tiistai 18. joulukuuta 2018

"Kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla"

  Nykymaailmassa nuoret ovat esillä ja vanhukset usein poissa näkyviltä. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan ja kuuntelemaan vanhoja ihmisiä, mutta miten tämä onnistuu, jos nuoret ja vanhat eivät kohtaa toisiaan?

Miksi nuorten kristittyjen kannattaa kuunnella vanhoja?






Näkymättömät vanhat ihmiset?


"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein,
että me saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12; 1933)

  Kun olin lapsi 80-luvulla, kävin siskoni ja kavereideni kanssa silloin tällöin naapuruston vanhojen tätien luona kylässä, mehulla ja pullalla. Joulun alla veimme heille itse tekemämme joulukortit. Muistan vieläkin kaikkien mummojen nimet ja äänet, millainen ovikoriste ja sisustus kenelläkin oli.

  Opiskeluaikoinani juttelimme kerran silloisen kämppikseni kanssa, miten emme koskaan näe vanhuksia missään. Opiskelijapiireissä heitä ei ymmärrettävästi ollut, lisäksi asuimme naapurustossa, jossa oli lähinnä nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Myös opettajamme olivat enimmäkseen aika nuoria.

Mediassakin esiintyi pääosin nuoria ja keski-ikäisiä. Netissä varsinkaan emme koskaan törmänneet vanhoihin ihmisiin. Vain kaukana asuvia isovanhempiani tapasin, ja heitäkin ainoastaan pari kertaa vuodessa.

  On surullista lukea tutkimuksista, joiden mukaan ikäryhmät elävät yhä enemmän erillään toisistaan.  Jumala haluaa, että nuoremmat kunnioittavat vanhempia ihmisiä, mutta se edellyttää, että nuoret ja vanhat kohtaavat toisiaan. Raamatussa nuoria kehotetaan kuuntelemaan ja oppimaan vanhemmilta ihmisiltä.

"Muistelkaa muinaisia aikoja,
ajatelkaa menneiden sukupolvien päiviä.
Kysykää isiltänne, niin he kertovat teille,
kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla." (5. Moos. 32:7)

   Meidän kulttuurissamme ihannoidaan nuoruutta ja nuorekkuutta, nopeutta ja skarppiutta, avoimuutta uudelle, kokeilunhalua – siihen kannustetaan, ja nuoret ovat esillä mediassa, aivan kuin esimerkkeinä muille, myös vanhoille.

Mediassa vanhuuteen ja vanhenemisen merkkeihin suhtaudutaan yleensä pelkästään ikävänä tosiasiana, ja kaikkialla jaetaan vinkkejä, kuinka vanhatkin ihmiset voivat olla nuorekkaita ulkoisesti, sosiaalisesti, henkisesti.

Raamatussa sen sijaan kutsutaan harmaita hapsia vanhuksen kaunistukseksi. Vanhuudenheikkouskaan ei ole häpeällistä, vaan sen tulee muistuttaa, että elämän edessä on syytä olla nöyrä.

"Voima on nuorukaisten kunnia,
ja harmaat hapset ovat vanhusten kaunistus." (Sananl. 20:29; 1933)

Jos vanhukset ovat poissa nuorempien silmistä ja elämästä, ihmisyyden koko kuva helposti unohtuu. Seurakunta on Raamatussa yhteisö, jossa eri ikäiset uskovaiset kokoontuvat ja suhtautuvat toisiinsa kuin perheenjäseniinsä (1. Tim. 5:1-2).

"Samoin te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon"." (1. Piet. 5:5; 1938)


Tinkimättömät vanhat kristityt


 "Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen,
älä hylkää minua, Jumala.
Minä julistan tuleville polville
kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta." (Ps. 71:18)

  Uskoon tuleminen tavallaan toi vanhukset takaisin elämääni. Hiljattain tajusin, että lähes kaikki luottoraamatunopettajani ovat vanhoja ihmisiä, "harmaapäitä", kuten Raamatussa sanotaan.

Nettiä pidetään nuorten ja nuorten aikuisten areenana, mutta esim. Youtubessa eniten seuraamani "tubettajat" ovat pääosin harmaahapsisia saarnaajia, julistajia, opettajia. Jotkut heistä ovat jo 80-90 -vuotiaita, joten usein nuoremmat ihmiset hoitavat tietokoneasiat, kuten saarnavideoiden lataamisen, heidän puolestaan.

  Korkeaan ikään ehtineet kristityt ovat yleensä johdonmukaisia ja tinkimättömiä. Kun haastattelija kysyi yhdeltä iäkkäältä pastorilta, ajatteleeko hän koskaan, että tulee puheillaan synnistä loukanneeksi tiettyjä yhteiskunnallisia ja poliittisia ryhmiä, pastori täräytti, että itse asiassa hänen päämääränsä on loukata kaikkia – se on hänen lähtökohtainen tavoitteensa, koska sitä kautta hän pääsee johdattamaan kuulijan kristinuskon hyvään sanomaan Jumalan anteeksiannosta ja Jeesuksesta Pelastajana.

"Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor. 4:6-7)

  Nykyajan keskustelukulttuurissa ei oikein voi olla luja ja tinkimätön ilman, että joku pahoittaa mielensä. Toisaalta olen itsekin iän myötä alkanut oivaltaa, ettei eri näkemyksen ilmaisemisesta johtuva loukkaantuminen ole niin vaarallista; olen itse alkanut nopeammin päästä yli moisista ja toisaalta tullut rohkeammaksi ilmaisemaan näkemyksiäni.

Ehkä nämä lujat ja tinkimättömät vanhat kristityt ovat jo kauan sitten ymmärtäneet saman? Jotkut pitävät sellaista tyyliä jääräpäisyytenä, iän voimistamana temperamenttipiirteenä, ja ehkä siinä joskus on mukana sitäkin, mutta näen, että lujuutta motivoi rakkaus ja tahto pitää kiinni Jumalan sanasta.

"Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,
Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:26)

  Korkea ikä voi syventää perspektiiviä, mutta kokemus ja maailmassa vietetty aika sinänsä eivät ole kristityn viisauden lähde, vaan se on Jumala ja Hänen sanansa. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan harmaapäitä, mutta kaikkien ihmisten, vanhojen ja nuorten, on kunnioitettava Jumalaa. Meidän kaikkien elämä on Hänen rakkautensa varassa.

"Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama,
hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan;
niin minä olen tehnyt,
ja vastedeskin minä nostan,
minä kannan ja pelastan." (Jes. 46:4; 1933)






tiistai 4. joulukuuta 2018

Ajatuksia kristityn uudesta elämästä

  Usko Jeesukseen alkaa vääjäämättä tuottaa hyvää hedelmää uskovan elämässä. Se sama armo, jonka perusteella Jeesukseen uskova on pelastettu, johtaa uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään askel askeleelta.

 

 

 

 Innoittavat ohjeet


 "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Keväällä 2011 katselin muiden seurassa Englannin kuninkaallisia häitä tv:stä. Olin silloin tuore uskovainen. Kun Catherine-morsiamen veli, James Middleton, luki kirkossa tiivistelmän Raamatun Roomalaiskirjeen luvusta 12, tunsin sydämessäni iloa ja ylpeyttä Jumalasta – viesti oli niin vastaansanomattoman hyvä, innoittava, toivoa antava.

Muistan kuinka seuralaisenikin, joista ainakin osa oli ei-uskovaisia, kuuntelivat Middletonin luentaa keskittyneesti ja tulkintani mukaan mietteliäinä.

"Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä." (Room. 12:9)

Eikä se ollut vain tuoreen uskovaisen alkuhuumaa, vaan edelleen mm. Room. 12 innoittaa minua seuraamaan Jeesusta arjen pienissä ja suurissa asioissa, ihmissuhteissa, vaikeuksissa ja kiusauksissa. Haen usein siitä rohkaisua, jos itseluottamukseni on nollissa.

 "Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

  Raamattu eli Jumalan kirjoitettu sana on ihmeellinen. Olen kokenut sen omassa elämässänikin. Ei mikään toinen opetus tai kirjoitus, olipa se filosofista, uskonnollista tai millaista vain, ole vaikuttanut minuun siten, että elämäni suunta on kääntynyt sekä innoittanut parempaan jatkuvasti, vuodesta toiseen. 
 
 "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12:14-15)

Ei Raamatun voima uskovaisen elämässä perustu siihen, että se nyt sattuu olemaan kristinuskon pyhä tekstikokoelma, vaan siihen, että se on Jumalan sanaa. Kirjoitetun sanansa välityksellä itse Jumala puhuu minulle, ja sinulle.

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)



Armon evankeliumi ja parannus synneistä


"Ensiksi Damaskoksessa ja Jerusalemissa, sitten joka puolella Juudeaa ja muiden kansojen parissa minä olen julistanut, että kaikkien tulee katua syntejään, kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy." (Apt. 26:20)

  Kristityn on syytä janoita Jumalan sanan lukemista. Raamatusta saamme tietää mm., millaista se Jumalan tahdon mukainen eli pyhä elämä sitten on sekä sen, mikä on Hänen tahtonsa vastaista, syntiä. 

 "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

  Kun tulin uskoon, evankeliumissa vaikuttava Jumalan Pyhä Henki käänsi sydämeni ja sieluni kohti Jeesusta – elämälleni tuli uusi suunta. Sillä tiellä kuljen. Raamatussa sanotaan, että Jeesukseen uskova on hengellisesti uusi luomus (2. Kor. 5:17).

  Kääntyminen kohti Jeesusta alkaa vääjäämättä tuottaa hyvää hedelmää uskovaisen elämässä. Jos nimittäin joku ottaa uskossa vastaan evankeliumin, joka kertoo Jeesuksen sovittaneen ristillä syntimme ja voittaneen kuoleman, hän on samalla jo tunnustanut olevansa syntinen, olevansa Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa – ja ei kai kukaan ehdoin tahdoin halua jatkaa sitä, minkä itsekin ymmärtää ja tunnustaa vääräksi?

 "Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen."" (Luuk. 5:31-32; 1938)
 
   Pelastus on yksin Jumalan armosta. Ja se sama armo, jonka perusteella Jeesukseen uskova on pelastettu, johtaa uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään askel askeleelta.

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja —  ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:8-10; 1938)

  Vaikka Jeesukseen uskova on hengellisesti uusi luomus, parannus synneistä edellyttää kilvoittelua, taistelua syntikiusauksia vastaan, koska uskoon tulemisen jälkeenkin meissä vaikuttaa vielä tässä ajassa eläessämme syntinen eli ns. vanha luonto (Room. 7:7-25).


    Raamatussa sanotaan, että rakkaus täyttää Jumalan koko lain ja että Jeesuksessa Jumala on antanut meille armahtavan rakkautensa (1. Joh. 4:10). Jeesus on rakkaus, joka täytti Jumalan koko lain, ja Hänen rakkaudestaan me elämme ja teemme parannusta.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)






tiistai 6. marraskuuta 2018

Oma aviopuoliso = Se oikea

 Rakastuminen, kaikista tunteista ehkä ihanin, saattaa aviopuolisot yhteen, mutta viime kädessä avioliitto perustuu tahtoon nähdä oma puoliso itselleen oikeana.

Uskollisuudessa Jumala itse on esimerkkinä aviopuolisoille.




 

Etsintä on tullut päätökseen


 "Rakkaani, kihlattuni,
olet vienyt sydämeni!
Yhdellä silmäyksellä sinä sen veit,
yhdellä kaulanauhasi helmellä." (Laul. 4:9)

 Kun läheiseni meni naimisiin, hänen ja tulevan puolisonsa hääkutsussa oli värssy: "Matkamme rakkauden löytämiseksi on päättynyt – matkamme rakkauden vaalimiseksi on alkamassa". Säkeet ilmaisivat yksinkertaisella, kauniilla tavalla aviorakkauden ydinasian eli päätöksen sitoutua.

  Avioliiton solmiminen sinetöi Sen oikean etsimisen päättyneeksi. Se oikea ei enää ole jossain muualla löydettävissä, vaikka joskus tuntuisikin, että on mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Avioliiton solmiminen on tietoinen päätös siitä eteenpäin rakentaa yhteistä elämää puolison kanssa, mitä tahansa tapahtuukaan.

"Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:5-6)

  Kaikista ihmissuhteista avioliitto miehen ja vaimon välillä julistaa kirkkaimmin kristinuskon totuutta sitoutumisen ja uskollisuuden tärkeydestä. Elämän tarkoitus ei ole – meille kenellekään, olimmepa naimisissa tai emme – loputon omien muuttuvien halujen ja ailahdusten kuulosteleminen ja niille aina sopivan toteuttajan etsiminen.

