tiistai 16. tammikuuta 2018

Kiehtovat ja opettavaiset Grimmin sadut

Nykyajan lastenkirjoissa käsitellään arvokkaita aiheita ja opetetaan arjessa tärkeitä taitoja, mutta viisaita ja symbolisesti rikkaita klassikkosatuja ei silti kannata unohtaa. Grimmin sadut tarjoavat kristillisiä opetuksia tämän päivän lapsillekin.




Satuja hyvästä ja pahasta


Lueskelin joululomalla Grimmin veljesten satuja, lapsuudestani tuttuja. Minulle ja sisaruksilleni luettiin lapsena runsaasti erilaisia kirjoja, myös "nykyaikaisia" (eli 80-luvulla kirjoitettuja), mutta pidin aina eniten Grimmin opettavaisista saduista, jotka onnistuivat olemaan yhtä aikaa kiehtovan jännittäviä ja turvallisia.

Turvallisuutta loivat erityisesti viittaukset Jumalaan, joka johdattaa, varjelee ja jonka huomaan heittäydytään. En ole tarkistanut asiaa, mutta pahoin pelkään, että näitä viittauksia, ainakin suorasanaisia, on "siivottu" uusimmista versioista ja kokoelmista. Toivottavasti olen väärässä.

Grimmin sadut ovat moraalisatuja, joissa paha saa palkkansa, samoin hyvä. Niiden tarkoituksena on (paitsi viihdyttää) vetää raja hyvän ja pahan välille sekä muistuttaa, että uhraukset, taistelut ja kärsimykset hyvän päämäärän puolesta ovat arvokkaita. Joidenkin satujen symboliikka vihjaa, että hyvin tehnyt hahmo saa palkkansa tai lohdutuksensa vasta ajasta ikuisuuteen siirryttyään.

Jumalan armo, kristinuskon ydin, ei siis yleensä ole Grimmin satujen keskiössä. Tämä saa minut pohtimaan, voiko niitä pitää varsinaisesti kristillisinä. Ajattelen kuitenkin, että pienille lapsille, joille merkittävä osa saduista soveltuu, hyvän ja pahan erottelu, hyvään ohjaaminen sekä viittaukset Jumalaan ovat hyvä alku. Toisaalta jotkut Grimmin saduista, varsinkin pitemmät ja juoneltaan vaiheikkaammat, päättyvät vääryyttä tehneen henkilöhahmon katumukseen ja armahdukseen.

Vaikka keskushenkilöinä seikkailevat ihmiset – prinsessat ja prinssit, köyhien perheiden lapset, palvelustytöt, oppipojat ja aatelisnuorukaiset – ovatkin usein hurskaita ja hyveellisiä, he joutuvat kokemaan kiusauksia ja koettelemuksia – ja turvautumaan niissä Jumalaan.

Koska Grimmin satujen maailmaan kuuluu ihmisten ja Jumalan lisäksi ihme-esineitä, eläimiksi lumottuja prinssejä, metsän siimeksessä asuvia noita-akkoja ja muita taruolentoja, joku voisi kritisoiden kysyä, eikö satujen henkilögalleria sekoita lapsen mieltä niin, että hän voi erehtyä pitämään Jumalaa vain yhtenä satuolennoista.

Ainakin oman kokemukseni perusteella vastaan kieltävästi: minulle oli lapsena selvää, että satujen henkilöistä haasteiden keskellä valintoja tekevät ihmiset sekä kaiken yläpuolella oleva Jumala ovat todellisuutta, ja muu on mielikuvitusta. Tässä on olennaista tietysti lapsen muu kasvatus: onko Jumalasta puhuttu muissa yhteyksissä, esim. iltarukouksen opettamisen kautta.


Nykysatujen liian itsenäiset lapset?

Mielestäni turvallisuuden kokemuksen luominen on satujen tärkein lisätehtävä (jos ajatellaan, että niiden päätehtävä on ohjata hyvään, viihdyttää sekä innoittaa oman mielikuvituksen käyttämiseen). Turvallisuuden kokemukseen vaikuttavat mm. erilaisten etäännyttämisen keinojen käyttäminen kerronnassa: kuka on keskushenkilö, missä ja milloin kaikki tapahtuu, kenen näkökulmasta tapahtumia tarkastellaan.

