Välineellisen järjenkäytön ylivalta ja viisauden väheksyminen

   Elämme välineellisen järjenkäytön valtakautta. Ei ihme että ajan henki on niin kylmäkiskoinen.

  Satoja vuosia sitten, pimeäksi haukutulla keskiajalla, järjen valo loisti kirkkaana Euroopassa. Viisaat filosofi-papit pohtivat suuria kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja Jumalasta.

Välineellisen järjenkäytön valtakausi

  Muistan kun 2000-luvun alussa tv:n keskusteluohjelmissa kritisoitiin nykykulttuurin tehokkuusvaatimusta, jatkuvan talouskasvun tavoitetta, ahneutta ja kaikki mulle heti nyt -ajattelua. Elettiin Nokian menestyksen ja it-buumin aikaa sekä taloudellista nousukautta. Katselin niihin aikoihin paljon keskusteluohjelmia, ja nämä teemat olivat valtavan yleisiä. Ihan viikoittain joku filosofian, sosiologian tai kulttuurin ja taiteen asiantuntija oli tällaista kritiikkiä esittämässä. 

Kuva: Pixabay / geralt

Opiskelin siihen aikaan sivuaineenani filosofiaa ja ymmärsin, että kritisoitu ilmiö – tehokkuuteen ja loputtomaan talouskasvuun typistyvän ajattelutavan yleistyminen – kuvastaa välineellisen järjenkäytön ylivaltaa kulttuurissamme. Kärjistetysti sanottuna ihmisen järki ja voimavarat, ja oikeastaan koko ihminen itse, ovat typistyneet vaurastumisen välineiksi, ja keskiössä on raha, joka sekin on vain väline.

Ihmiset aina poliitikoista suuryritysten johtajiin ja tavallisiin työntekijöihin keskittyvät rahaan, sijoittamiseen ja kuluttamiseen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, mikä on vaurastumishalun perimmäinen tarkoitus ja, niin ollen, paljonko vaurautta on riittävästi. 

Tarkoitus määrittää sen, mikä on riittävästi, joten kun tarkoitus on kadonnut näköpiiristä, mikään ei tunnu olevan riittävästi eikä ihminen osaa lopettaa ajoissa. 

Kritiikkiä esittäneet asiantuntijat ehdottivat tilalle "arvokeskustelua" eli keskustelua arvokkaista päämääristä. Siihen, mitä nämä arvokkaat päämäärät olisivat, ja millä perusteilla, ei kuitenkaan koskaan menty syvällisesti.

  Mutta minusta välineellisen järjenkäytön ylivaltaan nykykulttuurissamme sisältyy muunkinlaisia ilmiöitä kuin talouskasvun loputon tavoittelu ja ahneus. Nimittäin esimerkiksi abortti sekä eutanasian laillistamisen vaatimus kuuluvat siihen myös. Tämä on ilmeistä: suorittamista ja vaurastumista hidastavista asioista, kuten ei-toivotuista ihmisenaluista, halutaan eroon tehokkaasti, helposti ja halvalla. Kärsimyksen poistamiseksi ollaan valmiita poistamaan suit sait koko kärsivä ihminen elävien kirjoista. Montaakaan ajatusta ei uhrata sellaisille asioille kuin ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus.

Eutanasiasta keskusteltiin silloin runsaasti, koska Alankomaat oli juuri säätänyt eutanasian sallivan lain ensimmäisenä EU-maana. En kuitenkaan muista, että tehokkuusajattelua kritisoineet asiantuntijat olisivat maininneet eutanasian esimerkkinä kylmäkiskoisesta ajan hengestä, saati abortin.

Viisaus korkeimpana ajattelutaitona

  Nykymaailman menoa katsellessa ei uskoisi, että satoja vuosia sitten Euroopassa järjen valo on loistanut kirkkaana. Nimittäin pimeäksi haukutulla keskiajalla mm. filosofi-papit Tuomas Akvinolainen ja Anselm Canterburylainen sekä juutalainen filosofi-rabbi Maimonides pohtivat suuria kysymyksiä Jumalasta, täydellisyydestä ja maailmankaikkeuden alkuperästä. 

Talouskasvun maksimoinnin, tehokkuuden ja mahdollisimman helpon elämän tavoittelijoiden silmissä tuollainen järjenkäyttö näyttää voimavarojen ja ajan haaskaamiselta!

Nykymaailmassa viisautta väheksytään. Jos ihmisiltä kysytään, onko viisaus tärkeää, he kyllä sanovat että juu juu, totta kai on, mutta käytännössä suurten kysymysten pohtijaa saatetaan pilkata naiiviksi hölynpölyhihhuliksi joka kuvittelee olevansa joku suuri filosofi. Viisauden vastainen asenne näkyy alussa kuvailemillani tavoilla yhteiskunnan instituutioissa, kulttuurissa ja elämänmenossa.

  Viisaus ajattelutaitona tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kokonaisvaltaiseen ajatteluun esimerkiksi merkittäviä päätöksiä tehtäessä. Viisas lainsäätäjä pohtii miten eutanasian laillistaminen vaikuttaisi ajan mittaan, siis kymmenien ja satojen vuosien kuluessa ihmiskuvaan, käsitykseemme ihmiselämän arvosta sekä suhtautumiseemme kärsimykseen (joka kuuluu aina ja erottamattomasti ihmiselämään tässä maailmassa).

Viisas päätöksentekijä ajattelee mikä on tarkoituksenmukaista, kuinka paljon on riittävästi, millaisia kauaskantoisia seurauksia valinnoilla on, mikä on oikein ja mikä väärin.

Väitän, että ihminen joka aidosti ja rohkeasti pohtii asioita tällaisilta kanteilta päätyy lopulta suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus? mikä on hyvää hyvää ja mikä pahaa? mikä on absoluuttinen totuus? mistä maailmankaikkeus on tullut? onko j-/Jumala olemassa?

Välineellinen järjenkäyttö ei ole paha asia, vaan sekin on välttämätön ajattelutaito! Ongelmiin on päädytty, koska sille on annettu ylivalta, korkein asema. Mielestäni sen kuuluu olla ajattelutaitona viisauden palveluksessa.

"Sinä yksin olet Herra. 

Sinä olet tehnyt taivaan,

taivasten taivaat ja tähtien joukot,

maan ja kaiken mitä sen päällä on,

meret ja kaiken mitä niissä on.

Sinä annat kaikelle elämän.

Kumartaen rukoilevat sinua

taivaan tähtien joukot." (Neh. 9:6)

 

Eutanasia – vääristynyttä armoa

  Kun lääkäri sanoo eutanasiaa luonnolliseksi kuolemaksi tai kun kärsivän ihmisen tappamista luonnehditaan armollisuudeksi kyse on ideologisesta uuskielestä. 

  Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista – eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

Ihmisen tappaminen lääketieteellisenä rutiinina

  Vaikka olen nähnyt kymmeniä eutanasiaa käsitteleviä tv-dokumentteja, niissä näytetyt todelliset kuolinaputilanteet tuntuvat minusta edelleen absurdeilta. On vaikeaa käsittää että toimenpide on tehty lailliseksi missään. Dokumenteissa siis yleensä näytetään suoraan kun joku eutanasoidaan vaikka belgialaisella sairaalaosastolla tai hotellihuoneessa Sveitsissä.

Kuva: Pixabay / Darko Stojanovic

Tilanteissa on absurdia ensinnäkin se, että niin suuren, niin liikuttavan ja lopullisen tapahtuman - ihmisen elämän päättymisen - näyttämö on niin kliininen. Ensin täytetään lomakkeita, ja lääkäri avaa salkkunsa ja valmistaa pentobarbitaalijuoman. Rutiini etenee, kelloa vilkuillaan, toimenpiteen täytyy tapahtua aikataulussa.

Paikalle tulleet omaiset ja ystävät seisovat vuoteen äärellä ja jättävät lopulliset hyvästit. Usein eutanasoitava on halunnut kuunnella ikiuneen vaipuessaan klassista musiikkia. Joten Beethovenin tai Mozartin mahtipontisten sävelten soidessa hän juo lääkärin valmistaman liuoksen ja nukahtaa alle minuutissa. Hetken päästä lääkäri tarkastaa henkilön pupillit, tunnustelee pulssia ja toteaa tämän kuolleeksi. Sinfonia sammutetaan, omaiset kättelevät lääkäriä ja lähtevät kotiin. Ruumisauto soitetaan paikalle.

