Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)

Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa.