tiistai 19. huhtikuuta 2022

Itsemurha on synti – miksi kristinuskon kanta on niin ehdoton?

  Kautta historian eri kulttuureissa on muodostettu määritelmiä "hyvälle itsemurhalle". Niiden mukaan oman henkensä riistäminen voi tietynlaisissa tilanteissa olla kunniallinen, yksilön arvokkuutta suojaava tai järjellisyyden vuoksi hyveellinen teko.

  Kristinusko sen sijaan on aina ollut ehdoton kannassaan, jonka mukaan itsemurha on vakava synti kaikissa tilanteissa.


 "Hyvän itsemurhan" historiaa

  Järkeä ihannoivassa antiikin Kreikassa itsemurhaa pidettiin pääsääntöisesti vääränä- tekona, mutta mm. stoalaiset filosofit mainitsivat tilanteita, joissa se olisi hyvä vaihtoehto – parempi kuin elämän jatkaminen. Nimittäin jos henkilön on syystä tai toisesta mahdotonta elää hyveellistä elämää, elämänsä tarkoituksellinen lopettaminen on järjellinen ja siten hyveellinen teko. 

Se että kuolee puhtaasti järjellisen harkinnan lopputuloksena oman kätensä kautta oli osoitus yksilön täysivaltaisuudesta. Torjuttavaa oli elämä, tai kuolema, tunnevaltaisen epätoivon tilassa.

Roomalaisetkin erottelivat hyvän ja huonon itsemurhan. Hyväksyttävänä pidetyn itsemurhan motiivi oli patrioottinen eli henkensä riistäminen oman, oman maansa ja keisarin kunnian suojelemisen tähden. Patrioottinen itsemurha oli kunniallisena pidetty teko. Huono itsemurha sen sijaan oli sellainen, jonka motiivi oli henkilökohtainen.

  Tunnettu esimerkki hyvänä pidetystä itsemurhasta historiassa on japanilaisen samurai-soturiluokan seppuku eli kunniaitsemurha. Se on rituaalisesti tarkemmin määritelty muoto harakirista. Seppukussa itsemurhaaja viiltää vatsansa auki lyhyellä samuraimiekalla. Tekijän katsottiin pelastavan itsensä häpeältä sekä palauttavan kunniansa ottamalla kuolemansa omiin käsiinsä. Erityisen ihailtavana pidettiin, jos seppukun tekijä pystyi jopa hallitsemaan kasvonsa niin, etteivät ne vääntyisi tuskan irvistykseen.

  Kiinassa syntyneen kungfutselaisuuden ihanne on "jalo ihminen": hyväntahtoinen, moraalisten hyveiden mukaan kaikissa tilanteissa toimiva ihminen, joka on aina tyyni ja rauhallinen. Kungfutselaisuudessa on uskottu, että hyveellisesti elämisessä epäonnistuminen on kuolemaa pahempi, joten joissain tilanteissa itsemurhaa on pidetty moraalisesti hyväksyttävänä, jopa kiitettävänä tekona.

  Entä uuden ajan länsimainen kulttuuri? Eutanasiaa eli "potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä tapahtuvaa lääkärin tarkoituksellista potilaan elämän lopettamista lääkkeitä antamalla" aika usein puolustetaan vetoamalla kipuun: eutanasia olisi ratkaisu parantumattoman sairauden aiheuttamaan sietämättömään kipuun. 

On kuitenkin paradoksaalista, että eutanasiaa vaaditaan lailliseksi juuri nyt, kun meillä on paremmat lääketieteelliset keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa! Tästä päättelen, että pohjimmainen syy eutanasian vaatimiselle ei ole potilaan vapauttaminen kivusta, vaan "arvokkuudella kuolemisen" (dying with dignity) ihanne.

Arvokkuudella kuolemisella tarkoitetaan, että kuoleva itse hallitsee kuolemisensa olosuhteita, jotta ne heijastaisivat hänen omanarvontuntoaan myös muiden silmissä. Ihanne nähdäkseni ammentaa valistuksen ajan humanistisesta aatteesta, joka korosti itsehallintaa ja yksilönvapautta.

  Yhteenvetona, useimpien "hyvän itsemurhan" perustelujen ytimessä on kunnia- ja arvokkuuskäsitys, joka perustuu yksilön oman itsensä hallitsemiselle. Perimmäisenä pyrkimyksenä näyttää olevan, että ihmisen kohtalo olisi hänen omissa käsissään loppuun asti.

