Eutanasia – vääristynyttä armoa

  Kun lääkäri sanoo eutanasiaa luonnolliseksi kuolemaksi tai kun kärsivän ihmisen tappamista luonnehditaan armollisuudeksi kyse on ideologisesta uuskielestä. 

  Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista – eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

Ihmisen tappaminen lääketieteellisenä rutiinina

  Vaikka olen nähnyt kymmeniä eutanasiaa käsitteleviä tv-dokumentteja, niissä näytetyt todelliset kuolinaputilanteet tuntuvat minusta edelleen absurdeilta. On vaikeaa käsittää että toimenpide on tehty lailliseksi missään. Dokumenteissa siis yleensä näytetään suoraan kun joku eutanasoidaan vaikka belgialaisella sairaalaosastolla tai hotellihuoneessa Sveitsissä.

Kuva: Pixabay / Darko Stojanovic

Tilanteissa on absurdia ensinnäkin se, että niin suuren, niin liikuttavan ja lopullisen tapahtuman - ihmisen elämän päättymisen - näyttämö on niin kliininen. Ensin täytetään lomakkeita, ja lääkäri avaa salkkunsa ja valmistaa pentobarbitaalijuoman. Rutiini etenee, kelloa vilkuillaan, toimenpiteen täytyy tapahtua aikataulussa.

Paikalle tulleet omaiset ja ystävät seisovat vuoteen äärellä ja jättävät lopulliset hyvästit. Usein eutanasoitava on halunnut kuunnella ikiuneen vaipuessaan klassista musiikkia. Joten Beethovenin tai Mozartin mahtipontisten sävelten soidessa hän juo lääkärin valmistaman liuoksen ja nukahtaa alle minuutissa. Hetken päästä lääkäri tarkastaa henkilön pupillit, tunnustelee pulssia ja toteaa tämän kuolleeksi. Sinfonia sammutetaan, omaiset kättelevät lääkäriä ja lähtevät kotiin. Ruumisauto soitetaan paikalle.

  Toinen syy absurdiudelle on ilmeinen ristiriita konkreettisen tapahtumasarjan ja siitä käytetyn kielen välillä. Minä näen tilanteissa itsemurhan ja tapon, mutta asianomaiset puhuvat myötätunnosta, kauniista lähdöstä, arvokkuudella kuolemisesta, armollisuudesta. Ristiriita on erityisen irvokas niissä tapauksissa, joissa eutanasoitava on täysin terve mutta kokee itse eläneensä tarpeeksi ja haluaa kuolla välttääkseen vanhuuden vaivat.

Englantilaisessa dokumentissa Allow Me to Die – Euthanasia in Belgium täysin terve 85-vuotias belgialaisnainen haluaa eutanasian surun vuoksi: hänen keski-ikäinen tyttärensä on kuollut kolme kuukautta aiemmin. Kuolinapu myönnetään naiselle, ja toimenpide näytetään dokumentissa. 

Hämmentävästi toimenpiteen tehnyt lääkäri julistaa dokumentissa: "Eutanasia on luonnollinen kuolema!" 

Jäin ihmettelemään sitä uskomatonta pokerinaamaa jolla lääkäri väitti mustaa valkoiseksi. Sitä juuri, uskomatonta pokerinaamaa, tarvitaan aina kun halutaan oikeuttaa jotain mikä on ilmeisen väärin; asialle omistautuneet antavat sanoille uudet sisällöt ja toivovat että uuskielisiä lauseita hokemalla sanojen uudet merkityssisällöt alkavat vakiintua yhteiskunnassa, ja vääryys saavuttaa laajemmin hyväksyntää.

Vääristynyttä armoa

  Kristittynä olen armollisuuden kannattaja. Armo on kristinuskon ytimessä. Jumalan armo ihmisiä kohtaan on pelastuksen evankeliumin ytimessä. Jumalan armon kohde on heikko ja syntinen ihminen.

Mutta armollisuus ei tarkoita sitä, että ihmiselle annetaan kaikki mitä hän pyytää heikkouteensa vedoten. Torjun sanan armokuolema eutanasian suomennoksena. Alun perin suomennos oli itse asiassa armomurha, mutta nykyään se on kaunisteltu armokuolemaksi. Ongelmana joka tapauksessa on etuliite armo.

Eutanasia saattaa toimenpiteen kohteena olevan henkilön omasta näkökulmasta olla 'hyvä kuolema' tai 'onnellinen kuolema', jota kreikan kielen sana eu-thanatos kirjaimellisesti tarkoittaa, koska se on nopea ja sen aiheuttama kuolema kivuton, mutta armon kanssa sillä ei ole tekemistä.

Kyse ei ole siitä että näkisin eutanasian liian pitkälle vietynä armollisuutena, vaan siitä, että se on vääristynyttä armollisuutta. Toisin sanoen heikon ja kärsivän ihmisen auttaminen itsemurhan tekemisessä ei ole todellista armollisuutta ollenkaan.

  Elämän kanssa samassa paketissa tulee aina kärsimystä. Niin kauan kuin olemme elossa, altistumme pienelle ja suurelle kärsimykselle. Kärsimyksen lievittäminen on oikea tavoite, mutta ihmisen surmaaminen sillä perusteella, että samalla kärsimyskin loppuu, on paitsi väärin, myös vaarallinen ovenavaus loputtomasti voimistuvalle heikkouden ja kuoleman kulttuurille. 

Rautalangasta väännettynä: ihmiselämään kuuluu aina kärsimystä, joten kulttuurissa jossa kuolema nähdään ratkaisuna kärsimykseen jokaisella on periaatteessa syy haluta kuolla lähes koko ajan!

Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista. Eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi

ja hyvää pahaksi!

Pimeyden he kääntävät valoksi

ja valon pimeydeksi,

karvaan makeaksi

ja makean karvaaksi." (Jes. 5:20)

Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.

Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.

Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.

Kuva: Unsplash / Quasi Misha

Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?

Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"

Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 

Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.

Kuolemasta, ruumiillisuudesta ja ylösnousemuksesta

  Mielestäni kulttuurissamme suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti kuolemaan ja ruumiillisuuteen.

  Raamatun mukaan ylösnousemus iankaikkiseen elämään tulee olemaan paitsi hengellinen, myös ruumiillinen tapahtuma. Sen sisäistäminen voi olla hankalaa länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle.

 Vaikuttavat post mortem -valokuvat

  Joskus 2000-luvun alussa näin Poliisi-tv:n jakson, jossa kerrottiin merenrannalta löytyneestä miehen ruumiista. Poliisi yritti selvittää vainajan henkilöllisyyttä, minkä vuoksi ohjelmassa poikkeuksellisesti näytettiin ruumiista otettu kasvokuva. Toimittaja varoitti etukäteen, että kuva saattaa järkyttää herkkiä katsojia. Vaikka olen herkkä, olen myös utelias, joten jatkoin katsomista.

En vieläkään ole unohtanut kuolleen miehen kasvoja. Ruumiin silmät oli avattu tunnistamisen helpottamiseksi. Kasvot synnyttivät minussa oudon sekoituksen erilaisia tunteita, joita yleensä en tunne samaan aikaan: sääliä, iljetystä, surua, rakkautta, torjuntaa, ahdistusta... Erityisesti minua järkyttivät ne avoimet silmät vailla katsetta.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä luonnossa. Ehkä siksi valokuvat kuolleista ovat tehneet minuun niin voimakkaan vaikutuksen.

