Totuuden etsijät, totuuden julistajat

  Oletko totuuden etsijä vai totuuden julistaja vai uskotko että jokaisella on oma totuutensa tai ettei mitään totuutta ole olemassakaan?

Etsikää mutta älkää löytäkö

  Minua askarrutti nuorena eräs ristiriita, jonka havaitsin elämänkatsomuksia koskevissa keskusteluissa esim. koulussa ja keskusteluohjelmissa: totuuden etsimistä pidettiin ihanteellisena pyrkimyksenä, mutta totuuden löytämiseen suhtauduttiin torjuvasti. Oikea pyrkimys oli siis, että pitää vain etsiä, etsiä loputtomasti. 

Kuva: Pixabay

Taustalla varmaankin oli uskomus, ettei mitään totuutta elämästä ja elämän tarkoituksesta ole olemassakaan. Joten jos joku palaa etsinnöiltään ja innoissaan kertoo löytäneensä totuuden, jotain on mennyt pieleen. Tai ehkä kyseinen ihminen oli alun alkaenkin ymmärtänyt totuuden etsimisen väärin.

Itse asiassa onhan sekin totuususkomus, ettei mitään totuutta ole olemassa, löydettävissä. Näin ollen ne, jotka lähtevät liikkeelle sillä "oikealla" pyrkimyksellä eivät todellisuudessa etsi totuutta ollenkaan. He jo matkaan lähtiessään uskovat tietävänsä miten maailma makaa.

  Opiskeluaikoina pistin merkille, että sellaisia opiskelijoita, jotka uskoivat löytäneensä totuuden ja julistivat sitä muille, pidettiin sietämättömän ärsyttävinä. Olipa kyseessä poliittinen aate tai vaikka eläinoikeudet ja luonnonsuojelu. Itse salaa pidin näistä saarnaajista, vaikken jakanutkaan heidän käsitystään totuudesta. 

Tunsin heihin sielun sukulaisuutta, ja tämä oli siis aikana ennen kuin olin tullut uskoon, toisin sanoen ennen kuin itse löysin totuuden. Mieltäni tyydytti se johdonmukaisuus, että joku oli lähtenyt etsimään totuutta ja vilpittömästi uskoi löytäneensä sen.

Kristitty on totuuden julistaja

  Raamatussa puhutaan johdonmukaisesti etsimisestä ja löytämisestä yhdessä. Etsiminen ei ole vain tietynlainen asenne tai päättymättömäksi tarkoitettua uteliasta vaeltelua, vaan sillä on päämäärä: "Etsikää niin te löydätte" (Matt. 7:7). Jeesuksen vertauksessa paimen etsii kadonnutta lammastaan, ja löytää sen ja iloitsee (Luuk. 15:4-5).

Ja kun ihminen on löytänyt Jeesuksen, tai tullut Hänen löytämäkseen, hänen tulee julistaa totuutta muillekin. Julistaa kuuluu ainakin elämällään ja teoillaan, ehkä myös sanoin tai mikä onkaan kunkin kutsumus. Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumin kaikille luoduille (Mark. 16:15).

On harmillista että nykyään kristinuskon parissa kuulee puheenvuoroja, joissa laimennetaan Raamatun sanomaa tältäkin osin. Puhutaan niin kuin kristinuskollakaan ei olisi totuutta, ei oikeasti, ja että totuus on kristityllekin epävarma eikä elämän tarkoituksesta voida sanoa mitään. Eikä evankeliumia missään nimessä saisi julistaa yhtenä ainoana totuutena.  

Inhoan sellaista kulttuuria, että pitää vaieta elämän suurista kysymyksistä, jotta vältyttäisiin vaikuttamasta kiihkomielisiltä tai loukkaamasta eri tavoin ajattelevien tunteita: jokainen olkoon tykönään mitä mieltä haluaa, kunhan pitää suunsa supussa. Miten masentavaa. Pidän tuollaista kulttuuria välinpitämättömyyden kulttuurina. Mielestäni vaikenemisen sijaan täytyy opetella ilmaisemaan asiansa kunnioittavasti.

  Entä ne, jotka uskovat löytäneensä totuuden, mutta se ei olekaan Jeesus? Maailmassahan on ihan hirveästi uskontoja, aatteita ja elämänfilosofioita, joiden löydökset ovat erilaiset ja keskenään ristiriidassa.

Mitäpä tuohon kristittynä muuta sanoisi kuin että totuuden voi luulla löytäneensä, mutta onkin väärässä. Joku saattaa nuorena löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka tuntuu vastaavan kaikkiin kysymyksiin, mukaan lukien pohdinnat elämän alkuperästä ja tarkoituksesta, mutta myöhemmin ymmärtää, ettei se ollutkaan totuus, ja etsiminen jatkuu...

Minä väitän, että Jeesus on se todellinen totuus. Totta kai, olenhan kristitty!

  Jos joku etsijä kysyy minulta, mikä on elämän tarkoitus, minulla on hänelle vastaus: se on elää rakkaussuhteessa Taivaallisen Isän kanssa, ja Jeesus, syntiemme sovittaja ja kuolleista noussut elämän Herra, on tie Isän luo.

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." (Matt. 7:7-8)

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.

"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.

Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.

Janoamisen kiistattomuus

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?

"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)

Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 

"On maa"

  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa. 

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."