 Jokainen meistä muuttuu ja kasvaa elämän aikana, mutta se ei tarkoita, että Se oikea olisi muuttunut vääräksi. Se oikea on edelleen oma aviopuoliso. Kasvun tulee tapahtua avioliiton sisällä eikä johtaa puolisoita erilleen.

 "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa." (1. Kor. 13:4-6)

  Avioliittoon sitoutuminen edellyttää joskus uhrautumistakin. Elämäni keskipisteenä en ole minä, vaan suhde minun ja toisen välillä. Vaikka joudunkin ajattelemaan pelkästään itseni sijaan meitä, epäitsekkyyden hedelmänä toisaalta syntyy rakkaus. Ylhäisessä yksinäisyydessään ei kukaan voi kokea rakkautta, vaan rakkaus voi toteutua vain suhteessa toisen kanssa.

 "Rakkaus ei koskaan katoa." (1. Kor. 13:8)



Esimerkkinä Jumalan uskollisuus


  En ole itse koskaan ollut naimisissa, mutta vanhempieni avioliitto on jatkunut jo yli 40 vuotta. Nyt aikuisena ymmärrän, että tietyllä tavalla se on ollut minulle todistuksena Jumalan suunnitelmasta ja tahdosta jo kauan ennen kuin tulin uskoon. Se on opettanut minulle sitoutumisesta ja uskollisuudesta varmasti paljon enemmän kuin ymmärränkään.

Ajattelenkin, että sitoutuminen avioliittoon on suuri lahja, jonka vanhemmat voivat yhdessä antaa lapsilleen.

  Avioliitto on Luojan suunnittelema, ja Hän itse on uskollisuuden esimerkkinä aviopuolisoille. Niin kuin Jumala on uskollinen omassa liitossaan ihmisille, niin myös aviopuolisoiden tulee olla uskollisia toisilleen.

Jumala ei hylkää sitä, jonka kanssa Hän on solminut liiton. Hän ei muistele syntejämmekään, vaan antaa anteeksi. Jumala on armollisuudessaan pitkämielinen.

   Ajatus, että Sen oikean etsintä on tullut päätökseen, saa minut ajattelemaan omaa suhdettani Jumalaan. Uskoon tultuani tiesin, että rakkauden ja totuuden etsintäni oli tullut päätökseen: Jeesuksessa olin löytänyt sen mitä etsin. Nyt elän todeksi rakkautta, jonka Jumala on minulle Jeesuksessa antanut. Tahdon vaalia sitä niin hyvin kuin pystyn.

Parhaassa tapauksessa aviopuolisot ovatkin toisilleen myös uskonsisar ja -veli. Silloin he ovat kumpikin saaneet kokea Jumalan uskollisen rakkauden ja voivat ammentaa siitä toisilleen.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)






tiistai 23. lokakuuta 2018

Ajatuksia Jeesuksesta ja Betanian Mariasta

 Betanian Maria on minusta yksi kiinnostavimmista Jeesuksen aikalaisista ja seuraajista Raamatussa. Hänestä Jeesus lausui mielestäni ehkä kauniimmat sanat kuin kenestäkään toisesta seuraajastaan.






"Maria on valinnut hyvän osan"


  Uudessa Testamentissa on useampi Maria-niminen nainen. Yksi heistä on tietysti Jeesuksen äiti Maria. Toinen on Betaniassa kahden sisaruksensa, Martan ja Lasaruksen, kanssa asuva Maria. Käytän hänestä selvyyden vuoksi nimitystä "Betanian Maria".

  Yksi aika tunnettu Betanian Mariaa koskeva Raamatunkohta löytyy Luukkaan evankeliumista. Siinä Jeesus puolustaa Marian valintaa Martan vaatimuksia vastaan. Kohta on niin lyhyt, että laitan sen kokonaisuudessaan tähän:

"Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."" (Luuk. 10:38-42)

Jotkut näkevät Jeesuksen asettumisen Marian puolelle epäreiluna – olihan Martta selvästi avun tarpeessa. Martta itsekin varmaan odotti, että Jeesus kehottaisi Marian hänen avukseen keittiötöihin. Mutta Jeesus kehuikin Marian valintaa viisaaksi. Mitään moitittavaa ei voi olla siinä, että janoaa kuulla Jumalan sanaa. Lopulta, jokaisen ihmisen iankaikkisuutta ajatellen, vain Jeesus on tarpeen.

Olen lukenut tätä kohtaa käsitteleviä tekstejä, joissa Jeesuksen sanat "vain yksi on tarpeen" ymmärretään siten, että Martankaan ei olisi tarpeen niin kunnianhimoisesti ja monipuolisesti kestitä vieraitaan, vaan vähempi ja vaatimattomammin toteutettu tarjoilukin riittäisi.

Lukiessani Raamattu-kommentaareja tästä kohdasta huomasin, että joissain niistä Jeesuksen sanat Marian valitsemasta hyvästä osasta liitetään yhteen sen kanssa, mitä apostoli Paavali myöhemmin opetti naimisissa olevan ja naimattoman uskovan naisen tehtävien erosta: siinä missä naimisissa oleva nainen huolehtii maallisista, naimaton nainen kantaa huolta siitä, mikä kuuluu Herralle (1. Kor. 7:34-35).

Raamatussa kerrotun perusteella on todennäköistä, että Maria oli naimaton, kun taas Martan moni arvelee olleen leski ja talon emäntä (ja siten myös päävastuussa vieraiden palvelemisesta). Jos näin oli, Marian oli erityisen tärkeää kuunnella häiriöittä Jeesuksen opetusta – se oli hänen päätehtävänsä.


Betanian Maria ja Jeesuksen empaattisuus

  Minusta ne Raamatunkohdat, joissa kerrotaan Betanian sisaruksista, ja etenkin Jeesuksen suhtautumisesta Mariaan, tuovat erityisellä tavalla esiin Jeesuksen empaattisuuden. Näin on esim. siinä Johanneksen evankeliumin kohdassa, jossa kerrotaan, kuinka Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista. Tapahtumien alkuvaiheessa Jeesus kohtaa itkevän Marian:

"Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut." Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: "Missä hänen hautansa on?" "Herra, tule katsomaan", he vastasivat. Jeesus itki." (Joh. 11:32-35)

Melko harvoin puhutaan Jeesuksen empaattisuudesta ja tunteellisuudesta. Jumalan rakkaus ihmisiin on toimintaa ja tekoja, mutta siihen sisältyy myös tunteita. Vanhassa Testamentissakin, siis jo ennen Jumalan syntymistä ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa, tuodaan monin paikoin esiin Jumalan tunteellisuus; esim. Jesajan kirjassa on paljon Jumalan rakastavaa, tunteellista puhetta kansalleen.

  Näin kerran "Raamatunkertomuksia lapsille"-tyylisen piirrossarjan jakson, jossa kerrottiin Jeesuksen vaiheista Betaniassa. Maria esitettiin ohjelmassa hieman hajamielisyyteen taipuvaisena, herkästi hämmentyvänä ja sen takia muiden kiusanteon kohteena. Martta-sisar kuvattiin taas päinvastaisena eli mestarillisena "multitaskaajana" ja, em. Raamatun kohdan mukaisesti, vähän turhankin korkean standardin itselleen asettaneena emäntänä.

Olipa tuo kuvaus Mariasta missä määrin oikeaan osuva tahansa, jaksossa pohdittiin erästä asiaa, joka minullekin on usein tullut mieleen lukiessani kolmatta Betaniaan sijoittuvaa Raamatunkertomusta; tapahtumista kerrotaan luvuissa Joh. 12, Mark. 14 ja Matt. 26.

Jeesuksen ollessa opetuslapsineen taas vierailulla ja aterioimassa Martan, Marian ja Lasaruksen luona, Maria otti täyden pullon kallista nardusöljyä, voiteli sillä Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Opetuslapset, etunenässä Juudas, joka sittemmin kavalsi Jeesuksen, alkoivat moittia Mariaa. Juudaksen mielestä tämä oli kalliin öljyn haaskaamista, koska sen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille. Evankelista Johannes huomauttaa tässä kohtaa, että oikeasti Juudas ei välittänyt köyhistä, vaan sanoi noin, koska yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan.

Minua ihmetyttää, että kaikki katsoivat sopivaksi sättiä Mariaa muiden kuullen hänen omassa kodissaan, vieläpä hyvästä teosta, jonka hän teki Jeesukselle! Eikä pelkästään Juudas, vaan myös muut opetuslapset osallistuivat sättimiseen. Tämä saa minut ajattelemaan, että Maria ei ollut kovin arvostetussa asemassa muiden silmissä. Ehkä tämä tilanne sai piirrossarjan käsikirjoittajat esittämään Marian muiden väheksymänä ja kiusaamana.

Tässäkin tilanteessa Jeesus puolusti Mariaa oikeudenmukaisesti ja empaattisesti:

"Mutta Jeesus sanoi: "Antakaa hänen olla. Miksi te pahoitatte hänen mielensä? Hän teki minulle hyvän teon. Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole. Hän teki minkä voi. Hän voiteli edeltäkäsin minun ruumiini hautaamista varten." (Mark. 14:6-8)


Betanian Maria ja evankeliumi


  Olen monta kertaa ajatellut, miten vaikeaa Jeesuksen läheisten oli suhtautua Hänen lähestyvään kuolemaansa.

"Tästä lähtien Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista." (Matt. 16:21)

Opetuslapsi Pietarin kerrotaankin koettaneen aluksi estellä Jeesuksen ristille menemistä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" (Matt. 16:22). Koska ristinkuolema, niin kauhistuttavaa kuin se olikin kaikkien Jeesusta rakastavien mielestä, kuitenkin kuului Jumalan pelastussuunnitelmaan, Jeesus nuhteli Pietaria ankarasti ja sanoi hänelle mm.: "Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" (Matt. 16:23)

  Betanian Maria voiteli Jeesuksen ruumiin edeltäkäsin Hänen hautaamistaan varten. Maria ei vastustellut Jumalan pelastussuunnitelman toteutumista, vaan teki, minkä siinä tilanteessa pystyi. Sitä paitsi Jeesushan oli luvannut, että Hän kolmantena päivänä nousee kuolleista!

Maria oli kuunnellut Jeesusta tarkkaan, mutta ei pelkästään kuunnellut, vaan myös uskoi ja luotti Jeesukseen sekä toimi Hänen sanojensa mukaisesti. Mielestäni Jeesus lausui Betanian Mariasta ehkä kauniimmat sanat kuin kenestäkään toisesta seuraajastaan:

"...Hän teki minkä voi. Hän voiteli edeltäkäsin minun ruumiini hautaamista varten. Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki." (Mark. 14:8-9)






tiistai 9. lokakuuta 2018

Saako synnin sanoa synniksi?

"Älkää tuomitko", Jeesus varoitti, mutta onko se tuomitsemista, jos yleisellä tasolla sanoo synnin synniksi?

  Hienotunteisuus ja loukkaamisen pelko voivat mennä niin pitkälle, että ne muuttuvatkin välinpitämättömyydeksi.





"Ei saa tuomita!"


 Synti, eli rikkominen Jumalan tahtoa vastaan, lähtee ihmisen sydämestä. Se ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan tila, joka kattaa koko langenneen ihmiskunnan. Puhutaan perisynnistä ja langenneesta luonnosta. Kenelläkään meistä ei ole varaa lausua toiselle syntisyyden perusteella kadotustuomiota ilman, että tulee samalla perusteella lausuneeksi sen itselleen. Vain Jumala voi antaa sellaisen tuomion.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan." (Matt. 7: 1-2; 1938) 

Syntisen luonnon takia meistä jokainen, joka ylipäätään on tehnyt valintoja, on tehnyt myös syntiä. Eikä Jumalan lakia voi rikkoa vain vähän, jostain kohtaa, ja sitten puolustella itseään, "mutta tuota ja tuota käskyä en ole rikkonut!" ja jakaa tuomioita muille ihmisille (Jaak. 2:10). Jumalan laki on pyhä kokonaisuus. Vain täydellinen rakkaus ja kuuliaisuus Jumalaa kohtaan olisi riittävää ja täyttäisi koko lain. Kukaan meistä ei ole siihen pystynyt.

