin ihmisten tekevän.

  Kunta piti huolen, että hänen tyttärensä oppii tietämään omat juurensa. Hän kertoi tälle Afrikasta ja kotiseudustaan ison veden tuolla puolen. Hän kertoi tälle kuinka toubobit olivat eräänä päivänä vieneet hänet pois kotoaan kun hän oli ollut metsässä etsimässä puuta josta voisi tehdä itselleen rummun. Tämä pieni kertomus säilyi sukupolvelta seuraavalle kunnes 1920-luvulla sen kuuli poikasena Alex Haley.

Kunta Kinten ja Alex Haleyn muistomerkki, Unsplash / Edouard TAMBA 

Kunta opetti tyttärelleen mandinkankielisiä sanoja, kuten että puu oli yiro, sade oli sanjio ja että virtaava vesi eli joki oli bolongo. Suullisena perimätietona säilyneet sanat olivat lähes kaksi sataa vuotta myöhemmin ratkaisevassa asemassa siinä, että Haley onnistui jäljittämään esi-isänsä juuret mandinkaheimon alueelle ja lopulta Juffuren kylään.

Kun tytär Kizzy oli syntynyt, Kuntalle oli ollut tärkeää jatkaa oman kansansa nimenantotapaa. Hän ei ollut kertonut tyttärelleen valitsemaansa nimeä kenellekään, vaan otti lapsen syliinsä, meni ulos ja kuiskasi nimen ensimmäisenä tämän omaan korvaan, "sillä jokaisen tulee saada itse tietää ensimmäisenä kuka on".

Uuden toivon seurakunta

  Kunta Kinten jälkipolvista tuli kristittyjä, kuten orjien jälkeläisistä pääosin muutenkin. Hänen vaimonsa Bell oli kristitty, ja heidän tyttärensä Kizzy sai kristillisen kasteen. Kristinusko alkaa näkyä romaanin sivuilla enemmän siinä kohtaa, kun Kizzyn poika George menee naimisiin Matilda-nimisen orjanaisen kanssa.

Matilda oli kasvanut tilalla, jonka isäntä oli saarnaaja, ja hänestä itsestäänkin oli tullut harras kristitty. Seudun orjat tiesivät Matildan, sillä tämä oli eräänä yönä karannut isäntänsä tilalta ja tullut nuhtelemaan ja saarnaamaan Jumalan pelkoa läheisessä metsässä yölystiä viettäneille juopuneille orjille.  

George matkusti paljon isäntänsä mukana kukkotappelukilpailuissa, joten Matilda käytännössä yksin kasvatti heidän kahdeksan lastaan kristilliseen kuriin ja nuhteeseen sekä kunnialliseen elämään. Samastuin Matildaan, jolla oli tapana tutkia mitä Raamatussa sanottiin erinäisistä asioista ja tilanteista, joihin hän arjessaan törmäsi.

  Kaikki orjanomistajaisännät eli "massat" (kirjassa orjien käyttämä puhekielinen ilmaus joka tulee sanasta master = isäntä) eivät olleet yhtä pahoja ja julmia. Esimerkiksi Matildan nuoruuden tilan saarnaajaisäntä ilmeisesti oli kohdellut orjiaan inhimillisesti, samoin massa Murray, jonka tupakkaplantaasille Georgen ja Matildan perhe myytiin.

Matilda oli helpottunut kun hänelle selvisi, että Murray oli kristitty, koska se antoi hänelle toivoa, että olot tilalla olisivat edes hiukan paremmat ja että isännän hyväsydämisyyteen saattoi vedota. Kun laki orjuuden lopettamiseksi astui voimaan vuonna 1865, monet isännät tarjosivat orjilleen mahdollisuutta jäädä tilalleen työntekijöiksi, ja ilmeisesti jotkut siihen tarttuivatkin.

Jäin miettimään, missä määrin orjanomistajaisännät sekä orjakauppiaat pitivät itseään kristittyinä. He kuitenkin aivan peittelemättä kohtelivat mustaihoisia ihmisiä alempiarvoisina ikään kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia. Jos he kokivat olevansa kristittyjä, miten he pystyivät oikeuttamaan sen miten elivät? Minun pitää etsiä käsiini Pohjois-Amerikan orjuutta käsittelevä historiatieteellinen teos, jossa yritetään vastata näihin kysymyksiin.

  Vapauteen päässeet ja Tennesseehen asettuneet Kunta Kinten jälkeläiset rakensivat vuonna 1874 Matildan johdolla kirkon, joka sai nimekseen Uuden Toivon Värillinen Metodistinen Episkopaalikirkko.

Kirjan loppuvaiheilla viitataan siellä täällä Raamatun kertomukseen luvatusta maasta, jonka Herra oli antanut Israelin kansalle. Kunta Kinten jälkeläiset, kuten ilmeisesti orjien jälkeläiset laajemminkin, olivat mieltyneet kertomukseen. 1960-luvulla pastori ja mustien siviilioikeustaistelun johtaja Martin Luther King jr. käytti teemaa vertauskuvallisesti viimeiseksi jääneessä saarnassaan "I've been to the Mountaintop, I've seen the Promised Land". Orjien jälkeläisille luvattu maa oli vapaus.

"Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

 

Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.

Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)