Tutustuin nykyiseen lastenkirjatarjontaan ollessani töissä päiväkodissa vuosia sitten. Monissa nykykirjoissa käsitellään tärkeitä aiheita, kuten ystävyyttä, auttamista, sovinnon tekemistä ja erilaisen ihmisen hyväksymistä. Keskushenkilönä on usein tavallinen, reaalimaailmassa ja -ajassa elävä lapsi, johon kuulijan on helppo samastua. Tarinan tapahtumat joko sijoittuvat myös reaalimaailmaan tai niihin siirrytään lapsen vilkkaan mielikuvituksen tai fantasiamaailmaan johtavan "portin" kautta.

Nämä kerronnalliset valinnat tehostavat tarinaan eläytymistä, mutta mielestäni kertomukset eivät onnistu turvallisuuden kokemuksen luomisessa kovin hyvin. Jopa kummastuttaa, miten itsenäisiksi lapsihahmot monesti on rakennettu: he ovat yksin vastuussa suurista asioista ja heidän on selviydyttävä ahdingoista oman kekseliäisyytensä ja neuvokkuutensa avulla.

Grimmin veljesten kerronnassa (veljekset Wilhelm ja Jacobhan eivät olleet satujen alkuperäisiä kirjoittajia, vaan niiden kokoajia ja uudelleenkertojia) on käytetty monia etäännyttämisen keinoja. Jo pelkästään Jumalan mainitseminen kohottaa näkökulmaa, laajentaa perspektiiviä ja tuo toivoa siitä, että kaikki päättyy lopulta hyvin. Ihminen on pienempi osa kokonaisuutta eikä kaikki ole hänen hallinnassaan ja varassaan.

Grimmin satujen henkilöhahmot eivät ole myöskään turhan samastuttavia (ainakaan nykylapselle), mikä siis on mielestäni ihan hyvä asia vakavia aiheita käsittelevissä opettavaisissa saduissa. Aika ja paikka niinikään luodaan etäisemmiksi jo Grimmin saduille tyypillisessä alkulauseessa: "Olipa kerran kauan sitten eräs kuningaskunta, jossa...".


"Jokaisen on taakkansa kannettava" ja muita opetuksia


Yksi lapsuuteni lempisaduista Grimmin veljeksiltä on Hanhipaimen (joissain kokoelmissa Hanhipaimen lähteellä), jonka keskushenkilö on julmasti ja epäoikeudenmukaisesti kotoaan kuningasperheestä karkotettu prinsessa. Hän löytää turvapaikan ja uuden kodin sankan metsän takana hanhitilaa pitävän eukon luota ja alkaa tälle hanhipaimeneksi. Eukko huolehtii prinsessan tarpeista, mutta teettää tällä paljon työtä.

Kun prinsessa / hanhipaimen joskus itkee kovaa kohtaloaan, eukko sanoo epäempaattisen kuuloisesti vain: "Jokaisen on taakkansa kannettava." Eukon huolehtivaisuuden ja toisaalta ankaruuden takia pohdin lapsena kuumeisesti, onko eukko kiltti vai tuhma... Tämä satu päättyy kuningasisän ja kuningataräidin katumukseen, ja nöyrän prinsessan anteeksiantoon. Lopussa eukko paljastuu "Jumalan palvelijaksi", joka kertoo Korkeimman sallineen prinsessalle ankaran elämän koetellakseen tätä.

Minusta sadun opetus on viisas: oikeassa elämässäkin ihmiselle voi tapahtua toinen toisensa perään vastoinkäymisiä, joille ei itse mahda mitään, mutta taakan kantamista helpottaa sen muistaminen, että kaikki on lopulta hyvän Jumalan käsissä.

Monille tuttu satu Kalastaja ja hänen vaimonsa varoittaa ahneudesta ja ylpeydestä. Kalastajan vaimo pyytää ihmeelliseltä puhuvalta kampelalta (joka eräänä päivänä jää hänen miehensä verkkoon) paljon: aina vain hienomman asumuksen ja yhä korkeampaa asemaa. Kampela toteuttaa ihmeellisesti kaikki vaimon toiveet. Mutta kun mihinkään tyytymätön vaimo lopulta esittää toiveen saada olla jumala, hän menettää kaiken ja palaa takaisin vanhaan elämäänsä mökkipahasessaan, entistä onnettomampana.

