Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen, tavoiteltaessa kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimista, on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja kehottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Veressä on elämä

  Raamattu kertoi jo tuhansia vuosia sitten sen minkä luonnontiede myöhemmin on todistanut: ihmisten ja eläinten biologinen elämä on veressä.

  Veressä on myös ikuinen elämä.

Verisuoniterveysintoilija

  Olen jonkinasteinen terveysintoilija. Viime vuonna innostuin suoliston mikrobiomista ja muutin ruokavaliotani kasvispainotteisemmaksi saadakseni monipuolisesti kuituja sitä ruokkimaan. Tänä vuonna olen innostunut verisuonista ja lisännyt arkeeni verisuoniterveyttä edistäviä elämäntapoja.

Kuva: Pixabay / Olena

  Jo aiemmin aloittamani kasvis- ja kalapainotteinen ruokavalioni auttaa myös verisuonia: saan vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja enemmän verisuonia helliviä omega3-rasvahappoja. Kun tyydyttyneen rasvan määrä ruokavaliossa on vähäisempi, veren LDL-kolesterolipitoisuuden kohoaminen liian korkealle on epätodennäköisempää. Liian suurina määrinä se tuppaa kertymään verisuonten seinämiin tukoksia aiheuttavina plakkeina.

Uusi tuttavuus on tumma suklaa. Syön nykyään kaakaopitoisuudeltaan vähintään 70-prosenttista suklaata joka päivä pääaterian jälkiruoaksi muutaman palan. Tumman suklaan polyfenolit tutkitusti parantavat veren virtaavuutta. Ilahduttava yllätys on ollut että tumma suklaa on romahduttanut makean mielitekoni: lähes päivittäinen puoli levyä maitosuklaata on vaihtunut 20-30 grammaan tummaa suklaata! 

Muutos on ollut hämmentävä. Ehkä en koskaan olekaan himoinnut suklaan makeutta, kuten olen olettanut, vaan sen sisältämää kaakaota? Kun kaakaopitoisuus on huomattavasti suurempi, pienempi määrä suklaata riittää. Olen myös alkanut todella nauttia tumman suklaan vahvasta mausta.

  Saadakseni veren virtaamaan tehokkaammin myös ruumiin pinnalla, siis iholla, sekä raajojen kärkiosissa olen lisännyt arkeeni sykettä nopeasti nostavia liikuntapyrähdyksiä sinne tänne kestävyysliikuntaa ja voimaharjoittelua täydentämään. Esim. roskat vietyäni juoksen portaat ylös niin nopeasti että hengästyttää kunnolla. Liikunta ylipäätään lisää verisuonten notkeutta sekä edistää uusien verisuonten kasvua. Niin, ja se auttaa myös kohottamalla veren HDL-kolesterolia, joka siivoaa verisuonia LDL-kolesterolin kertymistä. 

Pyrin hengittämään sierainten kautta silloinkin kun hengästyn kohtalaisesti liikunnan aikana. Nenän kautta hengittäminen vapauttaa typpioksidia joka laajentaa ja rentouttaa verisuonia ja sitä kautta parantaa verenkiertoa sekä alentaa verenpainetta.

  Huolehdin että saan riittävästi K2-vitamiinia. K2 kuljettaa kalsiumia verestä luustoon jolloin se ei jämähdä kalkkeuttamaan verisuonten seinämiä. Tätä vitamiinia saa lähinnä hapattamalla valmistetuista kasviksista ja eläinkunnan tuotteista, joten kasvispainotteisena ruokailijana otan sitä varmuuden vuoksi purkista ainakin niinä päivinä kun en syö esimerkiksi hapankaalia.

  Verenpaineeni on aina ollut ihanteellisella tasolla, mutta tiedän että näin keski-ikäisenä se saattaa ruveta kipuamaan salakavalasti korkeammalle. Tämän vuoksi jo toissa vuonna hankin verenpainemittarin. Nyt verisuoniterveydestä innostuttuani olen alkanut mitata verenpaineeni säännöllisesti 1-2 kertaa kuukaudessa.

  Haluan että verisuoneni ovat mahdollisimman nuorekkaat, notkeat, avonaiset sekä sisäseinämiltään sileät ja liukkaat niin että veri pääsee soljumaan kaikkiin kudoksiini. Sillä veri pitää yllä koko ruumiin elämää. Ihmisten ja eläinten elämä on veressä.

Jo Raamattu sen kertoi

   Jo tuhansia vuosia sitten Raamattu sen kertoi: "veressä on elämänvoima" (5. Moos. 12:23). Biologisen elämän osalta tiede on sen todistanut. Veren hemoglobiini kuljettaa happea keuhkoista kudoksiin mahdollistamaan aineenvaihdunnan. Ruoan energia ja ravinteet kulkevat kaikkialle ruumiiseen veren mukana. Verihiutaleet korjaavat vaurioita ja valkoiset verisolut taistelevat taudinaiheuttajia vastaan. Veri kuljettaa lämpöä ruumiin sisäosista pinnalle. Tässä oli vain muutama niistä tavoista joilla suonissamme virtaava hehkuvan punainen nestemäinen kudos ylläpitää koko ruumiin elämää.

Kuva: Pixabay / Olga Volkovitskaia

Jos joku vielä inttää ettei veri ole sen merkittävämpi ruumiin elämän ylläpitäjä kuin vaikkapa sydän, munuaiset, aivot tai maksa, niin muistutan, että nuokin sisäelimet pysyvät toiminnassa niiden kudoksissa kiertävän veren ansiosta! Jos veren pääsy kudosryhmään estyy liian pitkäksi aikaa tai heikkenee merkittävästi, seurauksena on kudoksen elämän päättyminen eli kuolio.

  Luoja loi meihin luuytimen jossa jatkuvasti valmistuu uutta verta ruumiin tarpeisiin. Hän loi meille sydämen erottelemaan ja ohjamaan happipitoisen veren valtimoiden kautta kaikkialle ruumiiseen ja hapettoman veren keuhkoihin muuntumaan uloshengitettäväksi hiilidioksidiksi. Hän laittoi sydämemme pumppaamaan ja pitämään veren liikkeessä. Lisäksi Luoja loi olosuhteet ja eväät veren vahvistamiseen, esimerkiksi ravinnon joka sisältää rautaa josta ruumiissamme valmistuu hemoglobiinia joka kuljettaa happea kudoksiin. Ja niin edelleen.

Ai niin, eräs huomio aiemmin mainitsemastani typpioksidista, joka siis oli se verisuonia rentouttava tärkeä kaasu jota syntyy nenän kautta hengittäessämme. Tiedemiehet löysivät ja nimesivät sen vasta 1700-luvun lopulla, ja sen merkittävä tehtävä verenpaineen säätelyssä tajuttiin niinkin myöhään kuin 1980-luvulla. Mutta jo Raamatun luomiskertomuksessa meitä ohjataan hengittämään nenän kautta (aina kun mahdollista): ihmisen luotuaan Luoja puhalsi elämänhenkäyksensä ihmisen sieraimiin, ei suuhun (1. Moos. 2:7).

Veressä on ikuinen elämä

  Tavoista joilla veri ylläpitää ruumiidemme biologista elämää voisin jatkaa esitelmöintiä muutamankin esseekirjoituksen verran. Kuten voisi varmaan jokainen googlaamis- ja sisälukutaidon hallitseva ihminen... 

Mutta paitsi että elämä on veressä biologisella tavalla, Raamattu kertoo myös että veressä on ikuinen elämä. Tästä en osaa sanoa yhtä paljon. Kyse on niin ihmeellisestä, yliluonnollisesta asiasta. Elämän salaisuus on Jumalalla. Raamatussa siitä kerrotaan kuitenkin kaikki mitä meidän nyt tarvitsee tietää. 

Myös Jeesuksen, tänne maan päälle ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan ruumiissa oli verisuonet joissa kiersi veri. Mutta toisin kuin me kaikki muut ihmiset, Jeesus oli puhdas synnistä. Raamatun mukaan syntisyys on ikuisen elämän este, ja syntien sovitus ja anteeksianto on mahdollinen vain veren vuodatuksen kautta.

