Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.

Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 

Kuva: Unsplash / Nandha kumar

Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 

Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.

Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...

Kuva: Usplash / maira co

Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.

"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)

Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 

"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.

"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.

Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.

Janoamisen kiistattomuus

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?

"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)

Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 

"On maa"

  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa. 

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."