Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen, tavoiteltaessa kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimista, on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Kuolemasta, ruumiillisuudesta ja ylösnousemuksesta

  Mielestäni kulttuurissamme suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti kuolemaan ja ruumiillisuuteen.

  Raamatun mukaan ylösnousemus iankaikkiseen elämään tulee olemaan paitsi hengellinen, myös ruumiillinen tapahtuma. Sen sisäistäminen voi olla hankalaa länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle.

 Vaikuttavat post mortem -valokuvat

  Joskus 2000-luvun alussa näin Poliisi-tv:n jakson, jossa kerrottiin merenrannalta löytyneestä miehen ruumiista. Poliisi yritti selvittää vainajan henkilöllisyyttä, minkä vuoksi ohjelmassa poikkeuksellisesti näytettiin ruumiista otettu kasvokuva. Toimittaja varoitti etukäteen, että kuva saattaa järkyttää herkkiä katsojia. Vaikka olen herkkä, olen myös utelias, joten jatkoin katsomista.

En vieläkään ole unohtanut kuolleen miehen kasvoja. Ruumiin silmät oli avattu tunnistamisen helpottamiseksi. Kasvot synnyttivät minussa oudon sekoituksen erilaisia tunteita, joita yleensä en tunne samaan aikaan: sääliä, iljetystä, surua, rakkautta, torjuntaa, ahdistusta... Erityisesti minua järkyttivät ne avoimet silmät vailla katsetta.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä luonnossa. Ehkä siksi valokuvat kuolleista ovat tehneet minuun niin voimakkaan vaikutuksen.

 

Kuolema on kulttuurissamme siivottu pois näkyviltä, mikä ei tarkoita pelkästään, että kuolevat ihmiset, kuoleminen ja siihen liittyvä kärsimys ovat syrjään sysättyjä, vaan myös ja ennen kaikkea, että kuolleet ruumiit siirretään pois näkyviltä mahdollisimman kiireellisesti. Ihmisen eläessä ruumis, sen terveys ja viehättävyys, on kaikki kaikessa, mutta kuoleman jälkeen sitä ikään kuin "ei ole".

  Seuraavan kerran tunsin samanlaisen oudon tunteiden sekamelskan, kun törmäsin netissä englantilaisiin viktoriaanisen ajan post mortem -kuviin eli vainajista otettuihin valokuviin. Kamerat yleistyvät 1800-luvulla niin paljon, että keskiluokkaisissa piireissä oli mahdollisuus perhepotretteihin. Myös lapsikuolleisuus oli yleistä. Monissa post mortem -kuvissa vainaja onkin lapsi tai nuori. Kuvaaja kutsuttiin paikalle kuoleman jälkeen, jotta saataisiin edes yksi kuva muistoksi nuorena kuolleesta perheenjäsenestä. 

Jotkut omaiset halusivat, että vainaja näyttää kuvassa elävältä. Kuvaa varten ruumis puettiin siististi, kammattiin ja ehostettiin, se oli aseteltu esim. tuolille istumaan elävien perheenjäsenten keskelle niin, ettei heti edes pysty erottamaan, kuka kuvassa on se kuollut. Joskus vainajan silmät avattiin tai suljettujen silmäluomien päälle maalattiin auki olevat silmät. Kuolleiden valokuvausta varten oli keksitty teline, jolla ruumis saatiin pysymään halutussa asennossa.

Myös Suomessa otettiin toisinaan post mortem -valokuvia. Nuorena kaverini näytti minulle sukunsa vanhoja valokuvia, ja mukana oli kuva kuolleesta tytöstä, joka makasi silmät kiinni vuoteella. Kädet oli aseteltu rintakehälle levollisen näköisesti. Kuvassa näytti olevan vain nukkuva tyttö. Koska ruumiin silmät olivat kiinni, kuva ei ollut niin järkyttävä kuin nuo edellä mainitsemani.

Kuolleet ruumiit keskuudessamme

  Tapaan, jolla suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin, sisältyy hämmentävä ristiriita: vaikka kuolleista ihmisistä ihan yleisesti puhutaan siten, että he ovat poissa keskuudestamme, niin tosiasiassahan se ainoa luonnontieteellisesti varmuudella olemassa oleva osa heistä on edelleen keskuudessamme!

Juuri se konkreettinen ruumis yhä on täällä, vaikka vainaja "ei enää ole", vaikka hän "on poissa".

Itse asiassa kuollut ihminen, joka "on poistunut keskuudestamme", on (ennen maatumista tai tuhkaamista) puhtaan luonnontieteellisesti ajateltuna enemmän keskuudessamme kuin koskaan. Sillä kuoleman jälkeen ruumiilla ei enää ole minuutta, tahtoa, toimijuutta saati oikeuksia, vaan ruumis on kokonaisvaltaisesti mitattavissa, avattavissa, sisäelin sisäelimeltä punnittavissa, ruumiista voi rajattomasti ottaa solunäytteitä petrimaljaan laboratoriossa tutkittavaksi jne.