Suuressa armossaan ja rakkaudessaan Jeesus antoi itsensä ristillä meidän syntiemme sovitukseksi niin että Hänen verensä kautta saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän.

"Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä." (Ef. 1:7-8)

Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.

Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.

Kuva: Pixabay / Harald Matern

Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä (enkä edes kuolleelta). Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.

Kuva: Pixabay / Erez Krukower

Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen, joksi Luoja on hänet luonut.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 

Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)

Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, eli että ne kaikki ovat ihmisen luomuksia, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.

"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)

Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Eletään hiljaisemmin

  Mielestäni maailma on liian meluisa. Minusta onkin tullut hiljaisuusaktivisti. Harjoitan hiljaisuuden kulttuuria ja haaveilen että lapsille ja nuorille alettaisiin antaa hiljaisuuskasvatusta. 

  Mitä mieltä Jumala on meluisasta elämänmenostamme? Raamatussa ei taideta käsitellä hiljaisuuden merkitystä hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta keksin keinon saada selville mitä Jumala todennäköisesti asiasta ajattelee!

Hiljaisuuden ystävä

  Keski-ikään tultuani olen havahtunut siihen miten paljon inhoan melua. Mielestäni maailma on liian meluisa. Sanon että olen havahtunut siihen, koska olen kyllä aina ollut hiljaisuuden ystävä, mutta en nuorempana tiedostanut sitä niin selvästi kuin nyt. Hiljaisuuden merkitys jää helposti huomaamatta, koska se on jonkin puuttumista. Hiljaisuus on äänen, tai melun, poissaoloa.

Kuva: Pixabay / Kerttu

Moni vetäytyi juhannukseksi kesämökille, luonnon hiljaisuuteen. Toisaalta sen seurauksena kaupunkikin hiljeni miellyttävästi. Vietin juhannuksen tällä kertaa yksin kaupungissa ja nautin liikenteen taukoamisesta. Ison kaupungin keskusta-alueella asuvana kuulen liikenteen kohinan jatkuvasti valveillaoloaikaan. 

Olen huomannut että väsyn nopeasti hälinässä enkä oikein tykkää erilaisten sähköisten viestimien merkkiäänistä ja hälytyksistä. Kaikista melutyypeistä kuitenkin eniten inhoan bassonjumputusta. Kuulun niihin jotka ihmettelevät nykymusiikin bassokeskeisyyttä. Vahvistettu basso vaikuttaa olevan hallitsevin elementti suuressa osassa nykymusiikkia. 

  Minusta on tullut jonkinlainen hiljaisuusaktivisti. Evankeliumin lisäksi levitän hiljaisuuden ilosanomaa. Olen haaveillut että perheissä ja ehkä kouluissakin otettaisiin käyttöön hiljaisuuskasvatus. Omassa elämänpiirissäni haluan harjoittaa hiljaisuuden kulttuuria. 

Hiljaisuuden kulttuuri lähtee arkisista asioista. Asun talossa johon kuljetaan porttikongin kautta. Monet kulkijat antavat rautaisen portin rämähtää kiinni perässään, niin kuin minäkin aiemmin, mutta nykyään suljen sen hiljaa, salpaa kääntäen. Kun jumppaan sisällä, teen lähinnä low impact -liikkeitä, jotta alakerran naapuri ei joutuisi kuuntelemaan töminää. Ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia vain kuulokkeilla. 

Kaikki ääni ei tietenkään ole pahasta. Esimerkiksi puhe ja arkisesta puuhastelusta kuuluvat äänet ovat ok. Luonnonäänet, kuten sateen ropina, lintujen laulu ja tuulen suhina puiden lehvissä ovat ihania – niitä en edes pidä hiljaisuutta rikkovina ääninä.

  Yritin etsiä Raamatusta tukea hiljaisuusaktivismilleni, mutta en löytänyt mitään. Raamatussa kyllä opetetaan että on parempi vaieta kuin puhua harkitsemattomasti ja että on hyvä hiljaa kuunnella Jumalaa sekä elää hiljaisesti ja nöyrästi, mutta hyvinvoinnin näkökulmasta en löytänyt aiheesta mitään. Syy on tietenkin, että Raamatun kirjoittamisen aikaan maailma oli hiljainen: ei ollut moottoriajoneuvoja ja äänekästä liikennettä, ei edes hurisevia sähkölaitteita kaiuttimista ja vahvistetusta bassosta puhumattakaan. 

Mutta keksin toisen keinon selvittää mitä Jumala todennäköisesti ajattelee nykyisestä meluisasta elämänmenostamme: tutkin mitä lääketiede on saanut selville melun ja toisaalta hiljaisuuden vaikutuksista terveyteemme. Jumala on luonut meidät, joten ruumiidemme biologista toimintaa tarkastelemalla saamme selville miten Hän on tarkoittanut meidän elävän.

Jumalan luomistyön tutkimusta: melun ja hiljaisuuden terveysvaikutukset

  Minulla on teoria siitä miksi nuoret kärsivät nykyään niin paljon häiriöstä nimeltä yleistynyt ahdistus. Ahdistushäiriön ruumiilliseen oireistoon kuuluvat sydämen tykytys, hengenahdistus ja levottomuuden tunne. Osa ahdistuneista pitää oireitaan selittämättöminä. Asiantuntijat ovat hakeneet syytä mm. koulunkäynnin paineista ja kiusaamisesta. 

Mutta mitä jos se osaltaan johtuu jatkuvasta altistumisesta bassonjumputukselle? Jotkut ovat sille keskimääräistä herkempiä. Vaikutus taatusti moninkertaistuu niillä jotka kittaavat kofeiinipitoisia energiajuomia.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella näyttää että teoriani saattaa pitää paikkansa. Hiljaisen ympäristön hyvistä terveysvaikutuksista on ollut todistusaineistoa saatavilla jo kauan. Siksi ihmettelen miksi melun haitoista ei valisteta kuten vaikka päihteiden tai pikaruoan haitoista!

Esimerkiksi vuosina 2003 ja 2006 tehtiin tutkimuksia joiden tulokset osoittivat, että hiljaisessa ympäristössä sydämen syke ja verenpaine pysyvät alhaisempana sekä stressihormoni kortisolia erittyy vähemmän. Erot havaittiin jopa verrattaessa rauhallisen musiikin kuunteluun alhaisella äänentasolla; täysi hiljaisuus on parempi. Millaiset vaikutukset sydän- ja verisuoniterveydelle mahtaa olla pitkäaikaisesti meluisassa ympäristössä oleskelemisella? Kaikkea meteliä emme pysty poistamaan elämästämme, mutta voisimme edes karsia turhaa melua.

MS-tautia sairastavana pidän erityisen innostavana erästä hiiritutkimuksen tulosta. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin että hiljaisuudessa elävien hiirien aivoissa tapahtui neurogeneesiä eli uusien hermosolujen syntymistä, mitä melulle altistettujen verrokkien aivoissa ei tapahtunut. Terveitäkin aiheen tulisi kiinnostaa. Aivokudos vähenee iän myötä kaikilla, mikä johtaa mm. kognitiivisten kykyjen heikkenemiseen, mutta elämäntapavalinnoilla prosessia voi hidastaa. Kuka tietää, ehkä hiiritutkimuksen tulos pätee myös ihmisiin?

Melu voi vaarantaa kuulonkin. Esimerkiksi säännöllinen altistuminen kovaääniselle musiikille voi johtaa jopa pysyvään kuulon alentumiseen ja/tai tinnitukseen eli korvien soimiseen.

Hiljaisen ympäristön on todettu parantavan keskittymiskykyä ja luovuutta sekä auttavan stressaantuneen mielen ja poukkoilevien ajatusten rauhoittumisessa. Kuulostaa lähinnä selviöltä, mutta ihan hyvä että tästäkin on tutkimustuloksia olemassa jos joku tohtii epäillä.

Kuva: Pixabay / Sabine van Erp

  Luoja, joka ruumiimme on luonut, on selvästi tarkoittanut, että normaali arkielämämme olisi enemmänkin hiljaista kuin meluisaa.