 

Kuolema on kulttuurissamme siivottu pois näkyviltä, mikä ei tarkoita pelkästään, että kuolevat ihmiset, kuoleminen ja siihen liittyvä kärsimys ovat syrjään sysättyjä, vaan myös ja ennen kaikkea, että kuolleet ruumiit siirretään pois näkyviltä mahdollisimman kiireellisesti. Ihmisen eläessä ruumis, sen terveys ja viehättävyys, on kaikki kaikessa, mutta kuoleman jälkeen sitä ikään kuin "ei ole".

  Seuraavan kerran tunsin samanlaisen oudon tunteiden sekamelskan, kun törmäsin netissä englantilaisiin viktoriaanisen ajan post mortem -kuviin eli vainajista otettuihin valokuviin. Kamerat yleistyvät 1800-luvulla niin paljon, että keskiluokkaisissa piireissä oli mahdollisuus perhepotretteihin. Myös lapsikuolleisuus oli yleistä. Monissa post mortem -kuvissa vainaja onkin lapsi tai nuori. Kuvaaja kutsuttiin paikalle kuoleman jälkeen, jotta saataisiin edes yksi kuva muistoksi nuorena kuolleesta perheenjäsenestä. 

Jotkut omaiset halusivat, että vainaja näyttää kuvassa elävältä. Kuvaa varten ruumis puettiin siististi, kammattiin ja ehostettiin, se oli aseteltu esim. tuolille istumaan elävien perheenjäsenten keskelle niin, ettei heti edes pysty erottamaan, kuka kuvassa on se kuollut. Joskus vainajan silmät avattiin tai suljettujen silmäluomien päälle maalattiin auki olevat silmät. Kuolleiden valokuvausta varten oli keksitty teline, jolla ruumis saatiin pysymään halutussa asennossa.

Myös Suomessa otettiin toisinaan post mortem -valokuvia. Nuorena kaverini näytti minulle sukunsa vanhoja valokuvia, ja mukana oli kuva kuolleesta tytöstä, joka makasi silmät kiinni vuoteella. Kädet oli aseteltu rintakehälle levollisen näköisesti. Kuvassa näytti olevan vain nukkuva tyttö. Koska ruumiin silmät olivat kiinni, kuva ei ollut niin järkyttävä kuin nuo edellä mainitsemani.

Kuolleet ruumiit keskuudessamme

  Tapaan, jolla suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin, sisältyy hämmentävä ristiriita: vaikka kuolleista ihmisistä ihan yleisesti puhutaan siten, että he ovat poissa keskuudestamme, niin tosiasiassahan se ainoa luonnontieteellisesti varmuudella olemassa oleva osa heistä on edelleen keskuudessamme!

Juuri se konkreettinen ruumis yhä on täällä, vaikka vainaja "ei enää ole", vaikka hän "on poissa".

Itse asiassa kuollut ihminen, joka "on poistunut keskuudestamme", on (ennen maatumista tai tuhkaamista) puhtaan luonnontieteellisesti ajateltuna enemmän keskuudessamme kuin koskaan. Sillä kuoleman jälkeen ruumiilla ei enää ole minuutta, tahtoa, toimijuutta saati oikeuksia, vaan ruumis on kokonaisvaltaisesti mitattavissa, avattavissa, sisäelin sisäelimeltä punnittavissa, ruumiista voi rajattomasti ottaa solunäytteitä petrimaljaan laboratoriossa tutkittavaksi jne.

Tästä huolimatta nekin, joiden maailmankuva rajautuu luonnontieteellisesti todistettavissa olevaan eli jotka ovat naturalisteja tai materialisteja, ymmärtävät välittömästi, että vainaja kuitenkin on olennaisella tavalla poissa keskuudestamme.

Mielestäni viimeksi mainittu puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset, myös naturalistit, ymmärtävät sielun eli aineettoman elämän olemassaolon ja todellisuuden. Sielu, vaikkei sitä voi laittaa petrimaljaan tutkittavaksi, tekee meistä olemassa olevia yhtä paljon kuin ruumis.

  Raamatun mukaan sielu on elävän luodun veressä oleva elämä. Sielu on veressä, joka kiertää kudoksissamme, ja niin kauan kuin sielu on ruumiissamme, ruumis pysyy elossa. Kun sielu poistuu, ruumis kuolee.

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; käännös 1933/38)

Ylösnousemuksen ruumiillisuudesta

  Vuosia sitten näin lähes viikoittain unia, joissa kuollut ruumis herää eloon. Unet alkoivat suorastaan iljettävinä painajaisina: ruumiit liikahtelivat kömpelösti ja ääntelivät mölähdellen. Aste asteelta ne kuitenkin muuttuivat sulavaliikkeisemmiksi. Lopussa vainajat olivat, paitsi normaalien elävien ihmisten oloisia, ihan erityisen kauniita ja ihania. Parissa unessa eloon heränneet vainajat puhuivatkin runollisesti, kirkkaasti helähtelevällä äänellä. 

Unet, jotka olivat alkaneet painajaismaisissa tunnelmissa, päättyivät lohdullisesti. Herätessäni minulla oli rauhallinen, vaikkakin hämmentynyt olo.

Pidin niinä aikoina unipäiväkirjaa, ja siinä pohdin moisten unien syytä ja mahdollista merkitystä. Olin pari vuotta aiemmin tullut uskoon, joten mietin, että ehkä Jumala antoi unet minulle rohkaisuksi ja uskonvahvistukseksi. Voi olla. 

Toisaalta olin samoihin aikoihin alkanut sisäistää, että ylösnousemus tulee olemaan ruumiillinen. Vaikka olin tiennyt sen – sanotaanhan apostolisessa uskontunnustuksessakin "...syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän" –, en koskaan ollut pysähtynyt ajattelemaan, että se tulee kirjaimellisesti olemaan niin.

Kuolleista herääminen, iankaikkinen elämä ja Taivaan autuus... Mielikuvani näistä tapahtumista ovat olleet sellaisia eteerisen kauniita, niin kuin ne eivät voisi olla käsin kosketeltavaa todellisuutta. Tämä lienee yleistä meille ns. länsimaisessa kulttuurissa kasvaneille kristityille. Eurooppalaisen filosofian historiassa on ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joihin kuuluu hengen, sielun ja mielen erottaminen ruumiista ja materiasta niin, että mm. kaikki J-/jumalaan liittyvät asiat ovat lopullisesti aineettomia. 

  Mutta Raamatussa kuvaillaan ylösnousemusta ja ikuista elämää Taivaassa paitsi ihmeellisen kirkkaana, kauniina ja hengellisenä, myös käsin kosketeltavana ja ruumiillisena. Uskon että meillä tulee olemaan samankaltaiset ruumiit kuin ylösnousseella Jeesuksella, ja Jeesus käveli, jutteli, mursi leipää ja söi opetuslastensa kanssa. 

Tämänhetkiset ruumiimme ovat ajallisia, katoavaisia ja heikkoja. Ylösnousemusruumis tulee olemaan katoamaton ja hengellinen, mutta sitä pystyy käsin koskettamaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kehotti epäilevää opetuslapsi Tuomasta koskettamaan itseään: 

"Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"" (Joh. 20:26-28)

Geeniperimää kartoittavat testit ja tietämättömyyden autuus

  Missä tilanteissa valitsisit tietämättömyyden? Olisitko mieluummin tietämättä esim. millaisia sairauksia geeniperimästäsi löytyy?

  Perimän avaaminen johtaa joskus kysymyksiin, jotka ainakin kristitylle voivat olla pulmallisia.

Haluaisitko tietää kuolinpäiväsi?

  Nykyajan yksi suurimmista eetoksista on kaiken tietämiseen pyrkiminen. Ja käänteisesti: yksi paheksutuimmista asenteista on tiedon torjuminen eli tietämättömänä pysymisen valitseminen. 

