tiistai 18. toukokuuta 2021

Pelkureiden osa on tulisessa järvessä – onko pelkääminen syntiä?

  Ilmestyskirjassa luetellaan ihmisryhmiä, joiden lopullinen osa on oleva "siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa". Yksi niistä on pelkurit. Muut jakeessa mainitut ryhmät ovat ilmeisiä vääryyden harjoittajia, esimerkiksi valehtelijat ja murhaajat. Onko pelkääminen siis väärin Jumalan silmissä? Mitä "pelkureilla" tarkoitetaan? 

  Tarvitseeko Jumalaa pelätä?

  


Älä pelkää ihmisiä!


"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; 1938)


  Luin hiljan Jeremian kirjan siten, että yritin samastua häneen, ja eräs kohta sai minut mietteliääksi. Herra nimittäin sanoi Jeremialle, jonka lähetti profetoimaan vihaisten ihmisten keskelle: "Mutta lähde sinä, Jeremia, astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä säiky heitä, muuten minä annan sinun joutua pelon valtaan heidän edessään." (Jer. 1:17)

Kohta kuulosti minusta melkein uhkaukselta. Eikö Jumala olekaan pelokkaiden turva, vaan jättää meidät oman onnemme nojaan, jos säikymme vihaisia ja väkivaltaisia ihmisiä?

Miksi Jumala suhtautuu noin ankarasti pelkäämiseen? Ilmestyskirjassa "pelkurit" mainitaan jopa yhtenä kadotukseen joutuvien ihmisten ryhmänä, mm. murhaajien ja epäjumalanpalvojien rinnalla (Ilm. 21:8). Pelkohan johtuu heikkoudesta – eikö Jumala siis olekaan heikkojen auttaja?

Toisaalta Jumala oli sanonut Jeremialle ensin: "Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:8) Samat saatesanat Herra lausuu muillekin Raamatun ihmisille, jotka lähettää johonkin suureen ja erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään, mm. Joosualle. 

Aloin ymmärtää, etteivät Herran sanat Jeremialle olleet uhkaus, vaan toteamus: Hän jo on Jeremian turva eikä tämä voi muuta kuin jatkaa luottamista Häneen tiukan paikan tullen. Tai sitten Jeremia ei luota, ei usko Jumalan lupaukseen, ja sen myötä menettää sen. Ihmisen suhde Jumalaan toteutuu uskon kautta, tai sitten sitä ei ole. Jumalan sanomana "älä pelkää!" tarkoittaa siis suunnilleen "usko ja luota minuun, minä olen kaikkivaltias Jumala".

  Ilmestyskirjassa mainitut pelkurit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, jotka ovat luopuneet Jumalasta ihmispelon takia. He ovat pelänneet ihmisten tuomiota, pilkkaa, uhkauksia sekä kärsimystä heidän käsissään, mitä usko Herraan heille tuo, joten ovat luopuneet Jumalasta ja valinneet sen sijaan elää ihmisiä miellyttäen, ja ovat pysyneet siinä tilassa loppuun asti.

Jumala on kärsivällinen ja anteeksiantavainen myös niitä kohtaan, jotka ovat aiemmin antautuneet pelolle eli pelänneet ihmisiä enemmän kuin ovat luottaneet Häneen. Äärimmäinen esimerkki tästä on Jeesuksen suhtautuminen Pietariin, joka oli Jeesuksen vangitsemisen yönä kieltänyt tuntevansa Hänet (Luuk. 22:54-62). Pietari ymmärsi heti, mitä oli tehnyt ja itki katkerasti, mutta Jeesus antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä erityisen apostolinsa. Pietarista tuli rohkea apostoli, joka perimätiedon mukaan kuoli marttyyrina, eli Herran todistajana, alkuseurakunnan vainojen aikana. 

Pietari mitä ilmeisimmin ajatteli jälkeenpäin paljon noita tapahtumia, koska hän opetti kirjeissään kärsimyksestä uskon tähden ja rohkaisi muitakin olemaan valmiita siihen, jopa iloiten ja Jumalaa ylistäen (1. Piet. 4:12-19).


"Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:14-16)


Älä pakene Jumalaa! 


  Mitä muuta tekemistä pelolla on kadotukseen joutumisen kanssa? 

Apostoli Johannes kirjoittaa: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon." (1. Joh. 4:17-18) Mikä se täydellinen rakkaus on? Johannes kirjoittaa: 


"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olisimme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)


Ihminen on syntinen, mutta Jeesus Kristus on meidän anteeksiantomme ja täydellisyytemme rakkaudessa. Sen, joka tulee Jumalan luo uskoen Jeesukseen syntiensä sovittajana, ei tarvitse pelätä Jumalan rangaistusta.

Pelko voi siis johtaa kadotukseen, jos torjuu Jeesuksen, ja sen takia, Jumalan rangaistusta peläten, pakenee Häntä kuolemaansa asti. Tästä syystä kristittyjen tulee puhua Jumalasta evankeliumikeskeisesti: Jumala itse on antanut Jeesuksen meille pelastukseksi, tieksi Hänen luokseen. Evankeliumin pitäminen keskiössä on oikean todistuksen antamista Jumalasta.

  Raamatussa sanotaan myös, että meidän tulee pelätä Jumalaa: "Herran pelko on viisauden alku" jne. On siis hyvää Jumalanpelkoa, joka johtaa siihen, että kunnioitamme Jumalaa, ja vääränlaista pelkoa, joka saa ihmisen pakenemaan Häntä. 

Ihmiset saattavat valehdella ja rikkoa lupauksensa, mutta Jumala ei. Joku voi huonojen kokemustensa takia pelätä, että Jumalakaan ei oikeasti rakasta häntä. Onneksi Jumala itse karkottaa tuon pelon, kuten Johannes kirjoitti. Hän tekee sen Jeesuksessa: oman syntisyytemme sijaan meidän pitää siis katsoa Jeesukseen, jossa on syntiemme anteeksianto. Me kaikki olemme syntisiä ja ansaitsisimme Helvetin, mutta Jeesus on tie Taivaallisen Isän luo.




tiistai 4. toukokuuta 2021

Mitä suomalaisuus minulle merkitsee

  Ensi viikolla, 12.5, vietetään J. V. Snellmanin päivää eli suomalaisuuden päivää. Minulle suomalaisuudessa keskeistä ovat täkäläinen luonto sekä suomen kieli ja runous.

  Kumpikin liittyy läheisesti kristinuskoon. Miten? 


Luonnonympäristö, sielunmaisema

  Kun ajattelet suomalaisuutta, mitä mieleesi tulee ensimmäisenä? Minä näen mielessäni kuvan, jollaisen saisi, jos kuvaisi metsässä kameralla maanrajasta ylöspäin: kuvan alaosassa näkyy lähellä multaa, sammalta ja mustikanvarpuja, ylöspäin mentäessä sitä kehystävät jylhinä kohoavat kuuset,  männyt ja koivut, ylimpänä avautuu pala sinistä taivasta.

Metsäinen sielunmaisemani on muodostunut kokemuksistani halki elämän. Salaperäinen, mielikuvitusta ruokkiva metsä oli lapsena lempipaikkani leikkiä. Edelleen odotan kesän tulossa eniten metsäretkiä: juurakkoisen metsäpolun tuntua jalkojen alla, mäntyjen, koivujen ja kielojen tuoksua, peipposten ja rastaiden laulua ja metsäkyyhkyjen huhuilua, sanoinkuvaamattoman huikeaa huminaa ja suhinaa tuulen puhaltaessa puiden lehvien läpi. Metsä on lempeä: puut suojaavat tuulelta, sateelta, auringon kuumuudelta, katseilta. 

Kulttuuri on muuttunut ajasta aikaan, mutta täkäläinen luonto on yhdistänyt suomalaisia aina. 