Monissa saduissa opetetaan ihmisen ulkokuoren alle näkemisen tärkeydestä. Uljaat ritarit lähtevät suorittamaan urotyötä, mutta torjuvat halveksien vastaan tulleen kerjäläisen ja siten menettävät tehtävän suorittamisen kannalta arvokasta tietoa, jota tällä olisi ollut antaa. Nöyrä ja hyväsydäminen soturi taas pysähtyy palvelemaan kerjäläistä, saa tiedon ja palaa sankarina.

Hyveellisyyteen ja oikeamielisyyteen ohjaamisen lisäksi Grimmin saduissa esiintyy teemoja ja symboleja, jotka ovat mielestäni kristillisiä. Esimerkiksi yllättävyys ja näennäiset paradoksit ovat saduissa toistuva teema: heikko osoittautuu vahvaksi ja vahva heikoksi, väheksytty esine paljastuu kallisarvoiseksi, yksinkertaisena pidetty hahmo löytää tien perille, kun juonittelijat eksyvät.

Lapsena minua ihmetytti satu nimeltä Rautamies (joissain kokoelmissa Rauta-Jussi). Mystinen, yltä päältä ruosteen peittämä nimihahmo asui synkän metsän keskellä ja vartioi salaperäistä kirkasta lähdettä, ettei mikään pääsisi sinne putoamaan, koska silloin lähde saastuisi... Vaikuttavalla tavalla, saduille ominaisin symbolisin keinoin Rautamies muistutti, että on olemassa jotain tutkimatonta, puhdasta ja pyhää, jota tulee vaalia, kunnioittaa.






tiistai 2. tammikuuta 2018

Jeesus – "valmis paketti"

Jeesus on ainut, jonka ihminen tarvitsee pelastuakseen, mutta miksi niin moni torjuu Hänet ja mieluummin turvautuu omaan itseensä? Miksi oman uskonnon luominen houkuttelee?


Johtajat ja seuraajat


Juttelin kerran uskonnoista erään ihmisen kanssa, joka kertoi ihailevansa oman filosofiansa ja uskomusjärjestelmänsä luoneita. Kun kerroin hänelle uskostani Jeesukseen, hän totesi: "Niin, kristinusko ja Jeesus taas ovat sellainen valmis paketti".

Olin havaitsevinani hieman provosointia tavassa, jolla hän sanoi sen, aivan kuin hän olisi odottanut minun kiistävän toteamuksen ja rupeavan puolustamaan omaa luovaa panostani uskossani: mielikuvitustani, älyllistä itsenäisyyttäni.

Kristityiksi identifioituvien keskuudessakin on tutkimusten mukaan hyvin yleistä, että uskotaan "omalla tavalla" – ei kirkon opin mukaisella tavalla tai, jos mennään ihan ilmoituksen äärelle, Raamattuun perustuen.

Tulin kolmekymppisenä uskoon ja muistan kuinka itsekin parikymppisenä agnostikkona hahmottelin omaa uskomusjärjestelmääni ja sopivaa jumalakäsitystä. Se oli jännittävää, ja omasta luomuksesta saattoi olla vähän ylpeäkin.

Uskontojen sanotaan olevan ihmisten keksimiä: jotkut yksilöt perustavat uskontoja ja muut ovat heidän seuraajiaan. Tämä itse asiassa pitää paikkansa kristinuskon kohdalla, koska kristinuskon perustaja on Jeesus Kristus, historiallinen ihminen. Toisaalta kristinusko on samanaikaisesti Jumalan perustama, koska Jeesus Kristus on myös Jumala.

Meillä, jotka uskomme Jeesukseen ja seuraamme Häntä, ei ole mitään lisättävää kristinuskoon ja sen ytimeen, pelastuksen evankeliumiin. Uskovaisissakin on ihmisiä, jotka olisivat riittävän luovia ja kekseliäitä rakentamaan oman uskomusjärjestelmänsä, "tee-se-itse-uskonnon", mutta Jeesukseen uskova ymmärtää, etteivät omat teot ja keksinnöt vie häntä yli kuoleman, ikuiseen elämään.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)



Eikö "valmis paketti" tylsistytä?