Kuitenkin arvelisin, että lähes jokainen ihminen valitsisi tietämättömyyden joidenkin asioiden suhteen. Mielikuvitusleikkinä voisi kysyä, että jos sinulle ojennettaisiin kirjekuori, jossa olisi lappu jolle olisi kirjoitettu kuolinpäivämääräsi sekä tieto siitäkin millä tavalla kuolet, avaisitko sen vai valitsisitko mieluummin tietämättömyyden?

Itse en avaisi kuorta. Enkä edes olisi yhtään häpeissäni tietämättömyyden valitsemisesta. 

On totta, että moinen tieto mahdollistaisi sen, että elämäänsä voisi suunnitella tarkemmin. Esimerkiksi jos saisi tietää kuolevansa vuoden päästä, voisi tehdä nyt niitä asioita, joita on aina lykännyt hamaan tulevaisuuteen. Tieto on valtaa. 

Valitsisin silti pysyä autuaan tietämättömänä. Mielestäni ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea.

Esimerkkinä Huntingtonin tauti -testi

  Aloin ajatella tällaisia kysymyksiä katsottuani dokumentin Huntingtonin tauti -perheistä. Kyseinen tauti on geneettinen, vallitsevasti periytyvä, vaikeaan vammautumiseen, dementoitumiseen ja lopulta kuolemaan johtava aivosairaus. Taudin aiheuttaa erään geenin liiallinen kopioituminen.

Vallitseva periytyminen tarkoittaa, että jos lapsen jommalla kummalla vanhemmalla on Huntingtonin tauti, lapsella on 50% todennäköisyydellä tautigeeni, mikä puolestaan tarkoittaa, että hänkin tulee varmuudella sairastumaan Huntingtonin tautiin jossain vaiheessa elämäänsä (ellei kuole sitä ennen vaikka liikenneonnettomuudessa) sekä siirtämään geenin mahdollisille jälkeläisilleen 50% todennäköisyydellä.

  1980-luvulla kehitettiin geenitesti, johon Huntington-suvun jäsenet voivat mennä 18 vuotta täytettyään. Tulos on todellakin 50% todennäköisyydellä positiivinen ja 50% todennäköisyydellä negatiivinen. Se voi muuttaa tulevaisuudennäkymät kertaheitolla lopullisesti eikä paluuta tietämättömyyden tilaan sen jälkeen ole.

Raju päätös tehtäväksi. En suoraan sanottuna tiedä mitä itse tekisin, jos olisin Huntington-sukuun kuuluva nuori aikuinen.

Jos päättäisin mennä testiin, ja tulos olisi negatiivinen, minun ei enää omalla kohdallani tarvitsisi pelätä tautia eikä minun myöskään tarvitsisi pelätä, että tauti siirtyisi tulevaisuudessa mahdollisille lapsilleni. Tieto vapauttaisi turhasta huolesta.

Toisaalta jos testin tulos olisi positiivinen, en voisi käytännössä tehdä muuta kuin odottaa oireiden ilmaantumista. Huntingtonin tautiin ei ole parantavaa hoitoa. Toki voisin käyttää tietoa elämäni suunnittelemiseen, esim. voisin hyvissä ajoin muuttaa esteettömään kotiin, alkaa säästää mukavaan pyörätuoliin tai vaikka matkustaa unelmakohteeseeni kun se vielä on mahdollista...

Jos taas päättäisin olla menemättä testiin, saattaisin koko elämäni ihan turhaan pelätä että minulle puhkeaa kauhea sairaus, joka vammauttaa täysin sekä ruumiillisesti että kognitiivisesti.

  Kysymyksestä "menisitkö sinä Huntington-testiin vai et?" käydään netissä paikoin tunteellista ja kiivasta keskustelua. Jotkut, joita asia ei edes koske henkilökohtaisesti, ovat sitä mieltä, että Huntington-suvun jäsenellä on suorastaan velvollisuus käydä testissä. Yleisin perustelu tälle kannalle on, että siten hän ei tule tietämättään hankkineeksi lapsia, joille siirtäisi tautigeenin. Perustelu on siis eugenistinen. Lisäksi tätä mieltä olevat usein korostavat alussa mainitsemaani tietämisen eetosta ja moittivat päinvastaista mieltä olevia ignorantismista, taantumuksellisuudesta ja vaikka mistä.

Kuten sanoin, en tiedä mitä itse päättäisin. Kantani kuitenkin on, että päätös olla menemättä testiin eli kieltäytyä tiedosta voi myös olla viisas ja oikea päätös. Saattaisin hyvinkin itse päättää olla menemättä.

Itse asiassa Huntington-testin tulos ei ole muotoa positiivinen / negatiivinen, vaan tulos on luku, joka kertoo geenin kopioitumisen toistojen määrän. Jos tulos on alle 36 toistoa, henkilöllä ei ole Huntingtonin tauti -geeniä, ja jos tulos on yli 36, hänellä on se. 

Lisäksi, luvun suuruus kertoo suunnilleen, missä iässä tauti puhkeaa. Jos luku on vaikkapa 50, henkilö saattaa sairastua siihen jo pari-kolmekymppisenä. Jos se taas on esim. 39, hänellä sairaus puhkeaa todennäköisesti vasta vanhemmalla iällä.

Testitulos, jos se on positiivinen, kertoo siten osapuilleen, millä vuosikymmenellä henkilö tulee kuolemaan. Näin ollen tilanne on jossain määrin verrannollinen alussa mainitsemaani kuolinpäivän sisältävän kirjekuoren avaamiseen.

Vaikeita kysymyksiä

  Geenitestejä on ollut tarjolla 2000-luvulta lähtien yleisesti, ei siis vain Huntingtonin taudin selvittämiseksi. Kuka tahansa voi sellaisen teettää, jos vain on rahaa.

En itse ole innostunut perimäni tutkimisesta. Jos voisin omilla valinnoillani estää tautiriskin toteutumisen, haluaisin tiedon. Valitettavasti joissain geenitestien tuloksissa näin ei kuitenkaan ole. 

  Tarjolla oleva tieto voi joskus johtaa vaikeisiin kysymyksiin. Kun perimä avataan, olennaisiksi saattavat nousta esimerkiksi lisääntymistä koskevat kysymykset. Jos testitulos paljastaa korkean riskin tiettyihin vakaviin sairauksiin, kuinka monilla se vaikuttaisi päätökseen hankkia biologisia lapsia? Kuinka korkea riskin täytyy olla, että se olisi "liian korkea"? 

Koeputkihedelmöityksessä on tarjolla alkiodiagnostinen menetelmä, jossa alkioiden geenit tutkitaan ja sairausgeeniä kantavat alkiot karsitaan. Sama kuin abortti siis...

Sitä paitsi miksi oletetaan, että elämä sairaana tai vammaisena ei voisi olla elämisen arvoista? Sairastan itse MS-tautia, mutta olen todellakin iloinen että olen olemassa sekä enimmäkseen olen varsin onnellinen.

Joka tapauksessa, ennen geenitestejä tällaisia kysymyksiä ei kenenkään tarvinnut pohtia. Jotain armollista siinä mielestäni oli.

  Mitähän Jumala ajattelee siitä, että ihmiset tutkivat perimänsä? 

En usko geenitestien sinänsä olevan Jumalan tahtoa vastaan, kunhan ihminen tekee sen vapaaehtoisesti sekä harkiten. Testiin menijän täytyy olla valmis elämään tuloksen kanssa vaikka se suistaisi epätoivoon. 

