Kärsivän todistus on vahvempi

   Miksi kärsivän Jobin todistus vahvistaa uskoani enemmän kuin vauraiden, menestyneiden ja terveiden uskovaisten todistukset?

Menestysteologia

  Tuoreena uskovaisena satuin katsomaan amerikkalaisen kristillisen tv-ohjelman, jossa kerrottiin todistuksia uskon puolesta. Kaikki todistukset koskivat raha-asioita ja terveyttä. Joku kertoi olleensa taloudellisissa vaikeuksissa, kunnes Jumala kuulemma oli luvannut hänelle, että "vuoden päästä tulet olemaan upporikas". Ja totta tosiaan, pian hän sai bisnesidean, ja rahaa alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

Kuva: Pixabay

Ohjelman esiintyjät varmaan halusivat todistuksillaan vahvistaa katsojien uskoa, mutta ainakaan minuun niillä ei ollut vaikutusta. Taloudelliseen menestykseen liittyvistä todistuksista minulle tuli oikeastaan paha mieli. Ne lässäyttivät kristinuskon ihmeellisen sanoman, joka on voimallinen muuttamaan ihmisen koko elämän sydämestä lähtien, vain yhdeksi pinnallisen maailman hölynpölyjutuista.

Sairauksista parantuneiden puolesta olin toki iloinen, mutta eivät heidänkään todistuksensa minuun suurta vaikutusta tehneet.

Myöhemmin sain tietää, että ohjelman edustamaa suuntausta kutsutaan kristittyjen keskuudessa menestysteologiaksi. Se on harhaoppi, jossa painotetaan uskovaisten ajallista menestystä, kuten juuri terveyttä ja mammonaa.

  Mutta muutenkaan todistukset ihmeparantumisista eivät ole minulle vahvimpia uskontodistuksia, vaikka eivät ne kaikki ole menestysteologiaa.

Raamatussakin kerrotaan Jumalan tekemistä parantamisihmeistä ja jopa kuolleista herättämisistä. Aineelliseen runsauteen perustuvia ihmeitäkin on, nimittäin ruokaihmeet: erämaassa vaeltaville israelilaisille ilmestyi taivaasta mannaa, 2. Kuninkaiden kirjassa kirjassa profeetta Elisa kohtasi köyhän lesken joka sai Jumalan ihmetekona öljyä jolla maksaa velkansa, Uudessa Testamentissa Jeesuksen jakamat viisi leipää ja kaksi kalaa riittivät viidelle tuhannelle miehelle.

Terveys, menestys, vauraus... kuolema

  Läheiseni voivat todistaa, että arvostan terveyttä valtavasti. Uskon myös Jumalan parantamisihmeisiin. Olen saanut kokea ja läheltä todistaa sairauksista parantumisia, joiden uskon olleen Jumalan antamia rukousvastauksia.

Toisaalta niin hieno asia kuin terveys onkin, se ei parhaimmillaankaan kestä kovin kauan. Sekin nainen, jonka Jeesus paransi verenvuotoa aiheuttavasta sairaudesta (Matt. 9:20-22), vanheni ja kävi raihnaiseksi tai mahdollisesti sairastui myöhemmin johonkin toiseen sairauteen, ja lopulta kuoli. Lasarus, jonka Jeesus herätti kuolleista, lopulta kuoli toisen ja viimeisen kerran ruumiillisesti. 

Jeesuksen ihmeparannusteot olivat ennen kaikkea tunnustekoja, jotta ihmiset tietäisivät että Hän on se joka sanoo olevansa. Ihmeelliset teot todistivat Jeesuksen voimasta ja vallasta. Ne eivät olleet tätä ajallista elämää koskevia mainoksia tai tarjouksia, tyyliin "jos uskot Jeesukseen, parannut sairauksista etkä enää koskaan sairastu uudestaan".

Jeesus sanoi tämän ihan suoraan parantaessaan halvaantuneen miehen (Matt. 9:5-8). Ensin Hän oli sanonut vuoteella makaavalle miehelle vain lohdulliset sanat: »Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.» 