Kristinuskon "lahjapaketti" ojennettiin minulle jo monta vuotta sitten, mutta edelleen lähes viikoittain löydän sieltä asioita, jotka ovat itselleni uusia. Tai oikeammin ilmaistuna, ymmärrykseni paketin muuttumattomasta sisällöstä ja sen ulottuvuuksista syvenee ja kasvaa yhä.

Lisäksi ymmärrykseni omasta elämästäni ja ympäröivästä maailmasta lisääntyy, kun kristinuskosta nousevat periaatteet valaisevat niitä. "Paketin" sisältö on silti edelleen sama, joka se oli päivänä, jona se minulle annettiin.

Ei uskon Jeesukseen tarvitse olla jännittävää tai ylipäätään kokemuksena jotain tietynlaista tai suurta eikä se kaikille ole sellaista, ainakaan jatkuvasti. Olennaista eivät ole omat kokemuksemme, vaan Jeesus, joka pelastaa.

Haluan kuitenkin antaa todistukseni, että kristinuskon "valmis paketti" ei välttämättä ole tylsä vaihtoehto moniin nykyaikana suosittuihin avaramielistä etsintää, älyllistä haastavuutta ja moninaisista lähteistä ammentamista painottaviin uskomusjärjestelmiin verrattuna.

Itse asiassa uskossa eläessäni olen joutunut pohtimaan toimintaani ja valintojani syvällisemmin ja vakavammin kuin koskaan ennen. Laajalti viljelty mielikuva yksinkertaisesta uskovaisesta, joka ei osaa tai saa käyttää aivojaan, ei pidä paikkaansa.

Tämä tulee esiin mm. valintatilanteissa, pienissä ja suurissa, jotka ovat moraalisesti relevantteja; kun oikean ja väärän standardi on muuttumaton eikä palaudu minuun itseeni, joudun pohtimaan Jumalan sanan äärellä ja välillä muiden uskovaisten kanssa keskustellen, mikä on Jumalan tahto juuri kyseisessä tilanteessa sekä erittelemään sisäisiä motiivejani suhteessa siihen. Olen vastuussa valinnoistani Jumalalle.

Jeesukseen uskova ei siis turvaudu omaan ymmärrykseensä, mutta käyttää sitä aktiivisesti pyrkiessään elämään Jumalan tahdon mukaan.

Jos moraalinen standardi ei olisi muuttumaton, vaan tilanteiden mukaan muuntuva (ja aina jälkikäteen muokattavissa), ja kukin toimija itse olisi sen perusta ja sitä myöten vastuussa viimekädessä vain itselleen, eikö se pikemminkin mahdollistaisi laiskuuden järjenkäytössä ja myös moraalisen välipitämättömyyden?


Lahjapaketti


Miksi "tee-se-itse" -uskontoja ihannoidaan niin paljon? Yksi vastaus on, että ihmisten suhtautuminen armoon on ongelmallinen. Mielestäni tämä on kaksipuolinen kolikko: toisaalta ongelmana on ylpeys ja toisaalta uskomus, että kaikki täytyy itse ansaita.

Ajatus, että on itse luonut oman filosofiansa ja maailmankuvansa, hivelee minuutta, koska se viestii omavaraisuudesta, omaperäisyydestä ja rohkeudesta. Toisaalta elämä maailmassa on opettanut monet jo nuoresta lähtien uskomaan, ettei mitään arvokasta voi saada muuten kuin omien tekojen kautta, ansaitsemalla.

Ylpeys ja armon torjuminen ovat yhtä myös siten, että ylpeä ihminen kokee olevansa riittävän hyvä ansaitakseen paikan taivaassa (mikäli hän olettaa ikuisen elämän olevan totta); ylpeä ei koe tarvitsevansa armoa ja siksi torjuu sen. Virhekäsitys omasta hyvyydestä ja ansaitsevuudesta muodostuu helposti, jos ihminen vertailee itseään muihin ja havaitsee olevansa (ainakin näennäisesti) parempi kuin useimmat muut.

Kristinuskon mukaan kaikki ihmiset Jeesusta lukuunottamatta ovat syntiin langenneita ja armon tarpeessa. Vain Jumala on hyvä, vanhurskas ja pyhä. Rakkaudessaan Hän antoi meille Poikansa Jeesuksen syntiemme sovitukseksi ja vanhurskaudeksi, että me Häneen uskomalla pelastuisimme.

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:8-10; 1938)