Psalmissa 39 rukoillaan Jumalaa "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen." (Ps. 39:5) mutta ei psalmissa tietenkään tarkoiteta kirjaimellista päiviensä määrän tietämistä, vaan rukoilija pyytää Jumalalta apua oman maallisen elämänsä rajallisuuden tiedostamisessa.

  Kuten edellä vihjasin, minulla on tällaisissa asioissa ehkä enemmän que sera -asenne. Tapahtukoon mitä tapahtuu, tulevaisuuteni on Jumalan käsissä. Ei minun tarvitse tietää ja suunnitella kaikkea etukäteen. Jeesuksen viisaat sanat sopivat mielestäni myös tähän aihepiiriin:

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

Kuoleman varjon maassa

   Profeetta Jesaja puhui ihmisistä, jotka "asuvat kuoleman varjon maassa". Hän lienee tarkoittanut erityisesti sodan keskellä eläneitä israelilaisia, mutta loppujen lopuksi kaikki ihmiset tässä maailmassa asuvat kuoleman varjon maassa.

  Kuolema on mahtava ja ylivertainen ihmisen nujertaja, mutta on yksi joka on voittanut kuoleman.

Kuoleman varjo 

 

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1)

  Jesajan ilmaus "kuoleman varjo" koskee jokaista ihmistä tässä maailmassa joka hetki: tulemme kuolemaan, ja tietoisuus siitä heittää varjon elämämme ylle. 

Tuo varjon vertauskuva tuli minulle tutuksi kymmenisen vuotta sitten saatuani diagnoosin MS-taudista. Monet tämän taudin kanssa elävistä luonnehtivat, että diagnoosi "varjostaa" elämää. Sairauden olemassaoloa ei pysty vähäoireisenakaan täysin unohtamaan; diagnoosin myötä elämään on tullut uudenlainen murhe. Kaikessa kivassakin mitä suunnittelee, vaikka seuraavalle kesälle, täytyy aina huomioida tämä sairaus, jonka oireiden ilmaantumista ja varsinaisia pahenemisvaiheita ei voida ennustaa.

Koska MS-tauti on parantumaton keskushermoston rappeumasairaus, se on aina edessäni ja suunta on kokonaisuudessaan vain pahempaan. Ellei Jumala ihmeparanna minua, en tule koskaan tämän ajallisen elämäni aikana katsomaan taaksepäin MS-tautia, vaan se tulee varjostamaan koko loppuelämääni.

  Kuolema, ja tietoisuus kuolemasta, on samanlainen varjo. Kuolevaisuus on diagnoosi jonka jokainen ihminen on saanut. Kuolema on aina edessäpäin ja tulevaisuudesta käsin se heittää varjon koko elämän ylle.

Muista että kuolet

  Tietoon kuolevaisuudesta voi suhtautua myönteisestikin, hyödyntäen sitä, ja itse asiassa siihen pitäisikin suhtautua niin. Raamatussa kehotetaan pitämään mielessä, että aikamme on rajallinen eikä sitä kannata tuhlata turhuuksiin.

"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12)

Monet sanovat lisäksi, että kuolevaisuutensa tiedostaminen auttaa arvostamaan ainutkertaista elämää täällä maailmassa. Voi pitää paikkansa, mutta uskoisin silti, että kuoleman ajatteleminen aiheuttaa ihmisille useimmiten ahdistusta.

  Kuolemiseen yleensä liittyvä kärsimys on merkittävä osa sen luomaa varjoa. Sille on syynsä, ettei kuolemaa juhlita kuten monia muita lähtöjä. Esimerkiksi työyhteisöstä poistuvalle järjestetään läksiäisjuhlat kiitokseksi yhteisestä ajasta. Joskus kuulee jonkun kuolevan toivovan, että hänen hautajaisissaan juhlittaisiin elettyä elämää kuoleman voivottelun sijaan, mutta silloinkin päivänsankari itse on jo poissa.

Yhä useammin kuollessaan ihminen on täysin yksin jossain sairaalaosaston potilasvuoteessa. Huomioiden miten suuri asia kuolema on, on outoa, että se on niin syrjään sysätty tapahtuma. On outoa, miten vähän kuolemasta puhutaan.

  Minulla oli nuorena teoria, että tieto kuolevaisuudesta vaikuttaa ihmisten alitajunnassa, ja että monet ihmisten toimista, maailman jatkuva melu, ovat lopulta vain yrityksiä ohjata ajatukset muualle tästä ahdistavasta tiedosta. 

Jussi Hakulisen Joutsenlaulu teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen. Laulussa puhutaan juuri siitä mitä ihmiset eivät haluaisi ajatella: "Taas hetken lähempänä kuolemaa, ei haihdu tuska milloinkaan..." Vaikuttavin kohta Joutsenlaulussa on sen loppu. Kertoja ei anna mitään toivoa, vaan lohduttomasti parkaisten julistaa kuolevaisuuden tuskan olevan ylivertainen: "Tuo tuska kiinni saa kenet vaan – tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa!"

Kuoleman voittaja

  Minusta Jesaja 9 alkukappale on aina ollut jouluinen. "Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon..." – joulukuu on pimeä, synkkä ja kylmä, ja joulu on valon ja lämmön juhla. 

Mutta kohta on jouluinen ennen kaikkea siksi, että se päättyy profeetallisiin jakeisiin Vapahtajan syntymästä, joulun sanomasta:

"Sillä lapsi on syntynyt meille,

poika on annettu meille.

Hän kantaa valtaa harteillaan,

hänen nimensä on

Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,

Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

Jesajan sanat saavat minut ajattelemaan, että evankeliumi Vapahtajasta Jeesuksesta on se suuri valo joka loistaa maailman pimeydessä.  

  Kuolemaan ja sen varjoon joulun sanoma liittyy siten, että maailmaan syntynyt Vapahtaja voitti kuoleman! Kuolema on synnin palkka, ja syntimme sovittamalla Jeesus avasi meille pääsyn ikuiseen elämään. Jeesukseen uskoville se varjo, jonka kuolevaisuus langettaa elämämme ylle, ei enää muistuta vain ajallisen elämän päättymisestä, vaan ikuisen elämän alkamisesta.

  Kuolema kieltämättä on mahtava, mutta Jeesus on mahtavampi! Apostoli sanookin:

"– Kuolema on nielty ja voitto saatu.

Missä on voittosi, kuolema?

Missä on pistimesi, kuolema?" (1. Kor. 15:54-55)

Ja toisessa kohtaa:

"Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Fil. 1:21)

Itsemurha on synti – miksi kristinuskon kanta on niin ehdoton?

  Kautta historian eri kulttuureissa on muodostettu määritelmiä "hyvälle itsemurhalle". Niiden mukaan oman henkensä riistäminen voi tietynlaisissa tilanteissa olla kunniallinen, yksilön arvokkuutta suojaava tai järjellisyyden vuoksi hyveellinen teko.

  Kristinusko sen sijaan on aina ollut ehdoton kannassaan, jonka mukaan itsemurha on vakava synti kaikissa tilanteissa.

 "Hyvän itsemurhan" historiaa

  Järkeä ihannoivassa antiikin Kreikassa itsemurhaa pidettiin pääsääntöisesti vääränä- tekona, mutta mm. stoalaiset filosofit mainitsivat tilanteita, joissa se olisi hyvä vaihtoehto – parempi kuin elämän jatkaminen. Nimittäin jos henkilön on syystä tai toisesta mahdotonta elää hyveellistä elämää, elämänsä tarkoituksellinen lopettaminen on järjellinen ja siten hyveellinen teko. 

Se että kuolee puhtaasti järjellisen harkinnan lopputuloksena oman kätensä kautta oli osoitus yksilön täysivaltaisuudesta. Torjuttavaa oli elämä, tai kuolema, tunnevaltaisen epätoivon tilassa.