  Toinen syy absurdiudelle on ilmeinen ristiriita konkreettisen tapahtumasarjan ja siitä käytetyn kielen välillä. Minä näen tilanteissa itsemurhan ja tapon, mutta asianomaiset puhuvat myötätunnosta, kauniista lähdöstä, arvokkuudella kuolemisesta, armollisuudesta. Ristiriita on erityisen irvokas niissä tapauksissa, joissa eutanasoitava on täysin terve mutta kokee itse eläneensä tarpeeksi ja haluaa kuolla välttääkseen vanhuuden vaivat.

Englantilaisessa dokumentissa Allow Me to Die – Euthanasia in Belgium täysin terve 85-vuotias belgialaisnainen haluaa eutanasian surun vuoksi: hänen keski-ikäinen tyttärensä on kuollut kolme kuukautta aiemmin. Kuolinapu myönnetään naiselle, ja toimenpide näytetään dokumentissa. 

Hämmentävästi toimenpiteen tehnyt lääkäri julistaa dokumentissa: "Eutanasia on luonnollinen kuolema!" 

Jäin ihmettelemään sitä uskomatonta pokerinaamaa jolla lääkäri väitti mustaa valkoiseksi. Sitä juuri, uskomatonta pokerinaamaa, tarvitaan aina kun halutaan oikeuttaa jotain mikä on ilmeisen väärin; asialle omistautuneet antavat sanoille uudet sisällöt ja toivovat että uuskielisiä lauseita hokemalla sanojen uudet merkityssisällöt alkavat vakiintua yhteiskunnassa, ja vääryys saavuttaa laajemmin hyväksyntää.

Vääristynyttä armoa

  Kristittynä olen armollisuuden kannattaja. Armo on kristinuskon ytimessä. Jumalan armo ihmisiä kohtaan on pelastuksen evankeliumin ytimessä. Jumalan armon kohde on heikko ja syntinen ihminen.

Mutta armollisuus ei tarkoita sitä, että ihmiselle annetaan kaikki mitä hän pyytää heikkouteensa vedoten. Torjun sanan armokuolema eutanasian suomennoksena. Alun perin suomennos oli itse asiassa armomurha, mutta nykyään se on kaunisteltu armokuolemaksi. Ongelmana joka tapauksessa on etuliite armo.

Eutanasia saattaa toimenpiteen kohteena olevan henkilön omasta näkökulmasta olla 'hyvä kuolema' tai 'onnellinen kuolema', jota kreikan kielen sana eu-thanatos kirjaimellisesti tarkoittaa, koska se on nopea ja sen aiheuttama kuolema kivuton, mutta armon kanssa sillä ei ole tekemistä.

Kyse ei ole siitä että näkisin eutanasian liian pitkälle vietynä armollisuutena, vaan siitä, että se on vääristynyttä armollisuutta. Toisin sanoen heikon ja kärsivän ihmisen auttaminen itsemurhan tekemisessä ei ole todellista armollisuutta ollenkaan.

  Elämän kanssa samassa paketissa tulee aina kärsimystä. Niin kauan kuin olemme elossa, altistumme pienelle ja suurelle kärsimykselle. Kärsimyksen lievittäminen on oikea tavoite, mutta ihmisen surmaaminen sillä perusteella, että samalla kärsimyskin loppuu, on paitsi väärin, myös vaarallinen ovenavaus loputtomasti voimistuvalle heikkouden ja kuoleman kulttuurille. 

Rautalangasta väännettynä: ihmiselämään kuuluu aina kärsimystä, joten kulttuurissa jossa kuolema nähdään ratkaisuna kärsimykseen jokaisella on periaatteessa syy haluta kuolla lähes koko ajan!

Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista. Eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi

ja hyvää pahaksi!

Pimeyden he kääntävät valoksi

ja valon pimeydeksi,

karvaan makeaksi

ja makean karvaaksi." (Jes. 5:20)

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.

Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.

Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.

Kuva: Unsplash / Quasi Misha

Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?

Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"

Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 

Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)

Millaisen signaalin eutanasian laillistaminen lähettäisi?

 Eutanasian laillistaminen olisi itsemurhan institutionalisoimista. Se tarkoittaisi mm., että yhteiskunta alkaisi nähdä itsemurhan järkevänä ratkaisuna joissain tilanteissa.

 Eutanasian muoto, jota Suomeenkin yritetään saada, olisi selektiivinen eli valikoiva: aktiivisen kuolinavun antaminen avattaisiin vaihtoehtona vain tietynlaisille ihmisille eli vaikeasti sairaille ja vaikeasti vammaisille. Muiden kohdalla yhteiskunta tuomitsisi itsemurhan sekä puolustaisi elämää.

 Millaisen signaalin tällainen laki lähettäisi kansalaisille yleisesti ja yksityisesti?

Eräs itsemurhayritys ja käänteentekevä reaktio siihen

  Luin pari viikkoa sitten Iltalehdestä (6.7.2023) auto-onnettomuudessa pahat palovammat mm. kasvoihinsa saaneen Virpin tarinan. Virpi on kaikesta päätellen sopeutunut tilanteeseensa hyvin ja elää nykyään aktiivista elämää ollen mukana esim. Näkövammaisteatterissa sekä opaskoiratoiminnassa (hän menetti onnettomuudessa myös näkökykynsä).

Tuntemattomien kommentit hänen ulkonäöstään, niin ihmettelevät kuin ilkeätkin, ovat kuitenkin käyneet tutuiksi. Hänestä on sanottu esimerkiksi "Hyi minkä näköinen". Joku toinen nainen oli todennut Virpille, ettei voisi elää, jos olisi hänen näköisensä. Tästä hän kertoo häkeltyneensä niin, ettei osannut sanoa mitään. 

  Jutun mielenkiintoisin kohta on minusta se, jossa Virpi kertoo synkistä ajoista vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Kun ruumiillinen ja henkinen toipuminen oli hiljalleen lähtenyt käyntiin ja hän oli päässyt takaisin kotiin sairaalasta, tuli uusi isku: hänen avomiehensä jätti hänet. Virpi ei enää yksinkertaisesti kestänyt, vaan päätyi yrittämään itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla.

Onneksi apu hälytettiin juuri ajoissa ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Tässä kohtaa Virpi kertoo mielenkiintoisen seikan. Ambulanssihenkilökunta oli nimittäin ollut hänelle vihainen itsemurhan yrittämisestä, ja hän oli pitänyt sitä yllättävänä ja erikoisena suhtautumisena. Virpi kertoo kuitenkin olevansa suhtautumisesta kiitollinen, sillä se sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan yritä itsemurhaa!

  Miten noin näennäisen pieni asia pystyi muuttamaan noin paljon? 

Minun on jotenkin helppo ymmärtää se. Vihainen suhtautuminen viestitti, että itsemurhan yrittäminen ei ollut järkevä, vaan typerä ratkaisu. Ambulanssihenkilökunnalta eli viranomaisilta se oli signaali, että yhteiskunnan silmissä itsemurhaa yrittäneen elämä on tärkeä ja taistelun arvoinen, olipa hän kuka ja millainen ja millaisissa olosuhteissa tahansa.

Ambulanssihenkilökunnan vihainen suhtautuminen Virpin itsemurhayritykseen on tavallaan vastakohta sille, kun joku sanoi hänelle, ettei voisi elää jos olisi hänen näköisensä.

  Itsemurha on tabu, ja mielestäni sen kuuluukin olla tabu, siis merkityksessä "kielletty, paha asia". Ambulanssihenkilökunta oli vihainen auttaessaan Virpiä pysymään elossa, koska hän oli yrittänyt tehdä pahan teon itselleen. 

Jos eutanasia laillistettaisiin, itsemurhasta tulisi järkevänä, hyväksyttävänä pidettävä teko – ainakin osan ihmisistä kohdalla.

Valikoiva itsemurha-apu

  Eutanasian salliva laki, jota Suomeenkin ajetaan, olisi selektiivinen eli valikoiva: vain tietynlaisille ihmisille tarjottaisiin kuolinapua. Muiden ihmisten itsetuhoisuuden yhteiskunta tuomitsisi.

Muiden kohdalla laki, yhteiskunnan instituutiot ja lainsäädäntöä myötäilevä yleinen mielipide puolustaisi elämää kaikin tavoin, mutta niille, joiden elämä jo muutenkin on vaikeaa, yhteiskunta sanoisi: me ymmärrämme että sinä haluat kuolla, ja voimme itse asiassa auttaa sinua kuolemaan.

