tiistai 17. heinäkuuta 2018

Uskonkriisit ja -ahdistukset

 Joskus kristitty voi kokea uskonelämässään ahdistuksia ja kriisejä. Esim. jotkut opilliset kysymykset voivat alkaa vaivata mieltä suhteettoman paljon. Samoin ristiriidat ja epävarmuudet suhteessa muihin uskoviin voivat äärimmillään johtaa koko uskon mielekkyyden kyseenalaistamiseen. Tai joku tietty lause Raamatussa voi alkaa ahdistaa uskovaista tai kristinuskosta kiinnostunutta etsijää.

(Pidän kahden viikon helleloman. Seuraava blogikirjoitus siis tiistaina 14.8!)




Ei pelkkää ruusuilla tanssimista



 Minulla on ollut pari "ahdistuksen jaksoa" näiden reilun seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut uskossa. Pahoja kriisejä en ole kokenut, mutta tiedän, että sellaisiakin uskovainen voi käydä läpi. Minun ahdistukseni ovat yleensä koskeneet joitain vaikeasti ymmärrettäviä teologisia oppeja, kuten predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppia.

Yhdessä vaiheessa, melko tuoreena uskovaisena, aloin pohtia Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä: kristinuskossa puhutaan jatkuvasti pelastuksesta eli Taivaaseen, Jumalan yhteyteen pääsemisestä – aloin pohtia, mitä se Taivaassa oleminen, tämän kaiken päämäärä, sitten oikein on.

Joskus kuulee kristityn kertovan paikallisseurakunnassa kokemistaan vaikeuksista, joiden myötä hän on ajautunut pahimmillaan kyseenalaistamaan koko uskon mielekkyyttä. On seurakuntia, joissa opetus keskittyy suhteettoman paljon hengellisiin erityiskokemuksiin (esim. kielillä puhumisen armolahjaan ja ihmeparantumiseen sairauksista) ja uskovainen alkaa kokea, että hänessä ja hänen uskossaan on jotain vialla, jos hänellä ei ole tuollaisia kokemuksia.

Joskus taas seurakunnan jäsenet kokevat, että heiltä odotetaan tarkkaan määrättyä olemusta, puhetta ja käyttäytymistä. Ts. yhteisössä muodostuu yhdenmukaisuuden paine sellaisten ominaisuuksien ja tapojen osalta, jotka eivät edes kuulu mitenkään Raamatussa ilmaistuun, Jumalan tahdon mukaisen opetuksen piiriin.

Tai kristitty saattaa alkaa muiden kokemuksista kuullessaan ajatella, että uskossa Jeesukseen olemisen pitäisi tuntua tietynlaiselta, ja jos hänen oma elämänsä on vain ihan "tavallista", vailla sen kummempia elämyksiä, hän voi alkaa hakea juuri niitä elämyksiä eri tahoilta ja ahdistua lisää.

 Monet, varsinkin tuoreet uskovaiset sekä kristinuskosta kiinnostuneet, saattavat jumittua johonkin tiettyyn lauseeseen Raamatussa, kokea sen jollain tavalla muodostavan esteen itsensä ja Jumalan välille, jolloin hänen elämänsä ja suhteensa Jumalaan täyttyy ilon ja toivon sijaan huolella ja masennuksella.



Palaaminen yksinkertaiseen evankeliumiin



 Blogissani tuon jatkuvasti esiin evankeliumin totuutta. Se nimittäin on koko kristinuskon perusta ja Raamatun ydinsanoma aina Vanhan Testamentin alusta Uuden Testamentin loppuun.

Vaikka esim. edellä mainitsemani ongelmat, ristiriidat ja uskonkriisit edellyttävät toisinaan myös tapauskohtaista selvittelyä, ja joskus kristitty tai kristinuskosta kiinnostunut etsijä tarvitsee sielunhoidollista apua, parantava yleislääke uskonelämän ahdistuksiin ja kriiseihin on minusta juuri kristinuskon perusasiaan eli evankeliumiin palaaminen.

Evankeliumi on siis, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen syntymään ihmiseksi ja pelastamaan meidät, syntiin langenneet ihmiset – meidät, joilla ei muutoin ollut toivoa. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Jeesus voitti synnin ja kuoleman. Jokainen joka uskoo Pelastajaan ja Herraan Jeesukseen, perii ikuisen elämän Taivaallisen Isän luona. Evankeliumia tarjotaan jokaiselle.

 Jos jokin opillinen erityiskysymys alkaa vaivata minua suhteettoman paljon sekä mahdollisesti muodostaa kiilaa minun ja kyseisen opin kohdalla eri kannalla olevien uskovaisten välille, muistutan itseäni siitä, että evankeliumin totuus on kristinuskon ydin, josta lähtien Jumalan Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovaiset.

Minusta kannattaa ihan olla tarkkana, ettei ajaudu pois evankeliumista kristillisen uskon keskiönä, vaikka välillä pohtisi oikein syvällisestikin jotain erityiskysymystä.

 Tämä on mielestäni erityisen hyvä lääke niissä ongelmissa, joiden aiheuttajana on suhteeton elämyskeskeisyys ja oletus, että jos uskossa oleminen ei tunnu tietynlaiselta, jotain on vialla. Jos kristityllä on olo, että mikään ei tunnu miltään (vaikka aiemmin mahdollisesti on tuntunut), on vain pysyttävä Jumalan sanassa ja evankeliumissa, koska siinä on pelastus – ja vain sitä kautta se aito ilo ja innostuskin voivat tulla koettaviksi (uudelleen).

Keskiössä emme ole me ja meidän kokemuksemme ja tekomme, vaan Jeesus, jossa Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmansa.

Ehkä joskus on niinkin, että evankeliumin ihmeellisyys ja hyvyys ei tunnu miltään, jos ihminen on unohtanut olevansa jatkuvasti Jumalan armon tarpeessa? Jos vertailee itseään muihin ihmisiin ja kokee sillä perusteella olevansa itse asiassa hyvä ihminen ja suurin piirtein virheetön omana itsenään, niin mihin ilosanomaa Jumalan anteeksiannosta edes kokisi tarvitsensa? Tämän takia on tärkeää, että synti reilusti saarnataan synniksi. Se ei ole tarpeen luomista, vaan meidän tosiasiallisesta tilastamme muistuttamista.

 Parantava lääke yhteen Raamatunlauseeseen jumittumiseen niin ikään on evankeliumi, koska se todellakin on Raamatun ydinsanoma: jo Raamatun alussa profetoidaan Jeesuksen tuoma pelastus, ja profetiat tulevat yksityiskohtaisemmiksi Vanhan Testamentin profeettojen kirjoissa, kunnes Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen syntymä ihmiseksi, elämä maailmassa sekä ristinkuolema ja ylösnousemus.

Tarvittaessa sielunhoitotaitoinen ja Raamatun tunteva uskovainen voi auttaa löytämään evankeliumin punaisen langan halki Raamatun kirjojen ja siten osoittaa yhteen lauseeseen jumittumisen suhteettomuuden. Ilosanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta on se, minkä Jumala haluaa meille sanassaan kertoa.

 Mainitsin edellä, että uskonelämäni alkutaipaleella ajoin itseni pikku kriisiin pohtiessani Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä. Evankeliumin äärellä oivalsin, että Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää ja "olemme perillä"; sen takia eksistentiaalista kaipuuta, joka usein vaivaa ihmisiä täällä maailmassa ja on mm. tylsistymisen aiheuttaja, ei enää ole.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17; 1938)







2 kommenttia:

  1. Minkälaista se ikuinen elämä Taivaassa sitten olisi? Mielestäni ikuisuus tuntuu ajatuksena ahdistavalta.
    Toisaalta ajatus siitä, että tietoisuus loppuisi kuolemaan, on samalla pelottava että helpottava. Jos kaikki loppuu kuolemaan, ei tarvitse huolehtia mistään. Tuntuisi samalta kuin ennen syntymää, eli ei miltään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksistasi :) Näen Taivaan siten, että siellä eli Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää eli, vertauskuvallisesti, kuin palapelin palat loksahtaisivat paikoilleen. Uskon että ahdistus kuuluu tähän langenneeseen maailmaan, jossa on hätää, epävarmuutta ja vaivoja emmekä elä täydellisessä yhteydessä Jumalaan.

      Poista