Mistä ihmeestä uskossa on kyse?

 Uskonto-sanalla on eri merkitys kuin sen englanninkielisellä vastineella religion. 

 Kristinuskossa nimenomaan usko on keskeistä ja välttämätöntä. Suhde Jumalaan on uskonsuhde.

  Uskominenhan on yleensä heppoista ja epävarmaa tietämiseen verrattuna. Miksi uskoni Jeesukseen kuitenkin tuntuu minusta varmuudelta?

Religion ja uskonto

  Englannin (ja monen muun) kielen uskonto-sanan vastine religion kuulemma tulee todennäköisimmin latinankielisestä sanasta religare, joka tarkoittaa yhteen sitomista. Yhteen sitominen taas voi viitata joko ihmisten tulemiseen yhteen, esimerkiksi harjoittamaan yhdessä rituaaleja ja palvontaa, tai ihmisten liittämiseen yhteen jumalan kanssa.

Uskonnot ovat aina tuoneet ihmisiä yhteen, joten ainakin ensin mainitsemani merkitys on oikea. Jälkimmäinen merkitys, eli että uskonto liittäisi yhteen ihmiset ja jumalan, on ongelmallinen puhuttaessa esim. aasialaisista uskonnoista. Niissä uskotaan ihmisten ja jumalan olevan ykseyttä, siis jo valmiiksi samaa olemusta – eihän siinä mitään yhteen liittämistä ja sitomista tarvita. 

  Oli miten oli, olen tyytyväinen suomenkieliseen uskonto-sanaan, koska se ilmaisee, että uskonnoissa kyse on uskomisesta eikä esim. tieteelliseen todistamiseen perustuvasta tietämisestä. 

Kristinuskosta puhuttaessa uskonto on ihan erityisen sopiva sana, koska Raamatun mukaan ihmisen Jumala-suhteessa välttämätöntä on nimenomaan usko Jeesukseen. Suhde Jumalaan on uskonsuhde .

Ehkä onkin niin, että suomen kielessä sana uskonto, jolla yleisesti viittaamme kaikkiin maailman uskontoihin, on saanut alkunsa juuri kristinuskosta?

"Ei uskoa, vaan välitöntä kokemista"

  Katsoin reilu kymmenen vuotta sitten ruotsalaista tv-sarjaa Taivastiellä (Från Sverige till Himlen), jossa toimittaja vieraili eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kodeissa. Yhdessä jaksossa oli perhe, joka harjoitti jonkinlaista luonnonuskontoa. Juhlapäivällisellä he asettivat ruokapöydän keskelle puuveistoksen ja lausuivat sille värssyjä. Toimittaja kysyi, edustaako puuveistos heille jumalaa, ja he vastasivat että ei, vaan että se on jumala.

Olin vastauksesta silloin yhtä pöllämystynyt kuin toimittaja. Nykyään tiedän että luonnonuskonnoissa palvotaan luontoa jumalana tai monia eri jumalia käsittävänä kokonaisuutena. Luonnonuskontojen seuraajat saattavat käyttää sanaa henki, mutta heille se tarkoittaa, että henki on yksinkertaisesti luontokappaleen olemus. Kaikki luonnossa on siten heille jumalallista henkeä, kaiketi myös ihminen itse. Aika usein he käyttävät sanaa henki rinnakkain sanan energia kanssa.

Joskus luonnonuskontojen seuraajat viittaavat kristinuskoon vähätellen, koska meillä suhde Jumalaan on uskonsuhde. Ikään kuin usko olisi heidän välittömään aistikokemukseen perustuvaan jumalasuhteeseensa verrattuna jotenkin heppoista. Ymmärrän kyllä että he ajattelevat niin: puuveistosta voi koskettaa käsillään, tuulen ja sateen tuntea ihollaan. Uskoa ei siinä tarvita.

  Luin parikymppisenä Kalevalan, jonka värssyt niinikään ilmaisevat uskoa luontojumaliin. Minua askarrutti kohta, jossa Ukko-nimistä sään jumalaa puhutellaan sanoilla "Ukko, julkinen jumala". Millä tavalla Ukko oli julkinen? Tarkoitettiinko sillä, että Ukkoa (ja muita Kalevalan jumalia) palvottiin julkisesti vai onko se juuri viittaus luontojumalan näkyvyyteen eli "julki olemiseen" kaikille, esim. salamoina, sateena, pilvinä?

Kristinuskossa tarvitaan usko

  Joku kristittykin voisi runollisesti sanoa, että Jumala on luonnon eli luomistyönsä kautta nähtävissä ja kaikin tavoin aistein koettavissa. Oikeasti Jumala kuitenkin itse on näkymättömissä meille, vaikka Hänen luomistyönsä onkin kaikkien nähtävissä. Luomakunta todistaa Luojastaan, mutta ei ole sama kuin Luoja.

