"Merkityksen kriisi" – kristityn näkökulma

  Yleistyneiden mielenterveysongelmien yhtenä vaikuttajana pidetään ilmiötä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa elämänsä ja toimiensa merkityksellisyyttä, jota aiemmat sukupolvet pitivät annettuna.

  Nähdäkseni merkityksen kriisi on ainakin osittain tahallisesti aiheutettu, ideologisista motiiveista. Perinteisiä käsityksiä ja merkitysten muodostamisen tapoja rohkaistaan kyseenalaistamaan ja tuottamaan itse uusia, henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin.

  Miten merkityksen kriisiä voisi ratkoa kristinuskon näkökulmasta?

Paljon puhuttu merkityksen kriisi

  Kävin kesällä taidenäyttelyssä, jossa näytillä olevia teoksia voisi ehkä luonnehtia kokeelliseksi taiteeksi, tilataiteeksi ja käsitetaiteeksi. Näyttelytila ei ollut järjestelmälliseksi kuratoitu, vaan siellä täällä oli ilmeisesti keskeneräisiä projekteja, esimerkiksi yhdessä kohtaa lattialla oli maalipurkki ja ympärillä läjä pensseleitä. 

Hetken aikaa kierreltyäni päädyin filosofisen pulman äärelle: taideteosten kanssa suunnilleen samassa rivissä oli tuoli, jossa oli eri värisiä maaliroiskeita. Rupesin pohtimaan, onko tuolikin taideteos vai pelkästään taiteilijan käyttämä istuin, joka on jäänyt taideteosten keskelle, kuten maalipurkki ja pensselit... Tai hetkinen, ehkä maalipurkki ja pensselitkin olivat taideteos? 

Tällainen pohdinta taisi olla näyttelyn tekijöiden tarkoitus. Siis se, että vierailija päätyy pohtimaan, mikä oikeastaan on taidetta, mikä on taiteessa olennaista, miten taiteen merkitys muodostuu ja kenellä on valta merkityksellistää se, määritellä: tekijällä vai vastaanottajalla vai yhteisöllä vai jollain auktoriteetilla? Kysymykset vievät pohdinnan usein myös vallankäyttöön ja ideologioihin.

  Taiteen merkityksen muodostumisen pohtiminen ja perinteisten merkitystä tuottavien tapojen kyseenalaistaminen on esimerkki aikamme valtavasta ilmiöstä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi (meaning crisis). 

Googlaamalla sanaparin löytää ilmiötä koskevia luentoja, haastatteluja, tieteellisiä tekstejä, kirjoja. Melkein kaikilla tieteenaloilla on oma näkökulmansa merkityksen kriisiin: filosofeilla, psykologeilla, taiteentutkijoilla, sosiaalitieteilijöillä...

  Taiteen perinteisten käsitysten rikkominen on tarkoituksellista merkityksen kriisiyttämistä, mutta ilmiöllä on myös tahattomia, huolestuttavia seurauksia. 

Merkitysten kadottaminen mielenterveysongelmana

  Meidän aikanamme räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus ja siihen kuuluva elämän merkityksellisyyden katoamisen kokemus on yksi tärkeimmistä merkityksen kriisiin kuuluvista ongelmista. Lähes kaikki näkemäni asiantuntijoiden haastattelut ja luennot aiheesta käsittelevät tai ainakin sivuavat merkityksen kriisin mielenterveydellisiä seurauksia.

Merkityksen kriisi ymmärrettävästi koskee kaikkea siihen ajautuneen ihmisen kokemusmaailmassa. Jos alkaa kyseenalaistaa asioiden merkityksiä, saattaa päätyä pohtimaan, onko millään lopulta mitään merkitystä. 

En usko enkä väitä, että mikään taho haluaa tahallisesti aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, mutta mielestäni nykyinen kulttuuri-ilmapiirimme on sellainen, että tavallaan haastetaan ihmisiä keksimään itse merkityksiä elämänsä asioille, ilman yhteisön tai auktoriteettien tai varsinkaan perinteisen ajattelutavan ohjausta. 

  Moni pitää merkityksen kriisiä hölynpölyongelmana, jota pohtivat vain sellaiset, joilla ei ole oikeita ongelmia. Nälkäisenä ihminen ei pohdi leivän merkityksen muodostumisen käytäntöjä, vaan tietää tismalleen, mikä leivän merkitys on.