Tästä huolimatta nekin, joiden maailmankuva rajautuu luonnontieteellisesti todistettavissa olevaan eli jotka ovat naturalisteja tai materialisteja, ymmärtävät välittömästi, että vainaja kuitenkin on olennaisella tavalla poissa keskuudestamme.

Mielestäni viimeksi mainittu puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset, myös naturalistit, ymmärtävät sielun eli aineettoman elämän olemassaolon ja todellisuuden. Sielu, vaikkei sitä voi laittaa petrimaljaan tutkittavaksi, tekee meistä olemassa olevia yhtä paljon kuin ruumis.

  Raamatun mukaan sielu on elävän luodun veressä oleva elämä. Sielu on veressä, joka kiertää kudoksissamme, ja niin kauan kuin sielu on ruumiissamme, ruumis pysyy elossa. Kun sielu poistuu, ruumis kuolee.

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; käännös 1933/38)

Ylösnousemuksen ruumiillisuudesta

  Vuosia sitten näin lähes viikoittain unia, joissa kuollut ruumis herää eloon. Unet alkoivat suorastaan iljettävinä painajaisina: ruumiit liikahtelivat kömpelösti ja ääntelivät mölähdellen. Aste asteelta ne kuitenkin muuttuivat sulavaliikkeisemmiksi. Lopussa vainajat olivat, paitsi normaalien elävien ihmisten oloisia, ihan erityisen kauniita ja ihania. Parissa unessa eloon heränneet vainajat puhuivatkin runollisesti, kirkkaasti helähtelevällä äänellä. 

Unet, jotka olivat alkaneet painajaismaisissa tunnelmissa, päättyivät lohdullisesti. Herätessäni minulla oli rauhallinen, vaikkakin hämmentynyt olo.

Pidin niinä aikoina unipäiväkirjaa, ja siinä pohdin moisten unien syytä ja mahdollista merkitystä. Olin pari vuotta aiemmin tullut uskoon, joten mietin, että ehkä Jumala antoi unet minulle rohkaisuksi ja uskonvahvistukseksi. Voi olla. 

Toisaalta olin samoihin aikoihin alkanut sisäistää, että ylösnousemus tulee olemaan ruumiillinen. Vaikka olin tiennyt sen – sanotaanhan apostolisessa uskontunnustuksessakin "...syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän" –, en koskaan ollut pysähtynyt ajattelemaan, että se tulee kirjaimellisesti olemaan niin.

Kuolleista herääminen, iankaikkinen elämä ja Taivaan autuus... Mielikuvani näistä tapahtumista ovat olleet sellaisia eteerisen kauniita, niin kuin ne eivät voisi olla käsin kosketeltavaa todellisuutta. Tämä lienee yleistä meille ns. länsimaisessa kulttuurissa kasvaneille kristityille. Eurooppalaisen filosofian historiassa on ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joihin kuuluu hengen, sielun ja mielen erottaminen ruumiista ja materiasta niin, että mm. kaikki J-/jumalaan liittyvät asiat ovat lopullisesti aineettomia. 

  Mutta Raamatussa kuvaillaan ylösnousemusta ja ikuista elämää Taivaassa paitsi ihmeellisen kirkkaana, kauniina ja hengellisenä, myös käsin kosketeltavana ja ruumiillisena. Uskon että meillä tulee olemaan samankaltaiset ruumiit kuin ylösnousseella Jeesuksella, ja Jeesus käveli, jutteli, mursi leipää ja söi opetuslastensa kanssa. 

Tämänhetkiset ruumiimme ovat ajallisia, katoavaisia ja heikkoja. Ylösnousemusruumis tulee olemaan katoamaton ja hengellinen, mutta sitä pystyy käsin koskettamaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kehotti epäilevää opetuslapsi Tuomasta koskettamaan itseään: 

"Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"" (Joh. 20:26-28)

Kuntoilukipinöitä Raamatusta

  Kristityn elämän keskiössä ovat hengelliset asiat: usko Jeesukseen, ikuinen elämä, Jumala. Ruumistammekin meidän tulee silti hoitaa, onhan se Raamatun mukaan Pyhän Hengen temppeli. 

Kipinä Raamatusta

  Kuulin hiljattain säväyttävän Sokrates-lainauksen: "On sääli, jos ihminen vanhenee näkemättä koskaan sitä kauneutta ja voimaa, johon hänen ruumiinsa pystyy."

Antiikin Kreikassa, Sokrateen ja olympialaisten syntysijoilla, ihannoitiin ruumiillista kauneutta, voimaa, taitavuutta. Lisäksi lainauksessa näkyy Antiikin Kreikan filosofiasta muutenkin tuttu periaate: johonkin asiaan, kuten ruumiiseen, sisältyy potentiaalia eli mahdollisuuksia, jotka joko toteutuvat tai eivät. Jos mahdollisuudet toteutuvat, asia saavuttaa tarkoituksensa, mutta jos eivät, tarkoitus jää saavuttamatta.