 Judeokristillinen vastavoima historiassa

  Kristinusko ja siitä nouseva ns. judeokristillinen kulttuuriperinne on maailman historiassa asettunut räikeästi itsemurhan oikeutuksia vastaan: itsemurha ei ole ollut hyväksyttävää missään tilanteessa, mistään motiivista. 

Yksi eriskummallisimmista ja rajuimmista tämän ehdottoman kannan ilmentymistä historiassa oli roomalais-katolisen kirkon moraaliopetukseen nojautuneen Ranskan kuningas Louis XIV:n vuonna 1670 asettama itsemurhaa koskeva rikoslainsäädäntö.

Itsemurhan rikoksesta epäilty vainaja ensinnäkin haastettiin oikeuteen ja, mikäli mahdollista, ruumis tuotiin oikeussaliin istumaan syytetyn penkille! Vainajalla oli oma asianajaja, joka pyrki osoittamaan, ettei kuolinsyynä ollut itsemurha, vaan vaikka onnettomuus. 

Jos vainaja tuomittiin syylliseksi itsemurhan tekemiseen, hänen ruumiinsa raahattiin kaupungin katuja pitkin julkiselle teloituspaikalle. Ruumille ei suotu hautaamista, vaan se heitettiin jätekasaan. Lain mukaan itsemurha oli petos sekä kuningasta että Jumalaa vastaan, mikä sinänsä on johdonmukaista, mutta miksi ruumista käsiteltiin noin raa'alla ja häpäisevällä tavalla? 

Kenties siksi, että ymmärrettiin itsemurhan motiivina olleen usein yritys pelastaa itsensä häpeältä yhteisön silmissä? Ruumiin törkeän käsittelyn tarkoitus oli ehkä viedä pohjaa motiivilta: et voi kuolemaan pakenemallakaan välttää omalle muistollesi ja perheellesi koituvaa häpeää!

  Monissa kristillisissä maissa itsemurha oli pitkään rikos, tosin "rangaistuksena" oli vain, ettei ruumista haudattu kirkkomaalle. Suomessa itsemurha poistettiin rikoslaista vuonna 1889, mutta esim. Englannissa vasta vuonna 1961.

Jumalan tahdon kunnioittaminen


  Miksi kristinuskon kanta itsemurhaan on niin ehdoton?

  Kun ajattelen itsemurhaa Raamatun valossa, mieleeni tulee ensinnäkin luomiskertomus: Jumala loi ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen (1. Moos. 2:7) Toiseksi Kymmenessä käskyssä Jumala sanoo: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13)

Kolmanneksi mieleeni tulee erinäisiä ihmisiä Raamatussa. Jotkut tekivät itsemurhan, kuten kuningas Saul ja hänen uskollinen aseenkantajansa, jotka kummatkin heittäytyivät omaan miekkaansa epätoivoisessa taistelutilanteessa. Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja, tajuttuaan mitä oli tehnyt "meni pois ja hirttäytyi".

  Kirkkaimpana mieleeni tulee kuitenkin Job, ihminen jonka onni kääntyi kärsimykseksi. Suunnattomista menetyksistä ja kivuliaasta paisesairaudesta kärsineen Jobin oma vaimokin, seurattuaan miehensä piinaa, kehotti tympeästi: "Kiroa  jo Jumala ja kuole pois!" Siihen Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:9-10)

Katkeruuttaan ääneen itkenyt, märkiviä paiseitaan rapsutellut, ihmisten hylkäämä ja pilkkaama Job piti kiinni Jumalalta saamastaan henkirievusta, vaikka oli jo alkanut toivoa kuolemaa. Sitäkin enemmän hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. 

  Kristinuskon ehdottomuuden takana on Jumalan, elämän antajan, tahdon kunnioittaminen. Yksin Jumalalle kuuluu päätös siitä, milloin ja miten kunkin meistä on kuoltava. Ihminen, joka riistää oman tai toisen ihmisen hengen, rikkoo pahoin Jumalaa vastaan.

  Vaikka ymmärrän hyvin toiveen "arvokkuudella kuolemisesta" ja toivoisin, että oma kuolemani aikanaan tulisi olemaan rauhallinen ja omanarvontuntoni mukainen, pitäydyn kristinuskon opetuksessa, että itsemurha, mukaan lukien eutanasia, on synti.