  Mutta onko se toisen ihmisen tuomitsemista, jos tuo esiin Jumalan sanassaan ilmaiseman tahdon, miten meidän kaikkien tulisi elää ja mikä toisaalta on Hänen tahtonsa vastaista? Ei tietenkään, mutta aika usein tällaiseen oletukseen ja syytökseen törmää.

Suhtautuminen on tyypillisesti epäjohdonmukaista. Nimittäin käytännössä kaikki hyväksyvät mukisematta, että esim. pahoinpitelemisen, varastamisen, väärän todistuksen antamisen ja puolison pettämisen todetaan olevan syntiä, mutta tiettyjen muiden syntien kohdalla sanotaankin, että puhuminen synnistä on tuomitsemista ja siten puhujan, joka itsekin on syntinen, tekopyhyyttä.

Suhtautuminen on epäjohdonmukaista toisellakin tavalla. Sillä keskustelun edetessä käy yleensä ilmi, että "ei saa tuomita!" ja "olet tekopyhä!" -syytösten taustalla onkin pyrkimys osoittaa, ettei kyseinen teko ole syntiä ollenkaan.

  Meidän kulttuurissamme ja aikanamme tällä tavalla suhtaudutaan yleisesti mm. seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyviin synteihin. Raamatun mukaan seksi kuuluu avioliittoon (1. Kor. 7:2), avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:4-6) ja sukupuoli Jumalan luoma eli biologinen (1. Moos. 1:27). Jos kristitty ilmaisee uskovansa tähän kokonaisuuteen – vaikka tekisi niin ketään sormella osoittamatta – häntä saatetaan syyttää muiden tuomitsemisesta.

Usein kuulee sanottavan esim. terrori-iskujen ja muiden hirmutekojen kohdalla, "tuomitsen tämän teon". Teon ja tekijän tuomitseminen ovat eri asioita, ja jokainen ymmärtää sen. Uskovainen, sanoessaan synnin synniksi yleisellä tasolla, ei osoita sormella niinkään vähää, että viittaisi jonkun tekoon, vaan tuo vain esiin, mitä Jumala on meille Raamatussa ilmoittanut.

 


Hienotunteista välinpitämättömyyttä


"Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme." (Hepr. 4:12)

  Minusta on hyvä, että minua on loukattu Jumalan sanalla ja kerrottu, että minäkin olen syntinen. Se sai minut haluamaan anteeksiantoa ja parannusta synnistä. Niin suuri hienotunteisuus, että se ylittää totuudessa pysymisen, on itse asiassa välinpitämättömyyttä – se on lähimmäisen rakastamisen vastakohta.

Kunnioittava suhtautuminen toisiin ihmisiin, myös eri tavoin uskoviin ja ajatteleviin, on hyvä asia ja kristityn tulee aina pyrkiä siihen. Se ei saisi kuitenkaan estää omien näkemysten ja uskon ilmaisemista  ja avointa keskustelua, jossa erilaisenkin näkemyksen voi tuoda esiin. Ei taida olla sattumaa, että yhteiskunnassamme, jossa saa herkästi (ja aika usein perusteettomasti) "vihaajan" ja "tuomitsijan" leiman otsaansa, on niin paljon myös välinpitämättömyyttä.

  Pelastuksen evankeliumista kertominen on välittämistä, jossa huomioidaan ihmiselämän iankaikkinen ulottuvuus. Viesti menettää merkityksensä, jos loukkaamisen pelossa ei uskalleta sanoa, että ihmiset ovat syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa.

Ilosanoma on juuri siinä, että vaikka meistä jokainen on ansainnut kadotustuomion, Jumala haluaa antaa meille sen sijaan armon ja iankaikkisen elämän luonaan. Hän kutsuu syntisiä Jeesuksen luo ja parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9; 1938)

Edellä sanoin, ettei meistä kukaan ole pystynyt täyttämään Jumalan lakia. Tämän vuoksi Jumala lähetti Poikansa: Jeesus syntyi ihmiseksi, täytti lain puolestamme ja toi ristillä sovinnon. Jumalan laista ja sen rikkomisesta eli synnistä puhuminen ei siten ole tuomion julistamista, vaan sen kautta juuri armo tulee ymmärrettäväksi.


"Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:17; 1938)








tiistai 25. syyskuuta 2018

Abortti ja jälleennäkemisen toivo

  Vaikkei lapsista tulekaan kuoltuaan enkeleitä, kuten joskus kuulee sanottavan, heidän paikkansa on Taivaassa, Jumalan luona. Aborttia katuvallakin on Jeesuksessa siten toivo lapsensa jälleennäkemisestä.







Uskon jälleennäkemiseen


  Olen itse tehnyt abortin nuorena. Muutama vuosi sen jälkeen, kun en ollutkaan päässyt siitä yli noin vain, vaan teko vaivasi minua, päädyin silloin tällöin seurailemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Vaikka ne, jotka olivat aborttioikeuden puolesta (ja siten "minun puolellani" tuolloin), tarjosivat ymmärrystä ja empatiaa abortin tehneille, en osannut enkä halunnut vastaanottaa sitä.

Minua ei lohduttanut, että puolellani oltiin. Halusin olla samalla puolella kuin lapseni. Ja samalla puolella kuin Jumala, johon uskovaiset aborttivastaiset keskusteluissa usein viittasivat ja jonka olemassaoloon siihen aikaan jotenkin epämääräisesti uskoin.

  Vuosia siitä eteenpäin korvani avautuivat evankeliumille: Jumalan "puolelle vaihtaminen" on mahdollista, ja se tapahtuu, kun uskoo Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja kuolleista nousseeseen elämän Herraan. Jeesus on Tie taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Jumalan anteeksiannon kautta minut on siirretty Hänen yhteyteensä.

  Jeesukseen sisältyy toivoni, että tulen näkemään syntymättömän lapseni Taivaassa. Jälleennäkemisen toivosta minua muistuttaa mm. eräs Toisen Samuelin kirjan kohtaus Raamatussa. Kun kuningas Daavidin ja Batseban aviorikollisesta suhteesta syntynyt lapsi sairastui vakavasti heti syntymänsä jälkeen ja kuoli vain seitsemän päivän ikäisenä, Daavidia lohdutti usko, että hän menee aikanaan samaan paikkaan kuin lapsensa.

"Enhän minä enää voi palauttaa häntä. Minä menen hänen tykönsä, mutta hän ei enää palaja minun tyköni." (2. Sam. 12:23; 1933)


Taivasten valtakunta kuuluu lapsille


"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä." (Mark 10:13-16)

   Miksi Jeesus asetti lapsen esimerkiksi Taivaaseen pääsemisestä? Koska Taivaaseen pääsee vain armosta, Jumalan hyvyyden tähden. Pieni lapsi on tarvitseva, avuton, hoivaajan hyvyydestä riippuvainen; lapsi ei tarjoa mitään huolenpidon hinnaksi eikä hänellä ole mitään tarjottavaakaan. Avuttomuudessaan pieni lapsi vain vastaanottaa sen elämää ylläpitävän hyvän, mitä hänelle tarjotaan. Jumalan armo on ansaitsematonta rakkautta, ja pieni lapsi on sille vastaanottavainen.

  Minä en vastannut syntymättömän lapseni tarpeeseen, vaikka minun olisi kuulunut, mutta Jumala otti hänet luokseen. Englannintaitoisille suosittelen saarnavideota Why Jesus Blessed the Little Children?, jossa opetetaan Raamattuun perustuen, kuinka pienet lapset kuuluvat Jumalalle ja pääsevät kuollessaan armosta Hänen luokseen.

"Niin hän kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä  ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan."" (Matt. 18:2-3; 1938)

  Jos Taivaaseen pääseminen riippuisi omista teoistamme ja tekemättä jättämisistämme, kukaan ei pelastuisi, "sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room. 3:23). Onneksi pelastus ei perustu meidän tekoihimme, vaan Jumalan armoon (Ef. 2: 8-9). Se vastaanotetaan lapsen tavoin: yksin siihen uskoen ja luottaen.




 



tiistai 11. syyskuuta 2018

Voiko Jumala puhua unien kautta?

  Raamatussa kerrotaan Jumalan puhuneen joskus myös unien kautta sekä antaneen viisauden unien tulkitsemiseen. Tapahtuuko sellaista edelleen?




Esimerkkejä Raamatusta


 Vanhan Testamentin Joosef on yksi tunnetuimmista Raamatun henkilöistä, jolle Jumala antoi symbolisia enneunia sekä unienselittämisen lahjan.

Kun Joosef innoissaan kertoi veljilleen nähneensä mm. sellaista unta, että veljien viljalyhteet kumarsivat hänen viljalyhdettään, veljet, jotka jo valmiiksi kadehtivat Joosefia, pitivät häntä ylimielisenä ja vihasivat häntä entistä enemmän. Vihassaan he myivät Joosefin orjaksi Egyptiin. Teko johti tapahtumasarjaan, jonka päätteeksi veljet todellakin joutuivat kumartamaan Egyptin käskynhaltijaksi kohonnutta Joosefia (1. Moos. 43:28).

"Joosef, joka oli Egyptin käskynhaltijana, myi viljaa kaikille ihmisille. Niin myös Joosefin veljet tulivat hänen eteensä ja lankesivat kasvoilleen maahan." (1. Moos. 42:6)
"Silloin Joosef muisti unet, jotka hän oli nähnyt heistä." (1. Moos. 42:9)

Egyptissä ollessaan Joosef myös tulkitsi muiden symbolisia unia Jumalalta saamallaan viisaudella, esim. faraon unen seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä, jotka ennustivat ensin tulevia viljavia vuosia ja niitä seuraavia nälkävuosia sekä ratkaisua nälänhädän yli selviämiseen (1. Moos. 41:15-36).

  Vanhassa Testamentissa mm. profeetta Daniel sai Herralta näkyjen ja sanojen lisäksi unien selittämisen kyvyn (Dan. 1:17). Uudessa Testamentissa apostoli Pietari toisti profeetta Joelin ennustuksen:

"Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala,
minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin.
Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat,
nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia." (Apt. 2:17)

  Uuden Testamentin Joosefille, Jeesuksen maanpäälliselle isälle, ilmestyi unessa Herran enkeli, joka toi hänelle ihmeellisen viestin:

"Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä." (Matt. 1:20-21)

Herran enkelin ilmestyminen unessa on tietenkin jo eri asia kuin symboliset unet, mutta halusin tämänkin mainita tavoista, joilla Jumala on unen kautta puhunut uskoville Raamatussa.


Tapahtuuko sellaista yhä?

   Suurin osa mm. netin Raamatunopetussivustoilta löytämistäni aihetta käsittelevistä kirjoituksista on sillä kannalla, että Jumala voi yhä joskus puhua uskovaisille symbolisten unien kautta. Kaikki kuitenkin muistuttavat, että kristinuskon ilmoitukseen unet ja niiden tulkinnat eivät tuo mitään lisää – kristinuskon perussanoma on ilmoitus pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa, jota tarjotaan kaikille ja joka vastaanotetaan uskossa Häneen (Room. 3:21-26). Ilmoitus eli evankeliumi on Raamatun ydinsanoma, ja se on valmis ja täydellinen.

Tämä on tärkeää pitää mielessä. Yleisen ilmoituksen puitteissa unet ja tulkinnat voivat kuitenkin parhaimmillaan koitua unennäkijän johdatukseksi, rohkaisuksi ja lohdutukseksi, joskus varoitukseksikin henkilökohtaisissa elämäntilanteissa.

Toinen tärkeä muistutus on, että uni voi olla Jumalalta vain, jos se on linjassa Raamatussa ilmoitetun kanssa – Jumala ei koskaan puhu unienkaan kautta kenellekään sellaista, mikä on ristiriidassa siihen nähden, mitä Hän on ilmoittanut Raamatussa. Vaikka uni kävisi toteen ihmeellisellä tavalla, sitä ja sen näkijää ei tule seurata, vaan tulee seurata ainoastaan Jumalaa (5. Moos. 13:2-5).

  Viime kädessä kysymys siitä, onko nämä kriteerit täyttävä uni Jumalalta vai ei, jää tietysti kunkin henkilökohtaisen uskon varaan. Eivätkä kohtaamani uskovaiset, jotka ovat nähneet tavalla tai toisella johdatukseksi koituneita unia, yleensä pyrikään vakuuttelemaan muita, että heidän unensa oli Jumalalta.

Olen itsekin nähnyt symbolisia unia, joista olen saanut rohkaisua ja lohdutusta ja jotka ovat omalla tavallaan ohjanneet minua esim. suhtautumaan johonkin elämäni haasteeseen Jumalan mielen mukaisella tavalla. Raamattuun luottavana, evankeliumikeskeisenä kristittynä pidän kuitenkin tärkeänä huomioida aina kriittinen näkökulma aihetta koskevissa pohdinnoissa.