Roomalaisetkin erottelivat hyvän ja huonon itsemurhan. Hyväksyttävänä pidetyn itsemurhan motiivi oli patrioottinen eli henkensä riistäminen oman, oman maansa ja keisarin kunnian suojelemisen tähden. Patrioottinen itsemurha oli kunniallisena pidetty teko. Huono itsemurha sen sijaan oli sellainen, jonka motiivi oli henkilökohtainen.

  Tunnettu esimerkki hyvänä pidetystä itsemurhasta historiassa on japanilaisen samurai-soturiluokan seppuku eli kunniaitsemurha. Se on rituaalisesti tarkemmin määritelty muoto harakirista. Seppukussa itsemurhaaja viiltää vatsansa auki lyhyellä samuraimiekalla. Tekijän katsottiin pelastavan itsensä häpeältä sekä palauttavan kunniansa ottamalla kuolemansa omiin käsiinsä. Erityisen ihailtavana pidettiin, jos seppukun tekijä pystyi jopa hallitsemaan kasvonsa niin, etteivät ne vääntyisi tuskan irvistykseen.

  Kiinassa syntyneen kungfutselaisuuden ihanne on "jalo ihminen": hyväntahtoinen, moraalisten hyveiden mukaan kaikissa tilanteissa toimiva ihminen, joka on aina tyyni ja rauhallinen. Kungfutselaisuudessa on uskottu, että hyveellisesti elämisessä epäonnistuminen on kuolemaa pahempi, joten joissain tilanteissa itsemurhaa on pidetty moraalisesti hyväksyttävänä, jopa kiitettävänä tekona.

  Entä uuden ajan länsimainen kulttuuri? Eutanasiaa eli "potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä tapahtuvaa lääkärin tarkoituksellista potilaan elämän lopettamista lääkkeitä antamalla" aika usein puolustetaan vetoamalla kipuun: eutanasia olisi ratkaisu parantumattoman sairauden aiheuttamaan sietämättömään kipuun. 

On kuitenkin paradoksaalista, että eutanasiaa vaaditaan lailliseksi juuri nyt, kun meillä on paremmat lääketieteelliset keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa! Tästä päättelen, että pohjimmainen syy eutanasian vaatimiselle ei ole potilaan vapauttaminen kivusta, vaan "arvokkuudella kuolemisen" (dying with dignity) ihanne.

Arvokkuudella kuolemisella tarkoitetaan, että kuoleva itse hallitsee kuolemisensa olosuhteita, jotta ne heijastaisivat hänen omanarvontuntoaan myös muiden silmissä. Ihanne nähdäkseni ammentaa valistuksen ajan humanistisesta aatteesta, joka korosti itsehallintaa ja yksilönvapautta.

  Yhteenvetona, useimpien "hyvän itsemurhan" perustelujen ytimessä on kunnia- ja arvokkuuskäsitys, joka perustuu yksilön oman itsensä hallitsemiselle. Perimmäisenä pyrkimyksenä näyttää olevan, että ihmisen kohtalo olisi hänen omissa käsissään loppuun asti.

 Judeokristillinen vastavoima historiassa

  Kristinusko ja siitä nouseva ns. judeokristillinen kulttuuriperinne on maailman historiassa asettunut räikeästi itsemurhan oikeutuksia vastaan: itsemurha ei ole ollut hyväksyttävää missään tilanteessa, mistään motiivista. 

Yksi eriskummallisimmista ja rajuimmista tämän ehdottoman kannan ilmentymistä historiassa oli roomalais-katolisen kirkon moraaliopetukseen nojautuneen Ranskan kuningas Louis XIV:n vuonna 1670 asettama itsemurhaa koskeva rikoslainsäädäntö.

Itsemurhan rikoksesta epäilty vainaja ensinnäkin haastettiin oikeuteen ja, mikäli mahdollista, ruumis tuotiin oikeussaliin istumaan syytetyn penkille! Vainajalla oli oma asianajaja, joka pyrki osoittamaan, ettei kuolinsyynä ollut itsemurha, vaan vaikka onnettomuus. 

Jos vainaja tuomittiin syylliseksi itsemurhan tekemiseen, hänen ruumiinsa raahattiin kaupungin katuja pitkin julkiselle teloituspaikalle. Ruumille ei suotu hautaamista, vaan se heitettiin jätekasaan. Lain mukaan itsemurha oli petos sekä kuningasta että Jumalaa vastaan, mikä sinänsä on johdonmukaista, mutta miksi ruumista käsiteltiin noin raa'alla ja häpäisevällä tavalla? 

Kenties siksi, että ymmärrettiin itsemurhan motiivina olleen usein yritys pelastaa itsensä häpeältä yhteisön silmissä? Ruumiin törkeän käsittelyn tarkoitus oli ehkä viedä pohjaa motiivilta: et voi kuolemaan pakenemallakaan välttää omalle muistollesi ja perheellesi koituvaa häpeää!

  Monissa kristillisissä maissa itsemurha oli pitkään rikos, tosin "rangaistuksena" oli vain, ettei ruumista haudattu kirkkomaalle. Suomessa itsemurha poistettiin rikoslaista vuonna 1889, mutta esim. Englannissa vasta vuonna 1961.

Jumalan tahdon kunnioittaminen

  Miksi kristinuskon kanta itsemurhaan on niin ehdoton?

  Kun ajattelen itsemurhaa Raamatun valossa, mieleeni tulee ensinnäkin luomiskertomus: Jumala loi ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen (1. Moos. 2:7) Toiseksi Kymmenessä käskyssä Jumala sanoo: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13)

Kolmanneksi mieleeni tulee erinäisiä ihmisiä Raamatussa. Jotkut tekivät itsemurhan, kuten kuningas Saul ja hänen uskollinen aseenkantajansa, jotka kummatkin heittäytyivät omaan miekkaansa epätoivoisessa taistelutilanteessa. Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja, tajuttuaan mitä oli tehnyt "meni pois ja hirttäytyi".

  Kirkkaimpana mieleeni tulee kuitenkin Job, ihminen jonka onni kääntyi kärsimykseksi. Suunnattomista menetyksistä ja kivuliaasta paisesairaudesta kärsineen Jobin oma vaimokin, seurattuaan miehensä piinaa, kehotti tympeästi: "Kiroa  jo Jumala ja kuole pois!" Siihen Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:9-10)

Katkeruuttaan ääneen itkenyt, märkiviä paiseitaan rapsutellut, ihmisten hylkäämä ja pilkkaama Job piti kiinni Jumalalta saamastaan henkirievusta, vaikka oli jo alkanut toivoa kuolemaa. Sitäkin enemmän hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. 

  Kristinuskon ehdottomuuden takana on Jumalan, elämän antajan, tahdon kunnioittaminen. Yksin Jumalalle kuuluu päätös siitä, milloin ja miten kunkin meistä on kuoltava. Ihminen, joka riistää oman tai toisen ihmisen hengen, rikkoo pahoin Jumalaa vastaan.

  Vaikka ymmärrän hyvin toiveen "arvokkuudella kuolemisesta" ja toivoisin, että oma kuolemani aikanaan tulisi olemaan rauhallinen ja omanarvontuntoni mukainen, pitäydyn kristinuskon opetuksessa, että itsemurha, mukaan lukien eutanasia, on synti.

Yritän muistaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen kuoleman edellä on vain inhimillisen heikkoutensa tuntemista eikä siihen sisälly mitään todellista vaaraa. Olemme tällä hetkelläkin heikkoja ja rajallisia olentoja – kuoleman edellä vain vihdoin tunnemme rajamme täysin. Siinä ei pitäisi olla mitään liian outoa ja ahdistavaa.

Sitä paitsi ehkä se, ettei pysty yhtään hallitsemaan millaisena tulee nähdyksi muiden ihmisten silmissä ulkoisesti, viimeistään pakottaa ihmisen sydämessään kohtaamaan Jumalan armollisen katseen? 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohtalon ottaminen omiin käsiin?

  Miten kristinuskon opetus suhteutuu edellä mainitsemaani kunnian, itsensä hallitsemisen ja kohtalon omiin käsiinsä ottamisen kolmikantaan, joka on ollut "hyvän itsemurhan" määritelmien perustana monissa kulttuureissa? 

  Mielestäni epätoivoisena elossa sinnitellyt ja yhä uudestaan itsehillintänsä menettänyt Job toimi kaikesta huolimatta kunniallisesti, vaikka stoalaiset filosofit ja japanilaiset samurait olisivat luultavasti halveksineet häntä.

Nähdäkseni kunniallisuuteen sisältyy nimittäin välttämättä rehellisyys. Elämän, kuoleman ja kohtalon kysymyksissä rehellistä on, että tunnustaa oman heikkoutensa ja rajallisuutensa, ja Jumalan suuruuden. 

Heikoksi paljastumisen uhan ja häpeän pakeneminen kuolemaan on epärehellistä, ja jo sen vuoksi kunniaitsemurha ei voi koskaan olla oikeasti kunniallinen teko. Seppukun tekijä kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta – tappiotaan, tekojensa seurauksia, häpeää – kun taas Job, vaikkakin itkien ja vaikeroiden, jatkoi elämää.

Entä kohtalo? Se on perimmäisesti Jumalan käsissä. Vaikka tässä maallisessa elämässä joku kokisi hallitsevansa omaa kohtaloaan, viimeistään ikuisuudessa hän joutuu toteamaan, että hänenkin kohtalonsa on aina ollut Korkeimman käsissä.

Kunnia annetaan Jumalalle.

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: »Sinä olet minun Jumalani!» Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31:15-16)

 

Uuden mahdollisuuden usko

  On yhdenlainen itsemurha, jota mikään kulttuuri ei ole hyväksynyt kunnialliseksi ja hyveelliseksi: henkensä riistäminen epätoivoisen henkilökohtaisen tunnekuohun tilassa. Uskoisin sen olevan huomattavan yleinen mielentila itsemurhan tekijöillä.

  Juudas, Jeesuksen kavaltaja, teki itsemurhan epätoivoisessa tunnekuohussa. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: "Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: »Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.» Mutta he vastasivat: »Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.» Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." (Matt. 27:3-5)

Juudas parka. Mutta mitä varten hän ylipappien luo meni? Miksi hän ei mennyt vaikka muiden opetuslasten luo ja puhunut ahdingostaan? Miksi hän ei mennyt rukouksessa Jumalan eteen ja pyytänyt anteeksi? Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että tulisi nousemaan kuolleista. Eikö Juudas pitänyt yhtään edes mahdollisena, että jotain suurta saattoi vielä olla tulossa? 

  Oli toinenkin mies, joka samoina vuorokausina oli joutunut Jeesuksen tähden musertavan hirveään mielentilaan, nimittäin Pietari. Viimeisellä aterialla Jeesus oli ennustanut, että Pietari tulisi kieltämään Hänet kolmesti. Pietari oli vakuutellut Jeesukselle, ettei milloinkaan tulisi hylkäämään Häntä. 

Yönä, jona Jeesus vangittiin, tapahtui juuri niin kuin Hän oli ennustanut. Voin vain kuvitella Pietarin järkytyksen ja pohjattoman katumuksen, kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän itki katkerasti. Miten hirveää Pietarille mahtoi olla tuon yön jälkeen herätä uuteen aamuun!

Pietari kuitenkin jatkoi muiden opetuslasten joukossa, ja kolmen päivän kuluttua ristinkuolemasta hän kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen. Herra jutteli vakavasti Pietarin kanssa ja antoi hänelle anteeksi. 

Miksi Pietari oletti, että hänellä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi mitään asiaa Jeesuksen luona?

Kerran aiemmin eräässä Jeesuksen opetustilanteessa monet kuulijoista olivat lähteneet pois paheksuen Hänen opetustaan. Jeesus oli kysynyt silloin opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari oli vastannut: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Tuon käsittämättömän karmean yön jälkeen Pietari edelleen uskoi, ettei kukaan muu voi häntä auttaa kuin Jeesus.

  Silloinkin, kun kukaan tai mikään muu ei voi auttaa, kun kaikki on hajonnut, Jeesus voi auttaa. Kristinusko on elämän ja uuden mahdollisuuden usko.

Pohdintoja hyvän- ja pahantiedon puusta

  Eedenin puutarhan keskellä kasvoi hyvän- ja pahantiedon puu, josta Jumala oli kieltänyt Aadamia ja Eevaa syömästä. Miksi? Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu oikein oli?

 Tietämistä hinnalla millä hyvänsä

  Katsoin nuorena alankomaalaisen elokuvan Spoorloos (1988). Elokuva on katoamismysteeri: nuori mies etsii epätoivoisesti tyttöystäväänsä, joka katosi jäljettömiin (hollanniksi "spoorloos") kesälomareissulla vuosia aiemmin. 

Hän ikävöi tyttöystäväänsä, mutta sitäkin suuremmaksi ongelmaksi hänelle muodostuu pakkomielle saada tietää, mitä tälle tapahtui.

Vuosia katoamisen jälkeen häneen ottaa yhteyden tuntematon mies, tyttöystävän kaappaaja. Tämä lupaa, että mies saa kaipaamansa tiedon, mutta vain yhdellä ehdolla, tai oikeammin sanottuna, vain yhdellä tavalla: hänen on suostuttava käymään läpi sama minkä tyttöystävä oli kokenut. Kokemalla kaiken itsekin hän saisi samalla vastauksen piinaavaan kysymykseensä.

Kaappaajalla oli filosofia, jonka mukaan todellinen tietäminen on mahdollista vain omakohtaisen kokemisen kautta. Hän esitteli filosofiaansa laajemmin: hän oli tehnyt elämässään erään sinänsä äärimmäisen hyvän teon – pelastanut hukkumassa olleen lapsen oman henkensä vaarantaen –, mistä hän päätteli olevansa kykenevä myös äärimmäiseen pahuuteen. Saadakseen tietää pitääkö teoria paikkansa hän oli tehnyt myös hirvittävän pahoja tekoja. 

Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle selviää, että kaappaaja oli psykopaatti, joka suhtautui kaikkeen, myös pahuuteen ja kärsimykseen, puhtaasti henkilökohtaisen hyödyntavoittelun, eli hänen tapauksessaan tiedon saamisen, näkökulmasta.

  Mielestäni elokuva kuitenkin oli teemoiltaan syvällisempi kuin psykopaattijännärit yleensä. Kaappaajan filosofiassa oli lisäksi jotain tuttua: tieto hyvästä ja pahasta, joka oli mahdollista saavuttaa vain kokemisen kautta... 

Paljon myöhemmin tajusin, että teemoissa oli jotain samaa kuin Raamatun kertomuksessa Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta. Käärme houkutteli Eevaa syömään Jumalan heiltä kieltämästä puusta, ja sillä tavoin, kokemalla itse, tämä saisi ymmärrystä ja tietoa, jota Jumala panttasi. 

Onko Jumala tiedon hankkimista vastaan?