Yritän muistaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen kuoleman edellä on vain inhimillisen heikkoutensa tuntemista eikä siihen sisälly mitään todellista vaaraa. Olemme tällä hetkelläkin heikkoja ja rajallisia olentoja – kuoleman edellä vain vihdoin tunnemme rajamme täysin. Siinä ei pitäisi olla mitään liian outoa ja ahdistavaa.

Sitä paitsi ehkä se, ettei pysty yhtään hallitsemaan millaisena tulee nähdyksi muiden ihmisten silmissä ulkoisesti, viimeistään pakottaa ihmisen sydämessään kohtaamaan Jumalan armollisen katseen? 


"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)


Kohtalon ottaminen omiin käsiin?

  Miten kristinuskon opetus suhteutuu edellä mainitsemaani kunnian, itsensä hallitsemisen ja kohtalon omiin käsiinsä ottamisen kolmikantaan, joka on ollut "hyvän itsemurhan" määritelmien perustana monissa kulttuureissa? 

  Mielestäni epätoivoisena elossa sinnitellyt ja yhä uudestaan itsehillintänsä menettänyt Job toimi kaikesta huolimatta kunniallisesti, vaikka stoalaiset filosofit ja japanilaiset samurait olisivat luultavasti halveksineet häntä.

Nähdäkseni kunniallisuuteen sisältyy nimittäin välttämättä rehellisyys. Elämän, kuoleman ja kohtalon kysymyksissä rehellistä on, että tunnustaa oman heikkoutensa ja rajallisuutensa, ja Jumalan suuruuden. 

Heikoksi paljastumisen uhan ja häpeän pakeneminen kuolemaan on epärehellistä, ja jo sen vuoksi kunniaitsemurha ei voi koskaan olla oikeasti kunniallinen teko. Seppukun tekijä kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta – tappiotaan, tekojensa seurauksia, häpeää – kun taas Job, vaikkakin itkien ja vaikeroiden, jatkoi elämää.

Entä kohtalo? Se on perimmäisesti Jumalan käsissä. Vaikka tässä maallisessa elämässä joku kokisi hallitsevansa omaa kohtaloaan, viimeistään ikuisuudessa hän joutuu toteamaan, että hänenkin kohtalonsa on aina ollut Korkeimman käsissä.

Kunnia annetaan Jumalalle.


"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: »Sinä olet minun Jumalani!» Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31:15-16)

 

Uuden mahdollisuuden usko

  On yhdenlainen itsemurha, jota mikään kulttuuri ei ole hyväksynyt kunnialliseksi ja hyveelliseksi: henkensä riistäminen epätoivoisen henkilökohtaisen tunnekuohun tilassa. Uskoisin sen olevan huomattavan yleinen mielentila itsemurhan tekijöillä.

  Juudas, Jeesuksen kavaltaja, teki itsemurhan epätoivoisessa tunnekuohussa. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: "Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: »Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.» Mutta he vastasivat: »Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.» Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." (Matt. 27:3-5)

Juudas parka. Mutta mitä varten hän ylipappien luo meni? Miksi hän ei mennyt vaikka muiden opetuslasten luo ja puhunut ahdingostaan? Miksi hän ei mennyt rukouksessa Jumalan eteen ja pyytänyt anteeksi? Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että tulisi nousemaan kuolleista. Eikö Juudas pitänyt yhtään edes mahdollisena, että jotain suurta saattoi vielä olla tulossa? 

  Oli toinenkin mies, joka samoina vuorokausina oli joutunut Jeesuksen tähden musertavan hirveään mielentilaan, nimittäin Pietari. Viimeisellä aterialla Jeesus oli ennustanut, että Pietari tulisi kieltämään Hänet kolmesti. Pietari oli vakuutellut Jeesukselle, ettei milloinkaan tulisi hylkäämään Häntä. 

Yönä, jona Jeesus vangittiin, tapahtui juuri niin kuin Hän oli ennustanut. Voin vain kuvitella Pietarin järkytyksen ja pohjattoman katumuksen, kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän itki katkerasti. Miten hirveää Pietarille mahtoi olla tuon yön jälkeen herätä uuteen aamuun!

Pietari kuitenkin jatkoi muiden opetuslasten joukossa, ja kolmen päivän kuluttua ristinkuolemasta hän kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen. Herra jutteli vakavasti Pietarin kanssa ja antoi hänelle anteeksi. 