Unet, jotka koituivat johdatukseksi, rohkaisuksi ja lohdutukseksi


  En ota kantaa siihen, ovatko esim. seuraavat unet, joista olen kuullut kristittyjen kertovan, Jumalan antamia. Siten ne eivät ole vastaus postaukseni otsikkoon. Ne ovat kuitenkin, viimeistään uskovaisen näkijänsä tulkinnan kautta, ohjanneet Jumalan tahdon mukaiseen suuntaan.

  Eräs avioeron partaalla ollut uskovainen nainen kertoi nähneensä unen, jossa keskusteli miehensä kanssa vuosien takaisesta riitaa aiheuttaneesta asiasta, jonka hän oli muuten jo unohtanut. Nainen koki, että unessa häntä neuvottiin ottamaan asia puheeksi aviomiehen kanssa. Nainen teki niin kuin unessa neuvottiin, ja he keskustelivat asiasta ensimmäistä kertaa sovussa. Keskusteluyhteyden avauduttua pariskunta ajan mittaan luopui erosuunnitelmistaan.

  Toinen uskovainen kertoi nähneensä vaikuttavan unen, jossa hän kiipesi korkealle vuorelle. Kipuaminen oli vaivalloista ja vaarallista: hän asetti kätensä kalliolohkareelle, joka irtosi, ja juuri ja juuri sai otteen toisesta kohtaa ja pystyi voimiaan pinnistämällä nostamaan itsensä ylemmäs. Lopulta hän saavutti vuoren huipun ja katseli maisemia korkealla seisten.

Parin päivän kuluttua unennäkijä sai vakavan sairauskohtauksen, vammautui, ja joutui käymään läpi vuosia kestävän rankan kuntoutuksen, jossa mm. opetteli uudestaan kävelemään. Hän itse uskoi, että Jumala oli unen kautta valmistellut häntä raskaaseen koitokseen sekä rohkaissut taistelemaan.

  Näin itse neurologisen sairauteni pahenemisvaiheen alussa erikoisen unen, jossa eräiden vuosia aiemmin kuolleiden, iäkkäiden sukulaisteni ruumiit heräsivät eloon. Ensin näky oli niin hurja ja kammottava, etten olisi halunnut nähdä sitä, mutta unessa esiintynyt valkotakkinen patologi totesi rauhallisesti ilmiön olevan "ihan normaali". Kuolleet muuttuivat heitä katsellessani eläviksi, nuoriksi, hyvinvointia ja terveyttä säteileviksi, liikkumiseltaan eleganteiksi. Unen painajaismaiset elementit väistyivät, ja lopussa se oli liikuttavan ihana.

Omalla hurjalla tavallaan uni vahvisti uskoa kuolemanjälkeiseen elämään: ylösnousemus ei ole vain jokin kaunis fantasia, vaan todellinen ruumiillinen tapahtuma, tämän konkreettisen todellisuuden ulottuvuus. Sairauden keskellä ei ole syytä menettää toivoaan.

Uni sai minut myös ymmärtämään paremmin Raamatun kohtaa, jossa profeetta Hesekiel kuvailee tyrmistyttävän havainnollisesti Herralta saamaansa kuolleistaherättämisnäkyä, jossa kuolleet "luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä" kalisevaa ääntä pitäen (Hes. 37:1-14). Näyn lopussa Herra herättää kuolleet henkiin: "Minä panen teihin henkeni, niin että te heräätte eloon, ja vien teidät maahanne. Silloin te tiedätte, että minä, Herra, teen sen minkä olen luvannut tehdä." (Hes. 37:14)








tiistai 28. elokuuta 2018

Muutama ajatus taiteesta

  Taide voi omalla tavallaan muistuttaa Taivaan harmoniasta ja rauhasta. Toisaalta se voi muistuttaa myös rististä, jonka kautta Jumala avasi tien luokseen.

Miten olisi viisainta suhtautua sellaiseen sanalliseen taiteeseen, jonka viestit ovat kristinuskon vastaisia?






Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi


  Olen kuullut sanottavan, että Johann Sebastian Bachin musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi "sävelletty polvillaan". Muistaakseni sanoja perusteli tuolla tavoin, miksi pitää enemmän jonkun toisen klassisen säveltäjän tuotannosta, olisiko ollut Beethovenin. Sanojan motiivista huolimatta luonnehdinta on osuva, sillä Bach oli harras kristitty, joka sanoi säveltävänsä Jumalan kunniaksi.

Monitasoiset, harmoniset konsertot, passiot ja kantaatit oli tehty Hänen kunniakseen, jolta poikkeuksellinen musikaalisuuden lahja oli saatu. Luoja loi ihmisen omaksi kuvakseen: ihmisen halu ja tarve luoda sekä lahjakkuus tehdä taidetta on peritty Häneltä. Jumala haluaa, että käytämme taiteellisia lahjoja Hänen kunniakseen (2. Moos. 31:1-6).

  Kauniin ja harmonisen taiteen, olipa kyse musiikista, arkkitehtuurista tai vaikka maalaustaiteesta, sanotaan joskus viestivän "toiseuden" olemassaolosta arkisen ja monesti sekasortoisen ja ruman maailman keskellä. Taide voi omalla tavallaan muistuttaa, että on olemassa muutakin, ikuinen ulottuvuus – Jumalan Taivas, jossa vallitsee harmonia ja rauha.

"Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:3-4)

  Ei Jumalan kunniaksi tehdyn taiteen tarvitse välttämättä olla pelkästään aisteja hivelevää ja klassisen kauneuden raameissa kurinalaisesti pysyvää. Vierastan tuollaista ajattelua. Teos voi sisältää tyylillisesti haastaviakin elementtejä.

Syntyihän Jumalan Poika ihmiseksi, tuli alas maailmaan ja kantoi meidän syntimme ristillä kärsien – miksi siis Jumalaa kunnioittavan ja Hänen teoistaan kertovan taiteen pitäisi hypätä maailman kurjuuden ja raadollisuuden yli? Tämä ei tarkoita, että kurjuutta tai sekasortoa ihannoitaisiin, vaan että sekin tunnustetaan, sekin puoli saa ilmaisunsa taiteessa.

  Joka tapauksessa taide on vain ihmiskätten työtä, olipa se pelkästään mieltä ylentävää tai myös haastavaa. Suhtautuminen taiteeseen saattaa vääristyä: ylistyksen ja palvonnan kohteena ei olekaan silloin Jumala, vaan taiteilija tai – mikä taitaa nykyään olla yleisempää – taide itse (Room. 1:22-25).

 

"Jumalaton taide" – pitäisikö siltä suojautua?


  Pink Floyd -yhtyeen albumi The Wall sisältää muutaman hurjan kappaleen, jossa ihannoidaan sotaa, väkivaltaa, rasismia, fasismia ja kuolemaa. Mutta kun kuuntelee koko yhtenäisen tarinan kertovan albumin, käy ilmi, että kertoja itse on sodan, alistamisen ja perheen hajoamisen (isän rintamalle lähtemisen takia) traumatisoima rock-tähti, joka mm. purkaa ahdistustaan fantasioimalla kauheita. Albumin traaginen kokonaissanoma kääntyykin näitä pahoja julistuksia vastaan.

Muistaakseni jo peruskoulun äidinkielen tunnilla opetettiin, että mm. novelleja lukiessa kannattaa pohtia kuka puhuu sekä arvioida kertojan luotettavuutta ja motiiveja.

Sen sijaan, että joutuisi välttelemään vaikkapa kristinuskon ihmiskäsityksen vastaisia lyriikoita, voi tietoisesti kyseenalaistaa niitä. Tuskin kukaan edes pystyisi suojautumaan Jumalan tahdon vastaisilta taiteellisilta vaikutuksilta langenneessa maailmassamme (korpimökissä asuvaksi erakoksi ryhtymättä). Tosin sekin, ettei ehdoin tahdoin pyri sellaisten teosten äärelle, saattaa olla ihan viisasta. Kukin meistä tekee niin kuin parhaaksi näkee.

  Entä tietynsuuntaisesti vaikuttamaan pyrkivä, poliittisesti kampanjoiva taide? Vuosia sitten katsoin espanjalaiselokuvan Meri sisälläni (Mar adentro 2004). Keskushenkilö, onnettomuudessa halvaantunut entinen merimies Ramon haluaa "kuolla arvokkaasti". Hän taistelee eutanasialain puolesta yhteiskunnassa, joka suhtautuu siihen jyrkän tuomitsevasti. Ramon päätyy etsimään ihmistä, joka avustaisi häntä itsemurhassa. "Se joka rakastaa minua, auttaa minua kuolemaan", hän väittää.

Vaikka Meri sisälläni on taitavasti tehty, esim. visuaalisen toteutuksen ja näyttelijätyön osalta, pidän sitä eutanasian puolesta kampanjoivana elokuvana. Perustelen näkemystäni sillä, että lähes kaikki vakavasti otettavat eutanasian vastaiset argumentit loistavat poissaolollaan.

Tarina sijoittuu Espanjaan, perinteeltään katoliseen ja siten eutanasiakielteiseen kulttuuriin, joten syvällisempää näkemystä kuolinapua vastaan olisi luontevasti saatu käsikirjoitettua elokuvaan. Yhdessä kohtauksessa Ramonin luona vierailee pappikin, mutta hänestä on tehty lähinnä koominen hahmo. Muutoin hienon elokuvan katsominen oli näiden puutteiden takia hetkittäin melko turhauttava kokemus.

(spoilerivaroitus tätä kappaletta koskien) Lopulta Ramonia päätyy avustamaan itsemurhassa empaattinen naishahmo Rosa, joka alun perin vastustaa itsemurhaa ja eutanasiaa! Ramon ei kärsi esim. rajuista kivuista tai muista akuuteista oireista, vaan Rosan empatiaan vetoaminen on häneltä älykästä sanallista vaikuttamista, mielestäni manipulointia.

Vaikka Meri sisälläni on nähdäkseni eutanasian laillistamisen puolesta kampanjoiva elokuva, minun vastaanotossani tärkeimmän sijan saivat päinvastaiseen suuntaan etenevät pohdinnat. Empatia kuuluu rakkauteen, mutta se tulee suunnata elämän suojelemiseen – se on empatian perimmäinen tarkoitus. Aloin ajatella sitäkin, miten helppoa on julistaa vakaumustaan, mutta tositilanteessa, kun uskoa koetellaan, kokemus voi olla hämmentävä eikä kaikki enää näytäkään yksinkertaiselta ja selkeältä.

  Taiteen tekijä ja taideteos eivät kontrolloi vastaanottajan pohdintoja ja tulkintoja. Taiteilija on vapaa ilmaisemaan, ja vastaanottaja on vapaa ajattelemaan ja muodostamaan omia tulkintojaan.

"Tyhmä uskoo kaiken minkä kuulee, järkevä harkitsee mitä tekee." (Sananl. 14:15)









tiistai 14. elokuuta 2018

Ilmastonmuutosmietteitä: kulutuksen kohtuullistaminen

  Ihmisvaikutteisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään elintason tuntuvaa alentamista länsimaissa. Löytyykö kulutuksen vähentämiselle tukea Raamatusta?






Hyvä elämä = kohtuullinen elämä


  Kuulun niihin suomalaisiin, joille juuri päättynyt ennätyshellejakso aiheutti (ainakin viimeiset pari viikkoa) enemmän tuskaa kuin nautintoa. Trooppisina öinä, kun en saanut nukuttua, aloin lukea lehtijuttuja ja asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita ihmisvaikutteisesta ilmastonmuutoksesta eli "maapallon muuttumisesta pannuhuoneeksi".

  Luonnonsuojelu sisältyy syvällisesti kristinuskoon: Raamatussa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisen tehtäväksi luomakunnan vallitsemisen, mikä tarkoittaa olennaisesti siitä huolehtimista, sillä Jumala totesi luomastaan, että "kaikki oli hyvää" (1. Moos. 1:26-31). Jumalan luomistyön moninaisuuden vaaliminen on arvokasta ja meillä on siihen pysyvä velvollisuus.

  Meillä hyvinvointimaissa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään kulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Kulutuksen kohtuullistamiselle onkin vahva perusta Raamatussa.