Valikoivan eutanasian laillistaminen lähettäisi signaalin, että osan ihmisistä elämä ei ole taistelun arvoista. Taistelulla en tarkoita tässä pelkästään ihmisen omaa taistelua elämänhalunsa palauttamiseksi, vaan myös, ja monissa tilanteissa vielä enemmän, yhteiskunnan (kuten sairaanhoidon) taistelua ihmiselämän puolesta.

Laillistaminen lähettäisi sairaille ja vammaisille signaalin, että heidän tilansa ja tilanteensa on toivoton. Tämän huolen ovat ilmaisseet vammaisjärjestöt, jotka tietääkseni kaikki ovat eutanasian laillistamista vastaan.

  Vaikeasti sairaat ja vammaiset ihmiset ylipäätään huomattavan usein vastustavat eutanasian laillistamista. Muistan vuosien takaa uutisjutun, jossa kerrottiin Vihreiden puoluevaltuuston tms. kokouksesta, jossa äänestettiin puolueen eutanasiakannasta. Valtuutetuista ainoa, joka äänesti eutanasiaa vastaan, oli itse vaikeasti vammainen, pyörätuoliin ja hengityskoneeseen sidottu Kalle Könkkölä.

Viitisen vuotta sitten 68-vuotiaana menehtynyt mm. kansanedustajana toiminut Könkkölä oli lapsesta lähtien käyttänyt pyörätuolia lihassairauden takia. Jossain kirjoituksessaan hän kertoi, että jouduttuaan nuorena keuhkokuumeen seurauksena lisäksi riippuvaiseksi hengityskoneesta, hän synkimpinä hetkinään halusi kuolla. Ajan mittaan elämänhalu kuitenkin voitti. Ympärillä oli kuulemma onneksi ollut ihmisiä, jotka halusivat, että hän jatkaa elämää. Könkkölä kertoi eläneensä rikkaan ja täyden elämän. 

Hän piti suurena onnenaan, ettei kuolinapua ollut ollut tarjolla, koska hän olisi saattanut siihen nuorena tarttua eikä elämänhalu siten olisi koskaan päässyt syttymään uudelleen.

  On monia ihan sekulaareja syitä miksi eutanasiaa ei tule laillistaa, esim. väärinkäyttöihin ja turvallisuuteen liittyviä, lääketieteen etiikkaan liittyviä, ihmiskäsitykseen ja ihmiselämän kunnioittamiseen liittyviä. Tämä signaalijuttu on mielestäni yksi merkittävimmistä. 

  Mutta vaikkei yhteiskunta ja viranomaiset tai yleinen mielipide piittaisi elämästäsi, sinun Luojasi piittaa. Jumala on vihainen jos suunnittelet henkesi riistämistä, koska Hän on sen sinulle antanut ja Hän rakastaa sinua. Jumalan mielestä sinulla on toivoa.

"Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään." (Ps. 30:4)

"Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina." (Ps. 30:12-13)

Elämänvastainen aikakautemme

  Ihmiskunta on ollut syntinen ensimmäisestä sukupolvesta asti. Minusta kuitenkin vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistyöhön. 

Jumalan luomistahto 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Synti on Jumalan tahdon vastaisuutta. Jumalan tahto on kerrottu meille Raamatussa. Mutta joissain kohdin emme edes tarvitse Raamattua saadaksemme tietoa Jumalan tahdosta. Voimme nimittäin nähdä sen myös Hänen luomisteoissaan eli luonnossa ja sen tarkoituksenmukaisissa, elämää ylläpitävissä järjestyksissä. 

Jumala luo elämää. Hänen luomistahtonsa vastaiset synnit ovat siten elämänvastaisia. Kuten luomiskertomuksessa kerrotaan, Jumala loi ihmisen – mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – ja puhalsi ihmiseen elämänhenkäyksensä (1. Moos. 1:27). Jumala loi elämän jatkumaan biologisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa sekä asetti avioliiton suojelemaan suhdetta ja uuden ihmiselämän syntymistä ja kasvua (1. Moos. 1:28, Matt. 19:4-6).

Vaikka ihmiskunta on ollut syntinen Adamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta asti, minusta vaikuttaa, että viime vuosikymmeninä ihmisen syntisyydessä on ollut erityinen "trendi": halutaan oikeuttaa nimenomaan sellaisia syntejä, jotka kohdistuvat Jumalan luomistahtoon:

- taistellaan aborttioikeuden puolesta, abortti esitetään naisten vapauden avaimena ja välttämättömänä sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle; sikiöseulonnat ja valikoiva abortti ovat nykyään normikäytäntö terveydenhuollossa

- kiistetään sukupuolen biologisuus ja esitetään, että Jumalan luoman sukupuolen voisi tarvittaessa korjata omaa kokemusta vastaavaksi; esitetään että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi

- avioliittolain muutoksen myötä avioliiton määritelmä ei enää vastaa Jumalan luomistahdon mukaista tarkoitusta

- eutanasian salliva laki on hyväksytty yhä useammassa maassa, ja vaatimus saada se Suomeenkin voimistuu

Hedelmöityksen hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon saakka käydään taistelua Jumalan luomistahtoa ja -työtä vastaan.

"Homo Deus"

  Alkuvuodesta kirjoitin kulttuurissamme olevasta ulkonäköön liittyvästä oudosta paradoksista: nykyään vaaditaan kovaan ääneen hyväksyntää erilaisille ulkonäöille, mutta samalla ulkonäön muokkaukset mm. kosmeettisella kirurgialla yleistyvät valtavaa vauhtia. 

Kun ilmiötä tarkastelee lähemmin esim. somessa, selitys paradoksille käy ilmeiseksi: hyväksyntää vaaditaan ensisijaisesti muokatuille ulkonäöille! Siis ihmisen omille valinnoille tatuoinneista ja lävistyksistä aina nenäleikkauksiin ja silikoni-implantteihin.

Sen sijaan, että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman ulkonäkönsä, hänen uusi tehtävänsä on muokata sitä, että se vastaisi paremmin hänen sisäistä kokemustaan – ja paranneltu ulkonäkö on se, jolle vaaditaan hyväksyntää. Sama pätee sukupuoleen: sen sijaan että ihminen hyväksyisi Jumalan luoman sukupuolensa, hänen tehtävänsä on miettiä, minkä hän itse kokee sukupuolekseen, ja tarvittaessa ryhdytään kehon muokkaukseen hormonihoitoja ja plastiikkakirurgiaa käyttäen. 

Kirjoitin keväällä toisestakin paradoksista: eutanasiaa vaaditaan kipuihin vedoten lailliseksi juuri nyt, vaikka meillä on paremmat keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa. Ehkä todellinen syy eutanasian vaatimiseen onkin ihmisen halu ottaa kuolema, sen ajankohta ja tapa, omiin käsiinsä?

Elämän ja kuoleman omiin käsiin ottamisesta on kyse myös abortissa.

Mielestäni nämä ilmiöt osoittavat, että aikamme elämänvastaiseen kulttuuriin ei ainoastaan kuulu Luojan luomistahtoa vastaan kapinoiminen, vaan myös pyrkimys korvata se ihmisen omalla tahdolla: ihminen itsensä luojana, elämän antajana ja ottajana. 

  Ihmisyyden historiasta ja tulevaisuudennäkymistä kirjoittanut israelilaisprofessori Yuval Noah Harari on lanseerannut käsitteen Homo Deus kuvailemaan tulevaisuuden ihmistä. Latinankielisessä ilmauksessa homo tarkoittaa ihmistä ja deus jumalaa. 

Buddhalaisuutta ateistiselta perustalta harjoittavan Hararin näkemyksen mukaan tulevaisuuden ihminen ei enää olisi homo sapiens eli viisas ihminen, vaan hänestä kehittyisi homo deus, jumala-ihminen. Harari on esittänyt, että kehitykseen sisältyy ihmisen kasvava ymmärrys siitä, että biologiset eliöt ovat rinnastettavissa tietokoneen algoritmeihin, ja että elämä on kuvattavissa yksinkertaisesti datan käsittelynä. Kylmääviä ajatuksia ja näkymiä.

"Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi"

  Hararin näkymissä humanismi tulee yhä laajemmin korvaamaan uskonnot, ja ihminen tulee itse yhä määrätietoisemmin tavoittelemaan asioita, joiden on uskonnoissa uskottu olevan yksinomaan jumalan annettavissa. Ihminen pyrkii saavuttamaan mm. kuolemattomuuden. 

En usko, että ihminen tulee koskaan onnistumaan moisessa hankkeessa, mutta ihmettelen vain, kuka oikeasti edes haluaisi elää ikuisesti tässä syntisessä, typeryyksien maailmassa.

