tiistai 26. heinäkuuta 2022

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.


Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?


  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.






Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.


"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"


  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,
eikä ihmislapsi, että hän katuisi.
Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,
puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,
riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.
Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,
sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:


"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)


Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 


"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)







tiistai 12. heinäkuuta 2022

Etsi, janoitse

  Etsitkö Jumalaa? Kaipaatko sisäistä rauhaa? Onko sinulla hengellinen jano?

Kohtasin omana etsikkoaikanani aatteita, joiden mukaan rauhan saa, kun lakkaa etsimästä, ja että janoitsemisesta pääsee, kun oivaltaa, ettei janolle ole sammuttajaa.

  Jeesus taas lupasi, että etsivä löytää, kolkuttavalle avataan – ja että on olemassa vettä, joka sammuttaa hengellisen janon.



"Ei ole mitään"

  Parikymppisenä yksi lempirunoistani oli Edith Södergranin (1892-1923) Ei mitään. Olin onneton ja hain puhuttelevasta runosta elämänfilosofista lohtua.

Runo alkaa sanoin: "Ole rauhassa lapseni / ei ole olemassa mitään / ja kaikki on niin kuin näet: / metsä, savu ja pakenevat kiskot".

Minua kiinnosti runossa se, että kertoja yrittää rauhoitella ahdistunutta sanomalla, ettei ole mitään: ei ole mitään hyvää, muttei mitään pahaakaan. Siihen miten asiat ovat ei tarvitse liittää mitään tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen johtavia arvostelmia. Ei ole mitään parempaa tai huonompaa.

Ja jos ei ole mitään parempaa, voi saman tien lakata toivomasta, kaipaamasta, janoamasta – ja saada rauhan. Voisiko moisen ajattelutavan omaksumisessa olla ratkaisu ihmisen kärsimykseen? 

Ilmaus "ei mitään" ei ollut Södergranilta vain dramatisoiva runollinen tehokeino, vaan hän oli kiinnostunut nihilistifilosofi Friedrich Nietzschestä, 1800-luvun filosofian kauhukakarasta. Södergranin erään toisen runon (Nietzschen haudalla) kertoja kutsuu Nietzscheä isäkseen.




Nihilismin lähtökohta on, ettei millään ole todellisesti mitään merkitystä tai arvoa. Nihilistit väittävät, että kaikki merkitys arvoineen on vain ihmisten kuvitelmiin perustuvaa rakennelmaa, joka tuhoutuu objektiivisesti tarkasteltaessa.

  Myöhemmin törmäsin samansuuntaiseen ajatukseen buddhalaisuudessa. Yksi buddhalaisuuden perustotuuksista on dukkha, joka käännetään "tyydyttämättömyydeksi": ihminen janoaa jotain muuta, mutta sitä muuta ei ole olemassa – sen takia elämä on ainaisesti tyydyttymätöntä, ja se pitää vain hyväksyä. Dukkhan sisäistäminen, ja sitä myöten janoamisen lopettaminen, on buddhalaisuudessa valaistumisen edellytys. 

Valaistunut ei enää janoa mitään, mutta se ei johdu siitä, että hänen janonsa olisi tullut tyydytetyksi, vaan siitä, että hän on vain ymmärtänyt lakata janoamasta.

Buddhalaisuutta kutsutaan ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Paitsi että tässä maailmassa ei ole mitään (pysyvää), ei myöskään ole mitään hengellistä – ei jossain toisaalla, ei missään. Buddhalaisuudessa päämääränä on vapautua kärsimyksestä, ja ihminen vapautuu kärsimyksestä, kun lakkaa janoamasta ylipäätään mitään. 

Lopulta sama ajatus siis kuin Södergranin runon rauhoittelevassa nihilismissä.


Janoamisen kiistattomuus


"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)


  Minuun vetosi nietzscheläisyydessä ja buddhalaisuudessa tietynlainen pyrkimys rehellisyyteen. Edelleen ihailen Nietzschen ja Buddhan älyllistä suoruutta: he veivät omat uskomuksensa loogiseen päätepisteeseensä ja tavallaan sanoivat "jos tämä ei kelpaa, niin kärsi sitten". Jos turha etsiminen, toivominen ja janoaminen tuottaa sinulle olemassaolon tuskaa, olet ansainnut sen.

Minun kohdallani se kuitenkin olisi ollut vain näennäistä rehellisyyttä, koska kaikesta filosofoimisesta huolimatta janoaminen jatkui. Joku voisi tässä kohtaa huomauttaa, että buddhalaisuuden pointti onkin juuri se, että harjoitteilla, kuten meditoinnilla, kärsimystä aiheuttavan turhan janoamisen saa loppumaan.

Mutta minusta se tuntui tavoitteenakin väärältä, elämänvastaiselta. Janoaminen kuuluu ihmisen elämään. 

Miten hirveät sanat: "Ole rauhassa lapseni, ei ole olemassa mitään"... Nyt kun ajattelen, se on masentavin runonsäe jonka olen kuullut. 