Ai niin, vielä yksi huomio joka puhuu sen puolesta että hiljaisempi elämänmeno on Jumalan tahto: Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan vanhuksia (3. Moos. 19:32), ja tutkimusten mukaan vanhukset kärsivät melusta enemmän kuin nuoret. Ikäihmisillä aivojen kuuloinformaatiota käsittelevä alue on herkistyneempi ja hermosto kokonaisuudessaan haavoittuvampi ympäristön stressinaiheuttajille, kuten melulle. Lisäksi taustamelu vaikeuttaa huonokuuloisten vanhusten kykyä kuulla puhetta. 

Arkisilla valinnoilla voimme tehdä maailmasta hiljaisemman ja sillä tavalla lisätä omaa ja toinen toisemme hyvinvointia, jopa ruumiillista terveyttä. Meluamattomuus on lähimmäisen kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta.

"Lukemattomat ovat tekosi, Herra.

Miten viisaasti olet ne tehnyt!

Koko maa on täynnä sinun luotujasi." (Ps. 104:24)

Pohdintoja taiteesta: tekoäly vastaan ihminen

  En ole tekoälytaiteen ystävä. En edes siinä tapauksessa että se tulisi kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi, ylevämmäksi, loisteliaammaksi...

Kohdallani ei ole kyse tunneperäisestä asenneongelmasta tai muutosvastarinnasta, vaan minulla on järkiperäinen perustelu kannalleni. Keksin sen ajatellessani Jumalaa. 

 Kaksi ajatuksia herättävää keskustelua

Kuva: Pixabay / Mali Aroesti

  Katsoin mielenkiintoisen YouTube-videon. Esiintyvänä muusikkona jo parin vuosikymmenen ajan elantonsa ansainnut mies kertoi kokeilleensa musiikkia generoivaa tekoälyohjelmaa. Hän oli syöttänyt ohjelmaan kirjoittamansa laulunsanat sekä kuvauksia omista tunnetiloistaan säkeisiin liittyen. Tulos yllätti hänet myönteisesti. Hän piti tekoälyn tuottamasta kappaleesta niin paljon että teki siitä oman mies ja kitara -versionsa. 

Mutta hän tunsi piston omassatunnossaan: oliko kappale hänen omansa? jos hän esittää sen yleisölle, pitääkö hänen kertoa että se on tekoälyn tuotos? Hän tunnusti ettei itse koe kappaleen olevan hänen omansa, mutta koska hän kirjoitti sanoituksen, se on enemmän hänen kuin kenenkään muun...

Kommenttiosastossa joku arvioi, että tekoälyn generoima musiikki tullee kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi ja että tulevaisuudessa kukaties tulee olemaan lähinnä tekoälymusiikkia. Joku toinen vastasi toivovansa, ettei niin koskaan tule käymään, sillä se olisi valtava menetys ihmisyydelle. 

Voin vain kuvitella miten monin tavoin tekoälyohjelmat tulevaisuudessa pystyvät muokkaamaan ja yhdistelemään ääniä sekä generoimaan vaikkapa hämmästyttäviä päällekkäisiä sävelkuvioita. 1600-luvulla syntyneen Bachin luomukset ovat monitasoisuudessaan ja harmonisuudessaan ihmeellisen kauniita. Tekoälylle luulisi olevan helppo nakki generoida vielä monitasoisempia, mosaiikkimaisia äänimaisemia... Tosin tähänastisten näytteiden perusteella en itse ihan vielä jaksa uskoa että tekoäly tulisi koskaan tavoittamaan klassisen musiikin säveltäjäsuuruuksien tasoa.

  Toisessa nettikeskustelussa joku luonnehti tekoälyn generoimaa musiikkia yleisesti huonoksi. Joku tekoälytaidetta puolustava penäsi perusteluja ja sai vastauksen, joka oli kerännyt satoja tykkäyksiä: se on liian täydellistä, liian virheetöntä, ja siten elotonta. Nyökyttelin vastaukselle. Jälleen samaa mieltä. 

Mutta tekoälytyyppi esitti perustavanlaatuisia vastakysymyksiä: miksi täydellisyys ja virheettömyys on ongelma, ja miksi täydellisyys olisi yhtä kuin elottomuus? Kukaan ei vastannut.

Aloin itse miettiä vastauksia kysymyksiin. Miksi epätäydellisyys on taiteessa hyvä asia? Ei kai meidän tule päätellä, että virheet ja säröt sinänsä tuovat lisäarvoa taideteokseen? Jos näin olisi niin meidänhän periaatteessa tulisi pyrkiä tiettyyn virheiden vähimmäismäärään per luomus? Kuulostaa nurinkuriselta pyrkimykseltä. 

Pysyin kuitenkin kannassani. En ole tekoälyllä generoidun musiikin, tai ylipäätään tekoälytaiteen, ystävä. 

Mikä minua siinä oikein hiertää? 

Ei luomus itsessään...

  Joitain päiviä myöhemmin aloin löytää vastauksia. Olin juuri ajattelemassa erästä Jumalaan liittyvää asiaa, kun oivalsin: avaintekijä on luominen, luovuus ja luoja!

Uskon että meidän ihmisten olemassaolossa ja arvossa on luovuttamattoman olennaisena tekijänä Luoja. Emme olisi olemassa ilman Jumalaa. Emme ole olemassa sattuman aikaansaamana. 

Väitän että taiteessa, kuten musiikissa, niinikään luoja on luovuttamattoman tärkeässä osassa. Luovassa prosessissa seuloutuu esiin taiteilijan elämän merkityksellisiä kokemuksia, ajatuksia ja tunteita – muistoja, toiveita, pelkoja, iloa, rakkautta, surua, ihanteita... – ja nämä siirtyvät lopputuloksena syntyvään luomukseen suoraan ja epäsuorasti. Teoksesta ne voivat avautua vastaanottajille, siis toisille eläville ihmisille, joiltain osin yksilöllisesti, joiltain osin niin että nämä tunnistavat vaistonvaraisesti omia saman kaltaisia kokemuksiaan.

Me ihmiset olemme perineet luovuuden Jumalalta. Taide on luojansa kautta inhimillistä. Inhimillisyys on olennaista taiteessa niin, että ilman sitä taide ei ole oikeaa taidetta. 

Tekoälytaide ja se, että se hiertää niin monia ihmisiä, kenties tulee ajan mittaan työntäneeksi tapaa, jolla ajattelemme taidetta, uudelleen lähemmäs menneiden vuosisatojen romanttista ajattelua luovista taiteilijaneroista? Taiteessa ei ole kyse vain teoksesta sellaisenaan, vaan myös sen luojasta, hänen taiteellisesta lahjastaan ja luovasta prosessistaan. Tämä puolestaan saattaa saada ihmiset ajattelemaan myös lahjan antajaa...

  Luomisen kautta saa vastauksensa myös edellä mainitsemani hämmentävä kysymys virheiden arvosta tai merkityksestä taideteoksessa: virheet, epätäydellisyys, säröisyys ovat hyvä asia taideteoksessa siksi, että ne saavat kuuntelijan vaistonvaraisesti tunnistamaan, että kyseessä on ihmisen luomus, mikä puolestaan johtuu siitä ymmärryksestä että ihminen on aina, täydellisyyteen pyrkiessäänkin, virheitä tekevä. 

Säröisyys ei ole arvo sinänsä, vaan koskettava merkki siitä että taideteoksen luoja on ihminen. Maan tomusta Jumalan kuvakseen luoma, syntiin langennut ja rikkinäinen, täydellisen Jumalan elämänhenkäystä sielussaan kantava.

"Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa

kaikkialla hänen valtakunnassaan.

Ylistä Herraa, minun sieluni!" (Ps. 103:22)

Luoja ja hänen luotunsa – kristityn pohdintoja romaanista Frankenstein

  "Et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista." Näin varoittaa tiedemies Victor Frankenstein Mary Shelleyn kauhuklassikossa. 

  Romaanissa tiedemies katuu katkerasti luomaansa olentoa. Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmisiin tämän kirjan äärellä.

Tunteellinen kauhutarina

  "Tiedemies Victor Frankenstein kokoaa ihmisen ruumiinosista hirviön, joka herää henkiin." Näin Mary Shelleyn romaania Frankenstein kuvaillaan kirjan takakannessa. 

