tiistai 29. elokuuta 2017

Uskotko, että olet arvokas?

Perustuuko ihmisarvomme ominaisuuksiimme tai suorituksiimme? Onko se yhteiskunnallisten sopimusten tai toisilta ihmisiltä saamamme hyväksynnän varassa? Olemmeko arvokkaita vain, jos meillä on kokemus arvokkuudesta?

Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?


Kummallisia käsityksiä:


Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?


Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?

Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.

Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.

Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.

Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...


Entä omissa käsissäni?

- esimerkkinä eutanasiakeskustelu 

Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.

Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.

Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.

Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...

Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.



Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme

 

Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.
"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)
Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.

Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.

Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)
Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.

Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).

Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).

Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)






tiistai 15. elokuuta 2017

Kuinka tulin uskoon

Loppujen lopuksi on vain yksi uskoontulokertomus: taivaallinen Isä on vetänyt ihmistä luokseen, ja tämä on alkanut uskoa Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman. Tämä kertomus yhdistää kaikkia uskovaisia.

Jokaisella uskovaisella on kuitenkin oma yksilöllinen kertomuksensa.





Kuinka tulin uskoon


  Olin lapsena teisti. Äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni iltarukouksen sanoen: "rukoilkaa, jos tuntuu siltä". Rukoilin iltarukouksen joka ilta aina myöhäiseen teini-ikään asti, jolloin aloin kiinnostua erilaisista aatteista, maailmanselityksistä ja uskonnoista. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani olevani "lähinnä agnostikko".

  Varsinkin opiskeluiden aloittamisen myötä elämänkatsomukseni alkoi muuttua. Jälkeenpäin ajatellen minusta vaikuttaa kuin olisin oikein tietoisesti yrittänyt irrottautua siitä, mitä lapsuudenuskostani oli jäljellä, että olisin enemmän samanlainen kuin opiskelukaverini: kyseenalaistava, riippumaton, edistysmielinen...

En ihan täysin sopeutunut porukkaan. Muistan tapauksen, jossa keskustelimme eräästä mediassa kohua herättäneestä, Jeesusta kuvaavasta taideteoksesta. En oikein hyväksynyt sitä, koska mielestäni se kuvasi Jeesusta epäkunnioittavasti. Muut olivat ällistyneitä: "Et sinä voi oikeasti olla noin ahdasmielinen?".

  Elin synnissä, mutta en silloin pitänyt tekojani synteinä – elin vain niin kuin useimmat muutkin. Tulin vahingossa raskaaksi, ja koska pidin tilannettani poikkeuksellisen hankalana, päädyin aborttiin.Valinta oli tunteellisesti rankka. En meinannut löytää sopivaa suhtautumista siihen: välillä itkin monta tuntia yhtäperää, välillä yritin suhtautua kokemaani tunteettomasti.


Ahdistus

  Joitain kuukausia abortin jälkeen aloin kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Hieman myöhemmin minulla alkoi myös olla epämääräisiä neurologisia oireita, joita olin kokenut vaihtelevasti teini-iästä alkaen (paljon myöhemmin sain diagnoosin keskushermoston sairaudesta). Samanaikaisen sairauspelon takia en täysin osannut kytkeä ahdistustani aborttiin, johon suuri osa siitä oikeasti liittyi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Itkin pari vuotta liioittelematta lähes joka päivä ja yö. Olin hajamielinen, hämmentynyt, sekava. Minulla ei ollut motivaatiota mihinkään. Kuullessani ihmisten suosittelevan keskusteluterapiaa henkisiin ongelmiin, minua lähinnä nauratti – suhtauduin neuvoihin kyynisesti. Tiesin, ettei mikään määrä terapiaa korjaisi ongelmaani.

  Ostin uuden tv:n, ja virittäessäni kanavia löysin kristillisen tv-kanavan. Katsoin sitä viihteenä silloin tällöin. Uskovaiset puhuivat elämän suurista kysymyksistä tosissaan ja häpeilemättä, ilman pakonomaista tarvetta lieventää sanomaansa ivalla ja itseironialla. Pidin sitä aluksi hieman huvittavana, koska se oli niin epätyypillistä mediasisältöä. Toisaalta se vetosi minuun.

  Välillä päädyin lukemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Abortin puolustajat vetosivat naisten oikeuksiin ja viime kädessä Suomen lakiin; vastustajat syntymättömän lapsen oikeuteen elää. Usein keskustelut äityivät rajuiksi väittelyiksi. Vaikka olin itse tehnyt abortin (siitä oli kulunut tässä vaiheessa jo vuosia) huomasin asettuvani aborttivastaisten puolelle: minun oli oltava lapseni puolella... Kokemus oli ristiriitainen.

Kaduin aborttia, mutta katumus ei ollut menneisyyteen takertuvaa, "jossittelevaa", vaan se tuntui vievän eteenpäin – siihen sisältyi mahdollisuus toivoon, jota en osannut selittää...

Näin hieman minua vanhemman naisen kertovan henkilökohtaisen todistuksensa kristillisellä tv-kanavalla. Hänkin oli tehnyt menneisyydessään abortin. Naisen todistus syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksisaamisesta kosketti minua voimakkaasti – se oli niin rohkea ja totuudellinen.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)


Usko

  Eräänä päivänä katselin lumista, auringossa kimaltelevaa maisemaa linja-auton ikkunasta. Olin matkalla joululomalle vanhempieni ja sisarusteni luokse. Yhtäkkiä tunnustin Jumalalle abortin syntinä ja pyysin sitä anteeksi.

Jumala vastasi rakastavasti, että Hän on antanut sen minulle anteeksi. Tunsin niin suurta helpotusta, liikutusta ja iloa, että pystyin vaivoin istumaan aloillani. Olin hetkessä vapautunut vuosikausia jatkuneesta ahdistuksesta, ja minusta tuntui, että pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaammin.

  Vaikka Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, en vielä ollut ymmärtänyt evankeliumin kokonaisuutta siten, että olisin osannut selittää sen. Raamatun lukeminen ensimmäistä kertaa alusta asti oli paikoin aika hurja kokemus, koska olin jo alkanut uskoa, että luen Jumalan sanaa. Aina sivua kääntäessäni ounastelin, miten minut seuraavalla aukeamalla julistetaan kelvottomaksi Jumalan silmissä. Ja jatkuvasti niin tapahtui.

Vanhassa Testamentissa kerrottiin kuitenkin säännöllisesti myös Jumalan armollisuudesta, mm. Jesajan kirja oli tällä tavoin erityisen lohdullinen. Jumalan kerrottiin haluavan kelvottomat itselleen.

"Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55:6-7)
  Kun lukee Uuden Testamentin evankeliumit kokonaan, käy ilmi, ettei Jeesus ole ollenkaan sellainen lepsu ja kaiken hyväksyvä hippi, jollaiseksi maailma Hänet usein kuvaa, vaan oikeamielisyydessään tinkimätön, mutta samalla armollinen aina ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa asti...

"Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9:13; 1938)
"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)
  Vaikka Apostolien teoissa tapahtuu kaikenlaista – siinä kuvataan runsaasti apostolien kärsimyksiä ja koettelemuksia – mieleeni tulee aina ensimmäisenä se ilo, joka heistä suorastaan tulvii, kun he lähtevät kertomaan evankeliumia maailmalle. Tunnistin sen samaksi iloksi, jota olin itse saanut jo tuntea...

Paavali, yksi lempievankelistoistani, selittää iloni syyn:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)
"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)







tiistai 1. elokuuta 2017

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.



"Olen antanut sinulle anteeksi"


Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).



Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.



"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.