Runon myöhemmissä säkeissä kertoja sanoo: "Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän?". Minusta alkusäkeiden rauhoittelevassa nihilismissä on juuri sellainen kuoleman inha löyhkä!

  Sitä paitsi miksi ihminen janoitsee hengellisesti?

Ihminen tuntee ruumiillisesti janoa – ja on olemassa vettä. Ihmisen kielessä on makureseptorit makealle – ja on olemassa makeita, syötäväksi kelpaavia luonnonantimia. Ja niin edelleen. Eikö hengellinen jano ole merkki siitä, että on olemassa hengellinen todellisuus, joka tyydyttää janon?


"Joka juo minun antamaani vettä..."

  Jeesus käytti samaa janoitsemisen vertauskuvaa, joka on buddhalaisuudessakin, mutta Jeesus opetti tismalleen buddhalaisuuden oppien vastaisesti:


"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!" (Joh. 7:37)

Ja: 

"Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4:14)


Oma kokemukseni uskoon tulosta oli Jeesuksen sanojen mukainen: hengellinen janoni tyydyttyi juomalla Hänen antamaansa vettä. 

Ja edelleen juon siitä samasta lähteestä. Usko Jeesukseen ei tarkoita, ettei mikään vaikkapa elämän tarkoitukseen liittyvä enää mietityttäisi ja pohdituttaisi, vaan se tarkoittaa uskoa, että Jumalan sana on kaiken viisauden lähde. Usko Jeesukseen ei myöskään tarkoita, ettei mikään enää ahdistaisi, huolestuttaisi tai pelottaisi, vaan se tarkoittaa varmuutta siitä, ettei mikään ahdistuksen, huolen tai pelon aihe ole suurempi kuin Jumalan antama turva.

Uskovaisena janoitsen edelleen – vanhurskautta ja Jumalan läsnäoloa –, mutta nyt minulla on lähde, josta janooni juon.

  Onneksi en lakannut etsimästä ennen aikojani. Etten päättänyt vain, ettei mitään muuta kuin tämän maailman todellisuus ole olemassa sekä ohjelmallisesti torjunut kaiken muun.

Toisaalta evankeliumi on niin voimallinen, että se pystyy järkähdyttämään kyynisimmänkin ateistin lukkoon lyödyn todellisuuskäsityksen. Ajattelen, että ihminen ei aina edes tiedosta etsivänsä ja janoitsevansa Jumalaa. 




"On maa"


  Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän hävitti suuren osan runoistaan, joita oli kirjoittanut sairautensa pahennuttua. Kuoleman jälkeen Södergranin äiti löysi kirjoitusten joukosta runon, jonka nimi on Maa jota ei ole. Se alkaa sanoin: "Ikävöin maahan, jota ei ole".

"Elämäni oli kuuma harha", kuuluu yksi säe. Menneestä aikamuodosta voisi päätellä, että Södergran kirjoitti runon vain vähän ennen kuolemaansa. Seuraava säe on on vavahduttava: "Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut – tien maahan, jota ei ole".

Tulkitsen säkeen siten, että kertoja myöntää janoitsemisen olleen kaikkein kiistattominta elämässään. Se on ollut todellista. Siihen hän on tullut käyttäneeksi eniten voimavarojaan, aikaansa, ajatuksiaan – oli se ollut hänen tarkoituksensa tai ei. 

Se, mikä oli se maa johon hän koko elämänsä kaipasi ja jonka olemattomuudesta hän oli tullut vakuuttuneeksi, on mielestäni epäolennaista; runon muiden säkeiden perusteella se merkitsi jonkinlaista täyttymystä ja helpotusta. Runon olennainen sanoma mielestäni on, että kaipuun kohteen olemassaolon kieltämisestä huolimatta kaipuu jatkui.

  Toinen lempirunoilijani, Saima Harmaja (1913-1937), kuoli myös nuorena keuhkotautiin. En tiedä onko tämä sattumaa vai Harmajan vastaus Södergranin runoon, mutta hän kirjoitti runon nimeltä On maa

Vaikka Harmajan runon kieli on haaveilevaa ja siinä puhutaan unista ja heijastuksista, se kertoo mielestäni kuolemanjälkeisestä elämästä Jumalan luona Taivaassa. Se alkaa sanoin: "On maa, / johonka unten jäljet katoaa. / Lähemmäs sitä askeleeni vie / jokainen tie."

Runossa puhutaan koskettavasti jälleennäkemisen lohdusta: "Ja vainajat / säteillen siimeksessä kulkevat / – oi ikävöity, vastassani lienet. / Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, / nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. / Syliini siellä nostan lapsen armaan, / min kasvot pienet / on täällä kielletyt."

Se päättyy sanoin: "On maa, / johonka kaikki polut katoaa. / Ken siellä on, ei katso heijastusta, / mi meitä valaisee, kun tie on musta. / Hän katsoo silmiin itse Olevaa. / On Rauhan maa."