"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun." (1. Moos. 2:9)

"Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: 'Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." (1. Moos. 2:16-17; käännös 1933/38)

 Joskus kuulee tulkintoja, että ennen syntiinlankeemusta Aadam ja Eeva olivat täysin tietämättömiä mistään. Eli heidän viattomuutensa ymmärretään kuin he olisivat olleet tahdottomia ja vailla ymmärrystä, jonkinlaisia nukkeja Jumalan nukkekodissa.

Käsitys ei pidä paikkaansa. Aadam ja Eevahan tiesivät kyllä mm. oikean ja väärän eron: Jumala oli kieltänyt heitä syömästä hyvän- ja pahantiedon puusta, ja käärmeen puhutellessa Eevaa tämä viittasi Jumalan kieltoon.

Käärme kuitenkin perusteli, että vasta syöminen kielletystä puusta saisi heidät tietoisiksi, heidän silmänsä avautuisivat ja he tulisivat Jumalan kaltaisiksi. 

Tekemällä sitä, minkä tiesivät rikkovan Jumalan tahtoa vastaan eli olevan väärin, he saisivat tietoa pahasta, ja sen kautta myös hyvä, joka oli ollut normaalitila, kirkastuisi heille – he tulisivat, niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan, kuten käärme vakuutteli.

  Jotkut ovat sitä mieltä, että käärme, eli sielunvihollinen Saatana, oli hyvällä asialla, koska se rohkaisi tiedonhankintaan ja ymmärryksen lisäämiseen. Jumalaa he puolestaan arvostelevat siitä, että Hän olisi halunnut pitää ihmisen tietämättömänä.

Mutta todellisuudessahan Jumala ei ollut tiedon hankkimista vastaan. Ongelmana oli, että Aadam ja Eeva tekivät sellaista, minkä Jumala oli kieltänyt. 

Tiedon lisääminen sinänsä, myös oman kokemisen kautta, on Jumalan tahdon mukaista: Hän kehotti Aadamia ja Eevaa syömään vapaasti muista puutarhan puista, ja voisin kuvitella, että Eedenin puutarhassa oli paljon tutkittavaa, aistittavaa, koettavaa, tiedettävää.

Kiellettyä sen sijaan oli, ja on edelleen, tehdä syntiä eli rikkoa Jumalan tahtoa vastaan, ja se on kiellettyä myös tiedon hankkimisen motiivista. 

  Saatana on kavala ja viekoittelee ihmistä Jumalan tahdon vastaisiin tekoihin mistä motiivista tahansa, mutta alkuperäisessä syntiinlankeemuksessa hän houkutteli tiedolla. Mitä hän lupaili, että ihminen tiedolla saavuttaisi?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" 

Niin vaimo vastasi käärmeelle: "Me saamme syödä muiden puiden hedelmiä paratiisissa, mutta sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: 'Älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi'." (1. Moos. 3:1-3; 1933/38)

Valaistumispuu? 

"Niin käärme sanoi vaimolle: "Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan". 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi." (1. Moos. 3:4-6; 1933/38)

  Kun käärme viekoitteli Eevaa syömään hyvän- ja pahantiedon puusta, se sai siitä seuraavan silmien avautumisen kuulostamaan ylevältä, kuin siitä seuraisi jonkinlainen valaistuminen, tietoiseksi tuleminen ilman mitään pimeyttä ja pahaa. Käärmeen puheiden takia Eeva alkoi nähdä kielletyn puun hedelmineen "houkuttelevana koska se antoi ymmärrystä".

Mutta mitä Jumalan kieltämästä puusta syömisestä todellisuudessa seurasi? 

Adamin ja Eevan silmät kyllä avautuivat, mutta eivät sillä tavalla kuin käärme oli antanut ymmärtää. Valaistumisen sijaan seurauksena oli alhainen olo – ymmärrys siitä, että he olivat tehneet väärin, syyllisyys ja häpeä Jumalan ja toistensa edessä, vastuun pakoileminen, toisen syyttäminen omasta teosta: Aadam syytti Eevaa ja Eeva käärmettä (1. Moos. 3:12-13). 

Lankeemuksesta seurasi yhä lisääntyvää pahuutta ja kärsimystä sekä Jumalan kirous joka teki elämästä vaivaista ja kämäistä (1. Moos. 3:16-19).

Hyvän- ja pahantiedon puu ei ollutkaan valaistumispuu. Eikä Jumala ollut sanonutkaan, että se olisi. Vain käärme sai Eevan ja Aadamin näkemään sen sellaisena. 

  On uskontoja, joiden mukaan valaistumista tavoitteleva ihminen tavoittelee oikeastaan jumalaksi tulemista. Tällaista lupaili Eedenin käärmekin. Saatanaa kutsutaan Luciferiksi, valonkantajaksi, ja hänet liitetään joskus edelleen tietoon, tietoisuuteen, valaistumiseen. Raamatussa Saatanan kuitenkin sanotaan petollisuuttaan vain tekeytyvän valon enkeliksi (2. Kor. 11:14).

Puu johon kajoaminen toi kuoleman

 

"Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!" Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu." (1. Moos. 3:22-23; 1933/38)

  Ennen kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi ihmiselle kuolema, sekä ruumiillinen että hengellinen, kuten Jumala oli varoittanut. Sen käärme oli kieltänyt: "Ette suinkaan kuole." Jeesus sanoi Saatanan olevan valehtelija sekä murhaaja alusta asti (Joh. 8:44). 

Kielletystä puusta syötyään ihminen oli edelleen vain ihminen – nyt syntinen, vaivainen ja kuolevainen. Ihminen sai kokemuksen kautta tietää sen, mistä Jumala oli heitä varoittanut.

  Mikä se hyvän- ja pahantiedon puu siis oikein oli? Oliko se ihmeellinen puu, jonka hedelmiin oli pakattu tietoa hyvästä ja pahasta? Vai oliko se tavallinen hedelmäpuu, jonka teki erityiseksi se, että Jumala oli kieltänyt koskemasta siihen? Ajattelen itse jälkimmäisellä tavalla. Kun Aadam ja Eeva söivät Jumalan heiltä kieltämästä puusta, heidän silmänsä avautuivat sille tosiasialle, että he olivat nyt rikkoneet Jumalaa vastaan.

  Kertomuksen lopussa Jumala karkotti Aadamin ja Eevan paratiisista, jotta nämä eivät nyt, syntisinä, söisi paratiisiin keskellä, hyvän- ja pahantiedon puun vieressä kasvavasta elämänpuusta, ja näin eläisi ikuisesti. Paratiisista karkottaminen oli mielestäni Jumalalta armollinen teko. Miten kauheaa olisi, jos tämä maallinen syntinen elämä vaivoineen olisi se elämä, joka kestäisi ikuisesti!

Mutta Jumala oli tarkoittanut Aadamin ja Eevan, ihmisen, ikuiseen elämään yhteydessään. Siksi Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja antamaan meille vanhurskauden ja ikuisen elämän.

Jumala lohduttaa kärsivää

Kristinuskossa kärsimys ei ole tabu, vaan ohittamaton osa itse evankeliumia.

Jumala haluaa lohduttaa ihmistä, joka on jäänyt yksin vastoinkäymisten ja kärsimyksen keskellä, sekä avata jälleen yhteyden muihin.

Kärsimys osana evankeliumia

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miksi uskovaiset ovat aina niin negatiivisia?". Ymmärrän, miksi sellainen vaikutelma saattaa syntyä. Ajattelen itsekin melko paljon ihmisen vajavaisuutta, syntisyyttä, maailman kurjuutta, kärsimystä, kuolemaa – ja ihan mielelläni puhunkin näistä synkistä asioista. Blogissanikin olen vähän väliä kirjoittanut esim. sairastamisesta, ja tässä kirjoituksessa palaan taas yhden lempiaiheistani, kärsimyksen, pariin. Tästä huolimatta en koe olevani "negatiivinen" ihminen, vaan oikeastaan aika iloinen ja hyväntuulinen.