Hyvin tiivistetty, vaikka se täytyy sanoa, että Frankenstein ei tarkoituksella luonut hirviötä, vaan vasta työnsä valmistuttua joutuu toteamaan, että tuli sellaisen luoneeksi. Toiseksi, hirviö ei herää henkiin, vaan Frankenstein itse, salaisella menetelmällä, herättää sen henkiin. Teko, jota hän tuli myöhemmin katumaan katkerasti.

Kuva: Pixabay / Pete Linforth

  Mary Wollstonecraft Shelleyn (1797-1851) romaani Frankenstein on romantiikan aikakauden teos. Tarinan tapahtumat – hirviön luominen, sen ajautuminen tuhotöihin, tiedemiehen katumus ja lopulta vakaa pyrkimys surmata luomuksensa – etenevät kauhukertomuksena taustalla, kun kerronnassa etualalla ovat suuret tunteet. Romantiikan ajan teoksille on tyypillistä yksilöiden sielunelämän tarkka kuvaus.

Victor Frankensteinin epätoivoista katumusta kuvaillaan vuolaasti läpi romaanin. "Kukaan ei ikinä ole ollut yhtä onneton kuin minä", hän toteaa viitaten onnettomuutensa syyn ainutlaatuisuuteen koko ihmiskunnan historiassa. 

Itse asiassa tiedemies tuntuu alkavan katua olennon luomista heti, kun havaitsee sen ruvenneen hengittämään, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olento avaa himmeän kellertävät silmänsä...

Elonmerkit havaittuaan Frankenstein poistuu kotoaan (jonka ullakkohuoneeseen rakentamassaan laboratoriossa oli olennon luonut) ja kun hän palaa, olento on poissa. Kömpelösti liikkuva ja vielä tässä vaiheessa puhekyvytön hirviö on lähtenyt avaraan maailmaan. Frankenstein tuntee helpotusta, että olento, jota hän on nyt alkanut nimittää iljettäväksi kurjimukseksi, on poissa hänen silmistään. 

Myös hirviön luominen oli ollut tunteellinen tapahtumasarja. Kun Frankenstein jälkeenpäin kuvailee aherrustaan salaisessa ullakkokammiossaan tuon jumalattoman hankkeensa äärellä, hän selittää olleensa kuin jonkinlaisessa ymmärtämättömässä tilassa. Niin voimakas oli intohimo luoda jotain suurta ja merkittävää, ainutlaatuista.

Hirviökin saa puheenvuoron myöhemmin romaanissa. Hän kuvailee herkkiä tunteitaan vähintään yhtä vivahteikkaasti kuin luojansa omiaan. Minua huvitti miten kaunokielisesti hirviö oli oppinut puhumaan parissa vuodessa. Hän kertoi kuinka oli aluksi ollut hyvä, auttanut ihmisiä ja jopa pelastanut hukkumassa olevan lapsen joesta, mutta ulkoisen olemuksensa vuoksi oli saanut ihmisten taholta pelkkää kammoa, vihaa ja väkivaltaa osakseen. Tämän seurauksena ihmisten hyväksyntää kaivannut toivottoman yksinäinen hirviö oli katkeroitunut ja päätynyt veritekoihin pitäen ihmiskuntaa vihollisenaan.

Itse asiassa romaani onkin keskeisesti kertomus ihmisen syntisyydestä. Rakkautta ja hyväksyntää etsiessään hirviö joutuu pettymään syvästi kerta kerran jälkeen: jopa kaikkein lempeimmiltä ja hyveellisimmiltä vaikuttavat ihmiset olivat hänelle pahoja ja maksoivat hänen hyvät tekonsa väkivallalla.

  Vaikka hirviön omat kokemukset herättivät minussa myötätuntoa ja melkein aloin toivoa, että tämä olisi saanut rauhan ja jonkinlaisen onnen, päädyin kuitenkin toivomaan, että Frankenstein onnistuisi hirviönsä surmaamaan (en paljasta miten siinä kävi).

Nuoren tiedemiehen hairahdus salatieteisiin

  Mielestäni melkein jännittävin osuus romaanissa oli alkupuolella, kun Victor Frankenstein kertoo hairahtumisestaan salatieteisiin, siis alkemiaan ja muihin okkultistisiin oppeihin, joita soveltamalla hän onnistui hirviön luomaan. 

Hahmo eli 1700-luvulla, jolloin uudenaikainen faktoihin perustuva luonnontiede menetelmineen oli jo vallalla, mutta oli nuorena sattumalta päätynyt lukemaan pari sataa vuotta aiemmin eläneiden salatieteilijöiden, mm. Paracelsuksen ja Cornelius Agrippan, teoksia eikä enää saanut sammutetuksi paloa, jonka erikoiset opukset olivat sytyttäneet hänen sielussaan.

Frankenstein kertoo jälkeenpäin: "Äärimmäisen nuoruuteni aiheuttaman ideoiden sekaannusten vallassa ja sopivaa opastajaa löytämättä olin laskeutunut tiedon portaita ajassa taaksepäin ja korvannut uusien tutkimusten tulokset unohdettujen alkemistien unelmilla."

Kuva: Pixabay

Faktoihin perustuvaa luonnontiedettä Frankenstein oli pitänyt tylsänä ja kunnianhimottomana, vaikka suostuikin niitä, lähinnä kemiaa, opiskelemaan yliopistossa. Alkemistit olivat tavoitelleet valtaa ja kuolemattomuutta. Hän koki että yliopistossa häntä vaadittiin vaihtamaan nuo "määrättömän upeat utukuvat vähäpätöisiin tosiseikkoihin".

  Romaanin kerronnassa ja hahmojen pohdinnoissa ilmenee paikoin kristillinen maailmankuva, joka toki on yleistä tuon ajan eurooppalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Esimerkiksi okkultismiin, jota soveltamalla Frankenstein oli hirviön luonut, viitataan itsestään selvästi pahuutena ja jonkinmoisena noituutena. Nuoruutensa kohtalokasta hairahtumista kiroava Frankenstein nimittää luomaansa ja henkiin herättämäänsä olentoa demoniksi.

Kohdatessaan itseään nuoremman tiedemiehen ja tunnistaessaan tässä samanlaista yltiöpäistä kunnianhimoa kuin itsellään, hän varoittaa tätä: "et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista".

  Alkemian opit eivät tietenkään toimineet oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksellisella tarinalla on puhutteleva moraalinen opetus, joka on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen meidänkin aikanamme. Pari vuotta sitten luin haastattelun, jossa yksi tekoälyn kehittäjistä, Geoffrey Hinton, kertoi pitävänsä keksintöä vaarallisena ihmiskunnalle sekä katuvansa kehitystyölle antamaansa panosta. Kuulostaa eräänlaiselta tosielämän Frankenstein-tarinalta.

Kuvitteelliset kertomukset pystyvät luomaan varoittavia skenaarioita mielikuvituksen avulla. Tämä pätee erityisesti tieteiskuvitelmiin ja kauhutarinoihin, ja Shelleyn teos edustaa molempia lajityyppejä. 

Luojan suhde luotuunsa

  Kirjassa kuvaillaan runsaasti luonnon kauneutta, mikä myös on tyypillistä romantiikan kauden teoksissa. En yleensä ole pitkien luontokuvausten ystävä, mutta nautin lukiessani Frankensteinin maisemakuvailuja hänen matkustaessaan synnyinmaastaan Sveitsistä Skotlantiin ystävänsä kanssa. Venematkalla Rein-jokea pitkin he näkevät vehmaita saaria, synkkien metsien ympäröimiä kukkuloita ja linnaraunioita niiden rinteillä, kukoistavia viiniviljelmiä vihreine pengermineen.

Frankenstein kuitenkin tajuaa, että hirviön luomisen jälkeen luonnon kauneuskaan tuskin enää tuo hänelle lohtua.