  Jumala luo elämää, ja Hänen tahtonsa on että kunnioitamme ja suojelemme Hänen luomistyötään, mutta Jumalan tahto on myös, että saisimme ikuisen elämän Hänen luonaan.

Meistä ihmisistä ei ikinä tule Jumalaa. Jumala sen sijaan syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa. Jeesus kärsi maailmassa ja sovitti syntimme kuolemalla ristillä. Jumala antoi valtavan uhrinsa, jotta voisimme uskomalla Jeesukseen saada anteeksi syntimme ja pelastua ikuiseen elämään. 

Ainoa oikea tapa vastata Jumalan rakkauteen on tehdä parannus ja uskoa Jeesukseen. Apostolien teoissa Paavali julistaa sanomaa Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen (Apt. 17:24,30). 

Sen sijaan että uskoisimme itseemme ja vaeltaisimme oman tahtomme mukaan, Jumala haluaa meidän uskovan Häneen ja luottavan valinnoissamme siihen, että Hänen tahtonsa on kaikessa hyvä ja oikea. Ja niin kuin Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jokainen Häneen uskova pääsee ikuisen elämän ylösnousemukseen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Itsemurha on synti – miksi kristinuskon kanta on niin ehdoton?

  Kautta historian eri kulttuureissa on muodostettu määritelmiä "hyvälle itsemurhalle". Niiden mukaan oman henkensä riistäminen voi tietynlaisissa tilanteissa olla kunniallinen, yksilön arvokkuutta suojaava tai järjellisyyden vuoksi hyveellinen teko.

  Kristinusko sen sijaan on aina ollut ehdoton kannassaan, jonka mukaan itsemurha on vakava synti kaikissa tilanteissa.

 "Hyvän itsemurhan" historiaa

  Järkeä ihannoivassa antiikin Kreikassa itsemurhaa pidettiin pääsääntöisesti vääränä- tekona, mutta mm. stoalaiset filosofit mainitsivat tilanteita, joissa se olisi hyvä vaihtoehto – parempi kuin elämän jatkaminen. Nimittäin jos henkilön on syystä tai toisesta mahdotonta elää hyveellistä elämää, elämänsä tarkoituksellinen lopettaminen on järjellinen ja siten hyveellinen teko. 

Se että kuolee puhtaasti järjellisen harkinnan lopputuloksena oman kätensä kautta oli osoitus yksilön täysivaltaisuudesta. Torjuttavaa oli elämä, tai kuolema, tunnevaltaisen epätoivon tilassa.

Roomalaisetkin erottelivat hyvän ja huonon itsemurhan. Hyväksyttävänä pidetyn itsemurhan motiivi oli patrioottinen eli henkensä riistäminen oman, oman maansa ja keisarin kunnian suojelemisen tähden. Patrioottinen itsemurha oli kunniallisena pidetty teko. Huono itsemurha sen sijaan oli sellainen, jonka motiivi oli henkilökohtainen.

  Tunnettu esimerkki hyvänä pidetystä itsemurhasta historiassa on japanilaisen samurai-soturiluokan seppuku eli kunniaitsemurha. Se on rituaalisesti tarkemmin määritelty muoto harakirista. Seppukussa itsemurhaaja viiltää vatsansa auki lyhyellä samuraimiekalla. Tekijän katsottiin pelastavan itsensä häpeältä sekä palauttavan kunniansa ottamalla kuolemansa omiin käsiinsä. Erityisen ihailtavana pidettiin, jos seppukun tekijä pystyi jopa hallitsemaan kasvonsa niin, etteivät ne vääntyisi tuskan irvistykseen.

  Kiinassa syntyneen kungfutselaisuuden ihanne on "jalo ihminen": hyväntahtoinen, moraalisten hyveiden mukaan kaikissa tilanteissa toimiva ihminen, joka on aina tyyni ja rauhallinen. Kungfutselaisuudessa on uskottu, että hyveellisesti elämisessä epäonnistuminen on kuolemaa pahempi, joten joissain tilanteissa itsemurhaa on pidetty moraalisesti hyväksyttävänä, jopa kiitettävänä tekona.

  Entä uuden ajan länsimainen kulttuuri? Eutanasiaa eli "potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä tapahtuvaa lääkärin tarkoituksellista potilaan elämän lopettamista lääkkeitä antamalla" aika usein puolustetaan vetoamalla kipuun: eutanasia olisi ratkaisu parantumattoman sairauden aiheuttamaan sietämättömään kipuun. 

On kuitenkin paradoksaalista, että eutanasiaa vaaditaan lailliseksi juuri nyt, kun meillä on paremmat lääketieteelliset keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa! Tästä päättelen, että pohjimmainen syy eutanasian vaatimiselle ei ole potilaan vapauttaminen kivusta, vaan "arvokkuudella kuolemisen" (dying with dignity) ihanne.

Arvokkuudella kuolemisella tarkoitetaan, että kuoleva itse hallitsee kuolemisensa olosuhteita, jotta ne heijastaisivat hänen omanarvontuntoaan myös muiden silmissä. Ihanne nähdäkseni ammentaa valistuksen ajan humanistisesta aatteesta, joka korosti itsehallintaa ja yksilönvapautta.

  Yhteenvetona, useimpien "hyvän itsemurhan" perustelujen ytimessä on kunnia- ja arvokkuuskäsitys, joka perustuu yksilön oman itsensä hallitsemiselle. Perimmäisenä pyrkimyksenä näyttää olevan, että ihmisen kohtalo olisi hänen omissa käsissään loppuun asti.

 Judeokristillinen vastavoima historiassa

  Kristinusko ja siitä nouseva ns. judeokristillinen kulttuuriperinne on maailman historiassa asettunut räikeästi itsemurhan oikeutuksia vastaan: itsemurha ei ole ollut hyväksyttävää missään tilanteessa, mistään motiivista. 

Yksi eriskummallisimmista ja rajuimmista tämän ehdottoman kannan ilmentymistä historiassa oli roomalais-katolisen kirkon moraaliopetukseen nojautuneen Ranskan kuningas Louis XIV:n vuonna 1670 asettama itsemurhaa koskeva rikoslainsäädäntö.

Itsemurhan rikoksesta epäilty vainaja ensinnäkin haastettiin oikeuteen ja, mikäli mahdollista, ruumis tuotiin oikeussaliin istumaan syytetyn penkille! Vainajalla oli oma asianajaja, joka pyrki osoittamaan, ettei kuolinsyynä ollut itsemurha, vaan vaikka onnettomuus. 

Jos vainaja tuomittiin syylliseksi itsemurhan tekemiseen, hänen ruumiinsa raahattiin kaupungin katuja pitkin julkiselle teloituspaikalle. Ruumille ei suotu hautaamista, vaan se heitettiin jätekasaan. Lain mukaan itsemurha oli petos sekä kuningasta että Jumalaa vastaan, mikä sinänsä on johdonmukaista, mutta miksi ruumista käsiteltiin noin raa'alla ja häpäisevällä tavalla? 

Kenties siksi, että ymmärrettiin itsemurhan motiivina olleen usein yritys pelastaa itsensä häpeältä yhteisön silmissä? Ruumiin törkeän käsittelyn tarkoitus oli ehkä viedä pohjaa motiivilta: et voi kuolemaan pakenemallakaan välttää omalle muistollesi ja perheellesi koituvaa häpeää!

  Monissa kristillisissä maissa itsemurha oli pitkään rikos, tosin "rangaistuksena" oli vain, ettei ruumista haudattu kirkkomaalle. Suomessa itsemurha poistettiin rikoslaista vuonna 1889, mutta esim. Englannissa vasta vuonna 1961.

Jumalan tahdon kunnioittaminen

  Miksi kristinuskon kanta itsemurhaan on niin ehdoton?

  Kun ajattelen itsemurhaa Raamatun valossa, mieleeni tulee ensinnäkin luomiskertomus: Jumala loi ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen (1. Moos. 2:7) Toiseksi Kymmenessä käskyssä Jumala sanoo: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13)

Kolmanneksi mieleeni tulee erinäisiä ihmisiä Raamatussa. Jotkut tekivät itsemurhan, kuten kuningas Saul ja hänen uskollinen aseenkantajansa, jotka kummatkin heittäytyivät omaan miekkaansa epätoivoisessa taistelutilanteessa. Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja, tajuttuaan mitä oli tehnyt "meni pois ja hirttäytyi".