  Aleksis Kivi on vahvistanut metsäistä suomalaisuuskuvaa enemmän kuin kukaan toinen. Siihen sisältyvä "kaipuu Impivaaraan" on minulle läheisin suomalaisuusmyytti. Kiven Sydämeni laulu, jonka Sibelius sävelsi musiikiksi, on mielestäni suomalaisin taideteos ikinä. Surumielisen kaunis laulu on kuin löydetty jostain metsän siimeksestä, ja Kivi ja Sibelius ainoastaan pukivat sen sanoiksi ja säveliksi. 

  "Metsäsuomalaisuuden" ajatuksesta on pyritty eroonkin, koska se on aikoinaan liitetty sivistymättömyyteen, ja on haluttu korostaa yleiseurooppalaista sivistyskulttuuria, jota myös löytyy suomalaisten historiasta. Jotkut haluavat painottaa vanhoja kirjallisia ja karttalähteitä, joiden mukaan kansamme kaukaisesta historiasta löytyy jotain loisteliaampaa, kuten viikinkejä ja kuninkaita. 

Minä tunnistan Aleksis Kiven metsäisessä suomalaisuuskuvassa paljon paikkansapitävää ja myönteistä. Toisaalta suomalainen on sen mukaan karkea ja hitaasti tavoille oppiva, toisaalta rauhaa rakastava sankar jylhän kuusiston. Seitsemän veljestä ovat kömpelöitä kulttuuriympäristössä, mutta (enimmäkseen) sopusoinnussa metsäympäristössä. Kuva on liioitteleva ja humoristinen, mutta samastun siihen suurin piirtein: en tykkää small talkista enkä ihmispaljoudesta, ja metsän rauha on minulle pakopaikka.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että rauha ja koti ovat suomalaisuudessa ehkä korkeimpia arvoja. Ja se, että saa elää rauhassa, edellyttää itsenäisyyttä.

  Metsä on Luojan luomistyötä. Seitsemästä veljeksestä Lauri kaipaa eniten pois sivistyneestä maailmasta eli lukkarin, rovastin ja kruunun vaikutuspiiristä Impivaaraan, "metsän kohtuun". Hän on valmis luopumaan kaikesta, myös Jukolan talosta ja tiluksista, sinne päästäkseen. Aapo, Simeoni ja Juhani taas puhuvat, kukin omasta näkökulmastaan ja omista syistään, sivistymisen välttämättömyyden puolesta – heidän on alettava elää viisaammin ja pantava hillittömyys ja villiys "järjen ikeen alle", jos pitemmän päälle mielivät "onnea ja rauhaa". Sivistys tarkoitti heille lähinnä lukutaitoa ja kristinoppia.

Samastun sekä Laurin kaipuuhun metsän rauhaan että hänen veljiensä näkemyksiin sivistyksen tärkeydestä. Seitsemän veljestä saa minut ajattelemaan, että Jumala on läsnä paitsi kristinopin piirissä, luomistyönsä kautta myös "metsän kohdussa".


"Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee! Hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata, uskollisesti sen kansoja." (Ps. 96:11-13)


Suomen kieli

  Miten eri kansat saivat alkunsa Raamatun mukaan? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on erikoinen, lyhyt kertomus Baabelin tornin rakentamisesta (1. Moos. 11:1-9). Maailman ihmiset, syntiset ja siihen aikaan yksikieliset, olivat kokoontuneet Sinearin maasta löytämälleen tasangolle ja päättivät yhteistuumin rakentaa sinne kaupungin sekä tornin, "joka ulottuisi taivaaseen asti".  

Herra katseli ihmisten rakennustouhua ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa."

Jumala näki, että ihmisten ylpeästä ja suuruudenhullusta suunnitelmasta seuraisi pahoja asioita, ja Hän meni ja sekoitti ihmisten puhuman kielen niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan ja joutuivat luopumaan rakennushankkeesta. Sen seurauksena ihmiset hajaantuivat ja asettuivat asumaan ympäri maailmaa, mikä oli ollut Jumalan tahto alun perinkin. Kieli oli siis Raamatun mukaan olennaisessa osassa kansojen synnyssä; ihmiskunta, yhtenä isona yksikielisenä kansana, hajosi pienemmiksi kansoiksi, joista kukin puhui omaa kieltään.

  Raamatullisesti ajatellenkin on siis perusteltua, että suomalaisuuden päivää vietetään J.V. Snellmanin (1806-1881) päivänä. Filosofi ja valtiomies Snellman oli yksi kärkijoukon fennomaaneista, jotka halusivat suomalaisten oman kielen itsenäistymässä olevan maan ja kansakunnan viralliseksi kieleksi. Snellman, joka oli Aleksis Kiven aikalainen, kannusti tätä kirjoittamaan nimenomaan suomeksi (eikä siihenastisella kulttuurikielellä, ruotsiksi, jonka Kivi oli oppinut koulussa; hänen äidinkielensä oli suomi). 

Koska taide kuvastaa ihmisten sielun- ja sydämenmaisemaa, kansankielinen kirjallisuus on tärkeä siinä kehityksessä, että kansa alkaa sisäisesti ymmärtää olevansa oikea kansa muiden joukossa. Tähän tapaan fennomaanit perustelivat. 

Kuten edellä kuvailin, minun kohdallani on tapahtunut jotain samansuuntaista, vaikka synnyin sata vuotta myöhemmin, virallisestikin suomenkieliseen Suomeen: kokemukseni metsäisestä luonnosta ja siihen liittyvä rauhan arvostaminen ovat yhdistyneet nimenomaan suomalaisuuteen kielen ja runouden kautta, eivätkä pelkästään Aleksis Kiven teosten, vaan myös esimerkiksi Eino Leinon ja Saima Harmajan. Suomalaisen kulttuurin vaaliminen, mm. liputuspäivin ja koulun perinteisin opetusteemoin, on vahvistanut yhteyden tunnistamista.

  Raamatun Baabel-kertomuksessakaan kieli ei ole tyhjiössä oleva "kansan tunnus", vaan niveltyy yhteisymmärrykseen, toimintatapoihin, yhteiseen kulttuuriin. Kertomuksessa ihmiset olivat rakentamassa tornia yhteistuumin, ja Herran aikaansaama kielten sekoittuminen tarkoitti myös kielimuurien syntymistä: ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan ja he joutuivat luopumaan yhteisestä rakennushankkeesta. 

Ihmiset lähtivät liikkeelle ja asettuivat omille alueilleen maailmaan, omiin luonnonympäristöihinsä, jotka edelleen vaikuttivat toimintatapojen ja sielunmaisemien muotoutumiseen. Mutta siis kertomuksen mukaan kehitys lähti liikkeelle kielestä!

  Suomen kielellä on erityinen historiallinen yhteys kristinuskoon. Suomen juuret, puhuttuna kielenä, ulottuvat hamaan menneisyyteen, mutta kuten Snellman totesi, kirjakielenäkin se oli ollut hänen päivinään olemassa jo kolmesataa vuotta, nimittäin ensimmäisen suomenkielisen katekismuksen (1543) ja Raamatun suomennoksen (1642) muodossa! Tähän viitaten hän sanoi 1871 pitämässään puheessa: "Kristinopista on myös riippunut Suomen kansan koko järjellinen sivistys." 

  Raamatullisessa kristinuskossa on kansoja koskeva taso, mutta perimmäinen taso on koko ihmiskuntaa yhdistävä: Jumala on luonut omaksi kuvakseen kaikki ihmiset ja lähettänyt Jeesuksen pelastukseksi kaikkien kansojen ihmisille, uskossa vastaanotettavaksi. Jeesukseen uskovat ihmiset eri kansoista, eri puolilta maailmaa, ovat sisaria ja veljiä Herrassa.

Keskustellessani netissä eri maista, eri kulttuureista olevien kristittyjen kanssa, sydäntäni koskettaa, että syvimpien aiheiden äärellä – puhuttaessa mm. elämän tarkoituksesta, hyvästä ja pahasta, Jumalan ja ihmisen suhteesta, pelastuksesta – puhumme "samaa kieltä". 


"Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!" (Ps. 117:1)