Materian tavoittelemisen kohtuullisuus sisältyy syvällisesti kristinuskon käsitykseen hyvästä, viisaasta elämästä. Kun ruumillinen tarve – esim. nälkä, jano ja suojan tarve – on tyydytetty, mutta materian haaliminen jatkuu, aletaan puhua ylenmäärästä, liiallisuudesta, ahneudesta. Turhamaisuus, josta Raamatussa varoitetaan, liittyy usein juuri ylenmääräisyyteen: se, mikä menee yli tarpeen, on turhaa. Turhuudelle omistautuminen on turhamaisuutta.

"Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa
tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta." (Saarn. 5:9)

Kohtuullisuuteen pyrkiminen kytkeytyy järkevyyteen. On järkevää tavoitella ruokaa nälkäänsä ja juomaa janoonsa, mutta kun päämäärä on saavutettu ja tarve tyydytetty, haaliminen ei enää ole järkevää, vaan päämäärätöntä. Esim. englannissa yksi 'kohtuutonta' tarkoittavista sanoista onkin 'unreasonable', joka tarkoittaa kirjaimellisesti järjetöntä – sitä että tavoittelee jotain ilman järjellistä syytä.

   Ekologista elämäntapaa koskevassa keskustelussa on tarpeen muistaa eräs toinen kristinuskon opetus: kukin tarkatkoon omaa vaellustaan sen sijaan, että osoittaisi sormella muita (Room. 2:1-3). Kohtuudessa pysyminen on hyväksi kaikille, ja sitä pitäisi mielestäni opettaa enemmän kristittyjen keskuudessa – onhan sille vankka perusta Raamatussa, mutta käytännössä oikean rajan etsiminen on omantunnon kysymys.


Entä nautinnot?

  Kohtuudessa pysyminen sekoitetaan joskus periaatteelliseen nautintokielteisyyteen, joka ei kuulu kristinuskoon. Jos käytetään yksinkertaisuuden takia esimerkkinä taas ruokaa ja juomaa, niin itselle mieluisan ruoan ja juoman tavoitteleminen on ymmärrettävää eli järjellistä – onhan Jumala luonut meille makuaistin (ja muutaman muunkin aistin) ja monipuolisesti maukasta ravintoa.

Jeesus puhui omien tapojensa erilaisuudesta verrattuna äärimmäisen askeettisesti eläneeseen Johannes Kastajaan. Raamatussa Johanneksen kerrotaan eläneen autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisen hunajalla (Matt. 3:4) eikä hän syönyt leipää ja juonut viiniä, kun taas Ihmisen Poika eli Jeesus "söi ja joi" (Luuk. 7:34). Hyönteisruokavaliollakin pysyisi ehkä elossa, mutta ei ole kohtuutonta valita mieluummin ruoka, joka maistuu omasta mielestä hyvältä. Tosin jotkut ovat kuvailleet heinäsirkkojenkin makua hyväksi...

  Materiaalisesti pienimuotoisempaan elämään pyrkiminen ei missään nimessä tarkoita, että pitää luopua aistinautinnoista; niiden tavoittelu ei vain ole elämän tarkoitus kuten ei ylenmäärin haaliminenkaan. Luojan kiitos, nimittäin ainakin minulle esim. hyvä ruoka on tärkeä, iloa tuottava asia!


Hengellistä tarvetta ei voi täyttää materialla


"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?" (Ps. 42:12; 1933)

  Ehkä yksi kohtuuttoman kuluttamisen syy on yritys tyydyttää ei-materiaalisia tarpeita materialla? Yritys on tietysti tuomittu tuhoon: paitsi että todellinen tarve ei täyty, materiaa puolestaan haalitaan yli tarpeiden.

Melko yleistä lienee myös omanarvontunnon vahvistaminen ostelemalla, materiaalisesti liiallisella ja joskus mahtailevallakin elämäntyylillä. Tämä voi tapahtua vaivihkaa kulttuurissa, jossa ihmisiin viitataan yhä useammin kuluttajina. Todellinen tarve, joka tässä kohtaa on tarve kokea olevansa arvokas sellaisenaan, ihan vain ihmisenä, ei täyty.

  Kohtuudessa pysyminen materian tavoittelemisessa on viisasta, mutta Jumalan rakkauteen kohtuus ei päde. Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta kuvataan ylitsevuotavaksi, runsaaksi, ylenpalttiseksi. Psalmissa 23 Daavid sanoo maljansa olevan ylitsevuotavainen Jumalan hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä. Ja Uudessa Testamentissa Paavali opettaa Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta:

 "mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi" (Room. 5: 20; 1938)

  Ihmisen syvimmän tarpeen voi täyttää yksin Jumala, ja Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Kun Raamatussa varoitetaan mahtailevasta elämästä, ahneudesta ja turhamaisuudesta, sekin on tarkoitettu meidän parhaaksemme. Jumalan tahto ei ole kurjistaa elämäämme tarkoituksettomin rajoituksin, vaan ohjata meitä hyvään ja saada Hänen antamansa elämä kukoistamaan meissä.

"Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:3; 1933)






tiistai 17. heinäkuuta 2018

Uskonkriisit ja -ahdistukset

 Joskus kristitty voi kokea uskonelämässään ahdistuksia ja kriisejä. Esim. jotkut opilliset kysymykset voivat alkaa vaivata mieltä suhteettoman paljon. Samoin ristiriidat ja epävarmuudet suhteessa muihin uskoviin voivat äärimmillään johtaa koko uskon mielekkyyden kyseenalaistamiseen. Tai joku tietty lause Raamatussa voi alkaa ahdistaa uskovaista tai kristinuskosta kiinnostunutta etsijää.

(Pidän kahden viikon helleloman. Seuraava blogikirjoitus siis tiistaina 14.8!)




Ei pelkkää ruusuilla tanssimista



 Minulla on ollut pari "ahdistuksen jaksoa" näiden reilun seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut uskossa. Pahoja kriisejä en ole kokenut, mutta tiedän, että sellaisiakin uskovainen voi käydä läpi. Minun ahdistukseni ovat yleensä koskeneet joitain vaikeasti ymmärrettäviä teologisia oppeja, kuten predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppia.

Yhdessä vaiheessa, melko tuoreena uskovaisena, aloin pohtia Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä: kristinuskossa puhutaan jatkuvasti pelastuksesta eli Taivaaseen, Jumalan yhteyteen pääsemisestä – aloin pohtia, mitä se Taivaassa oleminen, tämän kaiken päämäärä, sitten oikein on.

Joskus kuulee kristityn kertovan paikallisseurakunnassa kokemistaan vaikeuksista, joiden myötä hän on ajautunut pahimmillaan kyseenalaistamaan koko uskon mielekkyyttä. On seurakuntia, joissa opetus keskittyy suhteettoman paljon hengellisiin erityiskokemuksiin (esim. kielillä puhumisen armolahjaan ja ihmeparantumiseen sairauksista) ja uskovainen alkaa kokea, että hänessä ja hänen uskossaan on jotain vialla, jos hänellä ei ole tuollaisia kokemuksia.

Joskus taas seurakunnan jäsenet kokevat, että heiltä odotetaan tarkkaan määrättyä olemusta, puhetta ja käyttäytymistä. Ts. yhteisössä muodostuu yhdenmukaisuuden paine sellaisten ominaisuuksien ja tapojen osalta, jotka eivät edes kuulu mitenkään Raamatussa ilmaistuun, Jumalan tahdon mukaisen opetuksen piiriin.

Tai kristitty saattaa alkaa muiden kokemuksista kuullessaan ajatella, että uskossa Jeesukseen olemisen pitäisi tuntua tietynlaiselta, ja jos hänen oma elämänsä on vain ihan "tavallista", vailla sen kummempia elämyksiä, hän voi alkaa hakea juuri niitä elämyksiä eri tahoilta ja ahdistua lisää.

 Monet, varsinkin tuoreet uskovaiset sekä kristinuskosta kiinnostuneet, saattavat jumittua johonkin tiettyyn lauseeseen Raamatussa, kokea sen jollain tavalla muodostavan esteen itsensä ja Jumalan välille, jolloin hänen elämänsä ja suhteensa Jumalaan täyttyy ilon ja toivon sijaan huolella ja masennuksella.



Palaaminen yksinkertaiseen evankeliumiin



 Blogissani tuon jatkuvasti esiin evankeliumin totuutta. Se nimittäin on koko kristinuskon perusta ja Raamatun ydinsanoma aina Vanhan Testamentin alusta Uuden Testamentin loppuun.

Vaikka esim. edellä mainitsemani ongelmat, ristiriidat ja uskonkriisit edellyttävät toisinaan myös tapauskohtaista selvittelyä, ja joskus kristitty tai kristinuskosta kiinnostunut etsijä tarvitsee sielunhoidollista apua, parantava yleislääke uskonelämän ahdistuksiin ja kriiseihin on minusta juuri kristinuskon perusasiaan eli evankeliumiin palaaminen.

Evankeliumi on siis, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen syntymään ihmiseksi ja pelastamaan meidät, syntiin langenneet ihmiset – meidät, joilla ei muutoin ollut toivoa. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Jeesus voitti synnin ja kuoleman. Jokainen joka uskoo Pelastajaan ja Herraan Jeesukseen, perii ikuisen elämän Taivaallisen Isän luona. Evankeliumia tarjotaan jokaiselle.

 Jos jokin opillinen erityiskysymys alkaa vaivata minua suhteettoman paljon sekä mahdollisesti muodostaa kiilaa minun ja kyseisen opin kohdalla eri kannalla olevien uskovaisten välille, muistutan itseäni siitä, että evankeliumin totuus on kristinuskon ydin, josta lähtien Jumalan Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovaiset.

Minusta kannattaa ihan olla tarkkana, ettei ajaudu pois evankeliumista kristillisen uskon keskiönä, vaikka välillä pohtisi oikein syvällisestikin jotain erityiskysymystä.

 Tämä on mielestäni erityisen hyvä lääke niissä ongelmissa, joiden aiheuttajana on suhteeton elämyskeskeisyys ja oletus, että jos uskossa oleminen ei tunnu tietynlaiselta, jotain on vialla. Jos kristityllä on olo, että mikään ei tunnu miltään (vaikka aiemmin mahdollisesti on tuntunut), on vain pysyttävä Jumalan sanassa ja evankeliumissa, koska siinä on pelastus – ja vain sitä kautta se aito ilo ja innostuskin voivat tulla koettaviksi (uudelleen).

Keskiössä emme ole me ja meidän kokemuksemme ja tekomme, vaan Jeesus, jossa Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmansa.

Ehkä joskus on niinkin, että evankeliumin ihmeellisyys ja hyvyys ei tunnu miltään, jos ihminen on unohtanut olevansa jatkuvasti Jumalan armon tarpeessa? Jos vertailee itseään muihin ihmisiin ja kokee sillä perusteella olevansa itse asiassa hyvä ihminen ja suurin piirtein virheetön omana itsenään, niin mihin ilosanomaa Jumalan anteeksiannosta edes kokisi tarvitsensa? Tämän takia on tärkeää, että synti reilusti saarnataan synniksi. Se ei ole tarpeen luomista, vaan meidän tosiasiallisesta tilastamme muistuttamista.

 Parantava lääke yhteen Raamatunlauseeseen jumittumiseen niin ikään on evankeliumi, koska se todellakin on Raamatun ydinsanoma: jo Raamatun alussa profetoidaan Jeesuksen tuoma pelastus, ja profetiat tulevat yksityiskohtaisemmiksi Vanhan Testamentin profeettojen kirjoissa, kunnes Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen syntymä ihmiseksi, elämä maailmassa sekä ristinkuolema ja ylösnousemus.

Tarvittaessa sielunhoitotaitoinen ja Raamatun tunteva uskovainen voi auttaa löytämään evankeliumin punaisen langan halki Raamatun kirjojen ja siten osoittaa yhteen lauseeseen jumittumisen suhteettomuuden. Ilosanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta on se, minkä Jumala haluaa meille sanassaan kertoa.

 Mainitsin edellä, että uskonelämäni alkutaipaleella ajoin itseni pikku kriisiin pohtiessani Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä. Evankeliumin äärellä oivalsin, että Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää ja "olemme perillä"; sen takia eksistentiaalista kaipuuta, joka usein vaivaa ihmisiä täällä maailmassa ja on mm. tylsistymisen aiheuttaja, ei enää ole.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17; 1938)







tiistai 3. heinäkuuta 2018

Eettisen aborttikeskustelun ongelmia

Keskustellaanko abortista Suomessa lainkaan eettisestä näkökulmasta? Abortti on laillinen, mutta tarkoittaako tämä, että se on eettisenä kysymyksenä loppuunkäsitelty?