  Kirkkaimpana mieleeni tulee kuitenkin Job, ihminen jonka onni kääntyi kärsimykseksi. Suunnattomista menetyksistä ja kivuliaasta paisesairaudesta kärsineen Jobin oma vaimokin, seurattuaan miehensä piinaa, kehotti tympeästi: "Kiroa  jo Jumala ja kuole pois!" Siihen Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:9-10)

Katkeruuttaan ääneen itkenyt, märkiviä paiseitaan rapsutellut, ihmisten hylkäämä ja pilkkaama Job piti kiinni Jumalalta saamastaan henkirievusta, vaikka oli jo alkanut toivoa kuolemaa. Sitäkin enemmän hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. 

  Kristinuskon ehdottomuuden takana on Jumalan, elämän antajan, tahdon kunnioittaminen. Yksin Jumalalle kuuluu päätös siitä, milloin ja miten kunkin meistä on kuoltava. Ihminen, joka riistää oman tai toisen ihmisen hengen, rikkoo pahoin Jumalaa vastaan.

  Vaikka ymmärrän hyvin toiveen "arvokkuudella kuolemisesta" ja toivoisin, että oma kuolemani aikanaan tulisi olemaan rauhallinen ja omanarvontuntoni mukainen, pitäydyn kristinuskon opetuksessa, että itsemurha, mukaan lukien eutanasia, on synti.

Yritän muistaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen kuoleman edellä on vain inhimillisen heikkoutensa tuntemista eikä siihen sisälly mitään todellista vaaraa. Olemme tällä hetkelläkin heikkoja ja rajallisia olentoja – kuoleman edellä vain vihdoin tunnemme rajamme täysin. Siinä ei pitäisi olla mitään liian outoa ja ahdistavaa.

Sitä paitsi ehkä se, ettei pysty yhtään hallitsemaan millaisena tulee nähdyksi muiden ihmisten silmissä ulkoisesti, viimeistään pakottaa ihmisen sydämessään kohtaamaan Jumalan armollisen katseen? 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohtalon ottaminen omiin käsiin?

  Miten kristinuskon opetus suhteutuu edellä mainitsemaani kunnian, itsensä hallitsemisen ja kohtalon omiin käsiinsä ottamisen kolmikantaan, joka on ollut "hyvän itsemurhan" määritelmien perustana monissa kulttuureissa? 

  Mielestäni epätoivoisena elossa sinnitellyt ja yhä uudestaan itsehillintänsä menettänyt Job toimi kaikesta huolimatta kunniallisesti, vaikka stoalaiset filosofit ja japanilaiset samurait olisivat luultavasti halveksineet häntä.

Nähdäkseni kunniallisuuteen sisältyy nimittäin välttämättä rehellisyys. Elämän, kuoleman ja kohtalon kysymyksissä rehellistä on, että tunnustaa oman heikkoutensa ja rajallisuutensa, ja Jumalan suuruuden. 

Heikoksi paljastumisen uhan ja häpeän pakeneminen kuolemaan on epärehellistä, ja jo sen vuoksi kunniaitsemurha ei voi koskaan olla oikeasti kunniallinen teko. Seppukun tekijä kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta – tappiotaan, tekojensa seurauksia, häpeää – kun taas Job, vaikkakin itkien ja vaikeroiden, jatkoi elämää.

Entä kohtalo? Se on perimmäisesti Jumalan käsissä. Vaikka tässä maallisessa elämässä joku kokisi hallitsevansa omaa kohtaloaan, viimeistään ikuisuudessa hän joutuu toteamaan, että hänenkin kohtalonsa on aina ollut Korkeimman käsissä.

Kunnia annetaan Jumalalle.

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: »Sinä olet minun Jumalani!» Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31:15-16)

 

Uuden mahdollisuuden usko

  On yhdenlainen itsemurha, jota mikään kulttuuri ei ole hyväksynyt kunnialliseksi ja hyveelliseksi: henkensä riistäminen epätoivoisen henkilökohtaisen tunnekuohun tilassa. Uskoisin sen olevan huomattavan yleinen mielentila itsemurhan tekijöillä.

  Juudas, Jeesuksen kavaltaja, teki itsemurhan epätoivoisessa tunnekuohussa. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: "Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: »Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.» Mutta he vastasivat: »Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.» Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." (Matt. 27:3-5)

Juudas parka. Mutta mitä varten hän ylipappien luo meni? Miksi hän ei mennyt vaikka muiden opetuslasten luo ja puhunut ahdingostaan? Miksi hän ei mennyt rukouksessa Jumalan eteen ja pyytänyt anteeksi? Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että tulisi nousemaan kuolleista. Eikö Juudas pitänyt yhtään edes mahdollisena, että jotain suurta saattoi vielä olla tulossa? 

  Oli toinenkin mies, joka samoina vuorokausina oli joutunut Jeesuksen tähden musertavan hirveään mielentilaan, nimittäin Pietari. Viimeisellä aterialla Jeesus oli ennustanut, että Pietari tulisi kieltämään Hänet kolmesti. Pietari oli vakuutellut Jeesukselle, ettei milloinkaan tulisi hylkäämään Häntä. 

Yönä, jona Jeesus vangittiin, tapahtui juuri niin kuin Hän oli ennustanut. Voin vain kuvitella Pietarin järkytyksen ja pohjattoman katumuksen, kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän itki katkerasti. Miten hirveää Pietarille mahtoi olla tuon yön jälkeen herätä uuteen aamuun!

Pietari kuitenkin jatkoi muiden opetuslasten joukossa, ja kolmen päivän kuluttua ristinkuolemasta hän kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen. Herra jutteli vakavasti Pietarin kanssa ja antoi hänelle anteeksi. 

Miksi Pietari oletti, että hänellä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi mitään asiaa Jeesuksen luona?

Kerran aiemmin eräässä Jeesuksen opetustilanteessa monet kuulijoista olivat lähteneet pois paheksuen Hänen opetustaan. Jeesus oli kysynyt silloin opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari oli vastannut: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Tuon käsittämättömän karmean yön jälkeen Pietari edelleen uskoi, ettei kukaan muu voi häntä auttaa kuin Jeesus.

  Silloinkin, kun kukaan tai mikään muu ei voi auttaa, kun kaikki on hajonnut, Jeesus voi auttaa. Kristinusko on elämän ja uuden mahdollisuuden usko.

Kristityn pohdintoja holokaustista ja juutalaisuudesta

  Huomenna vietetään kansainvälistä Vainojen uhrien muistopäivää juutalaisten kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan ajan joukkomurhien uhrien muiston kunnioittamiseksi. 27. päivänä tammikuuta vuonna 1945 Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vangit vapautuivat. 

Miksi natsiaate ja holokausti sopivat muistutukseksi ja varoitukseksi kaikille siitä pahuudesta, mihin ihminen kykenee? 

  Historian tapahtumiin on aina lukuisia myötävaikuttavia syitä. Näin oli myös natsipuolueen valtaannousun ja holokaustin kohdalla maailmansotien aikaisessa Saksassa. Uskon kuitenkin, että perimmäinen syy, miksi juuri juutalaiset haluttiin tuhota, saattoi olla hengellinen.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa. Juuri tämän natsi-Saksan ideologit pyrkivät tuhoamaan muotoillessaan uutta uskontoa saksalaisille.

  

"Luokaamme uusi, parempi ihminen"

  Joskus kuulee kysyttävän, miksi juuri natsi-Saksasta ja holokaustista historiallisena tapahtumana on tullut symboli sille pahuudelle, mihin ihminen kykenee. Ihmiskunnan historiahan on täynnä hirveyksiä.

On totta, että kaikki väkivalta, kiduttaminen ja murhaaminen on tuomittavaa ja sitä pitää vastustaa. Ihminen, jota kidutetaan, tai joka näkee lapsensa vietävän surmattavaksi, kärsii aina riippumatta siitä, millä aatteella surmaajat oikeuttavat tekonsa. Miksi siis juuri holokausti?

Seurasin kerran netissä natsiaatteen eli kansallissosialismin kannattajan ja sen vastustajan välistä kiistelyä. Molemmat puolustivat sananvapautta ja avointa keskustelua, joten he yrittivät pysyä asiallisina. Natsiaatteen kannattaja kysyi, mitä toinen tarkalleen ottaen vastustaa hänen aatteessaan, ja tämä vastasi, että suurin ongelma siinä on rasismi. 

Vaikka natsiaatteen rotuoppiin perustuva rasismi on ilman muuta väärin, tunsin keskustelua seuratessani, että vastaus oli liian suppea. Mielestäni pahinta natsiaatteessa, ja holokaustissa sen toteutumana, oli ylipäätään Jumalan luoman ihmisen tuhoaminen "paremman, korkeamman ihmisen" tieltä. Kaikki murhaaminen natsi-Saksassa ei kohdistunut alempirotuisina pidettyihin ihmisiin – juutalaisiin, slaaveihin ja romaneihin –, vaan myös ns. oman rodun sisällä murhattiin ihmisiä: vammaisia, epämuodostuneita, psykiatrisesti sairaita.