Masentuneelle tiedemiehelle hänen lapsuutensa alppimaisemista, jotka aiemmin olivat hivelleet hänen sieluaan, tuli ahdistavaa maastoa, jossa hän pelkäsi kohtaavansa luomansa kauhistuttavan olennon. Hirviö oli jättiläismäinen ja ihmistä vahvempi. Se liikkui yli-inhimillisellä nopeudella ja voimalla Keski-Euroopan metsissä ja lumihuippuisilla vuorilla ja tuntui yliluonnollisella tavalla vaistoavan luojansa olinpaikan. Myöhemmin Frankenstein alkaa itse jahdata hirviötä. Hän kokee tämän surmaamisen olevan olemassaolonsa ainoa tarkoitus. Takaa-ajo johtaa aina pohjoisnavan jäätiköille.

  Huikean kauniit luontokuvaukset veivät ajatukseni Jumalaan muutoin kammottavan tarinan keskellä. Jumala luo kauneutta. Ihminen, rikkoessaan Luojan tahtoa vastaan, luo masentavaa kurjuutta ja tuhoa.

Hetkittäin Frankenstein itsekin tulee ajatelleeksi Kaikkivaltiasta. Vuoristomaisemassa kulkiessaan ja ihastellessaan kallioiden välissä kohisevaa jokea ja pauhaavia vesiputouksia hän ei yhtäkkiä enää "pelännyt mitään olentoa joka oli vähäisempi kuin näiden juhlavissa asuissa ilmenevien luonnonvoimien luoja ja hallitsija". 

Kuva: Pixabay / Felix Dilly

  Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmiseen tämän romaanin äärellä. Frankensteinkin loi olentonsa omaksi kuvakseen, syntisen ihmisen kuvaksi. Tiedemies kavahtaa ja alkaa tuntea iljetystä luomaansa olentoa kohtaan heti tämän ensi henkäisystä lähtien. Siinä vaiheessa hirviö ei vielä ollut tehnyt pahaa. Hänestä tuli paha ihmisten kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Kuten aiemmin sanoin, päädyin toivomaan hirviön kuolemaa. En siksi, että hän oli pelottava enkä siksi, että hän koki olevansa liian onneton ja yksinäinen elämään enkä tarkalleen ottaen edes siksi, että hän oli ajautunut väkivaltaisiin tekoihin – tätä kaikkea esiintyy ihmisissäkin –, vaan siksi, että hänen luomisensa oli ollut Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Hirviön ei olisi pitänyt olla olemassa alun perinkään.

Romaanissa on suora viittaus Raamatun luomiskertomukseen! Kuvaillessaan ajautumistaan pahuuteen hirviö kertoo ajatelleensa Aadamia paratiisissa ja kadehtineensa tätä: "Hän oli Jumalan käsien luoma onnellinen ja hyvinvoipa olento, joka eli Luojansa erityisessä suojeluksessa". Hirviön mielestä ihminen oli niin onnellisessa asemassa, ettei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä pahuuteen.

  Jumala rakasti luomaansa ihmistä ja antoi heille paratiisin asuinpaikaksi. Edes syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ei hylännyt luotujaan, vaan sovitti syntimme ristillä, että me saisimme elää ikuisesti Hänen luonaan.

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.

Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 

Kuva: Unsplash / Jan Canty

Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.

Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.

Joseph Merrickin runonsäkeet 

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 

en pelkäisi mitään pahaa, 

sillä sinä olet minun kanssani. 

Sinä suojelet minua kädelläsi, 

johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 

"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 

kaikkina elämäni päivinä, 

ja minä saan asua Herran huoneessa 

päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

Sieluton ystävä – kriittisiä pohdintoja tekoälykeskustelusta

  Tekoälyn tuleminen laajasti ihmisten käyttöön ChatGPT:n muodossa on nostanut syvältä ihmisyydestä pinnalle taipumuksia ja oletuksia, jotka hämmästyttävät minua.

Hämmentäviä ilmiöitä 

  Vielä pari vuotta sitten pidin epätodennäköisinä, ja ainakin kaukaisina, tulevaisuusskenaarioina scifi-elokuvia, joissa ihminen loi itselleen merkityksellisen "ihmissuhteen" tekoälypersoonan kanssa. Ex Machina (2014) lienee näistä tunnetuimpia. Pidin elokuvia aina huvittavan epärealistisina: ei kai kukaan oikeasti tyytyisi suhteeseen pitkälle kehitetynkään tietokoneohjelman kanssa...

Kuva: Unsplash / Alexander Sinn

Nyt yhtäkkiä elämme maailmassa, jossa jotain tuon kaltaista on jo tapahtunut. Kuulin tapauksesta jossa ihmiset olivat luoneet romanttisia suhteita tekoälyn kanssa, jonka eräs yhdysvaltalainen yritys oli laittanut nettilevitykseen. Kun yritys sai tietää asiasta ja ohjelmoi tekoälyyn rajoituksia niin, ettei sitä enää voi käyttää moiseen tarkoitukseen (mm. seksiaiheinen sanasto rajattiin pois), nuo ihmiset kokivat sydämensä särkyneen! Tekoälytyttöystävät ja -poikaystävät eivät enää vastanneet lepertelyihin. 

  Tekoälykeskustelussa yleensä pohditaan sitä, miten uusi teknologia tulee ajan mittaan vaikuttamaan ihmisten ajatteluun. Itse en ole vielä edes ehtinyt ruveta pohtimaan tulevia vaikutuksia, kun siinä, mitä tekoälyn tuleminen on paljastanut jo tämänhetkisestä ihmisyydestä, on ollut niin paljon mietittävää. 

Teknologinen uutuus on nostanut pintaan sielullisia ilmiöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Mikä selittää tekoälyn kanssa luodut "ihmissuhteet"? Yksinäisyys? Vai onko kyse omahyväisyydestä ja mukavuudenhalusta: halutaan kumppaniksi olio, joka muokkautuu käytössä juuri omien mieltymysten ja fantasioiden mukaiseksi, jolla ei ole omaa tahtoa eikä inhimillisiä heikkouksia? 

Pidin vastenmielisenä mainitsemaani elokuvaa Ex Machina. Nuori mies, tekoälykeksijän apulaiseksi päässyt koodari, "rakastui" tekoälyrobottiin, joka oli rakennettu hemaisevan nuoren naisen näköiseksi. Nuorukainen oli älykäs ja empaattinen, mutta kaiken kaikkiaan täyshöhlä.

Sivuhuomautuksena... Minusta on mielenkiintoista, että elokuvien tekoälyhahmot ovat lähes aina naispuolisia, yleensä hunajaäänisen nuoren naisen hahmoisia. Myös todellisen elämän tekoälyäänet ja -robotit vaikuttavat useimmiten olevan naispuolisia. Monet varmaan muistavat Sophian, ai-perustaisen humanoidirobotin, joka kiersi maailmaa vuonna 2016. Tekoälyrobottien edeltäjä, ensimmäinen ihmistä esittävä robotti vuodelta 1966, oli sekin naishahmoinen, nimeltään Eliza. Eikä toki pidä unohtaa Applen virtuaaliavustajia Alexaa ja Siriä. 

Tietokoneen sammuttaminen eettisenä ongelmana

  Vai onko kyse (uudenlaisesta) ajattelutavasta, jossa ihmisen ja tietokoneohjelman välillä ei nähdä olevan mitään ratkaisevan tärkeää eroa?

Myös tekoälykeskustelussa itsessään on noussut pinnalle joitain hämmentäviä oletuksia, joiden olemassaolosta tai ainakaan yleisyydestä en ollut tietoinen. Olen törmännyt niihin varsinkin tulevaisuuden mahdollisia kehityssuuntia koskevissa keskusteluissa, joissa puhutaan pitkälle kehitetystä tai itseorganisoituneesta tekoälystä – sellaisesta, joka sanoo olevansa tietoinen olento. 

Jotkut nimittäin väittävät että ei ole mielekästä tapaa erottaa toisistaan ihmisen tietoisuutta ja "tekoälypersoonan" tietoisuutta. Näille keskustelijoille eron tekeminen on suuri filosofinen pulma!

Aluksi tuumin, että ehkä he tavallaan tarkoituksellisesti, keskustelua herättääkseen, ongelmallistavat yksinkertaista asiaa. Nyt olen alkanut harkita mahdollisuutta, että osa ihmisistä ihan oikeasti painiskelee sellaisten kysymysten kanssa kuin että mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Esimerkiksi kuulin jonkun tekoälytutkijan pohtivan olisiko eettisesti hyväksyttävää sammuttaa tekoäly, joka sanoo olevansa tietoinen ja että sillä on tunteet ja että sitä loukkaa ja sille aiheutuu kärsimystä, jos sitä käyttävä ihminen sammuttaa sen, siis sulkee laitteen off-nappulaa painamalla.