Ehkä merkityksen kriisi, erityisesti sen mielenterveydellinen ulottuvuus, johtuukin siitä, että nykyään täällä hyvinvointimaissa ihmisten perustarpeet on tyydytetty eikä lähes kenenkään tarvitse varsinaisesti pelätä, että huomenna tai viikon päästä tai vuoden päästä saattaa kuolla nälkään tai kylmyyteen? Joka tapauksessa ilmiö on monille todellinen ja sillä on tuhoisia seurauksia.

Ongelmana yhteyksien kadottaminen

  Keskeisenä ongelmana merkityksen kriisissä pidetään yhteyksien kadottamista. Filosofien mukaan esimerkiksi koulut ja yliopistot tuottavat runsaasti tietoa, mutta eivät tarjoa oppilaille välineitä hahmottaa tai muodostaa yhteyksiä tiedonpalasten väleille, niin että tiedosta voisi koota mielekkäitä kokonaisuuksia.

Ongelmana on siis irrallisuus tai sirpaleisuus, kokoavien periaatteiden puute. Irrallisuus vaikeuttaa asioiden merkitysten ymmärtämistä, koska asiathan saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa.

  Kuten edellä taide-esimerkin kohdalla pohdin, tätä yhteyksien purkamista tehdään myös tahallisesti, joskus ideologisista, siis vallankäyttöön liittyvistä, motiiveista. Taidenäyttelyssä esim. taideteosten numerointi on perinteinen konventio, jolla ohjataan vierailijoita pitämään joitain tilassa olevia esineitä taideteoksina ja joitain ei. Konventio loisi yhteyden totuttuun tapaan ja toimisi kokoavana periaatteena.

Siinä missä taiteessa perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen totuttuja käytäntöjä tahallisesti rikkomalla on lähinnä harmitonta filosofista leikittelyä, käsitysten kyseenalaistaminen on tuhoisaa, kun se kohdistuu elämän yksiselitteisiin perusasioihin, joiden kyseenalaistaminen on mieletöntä.

Yksi tuhoisimmista merkityssuhteiden purkamisista ja siten yrityksistä kriisiyttää merkityksiä, kohdistetaan sukupuoleen, naiseuteen ja mieheyteen.

Vaikuttaa siltä että erityisesti nuoria rohkaistaan muodostamaan yksityisiä merkityksiä sukupuolelleen. Tällä tavoin ohjataan ajattelua pois siitä ilmeisestä biologisesta yhteydestä, jonka kautta sukupuoli oikeasti saa merkityksensä: sukupuolet ovat (siis ihan ruumiillisesti) toisiaan täydentävät, ja saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.

Edelleen sukupuolelle merkitystä antavia yhteyksiä ovat yhteys lisääntymisen funktioon, perheeseen, sukupolvien ketjuun, miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

  Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että perusasioiden problematisointi mediassa, somessa ja nykyään ymmärtääkseni jopa kouluopetuksessa on yksi syy nuorten henkiseen pahoinvointiin. Miten se voisi olla vaikuttamatta luottamukseen elämään ja perusturvallisuuden tunteeseen? Nuoria haastetaan merkityksellistämään itse oma sukupuolensa, vaikka sukupuoli on yksiselitteinen biologinen ominaisuus, jonka merkitys on ollut sama aikojen alusta lähtien.

Miten tällainen järjettömyys kuin sukupuolen merkityksen problematisointi on niin laajalti hyväksytty? Varmaankin siksi, että kyseinen ideologia on esitelty ihmisille suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja empatian nimissä.

Kristinusko ja tarkoituksen näkökulma

  Olen sitä kognitiivista tyyppiä, joka ymmärtää asiat parhaiten niiden tarkoituksen kautta. Tarkoitus on se kokoava periaate. Pelkkä asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen ei siis riitä, vaan samalla on hahmotettava koko kokonaisuuden perimmäinen tarkoitus. Siitä käsin osatekijät saavat merkityksensä ja elämä mielekkyytensä.

