tiistai 14. kesäkuuta 2022

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 


"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!



Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 


  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?