  Entä Jeesus? Onhan kristinuskossakin Jumala ollut ruumiillisesti ihmisten keskuudessa! Eli kun Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, oli maailmassa kaksi tuhatta vuotta sitten, Häntä pystyi koskettamaan käsillään ja Hänen kanssaan pystyi kasvotusten juttelemaan. Kaikki aikalaiset, myös ne, jotka eivät uskoneet että Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, näkivät Hänet, jos vain sattuivat näköetäisyydelle. 

Ihan totta, mutta meille nykyajan ihmisille pääsy näihin tapahtumiin kulkee Raamatun todistuksen kautta, ja sen joko uskoo tai ei. 

  Entä Pyhän Hengen läsnäolo – sitenhän Jumalan voi välittömästi kokea? Jeesus kuoli puolestamme ristillä, nousi kuolleista, ja ennen Taivaaseen astumistaan jätti uskoville Pyhän Hengen (Joh. 20:22). Jumala on siis tässä maailmassa tällä hetkelläkin Pyhän Hengen kautta.

Toisaalta Pyhän Hengen läsnäolokin tulee vain uskon kautta ihmisen osaksi. Tarvitaan usko Jeesukseen Herrana ja Pelastajana, että Pyhän Hengen läsnäolon voi kokea.

  Joten kyllä kristinuskossa usko on välttämätöntä. Ei usko kuitenkaan ole mikään heppoinen juttu.

Uskolla on vahva perusta

  Uskoni Jeesukseen on laadultaan erilaista kuin uskoni mihinkään muihin asioihin, joihin uskon.

Yleensähän ihmiset ajattelevat uskoa ja uskomista siten, että se kohdistuu olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmaan asiaan, esim. joku voi uskoa, että ensi heinäkuusta tulee sateinen tai vaikka että aaveita on olemassa. Asiat joihin uskotaan ovat alisteisia uskolle – ne ovat uskon varassa. Se joka pelkästään uskoo ei itsekään ole varma asiasta.

Kuitenkin olen varma Jumalasta. Kokemuksena usko Jumalaan on minulle lähempänä tietämistä kuin uskomista, vaikka kyllä "myönnän", että se on uskoa. Mikä tämä ilmiö oikein on? 

  Raamatusta löytyy uskon määritelmä: 

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:1-3; käännös 1933/38)

Usko Jumalaan ei siis ole yksistään sitä, että uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamatussa sanotaan, että demonitkin uskovat Jumalaan olemassa olevana, mutta että ne eivät ole uskossa Häneen. Usko on luottamusta Jumalaan rakastavana ja armollisena Isänä, Herrana ja Pelastajana. Usko on ojentautumista eli pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. 

  "Uskon kautta me ymmärrämme" kirjoittaja sanoo puhuessaan luomakunnan synnystä. Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen myös ihan järjellisille tosiasioille. Maailma ei ole putkahtanut tyhjästä, vaan Jumala on luonut sen. Mutta koska emme voi nähdä Jumalaa, tämän järjellisen tosiasian ymmärtäminen edellyttää uskoa.

Raamattukin on valtavan selitysvoimainen järkeen käyvällä tavalla. Esimerkiksi ihmiskunnan moraalisesti alhainen tila, joka sukupolvesta toiseen saa vain uusia kierroksia, vastaa Raamatun opetusta syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. Sellaiset, joilla ei ole uskoa, kuitenkin järjenvastaisesti inttävät, että ihminen on hyvä.

Raamattu itsessään kirjoituskokoelmana on kertakaikkisen ihmeellinen tavalla, jonka pitäisi tehdä vaikutus jokaiseen järjelliseen ihmiseen: vuosituhansien aikana syntyneissä kirjoituksissa etenee punaisena lankana pelastuksen evankeliumi, joka toteutuu profetia profetialta, ja huipentuu Pelastajassa Jeesuksessa, josta kerrotaan Uudessa Testamentissa. 

Miten joukko eri vuosituhansilla eläneitä, tosiaan tuntemattomia ihmisiä voisi hallita moista kokonaisuutta ja saada aikaan profetioiden toteutumisia? Toisaalta sen olettaminen, että perimmäisenä kirjoittajana ja aikaansaajana on Jumala, edellyttää uskoa.

Uskon antaja

  Usko Jumalaan siis avaa ymmärryksen järjellisille tosiasioille – olisiko siinä se syy, miksi usko tuntuu minusta varmuudelta, joka on lähellä tietämistä? Ensin on usko, sitten varmuus?

  Ei ihan noinkaan. Sillä ensin on Jumala. 

Sanoin edellä, että asiat joihin tavallisesti uskotaan, ovat olemassaololtaan tai toteutumiseltaan epävarmoja. Ne ovat uskon varassa, uskolle alisteisia. Raamatun mukaan kuitenkin Jumala itse on antanut uskon itseensä! Jumala ei siis uskon kohteena ole uskon varassa, vaan usko on Jumalan varassa.

Ensin on Jumala, ja sitten, Hänen vaikutuksestaan, on usko Häneen. Paavali kirjoittaa uskovaisille:

"Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut." (Ef. 2:8-10)