Miten evankeliumin totuus valaisee ihmisarvoa?




Tarve avoimelle keskustelulle



 Suomea sanotaan joskus yhden totuuden maaksi. Kun ilmaus ymmärretään moninäkökulmaisen keskustelun puuttumiseksi, mielestäni kritiikki on melko oikeaan osuva abortin kohdalla.

Eettisenä kysymyksenä aborttia ympäröi Suomessa omituinen hiljaisuus. Kun aborttia vastustavat ihmiset tuovat esiin syntymättömän lapsen oikeutta elää, aborttia puolustavat "vastaavat" puhumalla pelkästään naisten oikeuksista. Todellista vuorovaikutusta syvemmällä, eettisellä tasolla ei juuri ole.

Naisten oikeudet, ja ihmisoikeudet ylipäätään, on tärkeä aihe sekin, mutta minusta on alkanut tuntua, että suurimmalle osalle asiantuntijoista ja esim. poliittisen kentän mielipidevaikuttajista ei koskaan ole sopiva hetki puhua syntymättömän lapsen oikeudesta elää. Miksi molemmista ei voisi olla julkista keskustelua, sekä abortista että naisten oikeuksista?

Vaikka olen itse aborttivastainen, en ole vaatimassa muuta kuin keskustelua aiheesta. Näen epärealistisena sen, että abortti yhtäkkiä kiellettäisiin Suomessa. Pikemminkin, jos oikeus elää -näkökulma olisi edes tunnustettuna osana julkista keskustelua, ihmiset voisivat muodostaa kantojaan aidosti erilaiset näkökulmat huomioiden – luulisi, ettei kenelläkään sivistyneen ja avoimen keskustelukulttuurin kannattajalla olisi mitään sitä vastaan.

Se että abortti on laillinen ei mielestäni ole riittävä peruste laittaa pistettä eettiselle keskustelulle.

Nyt aiheesta keskustellaan lähinnä netissä (ja sekin ajautuu usein pelkäksi riitelyksi ja provosoinniksi); aborttiin eettisesti ongelmallisena suhtautuvista ihmisistä piirtyy helposti kuva räyhäävänä äärisakkina, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Minusta vaikuttaa, että itse asiassa enemmistö suomalaisista näkee abortin jollain tavalla eettisesti ongelmallisena; monet eivät vain koskaan erittele ongelmaa syvemmin. Tyypillinen nettikeskustelujen heitto, "kyseessä on vain solymöykky", ei nähdäkseni vastaa ihmisten ajattelua ainakaan laajalti. Ihan kuin monet eivät vain uskaltaisi ajatella pidemmälle. Ehkä olen väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle on muodostunut.

 Suomessakin on aikoinaan herättänyt paheksuntaa ns. aborttikuvien julkaiseminen. Kuvat järkyttävät eikä niitä ei haluta ihmisten nähtäville. Samalla tavalla torjuvasti suhtaudutaan usein myös kirjallisiin kuvauksiin siitä, mitä aborttitoimenpiteessä (lähinnä myöhäisten viikkojen kirurgisessa abortissa) tapahtuu. Kuvien ja toimenpidekuvausten torjuminen on paitsi ymmärrettävää (en minäkään halua aborttikuvia katsella), myös paljastavaa kaiken hiljaisuuden keskellä: ne konkretisoivat sen, mistä abortissa oikeasti on kyse eikä sitä haluta nähdä eikä kuulla.

Näen tilanteen niin, että julkiselle keskustelulle olisi kyllä tarvetta, mutta aiheesta vaietaan – se on tabu. Toinen vaihtoehtohan olisi, että vain pieni vähemmistö tulisi koskaan pohtineeksi aborttia elämän kunnioittamisen näkökulmasta.

Omantunnonvapaus eli hoitohenkilökuntaan kuuluvan työntekijän laissa säädetty vapaus kieltäytyä tekemästä aborttia (ja eutanasiaa) omantunnon syistä, olisi avannut julkisesti tunnustetun tilan ja näkökulman eettiselle aborttikeskustelulle. Minusta tämä olisi tervetullut uudistus. Valitettavasti aiheesta tehty kansalaisaloite ei mennyt Suomessa läpi pari vuotta sitten.


 Miksi minua kristittynä kiinnostaa?


"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

  Ihmisen ehdoton arvo ei ole kristinuskossa jokin irrallinen "uskonkappale" ristinsovituksen ohella, vaan ne molemmat palautuvat Jeesukseen: Jumalan Sanan eli Jeesuksen kautta luomakunta luotiin, ja syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan Sana tuli lihaksi ja lunasti maailman.

Vaikka elämmekin langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, se elämän ihme, joka täällä on nähtävissä, perustuu Jeesukseen. Jokaisen ihmisen mittaamaton arvo Jumalan kuvaksi luotuna on toteutunut alun perin Jumalan Sanan, Jeesuksen, kautta.

 Oma polkuni on kulkenut sellaisia reittejä, että niin abortti kuin eutanasiakin koskettavat minua henkilökohtaisesti. Kuten kerroin kirjoituksessani Kuinka tulin uskoon, tein itse nuorena abortin. Sen tunnustaminen syntinä Jumalalle ja anteeksi saaminen olivat merkittävässä osassa uskoon tulemisessani.

Olen aina ollut kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, mutta ihan erityisellä tavalla päädyin pohtimaan eutanasiaa ja ihmisarvoa, kun minulla diagnosoitiin MS-tauti; kuten kaikki varmaan tietävät, diagnoosini lukeutuu niihin, joiden perusteella oikeus eutanasiaan irtoaa maissa, joiden laki "armomurhan" sallii. Sairauteni myötä olen seurannut eutanasiakeskustelua aiempaa henkilökohtaisemmasta ja "käytännönläheisemmästä" näkökulmasta. Niin abortti- kuin eutanasiavastaisuuteni perustuu uskolleni ehdottomaan ihmisarvoon, joka puolestaan perustuu Jumalan sanaan.

Toivoessani rehellisempää ja erilaiset näkökulmat sisältävää aborttikeskustelua, toivon ilman muuta, että se johtaisi aborttien vähentymiseen – se olisi ihanteellista. Ihan yhtä paljon toivon kuitenkin, että se omalla tavallaan ohjaisi armollisen Jumalan luo tulemiseen niiden kohdalla, jotka ovat joskus menneisyydessään tehneet abortin.

Me kaikki olemme tehneet syntiä, kuka milläkin tavalla – Jumalan edessä ei ole ns. kahden kerroksen väkeä. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", Jeesus sanoi (Joh. 8:32). Hän ottaa avosylin vastaan jokaisen armoa janoavan (Joh. 6:37).

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)








tiistai 5. kesäkuuta 2018

Jeesus ei torju ketään

Jeesus tuli maailmaan juuri sitä varten, että syntiset tulisivat Hänen armahdettavikseen eikä Hän aja pois ketään luokseen tulevaa.

Raamatun mukaan Jeesus ei aja pois sellaistakaan, joka tulee takaisin Hänen luokseen.



Syntinen kelpaa Jeesukselle



Yksi lempijakeistani Raamatussa on Joh. 6:37:

"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)

Kuka sitten on tämä Jeesus, joka oli maailman torjuma, mutta joka ei itse aja pois ketään luoksensa tulevaa? Raamatussa meille kerrotaan Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä syntiemme sovitus ja pelastus.

Eräs amerikkalainen saarnaaja kyseli ihmisiltä kadulla, olivatko he koskaan tehneet syntiä, esim. valehdelleet, varastaneet, olleet kunnioittamattomia vanhempiaan kohtaan... Kun he myönsivät niin tapahtuneen, hän yllättäen onnitteli heitä (Jeesukselle kelpaamisesta). Saarnaajan retoriikka oli tietysti humoristista, mutta hän halusi tähdentää evankeliumin radikaalia sanomaa: Jeesuksen ristinsovituksen ansiosta syntiset ihmiset kelpaavat pyhälle Jumalalle.

On sanonta "Jumala rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä." Raamatun ydinsanoman, evankeliumin mukaan se pitää paikkansa. Jeesuksen luo syntinen voi tulla – armahdettavaksi. Sen sijaan jos joku ei tunnusta syntejään synneiksi, vaan oikeuttaa ne, eihän hän silloin edes etsi anteeksiantoa eli sitä, mitä Jeesus on tullut antamaan.

Jeesus kertoi olevansa totuus (Joh. 14:6). Minusta tämän muistaminen on erityisen lohdullista, jos pohtii, voiko Jeesuksen luo mennä kuka vain ja milloin vain. Totuus jää jäljelle, vaikka kaikki muu romahtaisi ja tuhoutuisi; jos niin on käynyt, totuuteen tuleminen on juuri sitä, että tunnustaa kaiken muun romahtaneen ja tuhoutuneen! Jos on tehnyt suuria syntejä, mokaillut rajusti, aiemmin torjunut ja kieltänyt Jeesuksen ja on kaikin puolin epäonnistunut, senkin kaiken voi tunnustaa Jeesukselle eikä Hän aja pois.

Jeesus itse on kantanut ristillä kaiken synnin ja tuhon, jonka olemme saaneet aikaan, ja noussut voittajana kuolleista! On lohdullista muistaa, että Jeesus on se Totuus, joka aina jää jäljelle.



Jeesuksen luo voi tulla takaisin


Raamatun mukaan kaikki Jeesuksen 12 opetuslasta luopuivat Hänestä jossain vaiheessa ja jollain tavalla, mutta meille kerrotaan erityisesti kahdesta: Juudaksesta, joka kavalsi Jeesuksen, ja Pietarista, joka kielsi tuntevansa Hänet.

Vaikka Juudas kavalluksensa jälkeen katui tekoaan (Matt. 27:3-4), hän ei palannut Jeesuksen luo, vaan "meni pois ja hirttäytyi" (Matt. 27:5). Päättelen, että Juudas ei katuessaankaan uskonut Jeesukseen, vaan epäuskonsa takia keskittyi vain omiin tekoihinsa, ajautui epätoivoon ja päätti oman kohtalonsa.

Juudaksen kohdalla tapahtui mitä tapahtui, mutta (teoreettisesti ajatellen) Jeesuksen omien sanojen perusteella voidaan päätellä, että Hän ei olisi ajanut pois Juudastakaan, jos tämä olisi katumuksessaan tullut Hänen luokseen.

Pietari oli käynyt läpi rankkoja vaiheita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen edellä. Paitsi että hän kielsi Jeesuksen (Matt. 26:69-75), vaikka oli aiemmin vakuuttanut, ettei niin koskaan tapahtuisi, hän oli aiemmin myös nuhdellut Jeesusta, kun tämä oli kertonut ristiinnaulituksi joutumisestaan (Matt. 16:21):

"Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!"" (Matt. 16:22-23)

Pietarin järkyttynyt reaktio oli sinänsä inhimillinen ja ymmärrettävä – hän ei halunnut Jeesukselle tapahtuvan mitään pahaa – mutta koska Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus kuuluivat Jumalan pelastussuunnitelmaan, Jeesus komensi Pietaria noin ankarasti siitä, että tämä yritti estellä sitä toteutumasta.

Kun Pietari Jeesuksen vangitsemisyönä vielä tajusi peloissaan kieltäneensä Hänet juuri niin kuin Jeesus oli ennalta kertonut, että tulisi tapahtumaan, voin vain kuvitella, miten surullinen ja pettynyt itseensä hän oli. Kaiken tämän jälkeen Pietari kuitenkin palasi Jeesuksen luo (ja niin palasivat muutkin 10 opetuslasta, jotka olivat kukin omilla tavoillaan luopuneet Hänestä ja paenneet) ja Jeesus otti hänet vastaan (Joh. 21).

Eräässä aiemmassa tilanteessa Jeesus oli kysynyt opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin mennä pois Hänen luotaan, kuten monet muut ihmiset. Pietarin vastaus kuvaa uskoakseni sitä, miten hän näki tilanteensa myös edellä mainittujen rankkojen koettelemusten jälkeen:

"Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh. 6:68-69)





tiistai 22. toukokuuta 2018

Entä jos pahin tapahtuu?

Mistä voisi saada sisäisen rauhan, jos tulevaisuus pelottaa? Miten uskaltaa ottaa seuraava askel tilanteessa, jossa näyttää olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?