En sääli ihmistä joka ei kuntoile. Itse kuntoilen, mutten tavoittele täydellistä ruumiiseeni sisältyvien mahdollisuuksien toteuttamista. Jos siihen pyrkisin, minun täytyisi omistaa kuntoilulle, ruokavaliolle ja edistymiseni seuraamiselle kaikki aikani ja voimavarani. Se ei enää olisi tarkoituksenmukaista.

Toisaalta lainauksessa on jotain hienoa. Uskovaisena se saa minut ajattelemaan, että Jumala on luonut meidän ruumiimme kaikkine kykyineen ja mahdollisuuksineen. 

  Olen kuntoillut jo vuosia säännöllisesti. Sain kipinän eräistä Raamatun jakeista. Kyseessä on Sananlaskujen kirjan "hyvän vaimon ylistys" (Sananl. 31).

Sen lisäksi, että hyvä vaimo on uskollinen, hyväsydäminen, viisas, miestään kunnioittava, Herraa pelkäävä eli kuuliainen Jumalalle, hän on myös voimakas. Eikä voimakkuudella tarkoiteta pelkästään asenteellista tarmokkuutta, vaan ihan ruumiillista voimaa:

"Hän voimalla vyöttää kupeensa ja käsivartensa vahvistaa." (Sananl. 31:17; käännös 1933/38)

Olin jo pitkään jahkaillut, että pitäisi alkaa harrastaa säännöllisemmin liikuntaa, ja nuo Vanhan Testamentin jakeet antoivat riittävän motiivin siihen, sellaisen viimeisen sysäyksen: Jumala haluaa että kuntoilen! 

Mitä tarkoitusta varten?

  Antiikin Kreikan olympia-ihanteen ja edellä mainitun Raamatun opetuksen välillä on olennainen ero, vaikka molemmat puhuvat ruumiillisen voiman tärkeydestä. 

Ensin mainitussa keskiössä on ruumis sinänsä – siihen sisältyy sekä potentiaali että tarkoitus. Kun ruumiin kyvyt ovat huippuunsa viritetyt, se itsessään, voimallaan ja kauneudellaan, ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

Raamatun opetuksessa taas keskiössä on Jumalan tahdon mukainen elämä – ruumiilliset kyvyt, kuten voimakkuus ovat vain sen yhtenä mahdollistajana. Kun ihminen elää ruumiillaan, sielullaan ja hengellään Herraa ja lähimmäisiään palvellen, hänen elämänsä ilmentää tarkoituksensa toteutumista.

  Vaikka arjen kotityöt nykyään ovat pitkälle koneistetut eikä elämä enää ole yhtä vaativaa ruumiillisesti kuin "hyvän vaimon ylistyksen" kirjoittamisen aikaan, hyvä kunto on edelleen tarpeen. Kaikki – lapsista huolehtiminen, töissä käyminen, kodin hoitaminen, evankeliumin julistaminen – sujuu paremmin, kun olemme hyvässä kunnossa ruumiillisesti.

  Nykyarjessamme on eräs kuntoon vaikuttava lisähaaste, jota ei ollut Raamatun kirjoittamisen aikaan: ruoka jonka nautittavuus, houkuttelevuus ja helppous on teollisesti maksimoitu ravinteikkuuden kustannuksella. Tämä on nurinkurista, kun ajattelee ruoan ainoaa täysin välttämätöntä tarkoitusta, joka on ruumiin ravitseminen. 

Ruoasta nauttiminen ei ole syntiä, mutta kohtuudessa pysyminen on hyväksi. Syömiseen liittyen apostoli sanoo: ""Kaikki on luvallista", mutta ei kaikki ole hyödyksi; "kaikki on luvallista", mutta ei kaikki rakenna." (1. Kor. 10:23) Eli syömissääntöjen ja vaikkapa painoindeksirajojen antamisen sijaan meitä ohjataan Raamatussa miettimään, mikä on rakentavaa ja hyödyksi Jumalaa ja lähimmäisiämme palvellessamme.

  Toisessa kohtaa, opettaessaan seksuaalisen siveellisyyden tärkeydestä, apostoli kutsuu uskovaisen ruumista Pyhän Hengen temppeliksi ja muistuttaa, että Jumala on meidät omakseen ostanut täydestä hinnasta, eli Jeesuksen verellä, joten meidän tulee ruumillamme tuottaa Jumalalle kunniaa (1. Kor. 6:19-20). 

Seksuaalinen siveettömyys onkin syntiä, toisin kuin syöminen ja ruoasta nauttiminen, mutta kun muistaa, että ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, ymmärtää miten tärkeää on hoitaa siitä kaikin tavoin.

"Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)