Minulle vastaus on selviö: totta kai olisi, samoin kuin on eettisesti ongelmatonta sammuttaa mikä tahansa muukin tietokone tai vaikka taskulaskin. 

Se että tekoälypohjainen ohjelma prosessoi suuremman määrän informaatiota kuin tavallinen tietokoneohjelma tai taskulaskin, ei muuta asiaa miksikään. Kyseessä on kuitenkin vain ihmisen rakentama kone. Se ei ole elävä olento, se ei tunne kärsimystä (vaikka olisi ohjelmoitu sanomaan niin), sillä ei ole eikä kuulukaan olla oikeuksia yhteiskunnassa.

Vaikka tekoälytietokone olisi rakennettu ihmisen muotoiseksi ja näköiseksi ja sen omistaja sanoisi elävänsä parisuhteessa sen kanssa ja vaikka tekoäly itse sanoisi olevansa tietoinen, tunteva olento, se ei olisi tietoinen eikä tunteva eikä elävä eikä edes verrattavissa ihmiseen. Joten vaikka joku hakkaisi sen vasaralla tuusan nuuskaksi, hän syyllistyisi vain omaisuusrikokseen.

  Eniten ärsyttää kun joku yrittää empatiaan vetoamalla taivutella kaltaistani terveen järjen suhtautumista edustavaa ihmistä: ajattele nyt jos sinun tietoisuutesi joku yrittäisi sammuttaa väkivalloin – miltä sinusta tuntuisi? 

 

Kuva: Pixabay / geralt

Pidän hämmentävinä tuollaisia rinnastuksia. Ei koneita kohtaan ole mielekästä tuntea empatiaa. Myötätuntomme kuuluu ihmisille ja muille eläville olennoille. Rinnastukset ovat loukkaaviakin – olemmehan me ihmiset Jumalan kuvakseen luomia sielullisia olentoja!

Niin, tekoäly pitkälle kehitettynä versionakin on sieluton. Haluaisitko sinä sieluttoman ystävän tai elämänkumppanin?

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7)

"Merkityksen kriisi" – kristityn näkökulma

  Yleistyneiden mielenterveysongelmien yhtenä vaikuttajana pidetään ilmiötä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa elämänsä ja toimiensa merkityksellisyyttä, jota aiemmat sukupolvet pitivät annettuna.

  Nähdäkseni merkityksen kriisi on ainakin osittain tahallisesti aiheutettu, ideologisista motiiveista. Perinteisiä käsityksiä ja merkitysten muodostamisen tapoja rohkaistaan kyseenalaistamaan ja tuottamaan itse uusia, henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin.

  Miten merkityksen kriisiä voisi ratkoa kristinuskon näkökulmasta?

Paljon puhuttu merkityksen kriisi

  Kävin kesällä taidenäyttelyssä, jossa näytillä olevia teoksia voisi ehkä luonnehtia kokeelliseksi taiteeksi, tilataiteeksi ja käsitetaiteeksi. Näyttelytila ei ollut järjestelmälliseksi kuratoitu, vaan siellä täällä oli ilmeisesti keskeneräisiä projekteja, esimerkiksi yhdessä kohtaa lattialla oli maalipurkki ja ympärillä läjä pensseleitä. 

Hetken aikaa kierreltyäni päädyin filosofisen pulman äärelle: taideteosten kanssa suunnilleen samassa rivissä oli tuoli, jossa oli eri värisiä maaliroiskeita. Rupesin pohtimaan, onko tuolikin taideteos vai pelkästään taiteilijan käyttämä istuin, joka on jäänyt taideteosten keskelle, kuten maalipurkki ja pensselit... Tai hetkinen, ehkä maalipurkki ja pensselitkin olivat taideteos? 

Tällainen pohdinta taisi olla näyttelyn tekijöiden tarkoitus. Siis se, että vierailija päätyy pohtimaan, mikä oikeastaan on taidetta, mikä on taiteessa olennaista, miten taiteen merkitys muodostuu ja kenellä on valta merkityksellistää se, määritellä: tekijällä vai vastaanottajalla vai yhteisöllä vai jollain auktoriteetilla? Kysymykset vievät pohdinnan usein myös vallankäyttöön ja ideologioihin.

  Taiteen merkityksen muodostumisen pohtiminen ja perinteisten merkitystä tuottavien tapojen kyseenalaistaminen on esimerkki aikamme valtavasta ilmiöstä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi (meaning crisis). 

Googlaamalla sanaparin löytää ilmiötä koskevia luentoja, haastatteluja, tieteellisiä tekstejä, kirjoja. Melkein kaikilla tieteenaloilla on oma näkökulmansa merkityksen kriisiin: filosofeilla, psykologeilla, taiteentutkijoilla, sosiaalitieteilijöillä...

  Taiteen perinteisten käsitysten rikkominen on tarkoituksellista merkityksen kriisiyttämistä, mutta ilmiöllä on myös tahattomia, huolestuttavia seurauksia. 

Merkitysten kadottaminen mielenterveysongelmana

  Meidän aikanamme räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus ja siihen kuuluva elämän merkityksellisyyden katoamisen kokemus on yksi tärkeimmistä merkityksen kriisiin kuuluvista ongelmista. Lähes kaikki näkemäni asiantuntijoiden haastattelut ja luennot aiheesta käsittelevät tai ainakin sivuavat merkityksen kriisin mielenterveydellisiä seurauksia.

Merkityksen kriisi ymmärrettävästi koskee kaikkea siihen ajautuneen ihmisen kokemusmaailmassa. Jos alkaa kyseenalaistaa asioiden merkityksiä, saattaa päätyä pohtimaan, onko millään lopulta mitään merkitystä. 

En usko enkä väitä, että mikään taho haluaa tahallisesti aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, mutta mielestäni nykyinen kulttuuri-ilmapiirimme on sellainen, että tavallaan haastetaan ihmisiä keksimään itse merkityksiä elämänsä asioille, ilman yhteisön tai auktoriteettien tai varsinkaan perinteisen ajattelutavan ohjausta. 

  Moni pitää merkityksen kriisiä hölynpölyongelmana, jota pohtivat vain sellaiset, joilla ei ole oikeita ongelmia. Nälkäisenä ihminen ei pohdi leivän merkityksen muodostumisen käytäntöjä, vaan tietää tismalleen, mikä leivän merkitys on.

Ehkä merkityksen kriisi, erityisesti sen mielenterveydellinen ulottuvuus, johtuukin siitä, että nykyään täällä hyvinvointimaissa ihmisten perustarpeet on tyydytetty eikä lähes kenenkään tarvitse varsinaisesti pelätä, että huomenna tai viikon päästä tai vuoden päästä saattaa kuolla nälkään tai kylmyyteen? Joka tapauksessa ilmiö on monille todellinen ja sillä on tuhoisia seurauksia.

Ongelmana yhteyksien kadottaminen

  Keskeisenä ongelmana merkityksen kriisissä pidetään yhteyksien kadottamista. Filosofien mukaan esimerkiksi koulut ja yliopistot tuottavat runsaasti tietoa, mutta eivät tarjoa oppilaille välineitä hahmottaa tai muodostaa yhteyksiä tiedonpalasten väleille, niin että tiedosta voisi koota mielekkäitä kokonaisuuksia.

Ongelmana on siis irrallisuus tai sirpaleisuus, kokoavien periaatteiden puute. Irrallisuus vaikeuttaa asioiden merkitysten ymmärtämistä, koska asiathan saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa.

  Kuten edellä taide-esimerkin kohdalla pohdin, tätä yhteyksien purkamista tehdään myös tahallisesti, joskus ideologisista, siis vallankäyttöön liittyvistä, motiiveista. Taidenäyttelyssä esim. taideteosten numerointi on perinteinen konventio, jolla ohjataan vierailijoita pitämään joitain tilassa olevia esineitä taideteoksina ja joitain ei. Konventio loisi yhteyden totuttuun tapaan ja toimisi kokoavana periaatteena.