Aikoinaan koulussa minulla oli vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoja, jos opettaja ei ollut kertonut, mikä niiden tarkoitus on. Mitä on tarkoitus oppia niiden kautta? Mitä tarkoitusta varten kyseisiä asioita opetellaan? Irrallisilta vaikuttavien tehtävien parissa näprääminen sai minut vaipumaan omiin haavemaailmoihini. En pysynyt kärryillä enkä ollut motivoitunut oppimaan. 

Vielä nytkin, jotta työtehtävä tai harrastus olisi mielekäs ja pysyisin motivoituneena, minun täytyy pitää sitä tarkoituksenmukaisena elämän kokonaisuutta ajatellen. 

Oikeastaan minun pitää kyetä johtamaan niiden merkitys tarvittaessa jopa lopulta niin korkeisiin asioihin kuin elämän tarkoitus. Arkistenkin askareideni, kuten imuroinnin ja liikunnan harrastamisen, on oltava linjassa korkeimman tarkoituksen kanssa, jonka uskon olevan hyvää, oikein ja totta. 

  Itse hahmotankin merkityksen kriisin niin, että perusongelmana on elämän perimmäisen tarkoituksen unohtaminen, kyseenalaistaminen tai joskus suoranainen torjuminen. Ymmärrettävästi on tahoja, jotka ihan tietoisesti haluavat torjua ajatuksen, että mitään kaikkia koskevaa, perimmäistä tarkoitusta onkaan. Sellainen väitehän olisi ihmisten ohjailemista ylhäältä käsin!

Olen pistänyt merkille, että merkityksen kriisistä keskustelevat asiantuntijat välttelevät tarkoitus-sanan käyttöä, varsinkaan missään perimmäisessä, kokoavassa merkityksessä. He puhuvat vain merkitystä muodostavista yhteyksistä ja sitä kautta rakentuvista merkitysverkostoista. 

Minä tarkoituskeskeisenä ihmisenä taas ajattelen, että perimmäinen tarkoitus on yhteyksistä se tärkein. Erillisten tiedonpalasten ja toimintojen merkitykset tuossa merkitysverkostossa tavallaan syttyvät, kun kaiken tarkoitus on selvillä.

Elämän tarkoituksen antaja

 "Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Miksi merkitys on kriisissä juuri nyt? Siksikö vain, että elämä on nykyään perustarpeiden tyydyttämisen osalta niin helppoa, että on aikaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin merkitysten muodostumisen pohdiskelu?

Minusta suurempi syy on, että usko Jumalaan, ja siten elämän perimmäiseen tarkoituksenmukaisuuteen, on vähentynyt. Merkityksen kriisin mielenterveydellinen ulottuvuus on elämän tarkoituksen kriisi.

Eivät kaikki ennen vanhaankaan olleet henkilökohtaisessa uskossa Jumalaan, mutta silloin elettiin kulttuurissa, jossa Jumalan olemassaolo oletettiin laajalti ilman kyseenalaistamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Nekin jotka eivät henkilökohtaisesti uskoneet, ehkä pääsivät merkitystä muodostavien sosiaalisten käytäntöjen kautta huomaamattaan osallisiksi niistä elämän tarkoituksenmukaisuuden tunteista, joita jumalauskosta seuraa?

  Kristinuskossa tarkoituksen pohtiminen on aina toimiva lähtökohta. Esimerkiksi sukupuolten, naiseuden ja mieheyden, merkitys avautuu ymmärrettäväksi niiden biologista elämää uusintavan tarkoituksen kautta, jonka Luoja on antanut. Sukupuolet ovat toisiaan täydentävät tätä tarkoitusta varten.

  Alussa puhuin merkityksen kriisin ilmenemisestä masennuksena ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kadottamisena. Kristinuskon mukaan ihmiselämällä on Jumalan antama tarkoitus. Omaa tarkoitustaan ei tarvitse itse yrittää keksiä, vaan se on meistä jokaisella, vaikka emme sitä ymmärtäisi. Se on aina olemassa ja löydettävissä uudestaan, jos sen on matkan varrella kadottanut.

Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja avaamaan meille yhteyden itsensä kanssa. Ihmiselämän perimmäinen tarkoitus täällä maan päällä on päästä Jumalan, Luojamme, yhteyteen.

"Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.

"Olen antanut sinulle anteeksi"

Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).

Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.