Miksi Pietari oletti, että hänellä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi mitään asiaa Jeesuksen luona?

Kerran aiemmin eräässä Jeesuksen opetustilanteessa monet kuulijoista olivat lähteneet pois paheksuen Hänen opetustaan. Jeesus oli kysynyt silloin opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari oli vastannut: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Tuon käsittämättömän karmean yön jälkeen Pietari edelleen uskoi, ettei kukaan muu voi häntä auttaa kuin Jeesus.

  Silloinkin, kun kukaan tai mikään muu ei voi auttaa, kun kaikki on hajonnut, Jeesus voi auttaa. Kristinusko on elämän ja uuden mahdollisuuden usko.




tiistai 5. huhtikuuta 2022

Kristitty puolustaa sananvapautta

  Julkisen keskustelun polttopisteessä on ollut viime viikkoina yhtä aikaa, mutta toisistaan riippumatta, kaksi aihetta, joita molempia pohtiessani olen päätynyt lukemaan Apostolien tekojen lukua 17. 

Ne ovat Ukrainan sodan aikaansaama keskustelu Suomen rajojen turvaamisesta ja Päivi Räsäsen sananvapausoikeudenkäynnin synnyttämä keskustelu vapaudesta julistaa Jumalan sanaa Suomessa.

Miten maan rajat ja sananvapaus kytkeytyvät Raamatussa toisiinsa?


Jotta ihmiset etsisivät Jumalaa

  Seuratessani uutisia ja keskustelua Ukrainan sodasta sekä sen vaikutuksista Suomen turvallisuustilanteeseen aloin ajatella kansan oikeutta omaan maahansa. Mistä oikeus on tullut?

Kansainvälisiin sopimuksiin ja tunnustuksiin perustuva oikeus on jo riittävä: itsenäisen maan rajoja ei saa loukata. Uskovaisena minua kuitenkin kiinnostaa, mitä Raamatussa aiheesta mahdollisesti sanotaan.

Päädyin lukemaan Apostolien tekojen lukua 17, jossa apostoli Paavali kertoo ateenalaisille Jumalasta:


"Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. " (Apt. 17:26-27; käännös 1992)


Siinä se on sanottu ihan suoraan: Jumala on antanut kansoille asuma-alueet rajoineen, joten esim. Suomi on Jumalan lahja suomalaisille!

Minulta oli jäädä huomaamatta, että jakeissa kerrotaan myös syy, miksi Jumala on antanut tämän lahjan. Sen tarkoitus on, että ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties löytäisivät Hänet. 

Ja koska Jumala on ilmoittanut tien luokseen sanomassa Jeesuksesta pelastuksena sekä antanut uskoville käskyn julistaa tätä pelastussanomaa, Jumalan tarkoituksen mukaisesti toimiminen edellyttää sananvapautta. Tässä kohtaa mieleeni tuli toinen ajankohtainen tapaus, nimittäin kansanedustaja Päivi Räsäsen sananvapausoikeudenkäynti (joka Jumalan kiitos päättyi käräjäoikeudessa kaikkien syytteiden hylkäämiseen). 

  Suurin osa maailman uskonnoista – luonnonuskonnot ja valaistumisuskonnot – perustuvat pelkkään harjoittajan omaan kokemukseen, mutta kristinuskon ytimessä on sana. Jumala loi luomakunnan sanallaan, Jeesus on Jumalan Sana joka tuli lihaksi, ja Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana.

Meidän on Suomessa huolehdittava sananvapauden turvaamisesta, ja siten Raamattuun perustuvan evankelioivan sanan julistamisen sallimisesta. 

 Areiopagi

  Apostolien teoissa kuvaillaan sen aikaista sananvapauden tilaa Välimeren molemmin puolin, ja se ei ollut hääppöinen: apostolit joutuivat vainotuiksi, vangituiksi, pahoinpidellyiksi ja surmatuiksi evankeliumin julistamisen tähden. Jeesus oli sanonut, että niin tulee tapahtumaan.

Luvussa 17 kerrotaan kuitenkin silloisen ateenalaisen kulttuurin piirteestä, joka sananvapauden osalta kuulostaa minusta hienolta. Ateenalaiset nimittäin olivat tavattoman kiinnostuneita kuulemaan "uusia oppeja", ja niiden esittämisen areenaksi oli tullut arvostettu Areiopagi-kukkula. Areiopagilla oli satoja vuosia kokoontunut Ateenan virkamiesten neuvosto ja siellä mm. pidettiin oikeudenkäyntejä.