 Jaakobin esimerkki


Olen aina arastellut muutoksia. Muutokseen sisältyy riski, mahdollisuus, että tapahtuu jotain pahaa. Varsinkin huonojen kokemusten jälkeen pessimistinen suhtautuminen muutoksiin on ihan ymmärrettävää.

Pahojen kokemusten jättämä pelko voi toisaalta olla niin voimakas, että helposti unohtaa kaikki ne kerrat, joissa pelko onkin jälkeenpäin osoittautunut turhaksi. Omassa elämässäni on ollut valtavasti turhia pelkoja; vain harvoin olen Jobin tavoin joutunut toteamaan: "Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut." (Job 3:25)

Hiljattain olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan "entä jos pahin vaihtoehto tapahtuu?". Raamattua lukiessani pistin merkille Jaakobin toiminnan ja sanat vastaavassa tilanteessa (näistä vaiheista kerrotaan 1. Moos. 37-45). Sain hänen esimerkistään paljon apua – niin paljon, että ahdistukseni vähentyi lähes olemattomiin.

Minusta Jaakob vaikutti vanhemmiten tulleen muutoksia arastelevaksi ja ehkä vähän pessimistiseksikin. Siihen oli erityinen syy. Hän oli menettänyt traagisesti rakkaan poikansa Joosefin, kun tämä oli ollut vanhempien veljiensä kanssa paimenessa. Jaakob luuli Joosefin kuolleen villipedon raatelemana, vaikka oikeasti tämä oli elossa, Egyptissä. Hän oli alkanut suhtautua suojelevasti erityisesti nuorimpaan poikaansa Benjaminiin, joka oli Joosefin ainoa täysveli.

Nälkäkuolema uhkasi Jaakobin perhettä ja koko Kanaanin maata. Egyptistä perhe olisi saanut ruokaa, mutta vain yhdellä ehdolla: kaikkien veljesten oli lähdettävä ruoanhakumatkalle, myös Benjaminin.

Jaakob oli valintatilanteessa: pitäisikö hänen ottaa riski ja päästää Benjamin veljiensä mukana Egyptiin vai pitäisikö antaa nälänhädän pahentua hitaasti, mutta varmasti? Tuohon aikaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen meneminen sisälsi oikeita vaaroja, ja lisäksi Jaakob traagisen kokemuksensa takia varmaankin pelkäsi, etteivät vanhemmat veljet huolehtisi Benjaminista.

Jaakob kieltäytyi voimakkaasti päästämästä Benjaminia ruoanhakumatkalle, vaikka vanhemmat pojat kuinka häntä maanittelivat.

 "Mutta Jaakob sanoi: "Minun poikani ei lähde teidän mukaanne. Hänen oma veljensä on kuollut, ja vain hän on enää jäljellä. Jos hänen käy huonosti matkalla, suru murtaa minut, ja niin te syöksette harmaapään isänne tuonelaan."" (1. Moos. 42:38)

Aika kului ja nälänhätä paheni. Lopulta Jaakobin oli käytännössä pakko ottaa riski ja päästää Benjamin matkaan. Päätöksestä ilmoittaessaan Jaakob ei enää vaikuttanutkaan tuskaiselta ja voivottelevalta, vaan rauhalliselta. "Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä...", hän aloitti ja päätti sanoen "Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Tekstin perusteella minusta vaikuttaa, että Jaakobia oli rauhoittanut ajatus, että jos (meidän rajallisesta näkökulmastamme) pahin tapahtuu, sekin kuuluu Jumalan, Kaikkivaltiaan, suunnitelmiin. Kun Jaakob sanoi "käyköön sitten niin", hän ilmaisi viimekädessä haluavansa, että Jumalan tahto toteutuu – mikä se sitten onkaan.

Niin rajulta ja "piruja seinille maalailevalta" kuin Jaakobin sanat ehkä kuulostavatkin, ne olivat myös realistiset. Sitäpaitsi Joosefin kohdallahan Jaakobille (hänen näkökulmastaan) oli tapahtunut "se pahin". Ja kuten meille toisaalla Raamatussa kerrotaan, sekin oli kuulunut Jumalan suunnitelmiin (1. Moos. 50:20).

Pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Jaakob oli ollut valmis jopa luopumaan pojastaan, hän ei sittenkään menettänyt tätä. Lisäksi tapahtui paljon sellaista hyvää, josta hän ei varmasti ollut osannut uneksiakaan.



 "Tapahtukoon sinun tahtosi"


 Mutta vaikka tapahtumilla ei olisikaan ollut ajallisesti onnellista loppua, minusta olennaista on Jaakobin suhtautuminen tilanteessa, kun hän ei vielä tiennyt, miten asiat tulisivat menemään: Jaakob pystyi ottamaan riskejä sisältävän askelen vasta kun oli hahmottanut mahdolliseksi, että hänen näkökulmastaan pahin tapahtumien kulkukin saattoi sisältyä Jumalan tahtoon: kaikki on Jumalan käsissä. Näin ainakin tulkitsen hänen suhtautumistaan.

Minulle, koska olen tällaista riskejä kaihtavaa ja muutoksia arastelevaa tyyppiä, Jaakobin esimerkistä on paljon apua. Muistutan itseäni mahdollisuudesta, että pelottavimman mieleeni tulevan vaihtoehdon tapahtuessakin voin luottaa Jumalaan; jos en omilla valinnoillani riko Jumalan tahtoa vastaan, voin luottaa siihen, että kaikki käy lopulta parhain päin.

"Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut." (Room. 8:28)

Kun Jeesus opetti ihmisiä rukoilemaan, Hän sisällytti rukoukseen kohdan "tapahtukoon sinun tahtosi" (Matt. 6:9-13). Olen monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tuota lausetta Isä meidän -rukouksen vaikeimmaksi kohdaksi lausua. Minustakin sitä on joskus vaikea sanoa, mutta olen alkanut ajatella niinkin päin, että lause on sisäisen rauhan lähde, koska se muistuttaa Jumalan hallinnasta ja asettaa rukoilijan luottamaan Häneen.







tiistai 8. toukokuuta 2018

Kannatko menneisyyden taakkaa?

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka omistaisimme kaiken aikamme menneisyyden käsikirjoittamiselle toisenlaiseksi ajatuksissamme.

Edes kaikkivaltias Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi. Hän on kuitenkin valmistanut meille vapautuksen niistä.




Jossittelun turhuus


 Raamatun uskovaisten ei juuri kerrota "jossitelleen" eli takertuneen menneisiin pohtien, murehtien, miltä heidän elämänsä näyttäisi, jos he olisivat valinneet toisin, eivät esim. olisi tehneet jotain tiettyä syntiä. He eivät jumiutuneet jossittelemaan myöskään sitä, miten paljon paremmin heidän asiansa mahdollisesti olisivat, jos joku toinen ei olisi tehnyt syntiä, joka vaikutti heidän elämänsä kulkuun.

Kyllä he joskus jossittelivatkin, mutta kertomusten pääpaino on siinä, kuinka he elivät luottaen Jumalaan, Hänen tahtoonsa ja sallimukseensa.


Anteeksianto vapauttaa koetuista vääryyksistä

Yksi esimerkki on Joosef, jonka vaiheista kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37-50. Nuoren Joosefin veljet kadehtivat ja vihasivat häntä ja möivät hänet orjaksi Egyptiin. Joosef joutui elämään erossa perheestään suuren osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, ja vaikka heidän tiensä myöhemmin jälleen kohtasivat, hän oli varmasti jossain määrin vieraantunut suvustaan ja rakkaasta isästään Jaakobista.

Asiat olivat menneet miten olivat eikä menneisyyttä voinut muuttaa – ei, vaikka veljet katuivat tekoaan raskaasti.

Sen sijaan, että Joosef olisi jäänyt pohtimaan, miten hänen elämänsä olisi mennyt, jos veljet eivät olisi tehneet pahaa tekoaan, hän jopa lohdutti heitä huomauttamalla, mitä hyviä seurauksia hänen Egyptiin joutumisellaan kuitenkin oli.

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

Se, ettei jossittele, ei tarkoita, että kieltäisi kokemansa vääryyden ja sen mukana tulleen kärsimyksen. Raamatun tekstistä on pääteltävissä, että koettu vääryys seurauksineen kulki mukana Joosefin uskonsuhteessa Jumalaan (1. Moos. 41:51-52); Joosef luotti, että Jumalalla on tarkoitus kaikelle ja uskoi, että jos hän turvaa Jumalaan, kaikki tulee päättymään hyvin.

Ennen kaikkea Joosef antoi anteeksi. Hänelle näytti olevan ihan ratkaisevan tärkeää, että veljet varmasti uskoivat hänen antaneen heille sydämestään anteeksi ja luottivat, ettei hän hautonut heille kostoa (1. Moos. 50:15-21). Anteeksi antamisen kautta Joosef paitsi vapautui itse menneisyyden turhasta taakasta, sen kautta myös avautui uusi yhteys perheenjäseniin.


... ja omien syntien taakasta

 Entä suhtautuminen synteihin, joita itse on menneisyydessään tehnyt? Se, ettei jossittele, ei tarkoita, etteikö katuisi syntejään – päinvastoin oikeastaan. Daavid on tästä hyvä esimerkki, kuten monista psalmeista (mm. 51) voimme lukea. Väärien tekojensa tunnustaminen synneiksi ja niistä parannuksen tekeminen on ainoa, mitä katuva voi tehdä – menneisyyttä hän ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi (ja jossittelisi).

Itse asiassa loogiseen päätepisteeseensä vietynä jossittelu johtaa moraalisen vastuun pakenemiseen: "Minä en todennäköisesti olisi tehnyt tätä syntiä, jos se-ja-se ei ensin olisi tehnyt sitä-ja-sitä syntiä minua vastaan..." Jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista synneistään. Ja Jumala armahtaa sen, joka vilpittömästi pyytää syntejään anteeksi.

Se, ettei jossittele, ei myöskään tarkoita, ettei menneisyyttä voisi pohtia oppiakseen siitä. Jossittelevan katse pysyy menneisyydessä, kun taas sen, joka ottaa opiksi menneisyydestä, katse on kääntynyt menneestä tulevaan.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)


Jumala ja menneisyys


Edes kaikkivaltias Jumala ei muuta menneisyyttä: ei ole kelausnappulaa, jota painamalla Hän (aina tarvittaessa, yhä uudelleen ja uudelleen) palauttaisi tapahtumat alkupisteeseen niin, että emme olisikaan tehneet niitä valintoja, joita olemme tehneet. Jossittelu on olemattoman menneisyyden haikailemista.

Jumala kuitenkin teki synneillemme joitain muuta – Hän sovitti ne täydellisellä uhrilla: Jumala lähetti maailmaan Poikansa Jeesuksen, joka ikuisen henkensä voimalla sovitti pahat tekomme ristin kuolemallaan, ja nousi kuolleista. Uskomalla Jeesukseen saa Jumalan sovituksen ja anteeksiannon omakseen.

Jumalan ratkaisu, ristin sovitus, tähdentää tosiasioiden kohtaamisen välttämättömyyttä ja samalla sitä, miten turhaa jossittelu on. Vain totuuteen tulemisen kautta, tunnustamalla syntinsä, saa Jumalan anteeksiannon, joka johtaa parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Jumalan ratkaisu muistuttaa myös elämämme ja kokemustemme ainutkertaisuudesta. Jos kaikki tekomme ja kokemuksemme olisivat jatkuvasti nollattavissa, vaikka sillä kelausnappulalla, elämämmehän olisi pelkkää tyhjyyttä ja kokemuksemme unien kaltaista harhaa... Raamatussa kerrotaan, että meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja merkityksellinen Jumalan silmissä. Jeesus kertoi, että hiustemme lukumääräkin on Jumalan tiedossa (Matt. 10:30). Jokainen kyyneleemmekin on Jumalalle niin tärkeä, että Hän voisi koota sen leiliinsä (Ps. 56:9).

Jumalan ratkaisu oli sovittaa menneisyyden synnit, jotta vapautuisimme uuteen elämään Hänen kanssaan.

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jes. 43:18-19; 1933)






tiistai 24. huhtikuuta 2018

Lähimmäisenrakkaus

 Rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Kuka on se lähimmäinen?

 Jeesus opetti, että rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä suurin ja tärkein. Pääseekö Taivaaseen siis sitä noudattamalla? Tai riittääkö taivaspaikkaan, että pyrkii oikein paljon sen noudattamiseen?

 

 

 Kuka on lähimmäinen?


"Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 Rakkauden kaksoiskäsky synnyttää joskus pohdintaa, kuka on se lähimmäinen, jota meidän kunkin pitää rakastaa. Silloin tällöin aiheesta syntyy kiistaakin, esim. köyhyyskeskusteluissa ja turvapaikanhakijoita koskevissa keskusteluissa kuulee joskus puheenvuoroja, joissa yritetään määritellä lähimmäinen tavalla, joka sopii puhujan omiin tarkoitusperiin.

 Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka eräs lainopettaja esitti kysymyksen Jeesukselle ihan suoraan: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37; koko tekstinkohdan voi lukea tästä). Vertauksessa pappi ja leeviläinen kulkivat ryöstetyn ja henkihieveriin pahoinpidellyn miehen ohi, mutta muuan samarialainen pysähtyi auttamaan häntä.

"Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?", Jeesus kysyi lainopettajalta, ja tämä vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." 

Vertauksessa Jeesus käänsi näkökulman odotusten vastaiseksi: lähimmäinen olikin se, joka rakasti ja auttoi, vaikka lainopettaja ja muut kuulijat varmaan odottivat, että lähimmäinen olisi se, jota rakastetaan ja autetaan ja että vastauksesta siten olisi hahmotettavissa jonkinlainen määritelmä sille, ketä pitää Jumalan käskyn mukaan rakastaa.

Lopuksi Jeesus kehottaa lainopettajaa toimimaan vertauksen laupiaan samarialaisen tavoin: "Mene ja tee sinä samoin."

 Jokaista, joka pohtii "kuka sitten on lähimmäiseni – se, jota minun tulee rakastaa?", Jeesus kehottaa itse olemaan se lähimmäinen, joka rakastaa ja auttaa, eli osoittaa laupeutta, eikä Hän anna rakastamisen ja auttamisen kohteelle muita kriteereitä kuin avun tarvitsemisen.

Lainopettajan kysymyksestä ja Jeesuksen vastauksesta hänelle ja muille kuulijoille (myös meille) mieleeni tulee kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että osoittamalla lähimmäisenä laupeutta tuntematontakin kohtaan kuulija tavallaan tulee tehneeksi hänestä lähimmäisensä. Ja toiseksi se, että tekemällä vertauksessa lähimmäisestä (siitä toisesta; siitä, jolle haettiin määritelmää) toimijaosapuolen Jeesus myös asemoi jokaisen kuulijan avun tarvitsijaksi.



 "Sinä rakastit minua ensin"



 Nuorena, ennen kuin minusta oli tullut uskovainen, selailin kerran kristillistä runokokoelmaa, jonka nimi oli "Sinä rakastit minua ensin". Nimi oli minusta koskettava jo silloin, vaikken osannut selittää miksi. Nyt ymmärrän, että se viittasi evankeliumiin, jonka ytimessä on Jumalan armahtava rakkaus epätäydellisiä, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jumala rakasti maailmaa – ihmisiä, jotka eivät rakastaneet Häntä. Hän rakasti ensin. Rakkaudestaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä ja tuomaan pelastuksen. Jokainen, joka uskoo Herraan Jeesukseen saa iankaikkisen elämän (Joh. 3:16). Rakastamalla Jumala avasi ihmisille tien luokseen.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

 Meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä; ei siksi, että lähimmäisenrakkauden teoilla tai niihin pyrkimällä pääsisimme Taivaaseen, vaan siksi, että se on hyvää, oikein ja tarpeellista tässä maailmassa. Lähimmäisenteot eli laupeuden osoitukset kaikessa vajavaisuudessaankin ja toisaalta tarpeellisuudessaan ovat tärkeitä, mutta eivät hinta taivaspaikasta.

Tuskinpa meistä kukaan on täydellinen rakastamisessa, niin että rakastaisimme laupeuden teoin aina, kaikkialla ja kaikkia ihmisiä, ja ettemme koskaan tulisi rikkoneeksi Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan.

 Vain täydellisen Jumalan rakkaus meitä epätäydellisiä kohtaan – se "ensimmäinen rakkaus" – on tie iankaikkiseen elämään.

"Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19; 1938)








tiistai 10. huhtikuuta 2018

New Age – luodun palvontaa Luojan sijaan

New Age on sekalainen joukko erilaisia uskontoja ja uskomuksia, joihin on ammennettu aineksia mm. vanhemmista maailmanuskonnoista. Kuitenkin New Age -uskontoja yhdistää yksi asia: niissä palvotaan Luojan sijaan luotua.

 

 

 

New Age -uskontojen yhteinen nimittäjä


Hyvän ja pahan sekä taivaan ja helvetin väliset kahtiajaot ovat tuttuja keskusteluissa kristinuskosta. Harvemmin kuulee puhuttavan Luojan ja luodun välisestä kahtiajaosta, vaikka se on perustavanlaatuinen ja Raamatussa hyvin keskeinen.

New Age -uskonnoilla on moninaisuudestaan huolimatta ainakin yksi yhteinen piirre: kaikissa niistä palvotaan Luojan sijaan luotua. Melkein mikä vain luotujen kategoriaan kuuluva sopii palvonnan kohteeksi, jumalaksi: luonto, taivaankappaleet, enkelit, oma itse, maailmankaikkeus...

Katsoin äskettäin Youtube-videota, jolla nainen kertoi selviytymisestään ja voimavaroistaan vaikeuksien keskellä. Useaan kertaan hän mainitsi rukoilleensa jumalaa avukseen. Lopuksi hän antoi esimerkin rukouksestaan – se alkoi sanoilla "Maailmankaikkeus, pyydän apuasi...".

"Jumala", josta nainen oli puhunut, paljastuikin siis maailmankaikkeudeksi! Ilmiö on nykyään todella yleinen ja esimerkkejä olisi antaa lukuisia, mutta kyseinen video havahdutti minut, koska naiselle maailmankaikkeuden ja jumalan samuus oli niin itsestään selvää. Hän oletti katsojiensa ilman selityksiä ymmärtävän jumalakäsityksensä, niin luontevasti hän käytteli näitä sanoja toistensa synonyymeinä.

Raamatussa kerrotaan ikuisen Jumalan luoneen sanallaan meidät ja maailmankaikkeuden, luomakunnan, ja mainitaan vääryydenharjoittajiksi ne, jotka palvovat luotua Luojan sijaan (Room. 1:25). Koko luomakunnan tulee ylistää Herraa, kaiken Luojaa:

"Halleluja!
Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,
ylistäkää häntä korkeuksissa!


Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä,
ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!


Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu,
ylistäkää häntä, kirkkaat tähdet!" (Ps. 148: 1-3)
 

Sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua


Nimestään huolimatta New Age -uskonnoilla on paljon yhteistä mm. vanhojen aasialaisten uskontojen kanssa: usko jälleensyntymiseen, usko sykliseen aikakäsitykseen (ja siten toistuviin ihmiskunnan hengellisiin aikakausiin; mm. tähän viittaa nimitys "uusi aika") sekä ennen kaikkea panteistinen, holistinen jumalakäsitys.

Viimeksi mainittu tarkoittaa siis uskomusta, että maailmankaikkeus itsessään on persoonatonta, ikuista jumaluutta (uskomus, että maailmankaikkeus olisi ikuinen on tietysti paitsi kristinuskon, myös luonnontieteen valtavirran vastainen). Koska tällaisessa jumalakäsityksessä kielletään Luoja, luomistyö ja niin ollen Luojan ja luodun välinen erillisyys, kyse on kristityn silmissä oikeastaan ateismista. Kuitenkin näissä Aasian uskonnoissa sekä niihin suurelta osalta perustuvissa New Age -uskonnoissa ajatellaan, että maailmankaikkeus itsessään on jumala / jumaluus.

Esim. hindulaisuudessa jokainen ihminen on yksilösielu, atman, ja atmanit yhdessä muodostavat maailmansielun, brahmanin. Jälleensyntymisen kiertokulussa, elämä elämältä, yksilösielu tulee yhä tietoisemmaksi jumaluudesta itsessään. Jooga ja meditaatio edistävät tietoiseksi tulemisen prosessia.

Panteistisesta, holistisesta jumalakäsityksestä seuraa tietysti, ettei ole maailmasta erillistä perustaa moraaliselle standardille, jota vasten ihmisten tekoja ja motiiveja voisi arvioida. Kaikki, myös kaikki maailman pahuus, on jumaluutta. On vain karman laki, jossa teoilla uskotaan olevan tietynlaisia seurauksia tuleviin elämiin, mutta mikään teko ei ole väärin tai oikein.

New Age -uskoisista länsimaalaisista monet vaikuttavat pitävän intuitiivisesti kiinni oletuksesta, että olisi maailmasta erillinen perusta moraaliselle standardille, vaikka oletus on ristiriidassa heidän omaksumansa uskomusjärjestelmän kanssa. Oletus on paitsi seurausta ihmisen luontaisesta oikeustajusta, varmaankin myös jäänne kasvamisesta kulttuurissa, johon kristinusko on vaikuttanut.

Vaikka hindulaisuuden ja buddhalaisuuden sanastoa ei sellaisenaan ole siirretty New Age -uskontoihin, perusperiaatteissa on paljon samaa. Brahmanin sijaan puhutaan esim. juuri maailmankaikkeudesta, universaalista rakkaudesta tai "energiasta".

Kun New Age -uskoinen rukoilee maailmankaikkeutta, kuten edellä mainitsemani Youtube-videon nainen, hän oikeastaan rukoilee omassa itsessään olevaa jumaluutta. Mutta miksi he rukoilevat, siis puhuttelevat maailmankaikkeutta tai universaalia rakkausenergiaa kuin se olisi heistä itsestä erillinen ja persoonallinen, eivätkä saman tien vain meditoi? Ehkä moni New Age -uskoinen sittenkin kaipaa Jumalaa – itseä suurempaa, persoonallista, täydellisesti rakastavaa...

Miten persoonaton entiteetti itsessään, yksinäisyydessään, edes voisi olla rakkaus? Kuten eräs raamatunopettaja on sanonut, rakkaus voi toteutua vain suhteessa. Raamatussa kerrotaan Jumalan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8); kolmiyhteinen Jumala onkin kolmen persoonan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – suhde, yhteys. Tähän rakkaussuhteeseen Jumala kutsuu ihmisiä, luotujaan.




Jumalan etsintää omasta itsestä?


"Taivaastaan Herra katsoo meitä,
hän näkee kaikki ihmislapset.
Korkeudestaan hän valvoo maata,
kaikkia jotka siinä asuvat,
joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)

Muutama vuosi sitten katsoin minisarjan Out on a Limb (1987), joka perustuu näyttelijä Shirley MacLainen saman nimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan (1983) New Age -hengellisyyteen heräämisestä. Tarinassa elämän tarkoitusta etsivä näyttelijä alkaa löytää vastauksia syvennyttyään meditaatioon, menneisiin elämiin, kanavointiin... Sarjassa on tunnettu kohtaus, jossa MacLaine seisoo gurunsa kanssa merenrannalla ja huutaa aaltoihin: "I AM GOD! I AM GOD!..."

Ainoa persoona, jonka New Age -uskoinen voi löytää jumaluudesta, on hän itse. Muut ihmiset ovat samalla tavoin osa jumaluutta, mutta kunkin on löydettävä jumaluus omasta itsestään ja ymmärrettävä olevansa "vastuussa" omasta "karmisesta kohtalostaan" (näin Out on a Limb -tarinan gurukin selvittää merenrantakohtauksessa...).

Vaikuttaa siltä, että kaikista luoduista oma itse onkin perimmäinen palvonnan kohde New Age -uskonnoissa. Silloinkin, kun sanotaan "kommunikoitavan" enkeleiden kanssa, nämä ovat henkioppaita, sielunoppaita, jotka opastavat tiellä omaan sisimpään, itsestä löydettävissä olevaan jumaluuteen, tai niin kuin jotkut sanovat, "korkeimpaan itseen".

Kristinuskossa kunkin ihmisen sisin, kuten muukin luomakunta, osoittaa itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Raamatussa kerrotaan luomakunnan todistavan Luojan olemassaolosta (Room. 1:20). Lisäksi ihminen omassatunnossaan luontaisesti käsittää, että on olemassa moraalinen oikea ja väärä, ja tämäkin todistaa (Room. 2:15) sen puolesta, että on olemassa vanhurskas Jumala, joka alussa loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.

Ihmiskunta tosin on langennut syntiin (Room. 3:23) ja sen myötä pois Jumalan yhteydestä. Raamatun ydinviesti onkin evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta: Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pääsee Hänen kauttaan taivaallisen Isän yhteyteen.

"Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan." (Ps. 121:2)