Paikalla olleet lainopettajat kauhistelivat, miten Jeesus voi noin suuria luvata – vain Jumalallahan on valta antaa anteeksi syntejä. Silloin Jeesus kysyi "Kumpi on helpompaa, sanoa: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse ja kävele’?"

Vasta sen jälkeen Hän teki ihmetekonsa: "Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» – hän puhui nyt halvaantuneelle – »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.»". Ja halvaantunut parantui välittömästi, nousi ja käveli. 

Hämmästyttävän ihmeteon tarkoitus oli todistaa Jeesuksen valtasuuruudesta antaa anteeksi syntejä. Parantunut mies oli varmaan ikionnellinen kävelykyvystään, mutta se oli sittenkin toissijaista. 

Tämä ajallinen elämä ei ole se, jonka on tarkoitus olla (pysyvästi) tervettä, vaurasta ja menestyksekästä. Lasaruksen Jeesus herätti kuolleista, mutta ennen kaikkea se oli todistus siitä, että Hänen nimessään uskovat tulevat kerran heräämään ikuisen elämän ylösnousemukseen. 

Jobin todistus on vahvempi

  Uskon täytyy kestää, vaikka tuo kaikki – hyvinvointi, terveys, vauraus – tuhoutuisi. Sen täytyy kestää läpi kivun, kärsimyksen, masennuksen, ahdistuksen, puutteen...

  Siksi Saatana oli mielestäni osittain oikeassa ottaessaan Jobin suhteen esiin olosuhteiden merkityksen. Kestäisikö Jobin usko, vaikka Jumala sallisi hänelle onnettomuutta ja kärsimystä? Saatanan teoriahan oli, että Job on uskossa Jumalaan lähinnä tai yksinomaan siksi, että Jumala sulkenut hänet siunaukseensa: suuri hyvinvoiva perhe, terveyttä, vaurautta, kunnioitettu asema yhteisössä.

Väärässä Saatana oli veikatessaan, että Job kiroaisi ja luopuisi Jumalasta, jos niin tapahtuisi. Job joutui uskonkriisiin hirvittävien koettelemusten myötä, mutta ei kironnut Jumalaa, ei luopunut Hänestä.

"Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

– Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:20-21)

  Kärsimys sinänsä ei ole erityisessä asemassa minulle. Olen pistänyt merkille, että tämä helposti ymmärretään väärin. En usko sanontaan "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" tms. Sen sijaan ajattelen että on suuri todistus, että ihminen kärsii tässä ajassa, mutta uskoo rakastavaan Jumalaan evankeliumin tähden. Uskon Jumalaan ja tiedän että Hän rakastaa minua, koska olen saanut syntini anteeksi ja saan elää Hänen lapsenaan.

Kärsivän uskovaisen todistus on vahvempi siksi, että hänen uskoaan on koeteltu ja se on kestänyt. Todistus kertoo minulle, että jos usko perustuu sille mikä on ikuista, on toivoa kuolinvuoteellakin.

Kuva: Pixabay / geralt

  Sairauksista, köyhyydestä ja nälästä kärsiminen on yhdenlainen uskonkoetus. Toisenlainen uskonkoetus on omasta syntisyydestä johtuva murhe; siltä osin elämä olisi huolettomampaa uskosta osattomana.

Kaikkein suurin ja merkittävin koetus, ja siten vahvin uskontodistus, on se kun uskovainen joutuu kärsimään nimenomaan uskonsa tähden. Hän voisi saada kärsimyksensä loppumaan, jos kieltäisi Jeesuksen. Apostoleista lähes kaikki kärsivät ja lopulta kuolivat marttyyreina eli Jeesuksen todistajina.

Apostoli Pietari sanoo kaikille uskovaisille:

"Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." (1. Piet. 1:6-9)

Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.

Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 

Kuva: Unsplash / Nandha kumar

Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 

Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.

Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...

Kuva: Usplash / maira co

Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.

"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)

Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 

"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)