Natsi-Saksassa murhattiin kuuden miljoonan juutalaisen ja monien muiden ihmisryhmien lisäksi yli 200 000 sairasta ja vammaista ihmistä vuosien 1941-1945 välisenä aikana eutanasiaohjelman mukaisesti. Natsiaatteen perustana oleva rotuoppi johti siis sekä juutalaisten kansanmurhaan että ylipäätään ei-toivotunlaisten ihmisten systemaattiseen murhaamiseen.

Sairaita ja vammaisia vastaan suunnattiin propagandaa. Vuonna 1939 Hitlerin hallituksen propagandaministeri Josef Goebbels antoi kuvata omia lapsiaan elokuvaan, jonka tarkoituksena oli puolustaa vammaisten lasten surmaamista eutanasiaohjelman mukaisesti: elokuvassa Goebbelsin lapset esitettiin ihannelapsina, vastakohtana "elinkelvotonta elämää" edustaville vammaisille lapsille.

Voin vain kuvitella, miten iljettävä moinen hanke on ollut Luojan silmissä: syntiset, syvästi kieroutuneet ihmiset asettamassa itsensä ihanneihmisiksi ja häärimässä rodunjalostuksen parissa. Näen sen epäjumalanpalvontana, jossa ihminen korotti itsensä jumalaksi. 

  Holokausti sopii muistutukseksi ihmisen pahuudesta siksi, että se koskee meitä kaikkia. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja mittaamattoman arvokkaita sekä toisaalta syntiin langenneita ja siten mahdollisia pahuuden harjoittajia. 

Jokainen on myös omalla tavallaan kurja, heikko ja vajavainen, tai aatteesta riippuen ei-toivotunlaiseksi määriteltävissä, ja siten "paremman ihmisen luomiseen" tähtäävällä aatteella oikeutetun pahuuden mahdollinen uhri.

Miksi erityisesti juutalaiset haluttiin tuhota?

  Antisemitismillä eli juutalaisvastaisuudella on pitkä historia, joka ulottuu aikaan useita satoja vuosia ennen natsi-Saksaa. Kun tilanne ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa, joka kuului sodan häviäjiin, oli taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti sekasortoinen ja tulevaisuus tuntui epävarmalta, juutalaisvähemmistö otettiin politiikassa jälleen syntipukiksi.

Kansallishengen korostaminen sekä uuden evoluutioteorian innoittama rotuominaisuuksien tutkiminen ja rodunjalostamisen mahdollisuuksia soveltavat teoriat vaikuttivat natsien rotuopin muotoilemiseen ja puhdasrotuisuuden idean syntymiseen. 

Juutalaiset määriteltiin rotuopin mukaisessa hierarkiassa kaikkien rotujen alapuolella olevaksi ryhmäksi, joka piti hävittää. Juutalaisvihaa lietsottiin äärimmilleen propagandalla, jossa heidät esitettiin jonkinlaisina ihmistä muistuttavina tuholaisina sekä salaliittoteorioilla, joiden mukaan juutalaiset pyrkivät valloittamaan koko maailman mm. muita rotuja heikentämällä. Tämän kaiken myötä natsipuolue nousi johtoon.

Tv-dokumenttien haastatteluissa jotkut asiantuntijat ovat sanoneet, että Hitler vaikutti yksinkertaisesti vihaavan juutalaisia tavalla, joka ei ole selitettävissä edes hänen käsityksillään maailman tapahtumista. Olen samaa mieltä. Se, oliko kyse jostain henkilökohtaisesta kokemuksesta vai mistä, on yleensä jätetty avoimeksi.

  Yllättävän vähälle huomiolle on mielestäni jäänyt se, että natsi-Saksan johtohenkilöistä moni, Hitler mukaan lukien, oli omalla tavallaan uskonnollinen. Hitlerin uskonnollisuutta tutkinut historian professori Richard Weikartin Hitler's Religion -kirjan johtopäätös on, että Hitler oli panteisti, jolle luonto oli jumala. Panteismin mukaan jumaluus on kaikessa luonnossa, myös ihmisessä itsessään.

Natsi-Saksan johtohenkilöistä holokaustin arkkitehdiksi kutsuttu Heinrich Himmler oli uskonnolliselta kiinnostukseltaan suuntautunut hindulaisuuteen. Natsi-ideologi, Hitlerin Saksan erityinen uskonnollinen ja filosofinen kehittäjä Alfred Rosenberg oli esoteerisen Thule-seuran jäsen, kuten myös Auschwitzin keskitysleirin päällikkö Rudolf Höss. Kyseisessä seurassa tutkittiin "arjalaisten" hengellistä alkuperää mm. luonnonuskontojen kautta.

  Kun ajattelee natsi-Saksan ideologiaa ja holokaustia siitä näkökulmasta, että natsit korottivat itsensä jumalaksi ja pyrkivät luomaan evoluutioteoriaa soveltavalla rodunjalostuksella korkeamman ihmisen – tulee pohdittavaksi yksi mahdollinen vastaus kysymykseen, miksi juuri juutalaiset olivat natsien erityisen tuhoamishalun kohteena: juutalaiset ovat se kansa, jonka kautta Luoja ilmoitti itsensä ja tahtonsa Raamatussa. Raamattu, sekä Vanha että Uusi Testamentti, on juutalaisten kirjoittama Pyhän Hengen johdatuksessa, ja itse Jeesus Kristus on juutalainen.

Siinä missä Hitlerin panteismissa luonto (ja ihminen itse osana sitä) on jumala, ja sen myötä luonnonlait ainoa laki, Raamatun mukaan Jumala on luonut luonnon (ja ihmisen), ja Hänen tahtonsa mukaan tulee pyrkiä elämään. Jumalan lain korkein käsky on rakkauden kaksoiskäsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Antisemitistisissä filosofioissa, jo ennen natsipuolueen valtaannousua, on luonnehdittu Raamatullista ajattelua heikkomielisten ihmisten "orjamoraaliksi".

  Saksalaisten "arjalaisten" enemmistö kuului kristillisiin kirkkoihin, joten Hitler pyrki julkisissa esiintymisissään miellyttämään heitä ja siksi käytti toisinaan kristillisiltä kuulostavia ilmauksia, mutta yksityisesti hän halveksi kristinuskoa, kuten mm. Weikart on tuonut esiin. Rosenbergin, Thule-seuran jäsenen, Hitler nimitti puolueensa pääideologiksi. Rosenbergin johdolla kristinuskosta laadittiinkin versio, "positiivinen kristinusko", joka soveltui Hitlerin Saksan uskonnoksi. Kyhäelmästä oli poistettu olennainen Raamatullinen sanoma – jäljelle jätettiin vain ontot, kristillisyyttä muistuttavat sanat.

  Minusta tämä kaikki Raamatun sanoman vastainen uskonnollisuus natsi-Saksan johdon keskuudessa on merkittävää eikä vain jokin jännä yhteensattuma ja sivuseikka, jollaisena se usein ohitetaan.

Ajattelen että uskonnollisuus oli yksi tapahtumiin myötävaikuttava syy. Ehkä jopa perimmäisenä syynä kaiken taustalla olivat hengelliset voimat? Ei kai voi olla sattumaa, että tuhottaviksi päätyivät erityisesti juutalaiset, joiden kautta Raamatun oppi ja "orjamoraali" oli tullut maailmaan, sekä sairaat ja vammaiset, joita se velvoitti suojelemaan. 

Jeesus Kristus, juutalainen

"Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja." (Matt. 1:1; käännös 1933/-38)

  Kristillisillä kirkoilla oli maailmansotien ajan Euroopassa vielä suuri vaikutusvalta ihmisten käsityksiin oikeasta ja väärästä. He olisivat varmaankin voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Miksi isot kirkot puuttumattomuudellaan käytännössä asettuivat natsien puolelle?   

Muiden, mm. edellä jo lueteltujen yhteiskunnallisten ja aatteellisten syiden ohella vastaus lienee, että kirkkojen johtajat katsoivat hyötyvänsä sopeutuvaisesta yhteiselosta natsihallinnon kanssa. Kirkoissa myös vaikuttivat antisemitistiset teologiset opit. Edellä sanoin, että juutalaisvastaisuuden historia on satoja vuosia pitkä. Kristilliset kirkotkin ovat olleet osa sitä historiaa.