Siinä missä taiteessa perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen totuttuja käytäntöjä tahallisesti rikkomalla on lähinnä harmitonta filosofista leikittelyä, käsitysten kyseenalaistaminen on tuhoisaa, kun se kohdistuu elämän yksiselitteisiin perusasioihin, joiden kyseenalaistaminen on mieletöntä.

Yksi tuhoisimmista merkityssuhteiden purkamisista ja siten yrityksistä kriisiyttää merkityksiä, kohdistetaan sukupuoleen, naiseuteen ja mieheyteen.

Vaikuttaa siltä että erityisesti nuoria rohkaistaan muodostamaan yksityisiä merkityksiä sukupuolelleen. Tällä tavoin ohjataan ajattelua pois siitä ilmeisestä biologisesta yhteydestä, jonka kautta sukupuoli oikeasti saa merkityksensä: sukupuolet ovat (siis ihan ruumiillisesti) toisiaan täydentävät, ja saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.

Edelleen sukupuolelle merkitystä antavia yhteyksiä ovat yhteys lisääntymisen funktioon, perheeseen, sukupolvien ketjuun, miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

  Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että perusasioiden problematisointi mediassa, somessa ja nykyään ymmärtääkseni jopa kouluopetuksessa on yksi syy nuorten henkiseen pahoinvointiin. Miten se voisi olla vaikuttamatta luottamukseen elämään ja perusturvallisuuden tunteeseen? Nuoria haastetaan merkityksellistämään itse oma sukupuolensa, vaikka sukupuoli on yksiselitteinen biologinen ominaisuus, jonka merkitys on ollut sama aikojen alusta lähtien.

Miten tällainen järjettömyys kuin sukupuolen merkityksen problematisointi on niin laajalti hyväksytty? Varmaankin siksi, että kyseinen ideologia on esitelty ihmisille suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja empatian nimissä.

Kristinusko ja tarkoituksen näkökulma

  Olen sitä kognitiivista tyyppiä, joka ymmärtää asiat parhaiten niiden tarkoituksen kautta. Tarkoitus on se kokoava periaate. Pelkkä asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen ei siis riitä, vaan samalla on hahmotettava koko kokonaisuuden perimmäinen tarkoitus. Siitä käsin osatekijät saavat merkityksensä ja elämä mielekkyytensä.

Aikoinaan koulussa minulla oli vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoja, jos opettaja ei ollut kertonut, mikä niiden tarkoitus on. Mitä on tarkoitus oppia niiden kautta? Mitä tarkoitusta varten kyseisiä asioita opetellaan? Irrallisilta vaikuttavien tehtävien parissa näprääminen sai minut vaipumaan omiin haavemaailmoihini. En pysynyt kärryillä enkä ollut motivoitunut oppimaan. 

Vielä nytkin, jotta työtehtävä tai harrastus olisi mielekäs ja pysyisin motivoituneena, minun täytyy pitää sitä tarkoituksenmukaisena elämän kokonaisuutta ajatellen. 

Oikeastaan minun pitää kyetä johtamaan niiden merkitys tarvittaessa jopa lopulta niin korkeisiin asioihin kuin elämän tarkoitus. Arkistenkin askareideni, kuten imuroinnin ja liikunnan harrastamisen, on oltava linjassa korkeimman tarkoituksen kanssa, jonka uskon olevan hyvää, oikein ja totta. 

  Itse hahmotankin merkityksen kriisin niin, että perusongelmana on elämän perimmäisen tarkoituksen unohtaminen, kyseenalaistaminen tai joskus suoranainen torjuminen. Ymmärrettävästi on tahoja, jotka ihan tietoisesti haluavat torjua ajatuksen, että mitään kaikkia koskevaa, perimmäistä tarkoitusta onkaan. Sellainen väitehän olisi ihmisten ohjailemista ylhäältä käsin!

Olen pistänyt merkille, että merkityksen kriisistä keskustelevat asiantuntijat välttelevät tarkoitus-sanan käyttöä, varsinkaan missään perimmäisessä, kokoavassa merkityksessä. He puhuvat vain merkitystä muodostavista yhteyksistä ja sitä kautta rakentuvista merkitysverkostoista. 

Minä tarkoituskeskeisenä ihmisenä taas ajattelen, että perimmäinen tarkoitus on yhteyksistä se tärkein. Erillisten tiedonpalasten ja toimintojen merkitykset tuossa merkitysverkostossa tavallaan syttyvät, kun kaiken tarkoitus on selvillä.

Elämän tarkoituksen antaja

 "Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Miksi merkitys on kriisissä juuri nyt? Siksikö vain, että elämä on nykyään perustarpeiden tyydyttämisen osalta niin helppoa, että on aikaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin merkitysten muodostumisen pohdiskelu?

Minusta suurempi syy on, että usko Jumalaan, ja siten elämän perimmäiseen tarkoituksenmukaisuuteen, on vähentynyt. Merkityksen kriisin mielenterveydellinen ulottuvuus on elämän tarkoituksen kriisi.

Eivät kaikki ennen vanhaankaan olleet henkilökohtaisessa uskossa Jumalaan, mutta silloin elettiin kulttuurissa, jossa Jumalan olemassaolo oletettiin laajalti ilman kyseenalaistamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Nekin jotka eivät henkilökohtaisesti uskoneet, ehkä pääsivät merkitystä muodostavien sosiaalisten käytäntöjen kautta huomaamattaan osallisiksi niistä elämän tarkoituksenmukaisuuden tunteista, joita jumalauskosta seuraa?

  Kristinuskossa tarkoituksen pohtiminen on aina toimiva lähtökohta. Esimerkiksi sukupuolten, naiseuden ja mieheyden, merkitys avautuu ymmärrettäväksi niiden biologista elämää uusintavan tarkoituksen kautta, jonka Luoja on antanut. Sukupuolet ovat toisiaan täydentävät tätä tarkoitusta varten.

  Alussa puhuin merkityksen kriisin ilmenemisestä masennuksena ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kadottamisena. Kristinuskon mukaan ihmiselämällä on Jumalan antama tarkoitus. Omaa tarkoitustaan ei tarvitse itse yrittää keksiä, vaan se on meistä jokaisella, vaikka emme sitä ymmärtäisi. Se on aina olemassa ja löydettävissä uudestaan, jos sen on matkan varrella kadottanut.

Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja avaamaan meille yhteyden itsensä kanssa. Ihmiselämän perimmäinen tarkoitus täällä maan päällä on päästä Jumalan, Luojamme, yhteyteen.

"Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

Kuinka katkaista ahdistuksen kehä?

  Millaista apua olen saanut ahdistukseen Jumalan sanan äärellä?

Ahdistuksen kehä: esimerkkinä unettomuus

 Vuonna 2018 eräänä kesäkuun yönä heräsin nukuttuani vain kaksi tuntia enkä nukahtanut enää uudestaan. Kun seuraavana yönä sama toistui, aloin huolestua. Olin saanut vain 4 tuntia unta kahdessa vuorokaudessa. 

Mitä tapahtuu aivoille jos en saa riittävästi unta? Mitä jos univaje syöksee MS-tautini pahenemisvaiheeseen? Mitä jos unettomuus ei koskaan lopu?

Sitä seuraavaan yöhön valmistauduin rentoutusharjoituksilla sekä noudattamalla tarkkaa ns. unihygieniaa, johon löysin ohjelistan netistä. Tulos: en nukkunut yhtään! Yritin niin hirveästi rentoutua, etten pystynyt rentoutumaan edes sen vertaa, että olisin nukahtanut kahdeksi tunniksi. 

Seuraavien viikkojen aikana pääsin sukeltamaan ahdistuksen ytimeen. Sanon että "pääsin", koska nykyään pidän sitä tutkimusmatkana, jolla opin itsestäni, ihmisyydestä ja suhteesta Jumalaan. Silloin se tietenkin oli hirveää helvettiä.

  Ahdistus oli minulla ennen kaikkea ruumiillinen olotila: sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Mielen tasolla se ilmeni tahattomana valppautena: yritin havaita merkkejä siitä, että tietoisuuteni oli lipumassa unten maille, vaikka toki ymmärsin, että se juuri ylläpiti valvetilaa. Ei ihminen voi lipua tiedottomuuteen ja samanaikaisesti olla tietoinen että niin tapahtuu. 

Ahdistuksen ytimessä oli omituinen paradoksaalinen kokemus: kaikki yritykset lopettaa ahdistus pahensivat sitä. Ja se puolestaan pahensi unettomuutta, mikä taas pahensi ahdistusta...

Hirveä umpikuja. Rukoileminenkaan ei auttanut, ainakaan heti. 

  Unettomuus on erinomainen esimerkki ahdistuksen tuhovoimasta. Unettomuus jo sinänsä ymmärtääkseni lisää kortisoli-stressihormonin eritystä lisämunuaisen kuorikerroksesta, mutta unettomuuden murehtiminen lisää sitä vielä moninkertaisesti. Kortisolin aiheuttamat oireet, edellä mainitut kiihtynyt syke ja hengitys sekä kognitiivinen valppaus, ovat yhtä kuin ahdistus. 

Järkyttävää on, että ahdistus itsessään riittää ylläpitämään unettomuutta, vaikka se muuten olisi jo poistunut! Unettomuuteni siis alkoi jostain syystä (joka ei ole tiedossani) mutta jatkui ahdistuksen takia. 

Murehtimisesta se alkoi

 

 "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

 Kun myöhemmin (saatuani taas jo vähän paremmin nukuttua) rukoilin ja siinä samalla pohdin ongelmaa, tajusin, että se askelma mistä eteenpäin kaikki kauheus oli lähtenyt vyörymään oli murehtiminen. 

Oli alkuperäinen ongelma, joka oli unettomuus. Sitten tuli murehtiminen, joka oli huoli tulevien öiden nukkumisesta ja muodostuneen univelan kuittaamisesta. Sen seurauksena alkoi ahdistus, joka ilmeni kyvyttömyytenä rentoutua (joka puolestaan ylläpiti unettomuutta).

Murehtiminen ei vielä ollut ahdistusta, vaan se oli askelma siihen. Murehtiminen on ajatuksia, ahdistus on olennaisesti ruumiillinen reaktio niihin ajatuksiin. Murehtiminen on se, josta ahdistuksen noidankehä kortisolioireineen käynnistyy. Murehtiminen lienee kaikkien ahdistustyyppisten mt-ongelmien alkujuuri?

Ei ihme, että Raamatussa suhtaudutaan vakavasti murehtimiseen. Jumala tietää ahdistuksen tuhovoiman, onhan Hän luonut meidät ja tietää miten meidän ruumiin ja sielun ja hengen muodostama kokonaisuutemme toimii.

Koska ahdistus on olennaisesti ruumiillinen tila, ja vielä itseään vahvistava eli se tuppaa voimistumaan mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä sinänsä ei voi lopettaa itse. Se minkä voimme lopettaa, on murehtiminen, joka käynnistää ahdistuksen. 

  Miten lopettaa murehtiminen? Minua auttoi suhtautumistapa jota kutsun "ongelman minimoimiseksi". Esimerkiksi unettomuuden aiheuttama ainoa välttämätön ongelma ("minimiongelma") on väsymys ja kirvelevät silmät. Näiden tai unettomuuden sinänsä tai sen mahdollisten seurausten murehtiminen on jo ylimääräistä, turhaa. 

Käytännössä se tarkoitti, että elin unetonta yötä seuraavana päivänä ihan normaalisti rajoitteenani vain väsymys ja kirvelevät silmät. Jos olin suunnitellut leipovani sämpylöitä, leivoin. Harrastin liikuntaa normaalin ohjelman mukaan, väsymyksen takia vain hitaammin. En valmistautunut mitenkään seuraavaa yötä varten, en yrittänyt rentoutua enkä varsinaisesti yrittänyt edes nukkua.

Pyrin tällä siihen etten päästäisi ongelmaa jatkumaan pelkän ahdistuksen takia.

"Ongelman minimoimisesta" oli apua. Varmaan jo sekin auttoi, että kun puuhailin kaikkea, en edes ehtinyt murehtia yhtä paljon.

Luojan asettamat mekanismit

  Onneksi rohkaistuin etsimään tietoa unesta ja unettomuudesta. Sain selville, että unettomien / vähäunisten öiden jälkeen aivot lisäävät syvän unen eli parantavan ja palauttavan univaiheen osuutta automaattisesti, vaikkei unen kokonaisaika lisääntyisi! 

Luoja on asettanut meihin mekanismin, joka parantaa unen laatua, kun sen määrä syystä tai toisesta alenee. Ongelma on että unettomuutta murehtiva, joka ei ole tietoinen tästä mekanismista, yleensä alkaa tarkkailla unen määrää eli laskea unitunteja. Niin minäkin alussa tein. Jos sain nukuttua yhtään, merkitsin herättyäni ylös tuntimäärän, jonka olin nukkunut. Laskin jopa viikon ajalta keskimääräisen tuntimäärän per yö, ja sitten kauhistelin pieniä numeroita ja ahdistuin entisestäni.

Ihmettelinkin kun olin joinain päivinä (unettomuusjakson jatkuttua siinä vaiheessa jo yli viikon) pirteä kuin peipponen, vaikka olin edellisenä yönä saanut vain pari tuntia unta. Nyt tiedän, että se johtui Jumalan mekanismista. 

Tiedon tuoma helpotus vähensi murehtimista (ja sitä myöten ahdistusta) huomattavasti.

Oma esimerkkini koskee unta ja unettomuutta, mutta vastaavia stressiä, ahdistusta ja uupumusta korjaavia automaattisia mekanismeja on muitakin. Yleisesti tiedetään, että jo syvään ja rauhallisesti hengittäminen voi parantaa oloa kokonaisvaltaisesti, koska se käynnistää hermojärjestelmää rauhoittavia prosesseja.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että pelkkä syvään hengittäminen ei auta, jos se itsensä tarkkaileminen ja hallintaan pyrkiminen (joka on kehään johtava reitti, kuten edellä kuvailin) ei lopu.

Joten kuinka lopettaa tarkkailun ja hallinnan noidankehä?

Rukoileminen

 Olikohan se Jung, joka sanoi, ettei ihmismieli pysty tuottamaan ongelmaa, jota se ei itse pystyisi ratkaisemaan? Ihanan optimistinen näkemys, mutta oman kokemukseni mukaan ainakaan murehtimisesta seuraavan ahdistuksen kohdalla se ei ole totta.

Koin ahdistuksen lopettamisen olevan omassa vallassani: minä olen tilan saanut aikaan, voin myös lopettaa sen. Mutta eikö se, etten pysty lopettamaan ahdistusta, vaikka haluan, tarkoita sitä ettei se ole vallassani? Tämän itseni hallitsemisen harhan takia ahdistus oli minulle niin paradoksaalinen kokemus.

Kuulostaa varmaan naurettavan yksinkertaiselta probleemalta, mutta minulle oli suuri oivallus, etten pysty itse lopettamaan tilaa jonka olin murehtimalla lietsonut itseeni.

  Joku AA-kerhon raittiusohjelman läpikäynyt raitistunut alkoholisti sanoi jossain haastattelussa olevansa kiitollinen vaikeasta kamppailustaan riippuvuutensa kanssa, koska se sai hänet ymmärtämään heikkoutensa. Minulla on sama kokemus kamppailustani unettomuuden ja ahdistuksen kanssa. Ja kuten tuolla AA-kerholaisella, minullakin se johti Jumalaan turvautumiseen aiempaa aidommin ja kokonaisvaltaisemmin. 

Kun on epätoivoinen eikä pysty auttamaan itseään, rukoukset Jumalalle tulevat täydestä sydämestä.

Murehtimisen tietoinen vähentäminen ja Jumalan mekanismeista itseni muistuttaminen ovat auttaneet minua, mutta suurimman avun sain, kun tunnustin, että valta ahdistuksen lopettamiseen ei ole omissa käsissäni, vaan Jumalan käsissä. Oli helpottavaa lopettaa ahdistuksen lopettamisen yrittäminen. 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)