Yksi asia, joka minuun vetosi kristinuskossa alun perin on se, ettei siinä julisteta sitä mikä on hyvää ennen kuin on tunnustettu se mikä on pahaa. Ilo ja myönteisyys ilman, että on kohdattu myös ikävät tosiasiat, on pinnallista, feikki-iloa.

Evankeliumissa, joka on kristinuskon ydinasia, syntien sovitusta Jeesuksen ristinkuoleman kautta ja sitä myöten Jumalan anteeksiantoa, ei julisteta ennen kuin on tunnustettu, että olemme syntisiä ja armon tarpeessa. Mikä järki ilosanomalla syntien anteeksiannosta sitäpaitsi edes olisi, ellei olisi jotain anteeksi annettavaa? Sehän olisi vain tyhjää puhetta.

Eikä Jeesuksen ylösnousemuksestakaan, siitä että Hän voitti kuoleman ristillä, voi iloita ennen kuin kohtaa sen, että Hän ensin kärsi ja kuoli. "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti", niin kuin ortodoksisessa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa veisataan.

"Negatiivisuus"-kritiikkiin voikin vastata muistuttamalla siitä kaikesta hyvästä, mitä Jumala meille Jeesuksessa tarjoaa. Jeesus ei jäänyt ristille roikkumaan eikä kuolleena hautaan makaamaan, vaan Hän nousi kuolleista, ja sama tulee tapahtumaan jokaiselle, joka uskoo Vapahtajanaan ja Herranaan tähän ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen.

Jeesus ja kärsivä uskova

 Raamatussa kerrotun perusteella uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole kärsinyt niin paljon kuin Jeesus. Hän kärsi monin tavoin jo ennen Golgatan tapahtumia, mutta ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit laitettiin Hänen kannettavakseen ja Hän tuli puolestamme Isän Jumalan hylkäämäksi. Tällainen kärsimys ei edes ole mahdollista kenellekään meistä, vaikka joutuisimme kokemaan paljonkin pahaa.

Edelleen uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole yhtä säälivä ja myötätuntoinen kuin Jeesus. Hän antoi itsensä alttiiksi mm. kaikelle edellä sanotulle meidän takiamme. Jeesus, jos kuka, ymmärtää kärsivää ja haluaa olla hänen kanssaan silloinkin, kun kukaan muu ei halua, jaksa tai välitä.

"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:19)

Kärsimyksen tarkoitusta ei tietenkään tarvitse erityisesti pohtia. Voi vain elää luottaen ja turvaten Jumalaan sen kummemmin Hänen mahdollisia tarkoituksiaan kyselemättä ja erittelemättä.

Itse asiassa ajattelen, että käytännössä se meneekin juuri niin, ainakin enimmäkseen. Kun olin sairaana, en pohdiskellut enkä kysellyt syitä sille, mitä koin (en edes olisi jaksanut), vaan olin vain, ja Jumala oli kanssani. Kun parannuin oireistani ja voimani alkoivat palautua, rupesin ajattelemaan kokemaani evankeliumin valossa.

Ymmärsin kokemukseni olleen kahtalainen: siihen sisältyi yhtä aikaa sekä kärsimystä että sisäistä rauhaa. Rauhan perustana oli usko siihen, että mitä tahansa minulle täällä maailmassa tapahtuukin, kaikki tulee lopulta päättymään hyvin. Jeesus on ristillä voittanut syntiin langenneen maailman kärsimyksineen ja ansainnut meille ikuisen elämän. Taivaassa ei enää ole vaivaa, murhetta, sairauksia. Jokainen Jeesukseen uskova tulee Taivaasta osalliseksi, ja "Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet" (Ilm. 7:17).

Koska sairauteni (aaltomaisesti etenevä MS-tauti) on lääketieteen mukaan parantumaton – tilastollisesti arvioituna on luultavaa, että vielä tulevaisuudessa joudun kärsimään sen takia – minua lohduttaa tieto, että kokemuksen ei tarvitse olla pelkästään paha, vaan siihen voi sisältyä myös hyvää, joka on lähtöisin Jumalan lohduttavasta läsnäolosta. Voin sanoa tietäväni tämän varmuudella, koska olen jo kokenut sen. Monien muidenkin uskovaisten olen kuullut kertovan samaa.

Omasta puolestanikin haluan rohkaista kaikkia turvaamaan Jeesukseen ja ajattelemaan runsaasti evankeliumin totuutta jo silloin, kun kaikki on hyvin. Tuskinpa kukaan tulee kokonaan säästymään kärsimykseltä tämän elämän aikana – rohkaisuni on siis suunnattu kaikille ihmisille.

Kaikenlaisessa muussakin kärsimyksessä, ei vain sairaudesta johtuvassa, Jumala haluaa auttaa. Myös ja erityisesti sellaisessa, joka on seurausta omista vääristä valinnoista. Jos joku kääntyy Jumalan puoleen syntinsä tunnustaen ja hyläten, Jumala ottaa hänet avosylin vastaan. Juuri sitä varten Hän lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan.




Kärsimys eristää – Jumala kohtaa intiimisti ja yhdistää


Raamatussa Jobin kärsimyksessä oli merkittävä sosiaalinen ulottuvuus: hänelle oli tapahtunut järkyttäviä vastoinkäymisiä, kuten kaikkien lasten kuolema luonnonkatastrofissa sekä vakava sairastuminen, ja vielä niiden seurauksena, lisätaakkana, häntä alettiin karttaa. Ilmeisesti monet erehtyivät pitämään häntä Jumalan hylkäämänä ja pelkäsivät hänen seuraansa ja onnetonta tilaansa.

"Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut." (Job 19:19)

Ei kärsivän ihmisen yksin jääminen tietenkään aina johdu siitä, että muut karttavat häntä, vaan sosiaalisen eristyksiin joutumisen syynä voi olla myös oma häpeän tunne tai se, ettei ole voimia sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai edes toisen ihmisen läsnäoloon.Tämän olen itsekin kokenut.

Kärsimyksen mukana tulleesta yksinäisyydestä puhutaan myös lukuisissa psalmeissa. Niistä käy kirkkaasti ilmi, että yksin jäänyt ihminen turvaa Jumalaan, koska hänellä ei ole muita. Monesti sanotaan kärsimyksen tarkoituksen olevan juuri sen, että ihminen joutuisi turvaamaan Jumalaan. Raamatun äärellä ja omien kokemusteni perusteella minäkin uskon sen olevan keskeinen syy. Yksi lempikristityistäni, hollantilainen nainen Corrie ten Boom, kirjoitti: "Et voi oppia, että Kristus on ainoa, jonka tarvitset, ennen kuin Kristus on ainoa, joka sinulla on."

"Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku." (Ps. 31:13)

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: "Sinä olet minun Jumalani!"" (Ps. 31:15)

Jumala kohtaa yksin jääneen kärsivän intiimillä tavalla, ja se on ainutlaatuista ja ihanaa, mutta ei Hän halua, että kukaan meistä jää yksinäisyyteen, eristyksiin muista. Monista psalmeista ilmenee, että Jumalalta avun saanut tuntee vastustamatonta halua ylistää Häntä ja kertoa muille Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta. Kärsimys usein eristää, mutta Jumala avaa yhteyden muihin.

"Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut. Lakkaamatta minun kieleni kertoo vanhurskaudestasi." (Ps. 71:23-24)

"Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta, kiitettäköön sinun vanhurskauttasi riemuiten." (Ps. 145:7)