Kristityn täytyy sekä seurata kriittisesti aikaansa – sosiaalisia, aatteellisia ja yhteiskunnallisia virtauksia – ja sen lisäksi lukea Raamattua ja rukoilla Jumalalta johdatusta ja varjelusta vääriltä opeilta sekä rohkeutta puuttua vääryyteen. Edellisessä kappaleessa luettelin tekijöitä, jotka tutkijoiden mukaan vaikuttivat natsien valtaannousuun ja juutalaisvainoihin. Jotkut niistä ovat nytkin ajankohtaisia. Tavallinen nettisurffaaja voi törmätä juutalaisvihaan mm. joissain salaliittoteorioissa.

On lohdullista lukea joistakuista yksittäisistä uskovaisista, jotka aikanaan konkreettisesti toimivat natsihallintoa vastaan. Yksi tunnettu on hollantilainen nainen Corrie ten Boom perheineen. Corrie, hänen siskonsa Betsie ja muutamat muut perheenjäsenet joutuivat itse keskitysleireille jäätyään kiinni toiminnastaan. Arviolta 800 hengen pelastaneesta ten Boomin perheestä kolme kuoli leireillä, Corrie pelastui ja hänestä tuli vapautumisensa jälkeen kansainvälisesti tunnettu evankeliumin julistaja.

  Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, Israelin kansassa. Edellä mainitsemani natsi-Saksan versio kristinuskosta, "positiivinen kristinusko", iski juuri tähän: kristinuskon juutalaiset juuret haluttiin tuhota. Natsien erityisen vastustuksen kohteena olivat Uudessa Testamentissa Paavalin kirjoitukset, joissa ehkä kaikkein selkeimmin tuodaan esiin juutalaisten ja kristittyjen pelastuminen yhdessä, Jeesuksessa Kristuksessa.

  Herra sanoi juutalaisten kantaisälle Abrahamille: "sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" (1. Moos. 12:3). Abraham uskoi Herran lupaukseen, ja hänen ja hänen jälkeläistensä uskon kautta Herra toteutti maailmassa pelastussuunnitelmansa. Lopulta Jeesus syntyi ihmiseksi juutalaisesta kansasta lihan puolesta ja Jumalan Hengen siittämänä. Jokainen, joka uskoo Häneen, syntyy uudesti ylhäältä Taivaallisen Isän lapseksi, kuuluipa täällä maan päällä mihin kansaan tahansa.

"Herra sanoi Abramille: 'Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.'"  (1. Moos. 12:1-3)

Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?

Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.

"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Hinta jonka Jumala maksoi meistä

  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

"Persoonuus" vai ihmisyys? Maailmalla käytävän eutanasiakeskustelun herättämiä ajatuksia

  Alankomaissa eutanasialakia ja sen tulkintaa on laajennettu viime vuosina. Nykyään eutanasia voidaan tehdä muistisairaalle, joka ei ymmärrä tilannetta ja saattaa jopa vastustella toimenpidettä. Millaisia filosofisia periaatteita eutanasian taustalta löytyy?

Miksi "armomurha" on sisäisesti ristiriitainen käsite?

Karmivia uutisia Alankomaista

  Brittiläinen The Guardian -lehti uutisoi v. 2018 karmivasta tapauksesta Alankomaissa: eutanasialääkäri oli pyytänyt omaisia pitelemään pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sairastavaa, rimpuilevaa naista aloillaan pystyäkseen kiinnittämään hänen kyynärtaipeeseensa tappavaa myrkkyä sisältävän tipan.

Tapauksesta käynnistettiin rikostutkinta, mutta vain siksi, että siinä oli rikottu tiettyjä muodollisuuksia. Alankomaiden laki nimittäin on vuodesta 2016 alkaen sallinut dementoituneen potilaan surmaamisen, jos tämä on ennen sairauden etenemistä allekirjoittanut virallisen julkilausuman sen hetkisestä tahdostaan saada myöhemmin kuolinapua.

Ennen vuoden 2016 lakimuutosta muistisairaiden eutanasian on estänyt usein kovin inhimillinen ilmiö: eutanasian halunneet muistipotilaat ovat itse lykänneet sen toimeenpanemista aina vain eteenpäin, niin pitkään, etteivät lopulta ole enää olleet "kykeneviä ilmaisemaan tahtoaan johdonmukaisesti".

Mutta onko kyseessä ensisijaisesti muistisairaan kyvyttömyys ilmaista tahtoaan vai pitäisikö asia nähdä pikemminkin niin, että hänen kokemuksensa ja tarpeensa ovat yksinkertaisesti muuttuneet neurologisen sairauden edetessä, kuten kriitikot ja eutanasiaa vastustavat potilasjärjestöt esittävät?

Tällä videolla haastatellaan alankomaalaista Jokea ja hänen Alzheimerin tautia sairastavaa miestään Gerritiä. Video on ajalta ennen lakimuutosta. Diagnoosin saadessaan Gerrit kertoi haluavansa eutanasian, mutta taudin edetessä alkoi vältellä asiasta puhumista (vaikka oli edelleen kommunikointikykyinen) ja kertoi vain haluavansa hoitopaikasta kotiin vaimonsa luo.

 Uskon eutanasian olevan väärin kaikissa tapauksissa, mutta muistisairaiden asemaa koskeva keskustelu valaisee erityisellä tavalla, millaisia vähittäisiä muutoksia ihmisarvoon ja elämän suojelemiseen liittyvissä käsityksissä on tapahtunut yhteiskunnissa, joissa eutanasia on sallittu.

Filosofi Singer ja "persoonuus"

  Australialainen filosofi ja bioeetikko Peter Singer on esittänyt, että vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat "persoonia", tulisi olla lain suojaama oikeus elämään. "Persoonuus" (personhood) on Singerin mukaan ihmisillä, jotka ovat rationaalisia, tietoisia ja kykeneviä tekemään valintoja (hold preferences).

Osa ihmisistä on siis "ei-persoonia" ja siten Singerin ajattelun mukaan ihmisarvon ulkopuolella.

  Edellä mainitussa Alankomaiden lakimuutoksessa näkyy mielestäni "singeriläinen" logiikka: ennen muistisairauden etenemistä henkilö on persoona, mutta sairauden edettyä hän ei enää ole persoona – ja persoonan tahdonilmaus eutanasiaan ylittää ei-persoonan eli "pelkän ihmisen" vaistonvaraiset vastustelut tulla surmatuksi.

Peter Singer on kohahduttanut lapsenmurhaa puoltavilla lausunnoillaan: jos syntynyt lapsi onkin vaikeasti vammainen, lain tulisi sallia lapsen surmaaminen, jos vanhemmat niin toivovat.

Radikaali kanta perustuu Singerin eutanasiaa koskevaan jäsennykseen, jonka mukaan eutanasia voi olla tahdollista (voluntary), tahdonvastaista (involuntary) tai ei-tahdollista (non-voluntary). Singer hyväksyy näistä tahdollisen sekä joissain tapauksissa ei-tahdollisen. Vammaisen lapsen surmaaminen olisi jäsennyksen mukaan ei-tahdollista eutanasiaa, mutta sallittavaa, koska vauva ei ole "persoona".

Ajatuksena tuntuu olevan, ettei ihmiselämä sinänsä ole arvokasta ja suojeltavaa, vaan että siitä tekee arvokasta ja suojeltavaa vasta tiettyihin kriteereihin perustuva status. Joissain tapauksissa edellytetään jopa, että ihminen on erikseen ilmaissut riittävän johdonmukaisesti vaatimuksen saada jatkaa elämistä.

  Suomessa olen törmännyt hieman saman tyyppiseen logiikkaan aborttikeskusteluissa, kun aborttia puolustavat ovat väittäneet, että se, että sikiötä ei abortoida, on sen "pakottamista syntymään" (koska sikiö ei ole ilmaissut tahtoa syntyä).

Armollisuus ja elämän suojeleminen

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Eutanasia suomennetaan usein "armomurhaksi". Se on kristityn näkökulmasta sisäisesti ristiriitainen käsite. Armollisuus on Jumalan, elämän antajan ja ylläpitäjän, ominaisuus. Jumalan henkäys tekee elottoman eläväksi ja herättää henkiin kuolleen.

Synti ja ero Jumalasta aiheutti ihmisen kuolevaisuuden, mutta Jeesuksessa Jumala on avannut meille tien ikuiseen elämään. Se on Jumalan armollisuutta suurimmillaan. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus meni ristille puolestamme ja nousi kuolleista. Todellisen armon päämäärä on aina elämä.
  

"Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:10)

  On pelottavaa, miten helposti me ihmiset pystymme rationalisoimaan ja oikeuttamaan pahoja tekoja kehittelemällä hienoja filosofisia määritelmiä ja uudenlaisia jäsennyksiä, ja miten vastaanottavaisia olemme uusille opeille. Jumalan antamia käskyjä, kuten "älä tapa", ei kuitenkaan voi ahtaa mihinkään filosofiseen lokeroon, vaan se on yksiselitteinen ja koskee kaikkia ihmisiä.

  Edellä kuvailemani näkemys, että ihmisen pitäisi täyttää tietyt rationaalisuuden kriteerit, että hänellä olisi oikeus elää, on täydellisessä ristiriidassa kristillisen ajattelun kanssa. Jeesus opetti, että meidän tulee auttaa ja suojella toista ihmistä sitä suuremmalla syyllä, mitä avuttomampi, heikompi ja kyvyttömämpi hän itse on (mm. Luuk. 10:25-37 ja Matt. 25:35-45).

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6:2)

Eettisen aborttikeskustelun ongelmia

Keskustellaanko abortista Suomessa lainkaan eettisestä näkökulmasta? Abortti on laillinen, mutta tarkoittaako tämä, että se on eettisenä kysymyksenä loppuunkäsitelty?

Miten evankeliumin totuus valaisee ihmisarvoa?

Tarve avoimelle keskustelulle

 Suomea sanotaan joskus yhden totuuden maaksi. Kun ilmaus ymmärretään moninäkökulmaisen keskustelun puuttumiseksi, mielestäni kritiikki on melko oikeaan osuva abortin kohdalla.

Eettisenä kysymyksenä aborttia ympäröi Suomessa omituinen hiljaisuus. Kun aborttia vastustavat ihmiset tuovat esiin syntymättömän lapsen oikeutta elää, aborttia puolustavat "vastaavat" puhumalla pelkästään naisten oikeuksista. Todellista vuorovaikutusta syvemmällä, eettisellä tasolla ei juuri ole.

Naisten oikeudet, ja ihmisoikeudet ylipäätään, on tärkeä aihe sekin, mutta minusta on alkanut tuntua, että suurimmalle osalle asiantuntijoista ja esim. poliittisen kentän mielipidevaikuttajista ei koskaan ole sopiva hetki puhua syntymättömän lapsen oikeudesta elää. Miksi molemmista ei voisi olla julkista keskustelua, sekä abortista että naisten oikeuksista?

Vaikka olen itse aborttivastainen, en ole vaatimassa muuta kuin keskustelua aiheesta. Näen epärealistisena sen, että abortti yhtäkkiä kiellettäisiin Suomessa. Pikemminkin, jos oikeus elää -näkökulma olisi edes tunnustettuna osana julkista keskustelua, ihmiset voisivat muodostaa kantojaan aidosti erilaiset näkökulmat huomioiden – luulisi, ettei kenelläkään sivistyneen ja avoimen keskustelukulttuurin kannattajalla olisi mitään sitä vastaan.

Se että abortti on laillinen ei mielestäni ole riittävä peruste laittaa pistettä eettiselle keskustelulle.

Nyt aiheesta keskustellaan lähinnä netissä (ja sekin ajautuu usein pelkäksi riitelyksi ja provosoinniksi); aborttiin eettisesti ongelmallisena suhtautuvista ihmisistä piirtyy helposti kuva räyhäävänä äärisakkina, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Minusta vaikuttaa, että itse asiassa enemmistö suomalaisista näkee abortin jollain tavalla eettisesti ongelmallisena; monet eivät vain koskaan erittele ongelmaa syvemmin. Tyypillinen nettikeskustelujen heitto, "kyseessä on vain solymöykky", ei nähdäkseni vastaa ihmisten ajattelua ainakaan laajalti. Ihan kuin monet eivät vain uskaltaisi ajatella pidemmälle. Ehkä olen väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle on muodostunut.

 Suomessakin on aikoinaan herättänyt paheksuntaa ns. aborttikuvien julkaiseminen. Kuvat järkyttävät eikä niitä ei haluta ihmisten nähtäville. Samalla tavalla torjuvasti suhtaudutaan usein myös kirjallisiin kuvauksiin siitä, mitä aborttitoimenpiteessä (lähinnä myöhäisten viikkojen kirurgisessa abortissa) tapahtuu. Kuvien ja toimenpidekuvausten torjuminen on paitsi ymmärrettävää (en minäkään halua aborttikuvia katsella), myös paljastavaa kaiken hiljaisuuden keskellä: ne konkretisoivat sen, mistä abortissa oikeasti on kyse eikä sitä haluta nähdä eikä kuulla.

Näen tilanteen niin, että julkiselle keskustelulle olisi kyllä tarvetta, mutta aiheesta vaietaan – se on tabu. Toinen vaihtoehtohan olisi, että vain pieni vähemmistö tulisi koskaan pohtineeksi aborttia elämän kunnioittamisen näkökulmasta.

Omantunnonvapaus eli hoitohenkilökuntaan kuuluvan työntekijän laissa säädetty vapaus kieltäytyä tekemästä aborttia (ja eutanasiaa) omantunnon syistä, olisi avannut julkisesti tunnustetun tilan ja näkökulman eettiselle aborttikeskustelulle. Minusta tämä olisi tervetullut uudistus. Valitettavasti aiheesta tehty kansalaisaloite ei mennyt Suomessa läpi pari vuotta sitten.

 Miksi minua kristittynä kiinnostaa?

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

  Ihmisen ehdoton arvo ei ole kristinuskossa jokin irrallinen "uskonkappale" ristinsovituksen ohella, vaan ne molemmat palautuvat Jeesukseen: Jumalan Sanan eli Jeesuksen kautta luomakunta luotiin, ja syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan Sana tuli lihaksi ja lunasti maailman.

Vaikka elämmekin langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, se elämän ihme, joka täällä on nähtävissä, perustuu Jeesukseen. Jokaisen ihmisen mittaamaton arvo Jumalan kuvaksi luotuna on toteutunut alun perin Jumalan Sanan, Jeesuksen, kautta.

 Oma polkuni on kulkenut sellaisia reittejä, että niin abortti kuin eutanasiakin koskettavat minua henkilökohtaisesti. Kuten kerroin kirjoituksessani Kuinka tulin uskoon, tein itse nuorena abortin. Sen tunnustaminen syntinä Jumalalle ja anteeksi saaminen olivat merkittävässä osassa uskoon tulemisessani.

Olen aina ollut kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, mutta ihan erityisellä tavalla päädyin pohtimaan eutanasiaa ja ihmisarvoa, kun minulla diagnosoitiin MS-tauti; kuten kaikki varmaan tietävät, diagnoosini lukeutuu niihin, joiden perusteella oikeus eutanasiaan irtoaa maissa, joiden laki "armomurhan" sallii. Sairauteni myötä olen seurannut eutanasiakeskustelua aiempaa henkilökohtaisemmasta ja "käytännönläheisemmästä" näkökulmasta. Niin abortti- kuin eutanasiavastaisuuteni perustuu uskolleni ehdottomaan ihmisarvoon, joka puolestaan perustuu Jumalan sanaan.

Toivoessani rehellisempää ja erilaiset näkökulmat sisältävää aborttikeskustelua, toivon ilman muuta, että se johtaisi aborttien vähentymiseen – se olisi ihanteellista. Ihan yhtä paljon toivon kuitenkin, että se omalla tavallaan ohjaisi armollisen Jumalan luo tulemiseen niiden kohdalla, jotka ovat joskus menneisyydessään tehneet abortin.

Me kaikki olemme tehneet syntiä, kuka milläkin tavalla – Jumalan edessä ei ole ns. kahden kerroksen väkeä. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", Jeesus sanoi (Joh. 8:32). Hän ottaa avosylin vastaan jokaisen armoa janoavan (Joh. 6:37).

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)

Uskotko, että olet arvokas?

Perustuuko ihmisarvomme ominaisuuksiimme tai suorituksiimme? Onko se yhteiskunnallisten sopimusten tai toisilta ihmisiltä saamamme hyväksynnän varassa? Olemmeko arvokkaita vain, jos meillä on kokemus arvokkuudesta?

Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?

Kummallisia käsityksiä:

Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?

Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?

Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.

Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.

Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.

Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...


Entä omissa käsissäni?

- esimerkkinä eutanasiakeskustelu 

Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.

Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.

Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.

Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...

Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.

Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme

 

Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)

Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.

Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.

Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.

Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).

Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).

Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)