Kun apostoli Paavali oli tullut Ateenaan julistamaan evankeliumia, osa paikallisista oli kiinnostuneita tästä "uudesta opista", jota hän julisti:


"Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: »Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?» »Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia», sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta." (Apt. 17:18)


Voisin kuvitella Paavalin olleen hyvillään kiinnostuneesta, joskin epäilevästä, vastaanotosta filosofien Ateenassa. Varsinkin seuraavaa tapahtumaa hän taatusti piti mahtavana tilaisuutena:


"He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: »Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat?" (Apt. 17:19)


Paavali sai keskeisellä paikalla julistaa Jumalan sanaa kiinnostuneille kuulijoille. Vaikka hän Ateenaan saavuttuaan oli joutunut kuohuksiin kaikkialla kaupungissa esillä olleiden epäjumalankuvien takia, hän puhui paikallisille kohteliaasti: 


"Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan." (Apt. 17:22-23)


Ja Paavali kertoi ihmisille elävästä Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on, ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän kertoi Jeesuksesta, miehestä, jonka Jumala on asettanut edessä olevan tuomiopäivän tuomariksi ja, tämän kaiken vakuudeksi, herättänyt kuolleista!

  Ihailen Areiopagin keskustelukulttuuria, olkoonkin, että moni tuli kuuntelemaan siellä pidettyjä puheita vain kuullakseen loputtomasti uusia oppeja. Tärkeintä on, että evankeliuminkin julistaminen sallittiin. Luvussa 17 kerrotaan, että monet Kreikassa, myös jotkut ateenalaiset, tulivat uskoon kuunneltuaan Paavalin ja muiden apostolien julistusta.

Ehkä monet heistäkin, jotka eivät heti ymmärtäneet evankeliumin ihmeellisyyttä, myöhemmin muistivat kuulemansa ja ymmärsivät minkä aarteen sanat välittivät?

Miksi yleinen sananvapaus?

  Eikö olisi näin kristityn näkökulmasta ihan mahtavaa, jos Suomessa vain kristinuskon julistaminen olisi sallittu? Ja jos joku yrittäisi puhua jonkin muun uskonnon tai katsomuksen puolesta tai kritisoida kristinuskoa, häntä estettäisiin puhumasta? Eikö sillä tavoin maksimoitaisi todennäköisyys sille, että ihmiset löytäisivät Jumalan?

No tietenkään se ei olisi mahtavaa. Paitsi että se olisi ihmisten luonnollisen ilmaisunvapauden loukkaamista, se ei olisi mahtavaa myöskään kristillisen uskon näkökulmasta. Nimittäin silloin tarkoitus "jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet" ei toteutuisi. Ainakin minun ymmärtääkseni Jumalan etsimisen mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa vallitsee yleinen sananvapaus.

Sitä paitsi jos kaikkien olisi lain mukaan pakko "olla kristittyjä", monet vain teeskentelisivät saadakseen muiden, mukaan lukien viranomaisten, hyväksynnän. Valtiossa, jossa vain kristinusko olisi sallittu, ihmisille saattaisi muodostua käsitys, että uskoon ja pelastukseen riittää, että on syntynyt sen valtion kansalaiseksi ja tekee ulkoisesti mitä vaaditaan.

Silloinhan ihmiset eivät enää aidosti etsisikään Jumalaa. He saattaisivat sanoa uskovansa Jeesukseen, mutta se ei olisi tunnustus eli sanat eivät tulisi sydämestä.


"Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen." (Room. 10:9-10)


  Sananvapauden vastustaminen on Jumalan tarkoituksen vastustamista. Mitä sananvapautta vastustavia tahoja tämän päivän maailmassa on? Nykyinen Venäjän hallinto on tunnettu sananvapauden tiukasta rajoittamisesta, mutta myös meillä täällä "vapaassa lännessä" puhaltavat nykyään sananvapautta vastustavat tuulet, kuten mm. Räsästä vastaan nostetut syytteet ovat osoittaneet. 

  Ehkä Jumala on johdattanut nämä kaksi tapausta, siis Suomen rajojen turvaamista koskevan keskustelun sekä sananvapauskiistan, tapahtuviksi samaan aikaan, jotta muistaisimme, että nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa?